keskiviikko 20. tammikuuta 2021

Kauhean vuoden muistolle

Jotkut vuodet tulevat leimatuiksi kauheiksi vuosiksi (annus horribilis) ja vuosi 2020 tulee varmasti jäämään ainakin vähäksi aikaa muistiin sellaisena. Vaikka seuraavat vuodet osoittautuisivat vielä kauheammiksi, nähdään vuosi 2020 silti varmaan kauheiden vuosien avajaisena.

Vuosi oli monessa mielessä vaikea myös henkilökohtaisessa elämässäni. Pandemiasta seurasi, että vietin tavattoman suuren osan siitä neljän seinän sisällä enkä voinut toteuttaa yhtä mieliharrastuksistani - matkustamista - lainkaan siinä määrin kuin normaalina vuotena olisin. Sairastuin itsekin covid-19:een, joka jätti jälkeensä joitain pysyviä oireita. Lisäksi kärsin tavanomaista vuotta pidemmistä ja syvemmistä masennusjaksoista. Luultavasti osittain siksi, että olemme psykofyysisiä olentoja. Jos fyysinen terveys järkkyy, se vaikuttaa väistämättä myös mielialaan. Kärsin myös taloudellisia tappioita, mittavia materiaalivahinkoja ja hyvä ystävä yritti tappaa itsensä.

Mutta nyt kun ollaan vuoden 2021 puolella ja ajattelen viime vuotta takaperin, havaitsen, ettei sen saldo kuitenkaan jäänyt kokonaan negatiiviseksi. Aloitin vuoden 2020 Meksikosta, jossa tapasin uusia ystäviä ja sain koko viime vuoden ainoat uudet lintulajit - loput vuodesta kun pandemia rajoitti matkustelun Suomeen ja sen lähialueille, joista minun on nykyisin haastavaa saada kokonaan uusia lajeja. Tein kuitenkin pari hyvää rengasmatkaa pandeemiseen Pohjois- ja Keski-Eurooppaan, kävin Örön saarella, Pohjanmaalla, Suomen ja Ruotsin Lapissa, Kainuussa, Karjalassa, Baltiassa, Puolassa, Slovakiassa, Unkarissa, Saksassa, Belgiassa, Luxemburgissa ja Ranskassa. Vaihdoin syksyllä työpaikkaa ja kotikaupunkiakin. Loppusyksyllä löysin keinon julkaista romaanitrilogiani. Eivätkä Yhdysvaltain presidentinvaalitkaan päättyneet lopulta täyteen katastrofiin - vaikka lisää on yhä luvassa Atlantin molemmin puolin.

*   *   *

Itsemurhaa yrittänyt ystävä selvisi hengissä, ja hänestä tuli tapahtumaketjun myötä paljon läheisempi kuin hän olisi ollut, jos mitään niin dramaattista ei olisi tapahtunut. Kun on pelastanut jonkun hengen, ei voi pysyä välinpitämättömänä. On ikään kuin lunastanut tuon ihmisen itselleen, mutta samalla tullut hänestä vastuulliseksi. Vaikka meitä on täällä miljardeittain ja kuolee koko ajan kuin kärpäsiä, silti kukin ihmiselämä on itsessään ihme, kokonainen maailma. Kun vanhus kuolee pitkän ja vaiherikkaan elämän päätteeksi, yksi tuollainen maailma ikään kuin sulkeutuu, jääden aikakirjoihin ehjänä kuin loppusanoihinsa ennättänyt romaani. Nuoren ennenaikainen kuolema on kuin kesken jäänyt kirja, jonka olisimme halunneet lukea loppuun, mutta jäljellä on vain revitty sivu, jonka jälkeisistä luvuista emme koskaan saa tietää.

Ystäväni kirjassa tuli elokuussa vastaan musta sivu, mutta sen jälkeen kirja jatkuukin uudelleen. Kuolema tuntuu tuntevan itsensä petetyksi, koska ystäväni päätettyä haluavansa vastedes elää ja katsoa kirjansa loppuun saakka, synkeä viikatemies on kärkkynyt häntä yhä uudelleen. Ei tosin enää oman käden kautta. Elokuusta alkaen ystäväni on saanut puukosta väkivaltaisen ryöstön yhteydessä, kuollut melkein moottoripyöräonnettomuudessa sekä joutunut useamman kerran sairaalaan fyysisten sairaskohtausten vuoksi.

Ihmiset alkavat usein kummasti arvostaa sitä, minkä ovat vähällä menettää, joten ystäväni elämänhalu tuntui voimistuvan sitä enemmän, mitä sitkeämmin kuolema yritti päästä häneen käsiksi. Elämä on asia, joka sisuuntuu, kun vaikeudet kohdistuvat siihen ulkoapäin, ja niitä vastaan voi kamppailla. Lannistuu vasta jos on umpikujassa eikä tunnu olevan mitään keinoa, millä taistella vaikeuksiaan vastaan. Ulkopuolisen silmiin nuo tilanteet eivät välttämättä näyttäydy lainkaan loogisilta. Nähdessään sellaisen määrän vaikeuksia ja haasteita voi ulkopuolinen ajatella, että eihän tuosta koskaan mitään tule, kun taas umpikujassa oleva voi hänestä näyttää ihmiseltä, jonka pitäisi olla kiitollinen siitä kaikesta, mitä hänellä näennäisesti on, ja jota muut kenties häneltä kadehtivat.

*   *   *

Ystäväni on katolinen ja vaikkei häntä voikaan luonnehtia perinteisessä mielessä uskovaiseksi, hänellä on jo lapsena ilmenneiden taipumustensa vuoksi ollut aina erityissuhde tuonpuoleisina pidettyihin asioihin. Vaikka ystäväni fyysinen elämä riippuu enemmän tieteen ja maallisten lääkäreiden kyvyistä, ei tuota kenellekään vahinkoa pitää myös toinen kanava auki. Niinpä olen viime aikoina käynyt ystäväni puolesta kirkoissa Belgiassa, Ranskassa ja Espanjassa, joissa ei ole pulaa historiallisista ja puhuttelevista kirkoista salaisuuksineen. Sattumalta myös oman asuinpaikkani lähikirkko, Padovan pyhän Antoniuksen kirkko, on sellainen.

Kävellessäni tuon harmaakivisen, goottilaisen rakennuksen viertä myrskytuulen ujeltaessa, havaitsin kirkon tornissa tuulihaukan, joka huusi siellä surumielisesti. Sitten huomasin kirkon sivuoven retkottavan auki ja liikkuvan edestakaisin kovassa tuulessa. Sisään astuessani kuulin aivan selvästi sisältä lapsen kirkkaan äänen sanovan jotain ja sitten nauravan, kunnes nauru ikään kuin haipui pois. 

Kirkkosaliin astuessani siellä ei kuitenkaan ollut ketään. Ei lasta, ei aikuista, ei ketään itseni lisäksi. Siellä oli hämärää, vaikka alttarilla oleva risti olikin valaistu ja hiljattain kirkossa oli ollut ihmisiä, koskapa pyhimysten kuvien alla paloi yhä kynttilöitä.

Outoa, mutta toimitin asiat ystäväni puolesta, otin muutaman taiteellisen kuvan kivisistä holveista, murheellisen näköisistä pyhimyksistä, lasimaalauksista ja mustavalkopunaruudullisesta lattiasta, joka toi värikoodeillaan jotain mieleeni. Askeleeni kaikuivat tyhjässä kirkossa eikä katolla huutaneen tuulihaukankaan ääni kantautunut sisään. Silti, ollessani suuntaamassa sivuoven sijaan pääovelle, josta aioin mennä ulos, kuulin selvästi lapsen pois juoksevat askeleet.

Tullessani pääovelle, lattia oli veden peitossa. Ilmeisesti kirkon katto oli vuotanut. Astuin kuitenkin lammikoiden halki ovelle, joka edellisen tapaan retkotti auki. Silloin näin kiviportaiden alapäässä pienen tytön, joka juoksi poispäin minusta ja lopulta vähän matkan päässä kirkon ulkopuolella odottaneen huivipäisen äitinsä helmoihin. Painoin hatun paremmin päähäni, jottei tuuli sitä veisi, ja astelin kohti kirja- ja paperikauppaa.

*   *   *

Kolumbiassa vanha vuosi korvataan ihmishahmoisella nukella, joka sitten uudenvuoden menoissa symbolisesti surmataan ja poltetaan. Usein vieläpä räjäytetään ilotulitteilla tuusan nuuskaksi. Meillä vähemmän dramaattisessa Euroopassa se vain karkotetaan paukuttelulla sikäli kun laki enää sellaista sallii.

Vuosi 2020 oli hyvin kummallinen vuosi. Monessa mielessä kauhea eikä sitä tule ikävä. Mutta toisaalta, merkityksetön se ei taatusti ollut. Ihmiset oppivat arvostamaan sellaista, minkä ovat olleet vähällä menettää. Toivottavasti vuoden 2021 jälkeen ihmiset arvostaisivat myös sellaisia asioita kuin vapautta, auki olevia rajoja, kahviloita, ystävien kohtaamista ilman turvavälejä ja maskeja, länsimaisten poliittisten järjestelmien ylläpitäviä instituutioita, yhtenäistä Länttä, lääkäreitä ja sairaanhoitajia, tiedettä, kokouksia ja seminaareja, ja kaikenlaista muuta, mitä joskus erehdyimme pitämään itsestäänselvänä.

Kuinka lukemattoman monta dystooppista maailmanlopun kirjaa, elokuvaa ja peliä onkaan rakennettu samojen elementtien ympärille, jotka viime vuonna tulivat todeksi: pandemia riehuu maailmassa, joka samaan aikaan hourailee populististen johtajien, lopun ajan saarnamiesten ja mielipuolisten kulttien perässä; jossa lietsotaan vihaa ja salaliittoteorioita; jossa hallitukset säätävät kieltoja ja rajoituksia. Tiedot muuttuvat päivästä toiseen eivätkä koskaan ole ajan tasalla. Zombiapokalypsiä ei sentään tullut - ainakaan vielä. Mutta tuntuu kuin kuolleet olisivat kuitenkin ainakin vähän kääntyilleet levottomina haudoissaan.

1 kommentti:

Toni S. kirjoitti...

Minunkin osaltani 2020 oli lopulta yksi elämäni parhaimmista vuosista, vaikka vuoden alku olikin omituinen. Helmi-maaliskuun vaihteessa olin vielä vetämässä matkaa Kaakkois-Aasiaan, missä käsidesit ja maskit olivat jo osa katukuvaa, mutta alitajunnassa tuntui, että tämäkin virus kai jäänee tänne. Pikakelataan pari viikkoa eteenpäin, ja koko Eurooppa oli sulkutilassa ja matkailuala romahti.

Periaatteeni on kuitenkin ollut se, että tilillä on aina oltava säästöjä vähintään puolen vuoden selviytymistä varten, ja olen toistaiseksi pitäytynyt poissa auto- tai asuntolainoista. Näin ollen minulla oli käytettävissä 6kk ajanjakso täysin omiin tarpeisiini ja koronan takia kukaan ei esittänyt moitteita siitä, etten painanut töitä 8h päivässä - koska sellaista mahdollisuutta ei oikein kellään ollut muutenkaan.

Vuoden päätteeksi sain toki oravanpyörän järjesteltyä itsellenikin, mutta väittäisin, että tuo muutaman kuukauden kiertolaiselämä Euroopassa oli huomattavasti kehittävämpää ja miellyttävämpää kuin toimistolla istuminen. Onneksi etätyö tuskin poistuu pandemian jälkeen, mikä mahdollistaa jatkossa sen, etteivät ihmiset ole yhtä riippuvaisia yhdestä olinpaikasta kuin aiemmin.