Asovanmeren suomalaissoturit

Istuin toisen kotikatuni taiteilijakahvilassa Café Experimentissä ja ihmettelin suomalaismedian suhteellisuudentajun puutetta. Putinin hallinto on juuri jäänyt savuava ohjuspatteri kädessään kiinni kolmensadan viattoman lentomatkustajan joukkomurhasta ja siinä sivussa hyökkäyssodastaan naapurimaan alueelle ja terrorismin harjoittamisesta, mutta Suomen media keskittyy kauhistelemaan sitä, onko joku suomalainen mahdollisesti huhujen mukaan saattanut matkustaa Ukrainaan laillisen hallituksen puolelle.

Venäjän propagandasodan normitemppuihin kuuluu projisoida toisiin se, mitä itse tehdään. Samalla käännetään julkinen keskustelu pois olennaisesta ja ohjataan marginaalisille sivupoluille, joista sitten jankataan mahdollisimman äänekkäästi.

Suomalaiset toimittajat säntäävät heti palvelemaan Venäjän propagandan käsikirjoitusta, kuinkas muuten. He vaikenevat kuoliaaksi Venäjän teot ja kouhkaavat nyt "palkkasotilaista". Tivatessaan vastauksia Venäjän yksinomaan propagandatarkoituksessa esittämiin vaatimuksiin he osallistuvat tahtomattaan Venäjän projektioon Suomea vastaan. Sen sijaan, että he vaatisivat selityksiä siihen, miksi Venäjä saa rankaisematta käydä hyökkäyssotaa naapurimaitaan vastaan, toimittaa joka päivä lisää panssarikalustoa, tykistöä ja ohjuksia terroristeille ja ampua alas matkustajakoneita, he vaativat selityksiä siihen, onko joku suomalainen mahdollisesti lähtenyt Ukrainan vapaaehtoisiin maanpuolustusjoukkoihin.

On jotenkin kuvaavaa, että suomalaistoimittajia ei kiinnosta se, että samaan aikaan eräät suomalaiset osallistuvat täysin julkisesti laittomien venäläisten asejoukkojen tukemiseen, propagandasotaan, hengailevat sotatoimialueella terroristijohtajien, ammattirikollisten ja Venäjän tiedustelupalvelujen "mustien everstien" kanssa, poseeraavat panssarivaunujen päällä, julkaisevat fanaattisen kiihkon sävyttämiä venäläisten fasisti-ideologien kirjoituksia imperiumin uudelleen pystyttämisestä ja julistavat itsensä laittomien aseellisten muodostelmien "virallisiksi edustajiksi" ja "suurlähetystöiksi" Suomessa. Mahtaako sellainen olla edes laillista?

Kukin voi muistella, millä kiireellä suomalaisviranomaiset riensivät kovistelemaan erästä suomalaista atk-miestä, kun tämä oli isännöinyt serveriä tšetšenialaiselle vastarintaliikkeelle ja avustanut pakolaisia. Ei tainnut tuo mies edes julistautua suurlähettilääksi, ei uhkaillut suomalaisia kirjailijoita ja kääntäjiä, ei valehdellut Suomen asioista ulkomaisilla satelliittikanavilla eikä poseerannut sinkojen ja tankkien kera aseistettujen kavereidensa kanssa.

*   *   *

Nyt on sitten huolestuttu siitä, että Berlusconin omistama italialaislehti on nimettömänä esiintyvän seikkailijan juoruihin tietonsa pohjaten väittänyt suomalaisia lähteneen useiden muiden kansallisuuksien rinnalla mukaan Asovan pataljoonaan - yhteen Ukrainan laillista järjestystä puolustavista vapaaehtoispohjalta perustetuista aluepataljoonista.

Valistettakoon nyt suomalaislehtiä parista perusasiasta: Ukrainan kansalliskaarti ja aluepataljoonat ovat osa Ukrainan laillista maanpuolustusta. Vaikka niihin liitytään vapaaehtoisesti, ne ovat sisäministeriön ja kansallisen turvallisuusneuvoston alaisia ja niiden toimintaa ohjaavat parlamentissa demokraattisesti säädetyt lait kansalliskaartista ja terrorisminvastaisesta operaatiosta.

Ukraina joutui helmikuun lopusta alkaen naapurissa sijaitsevan suurvallan sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi. Sitä täydensi samaisen naapurimaan tuella pystytetty äärimmäisen väkivaltainen, aseistetuista ääriliikkeistä muodostuva kapinaliike. Kapinaliikkeen johtajat ja aseistus tulevat Venäjältä. Tähän tilanteeseen Ukraina joutui vain viikkoa vallankumouksen ja sen myötä demokraattista legitimiteettiä nauttivan järjestyksen palauttamisen jälkeen. Tilanteessa, jossa maa joutui sen itsenäistä olemassaoloa vakavasti uhkaavan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, oli Ukrainan välttämätöntä mobilisoida kaikki maanpuolustuksen voimavaransa puolustautumiseen Venäjän joukkoja ja laittomia aseryhmiä vastaan.

Läpeensä korruptoituneen syrjäytetyn hallinnon aikana puolustusvoimia oli heikennetty ja sisäisen turvallisuuden joukkojen lojaalisuutta isänmaata kohtaan rapautettu. Oli tärkeää nopeasti organisoida uusi maanpuolustuksen tukirakenne. Vararikon partaalla oleva maa onnistui siinä parhaiten vapaaehtoispohjalta toimineiden reserviläisjärjestöjen ja kansannousun aikana mielenosoittajien suojaksi muodostettujen suojeluskuntien käyttöönotolla. Nämä yhdistettiin uudelleen elvytettyyn kansalliskaartiin, jonka välittömässä käyttöönotossa virallisen maanpuolustuksen palvelukseen ei ollut mitään moraalitonta.

Kansalliskaarti ja aluepataljoonat eivät ole syyllistyneet sellaisiin ihmisoikeus- tai sotarikoksiin, jotka olisivat edes kalpeasti verrattavissa venäläisten laittomien aseryhmien hyvin dokumentoituihin ihmisoikeus- ja sotarikoksiin. Venäjän mediassa levitettävä propaganda perustuu valheille, väärennöksille sekä kierrätetylle kuva- ja videomateriaalille, usein uusiokäytettynä Venäjän vastaavista propagandakampanjoista Balkanin, Kaukasian ja Syyrian konfliktien kuvan vääristämiseksi.

On toki mahdollista, että ukrainalaisetkin joukot ovat tehneet Donbasin konfliktin aikana ylilyöntejä ja raakuuksia, vaikkei tällaisista olekaan vielä kovin uskottavan tuntuista todistusaineistoa. Toivottavasti kaikki sodan aikana tapahtunut vielä tutkitaan perusteellisesti ja käsitellään julkisesti. Varsinkin ammattitoimittajilta tulee kuitenkin vaatia suhteellisuudentajua sen ymmärtämisessä ja myös kirjoittamisessa avoimesti julki, millaiset mittasuhde-erot osapuolten tekemien rikosten välillä vallitsevat.

*   *   *

Vaikka Ukrainan kansalliskaartiin ja aluepataljooniin olisi lähtenyt mukaan monia radikaalisti kansallismielisiä ryhmiä, tässä ei ole mitään erikoista. On päinvastoin tavanomaista, että kansallismieliset ajatukset ja symbolit ovat paljon esillä vapaaehtoisen maanpuolustustoiminnan parissa puuhastelevissa piireissä kaikkialla maailmassa. Vasta äsken vallankumouksen tekemiseen osallistuneiden kansallismielisten nuortenmiesten maanpuolustustahdon nopea käyttöönotto viralliseen maanpuolustukseen on ollut parempi ratkaisu kuin että nämä olisi sysätty syrjäytymisen, katkeruuden ja uudenkin hallituksen vastustamisen tielle, samaan aikaan kun virallinen maanpuolustus kipeästi tarvitsi uutta puhtia.

Ukrainalaisten kansallismielisten radikalismi ei ole samassa suuruusluokassa kuin venäläispuolella riehuvat erittäin väkivaltaiset ääriryhmät, joista suurin osa on avoimesti äärioikeistolaisia. Esimerkeiksi käyvät puolisotilaallinen uusnatsijärjestö Russkoje natsionalnoje jedinstvo (RNE), mystis-fasistinen Sut vremeni, äärikansallinen Russki blok, stalinistis-äärikansallinen Vostotšni front, rikollisliigoihin pohjaava Oplot, sanoinkuvaamattomilla ihmisoikeusrikoksilla kunnostautunut Vostok-pataljoona, megalomaanista ekspansionismia edustava Novorossija, äärikansallismieliset Donin ja Kubanin kasakkaeskadroonat jne.

Donbasin laittomien aseryhmien komentajista Igor Girkin (Strelok eli Ampuja) ja Igor Bezler (Bes eli Demoni) ovat taustaltaan venäläisiä sotilastiedustelu-upseereja, Vladimir Antjufejev venäläinen tiedustelu-upseeri ja miehitetyn Transnistrian KGB:n päällikkö ennen siirtoaan Donetskiin. Nikolai Kozitsyn on äärikansallismielinen kasakka-atamaani, joka herätti huomiota äärioikeistolaisella aseellisella toiminnalla jo Kaukasiassa ja Balkanilla. Itsensä kansankuvernööriksi nimittänyt Pavel Gubarjov taas on ollut natsijärjestö RNE:n aktivisti. Aleksandr Borodain kerrotaan olleen FSB:n upseeri ja järjestäytyneessä rikollisuudessa kannuksensa ansainneen Krimin vallankaapparin Sergei Aksjonovin neuvonantaja. Lysytšanskin sotaherra Aleksei Mozgovoi on niin ikään järjestäytyneen rikollisuuden edustaja, joka nyt komentaa pahamaineista Aave-prikaatia. Nuoli-prikaatin komentaja Sergei Zdriljuk alias Abwehr on Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU:n maanpetturi. Sellaisia velikultia.

Kaikki ukrainalaisia pataljoonia kasanneet henkilöt eivät suinkaan ole mitään kirkasotsaisia partiopoikia. Joukossa on kaikenlaista vanhoista oikeistoradikaaleista ja nationalistisista nostalgikoista aseintoilijoihin, ex-sotilaisiin ja Afganistanin veteraaneihin, sekä tietysti paljon sellaisia, jotka ovat kunnostautuneet juuri sotilas- ja turvallisuusaloilla. He ovat kuitenkin varsin tavanomaista varhaisen konfliktivaiheen peruskauraa verrattuna siihen paatuneeseen örkkilaumaan, jonka Venäjä on päästänyt valloilleen Donbasia terrorisoimaan ja antanut kaupan päälle riittävästi järeitä aseita räjäyttämään kaupungit tuuskaksi ja ampumaan matkustajakoneet taivaalta.

Ukrainan laillista järjestystä puolustavia aluepataljoonia omassa läänissään ja sitä ympäröivillä alueilla tukenut ja rahoittanut Ihor Kolomoiski, taustaltaan venäjänkielinen juutalainen suurliikemies, on Dnipropetrovskin läänin kuvernööri. Hän on siis Ukrainan laillisen hallituksen edustaja. Hänen osallistuessaan kansallisen maanpuolustuksen järjestämiseen kyse ei ole oikeudettomista yksityisarmeijoista.

Toki voidaan kysellä, saako yksi kuvernööri nyt tilanteen vuoksi liikaa valtaa, mutta niin kauan kuin Venäjä jatkaa nykylinjoilla ei Porošenkolla ja Kiovalla ole juuri vaihtoehtoja. Dnipropetrovskin apu on ollut korvaamatonta. Toivoa myös sopii, että jos ja kun järjestys joskus palautetaan Donbasiin ja Krimille, pataljoonat palaavat kasarmeilleen tai siviilielämänsä pariin. Ja mikseivät palaisi. Kansakuntien vaiheissa on niitä aikoja, jolloin sotureilla on paikkansa kansakunnan arjessa ja sydämissä, mutta kun vihollinen on torjuttu, koittaa taas jälleenrakentamisen aika.

*   *   *

Ukrainan aluepataljooniin aatteellisista syistä vapaaehtoisina liittyneitä ulkomaalaisia ei liene pilvin pimein. Donbasissa ei nimittäin patsastella missään leikkisodassa turvafirmojen rahoilla eikä räiskitä legioonalaista ylivoimaa täysin alivoimaisia tribaaleja vastaan, vaan siellä kuolee ihmisiä. Vihollisella on suurvallan tulivoima takanaan. Venäläisten vangeiksi jääviä kidutetaan julmasti eikä heidän kannata helliä toivoa pääsystä sotavankien kohtelua säätelevien kansainvälisten sopimusten suojiin.

Kuluneen vuoden aikana olen tavannut muutamia Ukrainan suojeluskuntien tykö tulleita ulkomaalaisia ja kuullut useista muista. Useimmilla on yhteys ukrainalaiseen diasporaan. Erityisen paljon ulkoukrainalaisia on entisen Neuvostoliiton alueen lisäksi esimerkiksi Kanadassa, Yhdysvalloissa, Puolassa, Israelissa ja Argentiinassa. Nuo kansalaisuudet olisivat vapaaehtoisiksi tulleiden keskuudessa paljon todennäköisempiä kuin Suomen.

Moni on palvellut aiemmin esim. YK-joukoissa, Yhdysvaltain tai Kanadan asevoimissa tai kansainvälisissä turvafirmoissa. Paljon on niitä, joiden kokemus on Neuvostoliiton ja Venäjän asevoimista. Tällaisten ihmisten osaamista tarvitaan erityisesti kouluttajina nuoremmille värvätyille - niille innokkaille mutta kokemattomille nuorukaisille, jotka värväytyivät kansannousun aikana suojeluskuntiin.

On joitain täällä asuneita ulkomaalaisia, jotka ovat syystä tai toisesta tarjonneet verensä Ukrainan käyttöön. Joukosta erottuu yksi erityinen ryhmä - valkovenäläiset, jotka ovat paenneet oman maansa diktatuuria eivätkä halua samaa uuteen kotimaahansa Ukrainaan. He ovat kulttuurisesti, kielellisesti ja uskonnollisesti muutenkin läheisiä ukrainalaisten kanssa. On myös venäläisiä antiputinisteja, jotka ovat löytäneet Ukrainasta vaihtoehtoisen vapaamman Venäjänsä.

Harvat muualta Euroopasta tulleet vaikuttavat usein olevan maanpuolustus- ja turvallisuusasioiden harrastajia, joilla on laajentunut isänmaallinen vakaumus. On siellä varmaan joukossa ehtoja fasistejakin, mutta ne, joihin Maidanin aikana törmäsi, olivat enemmän sellaista periaatteellista "koska pojat jaetahan aseet" -tyyppiä. Suomalaisista en ole vielä kuullut, mutta en suoranaisesti ihmettelisi. Heihin yleensä ennemmin tai myöhemmin törmää millä tahansa sotatoimialueella. Balkanilla suomalaisia oli kaikilla puolilla muutamia. Lähi-idässä ja Kaukasiassa on seikkaillut erinäisiä.

Näillä ihmisillä on tarinansa. Kellä seikkailun etsintä, jonkinlainen kurinalaisen sotilaallisuuden tai yhteishengen, heimon kaipuu elämäänsä. Joillain aatteen palo. Usein taustalta löytyy nainen. Onpa tullut vastaan sitäkin, että on jäänyt maksettavaksi kunnianvelkaa virallisella missiolla kohdatulle (tai menetetylle) taistelutoverille. Tuskinpa ne motiivit Ukrainan kohdalla ovat oleellisesti erilaisia kuin jossain muualla. Eivät nämä ihmiset yleensä paholaisia ole eivätkä mitään yhdeksän mailin tuijotuksen zombeja. Mutta sitä sattuu, että kun on tullut opituksi harvinainen erityisosaaminen ja saatu kokemusta, siitä tulee itselle ura. Paluu rakennustyömieheksi tai teollisuusvartijaksi voi olla vaikeaa.

On muistettava, että suurin osa konfliktialueilla liikkuvista ei ole taistelijoita, vaikka nykyaikana esimerkiksi Syyriaan matkustaminen tuntuu altistavan kaikki epäilyksenalaisiksi. Suurin osa matkustaa omaisten vuoksi. Sitten on suuri ja kirjava joukko humanitäärisiä auttajia, toimittajia, valokuvaajia, liikemiehiä, tutkijoita, lähetyssaarnaajia ja dokumentaristeja. Se nyt vain on normaalia, että kaikissa näissä ihmisryhmissä on myös suomalaisia. Mukaan mahtuu aina epäilyttävämpiäkin tyyppejä: onnenonkijoita, asekauppiaita, salakuljettajia, vallankumouksellisia, agitaattoreita, vieraan vallan agentteja, ehkä joku terroristikin.

Suomalaisia liikkuu myös hämäräpoluilla ja alamaailmassa. Heidän jäljittämisensä on sitten poliisien ja tiedustelupalvelujen asia. Suomalaisia lusii vähin äänin mitä eksoottisimpien maiden vankiloissa ja lepää tietysti vieraiden maiden mullissa tai vieraiden merten aaltojen alla.

Niin on ollut kautta aikojen. Meillä on ollut hakkapeliittamme ja Gorni Dubnjakin vallimme, merirosvomme ja Myhrbergimme, SS-miehemme ja punakaartilaisemme, Rahjamme ja Törnimme, Luca Moconesimme ja Abu Ibrahimimme. Niin on varmaan vastakin. En ihmettelisi jos jossain Donbasin kulmilla kuljeskelisi muutama suomalainen metsäveli katselemassa kiväärinpiippua pitkin muutamaa suomalaista putinistia. Kunhan ei tarvitsisi nähdä heitä Haagissa vastaamassa syytteisiin sotarikoksista tai rikoksista ihmisyyttä vastaan.

*   *   *

Tästä tulemme pitkällisen polveilun myötä takaisin kysymykseen, pitäisikö suomalaisten olla erityisen huolissaan siitä, että joku on värväytynyt Asovan pataljoonaan, vai ovatko suuremmat huolenaiheet kenties muualla.

Nyt suomalaisviranomaiset eivät näytä osoittavan juurikaan huolta putinistipuolen alati apokalyptisemmiksi yltyviä harrastuksia kohtaan. Ei vaikka niiden johdonmukaisena päätepisteenä horisontissa voi nähdä joukon suomalaisia seinähulluja miehittämässä jotain itäsuomalaista kaupungintaloa ja poliisiasemaa läheisestä varuskunnasta anastetuilla tai itärajan takaa saaduilla aseilla. Julistamassa savokarjalaista kansantasavaltaa jonkin pienen putinoituneen venäläismaahanmuuttajajoukon suomalaisina keulamiehinä ja vaatimassa naapurimaan erikoisjoukkoja avuksi taisteluun Helsingin russofobista fasistijunttaa vastaan. Samalla kun maailma seuraa tunnekuohun vallassa uutisia venäläisvähemmistöä vainoavista, sydämiä syövistä ja lapsia ristiinnaulitsevista suomalaisista.

Emme onneksi voi kuvitellakaan tällaista, emmehän? Suomihan on täysin eri asia kuin Ukraina, Georgia, Latvia, Viro ja ylipäätään kaikki muut maat, etenkin Venäjän naapurimaat, joissa mainitunlaisia asioita tapaa tapahtua. Eihän Suomen parlamenttiin voi noin vain saapastella rynkkyjen kanssa muuttamaan poliittista tasapainoa lamauttavalla joukkomurhalla, kuten Armeniassa. Eihän Suomen maanpuolustuksellinen eliitti varmasti lentäisi samalla koneella yhtä aikaa, kuten puolalaiset tekivät Smolenskissa. Suomalaiset ovat niin paljon muita fiksumpia. He tietävät miten asiat oikeasti ovat.

Suomalaiset tietävät esimerkiksi, että ei Venäjä suinkaan ole uhka. Se ei ikimaailmassa käyttäisi hyväksi joidenkin sekopäiden palveluksia eikä nyt ainakaan antaisi marginaalisille ääriliikkeille järeää aseistusta tai valmiita operaatiosuunnitelmia. Tokihan Venäjä kunnioittaisi Suomen suvereenisuutta, kuten se kunnioitti Georgian ja Ukrainan suvereenisuutta. Ei se lähettäisi spetsnazeja valtaamaan lentokenttiä kuten Kosovossa ja Tadžikistanissa. Eivätkä lentokoneet ja helikopterit suinkaan putoaisi eivätkä ohjukset harhautuisi matkustajakoneisiin mystisisissä ilmailuonnettomuuksissa, vaikka koneissa olisi mukana merkittäviä KGB:n vastustajia, kuten joskus on tapahtunut Tallinnassa, Bahawalpurissa, Krasnojarskissa, Sevastopolissa ja Smolenskissa. Eivätkä varmasti sillat, rautatiet, metroasemat, öljy-, kaasu- ja vesiputket kohtaisi sabotaasillisia sattumuksia.

Yhteensattumia. Kuten traagiset myrkytystapaukset, palkkamurhat ja autopommi-iskut, joissa Venäjän toisinajattelijat ovat saaneet surmansa Moskovassa, Pietarissa, Gorissa, Istanbulissa, Wienissä, Latakiassa, Lontoossa ja Qatarissa. Aivan varmasti Venäjä ymmärtäisi vastustaa kiusausta räjäyttää pommeja siviiliasuintaloissa, kuten Moskovassa, Buinakskissa ja Volgodonskissa tapahtui ja Rjazanissa oli vähällä tapahtua.

Ei ja ei, Suomessa asiat takuulla olisivat aivan toisin, vaikka se pelleporukka valtaisikin pari poliisitaloa, varuskuntaa, kaupungintaloa ja Eduskunnan päärakennuksen. Olemme niin yhtenäisiä ja vastustuskykyisiä, etteihän nyt vieras valtio Suomessa voisi saada mitään tusinaa suurempaa kansanryhmää puolelleen, saati että toimittajia, kansanedustajia, upseereja, dosentteja, pastoreita, tutkijoita ja lakimiehiä. Ei nyt ainakaan vuorineuvoksia, heidän rahansa on aina isänmaallista. Sellaiset ajat kun oli toisin ovat kaukana takana.

Meidän ei siis missään nimessä pidä hötkyä eikä ainakaan varautua mihinkään tai parantaa omaa analyyttistä kapasiteettiamme tai yhteiskuntamme tiedollista vastustuskykyä. Koko maan kattava maanpuolustustoiminta on turha jäänne ja aseet pitäisi ehdottomasti kerätä maalaistaloista pois, ovathan ne uhka. Jos joku haluaisi vaikka julistaa Pihtiputaan kansantasavallan ja linnoittaa kunnan keskustan, muutama kansalainen voisi hötkyilyllään aiheuttaa hätiköityä vastarintaa. Virallinen valtiovalta hoitaa kyllä ongelmatilanteet muutamassa kuukaudessa, vaikka neuvottelemalla Moskovassa hallitusnimitysten alistamisesta Pihtiputaan kansankomitealle ja sen naamioituneelle edustajalle.

Olkaamme myös edelleenkin yksin, seesteisinä ajopuina lintukotomme helmeilevässä virrassa, ja laulakaamme lalalaa, niin mitään pahaa ei ikinä tapahdu. Annetaan yleisten syiden hallita infotilaamme ja sanavalintojamme, johtaa keskustelujamme ja etenkin sitä, mistä ei saa keskustella. Silloin ei ristiriitoja ilmene. Se on viisasta ja vastuullista.

Ei millään suurella naapurimaalla eikä varsinkaan isolla itäisellä sellaisella voi olla mitään ilkeitä suunnitelmia Suomen suhteen, eihän Suomi edes koskaan ole ollut osa sen imperiumia niin kuin kaikki nuo muut. Tai siis, ainakin siitä on niin kauan, että venäläiset ovat jo varmasti muuttaneet mieltään ja näkevät Suomen aivan eri lailla kuin miten näkevät muut naapurimaansa.

On russofobiaa ajatella, että Venäjä voisi haluta jotenkin loukata naapurimaidensa suvereniteettia. Eihän se ole hyökännyt viimeisten parinkymmenen vuoden aikana kuin Tadžikistaniin, Azerbaidžaniin, Georgiaan, Ukrainaan sekä Pohjois-Kaukasian tasavaltoihin. Viroakin vastaan hyökättiin vain kybersodan keinoin, ei sotilasjoukoilla. No, Viro oli tosin Naton jäsen, mutta eihän se ole olennaista. Suomi on aivan eri asemassa. Olemmehan me melko lähellä Natoa. Ja Ruotsia, joka on ihan kuin me, joten ei meilläkään voi mitään huolenhäivää olla. Lalalaa!

Sitäpaitsi Amerikkakin hyökkäsi rauhaa rakastavia Kuubaa, Grenadaa, Miloševićiä, Saddamia, Talibania ja Qaddafia vastaan. Pommitti rauhaa rakastavaa al-Qa'idaa milloin missäkin - kysymättä etukäteen YK:n turvallisuusneuvostolta! Kun kerran Amerikka on tehnyt sellaista, kyllä Venäjällä on silloin oltava oikeus puolustaa etupiiriään Suomessa. Suomen on parasta vain hyväksyä se tai muuten... Mutta ei Suomen tarvitse pelätä ikinä joutuvansa painostuksen tai uhkailun kohteeksi, vaikka jäisikin suosiolla kaikkien länsimaisten turvatakuiden ulkopuolelle ikiajoiksi.