Olimme olleet yötä motellissa Krakovan pohjoispuolella, ja retkikunnastamme kolme odotteli auton luona pihalla, sillä pohjoisen kutsu vaati etenemään mikäli aiomme ehtiä säällisessä ajassa Suomeen saakka. Seurueen ukrainalaisilta matkaan pääsy kesti kuitenkin runsaan tunnin.
Maantie Krakovasta kohti Varsovaa oli tahmea ja hidas, sillä koko matkan pituudelta näytti olevan tietöitä tietöiden perään. Saimme siitä tarpeeksemme Kielcen kohdalla ja päätimme, että oli aika kokeilla itäistä reittiä. Pienempi tie Kielcestä Opatówin ja Kraśnikin kautta kohti Lublinia vetikin paljon paremmin - kunhan olimme ensin Kielcen läpi harhailtuamme löytäneet sen. Onneksemme sää oli yhä aurinkoinen ja näkymät seesteisiä kumpuilevia maalaismaisemia pikkukaupunkeineen ja lukemattomine katolisine kirkkoineen.
Lublinista suuntasimme pohjoiseen ja galitsialais-volynialaiset maisemat vaihtuivat Podlasiaksi. Erityispiirteenä täällä nykyisen Puolan itärajoilla on se, että kylissä ja pikkukaupungeissa alkaa näkyä myös ortodoksikirkkoja ja muutenkin valkovenäläinen vaikutus lisääntyy kulttuurissa. Itä-Puolan koillisalueilla aito valkovenäjän kieli on paikoin säilynyt hengissä paremmin kuin raivolla venäläistetyllä Valko-Venäjällä.
Pysähdyskohteemme oli Podlasian pääkaupunki Białystok, jossa on useita näyttäviä palatseja ja keskustassa marsalkka Józef Piłsudskin patsas. Kävimme syömässä yhdistetyn lounaamme ja päivällisemme valkovenäläiskansallisessa ravintolassa. Jatkaessamme sitten koilliseen Augustówin ja Suwałkin kautta kohti Liettuan rajaa, alkoi pimeys jo langeta. Käytimme jäljelle jääneet złotyt rekkamiesten saluunassa jossain rajaseudun korpien keskellä, sillä Baltiaan siirtyessämme olisimme lopun matkaa eurovyöhykkeellä. Puolan ja Liettuan rajalla liettualainen rajavalvonta halusi tarkistaa EU:n ulkopuolelta kotoisin olevien matkustajien henkilöllisyydet, mikä oli ainoa poikkeama siihen, ettei Schengenin alueella tullut vastaan rajatarkastuksia.
Liettuan halki ajoimme yöaikaan, Marijampolėn ja Kaunasin kautta kohti Panevėžysiä ja sitten Latviaa, pysähtyen matkan varrella vain huoltoasemilla. Väsymyksen painaessa vaihdoimme välillä kuljettajaa ja painoimme päin pohjoista suomalaisella sisulla. Bauskassa tehtiin lyhyt kauppapysähdys ja Riian ohitustiellä alkoi horisontti valjeta ensin turkoosina ja sitten punahehkuisena.
Aamun ensituntien sumuisessa valossa näimme Latvian alueella yhteensä kuusi hirveä, jotkut niistä möllöttämässä niityillä hyvinkin lähellä, mikä oli ainoalle hereillä olleelle ukrainalaiselle eksoottinen eläinelämys. Vähäisessä liikenteessä matka taittui Via Baltican rantatieosuutta pitkin. Viron puolelle tultuamme oli Häädemeesten pelloilla runsaasti hanhia, joista suurin osa näytti olleen valokuvieni analyysin perusteella rossicus-alalajin metsähanhia Siperian tundralta. Myös tundrahanhia oli paljon.
Viimeinen taival Pärnusta Tallinnaan jäi suomalaisen toverini ajettavaksi, koska aloin itse olla zombifioituneessa tilassa, mutta hän vei meidät viimeiset metrit otsanahkaa rypyttämällä Tallinnan satamaan, jossa hoidin koko retkikunnalle juuri ja juuri ajoissa liput Helsingin-laivaan. Pääseminen Suomeen jo aamupäivän laivalla oli tervetullutta seurueelle, sillä se tarjosi mahdollisuuden asettautumiseen ja huoltoon ennen illan bilekoitoksia.
Seuraava päivä oli äitienpäivä ja sen kunniaksi jätin muun retkikunnan ihmettelemään Helsingin nähtävyyksiä ja lähdin itse käymään Hyvinkäällä tapaamassa vanhempiani ja veljiäni. Palasin sieltä seuraavana päivänä hoitamaan lukuisia Suomessa odottaneita asioitani. Illalla oli jälleen oikeamielisiä istuntoja, joita seurasivat toiset. Viimeiseksi illalla ulkomaalaisvahvistuksille tarjottiin helsinkiläisiä elämyksiä pussikaljojen muodossa Tokoinrannan työväenmiljöössä.
Tiistain ohjelmassa olivat ekskursiot itään ja länteen. Ensimmäisenä kohteena oli Porvoo, jossa vein Suomesta viehättyneen seurueen avajaisiksi Eugen Schaumanin ja Johan Ludvig Runebergin haudoille. Schaumanhan syntyi Itä-Ukrainan Harkovassa, jossa isänsä, salaneuvos Waldemar Schauman, toimi imperiumin virkamiehenä. Porvoon vanhassakaupungissa oli sievää ja idyllistä, mutta hämmästyttävän ihmistyhjää. Brunbergin tehtaanmyymälästä sai sekundalaadun neekerinsuukkoja halvalla laatikkokaupalla. Niitä pitää nykyään sanoa vain pelkiksi suukoiksi, mutta rasioiden kansissa komeilevat yhä suutelevat afrikkalaiset heimohelyissään.
Kun Porvoota oli pällistelty kylliksi, siirryimme Kehä III:n kautta länteen ja ajoimme Hankoon. Seurueella oli erityistä kiinnostusta Hankoniemen miehityshistoriaan liittyen, etenkin kun Venäjän propaganda on viime aikoina alkanut jälleen maalailla Gangutista (kuten Hangöudd tultiin venäjäksi tuntemaan) ikiaikaista venäläistä kohdetta, joka tulisi palauttaa Venäjän tukikohdaksi, kunhan Mantšurian kandidaatti luovuttaa Putinille uuden Jaltan ja yksinoikeudellisen hegemonian Suomesta itäiselle Välimerelle.
Hanko näytti valmistautuneen tulevaan miehitykseensä sillä, että koko väestö oli ilmeisesti joko muuttunut vampyyreiksi tai evakuoitu johonkin kauas Sisä-Suomeen. Koko kaupungilla ei ollut ristin sielua, vaan siellä vallitsi aavemainen tunnelma. Kun lopulta pitkän guljailun jälkeen löysimme paikan, joka oli auki, se oli turkkilaisten pyörittämä pizzeria. Vähän myöhemmin ainoat kaupungilla vastaan tulleet ihmisolennot olivat hekin turkkilaisia tai kurdeja. Suomen hintataso (ja suuren osan vuotta ilmasto) eivät suosi sellaista kulttuuria, että ihmiset näyttäytyisivät huvikseen kaduilla - ihmiset ovat sulkeutuneina koteihinsa, yksinäisyyteen tai ydinperheen ääreen. Haahuilimme lopulta öisen rintamamuseon autioilla pihoilla ja ajoimme lopulta takaisin Helsinkiin, jossa ohjelmassa oli vielä vesipiipun polttoa ja viininjuontia ullakolla.
Keskiviikkona ostin uuden kaukoputken Italiassa autostani varastetun tilalle sekä uuden mustan puvun, koska olin matkan varrella saanut viestin, että Viron presidentti kutsui minut illalliselle syntymäpäivänäni. Ei tosin syntymäpäiväni kunniaksi vaan muissa merkeissä mutta kuitenkin. Noudin sitten ukrainalaiset, georgialaisen ja retkikunnan suomalaisjäsenen tilalle astuneen suomalais-venäläisen ja lähdimme laivalla Tallinnaan, jossa jäi vielä iltaa jäljelle baarikierrosta varten.
Seuraavana päivänä lähdin Narvaan, jossa en ollut käynyt aikoihin. Narvassa on kaunis kaupungintalo ja Tarton yliopiston alainen moderni Narvan kampus, jossa virolaiset ja kansainväliset opiskelijat keskittyvät erityisesti Euroopan ja Venäjän välisiin opintoihin. Meitä valistettiin, että Narvassa kuulee lähinnä venäjää. Ensimmäiset kaupungilla vastaan tulleet koulupojat puhuivat kuitenkin toisilleen viroa, joten aivan umpivenäläistä ei Narvasta ole tullut. Ongelmana on, että kaikki kouluissa hyvää viroa oppivat venäjänkieliset muuttavat pois, parempien työmarkkinoiden ja palkkojen ääreen Tallinnaan. Tai vielä kauemmas länteen.
Katselimme nykyisin sivilisaation rajarailon muodostavan joen yli pimeällä puolella sijaitsevaa Iivananlinnaa (ven. Ivangorod, viroksi Jaanilinn), joskin se kylpi ekspeditiomme aikana päivänpaisteessa. Narvan kuuluisin nähtävyys on kuulemma Venäjä. Nykyisen maailmantilanteen kireyteen nähden uinuivat Narvan ja Iivananlinnan toisiaan katselevat keskiaikaiset linnat petollisen rauhallisessa kesäpäivässään, kuin autuaan tietämättöminä siitä, että kuolinhaavansa parantanut tuhon enkeli on taas levittämässä mustat siipensä, jotka itätaivaalle kohoavan koitähden valossa heittävät yhä pidemmän varjon Eurooppaan.
Seurasi kolme päivää intensiivistä konferenssia Tallinnassa. Kyseessä on vuodesta toiseen vuoden paras Euroopan ja erityisesti Itämeren alueen turvallisuuspolitiikkaa pohtiva konferenssi. Se ei pettänyt tälläkään kertaa. Muu Pohjois- ja Itä-Eurooppa olivatkin taas hyvin edustettuina, mutta Suomen kontingentti oli huvennut edellisvuosista, kuvastaen kaiketi suomalaisen poliittisen eliitin enenevässä määrin autistista sulkeutumista pois lännestä ja omalle erityiselle sivuraiteelleen, asettautuen etupiiripolitiikan ajopuuksi sen sijaan että osoittaisi kansalaisilleen johtajuutta näinä vaarallisina vuosina.
Konferenssin päätyttyä alkoi pyhällä vihalla kohotettu paluumatkamme kohti Kiovaa. Suomalainen slavisti oli vaihtunut suomalais-venäläiseen slavistiin ja lisäksi yksi oli joukosta poissa. Nimittäin luonani kolme kuukautta asunut gruusi-kun joutui lähtemään Tallinnasta lentäen takaisin kotimaahansa, koska hänen Ukrainassa viisumitta oleskeluun sallitut päivänsä olivat huvenneet loppuun. Hän itkeskeli hieman ja oli murheellinen, ja minä olen huolissani.
Tilanne on sääli, koska niiden kuukausien aikana, jotka gruusi-kun asui vierashuoneessani, hän muuttui selvästi ja silminnähtävästi. Masentuneesta ja rikkinäisestä pojasta tuli reipas, iloinen ja sosiaalinen nuorukainen. Toivon nyt, että hän on vahva ja pärjää Tbilisin kaduilla, koska muulla tavoin päähän potkittu ei tässä julmassa maailmassa selviä. Ikävä tosiasia on, että pulassa olevaa ei koskaan ymmärretä. Suomen viisumipalvelu oli häntä kohtaan tavattoman hankala ja epäluuloinen, ja hän sai viisuminsa vasta viime hetkellä, sen jälkeen kun häntä oli simputettu ja pompotettu yhä uusilla vaatimuksilla - esimerkiksi vaikka Schengen-alueelle matkustettiin vain kerran, piti vakuutus muuttaa monikertavakuutukseksi. Ja seuraavana olivat vuorossa Ukrainan viranomaiset, jotka eivät antaisi hänelle oikeutta oleilla Kiovassa ilman tuloja.
Olen painottanut, että onnettomuuksista pitää kaivaa esille onni - annetuista olosuhteista on yritettävä ottaa irti se, mikä on otettavissa. Hänen paluunsa Georgiaan on vaikea ja herättää ymmärrettävää pelkoa ja ahdistusta hänessä, mutta toisaalta se tarjoaa mahdollisuuden palata suorittamaan lukio loppuun tai etsiä työpaikkaa, jollaisesta olisi paljon hyötyä myöhemmin, mikäli mielii töihin johonkin vieraaseen maahan. Ehkä koittaa vielä sekin päivä, kun hän kykenee kohtaamaan vainoajansa silmästä silmään - tai ainakin pääsee yli hänen varjostaan oman elämänsä yllä.
Tiedän, etteivät kaikki tarinat pääty onnellisesti. Tosielämässä eivät kovinkaan monet. Mutta tämä tarina ei ole lopussa vaan vasta alussa. Hän on yhä nuori eikä ole sekaantunut huumeisiin eikä rikoksiin joten uuden elämän aloittamisen pitäisi olla mahdollista, vaikka kotimaassakin. Ja tämän eurooppalaisen odysseiansa jälkeen hän on ehkä hieman vähemmän yksin ongelmiensa kanssa kuin oli aiemmin.
Sää oli muuttunut alakuloisen harmaaksi ja sateiseksi. Ajoimme sunnuntai-illaksi Riikaan, jossa aiempi suomalaisjäsenemme ja latvianvenäläinen tyttöystävänsä esittelivät meille parhaita paikkoja sekä majoittivat Riian ulkopuolella omakotitaloalueella. Seuraavana päivänä Latvian halki ajaessamme satoi yhtenään, välillä paistoi. Kävimme Liepkalnin leipomokahvilassa kahvilla ja ihastelemassa Väinäjoen idyllisiä maisemia, jatkoimme sitten Väinänlinnan (Daugavpils) sivuitse ja Sileneen Valko-Venäjän rajalle.
Valko-Venäjän puolella saavuimme Braslaun luonnonkauniisiin järvimaisemiin ja jatkoimme aina Hlybokajen pikkukaupunkiin, jossa pidimme pysähdystauon ja kävimme lounaalla. Matka jatkui hyväkuntoisia ja vähäliikenteisiä maanteitä pitkin kohti Minskiä. Pysähdyimme matkan varrella Hatynin muistomerkkialueelle, jossa muisteltiin saksalaisten suorittamaa Hatynin verilöylyä ja muitakin toisessa maailmansodassa tuhoutuneita valkovenäläisiä kyliä. Paikan nimi muistuttaa erehdyttävästi puolalaisten joukkotuhonnasta, jonka venäläiset toteuttivat Katyńin metsässä nykyisessä Smolenskin läänissä Venäjällä.
Minskissä pysähdyimme syömään ja ajoimme keskustan läpi Homelia kohti lähtevälle valtatielle. Ukrainan raja saavutettiin pimeän tultua ja lopputaival Kiovaan meni jälleen suomalaisella sisulla. Kaksikymmentäkaksi tuntia matkaamista Riiasta Kiovaan ja sitten kaksi tuntia yöunta ennen uuden työpäivän alkua.
Niin päättyi eräs matka Suomeen ja takaisin. Uudet seikkailut odottavat jo nyt kukin tahoillensa hajaantuneen retkikuntamme jäseniä. Nyt kannattaa kuitenkin Eurooppaa matkailla ristiin rastiin, kun se vielä on mahdollista. Jo joidenkin vuosien päästä saatetaan näitä aikoja joutua muistelemaan kaiholla, menetettyjen mahdollisuuksien aikana.
Maantie Krakovasta kohti Varsovaa oli tahmea ja hidas, sillä koko matkan pituudelta näytti olevan tietöitä tietöiden perään. Saimme siitä tarpeeksemme Kielcen kohdalla ja päätimme, että oli aika kokeilla itäistä reittiä. Pienempi tie Kielcestä Opatówin ja Kraśnikin kautta kohti Lublinia vetikin paljon paremmin - kunhan olimme ensin Kielcen läpi harhailtuamme löytäneet sen. Onneksemme sää oli yhä aurinkoinen ja näkymät seesteisiä kumpuilevia maalaismaisemia pikkukaupunkeineen ja lukemattomine katolisine kirkkoineen.
Lublinista suuntasimme pohjoiseen ja galitsialais-volynialaiset maisemat vaihtuivat Podlasiaksi. Erityispiirteenä täällä nykyisen Puolan itärajoilla on se, että kylissä ja pikkukaupungeissa alkaa näkyä myös ortodoksikirkkoja ja muutenkin valkovenäläinen vaikutus lisääntyy kulttuurissa. Itä-Puolan koillisalueilla aito valkovenäjän kieli on paikoin säilynyt hengissä paremmin kuin raivolla venäläistetyllä Valko-Venäjällä.
Pysähdyskohteemme oli Podlasian pääkaupunki Białystok, jossa on useita näyttäviä palatseja ja keskustassa marsalkka Józef Piłsudskin patsas. Kävimme syömässä yhdistetyn lounaamme ja päivällisemme valkovenäläiskansallisessa ravintolassa. Jatkaessamme sitten koilliseen Augustówin ja Suwałkin kautta kohti Liettuan rajaa, alkoi pimeys jo langeta. Käytimme jäljelle jääneet złotyt rekkamiesten saluunassa jossain rajaseudun korpien keskellä, sillä Baltiaan siirtyessämme olisimme lopun matkaa eurovyöhykkeellä. Puolan ja Liettuan rajalla liettualainen rajavalvonta halusi tarkistaa EU:n ulkopuolelta kotoisin olevien matkustajien henkilöllisyydet, mikä oli ainoa poikkeama siihen, ettei Schengenin alueella tullut vastaan rajatarkastuksia.
Liettuan halki ajoimme yöaikaan, Marijampolėn ja Kaunasin kautta kohti Panevėžysiä ja sitten Latviaa, pysähtyen matkan varrella vain huoltoasemilla. Väsymyksen painaessa vaihdoimme välillä kuljettajaa ja painoimme päin pohjoista suomalaisella sisulla. Bauskassa tehtiin lyhyt kauppapysähdys ja Riian ohitustiellä alkoi horisontti valjeta ensin turkoosina ja sitten punahehkuisena.
Aamun ensituntien sumuisessa valossa näimme Latvian alueella yhteensä kuusi hirveä, jotkut niistä möllöttämässä niityillä hyvinkin lähellä, mikä oli ainoalle hereillä olleelle ukrainalaiselle eksoottinen eläinelämys. Vähäisessä liikenteessä matka taittui Via Baltican rantatieosuutta pitkin. Viron puolelle tultuamme oli Häädemeesten pelloilla runsaasti hanhia, joista suurin osa näytti olleen valokuvieni analyysin perusteella rossicus-alalajin metsähanhia Siperian tundralta. Myös tundrahanhia oli paljon.
Viimeinen taival Pärnusta Tallinnaan jäi suomalaisen toverini ajettavaksi, koska aloin itse olla zombifioituneessa tilassa, mutta hän vei meidät viimeiset metrit otsanahkaa rypyttämällä Tallinnan satamaan, jossa hoidin koko retkikunnalle juuri ja juuri ajoissa liput Helsingin-laivaan. Pääseminen Suomeen jo aamupäivän laivalla oli tervetullutta seurueelle, sillä se tarjosi mahdollisuuden asettautumiseen ja huoltoon ennen illan bilekoitoksia.
Seuraava päivä oli äitienpäivä ja sen kunniaksi jätin muun retkikunnan ihmettelemään Helsingin nähtävyyksiä ja lähdin itse käymään Hyvinkäällä tapaamassa vanhempiani ja veljiäni. Palasin sieltä seuraavana päivänä hoitamaan lukuisia Suomessa odottaneita asioitani. Illalla oli jälleen oikeamielisiä istuntoja, joita seurasivat toiset. Viimeiseksi illalla ulkomaalaisvahvistuksille tarjottiin helsinkiläisiä elämyksiä pussikaljojen muodossa Tokoinrannan työväenmiljöössä.
Tiistain ohjelmassa olivat ekskursiot itään ja länteen. Ensimmäisenä kohteena oli Porvoo, jossa vein Suomesta viehättyneen seurueen avajaisiksi Eugen Schaumanin ja Johan Ludvig Runebergin haudoille. Schaumanhan syntyi Itä-Ukrainan Harkovassa, jossa isänsä, salaneuvos Waldemar Schauman, toimi imperiumin virkamiehenä. Porvoon vanhassakaupungissa oli sievää ja idyllistä, mutta hämmästyttävän ihmistyhjää. Brunbergin tehtaanmyymälästä sai sekundalaadun neekerinsuukkoja halvalla laatikkokaupalla. Niitä pitää nykyään sanoa vain pelkiksi suukoiksi, mutta rasioiden kansissa komeilevat yhä suutelevat afrikkalaiset heimohelyissään.
Kun Porvoota oli pällistelty kylliksi, siirryimme Kehä III:n kautta länteen ja ajoimme Hankoon. Seurueella oli erityistä kiinnostusta Hankoniemen miehityshistoriaan liittyen, etenkin kun Venäjän propaganda on viime aikoina alkanut jälleen maalailla Gangutista (kuten Hangöudd tultiin venäjäksi tuntemaan) ikiaikaista venäläistä kohdetta, joka tulisi palauttaa Venäjän tukikohdaksi, kunhan Mantšurian kandidaatti luovuttaa Putinille uuden Jaltan ja yksinoikeudellisen hegemonian Suomesta itäiselle Välimerelle.
Hanko näytti valmistautuneen tulevaan miehitykseensä sillä, että koko väestö oli ilmeisesti joko muuttunut vampyyreiksi tai evakuoitu johonkin kauas Sisä-Suomeen. Koko kaupungilla ei ollut ristin sielua, vaan siellä vallitsi aavemainen tunnelma. Kun lopulta pitkän guljailun jälkeen löysimme paikan, joka oli auki, se oli turkkilaisten pyörittämä pizzeria. Vähän myöhemmin ainoat kaupungilla vastaan tulleet ihmisolennot olivat hekin turkkilaisia tai kurdeja. Suomen hintataso (ja suuren osan vuotta ilmasto) eivät suosi sellaista kulttuuria, että ihmiset näyttäytyisivät huvikseen kaduilla - ihmiset ovat sulkeutuneina koteihinsa, yksinäisyyteen tai ydinperheen ääreen. Haahuilimme lopulta öisen rintamamuseon autioilla pihoilla ja ajoimme lopulta takaisin Helsinkiin, jossa ohjelmassa oli vielä vesipiipun polttoa ja viininjuontia ullakolla.
Keskiviikkona ostin uuden kaukoputken Italiassa autostani varastetun tilalle sekä uuden mustan puvun, koska olin matkan varrella saanut viestin, että Viron presidentti kutsui minut illalliselle syntymäpäivänäni. Ei tosin syntymäpäiväni kunniaksi vaan muissa merkeissä mutta kuitenkin. Noudin sitten ukrainalaiset, georgialaisen ja retkikunnan suomalaisjäsenen tilalle astuneen suomalais-venäläisen ja lähdimme laivalla Tallinnaan, jossa jäi vielä iltaa jäljelle baarikierrosta varten.
Seuraavana päivänä lähdin Narvaan, jossa en ollut käynyt aikoihin. Narvassa on kaunis kaupungintalo ja Tarton yliopiston alainen moderni Narvan kampus, jossa virolaiset ja kansainväliset opiskelijat keskittyvät erityisesti Euroopan ja Venäjän välisiin opintoihin. Meitä valistettiin, että Narvassa kuulee lähinnä venäjää. Ensimmäiset kaupungilla vastaan tulleet koulupojat puhuivat kuitenkin toisilleen viroa, joten aivan umpivenäläistä ei Narvasta ole tullut. Ongelmana on, että kaikki kouluissa hyvää viroa oppivat venäjänkieliset muuttavat pois, parempien työmarkkinoiden ja palkkojen ääreen Tallinnaan. Tai vielä kauemmas länteen.
Katselimme nykyisin sivilisaation rajarailon muodostavan joen yli pimeällä puolella sijaitsevaa Iivananlinnaa (ven. Ivangorod, viroksi Jaanilinn), joskin se kylpi ekspeditiomme aikana päivänpaisteessa. Narvan kuuluisin nähtävyys on kuulemma Venäjä. Nykyisen maailmantilanteen kireyteen nähden uinuivat Narvan ja Iivananlinnan toisiaan katselevat keskiaikaiset linnat petollisen rauhallisessa kesäpäivässään, kuin autuaan tietämättöminä siitä, että kuolinhaavansa parantanut tuhon enkeli on taas levittämässä mustat siipensä, jotka itätaivaalle kohoavan koitähden valossa heittävät yhä pidemmän varjon Eurooppaan.
Seurasi kolme päivää intensiivistä konferenssia Tallinnassa. Kyseessä on vuodesta toiseen vuoden paras Euroopan ja erityisesti Itämeren alueen turvallisuuspolitiikkaa pohtiva konferenssi. Se ei pettänyt tälläkään kertaa. Muu Pohjois- ja Itä-Eurooppa olivatkin taas hyvin edustettuina, mutta Suomen kontingentti oli huvennut edellisvuosista, kuvastaen kaiketi suomalaisen poliittisen eliitin enenevässä määrin autistista sulkeutumista pois lännestä ja omalle erityiselle sivuraiteelleen, asettautuen etupiiripolitiikan ajopuuksi sen sijaan että osoittaisi kansalaisilleen johtajuutta näinä vaarallisina vuosina.
Konferenssin päätyttyä alkoi pyhällä vihalla kohotettu paluumatkamme kohti Kiovaa. Suomalainen slavisti oli vaihtunut suomalais-venäläiseen slavistiin ja lisäksi yksi oli joukosta poissa. Nimittäin luonani kolme kuukautta asunut gruusi-kun joutui lähtemään Tallinnasta lentäen takaisin kotimaahansa, koska hänen Ukrainassa viisumitta oleskeluun sallitut päivänsä olivat huvenneet loppuun. Hän itkeskeli hieman ja oli murheellinen, ja minä olen huolissani.
Tilanne on sääli, koska niiden kuukausien aikana, jotka gruusi-kun asui vierashuoneessani, hän muuttui selvästi ja silminnähtävästi. Masentuneesta ja rikkinäisestä pojasta tuli reipas, iloinen ja sosiaalinen nuorukainen. Toivon nyt, että hän on vahva ja pärjää Tbilisin kaduilla, koska muulla tavoin päähän potkittu ei tässä julmassa maailmassa selviä. Ikävä tosiasia on, että pulassa olevaa ei koskaan ymmärretä. Suomen viisumipalvelu oli häntä kohtaan tavattoman hankala ja epäluuloinen, ja hän sai viisuminsa vasta viime hetkellä, sen jälkeen kun häntä oli simputettu ja pompotettu yhä uusilla vaatimuksilla - esimerkiksi vaikka Schengen-alueelle matkustettiin vain kerran, piti vakuutus muuttaa monikertavakuutukseksi. Ja seuraavana olivat vuorossa Ukrainan viranomaiset, jotka eivät antaisi hänelle oikeutta oleilla Kiovassa ilman tuloja.
Olen painottanut, että onnettomuuksista pitää kaivaa esille onni - annetuista olosuhteista on yritettävä ottaa irti se, mikä on otettavissa. Hänen paluunsa Georgiaan on vaikea ja herättää ymmärrettävää pelkoa ja ahdistusta hänessä, mutta toisaalta se tarjoaa mahdollisuuden palata suorittamaan lukio loppuun tai etsiä työpaikkaa, jollaisesta olisi paljon hyötyä myöhemmin, mikäli mielii töihin johonkin vieraaseen maahan. Ehkä koittaa vielä sekin päivä, kun hän kykenee kohtaamaan vainoajansa silmästä silmään - tai ainakin pääsee yli hänen varjostaan oman elämänsä yllä.
Tiedän, etteivät kaikki tarinat pääty onnellisesti. Tosielämässä eivät kovinkaan monet. Mutta tämä tarina ei ole lopussa vaan vasta alussa. Hän on yhä nuori eikä ole sekaantunut huumeisiin eikä rikoksiin joten uuden elämän aloittamisen pitäisi olla mahdollista, vaikka kotimaassakin. Ja tämän eurooppalaisen odysseiansa jälkeen hän on ehkä hieman vähemmän yksin ongelmiensa kanssa kuin oli aiemmin.
Sää oli muuttunut alakuloisen harmaaksi ja sateiseksi. Ajoimme sunnuntai-illaksi Riikaan, jossa aiempi suomalaisjäsenemme ja latvianvenäläinen tyttöystävänsä esittelivät meille parhaita paikkoja sekä majoittivat Riian ulkopuolella omakotitaloalueella. Seuraavana päivänä Latvian halki ajaessamme satoi yhtenään, välillä paistoi. Kävimme Liepkalnin leipomokahvilassa kahvilla ja ihastelemassa Väinäjoen idyllisiä maisemia, jatkoimme sitten Väinänlinnan (Daugavpils) sivuitse ja Sileneen Valko-Venäjän rajalle.
Valko-Venäjän puolella saavuimme Braslaun luonnonkauniisiin järvimaisemiin ja jatkoimme aina Hlybokajen pikkukaupunkiin, jossa pidimme pysähdystauon ja kävimme lounaalla. Matka jatkui hyväkuntoisia ja vähäliikenteisiä maanteitä pitkin kohti Minskiä. Pysähdyimme matkan varrella Hatynin muistomerkkialueelle, jossa muisteltiin saksalaisten suorittamaa Hatynin verilöylyä ja muitakin toisessa maailmansodassa tuhoutuneita valkovenäläisiä kyliä. Paikan nimi muistuttaa erehdyttävästi puolalaisten joukkotuhonnasta, jonka venäläiset toteuttivat Katyńin metsässä nykyisessä Smolenskin läänissä Venäjällä.
Minskissä pysähdyimme syömään ja ajoimme keskustan läpi Homelia kohti lähtevälle valtatielle. Ukrainan raja saavutettiin pimeän tultua ja lopputaival Kiovaan meni jälleen suomalaisella sisulla. Kaksikymmentäkaksi tuntia matkaamista Riiasta Kiovaan ja sitten kaksi tuntia yöunta ennen uuden työpäivän alkua.
Niin päättyi eräs matka Suomeen ja takaisin. Uudet seikkailut odottavat jo nyt kukin tahoillensa hajaantuneen retkikuntamme jäseniä. Nyt kannattaa kuitenkin Eurooppaa matkailla ristiin rastiin, kun se vielä on mahdollista. Jo joidenkin vuosien päästä saatetaan näitä aikoja joutua muistelemaan kaiholla, menetettyjen mahdollisuuksien aikana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti