Amerikka, Karabah, Moldova

Marraskuun uutisvirtaa ovat hallinneet Yhdysvaltain vaalit jälkipuinteineen. Biden voitti lopulta yllättävän selvästi sekä annettujen äänten että niiden perusteella odotettavissa olevien valitsijamiesten perusteella. Vaikka gallupit tällä kertaa näyttivät osuneen ennustuksissaan oikeampaan kuin neljä vuotta sitten, näytti ääntenlaskenta alkuvaiheessa suosivan selvästi Trumpia. Sitten suurten kaupunkien ja muiden Bidenia suosineiden vaalipiirien äänet tulivat lasketuiksi, kääntäen vaa'ankieliosavaltion toisensa jälkeen siniseksi.

Tulokset kertovat jotain hyvää Yhdysvaltain järjestelmästä: Trump ja tukijansa eivät onnistuneet tavoitteissaan huijata voittoa itselleen vaaliprosessia manipuloimalla. Monet vaaliorganisaatiota kontrolloineet republikaanit ja Trumpin nimittämien viranhaltijoiden alaiset siis tekivät työnsä rehellisesti huolimatta presidentin kuukausien ajan selvästi signaloimasta tahdosta väärentää vaalit. Tämä on varmaankin asia, jota Trumpin ja hänen venäläisten käsittelijöidensä on kulttuurisista syistä mahdotonta ymmärtää. Miksi joku toimisi rehellisesti, vaikka voisi hyötyä huijaamisesta? Länsimaissa on yhä mystisiä kulttuurisia arvokonventioita, joita bolševistinen mieli ei kykene sisäistämään.

Bidenista ei silti välttämättä tule Yhdysvaltain presidenttiä. Trump ei ole suostunut hyväksymään tappiotaan eikä tule luovuttamaan vapaaehtoisesti. Niin ikävältä kuin se kuulostaakin, läntisen sivilisaation ja demokratian tulevaisuus riippuu Yhdysvaltain demokraattien kyvystä poistaa vallankaappaukseen pyrkivä presidentti pakkokeinoin Valkoisesta talosta tammikuun 20. päivän takarajaan mennessä. Tähän ei riitä vaalitulos, vaan tarvitaan kontrollia niistä voimankäyttöinstituutioista, joiden avulla perustuslakia - ja ylipäätään lakia - voidaan tarvittaessa pakottaa voimaan.

Rikollisethan eivät lakia noudata, vaikka sitä heille luettaisiin, ja siksi poliiseja ja tuomareita on pakko olla olemassa. Muuten Trumpin kaltaiset petosmiehet sanelisivat säännöt lakikirjan sijaan, ja senkin, mitä todellisuudessa on muka tapahtunut. Poliisia tarvitaan usein myös kantamaan ulos kiukuttelija, jonka oma emotionaalinen tila estää tilanteen tosiasiapohjaisen käsittelyn. Tauoton propaganda on valitettavasti lisännyt tällaisten ihmisten määrää maailmassa miljoonilla. Vaalien lisäksi se on näkynyt pandemian aikana synkissä läheisväkivaltatilastoissa.

Trump onkin kiirehtinyt vallankaappaukseen tähtääviä toimia erottamalla voimankäyttöinstituutioiden johtoa ja korvaamalla lakia noudattavia republikaaneja omilla lojalisteillaan. Republikaanien johtajat eivät ole hylänneet irvokasta presidenttiään. Peruuttamattomasti pimeyden puolelle siirtyneiden Giulianin, Barrin ja Pompeon puheita on ollut kiusallista seurata.

Mikäli Trump lojalisteineen ei onnistu vallankaappauksessa valtakoneiston manipuloinnin keinoin, jäljelle jää turvautuminen järjestelmän ulkopuoliseen asevoimaan ja ulkovaltoihin, joista erityisesti yksi on panostanut suurvaltakapasiteettinsa Trumpin vallassa pitämiseen. Venäjän toiminta antaakin tällä hetkellä paremman käsityksen ennustettavissa olevasta kuin länsimedian ikään kuin itsestään selvänä uutisoima paluu normaaliuteen.

Putin ei ole suostunut onnittelemaan Bidenia vaalivoitosta. Päinvastoin, Venäjän propagandakoneisto ja psykologiset operaatiot jauhavat täydellä höyryllä Trumpin voittoa. Venäjä on masinoinut propagandansa taakse myös korkean tason vaikuttaja-agentteja sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Heitä istuu myös hallituksissa ja valiokunnissa. Nämä ovat ihmisiä, jotka menettävät kasvonsa, mikäli Biden lopulta istuu Valkoisessa talossa ja Trump vankilassa. Siksi tällaisten ihmisten pelaaminen toivottomalta näyttävään kamppailuun kertoo siitä, ettei pelaaja ainakaan vielä pidä kamppailua toivottomana.

Joskus Venäjä tekee virhearvioita. Esimerkiksi Ukrainan tapauksessa Venäjän toimet Ukrainan integroimiseksi Euraasian unioniin ja Ukrainan suhteiden katkaisemiseksi Länteen johtivat lopulta venäläismielisten tappioon ja vallankumoukseen. Vuoden 2014 alussa Venäjä poltti tärkeissä asemissa istuneita vaikuttaja-agentteja propagandaansa, niin että nämä vuosikymmeniä toimineet vaikuttaja-agentit tulivat näkyviksi läntisille tiedustelupalveluille, jopa suomalaisille. Se ei kuitenkaan tuonut voittoa Ukrainassa: Venäjän tukema epärehellinen johtaja menetti valtansa ja joutui maanpakoon. Sen sijaan Venäjän propagandatoiminta hämmensi riittävästi läntistä tilannekuvan muodostusta ja päätöksentekoa niinä ratkaisevina hetkinä, joina Venäjä miehitti Krimin ja hyökkäsi Itä- ja Etelä-Ukrainan suuriin kaupunkeihin (Donetskin ja Luhanskin lisäksi alun perin myös Harkovaan, Odessaan jne.).

Venäjän tämänhetkisestä toiminnasta voi vetää sen johtopäätöksen, että Venäjä uskoo Trumpilla olevan mahdollisuudet pysyä vallassa epälegitiimisti. Trumpin oma toiminta tähtää samaan. Hän pyrkii pysymään vallassa samaan tapaan kuin Erdoğan ja Maduro. Tarkkailijoiden kannattaakin tällä hetkellä opiskella se, mitä toistaiseksi tiedetään Turkin vuoden 2016 vallankaappauksesta (siis nimenomaan Erdoğanin vallankaappauksesta, jonka viime hetkillä näyteltiin myös vastapuolen epäonnistunut, epätoivoinen vallankaappausyritys), samoin kuin Maduron vallankaappauksesta epärehellisten vaaliensa jälkeen. Venäjä oli mukana molemmissa. Hiljattaisempana ja yhä käynnissä olevana tapauksena myös Lukašenkan takertuminen valtaan vallankaappauksen keinoin Valko-Venäjällä antaa virikkeitä.

Venäjä ei kuitenkaan näytä uskovan Trumpin varmaan voittoon, ja harjoittaa siksi viisasta pidättyvyyttä. Wagnerin koneet eivät ole aivan heti lentämässä Yhdysvaltain avainpaikkojen kentille Trumpin allekirjoittamalla avoimella valtakirjalla. Ei niin, että Trumpin kannattajilta Amerikassa puuttuisi aseita tai valmiutta laittomaan hallintorakennusten miehitystoimintaan, mutta sellainen provosoisi herkästi päinvastaiseksi kääntyvän lopputuleman, kun viralliset instituutiot saisivat suoran syyn puuttua asiaan. Tällä hetkellä Trump pyrkiikin varmistamaan lähinnä puuttumattomuuden, eli instituutioiden hämmennyksen ja lamaantumisen ratkaisevina hetkinä. 

Tähän myös Venäjän maailmalle masinoima propaganda pyrkii. Sehän on esimerkiksi Suomessa jo riistäytynyt omia aseellisia vallankaappauslistojaan laativaksi kulttimaiseksi ääriliikkeeksi, johon toivon viranomaisten ja mielenterveyden ammattilaisten kiinnittävän huomiota ennen kuin on liian myöhäistä. Donbas-riehuntaan verrattuna radikalisoitumiskehitys on nyt ollut merkittävästi nopeampaa, käsittänyt paljon laajempia kansalaispiirejä (Yhdysvallat on suomalaisille tärkeämpi kuin Ukraina) ja ammentaa poliittisen lisäksi uskonnollisesta fanatismista.

Trumpin hyväksi kiihkoilevat länsimaalaiset ovat Venäjän kannalta niitä hyödyllisiä idiootteja, jotka ovat helposti uhrattavissa sitten, kun psyopsin lupaamat apokalyptiset tavoitteet eivät toteudukaan. Sen sijaan korkean tason vaikuttaja-agenttien käyttäminen on verrattavissa parempien pelinappuloiden uhraamiseen. Jos tiedossa olisi gambiitti, siinä olisi järkeä. Sen sijaan kukaan hyvä šakinpelaaja ei uhraa (tai polta, paljasta) hyviä nappuloita täysin tyhjän takia - vain hämmentääkseen länsimaailmaa vielä parin ylimääräisen kuukauden ajan, vaikka tappio jo olisikin edessä. 

Johtopäätös: Venäjä ei katso vielä hävinneensä peliä. Se pelaa yhä Trumpin vallassa pysymistä. Se ei pyri korjausliikkeeseen eikä hyvien suhteiden pikaiseen luomiseen Bidenin hallinnon kanssa. Se siis katsoo, että edelleen kannattaa pyrkiä voittoon, ja vasta myöhemmin minimoida tappiot, mikäli Biden todella saa Trumpin pihalle. Tämä koskee myös monia johtavia republikaaneja, jotka tällä hetkellä uhraavat poliittisen tulevaisuutensa mikäli Trump lopulta häviää pelinsä.

Venäjällehän laittomasti vallassa pysyvä Trump olisi lottovoitto - vielä parempi voitto kuin laillisesti vaalit voittanut Trump. Länsi hajoaisi lopullisesti ja Yhdysvaltain epälegitiimi presidentti joutuisi turvautumaan Venäjän apuun murskatakseen kotimaisen järjestelmän, kotimaiset vastustajansa sekä kansainvälisistä reaktioista syntyvät vaikutukset. Muu länsimaailma olisi pitkään šokissa ja kyvytön toimimaan millään järkevällä tavalla. Venäjä ja Kiina voisivat käyttää tilaisuutta hyväkseen ennennäkemättömin tavoin, varsinkin naapurustoissaan.

Venäjän johto ei juurikaan välitä siitä, näyttääkö sen toiminta pahalta. Päinvastoin, jos Venäjä voittaa vääryydellä, se näyttää vahvalta ja on tyytyväinen. Se, mistä Venäjän johto sen sijaan kantaa paljon huolta, on ettei vain näyttäisi häviäjältä. Ja tämä seikka onkin eurooppalaisten hyvä tiedostaa nyt, kun Venäjä edelleen sitoutuu propagandassaan Trumpin voiton tukemiseen. Jos Venäjä varmasti uskoisi tappion häämöttävän, alkaisimme nähdä selviä signaaleja Trumpin hylkäämisestä ja toimivien sidosten etsimisestä Bidenin tulevaan hallintoon. Näitä signaaleja emme tällä hetkellä näe.

*   *   *

Yhdysvaltain vaalit ovat vieneet paljon huomiota muuallakin maailmassa, mikä kertoo toisaalta Yhdysvaltain suuresta vaikutusvallasta, toisaalta juuri tämänkertaisten vaalien ratkaisevasta vaikutuksesta siihen, mihin suuntaan maailma lähtee seuraavaksi vierimään. On paljon asioita, joihin Yhdysvaltain presidentinvaalien tulos ei tuo muutosta, kuten Kiinan vaikutusvallan nousu, Venäjän periolemus, propagandan ja urkinnan paisuva teknologistuminen, ilmastonmuutos, pandemian välitön hoito, väestöpaine lämpimiltä alueilta pohjoisen vähäväkisille mutta vauraille alueille, jne. Toki avoimesti tiedevastaisen ja todellisuuspakoisen presidentin tappio on näissäkin suhteissa hyvä uutinen ja valtaan takertumisensa puolestaan huono uutinen.

Länsimaisten yhteiskuntien huonot merkit jatkuvat siinäkin tapauksessa, että Biden astuu ruoriin. Trumpin miljoonat kannattajat sekä Amerikoissa että Euroopassa on lietsottu harhaiseen rinnakkaistodellisuuteen, jossa vallitsevat länsimaiselle kulttuurille vieraat arvot ja todellisuuskäsitykset. Luonteeltaan ja toiminnaltaan lähinnä petoa muistuttava Trump on väärien profeettojen toimesta nostettu messiaaniseen rooliin yhä radikalisoituneemmassa evankelisessa liikkeessä, jonka retoriikka ja ajattelutapa jo nykyisin muistuttavat muslimimaailman radikaaleimpia islamisteja. Sen amalgamoituessa yhä syvemmin uusnatsistiseen äärioikeistoon molemmilla mantereilla syntyy miljoonia ihmisiä käsittävä, terrorismiin, poliittiseen ja uskonnolliseen väkivaltaan valmis vihan kulttuuri, jonka vaikutukset länsimaisiin yhteiskuntiin voivat pahimmillaan olla suuremmat kuin islamisteilla on ollut muslimiyhteiskuntiin.

Ei ole myöskään nähtävissä selviä merkkejä, että amerikkalainen ja länsieurooppalainen vasemmisto olisivat oppineet läksyjään Trumpin ensimmäisestä ja vähältä piti toisesta vaalivoitosta. Bidenin vaalivoitto luo heille pikemminkin harhaista oikeassa olemisen tunnetta, mikä entisestään lisää katkeruutta mikäli vaalivoitto Bidenilta varastetaan ja Trump takertuu valtaan tammikuun jälkeenkin.

Paasikivi varoitti aikoinaan, ettei ole viisautta teeskennellä sen, minkä haluttaisiin olevan totta, olevan totta, ja toimia sen mukaisesti. Yleensä se johtaa tappioon - jos ei heti, niin viiveellä. Maailma ei ole tammikuussa palaamassa yhtäkkisesti ysärien loppuun tai 2000-luvun alkuun. Postmoderni höpinä ei äkillisesti muutu reaalitodellisuudeksi. Eurooppa ja Latinalainen Amerikka eivät yhtäkkiä saa miljardien Marshall-apua omien ongelmiensa ratkaisemiseksi. Amerikka ei automaattisesti riennä pelastamaan Aasian pienempiä maita Kiinan mahdilta. Radikaali äärioikeisto ei katoa puoluekentiltä eikä sen propaganda muutu aiempaa sivistyneempään suuntaan. Rasismi, seksismi ja taloudelliset epäkohdat eivät katoa maailmasta mihinkään. Ilmastonmuutos ei hidastu edes promillen vertaa - päinvastoin, mikäli pandemia saadaan kuriin, planeetan tuhoaminen kiihtyy jälleen.

Trump on poikkeuksellisen epämiellyttävä sekä ihmisenä että poliittisena johtajana. Uransa petosmiehenä tehnyt mies päättänee elämänsä maanpetturina, mutta se tuskin on yllättävää. Kuulun siis totta kai siihen leiriin, jonka mielestä "kuka tahansa" on parempi. Tuo kuka tahansa näyttäisi nyt olevan Joe Biden - amerikkalaisen järjestelmän ja politiikan perinteitä edustava vanha setä, joka toivottavasti ehtii ennen seniloitumistaan nimittämään hallintoonsa päteviä, tieteeseen ja moraaliin uskovia amerikkalaisia, niin ettei suurvallan politiikka enää ole yhden ihmisyksilön oikkujen armoilla.

Biden ei takuulla ole täydellinen, mutta nykyisessä maailmantilanteessa onkin paljon parempi, että johtavan läntisen suurvallan johdossa on hieman tylsä vanhahko herrasmies kuin joku, joka pitää itseään täydellisenä, vaikka hänen vikojensa näkemättä jättäminen vaatii jo poikkeuksellista ja fanaattista sokeutta.

Normaalielämässä psykopaatit ja patologiset valehtelijat kiistävät tosiasiat eivätkä katso sääntöjen koskevan itseään. Heille on turha yrittää osoittaa, kuka sanoi mitäkin tai mitä vaalitulos osoitti. Näiden ihmisten olemassaolon vuoksi oikeusvaltiolla on pakko olla poliiseja, tuomareita ja mielisairaaloita. Näitä ihmisiä ei missään nimessä kannattaisi päästää käyttämään korkeinta valtaa - siis sitä valtaa, jossa pääsee vaihtamaan poliisipäälliköitä, tuomareita ja psykiatreja - koska kun niin tapahtuu, ei yleensä enää ole mitään kaunista ja sivistynyttä keinoa päästä mainituista ihmisistä eroon. He varmistavat hamaan loppuun saakka, että muut ihmiset - jotka heidän mielestään ovat syyllisiä heidän kärsimyksiinsä - saavat päälleen niin paljon vahinkoa kuin mahdollista.

Näin tulee myös Trump tekemään.

*   *   *

Maailmassa on tapahtunut marraskuussa paljon muutakin, mikä on suurelta osin jäänyt Yhdysvaltain vaalien varjoon. Yksi merkittävistä tapahtumaketjuista oli uudelleen taisteluiksi puhjennut sota Armenian ja Azerbaidžanin välillä. Kuten aiemminkin, sotimisen kohteena oli maiden keskivaiheilla sijaitseva vuoristoinen Karabahin alue. 

Karabağ on turkkia ja tarkoittaa mustaa puutarhaa. Armenialaiset kutsuvat aluetta ja sinne pystyttämäänsä lumevaltiota nimellä Artsakh, joka merkitsee jotain takametsän tapaista. Muun maailman medioissa alue on tullut tunnetuksi venäläisellä nimellään Nagorno-Karabah, jota alettiin käyttää lähinnä neuvostoaikana. Silloinhan koko konflikti luotiin, edistämään Venäjän ylivaltaa molemmissa maissa. Azerbaidžanin sisällä sijainnut alue, jossa kuitenkin oli väestöllinen armenialaisenemmistö, liitettiin Neuvosto-Azerbaidžaniin Kaukasian kansakuntien itsenäisyyspyrkimysten vaikeuttamiseksi. Sellaisena Venäjä on sitä käyttänyt myös Armenian ja Azerbaidžanin itsenäistyttyä.

Karabahin konflikti aktivoitiin 80-luvulla välineeksi Kaukasian alueen päätään nostaneita kansallisia ja reformistisia liikkeitä vastaan. Armenialaiset miehittivät laittomasti viidenneksen Azerbaidžanin maa-alasta ja toimeenpanivat alueella julmia etnisiä puhdistuksia, ajaen azeriväestön kodeistaan. Venäläiset saapuivat sitten "rauhanturvaajiksi" hallitsemaan aluetta. Niin kutsutun Artsakhin tasavallan mafia nostettiin valtionjohtoon myös Jerevanissa, varsinaisessa Armeniassa, ja Karabahin mafia hallitsikin maata aina vuoden 2018 kansannousuun, jossa kehityksessä jälkeenjäänyt Armenia sai viimein uudistusmielisen hallituksen Nikol Pašinianin johdolla.

Niin kutsutun Artsakhin tasavallan pääkaupunkia kutsutaan yhä neuvostonimellään Stepanakertiksi, bolševikkijohtaja Stepan Šaumianin mukaan. Kaupungin azerbaidžanilainen nimi Xankändi (isoturkiksi Hankent) on historiallisempi ja merkitsee Kaaninkaupunkia. Karabağin kaanikunta oli 1700-luvun puolivälistä 1800-luvun alulle itsenäinen kaanikunta, joskin muodollisesti Persian šaahin alainen. Kaupungille olisi olemassa myös vielä varhaisempi armenialainen nimi ajalta ennen muslimivalloitusta, nimittäin Vararakn, mutta jostain syystä armenialaismielisten ei näe juurikaan käyttävän sitä.

Azerbaidžan on jo vuosien ajan valmistautunut sotilaallisesti uuteen erään laittomasti miehitettyjen alueidensa vapauttamiseksi, ja se on modernisoinut armeijaansa öljyrahoilla sekä erityisesti Turkin ja Israelin tuella. Armenia on perinteidensä mukaisesti nojannut Venäjään ja Iraniin, jotka taas eivät ole katsoneet tarpeelliseksi vähentää Armenian riippuvuutta Moskovasta - esimerkiksi vahvistamalla armenialaisten omaa kapasiteettia tai integriteettiä.

Armenialaiset kärsivät tämän syksyn Karabahin sodassa murskatappion. Venäjä katseli jonkinmoisella hymynkareella vierestä, kun sen entisiä suojatteja nöyryytettiin sotakentällä. Päästipä Venäjä vieläpä Erdoğanin pullistelemaan lihaksiaan omalle takapihalleen, vaikka Syyriassa ja Libyassa Venäjä ja Turkki ovat vastakkaisilla puolilla. Venäjä antoi ymmärtää, että Armenian marttyyrius kasvaisi sitä enemmän, mitä länsisuuntautuneempaa ja reformihenkisempää politiikkaa Karabahin mafian syrjäyttänyt ja Euroopan kanssa flirttaillut Pašinian harjoittaisi. Kuvaavaa on, että Eurooppa ei tietenkään rientänyt apuun - vaikka Ranska, Kreikka ja Kypros toki keskittyivät demonisoimaan Turkkia ja etsimään siitä pääsyyllistä konfliktiin.

Kun Azerbaidžan oli tuhonnut perusteellisesti Armenian puolustusvoimain kärjen, vallannut merkittävän määrän Karabahin reunamain laittomasti miehitettyinä olleita alueita takaisin, eteni Šušaan ja uhkasi Stepanakertin valtaamisella, Venäjä päätti lopulta panna sodalle tämänkertaisen pisteen. Se antoi Azerbaidžanin pitää joitain valtaamistaan alueista, jotta Alijev voi kotikentällä esittää sodan suurena nationalistisena voittona. Turkki heitettiin ratkaisusta ulos - tosin niin, että Erdoğankin saattoi kotiyleisölle pullistella suurta voittoa - ja tilalle tuotiin molempiin maihin tuhansia venäläissotilaita, jotka siirtyivät maisemiin heti tulitaukoa seuranneena yönä (joten operaatio oli pitkään valmisteltu).

Nyt molemmat maat ovat Venäjän hallinnassa, Venäjä valvoo Karabahin lisäksi myös Armenian Iranin-vastaista rajaa, azerit saavat venäläisten valvoman, helposti katkaistavissa olevan mutta taloudellisesti tärkeän tieyhteyden Nahitševanin erillisalueelle, länsimaat on pelattu ulos Kaukasiasta, Georgia on saarrettu kaikilta puolilta venäläisjoukoilla, Alijev pysyy yksinvaltiaana ja Azerbaidžan autoritäärisenä, Pašinian on nöyryytetty ja heikko, Karabahin mafia voi taas pullistella kansallisella marttyyriudella, ja kaiken kaikkiaan Putin on tyytyväinen lopputulokseen, koska sekä Armenia että Azerbaidžan ovat entistä riippuvaisempia Venäjästä ja entistä eristetympiä länsimaista. Lisäksi pidemmän tähtäimen tavoite, Turkin eristäminen länsimaista ja lähentäminen Venäjän etupiiriin, on jälleen ottanut ison askeleen. Jatkossa Venäjä voi pelata Turkkia ja Irania toisiaan vastaan samoin kuin on aiemmin pelannut Azerbaidžania ja Armeniaa.

*   *   *

Georgian parlamenttivaaleissa voitto näytti jälleen tiukasti menevän venäläismielisen oligarkin Bidzina Ivanišvilin puolueelle. Oppositio keräsi tuhansia kaduille, osoitteli vaalien vilppiä ja manipulointia.

Moldovassakin maansisäiset mielipidemittaukset lupasivat voittoa venäläismieliselle oligarkille, Igor Dodonille. Toisin kävi. Ensimmäisellä kierroksella venäläismielisten äänet jakautuivat ratkaisevasti kahden venäläismielisen oligarkin välille, joten länsimielisten uudistusmielisten Maia Sandu kiri johtoon. Vielä yllättävämpää oli kuitenkin, ettei hävinneen venäläismielisen Usatiin perintö auttanut Dodonia voittamaan myöskään toista kierrosta, vaan Sandu voitti, ja Eurooppa sai näin ollen uuden, nuorehkon, uudistusmielisen ja länsisuuntautuneen naisjohtajan.

Vaalien analysointi on osoittanut, että ratkaiseva noste Sandun voittoon tuli EU-alueella asuvilta moldovalaisilta, joista suurin osa on työikäisiä ja/tai opiskelevia nuoria. Nämä ovat aiemmin jääneet Moldovan vaaleissa pahasti alakynteen, kun äänestää on pitänyt niillä paikkakunnilla, joissa ihmiset ovat kirjoilla. Niinpä neuvostonostalgiassa elävä maalaismummosto ja neuvostolähiöiden eläkeläiset ovat ylivoimaisina dominoineet vaalituloksia, äänestäen siten kuin elämänsä puitteita hallitsevat oligarkit kulloinkin määräävät.

Nyt äänestysprosentti nousi ulkomoldovalaisten keskuudessa vielä korkeammaksi kuin Moldovassa itsessään ja jäi puolestaan Venäjän miehittämässä Transnistriassa hyvin alhaiseksi. Venäjälle tuli ehkä maan sisällä tehtyjen gallupien valossa väärä käsitys, että Dodon voittaisi vaalit joka tapauksessa, sillä transnistrialaisia ei vaivauduttu mobilisoimaan hänen tuekseen. Toinen mahdollisuus on, että Usatiin äänestäjät eivät suostuneet siirtymään Dodonin taakse, mikä kertoo oligarkkien keskinäisistä riidoista.

Sandun voitto oli joka tapauksessa myönteinen signaali Moldovan suunnasta. Korruption torjuntakin saattaa uudelleen alkaa tuottaa tulosta. Niin ikään vaalitulos oli myös merkittävä osoitus siitä, että EU-alueelle töihin siirtyneellä diasporalla voi olla ratkaiseva vaikutus kotimaidensa politiikkaan - mikäli kotimaat ovat demokraattisia.

Anekdotaalisena havaintona, tähän asti ulkomoldovalaiset ja ulkoromanialaiset ovat yleensä näyttäytyneet uusissa kotimaissaan varsin matalalla profiililla. Heillä on perinteisesti ollut huono itsetunto kansallisuudestaan. Oli tavanomaista tavata Länsi-Euroopassa etnisiä romanialaisia, jotka mieluummin esiintyivät italialaisina, jottei heitä assosioitaisi entiseen kotimaahansa. Nyt kuitenkin Romania on ollut jo varsin pitkään EU:n ja Naton jäsen - ja satojentuhansien moldovalaisten portti muualle Eurooppaan. Itsetunto on ilmeisesti kasvanut, koska hiljattain näin Delhaizen lähikaupassa, ilmeisesti vaalien hengessä vakiohyllystäni viinejä ostostelleen miehen, jonka paidassa luki "Bessarabia on Romaniaa".

*   *   *

Brysselissä on harmaata. Lokakuun puolivälin paikkeilta alkaen koronan toinen aalto iski Belgiaan pahasti ja niinpä otettiin taas iso askel taaksepäin. Ravintolat ja kahvilat ovat kaikki kiinni ja kaikki täällä tekevät etätöitä kotoa käsin. Maskipakko on taas voimassa myös ulkona liikuttaessa.

Jotain myönteistä toivoa tilanteeseen tuo kuitenkin se uutinen, että turkkilaisten maahanmuuttajien jälkeläisten Saksassa perustama BioNTech ja saksalaisen maahanmuuttajan Amerikassa perustama Pfizer ovat saaneet yhteistyössä kehitetyn koronarokotteensa 90-prosenttisesti toimivaksi. Sittemmin on kuulunut hyviä uutisia muistakin lääkefirmoista.

Omasta elämästäni voin mainita, että pitkään työstämäni romaanitrilogia on viimein myynnissä Amazonissa. Kaikki kolme kirjaa englanniksi. Suomenkielinen versio on olemassa, mutta sille ei ole löytynyt julkaisukanavaa, eikä kiinnostusta suomalaisten kustantajien keskuudessa ilmennyt, joten motivaationi sen editoimiseen julkaisukuntoon on ollut matalampi kuin englanninkielisen, jossa minulla sentään oli olemassa valmis lukijapohja, levittäytyneinä pitkin maailmaa.

Trilogian ensimmäinen kirja on kirjoitettu Kiovassa vuosina 2015-2016, toinen kirja Kiovassa vuosina 2016-2017 ja kolmas kirja Kiovassa ja Helsingissä vuosina 2017-2018. Vuoden 2020 koronakriisin aikana editoin englanninkielistä versiota Wattpadissä, ja tästä olikin apua, sillä sain siltä pohjalta työstetyksi parannellun version, jonka saatoin toimittaa melko vähällä vaivalla Amazonin kustannusputkeen KDP:lle.

Niinpä ne, jotka tietävät oikean nimeni, voivat nyt hakea sillä Amazonista ja löytävät kaikki kolme kirjaa sekä paperikantisina että Kindle-kirjoina. Ne blogin lukijat, jotka eivät tiedä oikeaa nimeäni, mutta haluaisivat silti lukea romaanitrilogian, joutuvat näkemään vähän enemmän vaivaa sen etsimiseksi, mutta tässä blogissa aiemmin mainitut asiat ko. kirjasarjasta auttavat kyllä löytämään sen. Hyvää lukemista pimeään koronajouluun sitä jännitettäessä, mitä tammikuussa tapahtuu.

Tihkuisia lintupaikkoja

Paul Milne julkaisi vuonna 2006 kirjan nimeltä Where to Watch Birds in World Cities, joka on sittemmin maksanut itsensä takaisin moninkertaisesti. Se esittelee kaikilta maailman mantereilta kattavan valikoiman suurimpia ja vilkkaimpia kaupunkeja. Kirja esittelee kyllä myös sen linnuston, joka on löydettävissä näiden kaupunkien puistoista ja vastaavista paikoista, mutta erityinen ansio tässä kirjassa on muualla. Se on nimittäin suunniteltu palvelemaan sellaisia lintuharrastajia kuin minä, jotka käyvät paljon työmatkoilla, konferensseissa ja vastaavissa maailman kaupungeissa, ja joilla saattaa olla vapaata aikaa jonain aamuna, iltana tai viikonloppuna. Kaupunkien sisällä olevien lintupaikkojen lisäksi kirja listaa myös hyviä lintupaikkoja, jotka ovat saavutettavissa kaupungista käsin päivämatkan päässä, joko julkisilla kulkuneuvoilla tai autolla.

Euroopasta mukana on 20 kaupunkia: Amsterdam, Barcelona, Berliini, Bryssel, Budapest, Kööpenhamina, Dublin, Frankfurt, Geneve, Lontoo, Madrid, Milano, Moskova, München, Pariisi, Praha, Rooma, Wien, Varsova ja Zürich. Idea on siinä määrin hyvä, että joku voisi jatkaa sitä rakentamalla esimerkiksi sivuston maailman kaupungeista ja niiden lähistöllä olevista parhaista lintupaikoista vastaavaan formaattiin. Erilaisia havaintojenkeräyssivustojahan on jo monia, toiminta tuntuu tosin usein vahvasti painottuvan Alankomaihin ja Britanniaan, joissa lienee Euroopan suurimmat lintuharrastajaskenet.

Tänä viikonloppuna kävin kahdessa Milnen listaamassa paikassa Brysselin ulkopuolella: L'Escaillen pienellä suojelualueella, joka on luotu Gembloux'n pikkukaupungin ulkopuolelle, vanhan myllyn ja muutamien raunioiden muodostamaan kokonaisuuteen, jossa on pikkulampia ja lehtoja. Ja Longchampsin sokeritehtaan altailla, Longchampsin kylän ja Éghezéen pikkukaupungin välissä, jossa on rykelmä muuttavien kahlaajien ja vesilintujen suosiossa olevia tekolampia. Ensimmäinen paikka on noin 40 km päässä Brysselistä ja toinen noin 50 km päässä, samalla suunnalla.

Lokakuun loppu ei ole ihanteellisinta aikaa. Tänäkin viikonloppuna on ollut sateista, mikä lisää yleistä alakuloa. Koronaviruksen toinen aalto on iskenyt Belgiaan ja sääntely tiukkenee taas: ravintolat ja kahvilat ovat jälleen joutuneet sulkemaan, maskipakko palaa käyttöön. Puut ovat alkaneet muuttaa väriään keltaisiksi, oransseiksi ja ruskeiksi.

Sepelkyyhkyjä liikkui kaikkialla valtavina parvina. Pelloille on kertynyt myös rastaita ja peippoja. Vesilinnustoa ei juurikaan ollut: vain sinisorsia ja jokunen liejukana. L'Escaillessa oli lisäkseni vain näytteitä keräävä tyttö. Longchampsissa taas pääsy altaille saakka oli estetty - jostain syystä koronavirukseen vedoten. Mitään erikoista en kummassakaan paikassa nähnyt. Tavanomaisia lajeja. Yksi uuttukyyhky tuhansien sepelkyyhkyjen lisäksi sekä parvi pyrstötiaisia (joilla täällä on mannermainen musta silmäkulmajuova) olivat ilahduttavimpia löytöjäni.

Sunnuntaina kävin illallisella, juomassa pullon Kiovan ajoilta jäänyttä romanialaista punaviiniä sekä pelaamassa šakkia ranskalaisen kollegan ja hänen vaimonsa luona. Hän asuu minusta vajaan 20 minuutin kävelymatkan päässä. Palatessa satoi kaatamalla.

Kuunatsien paluu

Trumpin suhteen kriittinen media Atlantin molemmin puolin hehkuttaa lakkaamatta Bidenin etumatkaa mielipidemittauksissa. Niin se teki myös Clintonin kohdalla vuoden 2016 vaaleissa. Bidenin etumatka on kuitenkin kaventunut nopeasti ja Trump näytti hyödyntävän koronasairastumisensakin mielialavaikuttamisen välineenä. Demokraattien puolella oleva media jatkaa saarnausta jo käännytetyille, aiheista, jotka eivät muuta Trumpin äänestäjien kantoja. Trumpia tukeva propaganda – sekä kotimainen että venäläinen – sen sijaan jauhaa samoilla menestystekijöillä, joilla Mantšurian kandidaatti nostettiin presidentiksi, mutta nyt vahvempana, valtapositiosta käsin, ja vaaliprosessia kontrolloiden.

Näin ollen veikkaan, että Trump voittaa presidentinvaalit. Biden saattaa hyvin saada enemmistön äänistä, vaikkei tämäkään ole varmaa, koska Trumpin hallinto käyttää kaikki olemassa olevat keinot demokraattien äänisaaliin alas painamiseen. Masinoinnit keskitetään vaa’ankieliosavaltioihin ja prosessia kontrolloiva Trumpin hallinto on nyt selvässä etulyöntiasemassa. Republikaanit näyttävät olevan Trumpin hanskassa ja muutenkin ennen kunniakas puolue on taantunut hämärän rajamaille eikä sieltä nouse ellei presidentti vaihdu. Demokraatit eivät voi tehdä juuri mitään vaalivilpin estämiseksi, saati sen näyttämiseksi toteen myöhemmin, vallan ollessa vastapuolella.

Mikäli Trump silti häviäisi avainosavaltiot, hän ei tule hyväksymään vaalitulosta, vaan tämän jälkeen alkaa kuukausia kestävä kamppailu vaalien mitätöimiseksi, äänten peruuttamiseksi ja valitsijamiesprosessiin puuttumiseksi. Myös ulkoparlamentaariset keinot otetaan käyttöön. Demokraatit eivät ole vakuuttaneet kyvystään käyttää sellaisia voimatoimia, joilla Trump saataisiin fyysisesti siirrettyä pois virastaan. On vaikea uskoa, että hän luovuttaisi, kun tietää virasta luopumisen merkitsevän hänelle sekä henkilökohtaista vararikkoa että vankilaa. Ellei hän sitten kiristä itselleen diiliä, jossa saa jonkinlaisen syytesuojan sitä vastaan, että tukimilitioidensa aseellinen vallankaappaus pysäytetään - tai jotain vastaavaa.

Turkin skenaario ei ole mahdoton. Erdoğan sementoi autoritäärisen hallinnon Turkkiin ja puhdisti valtion instituutiot länsimielisistä demokraateista mielikuvituksellisella mutta todellisella vallankaappausoperaatiolla, jossa Venäjä häntä avusti. Tällainen on helpompaa toteuttaa silloin kun ylipäällikkö ja korkeimmat käskynhaltijat ovat mukana juonessa – joko aloitteentekijöinä tai autettavina asiakkaina. Venäjän ylivoimaisesti suosima toimintatapa on auttaa epäsuosituksi tai haastetuksi joutunutta autoritääristä hallitsijaa pysymään vallassa, ja edellyttää sitten lojaalisuutta ja palveluksia apuaan vastaan. Trump on neljän vuoden ajan pehmittänyt Yhdysvaltoja banaanivaltioksi, jonka avaininstituutiot ovat halvaantuneessa tilassa, joten se, mikä oli mahdollista Naton toiseksi suurimmassa jäsenmaassa, ei ole enää mahdotonta suurimmassakaan.

Se, mitä Yhdysvalloissa tapahtuu, on ratkaisevaa Euroopan ja muun maailman lähitulevaisuuden kannalta. Trumpin uudelleenvalinta heikentää Länttä vielä ratkaisevammin kuin hänen ensimmäinen valintansa, sillä institutionaalinen vastarinta kotimaassa alkaa olla nujerrettu. Seuraavaksi voidaan suuntautua määrätietoisemmin viemään vallankaappausta myös ulkomaille, eikä Venäjä takuulla jää tässä toimettomaksi myöskään Euroopan suunnalla. Ei ole sattumaa, että Ruotsi lisäsi juuri puolustusbudjettiaan 40 prosentilla. Tällä toimella Ruotsi varmistaa sen, mikä Itämeren pohjoispuolisista, Natoon kuulumattomista valtioista tulee Venäjän sotilaallisen kehittelyn pääkohteeksi.

Ei Naton jäsenmaillakaan tosin ole hurraamista. Trumpin uudelleenvalinta merkitsee luottamuspulaa Natossa. Kun Natolla kokonaisuutenakaan ei ollut riittävää puolustuskykyä torjumaan Venäjää itäisen Euroopan rintamalla, ei sitä tietenkään ole silloin, kun Naton kaksi suurinta armeijaa ovat pois pelistä.

Valko-Venäjän, Kirgisistanin ja Libanonin demokratialiikehdinnällä ei näin ollen ole kovin otollista aikaa käsissään, vaikka ne siitä huolimatta ovat myönteisiä, elähdyttäviä tapahtumaketjuja, jotka pitävät liekkiä elossa. Hongkongilaiset saavat sydän kurkussa odottaa samanlaisia keskitysleirejä, joihin uiguurit, tiibetiläiset ja sisämongolit on jo kärrätty. Niillä leireillä koronarokotteitakin kaiketi testataan. Sisä-Mongoliaan on jo valmiiksi rakennettu Taiwanin hallintorakennuksia simuloivia harjoitteluleirejä. Eri puolilla Itä- ja Keski-Eurooppaa Venäjä lujittaa asemiaan vähitellen korruptoimalla – tavoittelemalla sitä itselleen mieluisinta asiaintilaa, jossa voisi toimia suoraan myötämielisen paikallisen eliitin kautta.

Bidenin voitto yllättäisi minut iloisesti, ja jos hän vielä voiton jälkeen onnistuisi saamaan vallan – siis kampeamaan Trumpin pois pallilta, mikä vaatii vähintään valmiutta voimankäyttöön – olisivat tulevaisuudennäkymät sekä Euroopassa että Aasiassa olennaisesti toisenlaisia. Mikään ei muuttuisi aivan hetkessä, mutta olennaisempaa onkin pysäyttää tilanteen tämänhetkinen raju paheneminen. Aasian rintamalla Biden saattaisi alustavasti jopa liennyttää suhteita Kiinaan saadakseen Kiinan luopumaan toimiensa eskaloimisesta, mutta periaatteellisen tason vastakkainasettelua se ei poistaisi. Antaisipa vain hieman aikaa muille Aasian maille kalibroida kestävyyttään ja suojella omia järjestelmiään, jotta pystyvät panemaan Kiinalle hanttiin.

Euroopan rintamalla Bidenia epäilemättä tervehdittäisiin pelastajana, mutta ei hän toki sellainen olisi. Hän olisi vain paluu amerikkalaisen ulkopolitiikan perinteisemmille linjoille. Marshall-apua ei Eurooppaan virtaisi, vaan Eurooppa joutuisi edelleen vakavissaan kehittelemään strategista autonomiaansa ja omaa puolustustaan, vaikka Nato säilyisikin sen peruskalliona. Bidenista huolimatta Venäjä etenisi jo aloittamissaan hankkeissa Armeniassa, Azerbaidžanissa, Valko-Venäjällä, Ukrainassa, Georgiassa, Serbiassa ja monessa muussa Euroopan kolkassa. Venäjä niin ikään pyrkisi yhä laajentamaan vaikutusvaltaansa yhteistyössä Iranin kanssa Lähi-idässä, Pohjois-Afrikassa ja Afganistanissa. Bidenin valinta voisi myös johtaa Venäjän nopeisiin operaatioihin, koska Moskova haluaisi hyödyntää ajan, joka Bidenilta menee ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä sisäisen turvallisuuden instituutioiden puhdistamiseen ja palauttamiseen toimintakykyisiksi. Niinpä Baltian mailla, Suomella ja Puolalla ei ole aihetta hengähdystaukoon siinäkään tapauksessa, että Biden voittaa.

*   *   *

Trumpin voitto eskaloisi äärioikeiston muodostamaa uhkaa Euroopassa lähes eksponentiaalisesti. Bidenin voitto hillitsisi sitä, muttei poistaisi uhkaa itsessään. QAnon-kultin räjähdysmäinen kasvu Atlantin molemmin puolin on tästä hyvä esimerkki. Kultti luotiin alun perin vuoden 2016 vaalien edellä sarjaksi psykologisia operaatioita (psyops) amerikkalaisen yhteiskunnan polarisoimiseksi ja joukkohysterian suuntaamiseksi Clintonia ja johtavia demokraatteja vastaan. Operaatio on siinä määrin suoraan kuin KGB:n ja GRU:n psyops-manuaaleista, että olisi ihme jos taustalta ei löytyisi valtiollista vaikuttamistoimintaa – joko alusta alkaen tai viimeistään siinä vaiheessa, kun kultti alkoi paisua nettimaailmassa.

Psyopsit ovat tyypillisesti operaatioita, joilla pyritään kohdeyhteiskunnan henkiseen lamauttamiseen tai kiihdyttämiseen polarisoivan hysterian partaalle. Niillä voidaan luoda mystistä kuvaa vihollisen voittamattomuudesta, jotta tarpeeksi moni ei H-hetken koittaessa ryhtyisi vastarintaan. Niillä voidaan myös vieraannuttaa ja passivoida. Äärimmillään tehokas psyops johtaa suurten ihmisjoukkojen mielenterveyden järkkymiseen. QAnonin kohdalla puhutaankin nyt jo miljoonista, mikä lienee historiallisestikin käsittämättömän laaja ja nopea, kliiniseen mielenterveyteen suoraan vaikuttava joukkoharha. Vertauskohtia voi hakea lähinnä apokalyptisistä uskonlahkoista (mm. ne, joiden jäsenet ovat tehneet joukkoitsemurhia) sekä kylmän sodan ajan ufohysterioista.

Moni muukin informaatio-operaatio sisältää psyopsia, mutta QAnon on sitä aivan klassisimmassa ja venäläisimmässä muodossaan – suoraa neuvostoajan vanhan koulun KGB:tä. Tosin myös natsit ja Goebbelsin propagandakoneisto toteuttivat samanlaisia operaatioita.

Ideologisesti ja narratiivien muodossa kyse on vanhan toisinnosta. Myös edelliskerralla länsimaiden historiassa alkumateriaalin tuotti väärennöksenä Venäjän salainen poliisi. Sen Pariisissa toiminut agentti käänsi ja sovelsi tuntemattomuuteen jääneen pamfletöörin Maurice Jolyn alkujaan bonapartisteja vastaan kirjoittaman vuodatuksen propagandaoperaatioksi. Tarkoituksena oli leimata Venäjän liberaalit uudistajat osaksi maailmanlaajuista juutalaisen eliitin salaliittoa, joka mädätti kunniallista konservatiivista itsevaltiutta. Silloinkin salaliiton kerrottiin muun muassa uhraavan kristittyjen lasten verta. Lapsiin kohdistuva hyväksikäyttö ja verenimentä ovat ydinsanomana myös nykyisessä QAnon-kultissa.

Maailma tuli tuntemaan venäläisten tuottaman väärennöksen Siionin viisaiden pöytäkirjoina. Silloinkin homma lähti käsistä. Natsien valtaantulo Euroopassa tuotti aika monta miljoonaa ruumista myös Venäjälle, puhumattakaan siitä, että tsaari oli kaatunut jo aiemmin. Moni Siionin viisaiden pöytäkirjat tuottaneista ohranoista loikkasi bolševikkien salaisen poliisin palvelukseen, myöhemmin KGB:nä tunnetuksi tulleeseen orgaaniin. Mahtoivatko nuo konspiraattorit yhä hieroskella tyytyväisinä käsiään siinä vaiheessa, kun Hitler petti Molotov-Ribbentrop-sopimuksen ja hyökkäsi Neuvostoliittoon?

Ikävintä tällaisen mittaluokan kansankiihotuksessa on se, etteivät edes toinen maailmansota ja Hitlerin kukistuminen puhdistaneet maailmaa tehdystä vahingosta. Siionin viisaiden pöytäkirjat ja antisemitismi jäivät elämään, tulehduttaen paitsi Euroopan pitkään piilleitä alakulttuureja (jotka nyt ovat ryömineet loukoistaan kiljumaan valtavirrassa), myös Lähi-idän ja muslimimaailman politiikkaa.

Edellisten viidentoista vuoden ajan näytti siltä kuin islamofobiasta tulisi uusi Siionin viisaat. Maahanmuuttovastaisuus hallitsikin länsimaista äärioikeistoa sen voimakkaan nousukauden ajan. Ohjelmallinen islamofobia saavutti kannattajissaan kulttimaisia piirteitä, ja se tuntuu yhä tänä päivänä toimivan porttihuumeena muuhun äärioikeiston mytologiaan. Moni ei siitä kuitenkaan välittänyt – nehän tulevat hakemaan vain muslimeja. Nyt natsismin uusi nousu on kuitenkin saturoitunut siihen pisteeseen, jossa fantasiat aivan kohta myrskyn myötä pystytettävistä keskitysleireistä demokraateille, liberaaleille, toimittajille, virkamiehille, kulttuurieliitille ja kaikille muille natsien vihaamille kotimaisille rotupettureille alkavat olla jokapäiväistä rahvaan poliittisen puheen valtavirtaa. Sen kohtaamiselta ei voi enää välttyä. Ollaan tilanteessa, jollaisessa Eurooppa viimeksi oli 30-luvulla.

Kun joukkohysteria yltyy tälle tasolle, se ei yleensä laannu ilman väkivaltaa. Väkivaltaa on siis luvassa. Sitä toivoisi, että joku vielä muistaisi kaikkia niitä ’ei koskaan enää’ -vannomisia, joita Euroopan raunioilla viime kerralla itkettiin. Sitä toivoisi, ettei ihan koko kierrosta tarvitsisi käydä uusintana läpi. Toistaiseksi ei kuitenkaan hyvältä näytä, koska ihminen on mitä on. Viidennet kolonnat eivät enää lymyä piilossa, vaan ovat jo kaikkien nähtävillä. Nyt olisi aika ryhtyä toimenpiteisiin, jos emme halua niiden nousevan valtaan myös Euroopan maissa. Vahinko voi olla täällä paljon pahempaa kuin Amerikassa, koska täällä ei ole valtameriä erottamassa vieraista suurvalloista eikä yhtä vankkoja instituutioita hidastamassa Hitler-skenaariota tai suojelemassa ei-natsien sananvapautta sitten kun ollaan niillä kierroksilla, joilla Amerikassa nyt mennään.

*   *   *

Näyttää hieman siltä, että kulttimaiset joukkohysteriat ovat usein päässeet valloilleen jonkin uuden joukkotiedotusinnovaation kehityttyä. Sellainen oli aikoinaan radio, sittemmin televisio, kylmän sodan jälkeen sähköposti, sitten satelliittikanavat, sosiaalinen media ja viimeisimpänä videojakokulttuuri. Vaikka joukkotiedotuksen ja sitä palvelevan teknologian kehitys on tuonut ihmisille myös paljon hyvää, kannattaa joukkohysterioista ja niiden karmeista seurauksista oppia se, mikä on opittavissa, jotta ihmiskunta osaisi edes ajatusten tasolla varustautua siihen, mitä seuraa, kun virtuaalitodellisuus, keinoäly, konemieli ja singulariteetti alkavat tehdä tuloaan.

Hermann Hessen kirjoissa on vaikutteita itämaisesta ajattelusta, jossa ihmiskunta on eräällä tavoin skitsofreniaan vajonnut Jumala. Kukin erillissielu huutaa maailmantuskaansa ja yksinäisyyttään. Itämaisissa uskonnoissa tämä kärsimys lakkaa sillä, että erilliset sielut lopulta lakkaavat, sulautuen suureen maailmansieluun nirvanassa. Länsimaisissa uskonnoissa – joita myös Lähi-idän aabrahamilaiset uskonnot ovat – on perinteisesti tavoiteltu päinvastaista asiaintilaa: sielun kuolemattomuutta erillisenä olentona jossain kauniiksi kuvitellussa tuonpuoleisessa, olipa se sitten Elysion, Valhalla, Taivas tai Janna. Jonain päivänä taistelu erillissieluisuuden ja suuren kaikkinielevän maailmansielun välillä voikin hahmottaa maailmanpolitiikan Armageddonia, mikäli yksilöuskoinen Amerikka ja kollektivistinen Kiina yhä tulevalla keinoälyn aikakaudella ovat johtavia suurvaltoja. Skitsofreenikko vastaan Borg. Siinä välissä varmaan yhä riehuu Venäjän kaltaisia googeja ja maagogeja.

Mutta mistä silloin tunnistaa oikean Vapahtajan, jos kumpaakin mahtihuonetta johtavat väärät profeetat, ja kumpikin järjestelmä mitä ilmeisimmin on korruptoitavissa? Miten erottaa valonlähteen valonkantajasta, Kristuksen antikristuksesta? Ihmisiä on eri aikoina kehotettu tutkimaan sydäntään, mutta massahysteriat jos mitkä osoittavat, että se tunneolento, joka tämä alaston apina on, on kykenevä vielä suurempaan pahaan kuin valistuksen olettama rationaalinen ja hillitty, joskin omahyväinen yli-ihminen. Ehkä meidän onkin syytä yhdistää sydämen opetus järjen ytimeen, kausaalisuuteen. Puu on tunnistettava hedelmistään. Syy seurauksista.

Hedelmien kypsyminen vie usein aikaa, minkä vuoksi voikin olla vaikea heti nähdä, mitä puuta pitäisi vaalia ja mihin lyödä pilkka tai hakata päreiksi. Yksilöllä harvoin on mahdollisuuksiakaan päättää muiden kuin pihapuidensa kohtalosta. Avuksi voi kuitenkin ottaa kolmannen kehotuksen: ajatelkaa lapsia. Oman elämänhän voi helposti viettää kääntäen katseensa toisaalle, tai tarvittaessa poskensakin, mutta lasten tulevaisuudesta luulisi monen, ehkä jopa enemmistön, kantavan huolta. Ainakin jos lapset ovat omia. Siksipä joukkohysteerikotkin ovat ottaneet lapset propagandansa välineeksi, uskotellessaan, että maailmaa johtava eliitti koostuu lapsia metsästävistä pedofiileistä. Kuriositeettina mainittakoon, että esim. Suomessa paljastuneessa sadististen pedofiilien ringissä ilmeni poliisilähteiden mukaan viitteitä natsismista ja satanismista, joten tässäkin suhteessa äärioikeisto ilmeisesti projisoi kuvitteellisiin vihollisiinsa sitä, mitä liikkuu omassa mielessä.

Lastensuojeluvietin soisi suuntautuvan salaliittoteorioiden sijaan siihen, millaisessa maailmassa haluamme lasten tulevaisuudessa elävän. Haluammeko jättää heille jotain siitä demokratiasta, yhteiskunnallisesta vapaudesta, jäljellä olevasta luonnosta ja suopeasta ilmastosta, joiden puitteissa olemme itse saaneet kasvaa ja elää? Millainen vanhempi haluaa jättää lapsilleen perinnöksi lohduttoman diktatuurin, petomaisesti ärjyvän politiikan, raunioitetun yhteiskunnan, saastutetun ja hävitetyn maan?

Nykyään hävyttömyys on muotia, ja mitä vanhempi ihminen, sitä törkeämpi arvoiltaan – pois lukien ehkä kaikkein vanhimmat, pian keskuudestamme poistuvat sukupolvet, jotka ovat vielä jäljellä herrasmiesten ja kunnon naisten aikakausista. Mutta eikö edes vähän voisi hävetä?

Luxemburgissa

Viime viikonloppuna piipahdin Luxemburgiin, koska miksipä ei. Lauantaina satoi tosin rankasti pitkin päivää. Vallonian halki ajaessani ruuhkista ja vastaavista varoittavissa valotauluissa oli uhkauksia siitä, että Luxemburgin raja olisi kiinni, mutta kun kysyin Belgian puolella Luxemburgin maakunnassa kahvilanpitäjältä, hänen käsityksensä oli, että raja suurherttuakuntaan oli yhä auki. Niin olikin. Poliisit kyyläsivät tienposkessa, mutteivät pysäytelleet autoja.

Tapasin virolaisen kollegani, joka oli kuuden Ukrainan-vuoden jälkeen siirtynyt Luxemburgiin tekemään pari vuotta käännöstöitä saadakseen astinlaudan mielenkiintoisempiin hommiin sen jälkeen. Sain myös kolme vuotta kateissa olleen kaukoputkeni takaisin. Söimme; joimme erinomaisen pullon portugalilaista Douron alueen Prazo de Rorizia ja vielä erinomaisemman pullon italialaista Apulian Nero di Troiaa.

Sunnuntaiaamuna ajoin Luxemburgin eteläisimpään osaan, Moselin laaksoon, jossa sijaitsee Luxemburgin parhaaksi lintupaikaksi mainittu Haff Réimech. Siellä on varsin runsas lajikirjo. Kesällä pesimälajistoon kuuluvat esimerkiksi pikkuhaikara ja taiturikultarinta, mutta nyt kumpikaan ei ollut enää läsnä. Sää oli onneksi sikäli suosiollinen, ettei sunnuntain aamupäivän aikana satanut. Tihutus alkoi vasta iltapäivällä, ja silloin päätin olevan aika ajaa takaisin Belgiaan.

Haff Réimechissä oli suuria hanhiparvia, tosin kumpikaan laji ei alkuperäislajistoa: parvet nimittäin koostuivat niilinhanhista ja kanadanhanhista. Sorsia oli paljon vähemmän, vain sini- ja harmaasorsia. Talvehtiva vesilinnusto ei selvästi ollut vielä saapunut. Sen sijaan syysmuutolla olevia pikkulintuja oli runsaasti – yllättävän kesäisiäkin lajeja, kuten kaikki kolme pääskyä, harmaasieppo, pensaskerttu ja metsäkirvinen. Nokikanoja kellui lauttoina paljon, liejukanat ääntelivät ja kömpivät rantaryteiköissä, ja sieltä täältä kuului luhtakanojen mylvähdyksiä ja sianvingutusta. Moni punarinta oli vielä laulupäällä. Myös kuningaskalastaja näyttäytyi, mikä oli hyvä lisä vielä melko lyhyelle Luxemburgin lajilistalleni.

Suojellun alueen ympärillä on pari kylää sekä viiniviljelmiä kukkuloiden rinteissä. Isohaarahaukka tuli vastaan sekä Luxemburgin että Belgian puolella, kuten myös hiirihaukkoja ja tuulihaukkoja.

Brysselissä on joka viikko jokin Turkkia vastaan suunnattu mielenosoitus. Viime viikolla metelöivät kurdit, tällä viikolla oli armenialaisten vuoro. Väkeä oli rehattu autolasteittain Ranskan puolelta, Belgian armenialaisyhteisö kun ei varmaan riittäisi täyttämään keskeisiä katuja. Saahan sitä mieltä osoittaa, mutta ärsyttää, kun ei tiedä, mitä katua minäkin päivänä pääsee työpaikalleen. Brysselin poliisi tyytyy katselemaan vierestä ja tukkimaan kadut tavallisilta työssäkävijöiltä. Pippurikaasua ei ole ainakaan toistaiseksi näkynyt. No, keskeisten länsimaisten instituutioiden vuoksi kaupunki on tottunut jatkuviin mielenosoituksiin vaihtuvain painostusryhmäin toimesta.

Maailmanpolitiikassa eletään synkkiä aikoja. Trumpia ei saada pois vallasta kuin väkisin. Hän saattaa hyvin voittaa vaalit samalla matematiikalla kuin viimeksi, ja ellei voita, edessä on tammikuuhun saakka jatkuva kamppailu, jossa käytetään kaikki keinot juristeriasta vaalivilppisyytöksiin, katumellakoihin ja terrorismiin, ja särjetään kaikki särjettävissä olevat instituutiot ja konventiot, jotta huijarin huijaus voisi jatkua. Venäjä on pannut pyörät pyörimään Armeniassa ja Azerbaidžanissa – ehkä siltä varalta, ettei Mantšurian kandidaatti sittenkään pysyisi vallassa. Valko-Venäjällä ja Kirgisistanissa kansa on noussut kaduille vaalivilppiä vastaan, mutta ajan henki ei ole tänä vuonna heidän puolellaan.

Kiina on kiihdyttänyt imperiuminsa etnisten vähemmistöjen pakkoassimilointia keskitysleireillä, joille on uiguurien jälkeen lähetetty myös tiibetiläiset ja sisämongolit. Hongkongin demokratia on murskattu. Taiwanilla eivät ole edessä turvalliset ajat. Väkirikkaat demokratiat natisevat autoritääristen johtajien ikeessä Intiassa, Brasiliassa, Turkissa ja Filippiineillä. Kalifornia, Amazonas, Pantanal ja Australia ovat kuukausi kuukauden perään liekeissä – korvaamattomat luontoarvot katoavat savuna ilmaan tahallisesti väärän metsä- ja maankäyttöpolitiikan seurauksena, samalla kun maailma hurskastelee sillä, pitäisikö valkoisten heteromiesten syödä poltettujen sademetsien paikalla tehoviljeltyä soijaa nautojen sijaan tai pitäisikö miesselittäminen kieltää lailla. Aikana, jolloin rationaalisuutta tarvittaisiin enemmän kuin koskaan, ihmiskunta vajoaa yhä syvemmälle mystiikan suohon – niin politiikan kuin kulttuurin puolella. 

Maailma on kummallinen paikka, mutta se on toistaiseksi ainoa, joka meillä on, joten pakopaikkaa siitä ei ole. Maailmassa olisi vielä niin paljon, minkä haluaisin nähdä ennen tuhoutumista, mutta koronakriisi näyttää toistaiseksi rajoittaneen oman matkailuni siihen, mitä yksityisautolla tavoitan.

Papukaijain Bryssel

Kuukausi on kulunut Brysselissä, jonka ilmanala on vähitellen muuttunut kuumankosteasta viileämmäksi ja sateisemmaksi. Ilmankosteus ja lämpimät yöt tosin vieläkin aiheuttavat tunteen kuin olisi tropiikissa.

Iltaisin vihreät parvet eksoottisia papukaijoja (tarkemmin sanoen kauluskaijoja ja munkkiaratteja) lentävät kovaa vauhtia ja matalalla kujia pitkin kuin näköharhat. Ehkä välttääkseen varpushaukkojen tai muiden petolintujen saalistusta, vaikka eipä kaupungissa juuri petolintuja näy, ja niinpä varsinkin kauluskaijan kantakin on paisunut melkoiseksi. Ne tuntuvat pärjäävän Brysselissä erinomaisesti. Ja mikäpä tuossa ollessa. Runsaat ja suuret puistot ovat täynnä hyvin vanhoja lehtipuita, joiden rungoista löytynee paljon sopivia pesäpaikkoja kolopesijöille.

Alkuperäisillä asuinalueillaan kauluskaija elää Himalajalla sen verran korkealle saakka, että se kestää Keski-Euroopan talvia. Argentiinasta kotoisin oleva munkkiaratti taas rakentaa suuria yhteispesiä, joissa linnut talvisin lämmittelevät toisiaan joukkovoimalla. Sekin pärjää hyvin, koska alkuperäisellä kotiseudullaan on ihan oikea talvi.

Suomessa papukaijoista saataisiin varmaan valtaviin mittasuhteisiin paisuva ongelma, jolle pitäisi heti tehdä jotain. Kansaa kiihotettaisiin lintuja vastaan päivittäisellä propagandalla, kuten Suomessa tapahtuu luonnonvaraisten hyötylintujen, valkoposkihanhien, kohdalla. Brysselin puistolampia ja nurmia laiduntavat suuret parvet niilinhanhia, jotka ovat papukaijojen tavoin ihmisen tänne levittämä vieraslaji - toisin kuin Suomen valkoposkihanhet, joista suurin osa ilmaantuu kohtapuoliin näille main. Pääosa lajin maailmankannasta nimittäin talvehtii pohjoisnaapurissa Alankomaissa, vaikka onhan niitä suurin parvin Flanderissakin.

Asuinpaikkani lähellä on Brysselin vapaan yliopiston suuri kampusalue. Kyseisen opinahjon dekaani on perinteisesti aina myös vapaamuurarien suurmestari ja kommentoi siinä ominaisuudessa kaikenlaista, mitä maailmalla tapahtuu. Alankomaiden ja Belgian kauppakaupungit ovat historiallisesti olleet salaseuran kultamaita, siinä määrin, ettei se täällä olekaan kovin salainen. On julkinen museokin. Bryssel on niin ikään vohvelien, simpukoiden, sarjakuvan ja länsimaisten instituutioiden kaupunki. 

Mutta Belgian valtio pysyy yhtenä Euroopan kummallisimmista. Yleensä liittovaltiot ovat syntyneet siten, että aiemmin erilliset yksiköt ovat liittyneet yhteen luodakseen jotain yhtenäisempää. Belgiassa on kuitenkin yhtenäismuotoinen valtio muutettu myöhemmin liittovaltioksi, jonka pääosat, hollanninkielinen Flanderi ja ranskankielinen Vallonia, yhä ponnistelevat enemmän erilleen toisistaan, jakaen maata syvemmin kahtia. Valtakunnallisen tason politiikka on hallituskriisiä toisensa perään.

Brysselissä jotkut asiat - etenkin ruoka-, juoma- ja terveydenhuolto - toimivat perinteisesti Suomea paremmin, kun taas toiset - kuten byrokratia ja nettipalvelut - selvästi huonommin. Jätehuolto on oma kummallisuutensa. Kaikkea kyllä erotellaan ja kierrätetään, mutta jätehuolto tapahtuu niin, että eri viikonpäivinä joku kerää jotain tiettyä, ja ihmiset kasaavat sen edellisenä iltana kadulle kotitalonsa eteen. Esimerkiksi lasipulloille on astia vain tiettyinä päivinä, pahville toisina.

Suurin osa jätteistä kerätään tänään keskiviikkona, mikä tarkoittaa, että väki kasaa roskapussinsa katujen varsille tiistai-iltana, ja sitten tiistain ja keskiviikon välisen yön ajan ketut, kissat, rotat ja varikset repivät pusseja auki ja levittelevät niiden sisältöä pitkin katuja. Spurguja roskiksilla ei täällä juurikaan näy, mutta ehkä Venäjän vakoojat käyttävät jokaviikkoisen tilaisuutensa etsiä heikkouksia länsimaisten ihmisten arkitottumuksista, terveydentilasta, kulutusvalinnoista tai parisuhteista.

Sain viime viikon lopulla koko Titaanien aika -trilogian englanniksi Wattpadiin, kun kolmas ja viimeinenkin kirja tuli editoitua loppuun. Seuraavaksi harkitsen Amazon-kustannusta, jotta ystävät ja tutut saavat sitten halutessaan koko kolmen kirjan sarjan myös painettuina kirjoina hyllyihinsä. Kreikkalainen kollegani on sillä tavoin julkaissut oman romaaninsa, kun ei hänellä ollut aikaa markkinoida sitä alati toivottomammaksi muuttuneelle perinteiselle kirjakustannusalalle. Kirjassaan autoritäärinen antikosmopoliittinen liike on noussut hävittämään liberaalia eliittiä maailmasta, mutta pari urheaa kansainvälistä ihmistä taistelee pimeyden voimia vastaan.

Kuukauden tässä kaupungissa asuttuani on oma lukupinokin alkanut vähitellen paisua. Tarkoituksella jätin kirjastoni Suomeen ja toin mukanani vain pari matkalukemisena ollutta nidettä. Nyt on kuitenkin tullut hankittua työhön liittyen luettaviksi paljon teoksia demokratian tilasta ja tulevaisuudesta. Luen paraikaa Matthew Kroenigin Paluuta suurvaltakilpailuun, Anne Applebaumin Demokratian iltahämärää sekä John Boltonin Huonetta, jossa se tapahtui. Seuraavina vuorossa lienevät Ivan Krastevin Euroopan loppu, Steven Levitskyn ja Daniel Ziblattin Kuinka demokratiat kuolevat sekä David Stasavagen Demokratian lasku ja nousu. 

Stasavagen kirjan esittelyssä on mielenkiintoa herättävä kuvaus demokratian alkuperästä ja kehityksestä: 

"Usean vuosituhannen ajalle ulottuvista esimerkeistä Stasavage johtaa päätelmiä siitä, miksi valtiot kehittivät joko demokraattisia tai itsevaltaisia hallintomuotoja, väittäen demokratian tavallisesti kehittyneen pienissä paikoissa, joissa oli heikko valtio ja - toisin kuin olettaisi - yksinkertaiset teknologiat. Keskusvaltion instituutioiden (kuten verobyrokratian) puuttuessa - esimerkiksi keskiajan Euroopassa - hallitsijat tarvitsivat hallitakseen väestönsä suostumusta. Keskushallinnon instituutioiden ollessa vahvoja - kuten Kiinassa ja Lähi-idässä - ei suostumus ollut välttämätön ja niinpä itsevaltius oli todennäköisempi hallintomuoto. Stasavage tutkii sitten siirtymää varhaisesta moderniin demokratiaan, mikä tapahtui ensin Englannissa ja sitten Yhdysvalloissa, osoittaen modernin demokratian nousseen tarpeesta yhdistää kansalaisvalvonta vahvaan valtioon yli laajan alueen. Demokratia on muuttanut muotoaan ajan myötä ja pitkin maailmaa - ja sen muodonmuutos on yhä käynnissä." 

Luen toki muutakin kuin demokratiaa. Posti toi minulle myös Vladimir Nabokovin muistelmat, joissa kerrotaan enemmän lepidopterologiasta ja šakista kuin Lolitasta. Ja Bertolt Brechtin Galilein elämä löytyi hylättynä kadulta.

Hellettä pitänyt

Ollaan yli syyskuun puolenvälin, mutta Brysselissä on päivästä toiseen yli 30 astetta lämmintä. Oi aikoja, joita elämme! Olen nyt ollut täällä kolme viikkoa; aika on kiitänyt siivillä yrittäessäni ratkoa lukuisia käytännön pikku ongelmia, sikäli kun en ole ollut työntekoon sidottu.

Eniten hankaluuksia on koitunut näinä etätyösuositusten aikoina siitä, että paikallinen operaattori ei ole vieläkään saanut minulle kotinettiä kuntoon. Kyse ei ole teknisistä ongelmista, vaan yksinkertaisesti siitä, ettei palvelua saa. Puhelimiin vastaavat vain robotit, jotka odotuttavat tuntikausia musiikkia kuunteluttaen, sähköposteihin ei vastasta lainkaan, ja jos käyn operaattorin kaupoissa, siellä ei osata auttaa, koska kaikki toimitus- ja asennuspalvelu on automatisoitu. Kolme viikkoa, eikä mitään ole tapahtunut, paitsi että ovat kadottaneet ainakin yhden modeemin ja lähettäneet minulle turhia asiakastyytyväisyyskyselyjä. Olen vastannut niihin murskaavasti, koska en ole saanut tilaamaani tuotetta, ja raksinut ruutuun ”haluan, että ongelmasta otetaan minuun yhteyttä”, mitä ei tietenkään koskaan tapahdu. Yritin jo vaihtaa operaattoria toiseen, mutta se taas ei palvele tähän osoitteeseen.

Takapihan joutomaata ja hylättyä entisen sotilassairaalan kappelia asuttavat ainakin kahdeksan kettua haukahtelevat ja ulvahtelevat trooppisen kuumassa illassa. Läheisten talojen antenneilla on ollut syksyyn valmistautuvien kottaraisten kokoontumisajoja omituisine äänineen. Rautiaiset ja mustaleppälinnut hyppelehtivät pensaiden, raunioiden ja kivikoiden väliä. Pihassa käy myös taajaan sepelkyyhkyjä ja turkinkyyhkyjä, kumpiakin melkein enemmän kuin tavanomaisia puluja.

Viime viikonloppuna kävin ranskalaisen kollegan ja hänen tyttärensä kanssa laajassa Soignes’n metsässä, jossa kasvaa lukuisana vanhaa pyökkiä sekä vähälukuisempana vielä vanhempaa tammea. Siellä vallitsee aivan erityinen kirkas ja vehreä vihreys. Lintumaailmassa oli varsin hiljaista, joskin pähkinänakkeli huuteli, tulipäähippiäinen inisi ja viitatiaiset hyörivät askareissaan.

Viime sunnuntaina matkakumppanini palasi takaisin Suomeen. Ehdimme kuitenkin vielä käydä illallisella ystäväperheeni luona Waterloossa. Ehdin myös hänen kanssaan testata ainakin tusinan verran hyviä ravintoloita Etterbeekissä, Ixelles’issä ja Saint-Gilles’issä – useita belgialais-ranskalaisia ja italialaisia, lisäksi japanilaisen, kiinalaisen, vietnamilaisen ja thaimaalaisen, portugalilaisen ja libanonilaisen. Saint-Gilles’issä kävimme myös suomalais-kiinalaisessa taidenäyttelyssä, jonka teemana olivat vuoret, itäaasialaisittain maalattuina.

Suomalaiskaverin lähdettyä olen jatkanut ravintoloiden kokemista ja käynyt muutamia kertoja oluella tai viinillä kollegojen ja kontaktien kanssa: ruotsalaisen, slovakin, kreikkalaisen, amerikkalaisen ja parin eri suomalaisen. Lähiparturini, jota nimen perusteella oletin ensin libanonilaiseksi, osoittautuikin olevan assyrialaiskristitty Qamishlista, joten saatoimme puhua vanhoista ajoista Syyriassa.

Toimisto-olosuhteeni paranivat huomattavasti, kun hankin sinne oman yksityisen kahvinkeittimen. Enää ei tarvitse maksaa puolentoista euron kahveja päivän mittaan.

Toisena hyvänä asiana mainittakoon Zeissin kaukoputkeni, jonka olen viimeiset kolme vuotta olettanut tulleen varastetuksi Kiovassa, kaaoksessa, joka seurasi tulipaloa Kiovan-asunnossani ja paluutani Georgiasta. Se löytyi ihmeen kautta virolaisen kollegan muuttokuormasta, kun tämä muutti Kiovasta Luxemburgiin. Kun asuntoani puhdistettiin noesta, olin pari päivää evakossa hänen asunnossaan, ja siellä kaukoputki oli jotenkin joutunut korkean kaapin päälle, jossa se sitten lojui seuraavat vuodet ilman, että kukaan löysi sitä. No, onneksi Luxemburg ei ole kovin kaukana täältä; saanen kaukoputkeni takaisin ja sitten minulla on niitä kaksi.

Länsi-Eurooppaan muttei takaisin

Merimatka Vuosaaresta Itämeren toiselle puolelle, Saksan Travemündeen, kestää 29 tuntia. Siinä ehtii pari kertaa katsastaa yhdistetyn rahti- ja matkustajalaivan kaupan, ravintolan ja kahvilan tarjonnan. Pallomerikin siellä näytti olevan. Pitkällä laivamatkalla ehdin nukkua, kirjoittaa blogia, pelata paljon šakkia ja lukea Muumipapan muistelmia. Yhtäkkiä oltiin jo Skoonen rannikon ja Bornholmin välissä. Vähän myöhemmin tuli näkyviin Rügenin saari.

Travemündessä oltiin puoli kymmeneltä illalla, elokuun viimeisenä päivänä, joten ajoimme sieltä yöksi hotelliin Lyypekin rautatieaseman lähelle. Ajatus oli, että aamulla etsisimme ensi töiksemme Lyypekistä korjaamon, joka korjaisi autojen tuulilaseja. Netistä päätellen usea niistä avautuisi jo aamukahdeksalta.

Lyypekillä (saks. Lübeck) on niin erityinen asema suomalaisten kansanperinteessä, että kaupunki on saanut oman suomalaisen nimensä – kuten Berliini ja Hampuri. Kovin harvalla keskieurooppalaisella kaupungilla loppujen lopuksi on oma suomalainen nimi. Pariisilla, Varsovalla, Krakovalla, Kiovalla ja Harkovalla sellaiset on, mutta esimerkiksi Wienillä ei. Suomalaiset eivät ole vaivautuneet suomentamaan Müncheniä eivätkä Zürichiä, vaikka niissä esiintyy vieras ü-kirjain sekä suomalaisittain vaikeuksia tuottava ch-yhdistelmä, joka äännetään eri eurooppalaisissa kielissä kovin eri tavoin.

Lyypekin erityislaatuisuus on siinä, että juuri tämä saksalainen kaupunki oli vuosisatoja suomalaisten portti Eurooppaan. Melkoista nostalgiaa, että myös tänä päivänä laivayhteys Suomesta Saksaan liikennöi samaan paikkaan. Waltarin historiallisissa romaaneissakin Mikael Karvajalka matkusti Eurooppaan Lyypekin kautta ja pääsi siellä ensi kerran ihmettelemään Keski-Euroopan suuruutta, urbaania ympäristöä ja väenpaljoutta. Siihen aikaan lahdenpohjukassa sijainnut Lyypekki itsessään oli satamakaupunki. Sittemmin Itämeren altaan maannousema on jättänyt Lyypekin toistakymmentä kilometriä sisämaahan, joten uusi satama on rakennettu Travemündeen – Travejoensuuhun.

Seuraavana aamuna tosiaan etsiydyimme lähimmälle ovensa avanneelle korjaamolle, josta meidät ohjattiin toiselle. Siellä korjaaja vakuutti, ettei halkeama aiheuta vaaraa, vaan me voimme ajaa autolla Brysseliin saakka ja korjauttaa tuulilasin siellä. Hän kun ei pystyisi vielä samana päivänä sitä korjaamaan.

Näin sitten tehtiin. Saksan autobaanoja pitkin matkanteko on ikävystyttävänkin nopeaa, kun keskinopeus on 140 km/h tai enemmän ja pakolliset bensa-, kahvi- ja vessatauot hoituvat säännöllisesti toistuvilla asemilla tarvitsematta lainkaan ajaa sisään taajamiin. Bryssel piti tavoittaa samana iltana, joten pidimme pidemmän tauon lounaineen ja kahveineen vasta Aachenissa, tavaten siellä teknologiaa opiskelevaa jordanianirakilaista ystävääni ja muuatta kreikkalaista, joka opiskelee siellä fysiikkaa.

Kaarle Suuren kaupunki ja yksi Saksan vanhimmista kaupungeista, Aachen, on jo todella lähellä sekä Alankomaiden että Belgian rajaa. Sitä kautta ajamalla vältimme sen, että olisimme ylittäneet useampia valtionrajoja kuin oli tarvis – se kun on muuttunut korona-aikoina arvaamattomaksi. Loppujen lopuksi kävi kuitenkin niin, että kun lähdimme ajamaan Aachenista kohti Brysseliä, ja luulin meidän yhä olevan Aachenin esikaupungeissa, päätin tankata viimeisen kerran halvempaa bensaa Saksassa – mutta bensa-aseman mainokset olivatkin ranskaksi ja bensakin kalliimpaa. Olimme vahingossa ylittäneet kylän keskellä sijainneen rajan Belgian puolelle.

Brysseliin päästyämme noudin avaimen kontaktilta ja sitten oli aika etsiä uusi kotini, ainakin tulevaksi vuodeksi eteenpäin. Se löytyi ja autopaikkakin löytyi. Asunto on varsin hyvä, joskin ilmanvaihto ei tunnu toimivan, pyyhkeenlämmittimet paahtavat liian kuumina ja postilaatikon avain on kateissa. Myös netin saaminen kotiin näyttää Brysselissä olevan paljon hankalampi prosessi kuin Suomessa. Viikko on kulunut ja yhä ollaan suomalaisen puhelinlinjan varassa – kiitos EU:lle roaming-hintojen harmonisoinnista.

Asunnon takapihalla on lähtökuopissa oleva rakennustyömaa sekä hylätty kirkko, joka luo jossain määrin goottilaista tunnelmaa. Sitä tiivistävät mainitulla joutomaalla elävän neljän ketun ajoittaiset parkaisut pimenevässä yössä. Nokivariksia, harakoita, sepelkyyhkyjä ja rautiaisia vierailee myös taajaan takapihalla.

Uudella työpaikallani vallitsee samanlainen outo pandeeminen tunnelma kuin muuallakin näinä aikoina. Käytävät kaikuvat tyhjyyttään ja suurin osa väestä on etätöissä, tavaten toisiaan loppumattomissa videopalavereissa. Toisin kuin viime kuukaudet Suomessa, jossa tein töitä suurimman osan aikaa kotoa käsin, täällä hengailen harvojen joukossa toimistolla, ainakin niin kauan kunnes kotinettini alkaa toimia. Matkakumppaninikin sai huomata tulleensa Brysseliin vähän kuin turhan takia, kun hänen konferenssinsa peruttiin tai muutettiin virtuaalisiksi. Onneksi Bryssel on nykyisin alalla kuin alalla paikka, josta aina löytyy jotain – jos ei muuta, niin hyödyllisiä kontakteja.

Brysselillekin suomalaiset ovat antaneet suomalaisen nimen, tosin jostain syystä se on jäänyt ikään kuin puolitiehen. Hollanniksi kaupunki on Brussel, ranskaksi Bruxelles ja saksaksi Brüssel, mutta suomalaiset ovat päättäneet muuttaa vain y-kirjaimen siihen, millä tuota äännettä suomen kielessä merkitään. Olisivat samalla vaivalla nimenneet kaupungin muotoon Rysseli – tai edes Prysseli. Mutta nimien antaminen harvoin etenee loogisesti.