Venäjän tavoitteista

En ole aikoihin kirjoittanut geopolitiikasta. Osittain varmaan siksi, että kirjoitin aiheesta niin paljon Ukrainan vuosinani enkä mielelläni tee samaa työtä uudestaan. Kiovasta käsin vuosina 2013-2017 kirjoittamani blogiaineisto on yhä kuranttia ja pitää nykyhetkessä yhtä paljon paikkansa kuin silloin.

Kummallisen usein näkee väitettävän, ettei "kukaan" tiedä, mitä Putin haluaa tai aikoo. Tämähän on täysin puuta heinää. Putinin Venäjän aikeet ja tahto tiedetään päinvastoin sangen hyvin. Venäjän tavoitteet ovat hyvin selkeitä ja määrätietoisia. Sen sijaan taktisella tasolla Venäjä on varsin joustava ja kykenevä muuttamaan ja mukauttamaan siirtojaan samoin kuin niiden ajoitusta sen mukaan, mitä vastapuoli tekee ja milloin vastapuoli on heikoimmillaan. Venäjän vastapuoli on Länsi - siten kuin se Venäjällä nähdään, Yhdysvaltain johtamana voimana, jossa Euroopan valtiot ja läntiset organisaatiot (kuten EU ja Nato) ovat alisteisessa asemassa.

Kun Lännessä valitetaan sitä, ettemme muka tiedä, mitä Venäjä haluaa tai aikoo, kyse ei ole niinkään Venäjästä vaan Lännen omasta luonteesta. Länsi nimittäin ei ole tavoitteissaan lainkaan yhtä selkeä ja määrätietoinen kuin Venäjä (tai Kiina), vaan se verhoaa ne kaikenlaiseen pehmeään yleisen hyvän tavoitteluun. Rauhan ja vakauden tavoittelu itseisarvoisina asioina tekee Lännestä nykyisen maailmantilanteen passiivisen, konservatiivisen toimijan, kun taas Venäjä ja Kiina ovat aktiivisia hyökkääjiä. Vaikka Lännellä on usein vaikeuksia formuloida etujaan ja tavoitteitaan yhtä suoraviivaisesti kuin Venäjä, on Länsi sen sijaan kasvattanut itsensä erinomaisen rigidiksi ja joustamattomaksi, mitä tulee toimintatapoihin, taktiikkaan ja aikataulutukseen.

Kahdesta edeltävästä kappaleesta seuraa, että Lännen ja Venäjän välillä vallitsee hyvin epävakaa epäsymmetria, jota Venäjä - ja nyttemmin myös Kiina - pelaa menestyksellisesti Länttä vastaan. Rautalangasta: Venäjä on hyvin määrätietoinen ja selkeä tavoitteissaan, mutta hyvin joustava ja häikäilemätön taktisen tason siirroissa ja niiden ajoituksessa. Länsi taas on epävarma ja vetäytyvä tavoitteissaan, mutta hyvin joustamaton ja itseään rajoittava niissä prosesseissa, joilla ajattelee etujaan ajavansa. Tästä epäsymmetriasta on seurannut suuri osa nykyistä kaaosta, joka ei ole eduksi läntisille yhteiskunnille eikä sääntöpohjaiselle maailmanjärjestykselle.

*   *   *

Toinen yleisesti kuultava myytti on se, että nykyiset ongelmat johtuisivat siitä, ettei Länsi ole tarpeeksi kunnioittanut Venäjää tai sen johtajaa Putinia. Olisi siis jotenkin epäonnistuttu 90-luvulta alkaen ottamaan huomioon Venäjän "elintärkeitä etuja" ja peräti rikottu Venäjälle annettuja "lupauksia" siitä, että Nato tai EU eivät laajenisi ja Venäjä saisi pitää vähintäänkin kaikki Neuvostoliittoon kuuluneet valtiot valtapiirissään.

Näitä myyttejä toistaa venäläinen propaganda alituisesti, mutta ne tuntuvat elävän hyvin sitkeinä myös Lännen omassa mielikuvituksessa. Kuvitellaan, että Venäjä olisi jotenkin hylätty tai petetty, vaikka todellisuudessa kävi aivan päinvastoin. Koko 90-luvun ja varhaisen 2000-luvun ajan Länsi päinvastoin pyrki kaikin tavoin integroimaan Venäjää yhteyteensä, antoi sille anteeksi kaikki sodat, kansanmurhat, vakoiluskandaalit ja radioaktiiviset salamurhat. Lännessä uskottiin vakaasti keskinäisriippuvuuden liennyttävään vaikutukseen, vaikka todellisuudessa keskinäisriippuvuus on lähinnä heikentänyt ja vahingoittanut Länttä - ei kesyttänyt Venäjää.

Saksan yhdistämiskeskustelujen aikana länsivallat näyttäisivät tosiaan antaneen Jeltsinille sen kaltaisia lupauksia, että Nato ei sijoita joukkojaan Itä-Saksaan. Baker lienee aikoinaan puhunut läpiä päähänsä samaan tapaan kuin Scholz tällä viikolla, jaellen henkilökohtaisia mielipiteitään Naton laajenemisesta vastoin Naton ulkopuolisten maiden omaa suvereenia päätösvaltaa. Venäjä tietysti ottaa kaikki tällaiset puheet - suulliset tai twiitit - "lupauksina", jotka sitten ulotetaan koskemaan koko Länttä. Siksi kannattaisikin poliitikkojen varoa mielipiteidensä esittämistä ennusteina siitä, mitä heidän hallituskaudellaan tulee tai ei tule tapahtumaan. Ennusteet kun luetaan piruraamatullisesti tahtotilan ilmauksina ja lupauksina.

Lännessä - varsinkin Atlantin takana - on ajoittain mielellään vähätelty Venäjää ja kuvattu sitä pelkäksi alueelliseksi vallaksi tai heikkeneväksi suurvallaksi. Nämä puheet ovat yleensä osa Lännen sisäistä poliittista keskustelua. Venäjän uhan vähättelijät joko kuvittelevat liennyttävänsä esittämällä, ettei Venäjä (enää/vielä) ole mikään uhka, tai he haluavat Venäjää vähättelemällä siirtää ulko- ja turvallisuuspolitiikan painopisteen johonkin muualle - esimerkiksi 2000-luvun alussa terrorisminvastaiseen sotaan ja nyt 2020-luvulla Kiinaa torjumaan. Ikävä kyllä Venäjä ottaa nämä puheet loukkauksina eikä hyvän tahdon ilmauksina. Venäjällä kunnioitus yhdistetään pelkoon, joten jos Venäjää ei pelätä, sitä ei kunnioiteta. Venäjä haluaa olla uhka, ja ellei sitä oteta vakavasti, sen on pakko tehdä jotain, jotta se otettaisiin vakavasti - esimerkiksi hyökätä johonkin naapurimaahansa tai murhata joku Lännen suojeluksessa oleva henkilö niin räikeästi, ettei kenellekään jää epäselväksi, kuka murhakäskyn on antanut.

Jos Länsi siis haluaa osoittaa kunnioittavansa Venäjää, sen pitäisi suitsia keskuudessaan Venäjää vähätteleviä puheita - ei Venäjän uhasta varoittelevia.

Todellinen ongelma Lännen ja Venäjän tulehtuneissa suhteissa ei kuitenkaan ole se, etteikö Länsi kunnioittaisi Venäjää tai Putinia. Todellinen ongelma on päinvastainen: Venäjän kunnioituksen rapautuminen ja lopulta romahtaminen Länttä kohtaan. Se liittyy olennaisesti Suomessa tunnettuun kansanviisauteen: "Kumarra ryssää, niin se potkaisee sinua. Potkaise ryssää, niin se kumartaa sinua."

Lännen ei ehkä ole järkevää lähteä potkimaan ärisevää karhua, koska Länsihän ei halua sotaa - Venäjä on se, joka haluaa sotaa. Lännellä ei myöskään tunnu olevan sen kaltaisia ambitioita, että se haluaisi Venäjän kumartavan itseään - tuollainen öykkäröinti näyttää länsimaista kadonneen ainakin kylmän sodan loppuun mennessä. Sen sijaan Lännen tahtotila on nykyisin se, että Venäjä herkeäisi koko ajan potkimasta meitä ja kerjäämästä sotaa. Jos suomalaista sananlaskua tutkimme, niin ratkaisun pitäisi olla, että me ainakin lakkaisimme kumartelemasta ryssää - vaikkemme lähtisikään sitä potkimaan.

Lännen ja Venäjän välillä tuntuu kuitenkin vallitsevan ylittämätön psykologis-kulttuurinen kuilu, mitä kunnioituksen koodistoon tulee. Kumpikin tuntuu pitävän toistaan ulkoavaruuden olentona. Se on kummallista, koska elämme kuitenkin samassa maailmassa. Venäläinen kunniakäsitys on sellainen, mikä vallitsi länsimaissakin (ainakin suurvalloissa) vielä toisen maailmansodan ja kylmän sodan alkupuoliskon aikana. Toisaalta, länsimaisen velttouden, rauhan- ja vakaudentahtoisuuden pitäisi olla tuttua sille yhteiskuntaluokalle Venäjällä, joka siellä langoista vetelee. Jatkuvan sodan Länttä vastaan luulisi uhkaavan heitä paljon enemmän kuin länsimaisen leppoisan elämän. Mutta ilmeisesti näin ei ole.

Nykyisten ongelmien ydin on se, että Venäjä ei kunnioita Länttä. Ja mitä Venäjä edellä, sitä Kiina perässä. Kummankin röyhkeys on lisääntynyt vuosi vuodelta. Olennainen virstanpylväs oli Syyria. Sitä ennen Venäjä kunnioitti Länttä, koska kuvitteli olevansa jatkuvasti altavastaajana, Lännen edetessä ja levittäessä demokratiaansa värivallankumousten ja arabikevään kautta. Venäjän mielikuvituksessa molemmat tapahtumasarjat ovat aina olleet Lännen ja CIA:n masinoimia vihamielisiä geopoliittisia operaatioita, joiden lopullisessa tähtäimessä on Venäjän regiimin kaataminen länsimielisen nukkehallinnon tieltä.

Venäjän hyökätessä Georgiaan vuonna 2008, se tietysti esitti sotaretken suurena voittona läntisestä maailmasta - Saakašviliä nöyryytettiin ja pilkattiin, Venäjä kaappasi amerikkalaisten georgialaisille antamia aseita ja kalustoa. Tosiasia on kuitenkin, että Venäjän hyökkäys Georgiassa pysähtyi Yhdysvaltain presidentti Bushin asettamaan punalinjaan, joka tehtiin uskottavaksi erikoisjoukkojen ja kaluston siirroilla. Venäjä joutui kunnioittamaan Länttä ja vetäytyi alueille, joita se oli miehittänyt jo ennen Georgian sotaa - Abhasiaan ja Etelä-Ossetiaan. Koska Venäjä on huono häviäjä, se toki potki Länttä aina kun saattoi, tunnustamalla miehittämänsä alueet "valtioiksi" ja siirtelemällä rajapyykkejä joka vuosi enemmän Georgian puolelle. Venäjää oli kuitenkin estetty kaappaamasta itselleen koko Georgiaa, ja se, joka tuon oli estänyt, ei ollut Georgian oma armeija vaan Länsi.

Kun arabikevät käynnistyi pari vuotta myöhemmin, Venäjä näki sen taas länsimaisena offensiivina ja riensi ensitöikseen varmistamaan läheisimmän eteläisen liittolaisensa, Iranin, pysymisen länsivastaisen diktatuurin vallassa. Venäjä mobilisoi myös maailmanlaajuisen propagandasodan arabikevään vallankumouksellisia vastaan, ja hyötyi tuossa työssä suunnattomasti jo vuosien ajan soluttamastaan länsimaisesta äärioikeistosta, josta oli tullut kommunistien korvaaja Moskovan äänitorvena länsimaissa. Venäjä mobilisoi erikoisjoukkonsa ja asevoimansa tukemaan jäljellä olevia vasallihallintojaan Libyassa ja Syyriassa. Libyassa Länsi onnistui kuitenkin vielä ryhdistäytymään - tosin ryhdistäytyminen oli pitkälle Ranskan, Britannian ja muutaman arabimaan varassa, sillä Obama oli jo osoittanut äärimmäisen haluttomuutensa. Joka tapauksessa, eurooppalaiset ja arabiliittolaiset pakottivat Yhdysvallat käyttämään muskeliaan Qaddafin kaatamiseen, mikä onnistuikin.

Syyriassa Obaman haluttomuus kuitenkin edelleen jatkui ja Venäjä tiesi sen hyvin Obaman julistaessa punalinjansa, mutta jättäessä tekemättä ne siirrot, jotka olisivat saaneet Venäjän kunnioittamaan moista bluffia. Venäjä kohdisti vaikuttamisoperaationsa Britanniaan, Ranskaan ja Turkkiin, onnistuen hämmästyttävän helposti sekä Britanniassa että Turkissa. Syyria annettiin Venäjälle suorastaan tarjottimella, ja kun kerran niin kävi, Venäjä tiesi voivansa potkaista Länttä missä vain halusi, ja Länsi kumartaisi.

Seurauksina tästä olivat seuraavina vuosina Ukrainan sota, Brexit ja Trump. Venäjällä ei ollut enää mitään syytä kunnioittaa Länttä eikä mitään pidäkkeitä - jos kerran se saattoi saada oman miehensä jopa Valkoiseen taloon, miksi pelätä mitään todellisia seurauksia?

Ukrainan vallankumous kahdeksan vuotta sitten jäi Venäjän viimeiseksi tappioksi. Venäjä oli panostanut siihen, että Janukovytš murskaisi Maidanin voimatoimin, Ukrainan välit Länteen katkeaisivat - ja kaiken huipuksi Putin oli jo julistanut etukäteen Euraasian unionin perustamisen Lännen vastavoimaksi, Ukraina mukaan luettuna. Janukovytš kuitenkin petti isäntänsä olemalla niin heikko ja kyvytön, että hävisi ottelun ukrainalaista siviilivastarintaa vastaan. Kuinka tämä tapahtui, siitä olen pitkällisesti kirjoittanut noiden vuosien blogikirjoituksissa. Venäjälle jäi kuitenkin hampaankoloon katkera tappio Maidanilla ja siksi nyt ollaan siinä missä ollaan.

Mikäli Länsi haluaa ansaita Venäjän kunnioituksen takaisin, sen on osoitettava, että pelotteilla on yhä vaikutusta. Tämä tarkoittaa valmiutta tuottaa Venäjälle tappioita. Sanktiot eivät tule riittämään - tappioiden on oltava sotilaallisia tai territoriaalisia. Myönnytyksillä Venäjän kunnioitusta ei voi saada - ne tulkitaan heikkouden osoituksiksi ja kannustavat jatkamaan aggressiivista hyökkäyspolitiikkaa.

*   *   *

Palataanpa kuitenkin takaisin Venäjän geopoliittisiin tavoitteisiin. Ne ovat, kuten todettu, selkeitä ja määrätietoisia, ja Putin on ne myös julkisesti ilmoittanut monta kertaa, mm. kuuluisassa taannoisessa puheessaan Münchenin turvallisuusfoorumilla. Venäjän tavoitteina ovat vallan vertikaali ja territoriaalinen ekspansio, jotka kummatkin tapahtuvat länsimaiden, erityisesti Euroopan, kustannuksella. Näissä strategisissa tavoitteissa ei pitäisi olla mitään epäselvää tai tuntematonta.

Kaikki Venäjän geopoliittisesti epävakauttavat toimet viime aikoina tähtäävät samoihin tavoitteisiin: Ukrainan uhkaaminen sodan eskaloimisella koko maan kattavaksi miehitykseksi, kaasupolitiikka, maahanmuuttajien masinointi Puolaa ja Liettuaa vastaan Valko-Venäjän kautta, Valko-Venäjän ja Kazakstanin haltuunotto, Armenian rankaiseminen aluemenetyksillä, etnisten jännitteiden lietsominen Länsi-Balkanille, Wagner-ryhmän käyttäminen ja vallankaappausten ketju Sahelin alueella, sotilastukikohdan rakentaminen Sudaniin, Talibanin valtaannousun tukeminen Afganistanissa, autoritääristen hallintojen tukeminen Venezuelassa, Kuubassa ja Nicaraguassa, lännenvastaisten propaganda-alustojen merkittävä ekspansio Latinalaisessa Amerikassa, arabimaissa ja Afrikassa sekä liittolaisuuden julistus Kiinan kanssa, missä yhteydessä nämä suurvallat pyrkivät määrittelemään kokonaan uudet, autoritääriset merkitykset sekä demokratialle että kehitykselle. Kaikki nämä erillisiltä näyttävät tapahtumat ovat osa Venäjän (ja enenevässä määrin Kiinan) käymää sotaa Länttä vastaan. Sodalla on selkeät ja määrätietoiset tavoitteet, joita ei ole salattu. Asiaintilaa ei muuta se, että Länsi kieltäytyy hyväksymästä olevansa uudessa kylmässä sodassa.

Venäjä haastaa Lännen kolmella eri tasolla, joilla kaikilla ne yhdistyvät vertikaalisen vallankäytön ja horisontaalisen ekspansion tavoitteisiin:

Globaalilla tasolla Venäjä pyrkii kumoamaan länsimaiden johtaman monenkeskisen, sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen ja korvaamaan sen moninapaisella maailmanjärjestyksellä, joka perustuu suurvaltakilpailuun ja suurvaltakonsertteihin. Venäjä haluaa varmistaa olevansa kolmas maailmanvalta Lännen ja Kiinan lisäksi, mitä seuraa se, että kaksi kolmesta (Venäjä ja Kiina) pystyvät yhdessä kukistamaan Lännen. Huolimatta Venäjän suvereenisuusretoriikasta autoritäärisiä hallintoja puolustaessaan Venäjä ei ole valmis hyväksymään maailmanjärjestystä, jossa pienillä tai keskisuurilla valtioilla olisi varsinaista suvereenisuutta. Moninapainen maailmanjärjestys on etupiirien maailma.

Alueellisella tasolla eli Euroopassa Venäjä pyrkii kumoamaan kylmän sodan tuloksena syntyneen uudelleenyhdistyneen Euroopan ja korvaamaan sen "uudella eurooppalaisella turvallisuusarkkitehtuurilla", jossa vallitsisivat kylmän sodan tapaan etupiirit. Venäjän tavoite on vertikaalinen vallankäyttö kaikkiin niihin maihin, jotka se saa etupiiriinsä, sekä tuon alueen laajentaminen kattamaan niin monta maata kuin Venäjä voi saada. Venäjä vaatii Länneltä takeita, että Venäjä saa vapaat kädet omassa etupiirissään, muttei ole valmis kunnioittamaan vastaavia sopimuksia niiden maiden suhteen, jotka yhä jäisivät "Lännen etupiiriin".

Poliittisten järjestelmien tasolla eli niin kutsutulla systeemisen kilpailun tasolla Venäjä pyrkii maailmanjärjestykseen, jossa vallitseva hallintomuoto on autoritäärinen, ja jossa autoritääriset hallitsijat ovat turvassa demokraattisilta kansannousuilta (samoin kuin ylipäätään demokraattisilta uudistuspaineilta). Systeeminen kilpailu on alettu viime aikoina jälleen kehystää ideologisin termein demokratian ja autoritarian väliseksi kamppailuksi, mutta näin tehtäessä on syytä muistaa, että Venäjän tavoitteet edustavat yhä perinteistä geopolitiikkaa, jossa territoriaalisuus on etusijalla järjestelmiin nähden. Venäjä ei ole ideologisesti yhtä rigidi kuin neuvostoedeltäjänsä (eikä Kiinakaan yhtä rigidi kuin entisaikoina). Tämä kuitenkin tekee niiden autoritariasta kestävämpää, vaarallisempaa ja kolmansissa maissa suositumpaa kuin kylmän sodan kaksinapaisessa maailmassa, jossa läntinen napa oli yhteiskuntajärjestelmänä niin selvästi parempi.

*   *   *

Venäjän hahmottelema moninapainen maailmanjärjestys on luonteeltaan hierarkkinen. Se on valtionpäämieskeskeinen ja valtiot ovat epätasa-arvoisia. Suurvalloilla on Venäjän mielestä oikeus ulottaa ylivaltansa pienempiin naapureihin, kun taas jälkimmäisten suvereenisuus rajataan alisteiseksi etupiirin keskusvallalle. Etupiiriin kuuluvien valtioiden johdossa olisi mielellään autoritäärisiä tai puoliautoritäärisiä hallitsijoita, jotka vallassa säilyäkseen ja opposition kukistaakseen olisivat riippuvaisia suurvallasta. Siis Venäjästä.

Venäjän rinnalla samanlaista muutosta maailmanjärjestykseen hakee Kiina. Nämä suurvallat suurimmalta osin jakavatkin samat tavoitteet, minkä vuoksi niiden kahdenkeskinen suurvaltakonsertti Putinin Pekingin-matkalla Lännelle esitettyine haasteineen ei ollut millään muotoa yllättävä. Kolmas maa, joka jakaa samanlaisen maailmankuvan, on Iran. Ilman Venäjän ja Kiinan siunaamaa etupiiripolitiikkaa sillä ei olisi mahdollisuuksia alueelliseen johtorooliin, mutta niiden tuella on.

Järjestelmä, joka tähtää vallassa olevien pitämiseen vallassa, saa osakseen paljon suosiota myös kolmannen maailman maiden johtajilta - kuten myös maailmanjärjestyksen kääntäminen aiemmin hegemonisina nähtyjä länsimaita vastaan.

*   *   *

Aluetasolla Euroopassa Venäjän näkemys turvallisuusarkkitehtuurin uudistamisesta kuvastaa Putinin monissa eri yhteyksissä julkisesti ilmi tuomaa nostalgiaa kylmän sodan aikaista blokkijakoa ja jopa toista maailmansotaa edeltänyttä Molotovin-Ribbentropin etupiirisopimusta kohtaan. Molemmissa Venäjän hallintaan olisi jätetty koko itäinen puolisko Euroopasta, Suomesta Balkanille.

On sanomattakin selvää, että Venäjän näkemykset Euroopan turvallisuusarkkitehtuurista edustavat päinvastaisia tavoitteita kuin sodanjälkeiset pyrkimykset Euroopan jälleenyhdistämiseen, joiden perustalle Euroopan unioni ja Nato on rakennettu.

Mikäli Venäjä saa haluamansa, Venäjän etupiiriin joutuvat maat käyvät todennäköisesti läpi järjestelmänmuutoksen demokraattisesta autoritääriseen yhteiskuntaan. Lopputulos ei tule muistuttamaan suomettunutta Suomea tai Itävaltaa, jotka olivat kylmän sodan maailman poikkeustapauksia, vaan 2020-luvun Valko-Venäjää ja Kazakstania. Jokainen Venäjän etupiiriin luovutettu maa muuttuu tosiasiallisen suvereenisuutensa menettämisen kautta vääjäämättä kaalimaaksi, joskin kaalimaiden autoritäärisyyden aste ja brutaalisuus voivat vaihdella vasallihallintojen maakohtaisen menestyksen mukaan.

Mikäli Venäjä saa länsivalloilta takeita tiettyjen maiden sisällyttämisestä omaan eksklusiiviseen etupiiriinsä, tämä ei tarkoita, että Venäjä vastaavasti sitoutuisi noudattamaan läntiseen etupiiriin luettujen maiden suvereenisuutta tai herkeäisi tavoittelemasta etupiirinsä laajentamista edelleen. Venäjä tulkitsisi menestyksen todennäköisemmin merkiksi Lännen heikkoudesta ja vihreäksi valoksi jatkaa edelleen - ei hyvän tahdon osoitukseksi, joka saisi Venäjän luopumaan lisävaatimuksista.

Läntiset lupaukset olla laajentamatta Natoa tai EU:ta itäkumppanuusmaihin johtaisivat näiden maiden tosiasiallisen suvereenisuuden nopeaan murenemiseen, kun taas mainitunlaiset lupaukset eivät toisi minkäänlaisia vastavuoroisia etuja Lännelle esimerkiksi vakauden tai turvallisuuden muodossa. Mitä syvemmälle länteenpäin Venäjä saa uudelleen ulottaa valtapiirinsä ja mitä useampia puskurimaita se saa likvidoida, sitä turvattomammiksi itäisten rajamaiden kuten Suomen, Puolan ja Romanian olot muuttuvat. 

Tämä toki on juuri se, mitä Venäjä vaatimuksillaan tavoittelee, sillä Venäjä ei halua Euroopan rintamalle rauhaa tai vakautta - se tavoittelee voittoa Lännestä.

*   *   *

Länsimaiden luopuessa tavoitteistaan viedä demokratiaa autoritäärisesti hallittuihin yhteiskuntiin - peläten sen johtavan "epävakauteen" kuten arabikeväässä tai loppumattomiin ja kalliisiin sitoutumisiin valtion ja koko yhteiskunnan uudelleenrakentamiseen kuten Irakissa ja Afganistanissa - Venäjä ja Kiina ovat päinvastoin menestyksellisesti kiihdyttäneet autoritariatukeaan ympäri maailmaa. 

Tämän toiminnan tarkoitus oli alun perin suojella jäljelle jääneitä liittolaisia ja vasallihallintoja demokraattisilta kansannousuilta tarjoamalla autoritäärisille hallinnoille erilaisia vallassapysymispalveluja. Venäjän erityisosaamista ovat erikoisjoukkojen operaatiot, vastustajien salamurhat, poliittinen manipulointi ja propagandasodankäynti, kun taas Kiina on erikoistunut tarjoamaan suuria infrastruktuurihankkeita, taloudellisen ja digitaalisen sorron, sensuurin ja massavalvonnan välineitä. Toiminnan osoittautuessa menestykselliseksi ja Lännen vetäytyessä ilman vastarintaa kaikissa maanosissa Venäjä ja Kiina alkoivat edesauttaa proaktiivisia vallankaappauksia ja perinteisesti demokraattisten valtioiden haltuunottoa suoraan hallitsevien puolueiden autoritarisoinnin ja valtionhallinnon monopolisoinnin kautta.

Seurauksena maailman voimasuhteet ovat muuttuneet dramaattisesti: vain muutamassa vuodessa demokratioiden määrä romahti 1990-luvun tasolle kun taas autoritääristen valtioiden määrä palasi ylivoimaiseksi enemmistöksi sekä valtioiden määrässä että väestön määrässä mitattuna. Lähes poikkeuksetta käänne demokraattisemmasta poliittisesta järjestelmästä autoritäärisempään johti samalla ulkopoliittiseen käännökseen länsileiristä Venäjän ja/tai Kiinan leiriin - riippumatta siitä, oliko autoritäärisen haltuunoton suorittanut puolue perinteiltään oikeistolainen, vasemmistolainen vai islamistinen. 

Eräät jyrkimmistä viimeaikaisista taantumisista demokratiasta autoritariaan ovat tapahtuneet maailman väkirikkaimmissa maissa, kuten Intiassa, Brasiliassa, Meksikossa, Filippiineillä ja Turkissa. Sama kehitys on kuitenkin tapahtunut myös eräissä EU:n jäsenmaissa (Unkari, Puola, Slovenia) sekä vieläpä demokraattisen maailman johtotähtenä pitkään pysyneissä Yhdysvalloissa, joka taantui Trumpin kaudella kohti autoritariaa ja tulee epäilemättä taantumaan vielä pahemmin mikäli Trump tai joku kaltaisensa palaa valtaan vuonna 2024.

Venäjä tarjoaa autoritäärisille hallinnoille ja vallantavoittelijoille palveluja, joita Länsi ei enää pitkään aikaan ole tarjonnut sen kummemmin demokratioille kuin omille autoritäärisille suosikeilleen: vallassa pysymiseen sekä opposition ja toisinajattelun kukistamiseen tähtäävää sotilas- ja tiedustelutukea, diplomaattista, taloudellista ja propagandatukea. Länsimaiden pysytellessä ystävähallintojensa ahdingossa puolueettomina ja hokiessa yleishyveellisiä kliseitä, Venäjä ja Kiina tarjoavat helppoja ja edullisia ratkaisuja: Ne ilmoittavat voivansa hoitaa asiat ja vieläpä vaientaa länsimaiden vastalauseet, mutta vastineeksi asiakkaiden on osoitettava lojaalisuutensa ja toimittava vastedes vasallisuhteessa.

Venäjä kärsi poliittisia tappioita 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen alkupuoliskon värivallankumouksissa, arabikevään ensimmäisenä vuonna sekä vielä ja erityisen merkittävästi Ukrainassa vuonna 2014. Sen jälkeen Venäjän panostus aggressiivisuuteen, maailmanlaajuiseen informaatiosodankäyntiin sekä kohdennettuihin väkivaltaisiin toimiin ovat osoittautuneet voittoisaksi yhdistelmäksi Lännen itseaiheutettua heikkoutta vastaan. Tämän osoittavat Venäjälle voitolliset lopputulemat Syyriassa, Venezuelassa, Kuubassa, Valko-Venäjällä, Kazakstanissa, Afganistanissa ja useassa Afrikan maassa. 

Länsi ei ole Ukrainan arvokkuusvallankumouksen jälkeen voittanut ainuttakaan kamppailua poliittisesta järjestelmästä, vaikka onkin saanut muutaman torjuntavoiton sellaisissa valtioissa, jotka ovat kyenneet järjestämään rehelliset demokraattiset vaalit, ja joissa Venäjän ehdokkaat ovat propagandasta ja manipuloinnista huolimatta hävinneet. Länsi on siis onnistunut vain siellä, missä järjestelmä on onnistuttu pitämään riittävän demokraattisena. Ei olekaan yllättävää, että tällä hetkellä sekä Venäjällä että suuressa osassa kolmatta maailmaa nähdään Venäjän olevan voittamassa ja Lännen olevan taantuva ja häviävä maailmanvalta. Tämän näkemyksen lisääntyminen räjähdysmäisesti esim. Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa tulee entisestään kiihdyttämään demokratialle vihamielisten voimien valtaannousua.

Venäjän varsin yksinkertainen mutta voitollinen vientituote autoritääristen hallintojen tukemiseksi samoin kuin sen kehittämä sofistikoitu työkalupakki infosotaan, propagandaan ja erikoisoperaatioihin ei ole jäänyt huomaamatta Kiinassa, Iranissa, Saudi-Arabiassa, Egyptissä eikä monessa muussa maassa, jotka ovat oppineet Venäjältä ja ryhtyneet käyttämään osin samoja menetelmiä. Mikäli Kiina ryhtyy toimimaan yhtä aggressiivisesti ja soveltamaan Venäjän jo käyttämää keinovalikoimaa, tulee Länsi kohtaamaan nykyistä huomattavasti suuremmin resurssein tuetun vihamielisen haasteen omalle järjestelmälleen ja elämäntavalleen. Tämä on huolestuttavaa, koska Länsi on tähän asti kyennyt vasta näpertelyyn Venäjän vastaavien keinojen torjumisessa.

Suomen ja Ukrainan kaltaiset Naton ulkopuoliset rajamaat ovat paljon suuremmassa vaarassa kuin Lännen perinteiset ydinvaltiot. Jälkimmäiset todennäköisesti myös uudistavat itsensä vastaamaan uuteen kylmään sotaan paljon hitaammin, koska eivät vaalivaikuttamisoperaatioista, salamurhista ja kybersodankäynnistä huolimatta vielä koe poliittisen järjestelmänsä ja arkisen hyvän elämänsä olevan suoranaisessa hengenvaarassa.

Kahvin kotimaassa

Kuten menneen vuoden viimeisessä blogikirjoituksessani mainitsin, vuoteni vaihtui Kolumbiassa, Quindíon maakunnassa, joka yhdessä naapurimaakuntiensa Risaraldan ja Caldasin kanssa muodostaa niin kutsutun kahvivyöhykkeen (Zona Cafetera). Mainittujen kolmen maakunnan pääkaupungit Armenia, Pereira ja Manizales ovat syntyneet ja kasvaneet kahvikaupan ympärille. 

Kahvin alkuperämaa on toki kaukana Etiopiassa, jossa myös Kaffan maakunta sijaitsee, ja josta arabit aikoinaan toivat kahvin muualle maailmaan. Etiopiassa kahvilajikkeiden vaihtelevuus lienee yhä maailman suurin, koska koko muu maailma viehtyi vain arabien alun perin suosimaan lajikkeeseen, jonka nimi, mokka, viittaa lähteestä riippuen joko Mekkaan tai Jemenissä sijainneeseen satamaan. Nykyisin Etiopia on maailman viidenneksi suurin kahvintuottaja, sillä suurimpia ovat Brasilia, Vietnam, Kolumbia ja Indonesia. Itselleni oli yllätys, että Vietnam on noin korkealla sijalla, koska sieltä tulevaa kahvia harvemmin näkyy lähimarketeissani. Toinen yllätys on, että Costa Rica on vasta sijalla 15.

Kolumbia joka tapauksessa on maailman kolmanneksi suurin kahvintuottaja ja tämä näkyy kaikkialla Quindíon, Risaraldan ja Caldasin rinteillä, jotka ovat viheriöivien kahvipensaiden peitossa. Pensaita lähemmin tarkastellessa näkee niissä kypsyessään punaisiksi muuttuvia marjoja. Fincat eli maatilat, joiden ympärillä niille kuuluvat kahviplantaasit sijaitsevat, voivat olla kartanomaisia tai vaatimattomia maalaistaloja. Niillä on kuitenkin yleensä perinteinen päärakennus, henkilökunta, hevosia jne. Nykyisin fincat tarjoavat usein myös majoitusta matkailijoille ja ovat valmiita esittelemään tuotteitaan vähän kuin viinitilat Euroopassa. Mutta se kahvista. Otsikoin tämän kirjoituksen kahvin mukaan vain, koska kolmen vuoden takaa löytyy jo ensimmäistä Kolumbian-matkaani kuvannut kirjoitus, jolla oli otsikko Kolumbiassa. 

Vietin uuden vuoden juhlallisuudet Calarcán pikkukaupungissa, joka on Armenian naapurikaupunki pienen vuorenharjanteen toisella puolella, omassa laaksossaan. Se on myös Apollon kotikaupunki. Tässä perheessä ei uutenavuotena poltettu ihmismuotoista nukkea eikä paukuteltu rakettejakaan, mutta muuten bileet olivat kyllä ihan kunnolliset: musiikki soi, olut, aguardiente ja eurooppalaiseen makuuni liiallisen makea viini virtasivat.

Vuoden 2022 ensimmäisenä päivänä kiipesin Apollon kanssa Calarcán ulkopuolella sijaitseville kukkuloille, joita reunustivat kahviplantaasit sekä lehmien ja hevosten laitumet. Alkuperäistä puustoa on kuitenkin niin paljon, että tällaisessa maalaismaisemassa näkee runsaasti lintuja. Retken tarkoitus oli päästä kahdelle tornille, mutta Apollo ei kertonut tästä minulle etukäteen. Jos olisi, olisimme luultavasti hukanneet vähemmän aikaa taipaleen aiemmissa osissa vetelehtien milloin maisemien, milloin keskustelujen äärellä. Kun olimme jo melko lähellä torneja, taivas repesi ja vaikka elättelimme vielä sateensuojissa suurten puiden alla toivoa, sai hämärän laskeutuminen lopulta meidät palaamaan samaa tietä takaisin, ja hyvä niin, koska sade lakkasi seuraavan kerran vasta joskus aamulla.

Tammikuun ensimmäinen viikko menikin paljolti samoissa merkeissä. Joka iltapäivä satoi pitkään ja hartaasti. Se tarkoitti, että yritin joka aamu saada Apollon jalkeille niin aikaisin, että olisimme tehneet päivän luontoretkeilyn siihen mennessä, kun sade alkaisi, ja voisimme sitten keskittyä kulloisenkin asutuskeskuksen tarjontaan. Kolumbia ei kuitenkaan kuulu niihin kulttuureihin, joissa päivä voitaisiin rytmittää rationaalisen tehokkuusajattelun kautta. Aamiaisella, lounaalla, siestalla, illallisella ja joka kahvitauolla viipyillään, ihmisten luota ei voi lähteä noin vain, eikä mihinkään voi koskaan olla kiire. Lintuharrastajan on tällaisissa olosuhteissa joko tehtävä kompromissejä tai kadottava aika ajoin omille teilleen jo ennen kuin paikalliset matkatoverit heräilevät.

Ennen auton saamista Armenian Parque de la Vida ja Calarcán kasvitieteellinen puutarha mariposarioineen muodostivat helppoja kohteita - ne olivat myös erinomaisia lintukohteita, koska kumpikin sisältää merkittävän määrän oikeaa sademetsää. Kolmannen päivän aamuna hain vuokra-automme Armeniasta ja kävin suojelualueista vastaavan viranomaisen (CRQ) toimistolla hakemassa tietoa ja mahdollisesti vaadittavia lupia kansallispuistoihin. Sitten kävin Salenton tuollapuolen Cocoran putouksilla, joiden molempien polut olivat erinomaisia trooppisten metsälintujen sekaparvien havainnointiin. Tähän mennessä Apollo oli valmis matkaan, joten palasin hakemaan hänet Calarcásta. 

Suuntasimme Filandiaan, joka oli paljolti Salenton kaltainen sievä ja perinteinen pikkukaupunki vuorten kupeessa. Tarkoitus oli Filandiasta mennä Bosque de Bremenin ja Rio Barbasin suojelualueille, mutta nämä lukeutuivat juuri niihin alueisiin, joihin olisi tarvittu CRQ:n lupa. (Kuriositeettina mainittakoon, että lupa lopulta tuli minulle sähköpostitse, mutta vasta päiviä sen jälkeen, kun meidän oli ollut tarkoitus vierailla tuolla alueella.)

Yövyimme Circasian ja Filandian välisellä maaseudulla fincalla, jonka puhelias ja dramaattinen emäntä piti vieraille showta kaikkine eläimineen. Seinällä oli kuva pyhimyksestä, joka näytti oudon tutulta, ja olin varma, että olin törmännyt siihen aiemmassa elämässäni. Epäilys vahvistui, kun emäntä vastasi, että kyse on pyhästä Sharbelistä - Libanonin suosituimpia kristittyjä pyhimyksiä. Fincan isännän suku oli alun perin Libanonista. Charbel Makhlouf oli 1800-luvulla elänyt maroniittimunkki, joka ihmeparansi sairaita ja edisti kristittyjen ja muslimien yhtenäisyyttä.

Koska Bosque de Bremenin lupa ei ollut tullut tuolla alueella ollessamme, suuntasimme Patasolan suojelualueelle, jonne vie tie Boquiasta ennen Salentoa. CRQ:n edustaja kertoi minulle, että sinne pääsisi vapaasti. Patasola on nimetty paikallisen kummituslegendan mukaan - naispuolinen kummitus La Patasola muun muassa ryösti lapsia. Kummitukseen emme onneksi törmänneet - kaikenlaisiin muihin ilmiöihin kylläkin. Tie kävi sen surkeammaksi, mitä pidemmälle vuorille etenimme, mutta saavuttaessamme erään fincan, saimme kuulla olevamme kolmannen kilometrin kohdalla ja jäljellä olisi vielä kuusi.

Lintuja näimme hämmästyksiin asti. Kolumbiansakuja (pava caucana eli caucansaku) oli suorastaan parviksi asti ja tiettyjen kukkivien pensaiden ympärillä pyöri kolibreja niin, että lajeja saattoi laskea jopa kymmenen yhdestä paikasta. Oli värikkäiden tangaroiden sekaparvia, smaragditukaaneja ja ruosteenruskeina puusta toiseen lehahtelevia kipuajia. Vuorten lakiosiin ehtiessämme törmäsimme runneltuihin ja parturoituihin avohakkuualueisiin - tosin sielläkin näkyi lintuja, kuten karakaroja ja viheltäjähiirihaukkoja.

Kun lopulta olimme löytäneet Patasolan suojelualueen keskuksen - autiona - ja sen lähellä olevat vesiputoukset, alkoi sade ja aikamme viidakossa rämmittyämme jouduimme suojautumaan autiotalon terassille. Kummitus ei näyttäytynyt sielläkään, vaikka olisi voinut. Illaksi palasimme Salentoon, joka oli tullut jo tutuksi matkan aikana.

Näiden päivien aikana Calissa asuva ystäväni, jonka olin tavannut edellisellä Kolumbian-matkallani, oli turhautunut siihen, etten ollut heti oitis tullut Caliin, joten hän ilmoitti saapuneensa tyttöystävineen bussilla Armeniaan. Hain heidät Armeniasta ja toistimme edellisviikon retkemme Cocoraan ja vahapalmujen maisemiin, illaksi jälleen Salentoon. Tällä kertaa ylängöillä ei näkynyt andienkondoreja. Pienempiä mustakondoreja toki sadoittain, ja muutamia karakaroja.

Kun calilaiset olivat palanneet rauhoittuneina etelään - lupasin tulla sinne Apollon kanssa myöhemmin - suuntasimme Apollon kanssa pohjoiseen, tarkoituksena käydä läpi luontokohteita varsinkin Caldasin läänissä. Ensimmäinen kohteemme oli Manizalesin kaupunki, jossa katselimme keskustaa, katedraalia ja kauppoja. Manizalesissa oli kuitenkin sinne saapuessamme käynnistynyt paikallinen festivaali, minkä vuoksi kaupungin kaikki hotellit ja majatalot olivat täynnä - ainakin ne, joissa oli edes jonkinlainen parkkipaikka - ja jouduimmekin etsiytymään seuraavaksi yöksi Neiraan vievän tien varrelle vuokramökkeihin. Paikka oli idyllinen - siellä oli ravintola ja jopa oma pieni eläintarha laamoineen - mutta sinä iltana puhkesi ankara ukkonen ja rankkasade. Olimme lopulta mökissämme ilman verkkoyhteyksiä, ulkona ukkonen ja salamia. Vettä tippui hiljalleen myös mökin katon läpi. Pelasimme šakkia ja otimme muutaman oluen.

Seuraavan päivän vietimme etsimällä Rio Blancon suojelualuetta Manizalesin pohjoispuolisilta vuorilta. Rio Blanco löytyi helposti ja seurasimme tämän joen varsia koko päivän. Suojelualueesta löysimme vain autiona olevan metsänvartijoiden talon, joka oli varsin kaukana niistä alueista, jotka tulkitsimme suojelualueen varsinaisiksi metsiksi. Mutta vaikkemme koskaan tulleet varmuudella tietämään, olimmeko oikeassa paikassa, päivä oli todella hyvä. Löysimme kauniin vuoristopuron, josta Apollo löysi paljon itseään kiinnostavia erilaisia kvartseja. Löysimme myös ranchon nimeltä Rio Blanco, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä suojelualueen kanssa. Sinne johtava tie oli niin huonossa kunnossa, että jouduin lopulta palaamaan (niin ikään varsin surkealle) päätielle peruuttamalla. Mutta tuon tiepahaisen varresta löytyi hedelmöiviä puita täynnä kyyhkyjä ja papukaijoja.

Ilmeisesti se, että olimme kaukana kännykkäverkoista ja karttojen tieto perustui linnuntiehen eikä todellisiin etäisyyksiin ajettavassa olevassa kunnossa olevia teitä pitkin, teimme illan varauksemme läänin pohjoisosassa olevaan Salaminaan, jonka luulimme olevan paljon lähempänä. Siellä yövyimme jälleen fincalla, jolla oli kaunis puutarha ja paljon lintuja sekä hyvää argentiinalaista viiniä pihvin kanssa.

Vahinkomatkamme Salaminaan ei kuitenkaan ollut hukkareissu. Salaminan pikkukaupunki oli sievä ja idyllinen - ja lienemme olleet ainoat turistit siellä. Apollo näki näyn, tunsi ettemme olleet vain sattumalta tulleet Salaminaan, ja auttoi muuatta eksynyttä sielua. Minä hankin baijerilaisen matkahattuni vaihtoehdoksi kuumempaan ilmastoon sopivan kolumbialaisen sombreron. 

Sinä päivänä aurinko paistoi pitkään ja nautimme lounaamme paluumatkalla vuorenrinteen parillapaikassa. Manizalesista lähdimme seuraamaan Otoñon ja Ruizin kuumille lähteille vievää tietä, tarkoituksena päästä Termales del Ruizin kylpylähotellille, sillä sen yhteydessä on lintuparatiisi ja varsinkin valokuvaajille otollinen paikka. Tien viimeisellä osuudella, joka oli todella huonossa kunnossa, oli kuitenkin tieltä suistunut bogotalaisseurue tukkinut tien. Koska meidän pienellä autollamme heitä ei saatu ylös, jäi ainoaksi vaihtoehdoksi kääntyä takaisin ja palata Manizalesiin. Oli lisäksi alkanut taas sataa ja hämärä laskeutua. Epäonni jatkui Manizalesissa, sillä festivaalin vuoksi koko kaupungissa ei ollut enää paikkaa, johon majoittua. Niinpä ajoimme koko matkan aina Pereiraan saakka yöpymään. Pereirassa saimme hyvän hotellin naurettavan halvalla ja meille jäi vielä hyvin aikaa katsella Pereiran keskustaa ja illastaa sivistyneesti punaista lihaa ja punaviiniä.

Seuraavana päivänä uusi yritys vuorille: Tällä kertaa valitsin pidemmän mutta paljon paremmassa kunnossa olevan reitin Manizalesin ja Bogotán välisen valtatien kautta, ja tätä tietä pääsimmekin kätevästi suoraan Los Nevadosin kansallispuiston toismaailmallisiin ylänkömaisemiin páramoineen ja espeletioineen. Oli paljon pilvisempää ja sumuisempaa kuin kolme vuotta aiemmin näissä maisemissa käydessäni, joten lumihuippuisia vuoria ei nyt pystynyt näkemään horisontissa. Kaikki páramon linnut olivat kuitenkin maisemissa. Sinisellä laguunilla oli andienkuparisorsia ja andientaveja. Kävimme syömässä juustokaakaota ja juomassa kokateetä laguunin lähellä olevassa pienessä paikassa, josta olimme kumpikin tahollamme nähneet unen edellisvuonna.

Vuorten kautta kiertäen saavuimme vielä hyvissä ajoin Termales del Ruizin kolibriparatiisiin ja kamera sai laulaa. Ystävällinen paikallinen opas myös näytti harvinaisia orkideoja, ylimääräisiä lajeja samoin kuin piilottelevan páramoluuran, joka herkesi piilottelemasta ja tuli jalkoihin pyörimään, kun sen kutsuhuutoa soitettiin kännykästä.

Apollo joutui palaamaan yliopistoasioille Armeniaan ja minä olin pari päivää omillani. Ensimmäisenä läksin metsänvartijalta saamani vinkin perusteella Buenavistan pikkukaupunkiin, jossa en kuitenkaan löytänyt sen nimistä suojelualuetta kuin siellä piti olla. Sen sijaan löysin kahvilanpitäjän, joka näki kännykässäni lintukuvia ja kertoi kaveristaan, joka on pro sekä lintuharrastajana että valokuvaajana. Hämmästykseni maailman pienuutta kohtaan oli suuri kun kyseinen kaveri osoittautui samaksi mieheksi, jonka olin tavannut kolme vuotta aiemmin aivan toisessa osassa Kolumbiaa, nimittäin Tyynenmeren-rannikolla Buenaventurassa. Nykyisin hän asui Caicedoniassa parinkymmenen kilometrin päässä Buenavistasta.

Sovimme retkeilevämme seuraavan päivän yhdessä Caicedonian ympäristön maastoissa, jotka mies tunsi kuin omat taskunsa. Aloitimme aamuvarhain (kahvin ja juuston jälkeen) Las Heliconiasin kasvitieteellisestä puistosta, joka kuhisi sademetsälintuja. Kävimme muutamilla lammilla etsimässä kultapöllöä ja kyhmysorsaa - emme löytäneet niitä, mutta löysimme kymmeniä muita lajeja. Niin ikään kävimme Castalian suojelualueella, jossa muun muassa viidakossa rämpien saimme lopulta suomuluuran kiikareihimme. Puhumattakaan mölyapinoista. Lopulta Palermon laguunilla kohtasimme parvittain sinisiipitaveja ja pohjoisamerikkalaisia kahlaajia, samoin kuin iltapuilleen lentäviä amatsoneja ja joikuaroja.

Koitti jälleen yksi juhlapäivä Calarcássa - tällä kertaa Apollon syntymäpäivä. Tuntui kuin koko suku olisi tällä kertaa matkinut joululahjakassiani, koska kaikki olivat ostaneet Apollolle dinosauruksia. Nyt hänellä ainakin riittää niitä. 

Syntymäpäivien jälkeen jäljellä oli enää kolme päivää ennen kuin minun pitäisi olla jälleen Bogotássa. Lunastamatta oli kuitenkin lupaus mennä tapaamaan ystäviämme Caliin, joten niin teimme. Maantie etelään, Kolumbian kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin, oli sentään valtatie ja siten paljon nopeampi edetä kuin aiempina päivinä ajamamme pikkutiet. Matkan varrella oli tarkoituksemme pysähtyä Buga-nimisessä pikkukaupungissa, jossa piti olla tärkeä katedraali ja pyhiinvaelluspaikka. Päivä oli kuuma ja suoran valtatien ajaminen turruttaa mieltä. Niinpä kun näin kyltin paikkaan nimeltä Buga la Grande, olin vakuuttunut, että se oli mainittu pyhiinvaelluspaikka.

Kuten kaikissa kolumbialaisissa pikkukaupungeissa, sielläkin oli keskellä Plaza Bolivar - useimmissa paikoissa se tosiaan on Bolivarin mukaan nimetty, vaikka poikkeuksiakin on (esimerkiksi Manizalesin keskusaukiolla seisoo Francisco de Caldas, ei Bolivaria). Keskusaukio kulkee aina myös nimellä Plaza Principal (tai Parque Principal) - se on yleensä suorakaiteen muotoinen aukio, jonka keskellä on puisto ja merkkimiehen patsas, ympärillä ravintoloita, kauppoja ja tietysti kirkko tai katedraali.

Buga la Granden keskusaukiolle saapuessamme ihmettelimme, kuinka vaatimaton se oli. Kirkkokin, vaikka sinänsä kaunis, oli melko pieni ollakseen maankuulu katedraali. Kävimme joka tapauksessa syömässä ja jatkoimme sitten matkaa Calia kohti. Vähän matkaa ajettuamme vastaan tuli kyltti Bugaan. Niin meille selvisi, että Buga (ilman Grande-liitettä) olikin vasta vähän etelämpänä - kun taas Buga la Grande oli joku pahainen tuppukylä ilman merkittävää mainetta.

Calin vanhankaupungin keskusaukio on nimeltään Plaza Caicedo (toinen poikkeus Bolivareihin) ja lähistöllä on miellyttäväksi ravintolakeskittymäksi muuttunut, Calijokea seuraava Boulevard del Rio. Siellä tapasimme calilaiset ystävämme ja pelasimme useamman erän šakkia. Jatkoimme sittemmin pitkälle yöhön hotellimme terassilla - calilainen ystäväni insistoi, että tyhjennämme siellä myös vodkapullon, joten niin myös tapahtui. Se oli hyvä ilta. Paitsi, että pelasimme paljon šakkia, minua ilahdutti se, että kaksi ystävääni, jotka tulivat eri maailmoista (quindiolainen kirjallisuudenopiskelija, jolla vasemmistohenkinen intellektuellitausta, ja calilainen älykäs mutta kouluttamaton kauppa-apulainen, jolla oikeistohenkinen työläistausta), pitivät lopulta toisiaan kunnon kavereina.

Seuraavana päivänä kävin Apollon kanssa Calin eläintarhassa ja vuorilla Dieciochossa (18 km Calista ylös), josta jatkoimme pikkutietä aina finca Alejandrian kolibriparatiisiin. Lintuja kuhisi siellä aivan kuten kolme vuotta sitten. Paluumatkalla söimme Neblinasin näköalaravintolassa, jossa saatoimme seurata auringonlaskua Caucanlaaksoon.

Toiseksi viimeisenä päivänäni hyvästelin Apollon, palautin meitä kehnoilla teillä uskollisesti palvelleen auton Armeniaan ja matkustin bussilla Bogotáan. Bogotássa majoituin tällä kertaa vauraaseen Chapineroon. Tapasin jälleen venezuelalaisen ystäväni ja vietin hänen kanssaan viimeisen päivän oleilevasti pitkin Chapineroa ja Chicoa kuljeskellen. Pelasimme kuusi ottelua šakkia ja tällä kertaa tulos oli 3-3. Hyvä päätös matkalle. Lentoni Madridiin lähti illalla ja samana aamuna bogotalaiselta klinikalta hankkimani koronatesti kelpasi sekä espanjalaisille että belgeille.

Pääsin käyttämään samaa testitulosta vielä kolmannen kerran, sillä ehdin viettää Brysselissä vain yhden työpäivän verran, kun jo taas aamuyöstä ajoin Charleroin lentokentälle ja lensin Helsinkiin neljäksi päiväksi. Syy oli se, että uudenvuoden aikaan Suomessa asuva tunisialainen ystäväni panikoi oleskelulupansa umpeutumista ennen kuin saisi uuden - vaikka oli hakenut jatkoa hyvissä ajoin. Tämä ongelma sittemmin ratkesi, kun hän sai tietää olevansa laillinen uuteen oleskelulupapäätökseen saakka, mutta minulla oli jo lentoliput Suomeen 33 eurolla, joten miksi ei sitten.

Helsingissä oli lumista, kylmää ja pimeää. Tein päivät etätöitä työnantajalle Brysseliin, mutta illat ja lauantain sain nauttia grillattua punaista lihaa, punaviiniä, Tarantinon elokuvia ja ystäväni murheita ja iloja. Brysselissä näyttää kovin erilaiselta kuin Helsingissä: täällä en ole tänä talvena nähnyt lunta kuin kerran. Useimpina päivinä on koleaa ja kosteaa. Joskus sataa, useimmiten on vain sumuista. Mutta kolme viikkoa trooppisessa aurinkoisessa maassa tekee ihmeitä ja sillä jaksaa ainakin helmikuun lopulle saakka, jolloin valoa jo alkaa olla tarpeeksi.

Vuoden viimeinen

Toinen vuosi pandemiaa ja eräänlainen annus horribilis tämäkin. Vuosi alkoi osaltani Kataloniasta, Empordàn kosteikoilta, ja tulee päättymään tänään Quindíon läänissä Kolumbiassa. Tammikuussa matkailin pitkin Espanjaa, varsinkin Doñanassa ja Extremadurassa. Helmi-maaliskuussa ehdin käydä kuoleman porteilla mutta toivuin maaliskuun loppuun mennessä. Huhti-toukokuussa elämä hymyili jo enemmän.

Kävin vuoden aikana kahdesti autolla Suomessa, ensin toukokuussa ja myöhemmin elokuussa. Molemmilla kerroilla tuli matkailtua välissä olevia Euroopan maita jonkin verran. Tätä täydensi vielä matka Brysselistä Firenzeen ja takaisin marraskuussa sekä tietysti kaikki ne lyhyemmät matkat, joita tein vuoden aikana Belgiassa ja sen naapurimaissa.

Työni pysyi Brysselissä. Pandemia on vaikuttanut sosiaaliseen elämään siten, että uusia kontakteja ei ole tullut juurikaan reaalielämän puolella, netissä toki. Sen sijaan muutama vuosien ajan tuntemani ihminen tuli vuoden kuluessa paljon aiempaa läheisemmäksi. Menetyksiä ihmishengissä en juuri kärsinyt, koska aivan omassa lähipiirissä kukaan ei kuollut kulkutautiin eikä muuhunkaan - lähipiirien lähipiireissä kyllä.

Taloudessa ei mennyt yhtä hyvin. Pandemia on lisännyt arjen menoja, moni ystävä menetti työnsä sen myötä ja tarvitsi ajoittain taloudellista tukea, ja kaiken huipuksi takavuosien vesivahingot Helsingissä omistamassani asunnossa lankesivat maksettaviksi, mikä teki ison loven säästöihin - tai siis ei sitä säästöistä olisi maksettu, se vaati sijoitusten myymistä. Onneksi olen oppinut olemaan luottamatta sen enempää työmarkkinoihin kuin vakuutuksiinkaan ja jo vuosikaudet olen turvannut omaa taloudellista selustaani lähinnä sijoituksilla.

Joulun lähestyessä pöllähti vielä yksi ystävä käymään Brysselissä, ei tosin kovin kaukaa. Nimittäin ystäväni Kettu tuli Aachenista junalla Brysseliin hoitaakseen joitain asioita Jordanian suurlähetystössä. Samalla saimme tilaisuuden vilkaista hieman jouluun valmistautuvaa kaupunkia markkinahumuineen. Viimeinen viikko olikin tavan mukaan hektinen, koska ennen joululomia piti saada mahdollisimman paljon pakettiin ja pois pöydältä työelämässä. Siinä sivussa piti etsiä kassillinen lahjoja viemisiksi itämaan tietäjänä Kolumbiaan.

Pandemia rajoitti matkailuni Eurooppaan enkä ollut lentänyt kertaakaan sitten paluuni Meksikosta tammikuussa 2020. Korjasin asian lopulta jouluaattona 2021 lentämällä ensin Brysselistä Madridiin, sitten sieltä Bogotáan. Viettämällä vuoden lopun Kolumbiassa sain ensinnäkin tilaisuuden tavata viimein livenä ystäväni Apollo ja toiseksi tilaisuuden nähdä vuoden aikana muitakin uusia lintulajeja kuin toukokuussa Puolasta hoidetun sarakerttusen.

Koronarajoitukset ja säännöt olivat raskaita ja vaativat taas kerran kaikenlaisia digitaalisia rekisteröintejä, rokotustodistuksia ja koronatestejä, vaikka lopulta Bogotássa virkailija tuskin edes vilkaisi papereita. Suuremmaksi ongelmaksi täällä osoittautuikin joulun-uudenvuoden ajan liikenne. Autoa ei ollut mahdollista vuokrata mistään - olin aloittanut sellaisen etsimisen jo viikkoa ennen matkaa, mutta tilanne pysyi samana koko ajan: mistään firmasta ei voinut etukäteen vuokrata autoa. Julkinenkin liikenne oli varsin tukossa, minkä vuoksi juutuin pariksi päiväksi Bogotáan ennen kuin sain itseni sieltä Quindíon pääkaupunkiin Armeniaan.

Bogotán päivät tarjosivat sentään mahdollisuuden tavata yhden uuden ystävän, venezuelalaisen šakinpelaajan, johon tutustuin hänen asuessaan vielä kotimaassaan Margaritan saarella. Jossain vaiheessa tätä vuotta Venezuelan koko ajan pahentuneet olosuhteet kuitenkin saivat hänet lähtemään Kolumbiaan. Hänellä on yliopistotutkinto ja hänellä oli ihan hyvä työkin kotisaarensa matkailusektorilla, mutta tiedämme, mitä pandemia aiheutti, minkä lisäksi Venezuelan poliittiset olot ovat muuttuneet koko ajan ahdistavammiksi. Nyt kaveri myy hedelmiä Bogotán lähiössä, koettaen kerätä rahaa itsensä laillistamiseen siellä tai vielä mieluummin Chilessä. Kävimme hänen kanssaan Monserraten vuorella, jossa pyöri myös paljon valkonaamakerttuleita ja eteläamerikansirkkuja.

Armeniaan matkustin Magdalena-yhtiön bussilla. Ensin Bogotán ylängöltä alas kuumaan Magdalenan laaksoon, sitten taas ylös seuraavan vuoriketjun yli, ja puoliväliin alas seuraavaa laaksoa. Armeniassa lämpötila oli paljon kuumempi kuin viileässä Bogotássa, jossa oli päällystakkikeli +13.

Armenian kaupunki ei ole saanut nimeään etnisistä armenialaisista vaan on osa seudun pitkää sarjaa kaupunkeja ja maakuntia, joilla on raamatullisten paikkojen nimiä. Quindíosta pohjoiseen Medellínin ympärillä oleva maakunta on nimeltään Antioquia (Antiokia) ja seudulta löytyvät mm. Palestina, Arabia, Canaan, Circasia, Eden, Líbano jne. Toisaalta seudulta löytyy myös monia Espanjan merkittävien kaupunkien toisintoja, kuten Córdoba, Barcelona ja Granada. Niin ikään Quindíon pohjoisosasta löytyy sievä ja matkailijoiden suosima vuoristokaupunki Filandia, jonka nimi usein vahingossa vääntyy Suomeksi.

Matkaoppaissa väitetään, että Armenia olisi uudelleen nimetty armenialaisten kansanmurhan vuoksi, mikä on kuitenkin disinformaatiota. Kaupungissa ei ole merkittäviä määriä etnisiä armenialaisia - vaikka heitä toki yleisesti ottaen on Kolumbian suuren orientaalisen väestöosan joukossa, tänne kun tuli menneinä vuosisatoina paljon Osmanivaltakunnan alueen kristittyjä. Armenian perustajasuvut olivat kuitenkin Antioquiasta sisällissotaa paenneita paisoja, joilla kaikilla näyttää olleen hispaaniset nimet.

Osmanivaltakunnan alueelta tulleita "turcoiksi" kutsuttuja populaatioita - jotka useimmiten olivat kristittyjä arabeja, assyrialaisia, armenialaisia, kreikkalaisia jne. - edelsi vielä voimakkaammin tämän alueen maiden kulttuuriin vaikuttanut itämainen virtaus, joka tosin tuli Atlantin rannikoilta. Kyseessä olivat pohjoisafrikkalaiset moriskot. Kuten tiedämme, suuri osa Espanjasta oli pitkään maurien eli pohjoisafrikkalaisten muslimien hallussa, kunnes kristityt käynnistivät Iberian uudelleenvaltauksen sen pohjoisosien refuugioistaan käsin. Viimeisenä maurien hallussa pysyi Andalusia, mutta sekin lopulta vallattiin.

Maureille jäi kolme vaihtoehtoa: paeta Marokkoon ja Mauritaniaan, joille alueille heitä siirtyikin Espanjasta suurin osa; kuolla inkvisition uhrina; tai kääntyä kristityksi. Niitä, jotka valitsivat kolmannen vaihtoehdon, kutsutaan moriskoiksi. He jäivät aluksi elämään Espanjaan, mutta jossain vaiheessa poliittis-uskonnolliset olot muuttuivat heillekin liian vaikeiksi, jolloin osa moriskoista tapettiin, mutta suurempi osa joko vapaaehtoisesti tai pakotettuina lähtivät tuolla välin löydetyn Amerikan uusiin espanjalaisiin siirtokuntiin, erityisesti esim. juuri Kolumbiaan. Niinpä ei olekaan hämmästyttävää Kolumbiassa nähdä sinisiä silmäamuletteja ja Fatiman käsiä joka puolella, tai paljon pohjoisafrikkalaisia kasvonpiirteitä.

Mutta se Armenian nimestä, josta eksyin melko kauas historiaan. Kaupunkina Armenia ei ole erityisen kaunis. Se tuhoutui pahoin vuoden 1999 maanjäristyksessä ja rakennettiin uudelleen betonista - vaikka se uudelleenrakennettiin 2000-luvulla, tyyli edustaa lähinnä 80-luvun betonirakentamista, modernia katedraalia myöten. Onneksi Kolumbiassa ihmiset kuitenkin aina rakastavat värejä ja musiikkia. Kaikkialla talot kuten muutkin asiat koristellaan värikkäästi ja on vaikea löytää ihmisten kansoittamia paikkoja, joissa ei aina soisi taustalla cumbia, hilpeä tai dramaattinen. 

Tapasin Apollon ja hän oli tietysti iloinen iloisen värisestä lahjakassistani, jossa oli paitsi Brysselin turuilta kerättyjä herkkuja, myös kahdeksan dinosaurusta. Niiden tarkoitus oli korvata Apollon lapsuuden trauma. Hän oli antanut toisten lasten leikkiä rakkaimmilla leluillaan - dinosauruksilla - mutta tuo anteliaisuus kostautui katkerasti, kun kaksi hienointa dinosaurusta oli leikkipäivän päätteeksi varastettu. Mikä pahinta, aikuiset eivät välittäneet lainkaan, vaikka itkevä Apollo turhaan etsi kadonneita dinosauruksiaan pimeän tuloon saakka. Apollo on toki nykyään aikuinen, mutta vääryyden korjaaminen myöhään on aina parempi kuin ei milloinkaan.

Tarkoituksemme oli ollut matkailla pitkin aluetta yhdessä, mutta kaksi takaiskua on rajoittanut suunnitelmia. Ensinnäkin ongelma vuokra-auton hankkimisen kanssa - olen saanut varatuksi auton vasta maanantaiksi 3. tammikuuta. Toinen ongelma oli Apollolle joulupäivänä sattunut onnettomuus, jossa hän rikkoi nilkkansa. Kun tapasimme Armeniassa, hän oli kävelykeppien varassa. Muutamaa päivää myöhemmin, kun lähdimme Salenton pikkukaupunkiin ja sen takana avautuvaan Cocoran laaksoon, Apollo kuitenkin jo käveli kokonaan ilman sauvoja, joskin hitaasti ja varovasti.

Vuoden tullessa viimeiseen päiväänsä olen onnistunut keräämään joitain uusia lajeja, niin ettei vuosi 2021 jäänyt historiaan yhden linnun varassa. Niitä tuli kaksi jo Monserratelta, mutta monta lisää Armenian Parque de la Vidasta, jossa on yllättävän hyvä autenttinen metsäosio. Cocoran laaksossa lajimäärä kasvoi entisestään. Majesteetillisia andienkondoreitakin näimme useita - se tosin ei ole elämänpinna, koska näin niitä ensi kerran Patagonian Andeilla tammikuussa 2014, mutta maapinna Kolumbiaan kuitenkin, koska en niitä täällä kolme vuotta sitten matkaillessani nähnyt.

Ensilumi, vettä ja vettä

Ollaan jo joulukuussa ja kuun toisena aamuna lankesi talven ensimmäinen lumisade Brysseliin. Eihän märkä lumi suojasäässä tietenkään pitkään pysynyt. Ihonväriltään trooppisten ja subtrooppisten leveyspiirien rotupiirteitä ilmentävät lapsilaumat, jotka edustavat tämän kansainvälisen kaupungin nousevia sukupolvia, tukkivat kiljuen jalkakäytäviä kaapiessaan vieraiden ihmisten autojen päältä lunta ennen kuin se ehtisi sulaa, ja mätkivät, lumipallottivat ja kiusasivat sillä toisiaan. Ja kirkuvan vihreät kauluskaijat kiljahtelivat puolestaan puistojen nyt jo lehdettömissä vanhoissa lehtipuissa.

Sen koommin ei lisää lunta ole kuulunut. Vettä senkin edestä. Atlanttisessa ilmastossa lämpötilat putoavat aniharvoin pakkasen puolelle. Suurin osa talvesta on sateista ja harmaata kuin Suomen syksy. Päivät toki ovat hieman pidempiä ja kevät tulee huomattavasti aikaisemmin. Koska pandemia on taas pahentunut, käyn toimistolla taas enää kerran viikossa, mutta kannan sateenvarjoa astalona.

Biden piti demokratiahuippukokouksensa ja Venäjä vaatii taas etupiirijakoa Eurooppaan. Tietysti sellaista, jota vain Lännen pitää kunnioittaman - Venäjällä ei ole aikeita kunnioittaa länsirajojaan, saisipa se ne kuinka kauas länteen tahansa. Sopimus on pelkkä bumaga. Länsi on tänä päivänä niin suomettunut, ettei kellekään näytä tulevan edes mieleen vaatia Venäjältä "kirjallisia ja oikeudellisesti sitovia takeita" siitä, ettei Venäjä enää laajene länteenpäin, hyökkäile naapurimaidensa alueille, miehitä niitä ja harjoita sotatoimia naapurimaitaan vastaan. Eihän Venäjä sellaista sopimusta tietenkään kunnioittaisi - vastaukseksi tulisi kieltoja, että mitään joukkoja tai miehityksiä on koskaan ollut edes olemassa, ja selityksiä sille, miksi Venäjän aseet ovat rauhanaseita ja siksi aivan eri asia kuin kauheat, hirveät imperialistiset Nato-aseet, jotka aivan kohta uhkaavat Venäjän ydinalueita ja kutistavat Venäjän Luxemburgin kokoluokkaan.

Suomi teki päätöksen uusien hävittäjien hankkimisesta. Signaali sekin. Pääministeri kävi baarissa ja vähän aiemmin joku sanoi televisiossa sanan neekeri.

Vuosi lähenee loppuaan ja jää historiaan luultavasti heikoimpana suorituksenani koko lintuharrastajaelämäni aikana. Olen nimittäin vuonna 2021 saanut plakkariin vain yhden uuden elämänpinnan (sarakerttusen Puolasta toukokuussa), sen lisäksi yhden muun Euroopan-pinnan (kaitanokkakiurun Espanjasta tammikuussa) ja yhden uuden Suomen-pinnan (punapäälepinkäisen Öröltä toukokuussa). Tästä on tietysti syyttäminen pandemiaa, joka on estänyt minua matkustamasta Euroopan ulkopuolelle. En ole myöskään lentänyt lentokoneella kertaakaan sitten Meksikosta paluun tammikuussa 2020.

Kotimantereella olen toki matkaillut, mutta vain yksityisautolla. Maapinnoja olen kirjannut lisää varsinkin Belgian kohdalle, mutta myös joidenkin muiden Länsi-Euroopan maiden ja Puolan. Asia vain on niin, että olen jo nähnyt melkein kaikki Euroopassa säännöllisesti esiintyvät lintulajit - puuttuvat lajit ovat joko hyvin harvinaisia tai löytyvät vain tietyiltä saarilta, joissa minun kieltämättä vielä on syytä käydä (Madeira, Azorit, Baleaarit).

Onneksi lintuharrastus ei kuitenkaan ole pelkkiä uusia lajeja. Vanhojen tuttujen lajien näkeminen yhä uudelleen on sekin luontoelämyksiä rikastuttavaa. Ehkä jonain päivänä saan vaihdettua kamerani parempaan, jolloin voin ottaa noiden tuttujen lajien kuvaamisenkin enemmän tosissani kuin nykyään tavallisella 300 mm objektiivin amatöörikameralla. Toisaalta kamera tuottaa eksoottisissa maissa vähemmän stressiä kun on vanha ja tavanomainen eikä liian kallis vehje. Jos olisi kallis ja hieno kamera, olisi vaikea vastustaa kiusausta raahata se mukana myös tropiikkiin.

Valloniassa ja Luxemburgissa

Marrashämärä jatkuu. Italiasta palattuani olin viikon verran sairaana, mutta oireet vaikuttivat tavalliselta kausiflunssalta enemmän kuin koronalta. Tein kuitenkin töitä etänä kotoa käsin, koska nykyäänhän ei ole juuri eroa sillä, onko sairas vai ei, mikä vuorokaudenaika on, tai missä sattuu fyysisesti sijaitsemaan.

Tunisialainen ystäväni palasi Suomeen ja viime viikonloppuna pöllähti puolestaan suomalainen ystävä Suomesta tänne, samoilla halpalennoilla, jotka lennättävät Charleroi'han. Koska pelkäsin asunnossani yhä leijailevan taudinaiheuttajia, suosittelin häntä ottamaan majoituksen muualta. Tunisialainen ystäväni ei tartuntaa saanut, mutta hän onkin poikkeustapaus enkä tiedä hänen vielä koskaan olleen sairaana yhtään mistään. Aseistautuneiden murhaajien hyökkäyksestäkin hän taannoin selvisi ainoana täysin naarmuitta, vaikkei hänellä ollut minkäänlaista astaloa käsillä. Sekä hänen kanssaan ollut toinen kohde että hyökkääjät sen sijaan joutuivat sairaalaan.

Suomalainen ystäväni on lahjakas uuden kylmän sodan soturi - jatko-opiskelija ja toimittaja. Hän ei ole immuuni tauteja tai murhamiehiä vastaan, mutta sen sijaan väsymätön totuuden ja oikeuden esitaistelija, joka kääntää kiven toisensa perään löytääkseen niiden alta kaiken sen, mikä maailmassamme on mätää ja korruptoitunutta, eläen itse vaatimattomuudessa, johon erilaiset arjen nautinnot tuovat iloa. Esimerkiksi hyvä ruoka, olut, härskit vitsit ja kaksimieliset viittaukset. Ainakaan ruoasta ja oluesta ei Benelux-alueella ole pulaa.

Noudin hänet sateisena marrasaamuna majapaikastaan Marcinellesta, Charleroin eteläisistä esikaupungeista. Katunäkymät olivat tyypillisestä länsieurooppalaisesta teollisuuskaupungista. Sellaisiahan suurin osa vallonien kaupungeista on. Charleroikin on vanha kaivoskaupunki. Ylipäätään ihmisten mielikuvat Belgian ranskankielisistä ovat varsin kaukana Vallonian tyypillisistä kanta-asukkaista. Esimerkiksi ranskankieliseksi belgiksi väitetty Christien fiktiivinen salapoliisi Poirot vastaa koko olemukseltaan enemmän brittien stereotyyppistä kuvaa pariisilaisesta hienostelijasta kuin tyypillisestä vallonista. Sellainen olisi pitänyt kuvata pikemminkin vähän Obelixin kaltaiseksi olutta litkiväksi tyypiksi, jonka juuret ovat syvällä maataloudessa tai varhaisessa teollisuudessa.

Toki Belgiassa on perinteisesti ollut myös ranskankielinen yläluokka, jonka edustajia nähdään belgialaisessa sarjakuvassa - esimerkiksi Moulinsartin linnan asukkaat Tintissä, Ducastelin perhe Anussa ja Antissa sekä Sieninevan kreivi Picossa ja Fantasiossa. Belgiahan on sarjakuvan suurvalta ja belgialaiset sarjakuvat ovat se, mistä vaikkapa suomalaislapset ovat saaneet mielikuvia belgialaisesta elämänmenosta - jos ylipäätään mistään. Monissa näistä sarjakuvista ei tosin alleviivata sitä, että ollaan Belgiassa. Lukijat saattavat kuvitella Tintin olevan vaikkapa ranskalainen.

Suuntasimme ensin Vallonian pääkaupunkiin Namuriin (hollanniksi Namen), jossa kuljimme pitkin keskustaa, vanhaakaupunkia ja yliopistokortteleita Maasin varrella. Kävimme Saint-Loupin (Pyhän Suden) kirkossa ja Saint-Aubanin (Pyhän Albanin) katedraalissa. Söimme pihvit ranskalaisilla Bodartin terassilla.

Namurista jatkoimme Vallonian halki Luxemburgiin, jossa sielläkin oli tihkusateista ja hieman synkkää, mutta sellaisenaankin nättiä. Kaikenlaisia jouluhärpäkkeitä, jouluvaloja, joulutoreja ja joulutivoleja oli pystytetty pitkin kaupunkia. Tapasimme Luxemburgissa tätä nykyä asuvan virolaisen ystäväni. Illaksi ajoimme takaisin Brysseliin.

Löysin aivan uuden Corto Maltesen, uuden Asterixin ja uuden Blake & Mortimerin. Luojan kiitos ja sarjakuvan ystävien onneksi kaikkia näitä sarjoja on jatkettu alkuperäisten luojiensa jo mentyä manan majoille, ja uusia albumeja ilmestyy joka vuosi. Tintille ei käynyt yhtä hyvin, koska Hergé kielsi uusien luomisen jälkeensä. Elämä tähän pimeään vuodenaikaan on hiljaiseloa, vaikka maailmalla riehuvat vähemmän rauhalliset pimeyden voimat. Niitä tulee torjuman kukin omasta bunkkeristaan käsin.

Firenzeen ja takaisin

Marrashämärän katkaisi edellisessä kirjoituksessa mainitun ystävän vierailu. Prinssi saapui lentäen Ryanairin halpalennolla Suomesta Belgiaan (ne ovat vain 29-39 € per menopaluu ilman ruumatavaraa). Ryanair lentää Charleroin kentälle tunnin ajomatkan päähän Brysselistä Pariisin suuntaan. Charleroin kenttä on pieni ja odottelin siellä parkkipaikan viimassa ja tihkusateessa, että terminaalista alkaisi valua ulos suomalaisen näköisiä matkustajia. Prinssi itse ei näytä suomalaiselta, mutta vaalean matkustajavirran nähdessäni olisin tiennyt oikean koneen laskeutuneen. Tuli matkustajia Pohjois-Afrikasta, Varsovasta ja Tel Avivista, muttei Helsingistä. Lopulta prinssi kuitenkin, tapansa mukaan painovoimaa tuntematta tanssahteli läpi porteista kuin olisi ollut Helsingistä saapuneen lennon ainoa matkustaja. Aurinkoinen hymy loisti jo kaukaa.

Charleroi olisi ollut oikeassa suunnassa seuraavien päivien matkasuunnitelmamme kannalta, mutta palasimme vielä tuoksi illaksi ja yöksi Brysseliin. Olin varannut ystävääni varten suosikkiasioitaan kuten libanonilaisen Le Princen kanavoileipiä, tuoretta patonkia ja nauravien nautojen sulatejuustoja. Vieläpä belgialaista kuohuviiniä (Le Noble Blanc de Noirs). Aamuun mennessä sääolosuhteet olivat mystisesti muuttuneet lämpimiksi ja aurinkoisiksi. 

Lähtömme viipyili mutta iltapäivällä olimme yhtä kaikki jo matkalla Pariisia kohti. Pariisin vaikeiden paikoitusolosuhteiden vuoksi majoituimme tällä kertaa hieman etäälle keskustasta, Seineä kaakkoon Ivry-sur-Seinessä, josta kuitenkin pääsi parin kävelyetäisyydellä olevan metroaseman kautta kätevästi mihin tahansa keskustaan. Prinssi halusi pimeäkuvia Pariisin keskeisiltä paikoilta ja pimeähän tulee tänä pimeänä vuodenaikana täälläkin jo viideltä.

Seuraavana aamuna tapasimme erään yhteisen tuttavamme, Pariisiin päätyneen tunisialaisen, ja suuntasimme sitten keski- ja iltapäiväksi Montmartren ja Pigallen alueille - sinne, missä Pariisi yhä näyttää samalta kuin ihmisten mielikuvien Pariisi. Kiipesimme Pyhän veren ja Pietarin katedraaleille ja söimme taiteilijaravintolassa. Tapasimme Homsista kotoisin olevan ja pitkään Qatarissa asuneen, mutta sittemmin muun perheensä tavoin Pariisiin asettuneen syyrialaisen ystäväni, joka työskentelee museo- ja taidealalla.

Iltapäivällä lähdimme ajamaan pitkän matkan etelään ja sitten itään Sveitsiä kohti, saapuen illaksi toiseen kaupunkikohteeseemme Geneveen. Tuttu kaupunki minulle lukuisilta menneisyyden työmatkoilta. Aamupäivästä tuli aurinkoinen ja seesteinen joskin kolea. Söimme aamiaisen järven rannalla italialaisen kahvikojun pöydissä, kiipesimme tuomiokirkolle ja kävelimme läpi kaupungin molempien puoliskojen tärkeimmät paikat. Sitten Cornaviniin, jossa auto oli parkissa ja Genevejärven rantareittiä pitkin itään.

Matkalla Lausannen ja Montreux'n kautta koleuskin oli haihtunut. Tuli paitsi seesteistä myös lämmintä, ja järven pinnasta haihtuva usva teki maisemasta lumihuippuisine vuoristonäkymineen entistäkin taianomaisemman. Prinssi oli haltioissaan. Oli pysähdyttävä sinne, missä maailma meitä kutsui hetkeksi paikoilleen ja Épesses'in seisake viinitarhojen ja järven välissä tarjoutui moiseksi. Laskeuduimme seisakkeelta alas järvenrantaan, jossa oli kyhmyjoutsenia ja uimasilleen lähtenyt rouva, jota vuodenaika ei pelottanut.

Montreux'ssä ystäväni koki yhteyttä paikkakuntaan ja mainitsi sen paikaksi, johon olisi palaava. Suuntasimme rantatietä pitkin pitkälle itään ja aina Quai des Fleursin loppuun saakka, jossa sijaitsevat Territet'n venelaituri ja idyllinen Mannerheim-puisto. Puistossa on myös Mannerheimin muisto-obeliski suomalaisten jaloa rohkeutta ylistävine ranskankielisine teksteineen. Kotimaansa poliittisen eliitin pikkusieluisuuteen ja intriigeihin tuskastunut Mannerheim, kuten tiedämme, vietti elämänsä ehtoovuodet Montreux'ssä, jossa hän myös kirjoitti muistelmiaan ja kuoli. Ruumis tuotiin suurin menoin Suomeen haudattavaksi.

Ylitimme Alpit Valais'n kantonin hienoissa vuoristomaisemissa, mutta Bovernier'n jälkeen jokin onnettomuus oli tukkinut päätien Italiaan, joten jouduimme ylittämään vuoret vielä jylhempää reittiä, serpentiinimäisesti mutkittelevaa pikkutietä Valettes'ista Champex'n kylän ja vuoristojärven kautta kahden vuorijonon yli Orsières'iin, yhtyen siellä jälleen Italiaan johtavaan päätiehen. Tämä pikkutie veikin meidät hämärtyvässä illassa tonttujen ja menninkäisten maailmaan, lumihankiin kietoutuneisiin kuusimetsiin ja uinuviin postikorttikyliin, joissa näkyi vain lämpimän keltaisina alppitalojen ikkunoissa hohtavia valoja.

Lopulta tupsahdimme tunnelin läpi Alppien eteläpuoliseen maailmaan ja aloitimme laskeutumisen kohti idyllistä Aostan laaksoa (Val d'Aosta), joka muodostaa oman lääninsä ja omaleimaisen alueensa. Monet kylistä täällä ovat ranskankielisiä. Emme majoittuneet Aostan kaupunkiin vaan sen yläpuolisella rinteellä, Charvensodin kylässä sijaitsevaan majataloon, josta avautuivat näköalat Aostan laaksoon ja sitä ympäröiville vuorille.

Ilmastollinen kontrasti heti Alpit ylitettyämme oli kouriintuntuva, vaikka yhä oltiin vuoristomaisemissa. Lunta vain vuorten huipuilla. Aina auringon pilkottaessa tuntui lämpimältä. Laaksojen pohjilla appelsiinipuita ja palmuja. Illallakin sirkat sirittivät.

Vietimme seuraavana päivänä pitkään Piemonten läänin pääkaupungissa ja Italian autoteollisuuden ynnä muun keskuksessa Torinossa. Ystäväni oli viimeinkin tyytyväinen saamansa pizzan pohjarakenteeseen - ilmeisesti vain Italiassa ja Tunisiassa osataan tehdä pizzat oikein - mutta muuten hän ei juurikaan ihastunut Torinon kaupunkiin. Sää oli pääosin pilvinen ja välillä tihkuinen, mutta saimme nauttia myös seesteisiä jaksoja.

Illaksi ajoimme Liguriaan ja Genovan pohjoiseen satelliittiin Voltriin, jossa saimme rantahotellin merinäköalaparvekkeella erinomaisen edullisesti. Voltrista pääsee bussilla tai omalla autolla kätevästi Genovan keskustaan, mutta tuona iltana kävelimme lähinnä Voltria ylös ja alas, söimme siellä, vilkaisimme pari pimentynyttä kirkkoa ja huvilaa. Ystävälläni oli siellä kontakti, mutta monen italialaisen tavoin tämä ei osannut muuta kieltä kuin äidinkieltään, ystäväni pitkästyi nopeasti ja lähetti hänet takaisin kotiin. Hotellimme vastaanoton papparainen ihmetteli, olemmeko naimisissa, mikä huvitti meitä jossain määrin (vaikka huoneessa sentään oli asiallisesti kaksi vuodetta), ja myöhemmin arvuutteli siivoojan kanssa suureen ääneen italiaksi, keitä oikein olimme, mitä teimme työksemme, ja miksi olimme täällä kaikkien turistisesonkien ulkopuolella. Hän kuvitteli selvästi, ettemme ymmärrä hänen puhuessaan italiaa, ja päätyi lopulta valistamaan siivoojaa, että olen asianajaja.

Seuraava päivä oli varattu Genovalle aamusta alkaen. Päivä sisälsikin varsin monta ihmeellistä asiaa. Venetsian historiallisen arkkikilpailijan vanhakaupunki ei ole yhtä tunnettu kuin itäisen vastinparinsa eikä siellä risteile kanavia gondoleineen, mutta kaupunki on silti mitä kiehtovin. Myös Genovalla oli kauppa-asemia ja siirtokuntia pitkin Välimeren ja Mustanmeren rannikoita, mukaan lukien Krimillä ja Lähi-idässä, ja se kävi kauppaa kaukaisten itämaiden kanssa, joista tänne kulkeutui myös aarteita, vaikutteita ja ihmisiä. Samojen historiallisten yhteyksiensä ja kansainvälisyytensä vuoksi Genova, monen muun vanhan Välimeren satamakaupunkin tavoin, on myös ollut esoteerisesti merkittävä.

Herttuallisessa palatsissa on nykyisin mm. taidemuseo ja teologinen koulu. Jälkimmäiseen johtavan rapun toisen kerroksen saniteettitiloissa kummittelee. Esoteeristen kohteiden taikuutta harrastavat naiset yleensä tunnistavat prinssin katseesta ja tervehtivät häntä aina samalla kunnioittavalla tavalla, vaikka kukaan ei olisi sanonut sanaakaan. Entisaikoina samanlaisia merkkejä ja tervehdyksiä oli melkein kaikilla ammattikunnilla ja sellaisista he tunnistivat saman alan ihmiset kielestä ja kaupungista riippumatta. Nykyisin moinen on jäänyt elämään vain erikoisemmille ammattikunnille samoin kuin monenmoisille salaseuroille, jotka haluavat tunnistaa jäsenensä ilman että ennakkoluuloiset maallikot kiinnittävät huomiota. Genova on yhä sellainen paikka, jossa monenlaiset salatut maailmat ovat arkipäivää. Ja vanhankaupungin kapeilla kujilla sen jotenkin tuntee ihollaan tavallinenkin kuolevainen ilman erityisherkkyyksiä tai silmänkääntötemppuja.

Ajoimme tuoksi illaksi vielä Pisaan, jossa kävimme hienossa katedraalissa, kiipesimme kaltevan tornin huipulle saakka ja söimme erinomaiset monen ruokalajin ateriat 20 eurolla. Pisasta jatkoimme Luccaan, jossa kuljimme pimentyneessä vanhassakaupungissa ja kahvila-aukioksi muuttuneella roomalaisella amfiteatterilla kunnes sade piiskasi meidät muurin ulkopuolelle jätetylle autollemme ja matkamme lopulliseen kohteeseen Firenzeen.

Firenzessä vietimme kaksi yötä ja kaksi päivää. Prinssi ihastui kaupunkiin. Minä ihastuin siihen jo kauan sitten, koska laskeskelen olleeni Firenzessä tähän mennessä jo neljä kertaa. Lupasin hankkia ystävälleni Salman Rushdien Firenzen lumoojattaren, joka hänellä tosin on kirjastossani Suomessa, mutta hankin sen hänelle jollain muulla kielellä.

Valitettavasti firenzeläinen ystäväni, italialainen biologi ja kirjailija, oli vastikään sairastanut koronaviruksen, jonka hän perheineen sai rokotekriittiseltä hörhötuttavaltaan, vaikka koko perhe oli rokotettu. Rokotuksen ansiosta oireet pysyivät onneksi lievinä, mutta virus ei vielä useamman viikonkaan jälkeen ollut kokonaan poistunut elimistöistä, joten heidän karanteeninsa jatkui. Ja parempi tietysti niin kuin että me olisimme altistuneet deltamuunnokselle.

Takaisku ei vaikuttanut siihen, että Firenzen päivämme olivat kuin jonkinlaista unta. Ihmeellinen kaupunki täynnä ihmeellistä kauneutta, josta osa avoimesti toreilla ja turuilla, osa taas kätkettyinä mikä mihinkin salaiseen soppeen. Päivälämpötila oli Firenzessä Suomen kesän lukemissa yli 15 ja yölläkin leuto. Sirkat sirittivät. Terassit olivat täynnä elämästä nauttivaa ja pandemian pahimmasta vaiheesta toipuvaa väkeä. Tuomiokirkon tornin muuttohaukka väijyi puluja jossain yläilmoissa.

Kävelimme käsittämättömiä määriä. Mutta olisimme voineet olla myös paikoillamme, sillä asuntomme oli vanhassa talossa aivan tuomiokirkon kupeessa. Auton saaminen kujia pitkin sen sisäpihan parkkipaikalle oli tosin taiteilua, jossa onneksi auttoi, että olen tämän elämän puolella asunut myös Damaskoksessa ja Beirutissa.

Jo ennen kuin ensimmäisen kerran saavuimme Piazza della Signorialle, jossa sijaitsee joukko kuuluisia veistoksia - Neptunuksen lähde, Cosimo de Medicin ratsastajapatsas, Michelangelon Daavid jne. - varoitin prinssillistä ystävääni, että eräällä patsaalla on aivan hänen piirteensä, nimittäin Benvenuto Cellinin veistoksella, jossa puolijumala Perseus pönöttää ylväästi alasti, miekka yhdessä kädessä ja Medusan irtileikattu pää toisessa. Ystäväni olikin yhdennäköisyydestä niin hämmästynyt, että koki patsaan pään liikkuvan katsottaessa ja katsovan häneen takaisin. Ja siltä tosiaan näytti. Mestareiden töissä on usein tuo outo efekti, joka tunnetaan hyvin esimerkiksi Mona Lisasta - kun katsoo tiettyyn kohtaan, patsaan tai maalauksen kasvot näyttävät ikään kuin elävän. Suuret taiteilijat, kuten taikuritkin, hallitsevat illuusioiden luomisen. Eivätkä tietenkään paljasta temppujaan paitsi ehkä kuolinvuoteella kisälleilleen - koska eihän kukaan halua ihan joka salaisuuden menevän mukanaan hautaan.

Alkuperäinen Perseus oli mytologinen hahmo, mutta Cellinin tehdessä veistostaan hänellä luultavasti oli malli, eikä ole kovin suuri ihme jos tuo tuntemattomuuteen jäänyt nuorukainen on ollut kovasti ystäväni näköinen. Molempien suonissa kun lienee pelkästään maantieteellis-kulttuurihistoriallisista syistä virrannut samoja foinikialaisia ja roomalaisia veriä. 

Kävelymme pitkin monen italialaisen kaupungin katuja ja salaisia sisäpihoja olivat sikälikin mielenkiintoisia, että siinä missä minä parhaani mukaan valistin ystävääni eurooppalaisen kulttuurihistorian suurenmoisista vaiheista, sain myös kuulla lukuisia näkökulmia, jotka eurooppalaisesta historiankirjoituksesta usein unohdetaan alaviitteisiin: kuinka Tunisia on aikoinaan hallinnut Sisiliaa, Etelä-Italiaa, monia Andalusian rannikon kaupunkeja, pitänyt siirtokuntia Välimeren pohjoisrannikoilla. Ja meidänkin vierailemissamme kaupungeissa oli portteja ja paikkoja nimetty tunisialaisten historian suuruuksien kuten kuningatar Elissan eli Didon mukaan.

Kyse on tietysti foinikialaisten historiasta, jonka Tunisian koululaitos on kääntänyt "tunisialaiseksi". Eurooppalaisen koululaitoksen käyneet ovat tottuneet ajattelemaan, että antiikin perintö olisi jotenkin lähtenyt pois Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä ja muuttunut meidän pohjoisten kansojen omaisuudeksi siinä vaiheessa kun islam tuli pääuskonnoksi Välimeren eteläpuolella. Mikä tietysti on näkökulmana harhainen, koska kristinusko ja islam ovat peräisin samasta lähi-itäisestä alkuperästä kun taas monijumalainen antiikki sijaitsi yhtäläisesti kaikilla puolilla Välimerta, jättäen myös perintönsä kaikille puolille.

Foinikialaisten alkuperä oli Libanonissa, mutta he tosiaankin ekspansiovaiheessaan olivat Välimeren suurin kauppamahti ja perustivat lukuisia sittemmin kaupungeiksi kasvaneita siirtokuntia, joita ovat Välimeren pohjoispuolella esimerkiksi Espanjan Cádiz (antiikin Gades), Italian Taranto (Tarentum) ja Sisilian Palermo (Panormos, Palemmu). Maltan lisäksi moni muukin Välimeren saari oli kielellisesti seemiläinen ennen kreikkalaistumistaan (Kreeta ja Kypros) tai roomalaistumistaan (Sisilia, Sardinia).

Me tunnemme tietysti foinikialaisten historiasta parhaiten sen suurvaltakauden, jonka johtoon nousi äiti-Libanonia mahtavammaksi muuttunut läntinen siirtokunta Karthago - eli juurikin nykyinen Tunisia. Puunilaissodat olivat Rooman ja Karthagon taistelua Välimeren herruudesta, jonka taistelun Rooma lopulta voitti - ja siksi me kuulemme tunisialaisia koululaisia huomattavasti vähemmän siitä, millaisia portteja kuningatar Elissa rakennutti tai kuinka se-ja-se Italian ja Espanjan kaupunki oli alun perin "tunisialainen".

Osin edellä mainituistakin syistä meitä olisi suuresti huvittanut jatkaa matkaa Roomaan, Napoliin, Tarantoon ja Sisiliaan, mutta tämän lyhyen syysloman päivät alkoivat jo olla luetut, joten Firenze jäi matkan etäisimmäksi pisteeksi ja sieltä piti lähteä palaamaan pohjoiseen, kuitenkin vielä kolmen kaupunkikohteen kautta, joista yksi Italiassa, toinen Sveitsissä ja kolmas Ranskassa.

Ensimmäinen näistä kohteista oli Milano, Italian toiseksi suurin kaupunki ja Lombardian pääkaupunki. Parkkipaikkamme oli katolisen yliopiston ja Sant'Ambrogion luona, josta kävelimme San Lorenzolle ja Milanon tuomiokirkolle saakka. Päivä oli pilvinen ja väliin tihkuinen. Muutenkin vallitsi jo jonkinlainen paluumatkan apeus. Matkalla Milanoon näin koko tämän matkan ainoan maalistoilleni uutena tulleen lintuhavainnon, nimittäin talvehtivia kurkia Emilia-Romagnan maaseudulla.

Illaksi jatkoimme Milanosta Comojärven kautta Sveitsin italiankieliseen osaan Luganoon. Ticinon kantonin suurin kaupunki Lugano on nätti kaupunki kauniin järven rannalla ja vuorten ympäröimänä, mutta elämä tuntui katoavan kaduilta pian pimeän langettua. Hinnat ravintoloissa olivat Italian edullisuuden jälkeen veret seisauttavia - esimerkiksi kahdesta kaakaosta ja perusleivoksesta 41 euroa. Mutta minkäs teet, sveitsiläisillä on millä maksaa.

Viimeisenä matkapäivänä saimme jälleen ajaa Sveitsin mahtavien alppimaisemien kautta, tällä kertaa maan keskiosien läpi - Urin kantonin, Luzernin ja Baselin reittiä - Ranskan puolelle. Ranskassa pysähdyimme vielä ennen hämärän lankeamista Strasbourgiin, jossa kävimme tuomiokirkossa, kävelimme pittoreskia vanhaa keskustaa läpi sekä söimme perinnetavernassa. Strasbourgista jatkoimme Metzin ja Luxemburgin kautta Brysseliin.

Martaiden ajan hämärä

Blogissa on näemmä ollut yli puolentoista kuukauden pimento. Ehkä se heijastelee sitä pimeää, joka on vallannut myös sääolot pohjoisessa. Myös täällä Belgiassa. Ilta lankeaa joka päivä kohtuuttoman aikaisin, eikä paljon lohduta, että Suomessa tilanne olisi vielä ankeampi. Eletäänhän nyt kekrin jälkeen vuoden pimeintä aikaa.

Kaikkien pyhien juhla oli katolisessa Belgiassa iso pyhä ja tarkoitti myös nelipäiväiseksi pidennettyä viikonloppua. Täällä ei tosin riekuta vainajiksi ja vampyyreiksi pukeutuneina kuten Amerikoissa. Tai ehkä teinit tekevät niin, mutteivät avoimesti kaduilla ja julkisilla paikoilla.

Tänä iltana on kuitenkin taikuriprinssi lentämässä luokseni ja meillä tulee olemaan kymmenen päivää aikaa käydä Pariisissa, Genevessä ja Italiassa. Ikään kuin ystäväni tulemista enteillen ovat henget selvästi kiihdyttäneet paranormaaleja ilmiöitä ympäristössä. Esimerkiksi pyhäinpäivän yönä paloi naapuruston hylätyssä entisessä sotilassairaalan kappelissa sisällä valoja. Sähköä siellä ei takuulla ole eikä siellä pitäisi ihmisiäkään käydä - ei ainakaan elävien maailmasta. Tiedä sitten kuka tai mikä siellä kekriyönä vietti omaa tilaisuuttaan.

Ketut kylläkin ulvahtelevat mielellään kappelia ympäröivällä joutomaalla.Viimeksi kun taikuriprinssi oli käymässä, ne myös tulivat muutaman metrin päähän tuijottamaan kuin hädissään, ollessamme palaamassa vakiopizzeriasta Padovan pyhän Antoniuksen kirkon kautta, joka toisin kuin entinen kappeli, on tietysti yhä aktiivikäytössä. Ystäväni näytti ketulle kämmentä ja sanoi jotain, liekö sitten vastaavaa kuin mitä Gandalf sanoi balrogille Morian luolissa, sillä kettu perääntyi eikä enää inissyt pizzaveroa.

Pitkänä viikonloppuna olin ensin ajatellut käydä taas katsastamassa Ranskan rannikkoa, mutta kun kaikki koronahälytykset menivät taas kirkuvan punaisen puolelle, tyydyin Belgian omaan rannikkoon. Knokkessa oli jo tuhansien merihanhien lisäksi parisataa valkoposkihanhea ja viisi tundrahanhea. Haapanoita ja taveja oli kertynyt tavanomaisten ympärivuotisten sorsien lisäksi. Kahlaajia oli melko paljon, mutta lähinnä muutamaa lajia: punajalkavikloja, suosirrejä, isokuoveja, meriharakoita, töyhtöhyyppiä, tundrakurmitsoja, tyllejä. Yksittäinen höyheniään pörhistävä avosetti, muutama mustapyrstökuiri ja yksittäisiä muita vikloja ja sirrejä.

Zwinin kattohaikarat olivat muuttaneet etelään, mutta harmaa- ja silkkihaikaroita kahlaili siellä täällä ja yksi jalohaikarakin. Pikkulintuja oli vähänlaisesti, paitsi valtavia kottaraisten talviparvia ja lukuisina esiintyviä niittykirvisiä. Yksittäinen kivitasku löytyi vielä. Pikkutikka mekasti.