Olimme saapuneet San Pedroon veneellä Belize Citystä ja meritse myös jatkoimme Ambergris Cayltä pohjoiseen, Meksikoon. Saavuimme Quintana Roon osavaltion pääkaupungin Chetumalin satamaan veneessä, joka oli täynnä puolalaisia. Rajamuodollisuudet menivät nopeasti. Päivät olivat alkaneet huveta, joten meidän piti tiivistää tahtia alkuperäisistä suunnitelmista, joissa olisi pysähdytty päiväksi tai pariksi Chetumaliin, käyty Quintana Roon laajoilla kosteikkoalueilla Sian Kaanissa ja samoin Jukatanin keskiosissa Calakmulissa, johon pääseminen osoittautui kuitenkin yksityisautotta hankalaksi.
Käytettävissä olevan ajan puutteessa matkustimme kuitenkin Chetumalista suoraan Yucatánin osavaltion pääkaupunkiin Méridaan ja saatoin bussista kaihoisasti katsella Sian Kaanin kutsuvien rämeiden ja hetteiköiden perään. Voi mikä määrä lintuja, liskoja, käärmeitä, rapuja, hyttysiä ja iilimatoja siellä olisikaan odottanut!
No, täytyy kuitenkin sanoa, että Mérida oli kaupunkina erinomaisen viehättävä ja monipuolinen, luultavasti etenkin siksi, että se ei ole rannikolla ja niinpä kaiken maailman pakettimatkaturistit pysyvät poissa. Repputuristeja sen sijaan oli kasapäin, teineistä niihin vanhoihin setiin ja yksinmatkustaviin täteihin, jotka hengailevat nuorison hostelleissa.
Perusasetukset olivat Méridassa samanlaisia kuin muissa tähän asti näkemissäni historiallisissa meksikolaiskaupungeissa: iso ja kaunis zócalo, jota ympäröivät mahtipontiset historialliset rakennukset, komea yliopisto, joukko pienempiä puistoaukioita patsaineen ja ravintoloineen, eri suuntiin lähtevien bussien asemat kukin sillä suunnalla keskustasta katsoen. Niin, ja tietysti mayakamaa myyvät kaupat, joista osissa ilmeisesti aitoa (kallista) käsityöläistavaraa ja toisissa kiinalaisvalmisteisia feikkejä. Kuten kaikkialla, matkamuistomyymälöissä ei ole juuri mitään variaatiota, vaan kaikissa kaupoissa on täsmälleen samat tuotteet.
Koska olimme taas Belizen suhteellisen alhaisesta väentiheydestä Meksikon tungoksessa, kaikkialla oli tietysti massoittain väkeä. Meksikossa näyttää olevan yleistä, että jollain aukiolla on aina jokin julkinen konsertti, ja väkeä riittää pakkautumaan sinne satapäin, vaikka se olisi humppaa, kuten jonkun kadunmiehen meille mayakulttuurisena konserttina suosittelema tapahtuma osoittautui olevan.
keskiviikko 8. joulukuuta 2010
tiistai 7. joulukuuta 2010
Ambergris Caye
Belizen rannikon edustalla on suuri määrä koralliatolleja, joista useimpia suojaa mangrovemetsä, ellei sitä ole raivattu hotellien ja typerien hiekkarantojen tieltä - typerien siksi, että hiekkarannat ilman mangrovepuita johtavat siihen, että meri ja hurrikaanit vähitellen upottavat koko saaren. Meille kerrottiin, että Belizen edustan valliriutta on maailman toiseksi suurin, Australian jälkeen tietysti.
Suurinta osaa korallisaarista kutsutaan nimellä Caye (lausutaan samoin kuin Floridan edustan saarista käytettävä sana Key). Niistä suurin, Ambergris Caye, sijaitsee pohjoisen Belizen rannikolla ja on itse asiassa kapean salmen erottama jatke Meksikon Chetumalista etelään suuntautuvalle kynkäälle, joka on vähän samantapainen kuin Kuurinkynnäs ja muut Baltian rannikon kynkäät. Ambergris Cayen pääkaupunki on nimeltään San Pedro ja se on kuin onkin se sama San Pedro, josta Madonna lauloi laulussaan Isla Bonita.
San Pedro ja oikeastaan koko Ambergris Caye, ehkä lukuun ottamatta saaren pohjoisosassa olevaa kansallispuistoa, jonne pääsee vain veneellä, on koko Belizen turistoitunein alue, joka on resorttia ja ravintolaa toisensa perään, ja jonka kaduilla amerikkalaiset turistit ajelevat vuokraamillaan golfvaunuilla. Paikallisväestö on pääosin hispaanista ja myös näyttää meksikolaisilta.
Rämmittyämme pitkään viidakoissa ja mangroverämeillä, asuttuamme varsin vaatimattomissa majataloissa ja bungaloweissa siellä ja täällä, sallimme itsellemme pari yötä luksusta San Pedrossa. Mutta minä kun en pysty lainkaan olemaan suorassa auringossa trooppisten merten äärellä, saati ottamaan aurinkoa, rantalomailu on minulle hyödytöntä, joten matkatoverini paahtaessa itseään auringossa ja nauttiessa margaritoja palmunlehväin suojissa, vuokrasin sen sijaan veneen ja lähdin pienelle ulkoatollille Cayo Rosariolle etsimään joitain mangrovelintuja.
Cayo Rosariolta löytyikin pesiviä ruskopelikaaneja ja fregattilintuja, runsaasti keltakerttulin mangrovealalajia sekä muutama erikoisempikin laji, kuten mölymangrovekana ja mangrovekäki. Lisäksi saarella oli runsaasti iguaaneja ja muita liskoja - sekä ikävä kyllä hyttysiä.
Oppaani oli erityisesti kalojen asiantuntija ja asiakkaistaan ilmeisesti suurin osa suunnistaakin näille matalikoille merenalaisen eikä merenpäällisen elämän houkuttamina. Hän kertoi haaveistaan perustaa jonain päivänä kalanvientiyritys ja sitten muuttaa Yhdysvaltoihin. Hän kertoi myös siitä, että lahjomalla joitain viranomaisia matalikolle voi perustaa oman keinotekoisen saaren. Oman saaren rakentamiseen kuluu alle miljoona dollaria ja se vie vain pari vuotta. Suurin osa matalikkoalueista, jotka jatkuvat silmänkantamattomiin, on niin matalia, että Ambergris Cayeltä voisi ilmeisesti varsin helposti myös kahlata ulkosaarille; syvimmillään vesi tuntui yltävän vain kaulaan asti.
Hotellimme aiempi omistaja oli ollut lintuharrastaja ja rakentanut pienelle viidakkotontille oman lintutornin, josta näki latvustoa, paljon kerttuleita, tyranneja, jukataninvireoita, Icterus-suvun trupiaaleja ja tropiikkimatkijoita. Kävin siellä useamman kerran kukonlaulun aikaan ja auringon juuri laskettua. Näin muun muassa ampuhaukan repimässä pyydystämäänsä sääskikerttua ja satoja hedelmälepakoita. Jukatanin erikoisuus, silkkimatkija, oli tolkuttoman yleinen. Yöllä pienessä metsikössä huuteli amerikanhuuhkaja.
Kaikesta turistisuudestaan huolimatta San Pedro oli sympaattisempi paikka kuin esimerkiksi Cancún, joskin monesta näkee, että infra ja logistiikka toimivat vähän heikommin kuin Meksikossa, ja hinnatkin ovat kalliimmat - paitsi tietenkin jos vertaa Cancúniin.
Kävimme San Pedrossa supermarketissa, jonka omistaja kysyi tietysti iänikuiseen tapaan, mistä olemme kotoisin. Vastattuani hän toisti ensin "Holanda? Irlanda? Aa, Finlanda!" Jolloin arvasin, että hän on arabi ja puhuttelin arabiaksi. Kävi ilmi, että "Bill" olikin oikeasti Bilal ja he olivat koko jengi Jordaniasta. Saimme 10 % alennuksen kaupungissa sijaitsevaan ravintola Ali Babaan, joka epäilemättä on sukulaisten omistama.
Suurinta osaa korallisaarista kutsutaan nimellä Caye (lausutaan samoin kuin Floridan edustan saarista käytettävä sana Key). Niistä suurin, Ambergris Caye, sijaitsee pohjoisen Belizen rannikolla ja on itse asiassa kapean salmen erottama jatke Meksikon Chetumalista etelään suuntautuvalle kynkäälle, joka on vähän samantapainen kuin Kuurinkynnäs ja muut Baltian rannikon kynkäät. Ambergris Cayen pääkaupunki on nimeltään San Pedro ja se on kuin onkin se sama San Pedro, josta Madonna lauloi laulussaan Isla Bonita.
San Pedro ja oikeastaan koko Ambergris Caye, ehkä lukuun ottamatta saaren pohjoisosassa olevaa kansallispuistoa, jonne pääsee vain veneellä, on koko Belizen turistoitunein alue, joka on resorttia ja ravintolaa toisensa perään, ja jonka kaduilla amerikkalaiset turistit ajelevat vuokraamillaan golfvaunuilla. Paikallisväestö on pääosin hispaanista ja myös näyttää meksikolaisilta.
Rämmittyämme pitkään viidakoissa ja mangroverämeillä, asuttuamme varsin vaatimattomissa majataloissa ja bungaloweissa siellä ja täällä, sallimme itsellemme pari yötä luksusta San Pedrossa. Mutta minä kun en pysty lainkaan olemaan suorassa auringossa trooppisten merten äärellä, saati ottamaan aurinkoa, rantalomailu on minulle hyödytöntä, joten matkatoverini paahtaessa itseään auringossa ja nauttiessa margaritoja palmunlehväin suojissa, vuokrasin sen sijaan veneen ja lähdin pienelle ulkoatollille Cayo Rosariolle etsimään joitain mangrovelintuja.
Cayo Rosariolta löytyikin pesiviä ruskopelikaaneja ja fregattilintuja, runsaasti keltakerttulin mangrovealalajia sekä muutama erikoisempikin laji, kuten mölymangrovekana ja mangrovekäki. Lisäksi saarella oli runsaasti iguaaneja ja muita liskoja - sekä ikävä kyllä hyttysiä.
Oppaani oli erityisesti kalojen asiantuntija ja asiakkaistaan ilmeisesti suurin osa suunnistaakin näille matalikoille merenalaisen eikä merenpäällisen elämän houkuttamina. Hän kertoi haaveistaan perustaa jonain päivänä kalanvientiyritys ja sitten muuttaa Yhdysvaltoihin. Hän kertoi myös siitä, että lahjomalla joitain viranomaisia matalikolle voi perustaa oman keinotekoisen saaren. Oman saaren rakentamiseen kuluu alle miljoona dollaria ja se vie vain pari vuotta. Suurin osa matalikkoalueista, jotka jatkuvat silmänkantamattomiin, on niin matalia, että Ambergris Cayeltä voisi ilmeisesti varsin helposti myös kahlata ulkosaarille; syvimmillään vesi tuntui yltävän vain kaulaan asti.
Hotellimme aiempi omistaja oli ollut lintuharrastaja ja rakentanut pienelle viidakkotontille oman lintutornin, josta näki latvustoa, paljon kerttuleita, tyranneja, jukataninvireoita, Icterus-suvun trupiaaleja ja tropiikkimatkijoita. Kävin siellä useamman kerran kukonlaulun aikaan ja auringon juuri laskettua. Näin muun muassa ampuhaukan repimässä pyydystämäänsä sääskikerttua ja satoja hedelmälepakoita. Jukatanin erikoisuus, silkkimatkija, oli tolkuttoman yleinen. Yöllä pienessä metsikössä huuteli amerikanhuuhkaja.
Kaikesta turistisuudestaan huolimatta San Pedro oli sympaattisempi paikka kuin esimerkiksi Cancún, joskin monesta näkee, että infra ja logistiikka toimivat vähän heikommin kuin Meksikossa, ja hinnatkin ovat kalliimmat - paitsi tietenkin jos vertaa Cancúniin.
Kävimme San Pedrossa supermarketissa, jonka omistaja kysyi tietysti iänikuiseen tapaan, mistä olemme kotoisin. Vastattuani hän toisti ensin "Holanda? Irlanda? Aa, Finlanda!" Jolloin arvasin, että hän on arabi ja puhuttelin arabiaksi. Kävi ilmi, että "Bill" olikin oikeasti Bilal ja he olivat koko jengi Jordaniasta. Saimme 10 % alennuksen kaupungissa sijaitsevaan ravintola Ali Babaan, joka epäilemättä on sukulaisten omistama.
sunnuntai 5. joulukuuta 2010
Välihuomio
Taustalla soi Cielito Lindo, joka kuulemma on meksikolainen kansanlaulu, vaikka minä olen nuorena oppinut tuntemaan sen aivan eri sanoilla: "Juo ystävä juo, juo itsesi täyteen kuin sika; omat viimeiset kopeekkasi kapakkaan vie, ja kerro mikä elämässä on vika."
Hyvä elämä ei ole välttämättä kiinni elämän pituudesta, koettujen sairauksien määrästä, normisuorituksista eikä muistakaan mitattavista asioista, vaan se on sitä, että voi kääntyä katsomaan taaksepäin jalanjälkiinsä ja olla jotenkuten tyytyväinen siihen, mitä on saanut aikaan. Se antaa myös perspektiiviä kokea sen, mitä on nyt, ja mitä on tuleva.
Nuorempana laadin kaavion, jonka mukaan onnellisuus seuraa toiveiden toteutumisesta; ihmisen pitää tahtoa ja tavoitella niitä asioita, joita oikeasti toivoo, ja siten todennäköisimmin saavuttaa onnellisuutta. Mutta nykyisin olen tarkistanut teoriaani siltä osin, että onnellisuus onkin delikaatimmin preesensiin sidottu perspektiivi omien toiveiden, tahtotilojen ja toteutumien todennäköiseltä näyttävästä (ei siis välttämättä reaalisesta) suhteesta. Onnellisuutta on olla juuri nyt saavuttamaisillaan; sitä, että onni on juuri kulman takana edessä, niin, että sen jo tietää olevan siellä, mutta se ei ole vielä takana plakkarissa.
Elämä, jossa on paljon onnellisuutta, voi olla hyvä elämä, muttei välttämättä, koska hyvä elämä arvioituu retrospektissä, kun taas onnellisuus seuraa potentiaalista. Molemmissa (retrospektissä ja potentiaalissa) kuitenkin pätee se Theodor Fontainen lausuma, että ihmiset yleensä ottaen käyttävät liian suuren osan ajastaan ja resursseistaan murehtiessaan sitä, mitä heiltä puuttuu, ja liian vähän ajastaan ja resursseistaan sen kapitalisointiin, mitä heillä on.
Hyvä elämä ei ole välttämättä kiinni elämän pituudesta, koettujen sairauksien määrästä, normisuorituksista eikä muistakaan mitattavista asioista, vaan se on sitä, että voi kääntyä katsomaan taaksepäin jalanjälkiinsä ja olla jotenkuten tyytyväinen siihen, mitä on saanut aikaan. Se antaa myös perspektiiviä kokea sen, mitä on nyt, ja mitä on tuleva.
Nuorempana laadin kaavion, jonka mukaan onnellisuus seuraa toiveiden toteutumisesta; ihmisen pitää tahtoa ja tavoitella niitä asioita, joita oikeasti toivoo, ja siten todennäköisimmin saavuttaa onnellisuutta. Mutta nykyisin olen tarkistanut teoriaani siltä osin, että onnellisuus onkin delikaatimmin preesensiin sidottu perspektiivi omien toiveiden, tahtotilojen ja toteutumien todennäköiseltä näyttävästä (ei siis välttämättä reaalisesta) suhteesta. Onnellisuutta on olla juuri nyt saavuttamaisillaan; sitä, että onni on juuri kulman takana edessä, niin, että sen jo tietää olevan siellä, mutta se ei ole vielä takana plakkarissa.
Elämä, jossa on paljon onnellisuutta, voi olla hyvä elämä, muttei välttämättä, koska hyvä elämä arvioituu retrospektissä, kun taas onnellisuus seuraa potentiaalista. Molemmissa (retrospektissä ja potentiaalissa) kuitenkin pätee se Theodor Fontainen lausuma, että ihmiset yleensä ottaen käyttävät liian suuren osan ajastaan ja resursseistaan murehtiessaan sitä, mitä heiltä puuttuu, ja liian vähän ajastaan ja resursseistaan sen kapitalisointiin, mitä heillä on.
lauantai 4. joulukuuta 2010
Cockscomb
Kävelin Helsingin keskustaan asioille ja lounaalle. Mennessä oli lumimyrsky. Kadunkulmassa joku itäeurooppalainen setä soitti trumpetilla trooppista lambadaa lumipyryssä. Palatessa ohi kolisteli mustassa sohjossa punainen kuplavolkkari, jonka takaa roikkui kaljatölkkejä jonkun parin avioitumisen kunniaksi. Lienee aika jatkaa Belizen matkamuistoja. Vuorossa on Cockscomb.
Cockscombin suojelualue sijaitsee Dangrigasta ja Hopkinsista lounaaseen yli Sitteejoen ja läpi kylän nimeltä Maya Center, johon on siirretty "sivistyksen pariin" aiemmin hajallaan sademetsissä eläneet mayaintiaanit. Cockscombin suojelualue käsittää laajan alueen trooppista metsää, lähinnä uudelleen elpyneitä entisiä jalopuun hakkuualueita ja entisiä viljelyksiä - esimerkiksi kaakao ja kookospalmu kasvavat villiintyneinä pitkin alueen viidakoita. Alue käsittää myös Belizen korkeimman vuoren Victoria Peakin. Nimensä alue on saanut tästä Mayavuorten osasta, joka joidenkin mielestä muistuttaa kukonhelttaa.
Cockscombin perustamisen syy oli alueen poikkeuksellisen vahva jaguaarikanta, mutta jaguaarin lisäksi alueella elää koko maailman suurin kissapetojen diversiteetti - jaguaarin lisäksi myös ainakin puuma, oselotti, jaguarundi ja margai sekä muitakin petonisäkkäitä kuten tairoja, harmaakettuja, koateja ja saukkoja. Harmaakettuja näkyi estoitta kuljeskelemassa kansallispuiston keskuksen ympärillä keskellä kirkasta päivääkin, mutta jaguaarista löytyi tietysti vain raapimajälkiä.
Linnustollisesti Cockscomb oli varsin mielenkiintoinen paikka, jossa näki esimerkiksi momotteja ja jakamareja aika hyvin. Alueella elävät hokkokanat ja tukaanit pysyivät paremmin piilossa, mutta kuningaskondorin sain bongattua täältä. Erilaisten tyrannien kirjo oli ällistyttävä. Pääsin myös näkemään pari muuralajia hyvin ja läheltä.
Cockscombin suojelualue sijaitsee Dangrigasta ja Hopkinsista lounaaseen yli Sitteejoen ja läpi kylän nimeltä Maya Center, johon on siirretty "sivistyksen pariin" aiemmin hajallaan sademetsissä eläneet mayaintiaanit. Cockscombin suojelualue käsittää laajan alueen trooppista metsää, lähinnä uudelleen elpyneitä entisiä jalopuun hakkuualueita ja entisiä viljelyksiä - esimerkiksi kaakao ja kookospalmu kasvavat villiintyneinä pitkin alueen viidakoita. Alue käsittää myös Belizen korkeimman vuoren Victoria Peakin. Nimensä alue on saanut tästä Mayavuorten osasta, joka joidenkin mielestä muistuttaa kukonhelttaa.
Cockscombin perustamisen syy oli alueen poikkeuksellisen vahva jaguaarikanta, mutta jaguaarin lisäksi alueella elää koko maailman suurin kissapetojen diversiteetti - jaguaarin lisäksi myös ainakin puuma, oselotti, jaguarundi ja margai sekä muitakin petonisäkkäitä kuten tairoja, harmaakettuja, koateja ja saukkoja. Harmaakettuja näkyi estoitta kuljeskelemassa kansallispuiston keskuksen ympärillä keskellä kirkasta päivääkin, mutta jaguaarista löytyi tietysti vain raapimajälkiä.
Linnustollisesti Cockscomb oli varsin mielenkiintoinen paikka, jossa näki esimerkiksi momotteja ja jakamareja aika hyvin. Alueella elävät hokkokanat ja tukaanit pysyivät paremmin piilossa, mutta kuningaskondorin sain bongattua täältä. Erilaisten tyrannien kirjo oli ällistyttävä. Pääsin myös näkemään pari muuralajia hyvin ja läheltä.
Hopkins
Dangrigasta etelään Belizen rannikolla sijaitsee kylä nimeltä Hopkins, joka on nimetty jonkun lähetyssaarnaajan ja filantroopin mukaan, mutta on garifunakylä. Nyttemmin se on alkanut saavuttaa suosiota reppumatkailijoiden keskuudessa hipahtavana rantachillailukohteena. Kylän pohjoispuolelle on rakennettu muutama bungaloweja käsittävä resortti, eteläpuolelle taas keskittyy paikallinen asutus.
Päästäkseen Hopkinsiin on joko oltava oma auto, otettava ainoa sinne päivittäin menevä bussi, tai sitten hypättävä pois etelään Punta Gordaan menevästä bussista keskellä ei mitään, josta on lähteestä riippuen neljän tai kuuden tai kahdeksan mailin kävelymatka päällystämätöntä hiekkatietä pitkin Hopkinsin kylään. Paikassa, johon tämä hiekkatie saapuu, on King Cassava Culture Bar, jossa saa quesadilloja, olutta ja jossa soi tietysti puntarock. "Kuningas Kassava" on samalla myös matkanjärjestäjä.
Niin kuin kaikkiin tällaisiin paikkoihin maailmassa, Hopkinsiinkin on päätynyt joitain ekspättejä, kuten teksasilainen eläkeläissetä, joka asui pylväiden varassa olevassa perinteisessä belizeläismökissä parikymppisen mustan karibialaisnaisen kanssa, ja kanadalaisnainen, joka oli naimisissa tai ehkä avoliitossa Hopkinsin kuuluisan rumpalimestarin kanssa. Tämä jälkimmäinen herra oli erityinen syy miksi tulimme Hopkinsiin ja vuokrasimme hiekkarannalta palmujen katveesta mökin. Matkakumppanini ryhtyi absorboimaan tietoa paikallismusiikista ja sai ilmeisesti myös matkan parhaat kirjalliset lähteet.
Minä sen sijaan korkkasin kaljan ja istuin mökkimme terassille katselemaan edessä siintävää Karibianmerta, siellä edestakaisin lentäviä fregattilintuja, ruskopelikaaneja, kuningastiiroja ja nokisiipilokkeja, vieressä palmuissa riehuvaa keltarintakerttulia, joka on Dendroica-kerttuleista tyylikkäimpiä, ja ryhdyin järjestämään jäljessä laahaavia muistiinpanojani ja lintuhavaintojani, jotta ymmärtäisin omia merkintöjäni myös matkan jälkeen.
Jopa Hopkinsissa asti näyttävät kaupat ja baarit olevan kiinalaisten ja meksikolaisten omistuksessa. Ehkä siksi paikalliset tuntuivat suosittelevan meille joidenkin ekspättihippien omistamaa pizzeriaa, jota emme koskaan tulleet löytäneiksi, joten kiinalaisten ja meksikolaisten palveluja käytettiin. Kukonlaulun aikaan seuraavana aamuna Kuningas Kassavan mies vei meidät räjähtäneellä pakettiautollaan Cockscombin kansallispuistoon, joka tunnetaan myös jaguaarinsuojelualueena.
Päästäkseen Hopkinsiin on joko oltava oma auto, otettava ainoa sinne päivittäin menevä bussi, tai sitten hypättävä pois etelään Punta Gordaan menevästä bussista keskellä ei mitään, josta on lähteestä riippuen neljän tai kuuden tai kahdeksan mailin kävelymatka päällystämätöntä hiekkatietä pitkin Hopkinsin kylään. Paikassa, johon tämä hiekkatie saapuu, on King Cassava Culture Bar, jossa saa quesadilloja, olutta ja jossa soi tietysti puntarock. "Kuningas Kassava" on samalla myös matkanjärjestäjä.
Niin kuin kaikkiin tällaisiin paikkoihin maailmassa, Hopkinsiinkin on päätynyt joitain ekspättejä, kuten teksasilainen eläkeläissetä, joka asui pylväiden varassa olevassa perinteisessä belizeläismökissä parikymppisen mustan karibialaisnaisen kanssa, ja kanadalaisnainen, joka oli naimisissa tai ehkä avoliitossa Hopkinsin kuuluisan rumpalimestarin kanssa. Tämä jälkimmäinen herra oli erityinen syy miksi tulimme Hopkinsiin ja vuokrasimme hiekkarannalta palmujen katveesta mökin. Matkakumppanini ryhtyi absorboimaan tietoa paikallismusiikista ja sai ilmeisesti myös matkan parhaat kirjalliset lähteet.
Minä sen sijaan korkkasin kaljan ja istuin mökkimme terassille katselemaan edessä siintävää Karibianmerta, siellä edestakaisin lentäviä fregattilintuja, ruskopelikaaneja, kuningastiiroja ja nokisiipilokkeja, vieressä palmuissa riehuvaa keltarintakerttulia, joka on Dendroica-kerttuleista tyylikkäimpiä, ja ryhdyin järjestämään jäljessä laahaavia muistiinpanojani ja lintuhavaintojani, jotta ymmärtäisin omia merkintöjäni myös matkan jälkeen.
Jopa Hopkinsissa asti näyttävät kaupat ja baarit olevan kiinalaisten ja meksikolaisten omistuksessa. Ehkä siksi paikalliset tuntuivat suosittelevan meille joidenkin ekspättihippien omistamaa pizzeriaa, jota emme koskaan tulleet löytäneiksi, joten kiinalaisten ja meksikolaisten palveluja käytettiin. Kukonlaulun aikaan seuraavana aamuna Kuningas Kassavan mies vei meidät räjähtäneellä pakettiautollaan Cockscombin kansallispuistoon, joka tunnetaan myös jaguaarinsuojelualueena.
perjantai 3. joulukuuta 2010
Dangriga
Dangriga on rauhallinen pikkukaupunki Belizen eteläisellä rannikolla. Se on tullut tunnetuksi garifunakansan pääkaupunkina, sillä on ainoa suurempi kaupunki, jossa garifunat ovat väestöstä (ainakin oman ilmoituksensa mukaan) enemmistönä, noin 60 prosenttia. Saapuessamme Dangrigan linja-autoasemalle tapasimme taksikuskin, jolla oli päässä rastat ja Etiopian värein varustettu löysä pipo, ja tietysti Siionin leijona roikkumassa karvanoppien tilalla.
Dangrigassa puhutaan mustaa englantia ja miehiä kutsutaan "mieheksi" tai "veljeksi" ja naisia "siskoksi" tai "leidiksi". Väki lampsii löysissä vaatteissa kiireettömästi pitkin kylänraittia ja polttelee gandžaa kadunkulmissa. Garifunien musiikista, erityisesti uudemmasta puntarockista, on tullut kansainvälinen "juttu", jota hipit tulevat etsimään Dangrigasta ja eteläisemmän rannikon pienistä garifunakylistä, kuten Hopkinsista.
Vaikka nykyisin useimmat garifunat puhuvat lähinnä englantia, garifunan kieli on kokenut jonkinmoisen renessanssin Belizen (entisen Brittiläisen Hondurasin) 1980-luvulla tapahtuneen itsenäistymisen jälkeen, jolloin garifunien identiteetistä tehtiin jonkinlaista kansallisidentiteettiä koko Belizelle. Jos menet sanomaan, että garifunat ovat orjien jälkeläisiä, saat todennäköisesti turpiin, sillä tämä jos mikä on garifunille tärkeä osa identiteettiä - ja erottava asia suhteessa muuhun Karibian mustaan väestöön, jotka garifunien mielestä ovat kreoleja tai neekereitä.
Vaikka nykyiset garifunat näyttävät päästä kantapäähän tyypillisiltä länsiafrikkalaisilta, kuuntelevat jamaikalaista musiikkia, pukeutuvat kuin jenkkimustat, puhuttelevat toisiaan sanoilla "man" ja "brother", pitävät kiiltävistä esineistä, katsovat että naisen takapuolen on hyvä olla paksu, niin he eivät missään tapauksessa ole afrikkalaisia eivätkä neekereitä, vaan muuan intiaaniheimo.
Garifunat ovat mustia karibeja ja jäljittävät juurensa Saint Vincentin saarelle, josta britit väkisin karkottivat heidät, kun garifunat olivat riittävän kauan niskoitelleet, kieltäytyneet orjuudesta ja käyneet sissitaistelua vuoroin ranskalaisia ja vuoroin brittejä vastaan. Garifunien kieli muodostuu pääosin arawakin kielestä, johon on sekoittunut jonkin verran vaikutteita karibin kielestä, länsiafrikkalaisista kielistä, arabiasta, englannista ja ranskasta. Garifunien uskonto on nykyisin nimellisesti kristitty, mutta todellisuudessa pinnan alla sekoitus vaikutteita karibeilta, arawakeilta ja marabuilta eli länsiafrikkalaisilta suufimuslimeilta.
Miten on mahdollista, että on olemassa intiaanikieltä puhuva intiaaniheimo, joka kuitenkin ilmiselvästi koostuu länsiafrikkalaisperäisistä ihmisistä? "Mustien karibien" synty on selitetty siten, että aikoinaan Pikku-Antilleja asuttanut arawakkikansa joutui kahdesti karibien valloittamaksi. Ensin "punaisten karibien" ja sitten "mustien karibien". Karibit tulivat nykyisten Guyanan ja Venezuelan alueilta sekä Orinocolta. Punaiset karibit olivat varsinaisia alkuperäisiä karibi-intiaaneja, mustat karibit taas afrikkalaisten geneettisiä jälkeläisiä. Nämä surmasivat kummallakin kerralla arawakkimiehet mutta ottivat vaimoikseen paikallisia naisia, joten naisten kieli, arawakki, säilyi. Garifunien kieli on yksi harvoja kieliä maailmassa, jossa on olemassa "naisten kieli" ja "miesten kieli" - eri sukupuolet siis käyttävät mm. eri sanoja ja eri kielioppimuotoja.
Se, kuinka karibit alun perin "mustuivat", on hämärän peitossa. Ehkä Saint Vincentin rannikolle haaksirikkoutui orjalaiva tai ehkä orjat sittenkin pakenivat jostain muualta ja saivat valloitettua itselleen intiaaniheimon naiset. Ehkä myytit siitä, että länsiafrikkalaiset muslimit ylittivät Atlantin jo ennen Kolumbusta, pitävät sittenkin paikkansa. Tällaista ei tosin tietääkseni mainita edes Ibn Battutan matkoissa, vaikka Ibn Battuta matkusti melko laajalti Länsi-Afrikassa.
Dangrigan länsipuolella vähän kaupungin ulkopuolella on garifunamuseo ja sen yhteydessä koulu, joka opettaa lapsille garifunien omaa kieltä ja musiikkia. Ensimmäisellä kerralla, kun yritimme vierailla siellä, museo ei koskaan avannut oviaan, kun taas myöhemmin palatessamme Hopkinsista, museo oli auki ja kuultuaan, että matkakumppanini on Karibian alueeseen ja Latinalaiseen Amerikkaan erikoistunut etnomusikologi, hän kertoi vuolaasti garifunien historiasta ja kulttuurista.
Dangriga on leppoisa pikkukaupunki meren ja joen rannalla. Kuulimme useilta eri paikallisilta tuttavuuksilta, että tuloamme seuraavana iltana olisi tärkeä ilmainen konsertti, jossa soittaisi tunnettu hondurasilainen bändi puntarockia. Menimme tietysti sinne ja olimme ainoat valkoiset, kunnes sinne ilmaantui aiemmin tapaamamme taidekauppiaan seurassa myös joku keski-ikäinen amerikkalainen miesturisti. Kookkaat, rintavat ja persevät karibiattaret jaksoivat tanssia koko illan, mikä lienee ollut melkoinen fyysinen suoritus sinässään. Teimme kuten muukin yleisö, joimme toista Belizen kahdesta omasta olutmerkistä (joiden lisäksi saatavilla oli kaikkialla tietysti jamaikalaista Red Stripea).
Kaikkialla Belizessä näkyi vapaamuurariloošien taloja. Niiden seinissä oli usein suoraan sanottu, mikä looši oli kyseessä, ja harppien, pyramidien, silmien ynnä muiden kuvia. Erään talon ohittaessamme sisältä kuului äkillinen kovaääninen mumina, joka kuulosti siltä, kuin suuri joukko ihmisiä olisi yhtäaikaisesti mumissut loitsuja. Koko talo oli suljettu, kaikki sen ovet ja ikkunaluukut, ja pihalla vartioi vihaisen näköinen matroona. Arvelimme myöhemmin, että kyseisen talon kätkemät menot olisivat saattaneet olla myös garifunien perinneuskonnon harjoittamista, joka pitää tehdä puolisalaa, koska virallisesti kaikki ovat kovin kristillisiä.
Asuimme majatalossa, jonka aulassa oli kartta värillisine neuloineen osoittamassa, mistä kaikkialta oli aiemmin käynyt asiakkaita. Yllättyneinä totesimme, että täällä asti oli käyty aiemmin myös Suomesta ja Virosta. Mikä ettei. Matkamme aikana emme muutoin olleet tähän mennessä tavanneet muita suomalaisia kuin yhden El Panchánissa ovemme taakse koputtamaan ilmaantuneen tytön, joka oli jossain Jukatanin rantakohteista lyöttäytynyt italialaisten poikien seuraan ja lähtenyt näiden mukana johonkin Palenquessa järjestettävään hippijuhlaan.
Söimme Riverside Caféssa jotain, mikä oli sen päivän ainoa saatavilla oleva liha, ja emäntä kuvaili sitä joksikin possun tapaiseksi. Myöhemmin meille selvisi sanakirjoista, että kyseessä oli aguti, viidakoissa elävä kookas marsumainen jyrsijä, joita olimme nähneet paljon Tikalissa. Niin että tulipa sellaistakin sitten syötyä. Samaisen kahvilan edessä valokuvasin sellaisenkin ihmeen kuin pelikaanin istumassa puhelinlangalla. Fregattilinnut kaartelivat taivaalla. Äkillinen monsuuni kasteli meidät märiksi.
Dangrigassa puhutaan mustaa englantia ja miehiä kutsutaan "mieheksi" tai "veljeksi" ja naisia "siskoksi" tai "leidiksi". Väki lampsii löysissä vaatteissa kiireettömästi pitkin kylänraittia ja polttelee gandžaa kadunkulmissa. Garifunien musiikista, erityisesti uudemmasta puntarockista, on tullut kansainvälinen "juttu", jota hipit tulevat etsimään Dangrigasta ja eteläisemmän rannikon pienistä garifunakylistä, kuten Hopkinsista.
Vaikka nykyisin useimmat garifunat puhuvat lähinnä englantia, garifunan kieli on kokenut jonkinmoisen renessanssin Belizen (entisen Brittiläisen Hondurasin) 1980-luvulla tapahtuneen itsenäistymisen jälkeen, jolloin garifunien identiteetistä tehtiin jonkinlaista kansallisidentiteettiä koko Belizelle. Jos menet sanomaan, että garifunat ovat orjien jälkeläisiä, saat todennäköisesti turpiin, sillä tämä jos mikä on garifunille tärkeä osa identiteettiä - ja erottava asia suhteessa muuhun Karibian mustaan väestöön, jotka garifunien mielestä ovat kreoleja tai neekereitä.
Vaikka nykyiset garifunat näyttävät päästä kantapäähän tyypillisiltä länsiafrikkalaisilta, kuuntelevat jamaikalaista musiikkia, pukeutuvat kuin jenkkimustat, puhuttelevat toisiaan sanoilla "man" ja "brother", pitävät kiiltävistä esineistä, katsovat että naisen takapuolen on hyvä olla paksu, niin he eivät missään tapauksessa ole afrikkalaisia eivätkä neekereitä, vaan muuan intiaaniheimo.
Garifunat ovat mustia karibeja ja jäljittävät juurensa Saint Vincentin saarelle, josta britit väkisin karkottivat heidät, kun garifunat olivat riittävän kauan niskoitelleet, kieltäytyneet orjuudesta ja käyneet sissitaistelua vuoroin ranskalaisia ja vuoroin brittejä vastaan. Garifunien kieli muodostuu pääosin arawakin kielestä, johon on sekoittunut jonkin verran vaikutteita karibin kielestä, länsiafrikkalaisista kielistä, arabiasta, englannista ja ranskasta. Garifunien uskonto on nykyisin nimellisesti kristitty, mutta todellisuudessa pinnan alla sekoitus vaikutteita karibeilta, arawakeilta ja marabuilta eli länsiafrikkalaisilta suufimuslimeilta.
Miten on mahdollista, että on olemassa intiaanikieltä puhuva intiaaniheimo, joka kuitenkin ilmiselvästi koostuu länsiafrikkalaisperäisistä ihmisistä? "Mustien karibien" synty on selitetty siten, että aikoinaan Pikku-Antilleja asuttanut arawakkikansa joutui kahdesti karibien valloittamaksi. Ensin "punaisten karibien" ja sitten "mustien karibien". Karibit tulivat nykyisten Guyanan ja Venezuelan alueilta sekä Orinocolta. Punaiset karibit olivat varsinaisia alkuperäisiä karibi-intiaaneja, mustat karibit taas afrikkalaisten geneettisiä jälkeläisiä. Nämä surmasivat kummallakin kerralla arawakkimiehet mutta ottivat vaimoikseen paikallisia naisia, joten naisten kieli, arawakki, säilyi. Garifunien kieli on yksi harvoja kieliä maailmassa, jossa on olemassa "naisten kieli" ja "miesten kieli" - eri sukupuolet siis käyttävät mm. eri sanoja ja eri kielioppimuotoja.
Se, kuinka karibit alun perin "mustuivat", on hämärän peitossa. Ehkä Saint Vincentin rannikolle haaksirikkoutui orjalaiva tai ehkä orjat sittenkin pakenivat jostain muualta ja saivat valloitettua itselleen intiaaniheimon naiset. Ehkä myytit siitä, että länsiafrikkalaiset muslimit ylittivät Atlantin jo ennen Kolumbusta, pitävät sittenkin paikkansa. Tällaista ei tosin tietääkseni mainita edes Ibn Battutan matkoissa, vaikka Ibn Battuta matkusti melko laajalti Länsi-Afrikassa.
Dangrigan länsipuolella vähän kaupungin ulkopuolella on garifunamuseo ja sen yhteydessä koulu, joka opettaa lapsille garifunien omaa kieltä ja musiikkia. Ensimmäisellä kerralla, kun yritimme vierailla siellä, museo ei koskaan avannut oviaan, kun taas myöhemmin palatessamme Hopkinsista, museo oli auki ja kuultuaan, että matkakumppanini on Karibian alueeseen ja Latinalaiseen Amerikkaan erikoistunut etnomusikologi, hän kertoi vuolaasti garifunien historiasta ja kulttuurista.
Dangriga on leppoisa pikkukaupunki meren ja joen rannalla. Kuulimme useilta eri paikallisilta tuttavuuksilta, että tuloamme seuraavana iltana olisi tärkeä ilmainen konsertti, jossa soittaisi tunnettu hondurasilainen bändi puntarockia. Menimme tietysti sinne ja olimme ainoat valkoiset, kunnes sinne ilmaantui aiemmin tapaamamme taidekauppiaan seurassa myös joku keski-ikäinen amerikkalainen miesturisti. Kookkaat, rintavat ja persevät karibiattaret jaksoivat tanssia koko illan, mikä lienee ollut melkoinen fyysinen suoritus sinässään. Teimme kuten muukin yleisö, joimme toista Belizen kahdesta omasta olutmerkistä (joiden lisäksi saatavilla oli kaikkialla tietysti jamaikalaista Red Stripea).
Kaikkialla Belizessä näkyi vapaamuurariloošien taloja. Niiden seinissä oli usein suoraan sanottu, mikä looši oli kyseessä, ja harppien, pyramidien, silmien ynnä muiden kuvia. Erään talon ohittaessamme sisältä kuului äkillinen kovaääninen mumina, joka kuulosti siltä, kuin suuri joukko ihmisiä olisi yhtäaikaisesti mumissut loitsuja. Koko talo oli suljettu, kaikki sen ovet ja ikkunaluukut, ja pihalla vartioi vihaisen näköinen matroona. Arvelimme myöhemmin, että kyseisen talon kätkemät menot olisivat saattaneet olla myös garifunien perinneuskonnon harjoittamista, joka pitää tehdä puolisalaa, koska virallisesti kaikki ovat kovin kristillisiä.
Asuimme majatalossa, jonka aulassa oli kartta värillisine neuloineen osoittamassa, mistä kaikkialta oli aiemmin käynyt asiakkaita. Yllättyneinä totesimme, että täällä asti oli käyty aiemmin myös Suomesta ja Virosta. Mikä ettei. Matkamme aikana emme muutoin olleet tähän mennessä tavanneet muita suomalaisia kuin yhden El Panchánissa ovemme taakse koputtamaan ilmaantuneen tytön, joka oli jossain Jukatanin rantakohteista lyöttäytynyt italialaisten poikien seuraan ja lähtenyt näiden mukana johonkin Palenquessa järjestettävään hippijuhlaan.
Söimme Riverside Caféssa jotain, mikä oli sen päivän ainoa saatavilla oleva liha, ja emäntä kuvaili sitä joksikin possun tapaiseksi. Myöhemmin meille selvisi sanakirjoista, että kyseessä oli aguti, viidakoissa elävä kookas marsumainen jyrsijä, joita olimme nähneet paljon Tikalissa. Niin että tulipa sellaistakin sitten syötyä. Samaisen kahvilan edessä valokuvasin sellaisenkin ihmeen kuin pelikaanin istumassa puhelinlangalla. Fregattilinnut kaartelivat taivaalla. Äkillinen monsuuni kasteli meidät märiksi.
Belize City
Guatemalasta jatkoimme Belizeen. Kuten Guatemala, myös Belize on yleensä ottaen selvästi köyhempää seutua kuin köyhinkään osavaltio Meksikossa - ja sehän on Chiapas. Kaikkialla Belizessä näkee mitä erilaisimpien kirkkokuntien - lähinnä erilaisten baptistien ja tietysti myös katolisten - kirkkoja ja hoilaushuoneita. Meksikon väentäyteyden jälkeen Belize tuntuu jo pelkästään alhaisen väentiheytensä vuoksi rauhalliselta ja leppoisalta maaseudulta. Jopa suurin kaupunki, Belize City, on oikeastaan vain ylisuureksi paisunut sekava kalastajakylä.
Belizessä tuli heti afrikkalainen olo. Ei pelkästään siksi, että suuri osa väestöstä on mustia ja kaikkialla soiva musiikki on afrokaribialaista. Afrikkalaisuus näkyy myös siinä, miten pienet käytännön pulmat, infrastruktuuri ja logistiikka on ratkaistu - usein sangen "omaperäisesti". Kuinka ihmiset ovat köyhiä, mutta silti hymyilevät, ja heiltä tuntuu puuttuvan se jokin draivi, joka ajaa eurooppalaiset, libanonilaiset ja meksikolaisetkin heti parantamaan omia elinolojaan ja sitä, kuinka asiat on järjestetty. Belizeläiset tuntuvat olevan ihan tyytyväisiä, vaikka kaikki yritykset ja kaupat ovat kiinalaisten, arabien tai meksikolaisten pyörittämiä. Belizeläiset itse työskentelevät pääosin palveluissa, mutta sekin on usein vähän afrikkalaista: hymyillään kyllä, muttei välttämättä piitata siitä, saako asiakas oikean annoksen. Tai kuinka kauan se kestää. Tunnetilat ovat tärkeämpiä kuin konkreettiset teot.
Itse asiassa Belizen väestö jakautuu rodullisesti karkeasti kolmeen osaan: Ensinnäkin, rannikolla asuu pääasiassa mustia: Pohjois- ja Keski-Belizessä entisten orjien jälkeläisiä, etelässä taas garifunia, joille on tärkeää tehdä selväksi, että he eivät ole neekereitä kuten pohjoisemmat kreolimustat, vaan intiaaneja. Mustia intiaaneja kylläkin, mutta silti intiaaneja. Palaan tähän seikkaan myöhemmin. Toiseksi, Pohjois-Belizessä ja hajallaan kaupungeissa asuu espanjankielisiä mestitsejä, jotka muistuttavat Meksikon ja muun Keski-Amerikan väestöä. Ja lopuksi, Belizen sisämaan viidakoissa ja niihin raivatuilla "savanneilla" asuu intiaaneja.
Kun hurrikaanit olivat riittävän monta kertaa runnelleet Belize Cityn tuusannuuskaksi, hallitus päätti siirtää pääkaupungin sisämaahan ja vähän etelämmäs raivattuun Belmopaniin. Belmopan on kuitenkin edelleen vain kylä ja Belize City mitä ilmeisimmin maan taloudellinen keskus. Belize City on myös Belizen rikollisuuden keskus ja maan ainoa vaarallinen paikka. Tämän huomasi varsin pian kaupunkiin saavuttuamme, sillä siellä vallitsi kaikkialla epämääräinen tunnelma ja ohi lampsivat mustat kasvot tuijottivat valkonaamoja sillä silmällä, että raha kiinnostaisi. Niinpä emme kovin kauaa Belize Cityssä aikaa viettäneetkään, vaan hankkiuduimme bussiasemalle ja otimme Hummingbird Highwaytä pitkin etelään Dangrigaan, garifunien pääkaupunkiin, vievän linja-auton.
Belizessä tuli heti afrikkalainen olo. Ei pelkästään siksi, että suuri osa väestöstä on mustia ja kaikkialla soiva musiikki on afrokaribialaista. Afrikkalaisuus näkyy myös siinä, miten pienet käytännön pulmat, infrastruktuuri ja logistiikka on ratkaistu - usein sangen "omaperäisesti". Kuinka ihmiset ovat köyhiä, mutta silti hymyilevät, ja heiltä tuntuu puuttuvan se jokin draivi, joka ajaa eurooppalaiset, libanonilaiset ja meksikolaisetkin heti parantamaan omia elinolojaan ja sitä, kuinka asiat on järjestetty. Belizeläiset tuntuvat olevan ihan tyytyväisiä, vaikka kaikki yritykset ja kaupat ovat kiinalaisten, arabien tai meksikolaisten pyörittämiä. Belizeläiset itse työskentelevät pääosin palveluissa, mutta sekin on usein vähän afrikkalaista: hymyillään kyllä, muttei välttämättä piitata siitä, saako asiakas oikean annoksen. Tai kuinka kauan se kestää. Tunnetilat ovat tärkeämpiä kuin konkreettiset teot.
Itse asiassa Belizen väestö jakautuu rodullisesti karkeasti kolmeen osaan: Ensinnäkin, rannikolla asuu pääasiassa mustia: Pohjois- ja Keski-Belizessä entisten orjien jälkeläisiä, etelässä taas garifunia, joille on tärkeää tehdä selväksi, että he eivät ole neekereitä kuten pohjoisemmat kreolimustat, vaan intiaaneja. Mustia intiaaneja kylläkin, mutta silti intiaaneja. Palaan tähän seikkaan myöhemmin. Toiseksi, Pohjois-Belizessä ja hajallaan kaupungeissa asuu espanjankielisiä mestitsejä, jotka muistuttavat Meksikon ja muun Keski-Amerikan väestöä. Ja lopuksi, Belizen sisämaan viidakoissa ja niihin raivatuilla "savanneilla" asuu intiaaneja.
Kun hurrikaanit olivat riittävän monta kertaa runnelleet Belize Cityn tuusannuuskaksi, hallitus päätti siirtää pääkaupungin sisämaahan ja vähän etelämmäs raivattuun Belmopaniin. Belmopan on kuitenkin edelleen vain kylä ja Belize City mitä ilmeisimmin maan taloudellinen keskus. Belize City on myös Belizen rikollisuuden keskus ja maan ainoa vaarallinen paikka. Tämän huomasi varsin pian kaupunkiin saavuttuamme, sillä siellä vallitsi kaikkialla epämääräinen tunnelma ja ohi lampsivat mustat kasvot tuijottivat valkonaamoja sillä silmällä, että raha kiinnostaisi. Niinpä emme kovin kauaa Belize Cityssä aikaa viettäneetkään, vaan hankkiuduimme bussiasemalle ja otimme Hummingbird Highwaytä pitkin etelään Dangrigaan, garifunien pääkaupunkiin, vievän linja-auton.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)