Huhtikuu alkoi varsin hyvillä säillä mutta taantui sittemmin takatalveksi. Edelleen eletään kylmää jaksoa, varsinkin sisätiloissa, kun lämmitykset katkaistiin kaikista taloista. Ei sentään lumimyrskyssä, kuten Suomessa näyttää olevan.
Pääsiäisenä - joka tänä vuonna oli läntisillä ja itäisillä kirkoilla samaan aikaan - tein rengasmatkan Koillis-Espanjaan ja Lounais-Ranskaan, tosin Barcelonasta otetulla vuokra-autolla, koska aika ei riittänyt siihen, että olisin ajanut Kiovasta kohdealueelle ja takaisin. Jos olisi, olisin toki preferoinut oman auton käyttöä ja nähnyt enemmän Eurooppaa. Näkihän sitä näinkin.
Lomille lähtöä edeltävä viikko on aina kiireistä aikaa ja tällä kertaa se oli niin hektistä, ettei minulle jäänyt juuri aikaa matkaani valmistella. Vielä myöhäisillalla, hetkeä ennen lentokentälle lähtöä, muuan ukrainalaiskontakti tuli luokseni noutamaan miniatyyrikaupunkikuviaan. Yö meni lentäessä. Ja kun aamulla tupsahdin Barcelonan kentälle, minulla ei ollut mitään valmiina odottamassa. Eräällä tavoin se on miellyttävä olotila, mikäli on resursseja - kuten nettiyhteys - ja vapautta improvisoida.
Niin tein, ja muutamassa minuutissa oli minulla sekä majapaikka että auto. En ollut edeltävinä vuorokausina kovin paljon nukkunut, joten löydettyäni navigaattoriohjelmalla majapaikkani, uhrasin pari tuntia orastavasta päivästä nukkumiseen, vaikka toisessa olotilassa olisin lentokentältä ajanut suoraan viereiseen Llobregatin jokisuistoon. Tai kenties Barcelonan kaupunkiin.
Majapaikkani oli Barcelonan eteläpuolisessa pikkukaupungissa Castelldefelsissä, koska se oli samalla puolella suurkaupunkia kuin lentokenttä ja Llobregatin suisto, joten säästäisin itseni metropolin ruuhkissa navigoimiselta. Barcelonan kaupungin nähtävyyksiin, ravintoloihin, baareihin ja kirjakauppoihinkin olen tutustunut jo aiemmilla matkoilla, joten tällä kertaa keskityin tietoisesti Katalonian luontokohteisiin sekä niihin kulttuurisiin ja kulinaarisiin elämyksiin, joita pikkukaupungeilla ja kylillä oli tarjottavanaan. Toinen syy moiseen oli se, että kaksi eri henkilöä, suomalainen ja ukrainalainen, joiden oli alun perin pitänyt tulla matkalle mukaan, peruivat eri syistä tulonsa. Useimmiten matkaillessani käy niin, että jos matkustan toisten kanssa, keskittyy matka sosiaalisiin ja kulttuurisiin kohteisiin kun taas yksin matkustaessani pääpaino on luontokohteissa.
Llobregatin suistoon ehätin samana iltapäivänä. Lajikirjoltaan varsin vaikuttava kosteikkoalue aivan Barcelonan miljoonakaupungin lähistöllä toimii varsinkin muuttoaikoina todellisena magneettina Katalonian rannikkoa etelästä pohjoiseen seuraaville muuttolinnuille, minkä lisäksi siellä talvehtii suuri määrä pohjoisia sorsalintuja. Kataloniassa ei ollut saapuessani vielä kesä, vaan ensimmäisinä päivinä päällystakkikeli. Monet myöhäisimmät saapujat, kuten kuhankeittäjät ja taiturikultarinnat, puuttuivat vielä, mutta toisaalta laguuneilla oli vielä jäljellä arktisia muuttajia, kuten haapanoita ja jouhisorsia.
Monet ruovikoiden kerttuset eivät vielä olleet saapuneet - tosin tulevina päivinä niitä tuli vastaan yksittäisinä ensisaapujina - mutta sen sijaan paikalliset tyyppilajit heinäherttu ja silkkikerttunen olivat omnipresenttejä. Useampi pronssi-iibis ja sulttaanikana olivat mukavia havaintoja, joskaan eivät nekään minulle uusia Espanjan-pinnoja, koska aikoinaan jo kolusin läpi Andalusiaa ja Extremaduraa, löytääkseni kaikki suomalaisesta näkökulmasta maan eksoottisimmat lajit. Leimallista olikin, että suurin osa uusista maapinnoistani oli triviaaleja eurooppalaisia lajeja, kuten pikkuvarpunen ja pajulintu, jotka olen aiemmin Espanjassa joko missannut tai unohtanut kirjata.
Castelldefelsissä ei tuntunut olevan kovin paljon muuta turistia kiinnostavaa kuin kukkulalla oleva linnake, josta paikka on saanut nimensä, mutta ehkä juuri siksi pikkukaupunki oli sovelias tukikohta. Ei turisteja, paitsi jokunen sinnekin eksynyt brittiteini kaupungin keskusaukiolta lähtevän kävelykadun terasseilla.
Seuraava kohteeni oli Barcelonasta etelään Katalonian rannikkoa pitkin sijaitseva Ebren eli kastiliaksi Ebron suisto. Sielläkin majoituin vähemmän merkitykselliseen pikkukaupunkiin, Sant Carles de la Ràpitaan. Toisin kuin varsin kompakti, Barcelonan lentokentän ja Castelldefelsin rantojen puristuksiin jäävä Llobregatin suisto, Ebren suisto muodostaa valtavan alueen Tortosanniemen molemmin puolin. Tortosan kaupunki Ebren varrella jää kauas sisämaahan, mutta suistoalueella sijaitsee useampia kyliä, joista suurimmassa osassa löytyy jonkinmoista majoitusta. Ilman omaa autoa Ebren suistoalueen moniin kohteisiin tutustuminen on kuitenkin vaikeaa.
Aloitin systemaattisesti pohjoisista laguuneista ja kävelin joenvarsilehtoja ja muita reittejä niin paljon, että sain jalkani rikki. Mutta alueelta löytyvä vesi-, ranta- ja avomaalinnuston kirjokin oli sen arvoista. En ollut aiemmin käsittänyt pronssi-iibiksen olevan niin yleinen. Muutenkin alueelta löytyivät melkein kaikki Euroopassa löydettävissä olevat haikaralinnut. On oma viehätyksensä ajella suistoalueen peltoaukeiden halki merkitsemättömiä pikkuteitä eri laguuneille löytääkseen, koskaan tietämättä mitä tien päästä löytyisi. Toisaalta tuottavimmat alueet löytyvät suistoalueen eteläisen osan suurten laguunien väliin jäävältä kannakselta, jonne on myös asennettu lintutorneja.
Kolmas merkittävämpi kohteeni sijaitsi jälleen Barcelonasta pohjoiseen, Katalonian pohjoisimmassa osassa lähellä Ranskan rajaa. Kyseessä oli Aiguamolls de l'Empordà, laaja kosteikoista ja niiden sisämaapuolella levittäytyvistä macchia- ja gariguealueista muodostuva luonnonsuojelualue, joka sijaitsee Figueresin kaupungista itään, Castelló d'Empúriesin pikkukaupungin lähellä. Majoituin Castelló d'Empúriesissa, joka osoittautui keskiaikaiseksi kreivikunnan pääpaikaksi kapeine mukulakivikujineen, ja majapaikkani paikallisen tavernan yläkerraksi.
Aiguamolls de l'Empordà oli fantastisen hyvä lintupaikka, ja lisäksi erittäin hyvin vierailijoita ajatellen organisoitu, sillä autot on jätettävä suojelualueen keskuksen parkkipaikalle ja sen jälkeen lukuisat luontopolut johdattavat vierailijaa paikasta toiseen. Viettäessäni siellä aamusta alkuiltaan lajilista kohosi lähelle kahtasataa, sillä alue kattaa niin laguuneja ja ruovikoita kuin myös aromaisia avomaita, lehtoja, laitumia ja sisämaan puolella kuivaa piikkipensaikkoa. Kesäkin alkoi jo tulla, joten myöhäisiä saapujia alkoi näkyä ja kuulua tipoittain.
Ranskan puolella ensimmäinen varsinainen kohdealueeni muodostui Perpignanin ja Narbonnen väliin jäävien laguunien ja gariguekukkuloiden muodostamasta luontoalueesta, joka edustaa ibeerisintä luontoaluetta Ranskassa. Nämä historiallisen Rousillonin kreivikunnan ja nykyisen Auden läänin alueet ovat muutoinkin kaunista seutua lukuisine kataareista muistuttavine keskiaikaisine linnoinensa. Itse asiassa vieraillessani Salsesin ritarilinnassa löysin sitä ympäröivistä metsiköistä ja pensaikoista mitä vilkkaimman keskittymän edellisyönä taivaalta pudonneita muutolla olleita varpuslintuja, varsinkin sieppoja, kerttuja ja muita hysyjä.
Narbonnen ja Leucaten laguunit olivat sitä vastoin yllättävän tyhjiä vesi- ja rantalinnuista. Yksittäisiä kyllä, mutta hyvin pieniä määriä. Minut ohjattiin Port-la-Nouvellesta luonnonsuojelualueeksi muutetulle Sainte-Lucien saarelle, jonka kiersin kävellen ympäri ontuvasta jalastani huolimatta, näkemättä siellä juurikaan muita erityisen mielenkiintoisia lajeja kuin tavattoman yleisenä esiintyneen ruskokertun.
Illalla ajoin Montpellier'n kautta Camargueen eli Rhônen laajalle suistoalueelle, joka on vuosikausia ollut yksi haavekohteistani Euroopassa. Ehdin sinne, kun aurinko oli painumassa mailleen ja heti alueelle saavuttuani aloin nähdä flamingoja laskevan auringon ruusunpunaisessa valossa lukuisilla pienillä laguuneilla, joiden halki tie kulki pikkukylästä toiseen. Päädyin lopulta valitsemaan yösijaksi Aigues-Mortesin pikkukaupungin, koska sen nimi kuulosti hauskalta - "kuolleet vedet" - ja koska ajattelin, että majoittuminen sisämaassa olisi edullisempaa kuin rannikkoa reunustavissa resorteissa.
Aigues-Mortes osoittautui keskiaikaiseksi, muurien ympäröimäksi ristiretkeläiskaupungiksi, ja vieläpä majoituspaikkanikin oli ristiretkeläisittäin nimetty. Laitoin siis pöydän koreaksi sianlihalla ja punaviinillä, sillä seuraava päivä kuluisi ajellessa laajaa suistoaluetta ristiin rastiin.
Niin tapahtui. Jo aamutunteina sain plakkariin käytännössä kaikki Euroopan haikaralinnut lukuun ottamatta mustahaikaraa, jonka löytää paremmin Pohjois-Ukrainan korpimailta. Camarguen ytimessä sijaitsee erityinen "ornitologinen puisto", joka on käytännössä useiden ruokailevien flamingojen suosimien laguunien muodostama alue, jonka ympäri kiemurtelee tähystyskojuilla varustettuja luontopolkuja. Keskellä sijaitsee valokuvaamisen kannalta erityisen otollinen monen eri haikaralajin sekayhdyskunta.
Camarguen ihmeitä ei kuitenkaan kannata jättää flamingoihin ja haikaroihin. Alueelta löytyy lukuisia välimerenlajeja, kun vähän jaksaa ajella pikkuteitä ja kulkea kosteikkojen laitapolkuja. Löysin esimerkiksi paksujalan ja harakkakäen melkein vahingossa. Sen sijaan suola-aroilla elävät pikkutrappi ja jouhihietakana jäivät löytämättä - pikkupensaskerttuja ja ruskokerttuja kyllä löytyi.
Seuraavana aamuna ristiretkeläishostellin rouva, joka oli pitänyt minua saksalaisena, tiedosti matkustajakorttiin merkitsemäni ukrainalaisen osoitteen ja tiedusteli minulta, eikö Kiovassa ole hirveän vaarallista. Sanoin, että vaarallistahan voi olla missä vain. Rintamalinja on satojen kilometrien päässä Donbasissa, mutta sotaa käydään Kiovassa siinä missä Pariisissa tai Aigues-Mortesissa. Eikös Ranskassa ole tulossa juuri vaalit? Rouva pyöritteli silmiään - että pitikin siitä kauhistuksesta muistuttaa. Sanoin siihen, että ne vaalit eivät koske vain Ranskaa vaan koko Euroopan tulevaisuutta, niin että älkää nyt ainakaan toistako näissä vaaleissa brittien jo kansanäänestyksessään tekemää petosta.
Camarguen jälkeen olen laskujeni mukaan tutustunut kaikkiin Euroopan tärkeimpiin laajoihin jokisuistoihin, lukuun ottamatta Donin ja Volgan suistoja, jotka kummatkin sijaitsevat nykyisen Venäjän federaation eteläosissa, vaikkakin ovat historiallisesti tataarien, kasaarien ja kasakoiden alueita.
Kasaareista kataareihin. Olin ajatellut, että pitkänäperjantaina olisi hyvä käydä kataarien pääpaikaksi muodostuneessa Carcassonnessa aistimassa näiden gnostilaisen marttyyriuden henkeä. Kataarien kansanmurha muodostui Ranskan ja ylipäätään katolisen kirkon mustaksi jaksoksi 1200-luvulla. Kun vielä sata vuotta kansanmurhan jälkeen katolinen kirkko pyrki hävittämään kaikki kataareista muistuttaneet pyhät asiakirjatkin, oli sitä taustaa vasten merkillistä havaita, kuinka nykyaikana koko Languedocin ja Oksitanian länsiosa suorastaan korostaa omaa kataarilaista perintöään. Hyvähän sitä nyt on, kun katalaanin sukuinen oksitaanin kieli viruu henkihieverissä ranskalaisen assimilaation ikeessä (toisin kuin Espanjassa, jossa alueelliset kielet ovat hyvissä voimissa), ja kataarien perin olennaiset uskonnolliset opetukset on pyyhitty pois teologisista opeista.
Oli kuitenkin virhe seurata Jeesuksen henkisiä jalanjälkiä Carcassonneen tuona nimenomaisena päivänä, sillä puoli Oksitaniaa näytti saaneen saman ajatuksen. Ensin juutuin tuntikausiksi ruuhkaan Narbonnesta Carcassonneen johtavalla tiellä, ja lopulta Carcassonneen saapuessani sain havaita, ettei kaupungissa ollut ainuttakaan parkkipaikkaa. Teiden varsia reunustivat laittomasti paikoitettujen autojen rivit jo pari kilometriä kaupungin ulkopuolella. Tapahtui siis kuin Dubrovnikissa taannoin elokuussa 2007, jolloin lähin parkkipaikka oli viiden kilometrin päässä kaupungista eikä sekään mikään parkkipaikka vaan tienlaita.
Onneksi suurin osa väestä tungeksi nimenomaan Carcassonnen kaupunkiin, ja heti kun keksin etsiä alueen henkeä pikkukaupungeista ja kylistä, johti Via Dolorosa huomattavasti seesteisemmille taipaleille. Montréal ja Fanjeaux olivat käytännössä tyhjiä paikallisistakin turisteista, ihmiset mitä ystävällisimpiä ja jotenkin kataarien henki eli väkevämpänä kuin turistikohteeksi muuttuneessa Carcassonnessa. Mirepoix oli mitä miellyttävin keskiaikainen kataarikaupunki.
Ajellessani Ariègen idyllisissä maisemissa yhä korkeammalle Pyreneille liikuin myös kesäisestä säästä takaisin varhaiskevääseen, kunnes korkealla vuoristometsissä ja paljakalla oli maa lumen peitossa ja viuhui vuoristotuuli.
Ylä-Ariègen maisemista saavuin Pas de la Casan kautta Andorraan, joka olikin toiseksi viimeinen Euroopan maa, jossa en ollut vielä käynyt. (Viimeinen jäljellä oleva on Malta.) Andorran halki vie yksi mutkitteleva valtatie, jonka yksi pää on korkealla Pas de la Casan paljakalla ja toinen pää laaksossa, joka johtaa Espanjaan. Samassa laaksossa sijaitsee myös kääpiövaltion pääkaupunki Andorra la Vella, jossa vietin iltani ja yöni.
Andorra oli vähän kuin iberialainen versio San Marinosta. Kaikki, mikä Espanjassa tai Ranskassa on säänneltyä ja kallista, oli Andorrassa joka liikkeen ikkunassa - aseita, absinttia, hamppua. Kalliit asiat olivat verottomia ja halpoja, halvat asiat, kuten majoitus ja ulkona syöminen, taas kalliita. Koska suurimmassa osassa Andorraa oli yhä vasta alkukevät, paikka oli täynnä espanjalaisia talviurheiluturisteja samoin kuin ostosmatkalaisia. Siellä täällä kuuli venäjää ja arabiaa, mikä on muillekin Euroopan kääpiövaltioille ominaista, niissä kun rahojen alkuperää ei kysellä.
Espanjan Pyreneillä pääkohteeni sijaitsi Aragonian puolella, korkealla vuoriston keskiosissa, Ordesan ja Monte Perdidon kansallispuistossa. Muuan suomalainen biologi oli neuvonut minua hakeutumaan Bestuén kylään, jossa partakorppikotka - eli espanjaksi quebrantahuesos, se-joka-rikkoo-luita - tykkäsi lennellä ympäröivien pahtojen ja harjanteiden yllä.
Päätin hakeutua sinne pikkuteitä pitkin saadakseni parhaat palat Pyreneiden luonnosta. Valitettavasti pyreneidenvuorivuohi, joka tapasi elellä juuri Ordesan ja Monte Perdidon kansallispuiston alueella, kuoli sukupuuttoon vuonna 2000. Korppikotkat ovat kuitenkin yhä elossa. Matkan varrella näinkin lukuisia hanhikorppikotkia, mutta saman päivän aikana myös kaikki kolme muuta Euroopan korppikotkalajia, samoin kuin maakotkan, käärmekotkia, vuorikotkia ja pikkukotkan.
Melkein heti kun olin pysäköinyt uteliaiden mummojen silmien alle Bestuén kylässä, ylleni kaartoi komea vanha partakorppikotka, kuin katsomaan tulijaa. Olin kylässä ainoa matkailija ja majatalokin oli suljettu, joten majoituksen jouduin hakemaan paljon etelämpää Grausin pikkukaupungista. Sitä ennen ehdin nähdä useamman partakorppikotkan, kaksi pikkukorppikotkaa, kymmeniä hanhikorppikotkia ja yhden munkkikorppikotkan, parvittain haarahaukkoja ja useita isohaarahaukkoja, pikkukotkan ja kaikenlaista muuta mukavaa.
Palatessani vuorilta liftasi Minerva-niminen tyttö kyytiini Escalonan kylän ulkopuolella olevan ravintolan edestä kotikaupunkiinsa Aínsaan. Hän oli vuoristolainen, puhui lähinnä katalaania, mutta osasi myös kastiliaa ja vähäsen ranskaa. Englantia ei juurikaan. Lisäksi hän osoittautui olevan täysin humalassa, mikä yllätti minua, koska hän vaikutti kunnolliselta tytöltä, mutta tajusin pian, että joka kylä alueella oli tuossa vaiheessa iltaa humalassa - täällä nimittäin laskettiin Kristuksen nousseen jo kolmannen päivän aattona.
Samalla ilmiöllä oli ikäviä seurauksia Grausissa, sillä majatalon lupaamaa parkkipaikkaa ei ollutkaan - ilmeisesti koko lähiseutu oli ajanut pikkukaupunkiin juomaan ja syömään, hillui humalassa pitkin kylänraittia ja oli täyttänyt kaikki täytettävissä olevat tilat autoillaan. Ei ollut muuta paikkaa kuin täyteen ahdettu epämääräinen takapiha, ja siellä jonkinlaisen vaijerin päässä roikkuva metallitörppö murskasi autostani takaikkunan. Koska pääsiäispyhät olivat päällä, vuokrafirma ehdotti, että sinnittelisin rikkinäisellä ikkunalla loput lomaani siihen asti kunnes saisin auton heille Barcelonan lentokentälle, ja hakisin myöhemmin korvauksia vakuutusyhtiöltä. Koska vaihtoehtona oli olla autotta keskellä vuoristoa, näin oli tehtävä. En antanut sen pilata pääsiäistäni, tai matkani jatkumista.
Viimeinen täysi matkapäiväni koostui Pyreneiden alarinteistä ja sitten laajoista viljelysmaita ja macchiaa käsittävistä tasangoista, jotka viettävät Katalonian keskiosien halki Välimeren rannikkoa kohti, ennen Montsant- ja Montserrat-vuoriketjujen ylittämistä. Tein lukuisia pysähdyksiä linnustollisesti mielenkiintoisiin maastoihin ja havaitsin ilokseni useimpien viimeistenkin myöhäissaapujien nyt ilmaantuneen ääneen tai näkösälle.
Kävin viimeisellä suurella pääsiäisillallisellani Montblancin keskiaikaisessa pikkukaupungissa ja jatkoin sitten viimeiseksi illaksi jo tutuksi tulleeseen Castelldefelsiin. Seuraavana päivänä Kiovaan lentäessäni oli täällä tullut eräänlainen takatalvi ja löysin asuntoni hyytävän kylmänä. Sitä on jatkunut sittemmin.
Kirjallisesti en ole ollut kovin tuottoisa. Romaanini on juuttunut kuudenteenkymmenenteen lukuunsa, vaikka tarina on lähellä loppuaan - seitsemättäkymmenettä ei enää pitäisi tulla. Muuan ystävällinen sielu oli kuitenkin jättänyt minulle viestinä koordinaatit siitä, kuinka löytää valkopäätiaisia Rivnen ja Volynian läänien pohjoisosien soisista metsistä, joten jonain tulevista viikonlopuista ottanen tuosta neuvosta vaarin ja katsastanen aluetta, jonka muutenkin tiedän mainioksi: siellä tulee vastaan saksanhirvien ja villisikojen lisäksi visenttejä, ja mustahaikara ja kiljukotka ovat yleisiä pesimälajeja.
Pääsiäisenä - joka tänä vuonna oli läntisillä ja itäisillä kirkoilla samaan aikaan - tein rengasmatkan Koillis-Espanjaan ja Lounais-Ranskaan, tosin Barcelonasta otetulla vuokra-autolla, koska aika ei riittänyt siihen, että olisin ajanut Kiovasta kohdealueelle ja takaisin. Jos olisi, olisin toki preferoinut oman auton käyttöä ja nähnyt enemmän Eurooppaa. Näkihän sitä näinkin.
Lomille lähtöä edeltävä viikko on aina kiireistä aikaa ja tällä kertaa se oli niin hektistä, ettei minulle jäänyt juuri aikaa matkaani valmistella. Vielä myöhäisillalla, hetkeä ennen lentokentälle lähtöä, muuan ukrainalaiskontakti tuli luokseni noutamaan miniatyyrikaupunkikuviaan. Yö meni lentäessä. Ja kun aamulla tupsahdin Barcelonan kentälle, minulla ei ollut mitään valmiina odottamassa. Eräällä tavoin se on miellyttävä olotila, mikäli on resursseja - kuten nettiyhteys - ja vapautta improvisoida.
Niin tein, ja muutamassa minuutissa oli minulla sekä majapaikka että auto. En ollut edeltävinä vuorokausina kovin paljon nukkunut, joten löydettyäni navigaattoriohjelmalla majapaikkani, uhrasin pari tuntia orastavasta päivästä nukkumiseen, vaikka toisessa olotilassa olisin lentokentältä ajanut suoraan viereiseen Llobregatin jokisuistoon. Tai kenties Barcelonan kaupunkiin.
Majapaikkani oli Barcelonan eteläpuolisessa pikkukaupungissa Castelldefelsissä, koska se oli samalla puolella suurkaupunkia kuin lentokenttä ja Llobregatin suisto, joten säästäisin itseni metropolin ruuhkissa navigoimiselta. Barcelonan kaupungin nähtävyyksiin, ravintoloihin, baareihin ja kirjakauppoihinkin olen tutustunut jo aiemmilla matkoilla, joten tällä kertaa keskityin tietoisesti Katalonian luontokohteisiin sekä niihin kulttuurisiin ja kulinaarisiin elämyksiin, joita pikkukaupungeilla ja kylillä oli tarjottavanaan. Toinen syy moiseen oli se, että kaksi eri henkilöä, suomalainen ja ukrainalainen, joiden oli alun perin pitänyt tulla matkalle mukaan, peruivat eri syistä tulonsa. Useimmiten matkaillessani käy niin, että jos matkustan toisten kanssa, keskittyy matka sosiaalisiin ja kulttuurisiin kohteisiin kun taas yksin matkustaessani pääpaino on luontokohteissa.
* * *
Llobregatin suistoon ehätin samana iltapäivänä. Lajikirjoltaan varsin vaikuttava kosteikkoalue aivan Barcelonan miljoonakaupungin lähistöllä toimii varsinkin muuttoaikoina todellisena magneettina Katalonian rannikkoa etelästä pohjoiseen seuraaville muuttolinnuille, minkä lisäksi siellä talvehtii suuri määrä pohjoisia sorsalintuja. Kataloniassa ei ollut saapuessani vielä kesä, vaan ensimmäisinä päivinä päällystakkikeli. Monet myöhäisimmät saapujat, kuten kuhankeittäjät ja taiturikultarinnat, puuttuivat vielä, mutta toisaalta laguuneilla oli vielä jäljellä arktisia muuttajia, kuten haapanoita ja jouhisorsia.
Monet ruovikoiden kerttuset eivät vielä olleet saapuneet - tosin tulevina päivinä niitä tuli vastaan yksittäisinä ensisaapujina - mutta sen sijaan paikalliset tyyppilajit heinäherttu ja silkkikerttunen olivat omnipresenttejä. Useampi pronssi-iibis ja sulttaanikana olivat mukavia havaintoja, joskaan eivät nekään minulle uusia Espanjan-pinnoja, koska aikoinaan jo kolusin läpi Andalusiaa ja Extremaduraa, löytääkseni kaikki suomalaisesta näkökulmasta maan eksoottisimmat lajit. Leimallista olikin, että suurin osa uusista maapinnoistani oli triviaaleja eurooppalaisia lajeja, kuten pikkuvarpunen ja pajulintu, jotka olen aiemmin Espanjassa joko missannut tai unohtanut kirjata.
Castelldefelsissä ei tuntunut olevan kovin paljon muuta turistia kiinnostavaa kuin kukkulalla oleva linnake, josta paikka on saanut nimensä, mutta ehkä juuri siksi pikkukaupunki oli sovelias tukikohta. Ei turisteja, paitsi jokunen sinnekin eksynyt brittiteini kaupungin keskusaukiolta lähtevän kävelykadun terasseilla.
* * *
Seuraava kohteeni oli Barcelonasta etelään Katalonian rannikkoa pitkin sijaitseva Ebren eli kastiliaksi Ebron suisto. Sielläkin majoituin vähemmän merkitykselliseen pikkukaupunkiin, Sant Carles de la Ràpitaan. Toisin kuin varsin kompakti, Barcelonan lentokentän ja Castelldefelsin rantojen puristuksiin jäävä Llobregatin suisto, Ebren suisto muodostaa valtavan alueen Tortosanniemen molemmin puolin. Tortosan kaupunki Ebren varrella jää kauas sisämaahan, mutta suistoalueella sijaitsee useampia kyliä, joista suurimmassa osassa löytyy jonkinmoista majoitusta. Ilman omaa autoa Ebren suistoalueen moniin kohteisiin tutustuminen on kuitenkin vaikeaa.
Aloitin systemaattisesti pohjoisista laguuneista ja kävelin joenvarsilehtoja ja muita reittejä niin paljon, että sain jalkani rikki. Mutta alueelta löytyvä vesi-, ranta- ja avomaalinnuston kirjokin oli sen arvoista. En ollut aiemmin käsittänyt pronssi-iibiksen olevan niin yleinen. Muutenkin alueelta löytyivät melkein kaikki Euroopassa löydettävissä olevat haikaralinnut. On oma viehätyksensä ajella suistoalueen peltoaukeiden halki merkitsemättömiä pikkuteitä eri laguuneille löytääkseen, koskaan tietämättä mitä tien päästä löytyisi. Toisaalta tuottavimmat alueet löytyvät suistoalueen eteläisen osan suurten laguunien väliin jäävältä kannakselta, jonne on myös asennettu lintutorneja.
* * *
Kolmas merkittävämpi kohteeni sijaitsi jälleen Barcelonasta pohjoiseen, Katalonian pohjoisimmassa osassa lähellä Ranskan rajaa. Kyseessä oli Aiguamolls de l'Empordà, laaja kosteikoista ja niiden sisämaapuolella levittäytyvistä macchia- ja gariguealueista muodostuva luonnonsuojelualue, joka sijaitsee Figueresin kaupungista itään, Castelló d'Empúriesin pikkukaupungin lähellä. Majoituin Castelló d'Empúriesissa, joka osoittautui keskiaikaiseksi kreivikunnan pääpaikaksi kapeine mukulakivikujineen, ja majapaikkani paikallisen tavernan yläkerraksi.
Aiguamolls de l'Empordà oli fantastisen hyvä lintupaikka, ja lisäksi erittäin hyvin vierailijoita ajatellen organisoitu, sillä autot on jätettävä suojelualueen keskuksen parkkipaikalle ja sen jälkeen lukuisat luontopolut johdattavat vierailijaa paikasta toiseen. Viettäessäni siellä aamusta alkuiltaan lajilista kohosi lähelle kahtasataa, sillä alue kattaa niin laguuneja ja ruovikoita kuin myös aromaisia avomaita, lehtoja, laitumia ja sisämaan puolella kuivaa piikkipensaikkoa. Kesäkin alkoi jo tulla, joten myöhäisiä saapujia alkoi näkyä ja kuulua tipoittain.
* * *
Ranskan puolella ensimmäinen varsinainen kohdealueeni muodostui Perpignanin ja Narbonnen väliin jäävien laguunien ja gariguekukkuloiden muodostamasta luontoalueesta, joka edustaa ibeerisintä luontoaluetta Ranskassa. Nämä historiallisen Rousillonin kreivikunnan ja nykyisen Auden läänin alueet ovat muutoinkin kaunista seutua lukuisine kataareista muistuttavine keskiaikaisine linnoinensa. Itse asiassa vieraillessani Salsesin ritarilinnassa löysin sitä ympäröivistä metsiköistä ja pensaikoista mitä vilkkaimman keskittymän edellisyönä taivaalta pudonneita muutolla olleita varpuslintuja, varsinkin sieppoja, kerttuja ja muita hysyjä.
Narbonnen ja Leucaten laguunit olivat sitä vastoin yllättävän tyhjiä vesi- ja rantalinnuista. Yksittäisiä kyllä, mutta hyvin pieniä määriä. Minut ohjattiin Port-la-Nouvellesta luonnonsuojelualueeksi muutetulle Sainte-Lucien saarelle, jonka kiersin kävellen ympäri ontuvasta jalastani huolimatta, näkemättä siellä juurikaan muita erityisen mielenkiintoisia lajeja kuin tavattoman yleisenä esiintyneen ruskokertun.
* * *
Illalla ajoin Montpellier'n kautta Camargueen eli Rhônen laajalle suistoalueelle, joka on vuosikausia ollut yksi haavekohteistani Euroopassa. Ehdin sinne, kun aurinko oli painumassa mailleen ja heti alueelle saavuttuani aloin nähdä flamingoja laskevan auringon ruusunpunaisessa valossa lukuisilla pienillä laguuneilla, joiden halki tie kulki pikkukylästä toiseen. Päädyin lopulta valitsemaan yösijaksi Aigues-Mortesin pikkukaupungin, koska sen nimi kuulosti hauskalta - "kuolleet vedet" - ja koska ajattelin, että majoittuminen sisämaassa olisi edullisempaa kuin rannikkoa reunustavissa resorteissa.
Aigues-Mortes osoittautui keskiaikaiseksi, muurien ympäröimäksi ristiretkeläiskaupungiksi, ja vieläpä majoituspaikkanikin oli ristiretkeläisittäin nimetty. Laitoin siis pöydän koreaksi sianlihalla ja punaviinillä, sillä seuraava päivä kuluisi ajellessa laajaa suistoaluetta ristiin rastiin.
Niin tapahtui. Jo aamutunteina sain plakkariin käytännössä kaikki Euroopan haikaralinnut lukuun ottamatta mustahaikaraa, jonka löytää paremmin Pohjois-Ukrainan korpimailta. Camarguen ytimessä sijaitsee erityinen "ornitologinen puisto", joka on käytännössä useiden ruokailevien flamingojen suosimien laguunien muodostama alue, jonka ympäri kiemurtelee tähystyskojuilla varustettuja luontopolkuja. Keskellä sijaitsee valokuvaamisen kannalta erityisen otollinen monen eri haikaralajin sekayhdyskunta.
Camarguen ihmeitä ei kuitenkaan kannata jättää flamingoihin ja haikaroihin. Alueelta löytyy lukuisia välimerenlajeja, kun vähän jaksaa ajella pikkuteitä ja kulkea kosteikkojen laitapolkuja. Löysin esimerkiksi paksujalan ja harakkakäen melkein vahingossa. Sen sijaan suola-aroilla elävät pikkutrappi ja jouhihietakana jäivät löytämättä - pikkupensaskerttuja ja ruskokerttuja kyllä löytyi.
Seuraavana aamuna ristiretkeläishostellin rouva, joka oli pitänyt minua saksalaisena, tiedosti matkustajakorttiin merkitsemäni ukrainalaisen osoitteen ja tiedusteli minulta, eikö Kiovassa ole hirveän vaarallista. Sanoin, että vaarallistahan voi olla missä vain. Rintamalinja on satojen kilometrien päässä Donbasissa, mutta sotaa käydään Kiovassa siinä missä Pariisissa tai Aigues-Mortesissa. Eikös Ranskassa ole tulossa juuri vaalit? Rouva pyöritteli silmiään - että pitikin siitä kauhistuksesta muistuttaa. Sanoin siihen, että ne vaalit eivät koske vain Ranskaa vaan koko Euroopan tulevaisuutta, niin että älkää nyt ainakaan toistako näissä vaaleissa brittien jo kansanäänestyksessään tekemää petosta.
Camarguen jälkeen olen laskujeni mukaan tutustunut kaikkiin Euroopan tärkeimpiin laajoihin jokisuistoihin, lukuun ottamatta Donin ja Volgan suistoja, jotka kummatkin sijaitsevat nykyisen Venäjän federaation eteläosissa, vaikkakin ovat historiallisesti tataarien, kasaarien ja kasakoiden alueita.
* * *
Kasaareista kataareihin. Olin ajatellut, että pitkänäperjantaina olisi hyvä käydä kataarien pääpaikaksi muodostuneessa Carcassonnessa aistimassa näiden gnostilaisen marttyyriuden henkeä. Kataarien kansanmurha muodostui Ranskan ja ylipäätään katolisen kirkon mustaksi jaksoksi 1200-luvulla. Kun vielä sata vuotta kansanmurhan jälkeen katolinen kirkko pyrki hävittämään kaikki kataareista muistuttaneet pyhät asiakirjatkin, oli sitä taustaa vasten merkillistä havaita, kuinka nykyaikana koko Languedocin ja Oksitanian länsiosa suorastaan korostaa omaa kataarilaista perintöään. Hyvähän sitä nyt on, kun katalaanin sukuinen oksitaanin kieli viruu henkihieverissä ranskalaisen assimilaation ikeessä (toisin kuin Espanjassa, jossa alueelliset kielet ovat hyvissä voimissa), ja kataarien perin olennaiset uskonnolliset opetukset on pyyhitty pois teologisista opeista.
Oli kuitenkin virhe seurata Jeesuksen henkisiä jalanjälkiä Carcassonneen tuona nimenomaisena päivänä, sillä puoli Oksitaniaa näytti saaneen saman ajatuksen. Ensin juutuin tuntikausiksi ruuhkaan Narbonnesta Carcassonneen johtavalla tiellä, ja lopulta Carcassonneen saapuessani sain havaita, ettei kaupungissa ollut ainuttakaan parkkipaikkaa. Teiden varsia reunustivat laittomasti paikoitettujen autojen rivit jo pari kilometriä kaupungin ulkopuolella. Tapahtui siis kuin Dubrovnikissa taannoin elokuussa 2007, jolloin lähin parkkipaikka oli viiden kilometrin päässä kaupungista eikä sekään mikään parkkipaikka vaan tienlaita.
Onneksi suurin osa väestä tungeksi nimenomaan Carcassonnen kaupunkiin, ja heti kun keksin etsiä alueen henkeä pikkukaupungeista ja kylistä, johti Via Dolorosa huomattavasti seesteisemmille taipaleille. Montréal ja Fanjeaux olivat käytännössä tyhjiä paikallisistakin turisteista, ihmiset mitä ystävällisimpiä ja jotenkin kataarien henki eli väkevämpänä kuin turistikohteeksi muuttuneessa Carcassonnessa. Mirepoix oli mitä miellyttävin keskiaikainen kataarikaupunki.
Ajellessani Ariègen idyllisissä maisemissa yhä korkeammalle Pyreneille liikuin myös kesäisestä säästä takaisin varhaiskevääseen, kunnes korkealla vuoristometsissä ja paljakalla oli maa lumen peitossa ja viuhui vuoristotuuli.
* * *
Ylä-Ariègen maisemista saavuin Pas de la Casan kautta Andorraan, joka olikin toiseksi viimeinen Euroopan maa, jossa en ollut vielä käynyt. (Viimeinen jäljellä oleva on Malta.) Andorran halki vie yksi mutkitteleva valtatie, jonka yksi pää on korkealla Pas de la Casan paljakalla ja toinen pää laaksossa, joka johtaa Espanjaan. Samassa laaksossa sijaitsee myös kääpiövaltion pääkaupunki Andorra la Vella, jossa vietin iltani ja yöni.
Andorra oli vähän kuin iberialainen versio San Marinosta. Kaikki, mikä Espanjassa tai Ranskassa on säänneltyä ja kallista, oli Andorrassa joka liikkeen ikkunassa - aseita, absinttia, hamppua. Kalliit asiat olivat verottomia ja halpoja, halvat asiat, kuten majoitus ja ulkona syöminen, taas kalliita. Koska suurimmassa osassa Andorraa oli yhä vasta alkukevät, paikka oli täynnä espanjalaisia talviurheiluturisteja samoin kuin ostosmatkalaisia. Siellä täällä kuuli venäjää ja arabiaa, mikä on muillekin Euroopan kääpiövaltioille ominaista, niissä kun rahojen alkuperää ei kysellä.
* * *
Espanjan Pyreneillä pääkohteeni sijaitsi Aragonian puolella, korkealla vuoriston keskiosissa, Ordesan ja Monte Perdidon kansallispuistossa. Muuan suomalainen biologi oli neuvonut minua hakeutumaan Bestuén kylään, jossa partakorppikotka - eli espanjaksi quebrantahuesos, se-joka-rikkoo-luita - tykkäsi lennellä ympäröivien pahtojen ja harjanteiden yllä.
Päätin hakeutua sinne pikkuteitä pitkin saadakseni parhaat palat Pyreneiden luonnosta. Valitettavasti pyreneidenvuorivuohi, joka tapasi elellä juuri Ordesan ja Monte Perdidon kansallispuiston alueella, kuoli sukupuuttoon vuonna 2000. Korppikotkat ovat kuitenkin yhä elossa. Matkan varrella näinkin lukuisia hanhikorppikotkia, mutta saman päivän aikana myös kaikki kolme muuta Euroopan korppikotkalajia, samoin kuin maakotkan, käärmekotkia, vuorikotkia ja pikkukotkan.
Melkein heti kun olin pysäköinyt uteliaiden mummojen silmien alle Bestuén kylässä, ylleni kaartoi komea vanha partakorppikotka, kuin katsomaan tulijaa. Olin kylässä ainoa matkailija ja majatalokin oli suljettu, joten majoituksen jouduin hakemaan paljon etelämpää Grausin pikkukaupungista. Sitä ennen ehdin nähdä useamman partakorppikotkan, kaksi pikkukorppikotkaa, kymmeniä hanhikorppikotkia ja yhden munkkikorppikotkan, parvittain haarahaukkoja ja useita isohaarahaukkoja, pikkukotkan ja kaikenlaista muuta mukavaa.
Palatessani vuorilta liftasi Minerva-niminen tyttö kyytiini Escalonan kylän ulkopuolella olevan ravintolan edestä kotikaupunkiinsa Aínsaan. Hän oli vuoristolainen, puhui lähinnä katalaania, mutta osasi myös kastiliaa ja vähäsen ranskaa. Englantia ei juurikaan. Lisäksi hän osoittautui olevan täysin humalassa, mikä yllätti minua, koska hän vaikutti kunnolliselta tytöltä, mutta tajusin pian, että joka kylä alueella oli tuossa vaiheessa iltaa humalassa - täällä nimittäin laskettiin Kristuksen nousseen jo kolmannen päivän aattona.
Samalla ilmiöllä oli ikäviä seurauksia Grausissa, sillä majatalon lupaamaa parkkipaikkaa ei ollutkaan - ilmeisesti koko lähiseutu oli ajanut pikkukaupunkiin juomaan ja syömään, hillui humalassa pitkin kylänraittia ja oli täyttänyt kaikki täytettävissä olevat tilat autoillaan. Ei ollut muuta paikkaa kuin täyteen ahdettu epämääräinen takapiha, ja siellä jonkinlaisen vaijerin päässä roikkuva metallitörppö murskasi autostani takaikkunan. Koska pääsiäispyhät olivat päällä, vuokrafirma ehdotti, että sinnittelisin rikkinäisellä ikkunalla loput lomaani siihen asti kunnes saisin auton heille Barcelonan lentokentälle, ja hakisin myöhemmin korvauksia vakuutusyhtiöltä. Koska vaihtoehtona oli olla autotta keskellä vuoristoa, näin oli tehtävä. En antanut sen pilata pääsiäistäni, tai matkani jatkumista.
* * *
Viimeinen täysi matkapäiväni koostui Pyreneiden alarinteistä ja sitten laajoista viljelysmaita ja macchiaa käsittävistä tasangoista, jotka viettävät Katalonian keskiosien halki Välimeren rannikkoa kohti, ennen Montsant- ja Montserrat-vuoriketjujen ylittämistä. Tein lukuisia pysähdyksiä linnustollisesti mielenkiintoisiin maastoihin ja havaitsin ilokseni useimpien viimeistenkin myöhäissaapujien nyt ilmaantuneen ääneen tai näkösälle.
Kävin viimeisellä suurella pääsiäisillallisellani Montblancin keskiaikaisessa pikkukaupungissa ja jatkoin sitten viimeiseksi illaksi jo tutuksi tulleeseen Castelldefelsiin. Seuraavana päivänä Kiovaan lentäessäni oli täällä tullut eräänlainen takatalvi ja löysin asuntoni hyytävän kylmänä. Sitä on jatkunut sittemmin.
Kirjallisesti en ole ollut kovin tuottoisa. Romaanini on juuttunut kuudenteenkymmenenteen lukuunsa, vaikka tarina on lähellä loppuaan - seitsemättäkymmenettä ei enää pitäisi tulla. Muuan ystävällinen sielu oli kuitenkin jättänyt minulle viestinä koordinaatit siitä, kuinka löytää valkopäätiaisia Rivnen ja Volynian läänien pohjoisosien soisista metsistä, joten jonain tulevista viikonlopuista ottanen tuosta neuvosta vaarin ja katsastanen aluetta, jonka muutenkin tiedän mainioksi: siellä tulee vastaan saksanhirvien ja villisikojen lisäksi visenttejä, ja mustahaikara ja kiljukotka ovat yleisiä pesimälajeja.
2 kommenttia:
"koko lähiseutu oli ajanut pikkukaupunkiin juomaan ja syömään, hillui humalassa pitkin kylänraittia"
Eivätkö ne sittenkään osaa juoda eurooppalaisesti, vaan kännätä kuten me täällä pohjan perillä.
Koittaako meille samanlainen maailmanlopun meininki, kun nelosolut ja limuviinat tulevat saataville päivittäistavarakauppoihin;)
Pääsiäismässäilyssä ja juopottelussa on Euroopan ulkopuolellakin eurooppalaisia piirteitä. Esimerkiksi Libanonin kristityillä alueilla, kunhan Kristus oli noussut, niin lampaita lahdattiin ja viini sekä arrakki virtasivat. Sama se oli tuolla Pyreneiden kylissä. Vuoden tärkein juhla.
Lähetä kommentti