Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille, jotka lukevat tätä blogia sen sijaan että olisivat Hietaniemen hautausmaalla kynttilöitä jättämässä, ottamassa Marskin ryyppyjä tai katsomassa televisiosta linnan juhlia. Valtakuntamme on kestänyt itsenäisenä jo 92 vuotta.
Vaikka onkin itsenäisyyspäivä, käytän tämän tilaisuuden arvostellakseni ruotsalaisen kirjailijan Jan Guilloun romaanin Madame Terror. Se näyttää olevan markkinoilla myös suomeksi. Guilloun tuotanto sai tänä syksynä uuden buustin, kun kirjailija tunnusti maanpetoksensa: hän oli toiminut KGB:n vaikuttaja-agenttina. Myöhemmin hän selitteli toiminnan olleen lyhytaikaista ja motiivina olleen raha, mutta kirjailijan teokset eivät kyllä peittele hänen ideologisia vaikuttimiaan, usein radikaaliin vasemmistoon vivahtavaa perusnarratiivia maailmanpolitiikasta sekä polttavaa amerikkalaisvastaisuutta.
Mikä tekee Guilloun tapauksen mielenkiintoiseksi analysoida on hänen samanaikainen "oikeistolainen" taipumuksensa viehättyä suunnattomasti ritariromantiikasta, kunniamerkeistä, sotilasarvoista ja erilaisista aseista. Ellei hän olisi selvästi seurustellut niin paljon äärivasemmiston kanssa, hänestä olisi varmaan tullut erinomainen edusmies amerikkalaisvastaiselle oikeistokonservatismille. Nämä elementit hänen ajattelussaan auttavat selittämään sitä, miksi hän osoittaa niin suurta ihailua Putinia ja uuden Venäjän tiedustelupalveluja kohtaan, vaikkei toisaalta näytä elävän harhaluuloissa sen suhteen, millainen regiimi Putinin Venäjällä vallitsee.
Madame Terrorin pohjana on varsin mielikuvituksellinen ajatusleikki siitä, mitä tapahtuisi, jos palestiinalaishallinnolla olisi oma salainen ase, ylivertainen supersukellusvene, joka kykenisi upottamaan koko Israelin laivaston ja laittamaan vielä Yhdysvallatkin polvilleen. Tällainen supersukellusvene löytyy tietysti Venäjältä, joka muutenkin Guilloun kirjassa näyttäytyy länsimaihin nähden sekä teknisesti että moraalisesti ylivoimaisena mahtina.
Kirjassa on paljon oivaltavaa pohdintaa maailmanpolitiikan ja median pinnallisesta retoriikasta ja mielikuvien harhaanjohtavuudesta, mutta toisaalta sen epärealistisin kohta on juuri Venäjän rooli. Guillou tuntuu vakavissaan uskovan, että Venäjä voisi epäitsekkäästi auttaa palestiinalaisten asiaa ja vieläpä niin, että sen rooli on kiusallisen hyvin tiedossa Washingtonissa ja Lontoossa. Niin ikään Guillou tuntuu vakavissaan ajattelevan, että puoli maailmaa säntäisi sympatisoimaan ja auttamaan palestiinalaisia ja että vain amerikkalaiset ja heitä myötäilevät britit ovat pahoja. Jopa kirjan ainoa israelilainen henkilö esitetään sympaattisemmassa valossa kuin omilla nimillään kirjassa seikkailevat amerikkalaiset poliitikot ja mielipidevaikuttajat.
Guilloun sankareita ovat venäläiset sekä Lähi-idän äärivasemmistoa edustavat sekulaarit radikaalit PFLP:stä PKK:hon sekä tietysti PLO:n agentit. Hänen roistojaan ovat amerikkalaiset yleensä, uuskonservatiivit aivan erityisesti sekä kaikki heitä myötäilevät eurooppalaiset hallitukset, erityisesti Blair ja "merkityksettömät" Itä-Euroopan valtiot. Guilloun sankarit ovat täydellisen oikeamielisiä ja erehtymättömiä. Hänen roistonsa, varsinkin Rumsfeld, Cheney ja Bush, ovat täydellisen epärehellisiä, typeriä ja epäpäteviä. Maailma on mustavalkoinen paikka Guilloulle.
Lähi-idän historia ja politiikka on ammennettu vasemmistolaisista narratiiveista. Israelin ja Palestiinan historiaa on ilmeisesti opiskeltu ainakin jonkin verran, ja muita paikkoja Lähi-idässä ei juuri tässä maailmankuvassa olekaan. Islamismi näyttää olevan Guilloulle silkkaa amerikkalaisten ja israelilaisten luomusta, mistä muistutellaan siellä täällä, vaikkei kirjassa ole muutoin millään tavoin kyse Afganistanin vastarinnasta tai Hamasin syntyhistoriasta. Turkkia nälvitään paikka paikoin, koska Guillou on jo aiemmissa kirjoissaan paaluttautunut PKK:n ystäväksi, mutta koska kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan, jolloin AKP on ollut vallassa jo pitkään, Guilloun turkkilaisvastaisuudessa on auttamattomasti vanhentunut äärivasemmistolainen logiikka.
Kirja alkaa kiinnostavasti ja loppupuolella huipentuu jälleen keskinkertaisen kiinnostavuuden tasolle, mutta siinä välillä on sivukaupalla pitkästyttävää epäproosaa, jossa päähenkilöt pohdiskelevat kunniamerkkejä ja sukellusveneen gender-balanssia. Hämmästyttävällä tavalla kirja sivuuttaa operatiiviset huipennuksensa. Vaikka Guillou onkin kritiikittömästi rakastunut Hamiltoniinsa ja muihin päähenkilöihinsä ja hehkuttaa näiden saavutukset tyhmän Amerikan nöyryyttämisessä raamatullisiin mittoihin, lukijalle jää kirjan lopussa epäselväksi, kuinka mainitunlaiset seikkailut olisivat oikeasti auttaneet palestiinalaisten asiaa. Palestiinaa ei saatu kirjassa vapautettua ja superasekin palautettiin Venäjälle.
Ainakaan nyt en jaksa lukea jatko-osia, jos sellaisia on. Siirryn jonkun toisen kirjailijan pariin.
Vaikka onkin itsenäisyyspäivä, käytän tämän tilaisuuden arvostellakseni ruotsalaisen kirjailijan Jan Guilloun romaanin Madame Terror. Se näyttää olevan markkinoilla myös suomeksi. Guilloun tuotanto sai tänä syksynä uuden buustin, kun kirjailija tunnusti maanpetoksensa: hän oli toiminut KGB:n vaikuttaja-agenttina. Myöhemmin hän selitteli toiminnan olleen lyhytaikaista ja motiivina olleen raha, mutta kirjailijan teokset eivät kyllä peittele hänen ideologisia vaikuttimiaan, usein radikaaliin vasemmistoon vivahtavaa perusnarratiivia maailmanpolitiikasta sekä polttavaa amerikkalaisvastaisuutta.
Mikä tekee Guilloun tapauksen mielenkiintoiseksi analysoida on hänen samanaikainen "oikeistolainen" taipumuksensa viehättyä suunnattomasti ritariromantiikasta, kunniamerkeistä, sotilasarvoista ja erilaisista aseista. Ellei hän olisi selvästi seurustellut niin paljon äärivasemmiston kanssa, hänestä olisi varmaan tullut erinomainen edusmies amerikkalaisvastaiselle oikeistokonservatismille. Nämä elementit hänen ajattelussaan auttavat selittämään sitä, miksi hän osoittaa niin suurta ihailua Putinia ja uuden Venäjän tiedustelupalveluja kohtaan, vaikkei toisaalta näytä elävän harhaluuloissa sen suhteen, millainen regiimi Putinin Venäjällä vallitsee.
Madame Terrorin pohjana on varsin mielikuvituksellinen ajatusleikki siitä, mitä tapahtuisi, jos palestiinalaishallinnolla olisi oma salainen ase, ylivertainen supersukellusvene, joka kykenisi upottamaan koko Israelin laivaston ja laittamaan vielä Yhdysvallatkin polvilleen. Tällainen supersukellusvene löytyy tietysti Venäjältä, joka muutenkin Guilloun kirjassa näyttäytyy länsimaihin nähden sekä teknisesti että moraalisesti ylivoimaisena mahtina.
Kirjassa on paljon oivaltavaa pohdintaa maailmanpolitiikan ja median pinnallisesta retoriikasta ja mielikuvien harhaanjohtavuudesta, mutta toisaalta sen epärealistisin kohta on juuri Venäjän rooli. Guillou tuntuu vakavissaan uskovan, että Venäjä voisi epäitsekkäästi auttaa palestiinalaisten asiaa ja vieläpä niin, että sen rooli on kiusallisen hyvin tiedossa Washingtonissa ja Lontoossa. Niin ikään Guillou tuntuu vakavissaan ajattelevan, että puoli maailmaa säntäisi sympatisoimaan ja auttamaan palestiinalaisia ja että vain amerikkalaiset ja heitä myötäilevät britit ovat pahoja. Jopa kirjan ainoa israelilainen henkilö esitetään sympaattisemmassa valossa kuin omilla nimillään kirjassa seikkailevat amerikkalaiset poliitikot ja mielipidevaikuttajat.
Guilloun sankareita ovat venäläiset sekä Lähi-idän äärivasemmistoa edustavat sekulaarit radikaalit PFLP:stä PKK:hon sekä tietysti PLO:n agentit. Hänen roistojaan ovat amerikkalaiset yleensä, uuskonservatiivit aivan erityisesti sekä kaikki heitä myötäilevät eurooppalaiset hallitukset, erityisesti Blair ja "merkityksettömät" Itä-Euroopan valtiot. Guilloun sankarit ovat täydellisen oikeamielisiä ja erehtymättömiä. Hänen roistonsa, varsinkin Rumsfeld, Cheney ja Bush, ovat täydellisen epärehellisiä, typeriä ja epäpäteviä. Maailma on mustavalkoinen paikka Guilloulle.
Lähi-idän historia ja politiikka on ammennettu vasemmistolaisista narratiiveista. Israelin ja Palestiinan historiaa on ilmeisesti opiskeltu ainakin jonkin verran, ja muita paikkoja Lähi-idässä ei juuri tässä maailmankuvassa olekaan. Islamismi näyttää olevan Guilloulle silkkaa amerikkalaisten ja israelilaisten luomusta, mistä muistutellaan siellä täällä, vaikkei kirjassa ole muutoin millään tavoin kyse Afganistanin vastarinnasta tai Hamasin syntyhistoriasta. Turkkia nälvitään paikka paikoin, koska Guillou on jo aiemmissa kirjoissaan paaluttautunut PKK:n ystäväksi, mutta koska kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan, jolloin AKP on ollut vallassa jo pitkään, Guilloun turkkilaisvastaisuudessa on auttamattomasti vanhentunut äärivasemmistolainen logiikka.
Kirja alkaa kiinnostavasti ja loppupuolella huipentuu jälleen keskinkertaisen kiinnostavuuden tasolle, mutta siinä välillä on sivukaupalla pitkästyttävää epäproosaa, jossa päähenkilöt pohdiskelevat kunniamerkkejä ja sukellusveneen gender-balanssia. Hämmästyttävällä tavalla kirja sivuuttaa operatiiviset huipennuksensa. Vaikka Guillou onkin kritiikittömästi rakastunut Hamiltoniinsa ja muihin päähenkilöihinsä ja hehkuttaa näiden saavutukset tyhmän Amerikan nöyryyttämisessä raamatullisiin mittoihin, lukijalle jää kirjan lopussa epäselväksi, kuinka mainitunlaiset seikkailut olisivat oikeasti auttaneet palestiinalaisten asiaa. Palestiinaa ei saatu kirjassa vapautettua ja superasekin palautettiin Venäjälle.
Ainakaan nyt en jaksa lukea jatko-osia, jos sellaisia on. Siirryn jonkun toisen kirjailijan pariin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti