Meksikossa

Päätin vuoden 2019 ja aloitin vuoden 2020 Meksikossa. Yleisten syiden lisäksi Meksiko valikoitui tämänkertaiseksi kohteeksi siitä syystä, että tuossa maassa olen viimeisen vuoden aikana moninkertaistanut sellaisten kontaktien määrän, jotka ovat minuun säännöllisesti yhteydessä, mutta joita en ollut koskaan tavannut livenä.

Minulla on kauan ollut Latinalaisessa Amerikassa yksittäisiä ystäviä siellä täällä, usein harrastusten kautta. Vaikka matkustelin 2010-luvun mittaan Meksikossa, Guatemalassa, Belizessä, Argentiinassa, Uruguayssa, Brasiliassa, Panamassa, Costa Ricassa, Nicaraguassa, Hondurasissa, El Salvadorissa ja Kolumbiassa, ystävien määrät pysyivät yksittäisinä maata tai maakuntaa kohti. Kielimuuri rajoitti jonkin verran, koska vaikka olen koululaisesta asti osannut espanjaa alkeistasolla, se jäi kuitenkin sille tasolle aina syksyyn 2018, jolloin šakkipelin harrastaminen muutti tilannetta merkittävästi.

Useampi varhaisimmista säännöllisistä pelikavereista sattui olemaan Meksikosta, Kolumbiasta ja Argentiinasta. Seurallisia kulttuureja kun ovat, ensimmäisistä seurasi toisia ja pian verkostot olivat kasvaneet eksponentiaalisesti, levittäytyen šakinpelaajista esimerkiksi näiden tuntemiin, kirjoittamista harrastaviin kavereihin, jotka saivat kuulla olemassaolostani. Syksyyn tultaessa yksin meksikolaisia oli aktiivisesti yhteyttä pitävissä verkostoissani jo kymmeniä - levittäytyneinä kaikkiin osiin maata ja lukuisien eri alojen ihmisiin.

Aloin käyttää espanjankielisten kanssa espanjaa, niin että vuoden 2019 lopulle tultaessa saatoin katsoa nostaneeni espanjan kielitaitoni sujuvalle tasolle. Jos vertaa siihen hikeen ja hammasten kiristykseen, jolla olin yrittänyt työn ja kaiken muun ohessa oppia arabian, venäjän ja ukrainan kieliä, tämä nopea edistys espanjassa tuli pyytämättä, yllättäen ja ilmaiseksi. Ilmeisesti runsas latinalaispohjaisen sanavaraston etukäteishallinta edesauttoi asiaa.

*   *   *

Olin käynyt Meksikossa pitkällä matkalla vuonna 2010 ja se oli jo tämän blogin elinaikaa, joten tuosta matkasta löytyy monia merkintöjä blogin arkistosta. Silloinkin aloitin pääkaupungista Ciudad de Méxicosta, jota suomessa useimmiten kutsutaan englanninkielisellä nimellään Mexico Cityksi, vaikka olisi mieltä suomentaa se Meksikonkaupungiksi. Vähän niin kuin Cape Town on suomeksi vanhastaan Kapkaupunki.

Meksikolaisillekin tuottaa ongelmia se, että sama nimi tarkoittaa niin maata, osavaltiota kuin pääkaupunkiakin - ja vielä niin, että Meksikonkaupunki ei sijaitse Meksikon osavaltiossa vaan sen vieressä olevassa liittovaltiopiirissä (DF). No, eihän Yhdysvaltainkaan pääkaupunki sijaitse Washingtonin osavaltiossa vaan erillisessä hallinnollisessa entiteetissä nimeltä District of Columbia (DC). Niinpä meksikolaisetkin ovat alkaneet viitata pääkaupunkiinsa kirjainyhdistelmällä CDMX.

Vuonna 2010 matkustin pääkaupungista Karibian-puoleiselle rannikolle, etelän Chiapasiin ja lopulta Jukatanin niemimaalle ennen paluuta keskiylängölle. Tällä kertaa en käynyt lainkaan trooppisissa ympäristöissä enkä kummallakaan rannikolla, vaan vietin koko ajan keskisillä ja pohjoisilla ylängöillä - nearktisissa habitaateissa, kuten mänty- ja tammimetsissä, aridisissa kanjoneissa ja puoliaavikoilla. Huolimatta tästä ja siitä, että monia päiviä kului kokonaan kaupungeissa ilman lintujen katselua, näin matkan aikana 204 lintulajia ja nostin Meksikon kokonaislistani pyöreään neljäänsataan lajiin.

Meksikolaisista pelikavereistani tapasin neljä. Olisin tavannut paljon useampiakin, ellei matkani olisi osunut yhteen uudenvuoden ja loppiaisen pyhien kanssa, jolloin meksikolaiset matkustivat perheiden ja varsinkin isovanhempiensa luo osavaltioihin - pois kaupungeista, joissa normaalisti olivat töissä tai opiskelivat. Kaikki neljä, jotka tapasin, tapasin kuitenkin asuinkaupungeissaan ja kiireettä, hyvän ajan kanssa, niin että saatoimme puhua, pelata pelin toisensa jälkeen, ja käydä katsomassa paikkoja, joita halusivat minulle näyttää.

*   *   *

Landatessani Meksikonkaupunkiin, oli ensimmäinen majapaikkani Zócalon kupeessa vanhassa keskustassa. Zócalolla oli yhä suuri joulukuusi ja karnevaalitunnelma. Sellainen siellä tuntuu aina olevan.

Ensimmäisen aamupäiväni aikana hoidin itselleni elämää jatkossa helpottavat perusasiat: adaptorin, meksikolaisen sim-kortin ja Meksikon tiekartaston. Lounaalla Alamedan puiston ja Solidaarisuusaukion laidalla tapasin jo ensimmäisen meksikolaisista kontakteistani, joka on osin juutalaistaustainen ja monitaiteellisesti lahjakas, sivutoimisesti mm. räp-artisti, mutta leipätyökseen teleoperaattorialalla. Pelasimme monta peliä putkeen, jotka voitin kaikki, vaikka tyhjensimme kutakin kohti useamman oluen, tai ehkä juuri siksi. Kävelimme lopulta Tasavaltalaisaukiolle ja Vallankumousmonumenttiin, jonka huipulta seurasimme auringonlaskun.

Seuraavana päivänä tapasin toisen kontaktini, lounaisissa esikaupungeissa asuvan perheenisän, joka on sekä koodari että puuseppä sekä erinomainen šakinpelaaja. Muutimme ensin residenssini Zona Rosaan, joka oli uudenvuodenpyhiksi kannaltani käytännöllisempi sijainti, ja lähdimme sitten ylös vuorille, La Ventan kylään ja sieltä metsien läpi kävellen Desierto de Los Leonesin kansallispuistoon, joka on saanut nimensä samannimisen erakkoluostarin mukaan. Kyse ei ole autiomaasta vaan sankoista metsistä, jotka korkeammalla ovat pääosin mäntyä, alemmilla rinteillä tammi- ja sekametsää.

Alue on vain nelisenkymmentä kilometriä Meksikonkaupungin keskustasta, siis yhden maailman suurimmista kaupunkikeskittymistä kupeessa. Tätä ei tässä paikallisessa Nuuksiossa uskoisi, sillä pääkaupungista tuleva retkeilijävirta jää pääosin hengailemaan luostarille ja sen luona olevalle pienelle järvelle ja metsäpoluilla saa taivaltaa täysin luonnon helmassa. Alueella voi nähdä ainakin kolme lajia havumetsän tikkoja, tiais- ja kerttuliparvia, kaksi lajia nakkeleita, amerikanpuukiipijöitä, tuhkasilkkitilhiä, meksikonnokkavarpusia ja piileskelevän atsteekkirastaan. Myös korpit olivat yleisiä - sama laji kuin Euroopassa.

Laskeutuessamme illalla vuorilta suuntasimme Coyoacánin keskustaan, josta on tullut vilkas ravintola- ja baarikeskittymä. Jatkoimme pelejä yöhön ja tequilašotteihin saakka. Tällä kertaa menestykseni ei ollut yhtä hyvä kuin edellisen kontaktin kanssa, mutta vastustajakin kokeneempi. Onnistuin sentään voittamaan seitsemästä pelistä kolme.

Seuraavina päivinä uudenvuodenpyhät iskivät päälle ja sotkivat suunnitelmiani, koska paikat, joissa olin halunnut käydä, olivat suljettuina, ja ihmiset, joita minun oli pitänyt tavata, olivat jääneet vastoin omia suunnitelmiaan kiinni sukulaisiin. Edellä mainitut kaksi kontaktia pysyivät kuitenkin maisemissa ja kävin yhden kanssa Xochimilcossa (jossa varsinainen luonnonpuisto oli suljettu) ja Chapultepecin puistossa, toisen kanssa taas vietin pitkän ja kostean uudenvuoden, söin heinäsirkoilla täytettyjä quesadilloja ja testasin hyvän kokoelman paikallisia erikoisoluita. Bosque de Tlalpán pysyi avoimena retkeilijöille ja tuotti minulle kasan hyviä lajeja.

*   *   *

Uudenvuoden jälkeen en valitettavasti voinut jäädä odottelemaan kaupunkiin palailevia muita kontaktejani, sillä minulla oli kiire sellaisiin osiin maata, joissa en ollut vielä käynyt. Matkustin pitkänmatkanbussilla kauas pohjoisten kuivien ylänköjen keskellä sijaitsevaan Torreóniin, joka sijaitsee Coahuilan osavaltiossa mutta lähellä Durangon rajaa. Sieltä vuokrasin seuraaviksi päiviksi auton.

Torreón on moderni suurkaupunki, joka on lisäksi kasvanut yhteen naapurikaupunkiensa Gómez Palacion ja Lerdon kanssa. Näissä kaupungeissa ei ilmeisesti ole mitään turisteja kiinnostavaa, koskapa yksikään opaskirjoistani ei sanonut niistä halaistua sanaa. Torreónilainen kontaktini, joka on opiskelija, antoi minulle kuitenkin hotellisuosituksen lintujentäyteisen puiston vierestä sekä ajan ja paikan kävelyetäisyydellä olevalle ostarille, jossa sitten olikin niin kuin sovittu.

Hänellä pyörivät sekä tentit että työ, joten tapasimme iltaisin ja seuraavat päivät vietin puolestani ajelamalla vuokra-autolla niille luonnonsuojelualueille, jotka löysin Googlemapsistä sopivalta etäisyydeltä Torreónista. Paikkojen löytämisessä pikkuteiden päästä oli oma viehätyksensä. Kahtena päivänä luonnoniloa tarjosi Durangon osavaltion puolella sijaitseva Fernándezin kanjonin osavaltiollinen luonnonpuisto (Parque Estatal Cañón de Fernández), josta löytyi vain muutama paikallislehtien artikkeli netistä. Se osoittautui kuitenkin mitä kauneimmaksi ja viehättävimmäksi alueeksi, ja vaikka se sijaitsee niinkin lähellä Torreónin ja Gómez Palacion kaupunkikeskittymää, siellä oli hyvin vähän väkeä. Ensimmäisenä päivänä kävin läpi Nazasjoen länsipuolista aluetta, johon tie johtaa El Refugion kylän kautta, toisena päivänä joen itäpuolisia alueita, joihin pääsee Sapiorisin kylästä käsin.

Matkalla kanjoniin on hienoja arideja aro- ja puoliaavikkoalueita agaaveineen ja joosuanpuineen. Niiltä löytää yleisinä monia sellaisia lajeja, jotka ovat luonteenomaisia Pohjois-Meksikon ja Arizonan kuiville alueille. Laaksossa tie sukeltaa kuiviin lehtimetsiin. Joen varsilla kasvaa valtavia meksikonsuosypressejä. Nazasjoen mutkat ja joen synnyttämät järvet olivat täynnä pohjoisamerikkalaisia sorsalintuja, joista suurin osa lienee ollut talvehtijoita, joskin tämä paikka on myös Meksikon harvoja pesimäpaikkoja sellaisille pohjoisille lajeille kuin morsiosorsa ja pikkutelkkä.

Kolmantena päivänä ajoin syvälle Coahuilan osavaltion aavikoille tähtäimessäni Cuatrociénegasin kansallispuisto, jonka niin ikään olin löytänyt kohteeksi vain kartoilta, vajavaisin tiedoin. Maasto oli hyvin erilaista kuin Fernándezin kanjonissa. Tällä kertaa kanjonit olivat rutikuivia, kasvillisuus vaihettui eri puoliaavikko- ja aavikkotyyppien välillä, ja linnustokin oli vähäistä joskin mielenkiintoista. Cuatrociénegasin laakso on tiettyyn aikaan vuodesta monarkkiperhosten massamuuton väylänä, mutta nyt ei ollut oikea sesonki - elettiin sen sijaan aikaa, jolloin kolme itämaan tietäjää, joita espanjankielisen maailman perinteessä kutsutaan kolmeksi maagikuninkaaksi, saapuvat tuomaan lapsille niitä lahjoja, joita germaanisten kielten maailmassa tuo Pyhä Nikolaus ja Suomessa pakanallinen pukinpartainen sarvipää.

Eräässä kuivassa kanjonissa Cuatrociénegasin lähellä, verikardinaalin vierestä katsellessa ja kaktuspeukaloisten säksättäessä, tapahtui myös, että yli vuoden jumissa ollut runosuoneni aukesi jälleen ja tuotti paikallissävytteisen runon monine merkityksineen. Maantiekiitäjää en matkalla nähnyt, vaikka se oli ollut Coahuilan autiomaissa tavoitelajini. Kojootin kylläkin näin - tienposkessa yliajettuna.

Torreónissa oli taas minun vuoroni jyrätä šakissa, sillä päädyin voittamaan kaikki pelimme, huolimatta siitä, että sikäläinen ystäväni ei kajoa olueeseen saati mihinkään sitä vahvempaan.

*   *   *

Koska pelkäsin päivieni päättyvän Meksikossa liian varhain, päätin lentää Torreónista takaisin Meksikonkaupunkiin. Hämmästyksekseni lento oli jotakuinkin samanhintainen kuin pitkä bussimatka aiemmin. Perillä vuokrasin uuden auton ja suuntasin tällä kertaa Pueblan osavaltioon, San Martín Texmelucanin pikkukaupunkiin, jossa minulla oli viimeinen niistä meksikolaisista ystävistäni, joita ehdin matkani aikana tavata.

Matkalla pysähdyin kuitenkin hämärän lankeamiseen saakka samoilemaan Iztaccihuatlin ja Popocatépetlin kaksoistulivuorten kansallispuistoon, jonka itärinteet ovat Pueblan osavaltion puolella, länsirinteet puolestaan Méxicon osavaltion. Jotenkin tuona iltapäivänä valaistus ja muutkin olosuhteet menivät nappiin, sillä näin suuren määrän tavoitelajejani tuli- ja vuorikerttuleista meksikonpensasnärhiin.

Myös texmelucanilainen ystäväni on opiskelija, jolla lisäksi on kokonainen kasa kilpailullisia harrastuksia šakinpeluusta jalkapalloon ja kamppailu-urheiluun. Niinpä tein hänen suhteensa samoin kuin Torreónissa eli asetuin kaupunkiin, jossa tapasimme joka ilta, kun taas aamuisin ajoin Texmelucanista käsin päiväretkietäisyydellä oleviin kansallispuistoihin.

Yksi tällainen oli Tlaxcalan osavaltion puolella sijaitseva La Malinche, jälleen tulivuori, jonka huippua ympäröivät sankat mäntymetsät. Alemmilla rinteillä oli laaksoja, joissa vaihtelivat vehreät tammilehdot ja maatalousmaisemat. Vain harvoja ihmisiä oli lähtenyt tällekin serpentiinitielle kohti vuorta, eikä luontopoluillakaan montaa retkeilijää lisäkseni näkynyt. Mäntymetsäin aluskasvillisuuden kukkaloistossa suorastaan parveili juovasafiirikolibreja. Tikat ja nakkelit huutelivat.

Toisena päivänä palasin Popocatépetlille, koska se kerta kaikkiaan on niin hyvä luontokohde, mutta lähestyin sitä tällä kertaa uudesta suunnasta, Cholulan yliopistokaupungista, joka on Pueblan kaupungin länsipuolella. Vähän ennen Paso de Cortésia osavaltio vaihtuu ja tullaan Méxicon osavaltion puolelle, jossa Paso de Cortés itsessään sijaitsee. Ylhäällä solan mäntyrykelmissä kierteli uteliaina samettinärhien pikkuparvia. Olin käynyt Paso de Cortésissa jo vuonna 2010, silloin Amecamecasta käsin, mistä tekstiä täällä.

Kolmantena ja viimeisenä päivänäni Meksikossa ajoin lopulta Morelosin osavaltioon ja Lagunas de Zempoalan kansallispuistoon, jonka yläosissa niin ikään levittäytyy laajoja mäntymetsiä, mutta jonka linnustollisesti mielenkiintoisimmat osat ovat rinteiden sankoissa tammimetsissä Huitzilacin tienoolla.

Mutta palatakseni Texmelucaniin, sikäläinen ystäväni oli meksikolaisista šakkikavereistani nuorin mutta samalla myös pelaajana kovatasoisin, ja voitti kaikki pelimme. Mutta hän pelaakin kilpailijatasolla, joten en ole tappioihini pettynyt.

Zempoalan järviltä ja Huitzilacin metsistä ajoin lopulta suoraan Meksikonkaupunkiin ja lentokentälle, palautin vuokra-autoni ja lensin Pariisin kautta takaisin Suomeen, lumettoman tammikuun talveen.

Tunisiassa ja Algeriassa

Ollaan jo pitkällä joulukuussa enkä ole kirjoittanut ainuttakaan blogitekstiä yli kahteen kuukauteen. Blogini näyttää tekevän hidasta kuolemaa, kuten muukin elämäni. Suomalainen ympäristö tekee kaltaisekseen, varsinkin marras-joulukuiseen aikaan.

Elämän puuttuminen tuntuu olevan suomalaisuudelle luontaista. 'Hanki elämä!' on fraasi, jonka noudattaminen tekisi hyvää koko kansakunnalle. Ollessaan aktiivisessa vaiheessa, esimerkiksi töissä, suomalaisen toimintaa luonnehtii pakko. On tehtävä, vaikka väkisin. Töpinä on tärkeämpää kuin tulos. Ei ole aikaa pysähtyä ajattelemaan, sillä sijaistoiminta täyttää ajan. Mitään ei saa jättää rauhaan, niille sijoilleen, joissa se on hyvä ja hyväksi havaittu, vaan kaikkea on muutettava koko ajan vain muuttamisen vuoksi, eikä mikään saa olla vanhaa, perinteen mukaista eikä kaunista.

(Apropoo, kauneushan rakennetussa ympäristössä muodostuu pitkän ajan saatossa, kun kulttuuri vakiintuu ja investoi esteettisesti itseensä. Tämä näkyy Länsi-, Keski- ja Etelä-Euroopan vanhoissa kaupungeissa. Kauneus rakentuu myös pitkäjänteisestä työstä, jossa tietty perfektionismi ei ole pahasta, kunhan se ankkuroituu humanistiseen, ihmistä ymmärtävään perusvireeseen. Tähän teemaan palaamme tuonnempana kirjoituksessa.)

Yksityisyydessä suomalainen on päinvastaisessa, passiivisessa tilassa. Kaiken on lakattava, myös töpinän, jotta suomalainen voisi tuntea viimein rauhoittuvansa. Ei saa olla ääniä. Ei saa olla ihmisiä. Ei saa olla luontoa, varsinkaan valkoposkihanhia. Ei muuta elämää kuin minimiinsä pelkistynyt arki. Suomalainen tuntee silloin, että kaikki on tehty. Maailma on valmis. Tässä tilassa on vain yksi pahaenteinen piirre: metafyysisellä tasolla kyseessä on nimittäin kuolema. Juuri se, mitä vastaan suomalainen vimmaisella sijaistoiminnallaan kamppaili.

Vastuun ottamisen välttämiseksi suomalainen pyrkii siihen, että kaikki asiat olisivat joko pakollisia tai kiellettyjä. Vapaus on hänelle kauhistus, koska sehän koskisi silloin muitakin kuin itseä. Pahimmillaan joku muu voisi hyötyä vapaudesta enemmän kuin itse. Voidakseen kieltää vapauden muilta suomalainen kieltää sen itseltään. Pakko tehdä, kunnes ei saa tehdä. Sitten voi arvostella muita, jotka eivät tee vaikka pitäisi, tai tekevät, vaikkei tarvitse.

Pahinta on se, jos on tehnyt itse päätöksen tehdä. Ilman ulkopuolelta tulevaa mandaattia eli pakkoa. Suomalainen luonto karttaa päätöksen ottamista omalle vastuulle - se ulkoistetaan. Suomalaiset ovat hyviä huonossa johtamisessa sekä hyvässä alamaisuudessa.

*   *   *

Hieman marraskuun puolenvälin jälkeen asuinseudulleni pelmahti tilhiä ja räkättirastaita, tyhjentämään marjoista pitkään notkuneita pihlajia. Notkuvat tosin vieläkin. Tilhet ovat hyvä asia. Rastaatkin. Molemmat lajit olivat läsnä jälleen tällä viikolla, kun olin palannut takaisin Suomeen tilapäisestä pakopaikastani Pohjois-Afrikasta ja päässäni oli taas vähän enemmän tilaa.

Välttääkseni tietoisen mielen kuoleman olen pakotettu matkustamaan vuoden pimeimpään aikaan johonkin lämpimämpään ja valoisampaan paikkaan. Viime talvena kävin Kanarialla, Saksassa ja Kolumbiassa. Tänä talvena lomani sijoittuvat marras-joulukuun vaihteeseen ja tammikuun alkuun. Jouluna olen tavalliseen tapaan kiinni töissä, jotta perheelliset pääsisivät perheidensä luo.

Marras-joulukuun vaihteen kaksi viikkoa käytin Tunisiassa ja Algeriassa. Tämä oli hyvää jatkoa keväälle, kun šakissa lyömäni vedon vuoksi ajoin autolla Suomesta Marokkoon ja takaisin. Nyt onnistuin käymään kolmessa Pohjois-Afrikan maassa saman vuoden aikana.

Tunisiaan minun oli palattava, koska Suomi eväsi viisumit tunisialaisilta ystäviltäni eivätkä he siten päässeet kumpanakaan kesänä vierailemaan Suomessa. Suomen silloisen suurlähettilättären toiminta oli muutenkin perin erikoista - tosin katsellessa viime viikkojen uutisia meno on ilmeisesti maan tapa ja organisaatiot tuppaavat mätänemään huipuiltaan käsin.

Oli myös hyvä syy palata, koska kevään 2018 matkallani Tunisiaan, siis puolitoista vuotta sitten, sai alkunsa šakkiharrastukseni, joka on sittemmin tuonut minulle parisataa uutta ystävää ympäri maailmaa ja parantanut merkittävästi kielitaitojani etenkin espanjan ja ranskan osalta.

Ostin syksyllä Jakartasta kauniin käsityönä tehdyn puisen šakkilaudan, ja koska se oli hienoin, jonka omistin, vein sen lahjaksi tunisialaiselle ystävälleni, nykyiselle taloustieteiden opiskelijalle, joka oli vastuussa šakkiharrastukseni aloittamisesta. Pelasimme jälleen ankarasti kaikkina niinä iltoina, joina olin Tunisissa. Lukija saattaa muistaa, kuinka hän kesällä 2018 kehittyi pelissä niin nopeasti, että uhkasi vakavasti asemaani, aiheuttaen, että minun oli pakko perustaa tilit kahteen šakkisovellukseen voidakseni pelata muita ihmisiä vastaan ja kehittyä pärjätäkseni tunisialaiselle kilpakumppanilleni.

Harrastus eskaloitui niin, että minulla on jo pitkään ollut minä tahansa hetkenä 100-150 peliä samanaikaisesti käynnissä. Kahviloissa ja laudalla pelaamme pelin kerrallaan, mutta nettisovelluksissa suosin hidasta versiota, jossa on pari päivää aikaa per siirto. Kukin peli kestää tyypillisesti noin kuukauden, joskus vähemmän, joskus enemmän, riippuen siirtojen määrästä ja siitä kuinka usein minulla ja vastustajillani on vapaita hetkiä tehdä siirtojamme. Tällä tavoin pelatessa saattaa keskittyminen kuhunkin yksittäiseen peliin kärsiä, mutta toisaalta kyky hahmottaa ja muistaa lukuisia samanaikaisesti eteneviä prosesseja kehittyy, mikä ei voi olla haitaksi esimerkiksi työelämän, akateemisten ja kirjallisten harrastusten asettamissa haasteissa.

Hitaassa pelaamisessa on muitakin etuja: Kustakin pelistä tulee nopean adrenaliiniryöpyn sijaan pitkä seikkailu, ikään kuin matka. Lisäksi on hyvä mahdollisuus mielenkiintoisiin ja pitkiin keskusteluihin vastustajien kanssa, kun siirtojen ohessa voi lähettää myös viestejä pelin chattiin. Olen kehittänyt varsin toimivia menetelmiä vakiovastustajieni valitsemiseen, joten he poikkeuksetta ovat myös mielenkiintoisia ihmisiä.

Alkuperäisen tunisialaisen vastustajani alun perin nopea kehittyminen lopahti noin vuosi sitten, koska opinnot vaativat veronsa. Kesällä 2018 hän edistyi ripeästi kun taas minä pysyin samalla tasolla. Nyt vuonna 2019 oli käynyt päin vastoin - hän oli pysynyt samalla tasolla kuin oli vuosi sitten, koska ei pelannut kuin minun ja yhden muun kaverin kanssa, kun taas minulla oli takanani satoja ja taas satoja pelejä monentasoisten vastustajien kanssa. Niinpä voitin nyt kaikki toistakymmentä peliämme Tunisissa - nekin, joissa hän oli välillä jo pääsemässä voitolle. Tämä ei onneksi lannistanut nuortamiestä vaan hän aktivoitui matkan jälkeen uudelleen pelisovelluksessa, ja toivottavasti pian taas saavuttaa minut, jotta jännitys säilyy.

*   *   *

Minulla oli useita muitakin ystäviä tavattavina Tunisiassa - šakinpelaajia, runoilijoita, opiskelijoita. Useampi kotoisin Tunisista, yksi La Marsasta, yksi Kélibiasta, mutta kaikki olivat sopivasti tavattavissa Tunisissa jossain vaiheessa matkaani. Soussessa olisi ollut kaksi, mutta siellä en tällä kertaa käynyt.

Algeriassa minulla oli vain kaksi kontaktia: lintuharrastaja Constantinessa ja šakinpelaaja Cherchellissä. Algeria oli myös neljänneksi viimeinen arabimaa, jossa en vielä ollut käynyt. Nyt jäljellä ovat enää Saudi-Arabia, Libya ja Mauritania.

Toisin kuin Tunisia, Marokko ja Egypti, Algeria ei ole turistimaa vaan öljyntuottaja. Se ei ole tottunut matkailijoihin eikä näitä varten ole järkevää infraa. Algeria on myös edelleen sotilashallinnon alainen sosialistimaa, joten kaikki on siellä ulkomaalaisen kannalta aika lailla hankalampaa kuin Tunisiassa tai Marokossa. Valuuttakursseja on virallinen ja siitä noin 40 % poikkeava epävirallinen. Luottokortit eivät kelpaa juuri mihinkään, vaan kaikki pelaa käteisellä - ja aina epävirallisesti. Käteiseksi huolitaan lähinnä vain euroja tai dollareita - Algerian dinaareja saa normaalihintaan vain epävirallisilta rahanvaihtajilta.

Toisin kuin Tunisiaan tai Marokkoon, suomalainen tarvitsee viisumin Algeriaan. Sitä varten tarvittiin kaikenlaista dokumenttia: hotellivaraus, vakuutus, ennakkomaksu jne. Kaikenlaiset muutkin käytännön asiat, kuten lentovaraukset, niiden vahvistaminen, nettiyhteys puhelimeen jne. olivat monimutkaisia ja aikaavieviä. Arabeilla on yleensäkin taipumus saada outoa tyydytystä ajan tuhlaamisesta, oli se sitten omaa aikaa tai muiden, mutta algerialaiset ovat jotenkin vieneet taipumuksen vielä pidemmälle.

Niin, ja tietysti elämääni hankaloitti se, että kiikarit ovat Algeriassa laittomia. Sääntö tekee lintuharrastajan elämän erittäin vaikeaksi.

Yksi tunisialaisista ystävistäni olisi halunnut matkustaa Algeriaan kanssani, mutta hänelle tuli yllätyksenä, että alle 35-vuotias "nuori" ei "terroristiuhan" vuoksi enää saa matkustaa Tunisiasta ulos ilman isänsä notaarilla leimattua ja viranomaisten hyväksymää lupaa. Lupamenettelyn virallinen tarkoitus on olevinaan estää nuoria miehiä lähtemästä jihadiin ja nuoria naisia ihmiskaupan uhreiksi. Käytäntö on tietysti se, että jihadisteilta ja järjestäytyneeltä rikollisuudelta paperit järjestyvät käden käänteessä, kun taas tavallisia opiskelijoita ja työmatkalaisia käännytetään kentiltä ja rajoilta. Tämä älyttömyys koskee suurta enemmistöä Tunisian koko väestöstä. Voi vain kuvitella, millainen korruptiobisnes maastapoistumislupien ympärille on muodostunut.

Matkustin siis ilman ystävääni Tunisista Constantineen algerialaisella ryhmätaksilla, joka ensin vaati minua maksamaan kaikkien muidenkin matkustajien paikat, luvaten siinä tapauksessa lähteä heti liikkeelle ja ajaa suoraan Constantineen viidessä tunnissa. Maksettuani taksikuski kuitenkin keksi, että toinen kuski onkin menossa aivan hotellini lähelle Constantinessa, joten dumppasi minut tälle, ja tämä taas kolmannelle. Kolmas kuski tuhlasi kaksi tuntia Tunisin kaupungissa hakien kaksi muuta matkustajaa kodeistaan ja erilaisia pakaaseja sieltä täältä, juoden teetä ja juoruten. Juoruamiseen hän keskittyi niin paljon, että sai särjetyksi auton tuulilasin tietullin puomilla. Se taas johti poliisipysäytyksiin.

Algerian rajalta alkaen Constantineen saakka autoa saattoi santarmin auto, joka vaihtui joka wilayassa, tuhlaten loputtomasti lisää aikaamme - minun ja kahden muun matkustajan. Kun lopulta pääsin puoleltaöin hotellilleni Constantinessa, oli matkaan kulunut luvattujen viiden tunnin sijaan kymmenisen tuntia. Hotellissa pälyili nahkatakkinen viiksimies.

Vaikka siis tunnelma toi ensialkuun hieman mieleen Syyrian - siis Syyrian silloin kun siellä vielä oli rauhallista - osoittautui Algeria sittenkin paljon pehmeämmäksi diktatuuriksi. Poliisit tuhlasivat aika ajoin aikaa haluamalla kirjoittaa ylös kadulla havaitun ulkomaalaisen nimen ja myös tämän vanhempien nimet, ammatit ja syntymäkansallisuudet, mutta muuten ihmisiä ei juurikaan ahdisteltu. Kaikki hoitivat asiansa epävirallisia kanavia pitkin, epävirallisin maksuin.

Algerialaiset olivat ihmisinä varsin samanlaisia kuin tunisialaiset, vaikkakin selvästi konservatiivisempia. Jopa koulutetut ystäväni suhtautuivat alkoholiin nollalinjalla ja kävivät joka päivä rukoilemassa moskeijassa. Kiikareiden lisäksi laitonta oli myös naisten valokuvaaminen - mukaan lukien vahingossa. Onneksi kumpaakaan kieltoa ei sanottavammin valvottu, paitsi lentokentillä ja virallisten rakennusten liepeillä (joissa kuvaaminen oli joka tapauksessa muutenkin kielletty).

*   *   *

Constantinessa tapasin lintuharrastajakontaktini jo viideltä aamulla, joten vältimme mahdolliset santarmisaattueet, jotka epäilemättä olisivat heräilleet ja vääntäytyneet paikalle aikaisintaan puoleltapäivin, itseään loputtomasti odotuttaen. Tästä alkaen pysyin poissa santarmien tutkasta aina siihen saakka, kun olin Alger'n lentokentällä ottamassa lentoa Tunisiin.

Lintuharrastajan olen tavannut Ukrainan lintuharrastajaryhmässä, sillä hän on aikanaan opiskellut Odessassa ja hänellä on ukrainalainen vaimo sekä Ukrainan passi. Mies tekee nykyään kolmea eri työtä - konsulttina, maatalousneuvonantajana ja luontomatkanjärjestäjänä. Minulla oli hänen tapaamiseensa myös erityinen intressi. Hän nimittäin tietää ne laaksot Constantinea ympäröivillä vuorilla, joissa endeeminen algeriannakkeli elää.

Algeriannakkeli (Sitta ledanti) kuuluu ryhmään reliktejä nakkeleita Välimeren ympäristön maissa. Toiset kaksi lajia ovat Korsikalla elävä korsikannakkeli (S. whiteheadi) sekä Turkissa, Georgiassa ja Lesboksella elävä punarintanakkeli (S. krüperi). Punarintanakkeli ja korsikannakkeli ovat mieltyneet ikivanhoihin mäntyihin, kun taas algeriannakkeli tarvitsee tarpeeksi vanhoja ja vankkarunkoisia tammia. Korkkitammikin käy, jos puut ovat riittävän vanhoja (esim. yli satavuotiaita), mutta nakkelin suosikki on paikallinen tammilaji, joka syksyisin muuttuu keltaiseksi.

Matkasimme lintumiehen kanssa Constantinesta noin sadan kilometrin päähän vuorille Tamantotiin, jossa oli kannaltamme otollisin nakkelin esiintymisalue. Heti syksynkeltaisiin tammimetsiin päästyämme aloimme nähdä alueen endeemisiä erikoisuuksia, jotka olen lähes kaikki - nakkelia lukuun ottamatta - nähnyt aiempina vuosina Tunisiassa lähellä Algerian rajaa tai sitten Marokon Atlasvuorilla. Monien lajien populaatiossa Itä-Algerian ja Tunisian alalajit poikkeavat kuitenkin merkittävästi Länsi-Algerian ja Marokon alalajeista. Esimerkiksi kuusitiaisen osalta algeriantiainen (P. a. ledouci) on täysin keltainen, kun taas atlastiainen (P. a. atlas) varsin paljon eurooppalaisten kuusitiaisten näköinen.

Kaikki kolme tiaislajia - talitiainen, afrikansinitiainen ja mainittu algeriantiainen - olivat yleisiä, samoin etelänpuukiipijä. Närhen paikallinen, erikoisen näköinen alalaji rääkyi yhtenään. Alueella oli myös kolmea tikkalajia, nimittäin atlasvihertikan ja atlaskäpytikan lisäksi pienellä alueella Koillis-Algeriassa elää myös eristynyt populaatio pikkutikkaa. Siellä täällä kullankeltaisissa metsissä oli tiaisparvien lisäksi liikkeellä peippolintuja, punarintoja, musta- ja kulorastaita sekä tulipäähippiäisiä. Maakilpikonnakin möyri talvesta piittaamatta.

Meiltä ei kestänyt kovin kauan löytää ensimmäinen algeriannakkeli, vaikka ajankohta marraskuun lopulla ei ole yleensä aktiivista ääntelyaikaa. Nakkelit tuntuivat liikkuvan tiaisparvien ja kiipijöiden mukana, kuten ne tekevät muuallakin. Näimme tämän jälkeen algeriannakkelin vielä kolme kertaa uudelleen, mutta joka kerran linnut olivat jatkuvasti liikkeessä ja ujoja eivätkä juurikaan reagoineet ystäväni soittamiin nauhoituksiin.

Tärkeintä oli kuitenkin nähdä niitä. Kyseisestä lajista tuli minulle elämänpinna numero 3735. Nakkelin lisäksi sain tuona päivänä myös kaksi muuta uutta Afrikan-pinnaa, nimittäin pikkutikan ja valkopääsorsan.

Sorsa ei tietenkään ollut tammimetsässä. Menimme samana iltana kahdelle kosteikolle, joista ensimmäisellä saalisteli useita ruskosuohaukkoja - ja saaliina oli sillä kertaa töyhtöhyyppä. Hyyppiä ja kottaraisia oli satapäisinä talviparvina. Rantaniityillä oli jonkin verran vikloja ja taivaanvuohia pörähteli röhkäisten lentoon sieltä täältä. Ruovikossa eteni lieju- ja nokikanoja ja myös luhtakana mylvähteli. Silkkikerttunen ja heinäherttu olivat paikkalintuina läsnä, kun muut kerttuset ja sirkkalinnut olivat jo tropiikissa.

Toinen kosteikkokohde oli pieni järvi, jossa talvehti satapäin sinisorsia - osa paikallisia, osa Euroopasta saapuneita. Niiden joukosta löytyi kaikenlaisia muita vesilintuja, mutta vain melko pieninä määrinä. Aika paljon nokikanoja. Jonkin verran lapasorsia, puna- ja ruskosotkia, pikku- ja mustakaulauikkuja. Joukosta löytyi myös kaksi valkopääsorsaa, jotka olivat mitä ilahduttavimpia.

*   *   *

Constantinen kaupunki (arabiaksi Qasentina) on dramaattisessa paikassa rotkon molemmin puolin, tuoden siksi hieman mieleen Tbilisin. Se on kaunis ja näkemisen arvoinen kaupunki, yli miljoona asukasta. Constantinessa pesii myös runsaana naakka, jota on vaikea löytää muualta Algeriasta.

Mielenosoitukset ovat jatkuneet Algeriassa jo kuukausia kaikkien kaupunkien keskustoissa keskiviikosta lauantaihin joka iltapäivä. Algerialaiset kutsuvat prosessia vallankumoukseksi, vaikkakin puuha on järjestäytynyttä eikä ihmisiä ammuta tai paikkoja rikota. Radioasemat näyttivät olevan solidaarisia kansalle soittamalla vähän väliä Bella Ciao'ta, italialaista partisaanilaulua, josta on tullut tämän vuoden arabisyksyn jonkinlainen tunnussävelmä. Algeriassa seurattiin myös Libanonin ja Irakin samanaikaisia mielenosoituksia.

Vaikka Algeria on politiikassa yleensä napit vastakkain Marokon kanssa, kansalaisia tämä ei näytä koskevan. Molemmissa maissa kansa tuntuu arvostavan toista, kunhan kyse ei ole jalkapallosta. Algerialaiset, joita tapasin, eivät fanittaneet Assadia eivätkä olleet juurikaan omaksuneet venäläistä propagandaa. Se lienee siis rajoittunut hallitukseen. Muutenkin kiinalaiset ovat näemmä alkaneet näkyä Algeriassa venäläisiä enemmän.

*   *   *

Cherchellissä (arabiaksi Sharshal, entinen roomalaisajan Caesarea ja foinikialaisten Iol) asuva ystäväni on paitsi šakinpelaaja, myös arkkitehti ja opettaa arkkitehtuuria Tipasan yliopistossa. Koska Algeriassa rakennusurakat jaetaan korruptiosuhteiden perusteella eikä koulutuksen tai pätevyyden, hän on perustanut taloutensa turvaamiseksi oman yrityksen - autokoulun. Autokoulun myötä hänestä on tullut paitsi rakennetun ympäristön myös ihmisyhteisön arkkitehti, kauneuden ja toimivuuden tavoittelija.

Ystäväni on kiistattoman älykäs ja lahjakas ihminen, olipa kyse šakista, arkkitehtuurista tai elämänfilosofiasta. Niinpä hän on ottanut autokouluunsakin hieman holistisemman otteen kuin miksi autokoulu yleensä mielletään. Kun suurin osa autokouluista maksaa lahjukset ajokortin myöntäville viranomaisille ja saa siten oppilaansa läpi, ystäväni on ottanut tavoitteekseen, ettei maksa lahjuksia, vaan hänen oppilaansa oikeasti oppivat ajamaan autoa. Eikä vain sitä. He saavat siinä sivussa myös ammatinvalintaohjausta, parempaa itsetuntoa sekä johdatusta šakkiin ja potkunyrkkeilyyn.

Ystäväni oli perehtynyt kokeeksi myös hypnoosiin yrittäessään löytää uusia tapoja saada oppilaidensa ajaminen soljumaan yhtä täydellisenä kuin kokonaisuudessaan hahmotetun šakkilaudan siirrot tai toimivan rakennetun ympäristön ratkaisut. Hypnoosi ei ollut ystäväni mielestä kuitenkaan toiminut toivotulla tavalla oppilaiden ohjauksessa, joten hän oli luopunut siitä ja loi sen sijaan oppilaisiinsa eräänlaisen mentorisuhteen. Näin sen toimivan kaikkialla missä kävimme, koskapa joka ravintolasta, parturista, matkatoimistosta ja jopa poliisista löytyi ystäväni entisiä oppilaita, ja he kaikki suhtautuivat häneen kunnioituksella. Eivät sellaisella kunnioituksella, jota herättää pelätty tai erityisen vaikutusvaltainen henkilö - vaan sellaisella, jota herättää sisäisesti vahva ihminen, joka ei suostu lahjusten antamiseen tai ottamiseen ja on valinnut mieluummin olla esimerkki nuorisolle kuin pönöttää rahakkailla urakoilla tai prestiisillä.

Ystäväni on ottanut kumppaniksi yritykseensä nuoren naispsykologin, joka ei valmistuttuaan saanut alaansa vastaavia töitä samasta syystä kuin ystäväni ei saanut arkkitehtiurakoita. Autoritäärisissä maissa työpaikat ovat wastasta riippuvaisia saavutettuja etuja, eivät seurausta opinnoista ja lahjakkuudesta. Ei ole ihme, että moni lahjakas turhautuu ja haluaa muuttaa Eurooppaan tai Amerikkaan. Ja vielä useampi, lahjattomat mukaan lukien, oppii jo varhain pitämään muodollista koulutusta hyödyttömänä, koska se ei johda mihinkään. Sitäpaitsi tenteistäkin saa paremmat tulokset lahjuksilla kuin vastaamalla oikein.

Keskustelin pitkään psykologin kanssa sillä välin kun ystäväni ohjasi oppilaitaan ajamisen ja elämänvarmuuden pariin. Huivipäinen neito oli alkuun kovin ujo, mutta heti kuoresta päästyään paljastui, että hän puhui sujuvasti sekä ranskaa että englantia ja teki autokoulun lisäksi ystäväni kanssa yhteistyötä myös paikallisessa lasten oikeuksien järjestössä.

Arkkitehdin ja psykologin pyörittämästä autokoulusta on tullut paikka, jossa paikalliset 17-19-vuotiaat kohtaavat, juovat teetä, puhuvat ystäväni kanssa siitä, miten olla kunnon mies, ja hänen psykologikumppaninsa kanssa siitä, miten löytää itselleen soveltuva paikka työmarkkinoilta. Kilpailijat eivät tästä pidä, kuten eivät myöskään ajorekisteriviranomaiset, joita ärsyttää ystäväni kieltäytyminen siitä, että hänen oppilaidensa pitäisi maksaa lahjuksia ajokokeesta läpi päästäkseen. Niinpä tarkastajat reputtavat tahallaan ystäväni oppilaat pari-kolme kertaa ennen läpi päästämistä ja panettelevat oppilaille ystävääni, antaen ymmärtää tämän olevan syynä oppilaiden epäonnistumiseen ajokokeessa. Oppilaat kuitenkin tietävät asioiden oikean laidan ja niinpä ystäväni autokoulusta on tullut muutamassa vuodessa seudun suosituin. Niin suosittu, että lopulta kilpailevat autokoulutkin luopuivat maineenmustauskampanjoista ja alkoivat sen sijaan ottaa käyttöönsä joitain ystäväni innovatiivisista menetelmistä. Ystäväni kertoi ironisella hymynkareella, että samat setämiehet, jotka aiemmin olivat yrittäneet mustata hänen maineensa, yrittivät nyt vaivihkaa kysellä oppilailta hänen metodeistaan, ja matkivat niitä.

Maineenmustauskampanjan hiipumiseen lienee vaikuttanut myös se, että ystäväni on valvontateknologian suhteen lahjakas ihminen. Hän kätki pienen vakoilukameran autoradioonsa ja sai videotallenteet lahjuksia vaatineista ja uhkauksia esittäneistä tarkastajista. Huhu tallenteiden mahdollisesta olemassaolosta oli hiljentänyt terävät kielet - samalla paljastaen epäsuorasti niiden alkulähteet ja motiivit.

Ystäväni oli tietoinen siitä, että taistelu korruption hydraa vastaan voi olla toivotonta ja vaikka se on tuonut kunnioitusta nuorisolta, on se myös tuonut vihamiehiä setien joukosta, joista monella voi olla vaikutusvaltaisia kontakteja. Panettelukampanja oli oireellinen, ja ystäväni onkin harkinnut palaamista arkkitehdin uralle riittävän pääoman hankittuaan. Hän haluaa tehdä sen mieluummin jossain suuressa maailmassa, ja palata Algeriaan vasta kun on luonut jotain pysyvää muualla. Vähän kuin Suomessa, Algeriassakin lahjakkuus tuo arvostusta yleensä vasta sitten kun joku ulkopuolinen on ensin antanut sille tunnustuksen. Esimerkiksi kansainvälisen palkinnon tai quebeciläisen virastotalon urakan.

Algerialainen ystäväni oli monessa mielessä erilainen kuin minä, mutta tunsin suurta sielunsukulaisuutta. Hän on ihminen, joka haluaa jatkuvasti tehdä itsestään paremman, ja tulee siten puolivahingossa vaikuttaneeksi myös ympärillään oleviin. Hän on sankari niille, joita on auttanut, mutta samalla on ihmisiä, jotka hautovat häntä vastaan myrkyllisiä ajatuksia ja kihisevät kateudesta - sitä suuremmasta, mitä suuremmista rahoista ystäväni kieltäytyy, mitä pyyteettömämmin auttaa kotiseutunsa nuoria, ja mitä vaatimattomammin itse elää. Ihminen on ilveskansa, ja niin edelleen.

Hän on tehnyt mielenkiintoisia kokeiluja myös bonsaipuiden parissa, luoden niitä kokonaisen rivin asuntoonsa johtavaan portaikkoon. Ne ovat jonkinlainen käänteisversio hänen oppilaidensa mielistä, jotka kasvavat hänen vaikutuksestaan normaalia suuremmiksi, eivät pienemmiksi. Hän on siirtänyt ajatuksensa arkkitehtuurista ja kamppailulajien sensein roolista autokouluun ja nuorisotyöhön, ja sen perusteella, mitä ehdin nähdä, on kymmenien Cherchellin seudun nuorten elämä hieman parempi kuin olisi, jos autokoulunopettajaa ei olisi ollut olemassa.

Tällaista arvostan.

Pelasimme yhdessä viettämänämme aikana vain kahdeksan peliä, koska olimme joka kerran niin tasaväkisiä että ne kestivät tuntikausia. Voitin kuusi, hävisin kaksi. Olen ihmetellyt ennenkin - nimittäin minä voitan algerialaisen ystäväni šakissa useammin kuin hän minut, mutta hän on silti yksi kerrallaan voittanut pelissä nimenomaan muutaman sellaisen vakiovastustajani, joita minun tuntui olevan mahdotonta voittaa. Kyse lienee jonkinlaisesta kivi-sakset-paperi -tilanteesta - tyyleissämme on jotain, mikä tehoaa yhteen muttei toiseen. Niin kai myös elämässä ja ihmissuhteissa.

*   *   *

Suurimman osan Algerian ajasta Constantinen jälkeen vietin ystäväni kotikaupungissa Cherchellissä samoin kuin sen lähellä sijaitsevissa Hajret an-Nasissa, Sidi Ghilesissä ja Tipasassa. Näissä paikoissa on runsaasti roomalaisia, foinikialaisia ja osmanilaisia raunioita, Numidian historiaa tulvivia museoita ja mausoleumeja. Hajret an-Nasissa kävimme myös merellä, tapaamassa paikallista kuvanveistäjää sekä aamiaisella vuorenrinteen linnakeraunioilla.

Kävimme myös Alger'ssa, maan pääkaupungissa. Suurin osa siitä päivästä vierähti Kasbah-kukkulan vanhassa orientaalisessa kaupunginosassa, jossa kamerat lauloivat. Kävimme lopuksi tapaamassa paria ystäväni ystävää myös Hydrassa (Hedra), joka on varakkaampi keskiluokkainen kaupunginosa.

Palattuani Tunisiaan oli tarkoitukseni ollut ehtiä vielä aavikolle ja pariin lintupaikkaan, mutta eri ystävieni aikataulut eivät sopineet toisiinsa ja niinpä päädyin loppupäiviksi pyörimään Tunisissa ja sen lähikaupungeissa kuten Marsassa ja Sidi Bou Saïdissa, pelaamaan šakkia paitsi ystävieni kanssa, myös heidän mukanaan tuomiensa uusien (joten ystävien määrä jälleen lisääntyi), juomaan kahvia ja silloin tällöin myös viiniä ja viskiä.

Matka oli hyvä ja täytti tarkoituksensa.

Menomatkalla ehdin käydä kokonaisen päivän verran myös sateisessa Pariisissa, jossa majoituin aivan Sorbonnen viereen, korttelin päähän Seinestä, totesin Notre Damen yhä seisovan paikoillaan (vaikkakin vielä remontoitavana) ja kävin kirjakaupoissa ja divareissa. Paluumatkalla Pariisissa oltiin aamuvarhain pakkasen puolella.

Gunung Gedellä

Ollaan vasta lokakuun alussa ja tänään tuli lunta taivaalta. Täällä se tosin suli saman tien maahan osuessaan eikä peittänyt maata valkovaippaansa, kuten Pohjois- ja Itä-Suomessa näköjään tapahtui.

Syyskuun lopulla kävin Indonesiassa. Se oli työmatka, mutta menin etuajassa voidakseni käyttää sunnuntai-iltapäivän ja maanantaiaamupäivän maastossa lintuja etsimässä. Valitettavasti indonesialainen lintuharrastajakontaktini teki oharit - somepäivityksistä päätellen oli vaeltamassa jollain vuorella koiralauman kanssa eikä ollut viestien tavoitettavissa matkaani edeltävinä päivinä. Improvisoin siis asiat itse ja kun käytössä kuitenkin oli niin lyhyt aika, päädyin valitsemaan Gunung Geden kansallispuiston ja sen vieressä sijaitsevat Cibodasin kasvitieteelliset puutarhat, joissa olen käynyt vuonna 2017.

Viikonloppuisin puoli Jakartaa haluaa lähteä niihin harvoihin luonnonkauniisiin paikkoihin, jotka ovat ajoetäisyydellä metropolista. Niinpä perjantaista sunnuntai-iltapäivään kaikki tiet ruuhkautuvat, hotellit ja majatalot ovat täynnä, ja kansallispuistojen polut ruuhkautuvat opiskelijoista ja muista patikoijista. Sunnuntai-illaksi jengin on kuitenkin palattava Suur-Jakartaan, joten oletin pääseväni samoilemaan Gunung Geden maisemissa sangen rauhassa. Minä ja linnut.

Kontaktini kadottua vuorille jouduin turvautumaan taksikyytiin päästäkseni Cipanasiin, josta hankin majatalon 20 minuutin kävelyn päästä Cibodasin portilta. Taksikuski vaati tästä matkasta kuuttasataa rupiaa, joka suomalaisittain ei tietenkään ollut juuri mitään. Yllätys odotti kuitenkin Bogorin tuolla puolen, Puncakin solan alussa, kun kävi ilmi, että koko valtatie oli suljettu Jakartasta vuorille päin suuntautuvalta liikenteeltä - jotta kaikki kaistat olisivat käytössä paluuruuhkalle vuorilta takaisin Jakartaan.

Tätä seikkaa en ollut ottanut huomioon kuvitellessani, että pääsisimme mukavasti Cipanasiin kun koko muu väestö ajaisi päinvastaiseen suuntaan. Kysyin taksikuskilta, että tapahtuuko tätä useinkin, ja hän lipsautti tyhmyyttään, että sama käytäntö joka viikonloppu, olisihan valkoisen herran pitänyt tämä tietää. Taksikuski siis tiesi, ettemme pääsisi valtatietä Cipanasiin, muttei kuitenkaan vaivautunut kertomaan tätä minulle Jakartassa - ja nyt hän oli myös paljastanut tienneensä, joten oli turha kuvitella minun maksavan sovittua hintaa siitä, että hän dumppasi minut valtatien varteen.

Hetken riideltyämme ja taksikuskin nillitettyä köyhää osaansa, polttoaineiden hintoja ja huonoa kielitaitoaan maksoin hänelle puolet luvatusta - olihan hän kuitenkin tuonut minut yli puoliväliin linnuntiematkaa - ja maksoin puolestaan loput taksikuskille luvatuista rahoista kahdelle ojekille eli moottoripyöräkuskille. Toiselle itseni viemisestä ja toiselle laukuistani. Moottoripyörillä pujottelimme sitten pikkukylien läpi - ensin väärään paikkaan ja sitten oikeaan. Annoin heille vaivannäöstä pienen bonuksen, koska olin sittenkin saapunut kohdealueelle vielä ennen Cibodasin portin sulkeutumista.

Ikävä kyllä majatalossa kului aikaa huoneen säätämiseen, kun apupoika oli ensin ottanut väärät avaimet mukaan ja oikeiden löytämisessä kesti. Kun lopulta miellyttävän suomenkesäisen viileässä vuoristoilmassa patikoin kylien läpi Cibodasin portille - torjuen yksityisihmisten ja vieläpä madrasankin teetarjoukset - olivat metsänvartijat jo sulkemassa. He ymmärsivät kuitenkin minua ja päästivät sisään suojelualueelle - vieläpä maksutta (olivat jo sulkeneet kassan).

Niinpä saatoin avata matkapinnasaldoni jo sunnuntain puolella ja katsella vesiputouspolun ja bambupöheikköjen ihmistyhjissä maisemissa lintujen ilta-aktiivisuutta aina pimeän tuloon saakka. Pimeän tultua kohtasin polulla yhden metsänvartijoista, joka varoitti villisioista. Saman tien näimmekin yhden, ja heti perään makakeja ja tupain (puupäästäisen, tuon kädellisten varhaisen esi-isän). Se oli hyvä päivä. Mopokuski olisi mielellään vienyt majatalolleni, mutta päätin kävellä, tunsinhan jo tien.

Cibodasin porttien ulkopuolella olikin nyt hämärän langettua paikallisten teinien kokoontumisajot. Pojilla oli pimeästä huolimatta aurinkolasit, tytöt kikattivat huiveissaan ja tuhmemmat tytöt huiveitta ja yhtä reikäisissä farkuissa kuin pojat. Hämärä suojelee partojaan päristeleviltä aikuisilta ja nuoriso saa rauhassa päristellä mopojaan ja energiajuomiaan.

Seuraavana aamuna lähdin liikkeelle varhain, toivoen, että jälleen voisin neuvotella metsänvartijoiden kanssa pääsyn suojelualueelle jo ennen kuin virallisesti avaisivat porttinsa. Lintujen sekaparvilla tropiikissa on nimittäin taipumus olla aktiivisimmillaan hyvin varhain aamuisin ja uudelleen hämärän alkaessa langeta. Elättelin toiveita, että ehtisin vielä Gunung Geden rinteillekin ennen porttien avaamista ja patikoijien tuloa - minulta kun puuttuu yhä endeeminen jaavankurppa, lehtokurpan trooppinen versio, jonka oharit tehnyt kontaktini olisi voinut löytää.

No, porteilla hengailleet epäviralliset vartijat päästivät minut kyllä sisään - virallinen vartija lipunmyyntivarustuksineen ei ollut tietenkään saapunut. Kurppaa ei löytynyt, kaikenlaista muuta mukavaa kyllä. Tunteja myöhemmin, kun olin jo Cibodasin ylemmissä osissa, virallinen metsänvartija tuli moottoripyörällä perään ja myymään minulle jälkikäteisesti lippuni. Minua ei ollut vaikea löytää, koska tuona varhaisena maanantaiaamuna olin lähes ainoa vieras - ja luultavasti ainoa ulkomaalainen. Kontrasti oli suuri viikonloppuun, jolloin paikka on tupaten täynnä jakartalaisia.

Sekä Cibodasissa että Gunung Geden vuorelle kiipeävällä polulla näin paljon samoja lajeja, joita olin täällä ensi kerran nähnyt vuonna 2017. Ajankohta oli kuitenkin hieman aiempi - sadekausi ei ollut vielä syyskuussa alkanut. Ero kuului enemmän kuin näkyi - äänimaailma oli erilainen. Kaksi lajia endeemisiä seppiä - yleisempänä kultasepelseppä, harvinaisempana ruskopääseppä - olivat äänessä kaikkialla. Mutta niin oli paljon muutakin. Myös itäpalearktisten muuttolintujen esiintymisessä ajankohtaero näkyi: nyt maisemissa oli monta lajia minulle uusia sieppoja, kun taas uunilintuja ei näkynyt lainkaan.

Vähän ennen ylempiä vesiputouksia, pysähdyttyäni katselemaan läheltä näyttäytyneitä jaavanviheltäjärastaita, kohtasin nuoria opettajia Cipanasista. Yksi heistä oli Dresdenissä asuva ja opiskeleva yhtenäisen Euroopan aatetta kannattava britti - hänen ruiskumaalari-isänsä oli aikoinaan muuttanut töihin Saksaan ja jäänyt sille tielle, joten hän oli brittiläisistä vanhemmistaan huolimatta syntynyt ja kasvanut lähes koko elämänsä Dresdenissä, kunnes oli lähtenyt vapaaehtoisena opettajana kiertämään Aasiaa, päätyen Japanista ja Koreasta Kiinan kautta Vietnamiin ja lopulta Jaavalle. Toinen puolestaan oli hänen paikallinen kollegansa, edellispäivänä kihloihin mennyt Prabowon kannattaja, jonka jutuissa nationalismi ja islamismi menivät merkillisesti sekaisin.

Opin paljon uutta. Lisäksi he olivat mielenkiintoisia ja avomielisiä ihmisiä, keskinäisestä erilaisuudestaan huolimatta. Joimme kahvia ja noissa luonnonkauniissa maisemissa tunnit vierähtivät kuin huomaamatta keskustellessamme populismista, valeuutisista, keinoälystä, kuolemattomuudesta, kvanttifysiikasta, ilmastonmuutokseen vaikuttavista tekijöistä, vieraiden planeettojen asuttamisesta ja biodiversiteetistä. Laskeuduimme vuorelta yhdessä, näimme läheltä indigosieppoja, luumuselkäsieppoja, jaavanviheltäjärastaita, jaavantiaistimaleja ja maaviidakkotimaleja - sekä vuoren juurella Länsi-Jaavan endeemisiä mustia langureita.

Kun kansallispuisto sinä iltana viideltä sulki, kävelin Cibodasin ja kylien halki takaisin majatalolleni, otin taksin Jakartaan. Saapuessani hotellilleni viidakkovarustuksessa oli minulla juuri sopivasti aikaa käydä suihkussa ja muuntautua kravattikaulaiseksi farangiksi työkokouksiin. Vuorelle kiipeämiseen käytetty aika on yleensä hyvin käytettyä aikaa.

Kesän loppuessa

Kävin Söderskärillä, jossa on majakka ja lintuasema, kumpikin omalla luodollaan ja niiden välissä riippusilta. Pörtön alukset liikennöivät Söderskärille Vuosaaren Aurinkolahdelta käsin, jossa kesän kohu-uutisten mukaan ovat lähiöt tulessa, monikulttuuriset nuorisojengit terrorisoivat väestöä ja mummot pyörtyilevät hamppuhuurujen sakeuteen. Mitään sellaista ei tosin seudulla näkynyt, kuulunut eikä haissut, ei aamulla eikä myöhemmin saarelta palatessamme.

Matkalla jäkitti valkeiksi paskottujen luotojen täydeltä merimetsoja, jotka ovat saariston luotojen ekologialle mitä hyödyllisimpiä olentoja, pyytäessään merestä roskakalaa ja jalostaessaan fosfaatit luodoille ketokasvillisuuden lannoitteiksi.

Tiirat olivat jo kadonneet. Sen sijaan koskeloita näkyi useaan otteeseen, Söderskärin yli lensi kalasääksi ja saarella oli paikallisina ainakin neljä luotokirvistä. Haarapääskyjä oli luodoilla sadoittain - mutta niitä on näkynyt yhä myös Helsingin keskustassa. Yllättävämpää oli, että myös räystäspääskyjä oli sankoin joukoin luodoilla kironomideja saalistamassa.

Asuntoni lähiseudulla on näkynyt muutolla olevia pajulintuja, leppälintuja ja punarintoja. Vähitellen maailma käy hiljaisemmaksi. Vielä kuitenkin on auringon ja lämmön puolesta kesäistä. Laajalahdella oli Suomeen pelmahtaneita punajalkahaukkoja arotuulten tuomina.

Espanjasta saapui neljä laatikollista Dueron viinejä - kaksitoista pulloa kussakin. Näiden tarkoituksena on auttaa pleistoseeniarojen kaksoismonarkiaa ankarassa taistelussa alkusyksyn luonnonvoimia vastaan, kun rajaseudut vääjäämättä kohtaavat pimenevät illat ja vetistyvät taivaat.

Majakanvartijan ammatti voisi sopia minulle, jos sellaisia yhä olisi. Ikävä kyllä majakat ovat nykyisin miehittämättömiä. Sääli, kun nettikin nykyään toimii saaristossa ja ruokaahan voisi toimittaa vaikka drooneilla, jos kalaonni ei ole myötä. Nyt on tyydyttävä virtuaaliseen majakkaan, mutta kun sen vartioinnista ei kukaan maksa, kuitenkin hankittava leipä pöydälle muualta.

Imeväisistä ja kyykäärmeen koloista

Kävin lopulta jossain etelärannikkoamme kauempana, nimittäin Liminganlahden rannalla Aurannokassa. Siellä grillattiin lihaa, juotiin ja saunottiin. Perämeren maisemat olivat esteettisesti järvimäisiä huolimatta saaristoluonnosta; murtovesikin kovin makeaa.

Lintujen syysmuutto oli jo hyvin käynnissä. Niemen yli meni hiiri- ja varpushaukkoja, yksi naaras sinisuohaukka. Rannoilta lähti taivaanvuohia ja punajalkavikloja. Ruovikossa oli vielä hiljaisina ja lähtöä tehden ruokokerttusia. Haarapääskyjä oli yhä liikenteessä pikkuparvina etelää kohti. Muuan käki viihtyi niemellä, lentäen välillä merta kohti mutta palaten aina takaisin niemen koivuihin tai vieläpä istumaan rantakivelle, yrittäen kerätä rohkeutta lähteä Hailuotoa ja Ruotsia kohti, ties mistä syystä, kun olisi voinut vain seurata Pohjanmaan rannikkoa etelää kohti.

Koska meitä oli Helsingistä kolme osallistujaa, menimme autollani - heti perjantaina töistä päästyäni keula kohti Oulua. Olimme Aurannokassa puolenyön jälkeen. Takaisin kotiin sunnuntai-illaksi. Pitkät ajomatkat antavat tilaa ajatuksille varsinkin jos ihmiset eivät koko ajan puhu.

*   *   *

Yleensä olen masentuneimmillani pimeänä kautena loppusyksystä keskitalveen, mutta tänä vuonna se on jatkunut pitkin kesää. Suomi heittää niskaani koko ajan lisää käsittämättömiä kuluja, kuten viimeksi keskustassa omistamassani asunnossa tapahtunut vesivahinko, josta uhkaa tulla kymmenien tuhansien kustannukset. Taloyhtiö ja vakuutusyhtiöt tietysti sanoutuvat irti vastuusta eikä vuokralaisenikaan ole syyllinen muuhun kuin että on sattunut asumaan siellä. Ei hänellä tietysti olisi tällaisia rahojakaan. Ennakkotapausten valossa kävi myös ilmi, että Helsinki on ilmeisesti täynnä vanhoja taloja, joissa kaikki kylpyhuoneet on aikoinaan rakennettu osakkaiden tai asukkaiden omalla vastuulla, mistä omistajien vaihtuessa uudet osakkaat ja asukkaat eivät tietenkään ole olleet tietoisia. Tyypillistä Suomea - täällä paukutellaan alituiseen henkseleitä kaikenlaisista turvaverkoista, mutta kun todellinen tilanne tulee, ne koskevat vain miljonäärejä ja tuilla eläjiä, eivät koskaan tavallista keskiluokkaa.

Suomi ei kuitenkaan ole ankea maa vain taloudenpidon suhteen. Ihmisten luonne on ankea. Ei tietenkään kaikkien - onhan minulla runsaasti hyviä ystäviä täällä. Kummallisen monet ovat kuitenkin mieleltään jotenkin sairaita, enkä tässä viittaa oikeasti mielenterveysongelmista kärsiviin ihmisiin. Ihmiset, joita tunnen vain pintapuolisesti jos ollenkaan, käyttävät aikaansa siihen, että miettivät pienissä mielissään minun yksityiselämääni, josta eivät tiedä eivätkä voi tietää mitään, koska eivät minua tunne. Lisäksi asialla on tietysti muutama aidosti pahantahtoinen yksilö, joista ainakin yhden diagnosoisin narsistiseksi psykopaatiksi ja patologiseksi valehtelijaksi. Hän on jatkanut tätä nyt jo kahdentoista vuoden ajan - ja sattumoisin iljettävät valheet tuntuvat joka vuosi tulevan pintaan samaan aikaan, jolloin niin kutsuttu käärmenäyttely on koolla Helsingissä.

Minulla on ollut elämäni varrella joitain haavoittuvassa asemassa olleita ihmisiä suojeltavana, mutta nyt kun tätä rajoitetta ei ole, voin panna enemmän aikaa itseeni kohdistuvien törkeiden kunnianloukkausten kirjaamiseen. Oikeuslaitos on näiden suhteen ääriflegmaattinen tekemään mitään, ellei ole dokumentoitavissa olevaa kärsimystä (esim. työpaikan tai kauppojen menettäminen), jolle saisi hintalapun korvausvaatimuksia varten. Silloinkin elektroninen ja muu todistusaineisto pitää itse tai yksityisammattilaisten toimesta kasata ja vääntää rautalangasta valmiiksi. Mutta kuka onkaan sanonut, että oikeuslaitos olisi oikea taho toimittamaan oikeutettua kostoa? Onhan niitä tapoja, vain mielikuvitus rajana, ja sekin hyvä puoli, että oman käden oikeudessa rikoksilla ei ole vanhenemisaikoja.

Juoruista on voinut päätellä, että jotkut levittäjistä seuraavat tätä blogia etsiäkseen täältä yksityiskohtia, joista juoruta, joten tämän luettuanne hyviä yöunia juorutädeille ja -sedille fantasioidenne parissa.

*   *   *

Siltä varalta, että jollain olisi yhä mielessään mainitunlaisia fantasioita eikä kykyä itse erottaa panettelua ja valheita reaalitodellisuudesta, todettakoon, etten ole vielä ikinä elämässäni sekaantunut prostituutioon, ihmiskauppaan tai (minkään monista nykyisin tunnetuista sukupuolista) hyväksikäyttöön. Paitsi mikäli sekaantumisella tarkoitetaan sitä, että olen ainakin kerran elämässäni suojellut tällaisen rikoksen uhria ja todennäköisesti pelastanut hänen henkensä.

Ottaen huomioon, että syntymärajoitteeni vuoksi olen todennäköisesti maailmankaikkeuden mielenkiinnottomimpia ihmisiä kaikenlaisen sukupuolisen ja parisuhde-elämän suhteen, on suorastaan häkellyttävää, mihin pahantahtoisten ihmisten mielikuvitus pystyy. Se ei lakkaa ihmetyttämästä pientä kulkijaa. Toisaalta, samoista syistä olen myös aina ollut eräällä tavoin sokea, kun mieleni ei ole luontaisesti millään tavoin kiinnostunut toisten ihmisten sukupuoli- ja parisuhde-elämästä, joten minulta jää ehkä tunnetasolla ymmärtämättä, mikä näitä ihmisiä oikein riivaa.

Edellä mainittu ei tarkoita, ettenkö olisi lainkaan kiinnostunut ihmisten tunne- ja parisuhde-elämästä - mutta lähinnä empaattisessa merkityksessä, sen koskettaessa aidosti minua, tai kun kyse on ihmisten ymmärtämisestä. On helppo väittää, etten ymmärrä ihmisiä, mutta toisinaan ulkopuolinen näkökulma (joka minun kohdallani on aina ollut perusasetus muuhun ihmiskuntaan nähden) auttaa näkemään sellaista, mitä ihmiset eivät kykene itse itsessään näkemään. Eivät näe ikään kuin metsää puilta, koska luontainen itsekeskeisyys (joka koskee minua aivan kuten kaikkia muitakin) estää näkemästä ja ymmärtämästä itseä siitä näkökulmasta, josta muut meidät näkevät, ja päinvastoin peilaa muihin omaa itseä ja ominaisuuksiaan.

Minua ei kiinnosta, kuka on kenenkin kanssa, onko joku kiinnostunut vastakkaisesta vai omasta sukupuolesta (tai molemmista tai ei kummastakaan), onko jollakulla 20 vuotta itseään nuorempi tai vanhempi puoliso, tai vieläpä ulkomaalainen. Minulle ihmiset ovat ihmisiä, eivät parisuhdemarkkinoiden objekteja eivätkä kilpailijoita. Tämä ei tarkoita, että ihmiset olisivat minulle samanarvoisia. Tarkoittaa vain, että heidän arvonsa minulle ei riipu heidän iästään, sukupuolestaan, suuntautumisestaan tai kansallisuudestaan. Ikävä juttu niille, jotka tuntevat itsensä kovin etuoikeutetuiksi arvokkaampaan statukseen silmissäni sillä perusteella, että ovat sitä-tai-tätä.

Olen elänyt lapsuuden, joka opetti äärimmäiseen epäluottamukseen vanhempia ihmisiä ja ylipäätään auktoriteetteja kohtaan, ja etsimään itse ja rekrytoimaan harvat liittolaiseni. No, niistä ajoista on kauan. Olen kasvanut, oppinut pois pahimmasta epäluottamuksesta maailmaa kohtaan, ja liittolaisten löytämisen ja rekrytoimisen kyky on aivan toista kuin lapsena. Niinpä myös verkosto, johon hirnyrkkini (ja muut sijoitukseni) sijoitan, on nykyisin maailmanlaajuinen ja diversi. Kaiken, mitä olen elämässäni saanut aikaan, olen saanut aikaan itse ja näiden ihmisten tuella, konkreettisella tai henkisellä. He ovat ansainneet kunnioitukseni, kuka mitenkin. Miksi siis tuhlaisin kunnioitustani sellaisiin, jotka eivät ole sitä ansainneet?

Minulta on turha vaatia kunnioitusta sukulaisuuteen, ikään, sukupuoleen tai auktoriteettiin vetoamalla. Lahjonta ja uhkailu harvoin toimivat, kiristys vielä huonommin. Näillä keinoilla saa minulta kyllä osakseen halveksuntaa, jos sitä hakee - vaikka se jäisikin sillä hetkellä piiloon kuoren alle. Olen työ- ja tutkimuselämäni varrella keskustellut tappokäskyn antajien, kiduttajien, raiskaajien ja fanaatikkojen kanssa ilman että ilmeeni on värähtänyt, joten kyllä se aina muutaman juorukellon ja fantasistinkin kestää. Älkööt kuitenkaan kuvitelko, että unohtaisin. Tai antaisin anteeksi. Anteeksianto, kuten tässä blogissa joskus taannoin puheena ollut Hannah Arendt on todennut, olisi kyllä suositeltavaa, muttei ole mahdollista ilman sen tahon katumusta, jolle pitäisi anteeksi antaa. Ei katumusta - ei anteeksiantoa. Tämä nyt vain menee näin.

*   *   *

Aidosti pahat ihmiset ovat melko harvinaisia. Sen sijaan maailmassa vipeltää valtoimenaan kaikenlaisia pikkunilkkejä, jotka saattavat olla omissa pienissä mielissään syvästi ahdistuneita, pettyneitä kunnianhimonsa toteutumattomuuteen ja kateuden riivaamia sellaisiakin ihmisiä kohtaan, joiden elämässä ei pitäisi olla mitään kadehdittavaa. Näitä ihmisiä on yleensä ilmaantunut paikalle sen jälkeen, kun olen ensin käynyt myrskyn tai sotatantereen läpi ja savu on jo hälvennyt, ja he haluaisivat kovasti saada itselleen työni hedelmät mutteivät riskejä, verta, hikeä ja kyyneleitä. Onhan tämä tavallaan ymmärrettävää. Jos ei sitten kuitenkaan saa sitä, minkä olisi kauheasti halunnut, pitäisi itsestä löytää sen verran miestä tai naista, että keskittyy rakentamaan omaa menestystään eikä vahingoittamaan toisen mainetta. Muuten voi käydä jonain päivänä huonosti.

Hyvä uutinen on, että elämässä voi aina oppia, varsinkin jos kulkee vähemmän kuljettuja ja hankalia polkuja pitkin. Huono uutinen on, että niistä oppii myös asioita, jotka tekevät kyynisemmäksi, raskasmielisemmäksi ja ajoittain myös väsyneemmäksi sellaisen suhteen, mitä aikoinaan olisi voinut vielä sietää. Itsensä kehittäminen on kuitenkin elinikäinen tehtävä. Tehtävä vain muuttaa muotoaan riippuen siitä, mihin kohtaan elinkaarta haluaa itsensä kulloinkin kiinnittää. Paremmaksi ihmiseksi tuleminen ei ole koskaan huono päämäärä, ja herättää, vaikka viiveelläkin, niiden kunnioituksen, joiden kunnioituksella on väliä. Se myös palkitsee itsensä - yleensä vielä paremmin kuin yksittäisten hyvien tekojen tekeminen, sillä saavutukset pysyvät matkassa mukana tien seuraaviin mutkiin.

Geneerinen kehotukseni onkin: kehittäkää itseänne. Maisia saavutuksia tarvitaan leivän tuomiseksi pöytään ja itsetunnon pönkitykseksi, mutta se, millä on todellista väliä, on mitä ihmisestä itsestään tulee, koska se vaikuttaa hänen kaikkiin tuleviin valintoihinsa ja tekoihinsa. Kertautuupa se vielä vaikuttamalla myös muihin ihmisiin - parhaimmillaan sen kautta, että on jossain vaiheessa vanhemman, opettajan, neuvonantajan tai sensein roolissa jollekulle toiselle. Kenties monillekin.

Totean loppukaneetiksi vielä asian, jonka olen oppinut sankaruudesta: Vaikka se helposti ilmeneekin tekojen kautta, on sen ydin kuitenkin itsensä kehittämisessä. Sankari on nimittäin se, joka paitsi tekee itsestään alati paremman, myös vaikuttaa ympärillään oleviin ihmisiin niin, että nämä tuntevat tulevansa paremmiksi ihmisiksi siksi, että sankari on olemassa ja heidän joukossaan. Vaeltaessamme pimeyden laaksojen halki meidän on hyvä etsiä sankarin soihdun lepattavaa valoa. Joskus se on toinen ihminen, mutta toisinaan käy niin, että on itse sytytettävä tuo soihtu, varsinkin jos ei sitä kukaan muu tehnyt. Ja katso - niin läpitunkevinkin pimeys väistyy heikoimmankin valonsäteen tieltä.

Valkoisten poskien saaret

Kesä on ollut lämmin. Heinäkuussa rikkoontui Suomen kaikkien aikojen lämpöennätys. Sääli sinänsä, sillä minulle kesä on ollut ikävystyttävä. Lomia ei ole ollut enkä ole käynyt missään kuukausiin, paitsi toistamiseen Öröllä. Örötä, Kasnäsiä ja Perniötä lukuun ottamatta en ole poistunut Helsingin kaupungin alueelta aikoihin, paitsi pari kertaa Otaniemen puolelle.

Öröllä oli hienot ilmat, mutta heinäkuulle ominaiseen tapaan lintumaailmassa hiljaista ja huomaamatonta. Nuolihaukka näyttäytyi tälläkin kertaa ja uutena saaripinnana yli lensi muutama törmäpääsky – varmaankin jo syysmuutolla kohti etelää. Lantiatar löysi saarella laiduntavien lehmien rannalle jättämistä jätöksistä huippu-uhanalaisia särkkälantiaisia – ja kymmenen muuta lantiaislajia.

Itähelsinkiläisen lähiöni elämään ovat kuuluneet kuolleiden sorkkaeläinten lihan grillaaminen ja Dueron punaviinien nauttiminen kaksoismonarkian rajaseudun eetoksessa, kotimaisin ja kansainvälisin vierain. Pesänsä jättäneet mustarastaiden poikaset ovat pomppineet pihoilla, lehtokurppa vedellyt öisin yli heinäkuulle saakka ja silloin tällöin on parvekkeelta voinut nähdä valkoposkihanhien kaakattavien rivien lentävän kohti Vuosaaren suunnan rannikoita.

Parvekkeella olen lukenut kirjoja – mm. kaksi uutta Akuninia viroksi – ja pelannut šakkia. Sieltä ulos katsoessa näkyy pihlajissa kypsyviä marjoja, jotka eivät vielä hetkeen näe rastas- ja tilhiparvia, mutta ehkä syksyn saadessa. Näkymä luo myös illuusion siitä, että olisi metsien ympäröimä, vaikka kaupungissahan tässä ollaan, eivätkä taivaanrannan peittävät puut oikeastaan ole metsiä vaan pari metsikköä ja valtatietä reunustavien matalien meluvallien puurivejä.

Kesäkuun lopulla ja heinäkuun alussa aivoni toimivat ilmeisesti tehokkaammin kuin ennen tai jälkeen, sillä nykäisin silloin šakkitulokseni yli sata elopistettä ylöspäin, vain menettääkseni siitä yli puolet heinäkuun lopun tappiollisempana jaksona. Minulla ei ole pelin suhteen kilpailullisia tai rahantekemisen ambitioita, kuten joillain energisistä nuorista vastustajistani, jotka kilpailevat ja valmentavat muita opiskelurahojensa eteen. Pisteet ovat kuitenkin mittari oman edistymiseni empiiriseen seurantaan ja siksi mielenkiintoisia.

Kuten šakissa, myös tosielämässä parhaat siirrot ovat niitä, jotka toteuttavat useampaa kuin yhtä tehtävää kerralla. Pelissä hyvä siirto voi esimerkiksi samaan aikaan suojata omaa nappulaa, uhata vastustajan nappulaa ja edistää pidemmän tähtäimen suunnitelmaa saavuttamalla paremman aseman.

Pelaamiseni on itsessään tällainen monta tarkoitusta täyttävä siirto. Ilmeisimpänä tarkoituksena ovat pelin tarjoamat hupi ja älyllinen stimulaatio - molemmat asioita, joita Suomessa ei ole liikaa tarjolla, ainakaan ilmaiseksi. Samalla se toimii erinomaisena filtterinä yhä uusien älykkäiden ja mielenkiintoisten ihmiskontaktien hankkimiseen eri puolilta maailmaa. Moni näistä muodostuu investoinniksi ja lisää suuresti niiden kaupunkien, provinssien ja maiden määrää maailmassa, joissa minulla on assetti. Ja kolmanneksi pelien kuluessa tapahtuva interaktio kehittää aktiivisia kielitaitojani useammassa kielessä, joita olen pitkään osannut jonkin verran, mutta joissa taitoni ovat kuin itsestään parantuneet merkittävästi.

*   *   *

Heinäkuu, jolloin suomalaisia on mahdotonta tavoittaa paitsi sosiaalisen median lomakuvista, on aikaa, jolloin helsinkiläiset ovat taas tapansa mukaan kiivaasti vouhottamassa valkoposkihanhista. Heidän vimmansa tuntuu absurdilta. Valkoposkihanhi on ihmeellinen siunaus Helsingin seudulle ja sopisi vieläpä kaupungin maskotiksi – kuten tosin myös kalalokki tai meriharakka. Valkeine klovninnaamareineen, elegantteine mustan, valkean ja harmaan kirjavine väreineen on valkoposkihanhi epäilemättä maailman kaunein hanhi heti Siperiassa pesivän ja Bulgariassa talvehtivan punakaulahanhen jälkeen.

Suomessa kuulee yhtenään väitettä, että valkoposkihanhi olisi vieraslaji. Tämä perustuu paitsi valheelliseen propagandaan, myös ilmeisesti siihen, että ihmiset sekoittavat valkoposkihanhen paljon suurempaan kanadanhanheen, joka tosiaankin on Amerikasta riistalinnuksi istutettu vieraslaji. Valkoposkihanhi sen sijaan on aitoa arktista faunaa, joka on kaukaisina aikoina syöty Itämereltä loppuun mutta palannut tänne pesimään kun pahin vaino on laantunut. Lisäksi ihmiset ovat houkutelleet hanhet kaupunkiympäristöön pakkomielteellään viljellä joka paikkaan keinokasteltuja ja lyhyiksi leikattuja nurmikoita, jotka hanhien näkökulmasta vastaavat mehevää tuoretta tundraa.

Helsingin pitäisi olla ylpeä siitä, että täällä näkee niin helposti kyseistä epätavallista lintulajia, joka on mitä miellyttävin niin ulkonäöltään, ääniltään kuin elintavoiltaankin. On totta, että se paskoo, mutta käytännössähän kyse on siitä, että hanhet leikkaavat nurmea ilmaiseksi ja tuottavat tulokseksi ensiluokkaista lannoiteainetta, joka jonkun pitäisi vain korjata talteen voittoa tuottavalla tavalla. Valkoposkihanhen kannat kestäisivät kyllä hillittyä metsästystäkin, mutta suomalaisten fanaattisen kansanluonnon ja verenhimon tuntien sitä olisi vaikea pitää aisoissa. Suomalaisilla kun on asiassa kuin asiassa vain kaksi vaihdetta: se, mikä ei ole pakko, on kielletty.

*   *   *

Toinen eläinryhmä, joka tuntuu saavan helsinkiläiset kauhun valtaan, ovat lokit. Helsinki on poikkeuksellinen kaupunki siinäkin suhteessa, että täällä näkee helposti viisi eri lajia lokkeja (hyvällä onnella ja muuttoaikaan näiden päälle vielä pari lisää). Täällä ovat nimittäin yleisiä pesimälajeja niin kalalokki, harmaalokki, selkälokki, merilokki kuin naurulokkikin. Kauppatorilla ja vastaavissa paikoissa ne vihastuttavat helsinkiläisiä ja ihastuttavat ulkomaisia turisteja läsnäolollaan.

Lokkien määrä on kuitenkin nyt rankasti vähenemässä, mikä johtuu siitä, että Suomessa on päästy lähes kokonaan eroon avokaatopaikoista. Tämä taas johtuu siitä, että suurin osa aiemmin avokaatopaikoille dumpatusta jätteestä poltetaan nykyään energiaksi. Kuten järkevää onkin. Varsinkin harmaalokki hyötyi kaatopaikoista aikanaan niin paljon, että sen kannan voimakas kasvu alkoi uhata monia muita lintulajeja – harmaalokki kun on paitsi kaikkiruokainen opportunisti myös tehokas peto, kuten merilokkikin. Nyt sen taantumisen voisi odottaa välillisesti lisäävän saariston sorsalintujen ja kahlaajien pesimämenestystä.

*   *   *

Valkoposkihanhen ja kyhmyjoutsenen tavoin myös merimetso on Itämerellä paluumuuttaja. Yhdyskuntalintuna se on ollut helppo hävittää aikoinaan ihmisten toimesta yksinkertaisesti siten, että kaikki munat on kerätty pesimäluodolta kerralla. Aikoinaan merimetso on pesinyt yleisenä paitsi Itämerellä myös sisävesistöissä, kuten voidaan havaita keskiaikaisista kronikoista, joissa kerrotaan Suomen järvillä pesivistä mustista pelikaaneista. Voidaan siis odottaa merimetson palaavan aikanaan myös sisävesistöihimme, harmaahaikaran jatkoksi.

Merimetso syö niin kutsuttua roskakalaa ja sen yhdyskunnat siirtävät suuren määrän fosfaatteja lannoitteeksi muuten erämaaksi muuttuville luodoille. Ne lähtevät aikanaan pois ja muuttavat toiselle luodolle, minkä jälkeen niiden entisestä pesimäpaikasta tulee ennennäkemätön kukkaketo. Suomessa tätä ei tietenkään ymmärretä. Mutta eipä ymmärretä juuri muutakaan – siksipä Suomi satsaa miljoonittain veronmaksajien rahaa vuosittain siihen, että täysin järjenvastaisesti niitetään kukkakasvit monta kertaa kesässä, jottei mihinkään pääsisi syntymään uhanalaisia keto- ja ahoympäristöjä.

Suurin osa suomesta pidetään ihmisvoimin luonnoltaan köyhänä happamena mäntytaimitarhana, jossa risteilevät miljoonat veronmaksajien tukiaisin kustantamat ojat tuottamassa miljardeja hyttysiä ja pilaamassa lietteillään kaikki maan järvet ja lammet. Jos johonkin pääsee kasvamaan puu, se kaadetaan – varsinkin Helsingissä. Suomessa rakastetaan rumuutta ja vihataan sitä, että joku asia saisi olla.

Örööttisiä elämyksiä

Olin viikko sitten jälleen kolme päivää Öröllä. Yhteysalus Kasnäsistä ja majoitus tällä kertaa vajan sijaan oikeassa talossa, jossa oli vuoteet, keittiö ja kaikki. Mukana olivat serkkuni ja turvatalossani asuva tyttö, biologeja molemmat. Yksi tutkii saarella yöperhosia, toinen lantakuoriaisia. Minä taas vain hengailin, chillailin luonnonkauniissa maisemissa, katselin lintuja ja luin Akuninin kirjaa Ei jätä hyvästi, joka sijoittuu Venäjän sisällissodan vuosiin 1918-1919.

Säät suosivat. Vain yhtenä yönä oli rajua sadetta, mutta se oli lakannut aamuun mennessä. Saari oli vehreimmillään ja kukkeimmillaan. Lintumaailmassa oltiin tosin jo syvällä pesinnässä, joten lintuja näki vähemmän kuin aiemmin. Hyönteissyöjien määrät ovat myös ylipäätään romahtaneet Suomessa usean peräkkäisen paskan kesän vuoksi, eikä viime vuoden hyvä kesä ole vielä korjannut asiaa. Esimerkiksi saarella aiemmin runsaita pikkulepinkäisiä näki nyt paljon vähemmän, vaikka olivat ne kyllä asemissaan.

Sen sijaan yksi saaren lehtovehreyteen mieltyneistä tyyppilajeista, kultarinta, oli jälleen läsnä runsaana, virtuoosimaisia laulunäytteitään vedellen. Ilahduttavaa oli myös isokäpylintujen mukava määrä - niitä tuntui kutsuäänistä päätellen olevan enemmän kuin pikkukäpylintuja. Minulle tuli saaripinnaksi myös idänuunilintu, joita oli ainakin kolme laulavaa yksilöä. Myös yleisemmät uunilinnut - pajulintu, tiltaltti ja sirittäjä - olivat kaikki edustettuina.

Kahlaajia ei tällä kertaa juuri näkynyt - lukuun ottamatta paikallisesti pesiviä lajeja (meriharakkaa, rantasipiä, tylliä, töyhtöhyyppää ja punajalkavikloa). Korpitkin olivat vähissä - ja ehkä sen vuoksi varikset puolestaan runsaampia kuin ennen. Peippolintuja, jotka eivät ole kärsineet hyönteiskadosta siinä määrin kuin hysyt, oli varsin runsaasti ja monia yleisiä lajeja. Erikoisin oli urpiainen, jota en odottanut löytäväni saarelta kesäkuussa. Petolinnut jäivät tällä kertaa nuolihaukkaan.

Huolimatta saaristoluonnon ankarista olosuhteista soimme itsellemme laatuateriat grillaamalla saaressa entrekoottia ja juomalla sen kanssa mitä mainiointa Bordeaux'ta.

Helsinkiäkin ilmat ovat hellineet. Grillikautemme on jatkunut kesäisissä merkeissä. Olin viikon verran lomalla ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan en lähtenyt lomalla mihinkään (mainittua saarta edemmäs) vaan pysyin kotona. Syyt lähinnä taloudelliset - Suomi on rokottanut ankarasti talouttani ja uuden hallituksen myötä odotettavissa on vain vaikeampia aikoja.

Alussa mainitussa Akuninin kirjassa on mieskirjailijalta poikkeuksellisen kauniisti kirjoitettu naishahmo, jonka mielenmaiseman kautta asioita tarkastellaan tarinan edetessä Ukrainan suurten jokien maisemiin ja valkokenraali Denikinin hallitsemaan Harkovaan. Tämä naisen silmin miehisen sotatantereen tarkastelu inspiroi minua ottamaan taas esiin pitkään laiminlyötynä lojuneen romaanitrilogiani - miettiessäni miltä tarina näyttäisi naishahmon kautta kirjoitettuna.