Beirut

Beirut on Syyriaa parempi paikka minkä tahansa alueen seuraamiselle, alkaen siitä että sähköposti ja internet toimivat vapaasti. Kaupunki myös parveilee paitsi persianlahtelaisia arabituristeja myös eurooppalaisia ja amerikkalaisia: turisteja, toimittajia, kansainvälisten apuorganisaatioiden väkeä, arabian opiskelijoita ja tietysti muunkinlaisia ihmisiä. Monet aivoriihet ja tutkimuslaitokset ovat perustaneet Lähi-idän toimistojaan Beirutiin juuri kaupungin hämmästyttävän informatiivisuuden vuoksi. Libanonin huikeista 44 yliopistosta kymmenkunta kuuluu kansainvälisesti korkeatasoisten luokkaan ja niissä opiskelee tulevaa eliittiä kaikkialta arabimaailmasta. 

Presidentti Suleiman lähti vierailulle Damaskokseen puhumaan vaikeista asioista kuten diplomaattisuhteiden luomisesta maiden välille, rajalinjan merkitsemisestä, Shebaan maatilojen omistuksesta ja Syyriaan kadonneiden libanonilaisvankien kohtalosta. Samana päivänä Tripolissa räjähti pommi, joka oli suunnattu ilmeisesti armeijan sotilaiden bussikuljetusta vastaan. Uutistoimistot puhuvat ainakin 18 kuolleesta. Tällä kertaa asialla voivat olla aidotkin sunni-islamistit, koska sunnit ovat kokeneet armeijan toiminnan viime kuukausien väkivaltaisuuksien yhteydessä puolueelliseksi. Toisaalta myös Fatah al-Islam on aktivoitumassa uudelleen pohjoisen leireillä. 

Venäjä on tietysti päinvastaisista väitteistään huolimatta jatkanut invaasiotaan Georgian vapauden ja demokratian tuhoamiseksi. Se on uhitellut myös Baltian maille ja Puolalle enteilevästi. Läntinen Eurooppa onkin kyykyssä voimankäytön edessä, kuten tavallisesti, vaikka viimeistään nyt jopa Berliinissä ja Pariisissa pitäisi valjeta, että kylmä sota jatkuu. Hyökkäys Georgiaan oli Venäjän hyökkäys koko Eurooppaa vastaan eikä se voi jäädä seurauksitta. Tällaisia aggressioita ja masinaatioita vastaan maailman demokratioiden olisi yhdistettävä voimansa, kun YK, ETYJ ja jopa Nato ovat osoittaneet hampaattomuutensa. Onneksi sekä McCain että Obama ovat puhuneet kuluneen vuoden aikana "demokratioiden liitosta". 

Venäjä avasi odotetusti toisen Georgian-vastaisen rintaman Abhasiasta käsin ja miehitti georgialaiset Gorin ja Potin kaupungit. Venäjä pommitti myös Georgian lentokenttiä ja sotilastukikohtia ja kuulemma Suomen ja Ranskan ulkoministerit välttivät tunnilla parilla Venäjän pommituksen Tbilisin lentokentällä. Georgia on kerännyt joukkojaan pääkaupungin puolustukseksi. Venäjä on ilmoittanut tulitauon mutta samalla jatkanut sotatoimiaan. 

Useita tuttujani on viime päivinä matkustanut Tbilisiin junalla Bakun kautta ja ahdistuneet ja välikohtauksia listaavat viestit täyttävät sähköpostiani. Tiedän yhden georgialaisen Beirutissa ja jos löydän hänet langan päähän, tarjoan solidaarisuudesta kahvin tai väkevämpää. 

Libanon ja Georgia ovat monessa suhteessa samantapaisia maita. Ne ovat kummatkin vuoristomaita, joissa historiallisesti joka laakso on puolustanut aseissa riippumattomuuttaan minkäänlaisesta keskusvallasta. Molemmat ovat monien kansanryhmien mosaiikkeja - Georgia kielellisesti, Libanon uskonnollisesti. Molemmissa on sijainnut ikivanhoja korkeakulttuureja ja monet historialliset imperiumit ovat vaikuttaneet niiden alueilla. Molemmissa yhdistyvät eurooppalais-välimerelliset ja orientaaliset piirteet. Molemmilla on hankalia naapureita, jotka ovat ajoittain miehittäneet kokonaan nämä maat ja myöhemmin pitäneet osia näiden maiden alueista miehityksensä alla, käyttäen hyväkseen paikallisia hampaisiin asti aseistettuja militioita vasalleina. Molemmat ajautuivat naapurimaidensa toiminnan seurauksena verisiin sisällissotiin - Georgia samana vuonna, jona Libanonin sisällissota loppui. Lojaalisuus perheelle tulee ensin ja sitten klaanille, kylälle ja omalle kansanryhmälle, mutta silti kaikki katsovat olevansa osa yhtä kansakuntaa. Georgialaiset ja libanonilaiset juhlivatkin samaan tapaan, oli sitten kyse muinaisten sotatanssien tanssimisesta viinin ja arrakin/tšatšan jälkeen tai modernin nuorison bailaamisesta. Molemmissa maissa tehtiin veretön demokraattinen vallankumous 2000-luvulla: Georgiassa ruusuvallankumous vuonna 2003 ja Libanonissa seetrivallankumous 2005. 

Hämmästyttävän monista yhtäläisyyksistä ja suhteellisesta maantieteellisestä läheisyydestä huolimatta Georgia on libanonilaisille ja muillekin arabeille aivan outo. Arabit ovat tottuneet ajattelemaan, että koko muu maailma pyörii Palestiinan ja Libanonin ympärillä ja että ne ovat uniikkeja konflikteja, joita ei voi verrata mihinkään muuhun. Libanonilaiset ystäväni olivat ihmeissään kuullessaan, että georgialaiset, venäläiset ja osseetit sekä suurin osa nykyisistä Abhasian asukkaista ovat samaa uskontokuntaa, ortodoksikristittyjä. Media on opettanut maailman kuvittelemaan kaikkia maailman konflikteja uskonnollisiksi.