Appelsiinien aika

Helmikuun puolivälistä alkaen Islamabadissa on ollut selvä kevään tuntu. Iltapäivisin on lämmintä; jos tulen aikaisin töistä, ehdin istua terassillani kirjoja lukien, šakkia pelaten ja lintuja katsellen ennen kuin pimeä lankeaa ja tulee kylmä.

Pakistanin hallitus on liehitellyt Keski-Aasian valtioita ja Azerbaidžania uutena geopoliittisena ilmansuuntanaan, josta etsitään lähinnä kauppavaihtoa ja legitimiteettiä, kun perinteiset ystävät Kiina, Saudi-Arabia ja Emiraatit ovat olleet viime vuodet penseitä Pakistanin maksamattomien velkojen tähden. Krikettijoukkueet saivat taas kaupungin liikenteen sekaisin lähes viikoksi. Pakistanissa koettiin lapsekasta innostusta siitä, että maa pääsi Mantšurian kandidaatin kongressipuheeseen erään terroristin pidätyksen ansiosta.

Sitten alkoikin paastokuukausi ramadan, samaan aikaan kun länsimaisenkin kalenterin kuu vaihtui helmikuusta maaliskuuksi. Ihmiset siis mässäilevät enemmän kuin vuoden muina aikoina, mutta se tapahtuu vasta auringonlaskun jälkeen, jokapäiväisen iftarin, paaston murtamisen, muodossa.

Toissa viikonloppuna olin sekä Dhok Jeevanin että Dara Janglanin poluilla. Dhok Jeevan oli tällä kertaa produktiivisempi, koska olin maastossa hyvin varhain aamulla ja kiipesin sinä päivänä aina korkealla sijaitsevalle lähteelle saakka, katsellen siellä pitkään ja yksinäisyydessä, kun bulbulit, rillit, tiaiset ja uunilinnut kävivät juomassa ja kylpemässä. Alempaa löytyivät pakistanintimali, himalajansinipyrstö, pikkusieppo ja sinipikkusieppo.

Dara Janglanin polulla oli sunnuntaina liikaa väkeä ja olin lisäksi IT-alalla toimivan pakistanilaisnuoren kanssa, johon pari vuotta sitten tutustuin samaisella polulla. Ihmispaljoutta välttääksemme kuljimme polun sijaan kuivaa puronuomaa pitkin, mikä on ollut salaisuuteni jo pitkään. Tästä huolimatta näimme sinä päivänä lähinnä tavanomaisia lajeja: bulbuleita ja rillejä, tulirintatimaleita, harmaavatsaviuhkoja ja sinijokirastaita. Ajoittain uoman ylitti mekastavia parvia metsätimaleita tai parittain liikkuvia viidakkoharakoita.

Viime viikonloppuna oli Rawaljärven vuoro. Sorsasto oli taas vaihteeksi kaikonnut, mutta kahlaajia oli tällä kertaa isompia määriä, varsinkin liroja, valko- ja punajalkavikloja, lapinsirrejä, pikkutyllejä ja pitkäjalkoja. Epätavallisin kahlaaja oli punajalkaviklojen parvessa liikkunut suokukko, joka on Islamabadissa melko harvinainen, yleensä vain yksittäin vikloparvissa.

Ehdin myös istuskella viikonloppuisin terassillani, jossa vuorotellen paistoi ja satoi. Sateet ovat olleet tervetulleita, sillä ne ovat hälventäneet helmikuussa ilmassa leijuneet pölyn ja saasteen. Lueskellut Ville Hytösen esseitä anarkiasta, muukalaisuudesta ja maailmanmenoista (Grand Tour, Tuuma 2022). Tunnistan Hytösessä sukulaissieluista tervettä hulluutta.

Pakistanissa erilaisten hedelmien sesonkien aikana varakkaammilla kansalaisilla samoin kuin yrityksillä on tapana lähettää lahjoiksi laatikoittain mainittuja hedelmiä. Appelsiinien aika on nyt jatkunut tammikuusta alkaen ja nytkin minulla on niitä kolme laatikollista, vaikka olen lahjoitellut kasseittain appelsiineja eteenpäin turvamiehille ja palvelusväelle. Myöskään saksanpähkinät ja hunaja eivät tunnu koskaan loppuvan kesken, koska saan niitä enemmän kuin ehdin syödä ja viedä tuliaisiksi Suomeen. Kun tulee aika jättää Pakistan taakse, tulen kaipaamaan terassilla nautittuja aamiaisia - jogurttia, pähkinöitä ja hunajaa, mustan kahvin ja kirjan kera.

Oransseista tulee mieleen ikävä kyllä myös ikävämpiä asioita. Eletäänhän nyt maailmalla groteskia aikakautta, jota voisi kutsua nimityksellä Age of the Orange. Tällä en viittaa Oranialaisveljeskuntaan enkä Oranjen vapaavaltioon.

Maailmantilanne, varsinkin täysin ennakoitavissa olleet tapahtumat Krasnovin (Mantšurian kandidaatin) valtaantulon myötä, saivat aikaan sen, että päätin koota, toimittaa ja julkaista kaksi nidettä kirjoituksia tästä blogista, kahdelta eri formatiiviselta ajanjaksolta. Ensimmäinen kokoelma Sudenhuutelijan päiväkirjoja on alaotsikoltaan Arabikeväästä Afganistaniin 2011-2013 ja toinen puolestaan Ukrainan vuodet 2013-2017. Ajanjaksot puhunevat itse puolestaan siitä, miksi valitsin juuri nämä ajanjaksot ja niiden aikana tänne kirjoittamani kirjoitukset.

Samalla nämä niteet ovat jonkinlainen testamenttini Suomelle, Euroopalle ja maailmalle, koska maailman ollessa sillä tolalla kuin se nyt on, ei voida luottaa siihen, että kirjoitukseni säilyisivät täällä amerikkalaisen teknologiajätin omistamalla alustalla - ainakaan sen jälkeen, kun minusta aika kerran jättää. Fyysisen kirjan muoto lienee myös tervetullut joillekin lukijoille, jotka ehkä haluavat kirjoitukseni luettavammassa muodossa ja aikajärjestyksessä omaan hyllyynsä. Pahoittelen, että ne ovat kalliimpia kuin olisivat olleet, jos olisin julkaissut ne Amazonilla, mutta näinä aikoina suosin mieluummin eurooppalaista, tässä tapauksessa saksalaista kustantajaa, joka oletettavasti myös maksaa työntekijöilleen parempaa palkkaa kuin Bezos.

Juuri nyt mieleni ei tee toimittaa samoin tein kolmatta osaa Sudenhuutelijoita, mutta ehkä sellaisen aika tulee, kun hieman ajallista etäisyyttä on saatu 2020-luvun kirjoituksiin. Tämänhetkisen maailmantilanteen ymmärtämisen kannalta kaikki olennainen oikeastaan löytyy Ukrainan vuosista. Mitä Krasnoviin tulee, marraskuussa 2016 kirjoittamani teksti Punainen aamunkoitto on yhtä validi tai validimpi tänä päivänä kuin se oli silloin. Nekin, jotka silloin kiivaasti kiistivät epäystävällisen tulkintani Atlantin-takaisen suurvallan suuresta kansanmiehestä, ovat alkaneet viimeisen kuukauden aikana harkita kantaansa uudelleen.

Ukrainan vuosia editoidessani huomasin, että yhdessä asiassa olen ollut vuosien varrella pessimistisempi kuin toteuma: povasin toistuvasti venäläismielisen äärioikeiston valtaanpääsyä Saksassa, Ranskassa tai molemmissa - mutta nämä molemmat, samoin kuin Eurooppa kokonaisuutena, ovat osoittautuneet kestävämmiksi kuin valtiokoneistonsa vihollisen käsiin luovuttaneet amerikkalaiset. Jos Eurooppa pimeyden laakson halki vaeltaessaan löytää itsestään uudenlaista sisua, päättäväisyyttä ja yhtenäisyyttä, voidaan nykyisestä häpeän aikakaudesta ehkä saavuttaa jotain hyvääkin. Tällä on kuitenkin kiire.

PS. RIP Riippusiipi. Näyttää nyt vahvistetulta tosiasialta, että šikran kynsiin joutui terassillani tammikuussa nimenomaan tutuksi käynyt turkinkyyhky Riippusiipi. Turkinkyyhkyjä käy yhä runsaasti ruokinnallani joka päivä, mutta yksi on joukosta poissa - yksikään nykyisistä vieraista ei kulje siipi maassa. Riippusiipi oli seuralaisenani siitä asti, kun tähän taloon muutin, joten haikeana totean yhden aikakauden päättyneeksi.