sunnuntai 26. joulukuuta 2010
Etnisyys
Viettäessäni joulua eteläisen Pohjanmaan rannikolla, tuli mieleeni, että kun Ruotsi on vasiten määritellyt Torniojokilaakson suomalaiset erilliseksi etniseksi ryhmäksi, meänkielisiksi, joita pitää suojella Suomen ja suomen kielen sulauttavilta vaikutuksilta, niin miksei Suomi kostoksi määrittele närpiöläisiä erilliseksi etniseksi ryhmäksi, jonka kieltä ja kulttuuria on suojeltava ruotsalaisvaikutukselta? Ainakin närpiö on aivan riittävän kaukana osaamistani ruotsin kielen murteista kvalifioituakseen omaksi kielekseen (jos kerran meäkin). Lisäksi alueella on monia aivan omintakeisia kulttuuri- ja mentaliteettipiirteitä.
keskiviikko 22. joulukuuta 2010
Kulttuuria jouluksi
Olen aloittanut joululomani katsomalla pari syvästi intellektuaalista elokuvaa, nimittäin Rare Exports ja Kick-Ass. Jälkimmäisestä ei ole oikeastaan mitään sanottavaa muuta kuin, että lievästi viihdyttävä sarjakuvasta tehty elokuva, jossa näkyivät Kill Bill -vaikutteet.
Rare Exportsille ei ole jostain syystä keksitty suomenkielistä nimeä - varmaankaan siksi, että kyseessä on suomalainen elokuva, vaikkakin se on kuvattu Norjan Lapissa, koska siellä oli kuulemma halvempaa kuvata ja Norjan tunturit näyttivät hienommilta. Kyseessä on hilariöösi ja absurdi väännös joulupukin myytin takana olevasta pakanallisesta mytologiasta Ior Bockin tyyliin - ja kieltämättä elokuvassa lapsia metsästävän ilkeän tontun yhdennäköisyys tänä vuonna murhatun Bockin kanssa on hämmästyttävä.
Muinaisten uskomustemme pukkihan oli tosiaan sarvipäinen piru, joka vuoden pimeimpään aikaan kaivautui jostain esiin ja lähti pelottelemaan lapsia. Sille uhrattiin ruokaa ja viinaa, ettei se riehuisi ja raiskaisi, niin kuin pukeilla oli tapana. Joku kylän miehistä puettiin rituaalisesti pukiksi vuohinaamareineen ja häntä seurasi pikku apulainen, joka oli musta pikkupiru risukimppuineen. Vielä edelleenkin jouluperinteisiimme kuuluu pukin muotoisia lyhteitä, puhumattakaan joulupukin suomenkielisestä nimestä.
Kun kristinusko valtasi tämän pakanallisen maan, kehiteltiin joulun kristillisen sanoman lisäksi sekasotku pakanallisesta pukkimyytistä ja myöhäisantiikin aikaan Anatoliassa eläneestä pyhästä Nikolauksesta. Myöhemmin katolisessa Saksassa pyhä Nikolaus popularisoitiin lahjojen tuojana ja keitos viimeisteltiin kansalle tarjoiltavaksi Amerikassa, jossa nykyisenkaltainen Coca-Cola-pukki syntyi. Tontut ovat ikivanhoja henkiolentoja, jotka lainattiin suoraan pohjoismaisesta mytologiasta.
Parin bloggarikohtalon kautta olen verestänyt surullisia muistoja Iranin murskatusta vihreästä vallankumouksesta ja pimeyden jatkumisesta edelleen. Lukija, joka piti aikoinaan Persepoliksesta ja haluaa tutustua Iranin myöhempiin vaiheisiin, arvostaa varmasti Zahran paratiisia, joka paikoin aiheuttaa unettomia öitä. Suosittelen lukemaan Zahran paratiisin klikkaamalla suoraan ensimmäiselle sivulle ja koko tarinan siitä eteenpäin. Jatkon voi tilata maksutta itselleen sähköpostitse samalta sivulta.
Sitä toivoisi joululahjaksi joitain valonpilkahduksia niihin maailmankolkkiin, joissa vapautta ja ihmiselämiä poljetaan säälittä ja korruptoituneet saastat hallitsevat. Mutta maailmahan on ikuinen taistelukenttä hyvän ja pahan välillä, joten miksikä asiat täällä muuttuisivat. Jos jossain joskus menee paremmin, jossain muualla vajotaan taas pimeyteen.
Facebook julkisti hiljattain maailmankartan ihmisten (siis pääsääntöisesti nuorten) verkostoitumisesta maailmanlaajuisesti. Kartta paljasti sen, minkä avoimin silmin maailmaa tarkastelevat ovat tietysti jo pitkään tienneet: mustat alueet maailmassa eivät suinkaan ole niitä köyhimpiä - koska jos tiedonvälitys on sallittu, Facebook-tiliä voi käyttää nettikahvilassakin eikä tarvitse omistaa omaa konetta. Mustia alueita maailmassa eivät ole Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän arabimaat (paitsi Syyria ja Libya) eivätkä Latinalaisen Amerikan ja Afrikan kehitysmaat (paitsi Kuuba ja Kongo), vaan mustia alueita ovat ennen kaikkea Venäjä, Kiina ja Iran. Nämä ovat ne maat, joissa Facebook-verkostoja löytyy vain suurkaupungeista ja niissäkin käyttäjistä luultavasti osa on vakoojia, jotka tarkkailevat maidensa nuorison netinkäyttöä.
Internetin vallankumouksellinen ja emansipatorinen aika alkaa tulla tiensä päähän, sillä sortovallat ovat kehittäneet keinot sen tukahduttamiseksi ja valvomiseksi, ja Wikileaksin kaltaiset yksisilmäistä poliittista agendaa ajavat tahot tulevat vain lisäämään karhunpalvelusta. Suomessakin keskustelu on alkanut mennä sananvapauden kannalta erittäin huolestuttavaan suuntaan.
Tätä taustaa vasten minun ei kai pitäisi olla yllättynyt siitä, että tasaisen suomalaislukijoiden joukon lisäksi tätä (suomenkielistä) blogiani luetaan eniten Yhdysvalloista ja Venäjältä. Näistä suurvalloista jotkut jaksavat käydä katsomassa aivoituksiani päivittäin. On tietysti mahdollista, että maailmalla on ulkosuomalaisia, jotka lueskelevat kirjoituksiani - ja imarreltuhan siitä pitää olla.
Robotit profiloivat meitä netinkäyttäjiä muutenkin jatkuvasti. Tällä viikolla eräässä toisessa palvelussa eteeni räväytettiin teksti: "Me tiedämme kuka olet ja mistä tulet! Ja me tiedämme millaista oli olla Afganistanissa ja Irakissa." Tämä oli hassua, koska tosiaankin olen ollut Afganistanissa ja Irakissa, mutta sitten kävi ilmi, että mainos olikin johonkin amerikkalaiseen sotaveteraaniyhdistykseen. Netin robottiprofiloijat ovat siis ilmeisesti käyttämieni sanojen frekvenssistä tai käydyistä sivuista päätelleet, että minun täytyy olla amerikkalainen sotaveteraani. No, onpahan vaihtelua tavanomaisiin "Sinä tahtoa kuuma päivämäärä?" -ilmoituksiin.
Rare Exportsille ei ole jostain syystä keksitty suomenkielistä nimeä - varmaankaan siksi, että kyseessä on suomalainen elokuva, vaikkakin se on kuvattu Norjan Lapissa, koska siellä oli kuulemma halvempaa kuvata ja Norjan tunturit näyttivät hienommilta. Kyseessä on hilariöösi ja absurdi väännös joulupukin myytin takana olevasta pakanallisesta mytologiasta Ior Bockin tyyliin - ja kieltämättä elokuvassa lapsia metsästävän ilkeän tontun yhdennäköisyys tänä vuonna murhatun Bockin kanssa on hämmästyttävä.
Muinaisten uskomustemme pukkihan oli tosiaan sarvipäinen piru, joka vuoden pimeimpään aikaan kaivautui jostain esiin ja lähti pelottelemaan lapsia. Sille uhrattiin ruokaa ja viinaa, ettei se riehuisi ja raiskaisi, niin kuin pukeilla oli tapana. Joku kylän miehistä puettiin rituaalisesti pukiksi vuohinaamareineen ja häntä seurasi pikku apulainen, joka oli musta pikkupiru risukimppuineen. Vielä edelleenkin jouluperinteisiimme kuuluu pukin muotoisia lyhteitä, puhumattakaan joulupukin suomenkielisestä nimestä.
Kun kristinusko valtasi tämän pakanallisen maan, kehiteltiin joulun kristillisen sanoman lisäksi sekasotku pakanallisesta pukkimyytistä ja myöhäisantiikin aikaan Anatoliassa eläneestä pyhästä Nikolauksesta. Myöhemmin katolisessa Saksassa pyhä Nikolaus popularisoitiin lahjojen tuojana ja keitos viimeisteltiin kansalle tarjoiltavaksi Amerikassa, jossa nykyisenkaltainen Coca-Cola-pukki syntyi. Tontut ovat ikivanhoja henkiolentoja, jotka lainattiin suoraan pohjoismaisesta mytologiasta.
Parin bloggarikohtalon kautta olen verestänyt surullisia muistoja Iranin murskatusta vihreästä vallankumouksesta ja pimeyden jatkumisesta edelleen. Lukija, joka piti aikoinaan Persepoliksesta ja haluaa tutustua Iranin myöhempiin vaiheisiin, arvostaa varmasti Zahran paratiisia, joka paikoin aiheuttaa unettomia öitä. Suosittelen lukemaan Zahran paratiisin klikkaamalla suoraan ensimmäiselle sivulle ja koko tarinan siitä eteenpäin. Jatkon voi tilata maksutta itselleen sähköpostitse samalta sivulta.
Sitä toivoisi joululahjaksi joitain valonpilkahduksia niihin maailmankolkkiin, joissa vapautta ja ihmiselämiä poljetaan säälittä ja korruptoituneet saastat hallitsevat. Mutta maailmahan on ikuinen taistelukenttä hyvän ja pahan välillä, joten miksikä asiat täällä muuttuisivat. Jos jossain joskus menee paremmin, jossain muualla vajotaan taas pimeyteen.
Facebook julkisti hiljattain maailmankartan ihmisten (siis pääsääntöisesti nuorten) verkostoitumisesta maailmanlaajuisesti. Kartta paljasti sen, minkä avoimin silmin maailmaa tarkastelevat ovat tietysti jo pitkään tienneet: mustat alueet maailmassa eivät suinkaan ole niitä köyhimpiä - koska jos tiedonvälitys on sallittu, Facebook-tiliä voi käyttää nettikahvilassakin eikä tarvitse omistaa omaa konetta. Mustia alueita maailmassa eivät ole Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän arabimaat (paitsi Syyria ja Libya) eivätkä Latinalaisen Amerikan ja Afrikan kehitysmaat (paitsi Kuuba ja Kongo), vaan mustia alueita ovat ennen kaikkea Venäjä, Kiina ja Iran. Nämä ovat ne maat, joissa Facebook-verkostoja löytyy vain suurkaupungeista ja niissäkin käyttäjistä luultavasti osa on vakoojia, jotka tarkkailevat maidensa nuorison netinkäyttöä.
Internetin vallankumouksellinen ja emansipatorinen aika alkaa tulla tiensä päähän, sillä sortovallat ovat kehittäneet keinot sen tukahduttamiseksi ja valvomiseksi, ja Wikileaksin kaltaiset yksisilmäistä poliittista agendaa ajavat tahot tulevat vain lisäämään karhunpalvelusta. Suomessakin keskustelu on alkanut mennä sananvapauden kannalta erittäin huolestuttavaan suuntaan.
Tätä taustaa vasten minun ei kai pitäisi olla yllättynyt siitä, että tasaisen suomalaislukijoiden joukon lisäksi tätä (suomenkielistä) blogiani luetaan eniten Yhdysvalloista ja Venäjältä. Näistä suurvalloista jotkut jaksavat käydä katsomassa aivoituksiani päivittäin. On tietysti mahdollista, että maailmalla on ulkosuomalaisia, jotka lueskelevat kirjoituksiani - ja imarreltuhan siitä pitää olla.
Robotit profiloivat meitä netinkäyttäjiä muutenkin jatkuvasti. Tällä viikolla eräässä toisessa palvelussa eteeni räväytettiin teksti: "Me tiedämme kuka olet ja mistä tulet! Ja me tiedämme millaista oli olla Afganistanissa ja Irakissa." Tämä oli hassua, koska tosiaankin olen ollut Afganistanissa ja Irakissa, mutta sitten kävi ilmi, että mainos olikin johonkin amerikkalaiseen sotaveteraaniyhdistykseen. Netin robottiprofiloijat ovat siis ilmeisesti käyttämieni sanojen frekvenssistä tai käydyistä sivuista päätelleet, että minun täytyy olla amerikkalainen sotaveteraani. No, onpahan vaihtelua tavanomaisiin "Sinä tahtoa kuuma päivämäärä?" -ilmoituksiin.
sunnuntai 19. joulukuuta 2010
Teotihuacánista Tukholmaan
On aika päättää Keski-Amerikan matkakertomus Teotihuacánin mystiseen muinaiskaupunkiin Mexico Cityn koillispuolella, kuivalla ja karulla ylängöllä. En viitsi kirjoittaa enää lisää Meksikon pääkaupungissa viettämistämme kolmesta lisäpäivästä, koska kirjoitin kyseisestä kaupungista jo tämän matkakertomuksen alussa.
Teotihuacán on joskus ollut 150 000 asukkaan suurkaupunki ja Meksikon ylängön keskus, mutta espanjalaisten saapuessa alue oli atsteekkien hallinnassa ja Teotihuacán hylätty. Nimi Teotihuacán on nahuatlin kieltä, atsteekkien antama ja koska tämän suurkaupungin muinoin rakentaneista intiaaneista tiedetään hyvin vähän, heidät on nimetty teotihuakaaneiksi. Atsteekkien imperiumin pääkaupunki Tenochtitlán sijaitsi samalla paikalla, jossa nykyisin on Ciudad de México.
Teotihuacánin maisemaa hallitsevat kaksi valtavaa pyramidia, joista toista kutsutaan Auringonpyramidiksi ja toista Kuunpyramidiksi. Näiden välillä on suora Kuolleiden valtatie. Täytyy sanoa, että kuolleiden valtatie oli kaukana siitä, mitä Teotihuacánissa käydessämme tapahtui. Turisteja oli pilvin pimein, tosin valtaosa heistä meksikolaisia, mikä ei tietenkään ollut ihme, koska kyse oli vallankumouksen vuosipäivän jälkeisistä pyhistä ja Teotihuacán on suurista prekolumbiaanisista arkeologisista kohteista lähimpänä pääkaupunkia.
Ilmeisesti Teotihuacán on myös new age -väen ja ufouskovaisten suosiossa, onhan alueella paljon sellaisia maastoon luotuja kuvioita, jotka näkee kunnolla vasta "ufoperspektiivistä" taivaalta. Ja kieltämättä monet kivikasvot näyttävät siltä kuin niillä olisi päässä avaruuskypärä ja kädessä jonkinlainen laserpyssy. Ei ollutkaan ihme, että Auringonpyramidin huipulla kohtasimme suuren joukon meksikolaisia, jotka imivät pyramidin huipulta merkillisillä menoilla kosmista energiaa, ja alas tullessamme kohtasimme teinipoikia, jotka olivat pukeutuneet kuten Matrixin Neo.
Teotihuacán ei ole väenpaljoudesta huolimatta hullumpi paikka myöskään luontohavainnoille. Ensinnäkin raunioiden keskellä tuntuu elävän runsaasti siiseleitä. Toiseksi, raunioita ympäröivissä kaktuspusikoissa ja piikkipensaikoissa näkee monia kuivan maan ylänkölintuja, joita ei kovin yleisesti tapaa alempana: esimerkiksi kaktuspeukaloisia, kanjonipeukaloisia ja kalliopeukaloisia sekä ruskopipiloita ja kenttäsirkkuleita.
Mutta se Keski-Amerikan matkastani. Suomi on mittavien nietosten peittämä ja jos en olisi niin laiska ja pakkasinhoinen, rientäisin kyllä näinä päivinä kameran kanssa ulos - niinä harvoina tunteina siis kun on valoisaa. Tuossa viime viikolla itse asiassa kuvasinkin jonkin verran lumeen hautautunutta Kalliota. Eilen palasin lyhyeltä matkalta Tukholmaan, jossa sen sijaan oli loskakeli, vaikka lumivuorista saattoikin päätellä, että sielläkin oli vielä hiljattain ollut kunnon talvi. Kävin sillä paikalla Kuningattarenkadun ja Olof Palmen kadun kulmassa, jossa irakilaissyntyinen mutta täydellistä ruotsia puhunut ja Ruotsissa kasvanut hyvin koulutettu ja perheellinen nuorimies räjäytti itsensä.
Tietysti Tukholman matkallani oli todellisuudessa muita syitä. Työasioiden lisäksi ehdin tehdä pari joululahjaostosta ja käydä kirjakaupoissa sekä Bellmanin kahvilassa, jossa ryhdyin heti lukemaan ostamaani Gunnar Ekbergin elämäkertaa.
Laivalla oli joulupukki, muumeja sekä kauniita puolalaisia akrobaattityttöjä, jotka heittelehtivät trapetsilla Bond-tunnarin tahtiin. Viinakaupan tuote-esittelijä ryhtyi esitelmöimään minulle ilmaismaistiaisista ruotsiksi, mutta huomasi sitten omasta ruotsin kielestäni suomalaista aksenttia ja kysyi, voidaanko vaihtaa suomeen. Minä puolestani huomasin hänen suomen kielestään virolaisen aksentin ja viroksi vaihdettuamme kävi ilmi, että olimme opiskelleet samoja asioita samassa yliopistossa, joskin eri aikoina. Kannatuksen vuoksi ostin sitten koko laatikollisen häneltä ja mielessäni toivon, että se koulutus valmistaa parempaankin duuniin kuin alkoholituotteiden esittelijäksi.
Ja nyt alkavat olla ne päivät käsillä, ettei ketään enää tavoita, joten ehkä vihdoin sallin itsellenikin vetäytymisen joululomalle.
Teotihuacán on joskus ollut 150 000 asukkaan suurkaupunki ja Meksikon ylängön keskus, mutta espanjalaisten saapuessa alue oli atsteekkien hallinnassa ja Teotihuacán hylätty. Nimi Teotihuacán on nahuatlin kieltä, atsteekkien antama ja koska tämän suurkaupungin muinoin rakentaneista intiaaneista tiedetään hyvin vähän, heidät on nimetty teotihuakaaneiksi. Atsteekkien imperiumin pääkaupunki Tenochtitlán sijaitsi samalla paikalla, jossa nykyisin on Ciudad de México.
Teotihuacánin maisemaa hallitsevat kaksi valtavaa pyramidia, joista toista kutsutaan Auringonpyramidiksi ja toista Kuunpyramidiksi. Näiden välillä on suora Kuolleiden valtatie. Täytyy sanoa, että kuolleiden valtatie oli kaukana siitä, mitä Teotihuacánissa käydessämme tapahtui. Turisteja oli pilvin pimein, tosin valtaosa heistä meksikolaisia, mikä ei tietenkään ollut ihme, koska kyse oli vallankumouksen vuosipäivän jälkeisistä pyhistä ja Teotihuacán on suurista prekolumbiaanisista arkeologisista kohteista lähimpänä pääkaupunkia.
Ilmeisesti Teotihuacán on myös new age -väen ja ufouskovaisten suosiossa, onhan alueella paljon sellaisia maastoon luotuja kuvioita, jotka näkee kunnolla vasta "ufoperspektiivistä" taivaalta. Ja kieltämättä monet kivikasvot näyttävät siltä kuin niillä olisi päässä avaruuskypärä ja kädessä jonkinlainen laserpyssy. Ei ollutkaan ihme, että Auringonpyramidin huipulla kohtasimme suuren joukon meksikolaisia, jotka imivät pyramidin huipulta merkillisillä menoilla kosmista energiaa, ja alas tullessamme kohtasimme teinipoikia, jotka olivat pukeutuneet kuten Matrixin Neo.
Teotihuacán ei ole väenpaljoudesta huolimatta hullumpi paikka myöskään luontohavainnoille. Ensinnäkin raunioiden keskellä tuntuu elävän runsaasti siiseleitä. Toiseksi, raunioita ympäröivissä kaktuspusikoissa ja piikkipensaikoissa näkee monia kuivan maan ylänkölintuja, joita ei kovin yleisesti tapaa alempana: esimerkiksi kaktuspeukaloisia, kanjonipeukaloisia ja kalliopeukaloisia sekä ruskopipiloita ja kenttäsirkkuleita.
Mutta se Keski-Amerikan matkastani. Suomi on mittavien nietosten peittämä ja jos en olisi niin laiska ja pakkasinhoinen, rientäisin kyllä näinä päivinä kameran kanssa ulos - niinä harvoina tunteina siis kun on valoisaa. Tuossa viime viikolla itse asiassa kuvasinkin jonkin verran lumeen hautautunutta Kalliota. Eilen palasin lyhyeltä matkalta Tukholmaan, jossa sen sijaan oli loskakeli, vaikka lumivuorista saattoikin päätellä, että sielläkin oli vielä hiljattain ollut kunnon talvi. Kävin sillä paikalla Kuningattarenkadun ja Olof Palmen kadun kulmassa, jossa irakilaissyntyinen mutta täydellistä ruotsia puhunut ja Ruotsissa kasvanut hyvin koulutettu ja perheellinen nuorimies räjäytti itsensä.
Tietysti Tukholman matkallani oli todellisuudessa muita syitä. Työasioiden lisäksi ehdin tehdä pari joululahjaostosta ja käydä kirjakaupoissa sekä Bellmanin kahvilassa, jossa ryhdyin heti lukemaan ostamaani Gunnar Ekbergin elämäkertaa.
Laivalla oli joulupukki, muumeja sekä kauniita puolalaisia akrobaattityttöjä, jotka heittelehtivät trapetsilla Bond-tunnarin tahtiin. Viinakaupan tuote-esittelijä ryhtyi esitelmöimään minulle ilmaismaistiaisista ruotsiksi, mutta huomasi sitten omasta ruotsin kielestäni suomalaista aksenttia ja kysyi, voidaanko vaihtaa suomeen. Minä puolestani huomasin hänen suomen kielestään virolaisen aksentin ja viroksi vaihdettuamme kävi ilmi, että olimme opiskelleet samoja asioita samassa yliopistossa, joskin eri aikoina. Kannatuksen vuoksi ostin sitten koko laatikollisen häneltä ja mielessäni toivon, että se koulutus valmistaa parempaankin duuniin kuin alkoholituotteiden esittelijäksi.
Ja nyt alkavat olla ne päivät käsillä, ettei ketään enää tavoita, joten ehkä vihdoin sallin itsellenikin vetäytymisen joululomalle.
torstai 16. joulukuuta 2010
Popocatépetl
Piti kertomani Popocatépetlin kansallispuistosta, jotta tämä matkakertomus viimein saataisiin loppuunsakin. Popocatépetlin kansallispuisto, joka on nimetty samannimisen viiden ja puolen tuhannen metrin korkuisen tulivuoren mukaan, sijaitsee Ciudad de Méxicon itäpuolella, kolmen osavaltion alueilla: Méxicon, Pueblan ja Tlaxcalan. Suurin osa näkemistämme alueista muodostui mäntymetsistä ja ylänkönummista eli páramosta.
Matkustimme ensin Amecamecan pikkukaupunkiin, jossa oli käynnissä vallankumouksen vuosipäivän juhlinta. Zócalo oli täynnä marssivia lukiolaisia, jotka olivat kyhänneet erilaisia karnevaalilavoja, ja villavaatteiden ja muun talvikaman myyjiä, mikä olikin hyvä, koska Suomeen palatessa nämä ostokset tulivat välittömästi käyttöön.
Amecamecasta noustiin ensin maanviljelysmaiseman, sitten mäntymetsien ja väliin jäävien laitumien kautta Paso de Cortésiin, kahden tulivuoren väliin jäävään solaan, jossa on kansallispuiston toimisto, ja josta voi jatkaa eri polkuja pitkin joko alas mäntymetsiin tai ylös nummille. Alempana laitumen laidassa istui preeriapöllö aidalla keskellä päivää. Paso de Cortésia ympäröivällä páramolla näkyi paljon meksikonjunkkoja ja meksikonsirkkuja. Nummelta löytyi myös käärme: varsin pieni ja harmaa. Molemmin puolin on varsin hienot maisemat ja näkymät molemmille yli viisituhatmetrisille tulivuorille, Popocatépetlille ja Iztaccihuatlille.
Kävelimme páramolta mäntymetsiin, lammille ja vesiputoukselle. Jos korkeussuhteita ei oteta lukuun, maisemat olivat perin suomalaisia: mäntymetsää, aluskasvillisuutena usein lupiineja (jotka ovat Suomeen tulleet Amerikasta), linnustona tiaisia, puukiipijöitä, peukaloisia ja tikkoja. Lammen rannassa oli taas parvina junkkoja. Hirsimökkikin siellä oli, muttei saunaa.
Reittien viitoitukset olivat vähän niin ja näin. Ensin oli kyltti, jonka mukaan vesiputouksille oli 2 km, sitten arviolta yli 2 km käveltyämme toinen kyltti, jonka mukaan vesiputouksille oli edelleen 2 km. Kansallispuiston keskuksessa kuulemamme aika-arvio taisikin tarkoittaa jeepillä ajamista. Niinpä meille tuli paluumatkalla kiire Paso de Cortésiin, johon olimme sopineet tapaamisajan pikkubussin kanssa, ja liftasimme pueblalaisen perheen kyytiin. Mies oli töissä turistikaupunki Cancúnissa.
Matkustimme ensin Amecamecan pikkukaupunkiin, jossa oli käynnissä vallankumouksen vuosipäivän juhlinta. Zócalo oli täynnä marssivia lukiolaisia, jotka olivat kyhänneet erilaisia karnevaalilavoja, ja villavaatteiden ja muun talvikaman myyjiä, mikä olikin hyvä, koska Suomeen palatessa nämä ostokset tulivat välittömästi käyttöön.
Amecamecasta noustiin ensin maanviljelysmaiseman, sitten mäntymetsien ja väliin jäävien laitumien kautta Paso de Cortésiin, kahden tulivuoren väliin jäävään solaan, jossa on kansallispuiston toimisto, ja josta voi jatkaa eri polkuja pitkin joko alas mäntymetsiin tai ylös nummille. Alempana laitumen laidassa istui preeriapöllö aidalla keskellä päivää. Paso de Cortésia ympäröivällä páramolla näkyi paljon meksikonjunkkoja ja meksikonsirkkuja. Nummelta löytyi myös käärme: varsin pieni ja harmaa. Molemmin puolin on varsin hienot maisemat ja näkymät molemmille yli viisituhatmetrisille tulivuorille, Popocatépetlille ja Iztaccihuatlille.
Kävelimme páramolta mäntymetsiin, lammille ja vesiputoukselle. Jos korkeussuhteita ei oteta lukuun, maisemat olivat perin suomalaisia: mäntymetsää, aluskasvillisuutena usein lupiineja (jotka ovat Suomeen tulleet Amerikasta), linnustona tiaisia, puukiipijöitä, peukaloisia ja tikkoja. Lammen rannassa oli taas parvina junkkoja. Hirsimökkikin siellä oli, muttei saunaa.
Reittien viitoitukset olivat vähän niin ja näin. Ensin oli kyltti, jonka mukaan vesiputouksille oli 2 km, sitten arviolta yli 2 km käveltyämme toinen kyltti, jonka mukaan vesiputouksille oli edelleen 2 km. Kansallispuiston keskuksessa kuulemamme aika-arvio taisikin tarkoittaa jeepillä ajamista. Niinpä meille tuli paluumatkalla kiire Paso de Cortésiin, johon olimme sopineet tapaamisajan pikkubussin kanssa, ja liftasimme pueblalaisen perheen kyytiin. Mies oli töissä turistikaupunki Cancúnissa.
tiistai 14. joulukuuta 2010
Cancún
Tänään olin Turussa yliopistossa ja sielläkin kaukana lännessä vallitsi kova pakkanen. Ja tämä Keski-Amerikan matkakertomus sekin lähenee pikkuhiljaa loppuaan. Ei kuitenkaan ihan vielä. Viimeinen paikka, johon menimme Jukatanilla oli Cancún - turistirysä, josta meillä oli lento takaisin Ciudad de Méxicoon. Saavuimme Cancúniin illalla ja siellä oli kaatosade ja myrsky.
Sateen hälvettyä seuraavana aamuna näimme kylliksemme Cancúnin könkäällä sijaitsevaa turistiosaa todetaksemme Cancúnin kaikkein vähiten sympaattiseksi paikaksi, jossa olimme Meksikossa olleet. Kyseessä oli täydellisen keinotekoinen muovimaailma, ylihinnoiteltu ja kitšillä kauttaaltaan peitetty. Turisteille on rakennettu keinotekoinen maailma, jossa ei ole mitään muuta kuin rahastusta: amerikkalaisia kauppaketjuja, Kiinassa valmistettua "meksikolaista" krääsää myyviä kauppoja (kaikissa samat tuotteet), baareja, persoonattomia silmänkantamattomiin jatkuvia hiekkarantoja, joiden jokainen senttimetri kuuluu jollekin maksulliselle hotellille.
No, tällaisia turistilandioita on ripoteltuina kaikkialle maailmaan lämpimäin merten ääreen, ja kaikkialla ne ovat yksityiskohtia myöten samanlaisia. Eihän nyt pakettimatkalaisten psyykeä voi rasittaa sillä, että matkakohteessa tulisi vastaan jotain, mikä ei ole entuudestaan tuttua, niin kuin suomalaiset viinakaupat ja tuntemattoman tähtösen "Pirjon" karaokeillat Kanarialla. Meksikolaisetkin on siivottu pois Cancúnin "turistivyöhykkeeltä", jotteivät olemassaolollaan uhkaisi turistien haurasta turvallisuudentunnetta. Heillä on turvallisempaa kun ympärillä hyörii vain lisensoituja huijareita.
Sateen hälvettyä seuraavana aamuna näimme kylliksemme Cancúnin könkäällä sijaitsevaa turistiosaa todetaksemme Cancúnin kaikkein vähiten sympaattiseksi paikaksi, jossa olimme Meksikossa olleet. Kyseessä oli täydellisen keinotekoinen muovimaailma, ylihinnoiteltu ja kitšillä kauttaaltaan peitetty. Turisteille on rakennettu keinotekoinen maailma, jossa ei ole mitään muuta kuin rahastusta: amerikkalaisia kauppaketjuja, Kiinassa valmistettua "meksikolaista" krääsää myyviä kauppoja (kaikissa samat tuotteet), baareja, persoonattomia silmänkantamattomiin jatkuvia hiekkarantoja, joiden jokainen senttimetri kuuluu jollekin maksulliselle hotellille.
No, tällaisia turistilandioita on ripoteltuina kaikkialle maailmaan lämpimäin merten ääreen, ja kaikkialla ne ovat yksityiskohtia myöten samanlaisia. Eihän nyt pakettimatkalaisten psyykeä voi rasittaa sillä, että matkakohteessa tulisi vastaan jotain, mikä ei ole entuudestaan tuttua, niin kuin suomalaiset viinakaupat ja tuntemattoman tähtösen "Pirjon" karaokeillat Kanarialla. Meksikolaisetkin on siivottu pois Cancúnin "turistivyöhykkeeltä", jotteivät olemassaolollaan uhkaisi turistien haurasta turvallisuudentunnetta. Heillä on turvallisempaa kun ympärillä hyörii vain lisensoituja huijareita.
sunnuntai 12. joulukuuta 2010
Celestún
Méridan länsipuolella rannikolla sijaitsee pikkukaupunki nimeltä Celestún, niemellä, jota erottaa Jukatanista pitkä lahti tai laguuni, mangroverämeiden reunustama. Celestúnin mangroverämeet ja joukko lintusaaria on julistettu suojelualueeksi, joiden erityisenä maskottina on karibianflamingo. Nämä flamingot ovat huomattavasti kirkkaamman punaisia kuin Euraasiassa ja Afrikassa esiintyvät kaksi flamingolajia. Flamingojen lisäksi Celestúnissa on nähtävissä suuri kirjo erilaisia haikaralintuja sekä lintusaarilla yhdyskuntina pesiviä ruskopelikaaneja, amerikanmerimetsoja ja keisarifregattilintuja. Laguuneilla näkee myös runsaasti talvehtivia kahlaajia, tiiroja ja nokisiipilokkeja.
Linja-auton saapuessa Celestúnin keskustaan hyökkäsi heti kimppuun joku, joka halusi myydä laittomasti venematkaa niemen ympäri ja laguuniin, ylihinnalla tietysti. Luonnosta kiinnostuneen matkailijan on hyvä tietää, että kävelymatkan päässä takaisinpäin sillan kupeeseen on suojelualueen virallinen venelaituri, josta saa oikealla hinnalla veneen ja oppaan.
Laguunin rannoilla, erityisesti paikoissa joissa mangrovemetsästä laguuniin saapui jokin makeaa vettä tuova puro, oli suuria määriä jalo-, lumi-, sini-, karibian- ja amerikanharmaahaikaroita. Niin ikään valkoiibiksiä, ruusukapustahaikaroita ja metsähaikaroita oli paljon - ja tietysti omina kerääntyminään vedestä pieneliöitä siivilöivät karibianflamingot. Nokisiipilokkeja kellui suurina lauttoina ja lenteli ympäriinsä. Lintusaarilla näytti pesivän erityisesti fregattilintuja, ruskopelikaaneja ja merimetsoja. Kävimme myös mangrovemetsän sisällä, johon on rakennettu lankkupolkuja - etsimässä ruuhinokkaa, mutta emme tällä kertaa sitä onnistuneet löytämään. Oliivimerimetso sukelteli lähteessä.
Ei ollut ilmeisesti vielä sesonki, joten lahden toisella puolella sijaitseva erillinen suojelualue, jossa on lankkupolkuja mangrovemetsän sisään ja lintutorni, ei ollut auki, eikä oikein selvinnyt, milloin se avaisi ovensa.
Kannattaa tsekata myös erilliset pikkulammet, joita on tien molemmin puolin sillan ja kylän välissä. Näiltä löytyi sinisiipitaveja sekä runsaasti pohjoisamerikkalaisia kahlaajia, kuten rämekurppeloita, ruostekuireja ja erilaisia vikloja. Pensaikoissa, jotka reunustavat mangrovemetsiä kuivan maan puolelta, oli jukataninpeukaloisia, sääskikerttuja, punaolkatrupiaaleja ja erilajisia vireoita.
Celestún vaikutti viehättävältä ja rauhalliselta paikalta lomailuun myös sellaiselle, jota eivät kiinnosta ympäröivät mangroverämeet ja lintupaljous, sillä Celestúnin kylän rannikolla on rauhallisia hiekkarantoja ja pieniä hotelleja, jotka eivät olleet hinnalla pilattuja. Paljon miellyttävämpi kohde kuin vaikkapa Cancún. Busseja Méridan ja Celestúnin välillä meni puolen tunnin välein.
Linja-auton saapuessa Celestúnin keskustaan hyökkäsi heti kimppuun joku, joka halusi myydä laittomasti venematkaa niemen ympäri ja laguuniin, ylihinnalla tietysti. Luonnosta kiinnostuneen matkailijan on hyvä tietää, että kävelymatkan päässä takaisinpäin sillan kupeeseen on suojelualueen virallinen venelaituri, josta saa oikealla hinnalla veneen ja oppaan.
Laguunin rannoilla, erityisesti paikoissa joissa mangrovemetsästä laguuniin saapui jokin makeaa vettä tuova puro, oli suuria määriä jalo-, lumi-, sini-, karibian- ja amerikanharmaahaikaroita. Niin ikään valkoiibiksiä, ruusukapustahaikaroita ja metsähaikaroita oli paljon - ja tietysti omina kerääntyminään vedestä pieneliöitä siivilöivät karibianflamingot. Nokisiipilokkeja kellui suurina lauttoina ja lenteli ympäriinsä. Lintusaarilla näytti pesivän erityisesti fregattilintuja, ruskopelikaaneja ja merimetsoja. Kävimme myös mangrovemetsän sisällä, johon on rakennettu lankkupolkuja - etsimässä ruuhinokkaa, mutta emme tällä kertaa sitä onnistuneet löytämään. Oliivimerimetso sukelteli lähteessä.
Ei ollut ilmeisesti vielä sesonki, joten lahden toisella puolella sijaitseva erillinen suojelualue, jossa on lankkupolkuja mangrovemetsän sisään ja lintutorni, ei ollut auki, eikä oikein selvinnyt, milloin se avaisi ovensa.
Kannattaa tsekata myös erilliset pikkulammet, joita on tien molemmin puolin sillan ja kylän välissä. Näiltä löytyi sinisiipitaveja sekä runsaasti pohjoisamerikkalaisia kahlaajia, kuten rämekurppeloita, ruostekuireja ja erilaisia vikloja. Pensaikoissa, jotka reunustavat mangrovemetsiä kuivan maan puolelta, oli jukataninpeukaloisia, sääskikerttuja, punaolkatrupiaaleja ja erilajisia vireoita.
Celestún vaikutti viehättävältä ja rauhalliselta paikalta lomailuun myös sellaiselle, jota eivät kiinnosta ympäröivät mangroverämeet ja lintupaljous, sillä Celestúnin kylän rannikolla on rauhallisia hiekkarantoja ja pieniä hotelleja, jotka eivät olleet hinnalla pilattuja. Paljon miellyttävämpi kohde kuin vaikkapa Cancún. Busseja Méridan ja Celestúnin välillä meni puolen tunnin välein.
lauantai 11. joulukuuta 2010
Campeche
Ajanpuutteen vuoksi Campechen osavaltioon tutustuminen jäi meillä yhteen vierailuun Campechen kaupungissa, ja sinnekin ehdimme vasta pimeän jo langettua, koska bussit myöhästelivät ja Méridan ja Campechen välisellä maantiellä oli runsaasti tietöitä.
Campeche on hieno historiallinen kaupunki Meksikonlahden puolella Jukatanin rannikolla. Hankkiuduimme siellä tietysti zócalolle, jota muiden meksikolaisten historiallisten kaupunkien tavoin ympäröivät katedraali ja mahtipontiset hallintorakennukset.
Campechessa viettämämme illan aikana ehdimme käydä jouluostoksilla - mm. kristillisessä kaupassa, joka myi kaikkea mahdollista katolista joulukrääsää - ja nähdä lasten karate-taisteluesityksen toisella aukiolla.
Campeche on hieno historiallinen kaupunki Meksikonlahden puolella Jukatanin rannikolla. Hankkiuduimme siellä tietysti zócalolle, jota muiden meksikolaisten historiallisten kaupunkien tavoin ympäröivät katedraali ja mahtipontiset hallintorakennukset.
Campechessa viettämämme illan aikana ehdimme käydä jouluostoksilla - mm. kristillisessä kaupassa, joka myi kaikkea mahdollista katolista joulukrääsää - ja nähdä lasten karate-taisteluesityksen toisella aukiolla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)