Viikonlopuksi tänne luvattiin talven tuloa, mutta vielä mitä. Kuin ennustajia pilkatakseen taivas näyttäytyi tänään pilvettömänä ja kuulaana auringon paisteessa. Lämmintä ei ole, mutta eipä erityisen kylmääkään. Suuri joki virtaa ja poliittinen kaupankäynti myrskyää vesilaseissa Vilnan viimeiseen tappiin. Sen jälkeen jossain muualla.
Näihin sanoihin ja tunnelmiin sopii viimeöinen uneni, joka ilmestyi minulle palattuani myöhään Skybarista kaupungin halki Myhailivskalle nukkumaan. Kaupunki oli sunnuntaiöiseksi poikkeuksellisen vilkkaassa tilassa opiskelijoiden päättäjäisten johdosta. Aamuyön selkään tahi unia kyyditsevän yön villipedon seljässä minut passitettiin yksinäiselle saarelle kuin Dennis Lehanen loistavan kirjan Shutter Islandin sankari.
Unessa tapahtui, että olin residenttinä kallioisen rannikon niemenkärjessä sijaitsevassa majakanvartijan majassa, josta käsin minun oli määrä hoitaa velvollisuuksiani laivaliikenteen suhteen. Katselin tornista alusten liikettä hämärtyvässä illassa, mutta hysteerinen painostus minua kohtaan kasvoi, sillä rauhallinen valvontatoimeni ei riittänyt, vaan piti saada aikaan töpinää. Niinpä minut määrättiin lähtemään majakasta ulos pimenevälle niemelle sytyttelemään jonkinlaisia merkkivaloja saapuville lähetyksille. Ehkäpä sieltä oli tulossa salakuljetusviinoja tai jotain.
Samaan aikaan viestinlaitteet lakkasivat tietysti toimimasta ja kaiken kukkuraksi jättiläisalbatrossit saapuivat mereltä parvina pesimään niemelle, johon ne kaivoivat onkaloita ja söivät mereen yrittävien harvinaisten merinahkakilpikonnien poikasia, jotka nekin kuoriutuivat juuri sinä yönä.
Aamun valjetessa minut lähetettiin yhteysaluksessa kauas merelle, siellä sijaitsevalle yksinäiselle saarelle. Ei tosin yksinään, vaan kanssani sinne lähetettiin eräs vuosien takainen tuttavani sekä kolmas henkilö, jonka aamu pyyhki muististani. Ensimmäinen mielikuvamme aluksen kannelta katsellessamme oli, että eihän tämä nyt niin paha paikka ollut. Saari vaikutti seesteisemmältä ja jotenkin vakaammalta kuin niemenkärki. Majakan virkaa toimitti kokonainen kivitalo, jonka yhteydessä oli hevoshaka.
Olin tyytyväinen, että saari oli riittävän iso, että meillä oli hevoset sen kiertämiseksi, mutta sittenkin päätin lähteä ensimmäiselle partiokierrokselleni jalan, jättäen toverini siivoamaan majaa ja kolmannen henkilön alukseen, joka meidät oli saareen tuonut.
Havaitsin, että saarella kuljeskeli laumoina mufloneja. Pian ehdittyäni polulle, joka kulki katajaisten ketojen halki, havaitsin, että saarella eli myös sarvipuolia kuusipeuroja. Niiden toinen sarvi oli ylikasvanut, kun taas toinen jälkeenjäänyt ja surkastunut, aiheuttaen että ne kulkivat sarvien epätasapainosta johtuen päät kenossa ja ilmeisen häiriintyneinä mieliltään. Sarvipuolet kuusipeurat olivat myös turhan kesyjä ja yrittivät salakavalasti puskea ohikulkijaa eli minua isokokoisella sarvellaan, olivathan ne häiriintyneet häijyyden asteelle. Onneksi käteeni aineellistui jonkinlainen väline, jolla saatoin pitää sarvipäitä kauempana.
Se, miten selvisimme seuraavasta yöstä majakkasaarella, ja tulviko sinnekin mereltä albatrosseja ja kilpikonnia, ei selvinnyt, sillä heräsin ennen kuin saarella pimeni ilta.
Näihin sanoihin ja tunnelmiin sopii viimeöinen uneni, joka ilmestyi minulle palattuani myöhään Skybarista kaupungin halki Myhailivskalle nukkumaan. Kaupunki oli sunnuntaiöiseksi poikkeuksellisen vilkkaassa tilassa opiskelijoiden päättäjäisten johdosta. Aamuyön selkään tahi unia kyyditsevän yön villipedon seljässä minut passitettiin yksinäiselle saarelle kuin Dennis Lehanen loistavan kirjan Shutter Islandin sankari.
Unessa tapahtui, että olin residenttinä kallioisen rannikon niemenkärjessä sijaitsevassa majakanvartijan majassa, josta käsin minun oli määrä hoitaa velvollisuuksiani laivaliikenteen suhteen. Katselin tornista alusten liikettä hämärtyvässä illassa, mutta hysteerinen painostus minua kohtaan kasvoi, sillä rauhallinen valvontatoimeni ei riittänyt, vaan piti saada aikaan töpinää. Niinpä minut määrättiin lähtemään majakasta ulos pimenevälle niemelle sytyttelemään jonkinlaisia merkkivaloja saapuville lähetyksille. Ehkäpä sieltä oli tulossa salakuljetusviinoja tai jotain.
Samaan aikaan viestinlaitteet lakkasivat tietysti toimimasta ja kaiken kukkuraksi jättiläisalbatrossit saapuivat mereltä parvina pesimään niemelle, johon ne kaivoivat onkaloita ja söivät mereen yrittävien harvinaisten merinahkakilpikonnien poikasia, jotka nekin kuoriutuivat juuri sinä yönä.
Aamun valjetessa minut lähetettiin yhteysaluksessa kauas merelle, siellä sijaitsevalle yksinäiselle saarelle. Ei tosin yksinään, vaan kanssani sinne lähetettiin eräs vuosien takainen tuttavani sekä kolmas henkilö, jonka aamu pyyhki muististani. Ensimmäinen mielikuvamme aluksen kannelta katsellessamme oli, että eihän tämä nyt niin paha paikka ollut. Saari vaikutti seesteisemmältä ja jotenkin vakaammalta kuin niemenkärki. Majakan virkaa toimitti kokonainen kivitalo, jonka yhteydessä oli hevoshaka.
Olin tyytyväinen, että saari oli riittävän iso, että meillä oli hevoset sen kiertämiseksi, mutta sittenkin päätin lähteä ensimmäiselle partiokierrokselleni jalan, jättäen toverini siivoamaan majaa ja kolmannen henkilön alukseen, joka meidät oli saareen tuonut.
Havaitsin, että saarella kuljeskeli laumoina mufloneja. Pian ehdittyäni polulle, joka kulki katajaisten ketojen halki, havaitsin, että saarella eli myös sarvipuolia kuusipeuroja. Niiden toinen sarvi oli ylikasvanut, kun taas toinen jälkeenjäänyt ja surkastunut, aiheuttaen että ne kulkivat sarvien epätasapainosta johtuen päät kenossa ja ilmeisen häiriintyneinä mieliltään. Sarvipuolet kuusipeurat olivat myös turhan kesyjä ja yrittivät salakavalasti puskea ohikulkijaa eli minua isokokoisella sarvellaan, olivathan ne häiriintyneet häijyyden asteelle. Onneksi käteeni aineellistui jonkinlainen väline, jolla saatoin pitää sarvipäitä kauempana.
Se, miten selvisimme seuraavasta yöstä majakkasaarella, ja tulviko sinnekin mereltä albatrosseja ja kilpikonnia, ei selvinnyt, sillä heräsin ennen kuin saarella pimeni ilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti