Butšan savuava ase

Ukrainalaisten vapautettua Irpinin, Butšan ja muita Kiovan koillispuolen pikkukaupunkeja venäläisen terrorin vallasta, maailmalle paljastuivat venäläisten hirmutyöt: joukkomurhia, joukkohautoja, joukkoraiskauksia, ryöstettyjä ja ulosteilla häpäistyjä ihmisten asuntoja. 

Tämä kaikki on tietysti hirveää, mutta mitään yllättävää asiassa ei pitäisi olla. Venäjä on tehnyt samaa kaikissa hyökkäyssodissaan viimeisten vuosikymmenten ajan: Tšetšeniassa, Georgiassa, Syyriassa ja Ukrainan Donbasissa. Venäjä teki samaa myös toisessa maailmansodassa - puhumattakaan Suomen kokemista isonvihan ja pikkuvihan kausista, Venäjän sotaretkistä Kaukasiassa Nikolai I:n kaudella tai Ukrainan tuhoamisesta Katariina II:n kaudella. Siviiliväestöön kohdistuva terrori, kansanmurhat, ryöstely ja poltetun maan taktiikka ovat pikemminkin venäläinen perinne kuin poikkeus. Samoin pyrkimys vastustajan tuhoamisen lisäksi hänen häpäisemisekseen ja nöyryyttämisekseen on pitkä venäläinen perinne, yksityiskohtia kuten ulosteita myöten.

Venäjän kansa ei ole osaton Putinin hallinnon ja sen sotakoneiston hirmutekoihin. Venäläiset kannattavat sankoin joukoin sotaa, ukrainalaisten kansanmurhaa ja väestöön kohdistettavaa terroria. Tämän on tietysti varmistanut vuosikymmenet esteittä jatkunut kansallissosialistinen psykoosi, jolla venäläisiä on valmistettu suureen lopulliseen sotaan Länttä vastaan. Sotaan, jossa vähintäänkin palautetaan Venäjän kunnia liittämällä joskus ajan saatossa Venäjän hallussa olleet maat takaisin Venäjän alaisuuteen ja varmistamalla väestön likvidoinnilla, ettei mikään niistä enää uudelleen itsenäisty.

Valitettavasti Putinin huolellisesti valmistelema ja käynnistämä, alati eskaloituvaksi tarkoitettu sota ei pysähdy Ukrainaan. Venäjä jatkaa sitä niin kauan kunnes kohtaa sotilaallisen tappion. Eikä tämä siihenkään lopu. Venäjän pitäisi käydä läpi koko yhteiskunnan kattava denatsifikaatio ja demilitarisaatio samaan tapaan kuin Saksa toisen maailmansodan jälkeen, jotta turvallisuustilanne Euroopan itäreunalla olennaisesti muuttuisi. Siihen asti tulemme elämään eriasteisessa sotatilassa, joka tosin voi vaihdella Donbasin rajalinjan kaltaisen matalan intensiteetin sodan ja miljoonakaupunkien tuhoamiseen tähtäävän totaalisen sodan välillä.

Miehitettyjen ukrainalaiskaupunkien siviiliväestöön kohdistuneiden joukkomurhien jälkeen Venäjä on niin ikään toistanut aiempien sotiensa kaavaa levittämällä maailmalle propagandaa ja valheita, joiden mukaan ukrainalaiset olisivat itse tappaneet omia siviilejään voidakseen syyttää sotarikoksista Venäjää. Tässä toistetaan samaa kaavaa, jota Venäjän propaganda käytti demonisoidakseen bosnialaisia ja kosovolaisia, tšetšeenejä ja georgialaisia, arabikevään aktivisteja ja Syyrian oppositiota sekä myöhemmin ukrainalaisia, joita Venäjän propaganda syytti venäläisten toteuttamasta Maidanin joukkomurhasta keväällä 2014. Joka kerran länsimaiden viestimistä, poliitikoista ja akateemisesta maailmasta löytyi sekä ideologisia sotureita (hyödyllisiä hölmöjä) että häikäilemättömiä valehtelijoita levittämään edelleen Venäjän tarinoita, joissa uhrit maalattiin syyllisiksi. Länsimaiden viidensien kolonnien levitettyä tarinoita Venäjä puolestaan kierrätti ne uudelleen viitaten nyt "länsimaisiin lähteisiin" omien väitteidensä tueksi.

Joka kerran löytyi kosolti niitä, jotka eivät ehkä uskoneet Venäjän propagandaan tai salaliittoteorioihin, mutta saivat niistä tekosyyn väännellä käsiään ja esittää tilannekuva "monimutkaisena" ja "hämmentävänä", arvioiden, että kaikki osapuolet olivat varmaankin tehneet jotain pahaa.

Venäjän virallisissa valtionmedioissa ilmestyy kuitenkin vähän väliä hallinnon siunauksella julkaistuja ideologisia manifestejä, joissa pyrkimystä kansanmurhaan ei mitenkään peitellä. Ensimmäiset ilmestyivät etukäteen valmisteltuina jo ensimmäisenä sotaviikonloppuna, mutta katosivat verkosta nopeasti, kun sota ei ollutkaan ohi parissa päivässä kuten Putinin ideologinen koneisto oli ennakoinut. Eilen ilmestyi RIA Novostilta jälleen paljonpuhuva, uuteen pitkittyneeseen sotaan sovitettu versio, joka julkaistiin vain kaksi artikkelia aiemmin julkaisseen kirjoittajan nimellä.

Artikkeli selostaa, kuinka Venäjä näkee julistamansa Ukrainan "denatsifikaation":

Erikoisoperaatio on paljastanut, että paitsi Ukrainan johto, myös enemmistö väestöstä on natseja. Kaikki aseisiin tarttuneet ukrainalaiset on eliminoitava, sillä he ovat vastuussa venäläisten kansanmurhasta. Ukrainalaiset naamioivat natsisminsa "haluksi olla itsenäisiä" ja "eurooppalaiseksi kehitykseksi". Ukrainassa ei ole natsipuoluetta, führeriä eikä rotulakeja, mutta juuri joustavuutensa vuoksi ukrainalainen natsismi onkin vaarallisempaa maailmalle kuin hitleriläinen natsismi. Denatsifikaation on merkittävä de-ukrainalaistamista. Ukrainalaiset ovat keinotekoinen venäläisvastainen konstruktio. Heillä ei tule enää koskaan olla kansallista identiteettiä. Ukrainan denatsifikaatio merkitsee väistämättä myös sen de-eurooppalaistamista. Ukrainan poliittinen eliitti pitää eliminoida, sillä sitä ei voi uudelleenkouluttaa. Tavallisten ukrainalaisten on koettava kaikki sodan hirveydet ja tunnettava nahoissaan tämä historiallinen opetus syyllisyydestään. Ukrainan valtion vapautettuja ja denatsifikoituja osia ei enää pidä kutsua Ukrainaksi. Denatsifikaation on kestettävä ainakin sukupolven ajan - 25 vuotta. 

Kirjoittaja käsittelee sitten yksityiskohtaisesti ukrainalaisten ja ukrainalaisuuden kansanmurhan toteuttamista. Voi olla, että tämäkin paljonpuhuva artikkeli myöhemmin katoaa virallisesta valtionmediasta, kun signaali on ensin annettu. Tšehovin ase ei kuitenkaan koskaan ole huoneen seinällä sattumalta - juoneen kuuluu, että sitä käytetään.

Toki länsimaailma olisi voinut herätä paljon ennen nykypäivän avoimen kansallissosialistisia manifesteja Venäjän valtionmediassa. Siinä vaiheessa, kun jonkin valtion johto ryhtyy argumentoimaan, että toista kansaa ei todellisuudessa ole olemassa, se yleensä enteilee pyrkimyksiä muuttaa valheet myöhemmin väkivalloin todeksi.

Suomalaisilla on turvatakeettomana rajamaana erityisesti syytä pysähtyä miettimään itänaapurimme sotapsykoosin tilaa ja sitä, miltä miehitetyissä suomalaiskaupungeissa tai Espoon ja Vantaan lähiöissä näyttäisi mikäli vihollinen päästetään jatkamaan putinilaista projektiaan. Historialliset esimerkit siitä, miten monta miljoonaa kuolonuhria tällaisen kansallispsykoosin purkaminen edellytti Hitlerin Saksassa ja Stalinin Neuvostoliitossa, eivät lupaa hyvää.

Mordorin musta marssi

Lukijani olisivat varmaan mieluusti lukeneet päivityksiäni Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainaa vastaan, joka on nyt jatkunut yli kuukauden. He ehkä ihmettelevät, miksi en kirjoita nyt, kun asia on kaikkein eniten tapetilla, ja kun nekin, jotka ovat pitäneet blogiani Maidanista alkaen suden huuteluna, lienevät tulleet toisiin ajatuksiin - tai joutuvat ainakin jonkin aikaa teeskentelemään kovasti yllättynyttä.

Itäeurooppalaiset ja amerikkalaisetkin olivat kyllä varoitelleet ja tarjonneet tavallisesti salassa pidettävää tiedustelutietoa Venäjän aikeista, mutta Ranska ja Saksa olivat perin ylimielisesti toista mieltä - suostuttelivat muitakin uskomaan, että tietävät paremmin. Niin vain jälleen kerran kaikki tuli kuitenkin yllätyksenä ja nekin, jotka eivät olleet oikeasti šokissa, joutuivat sellaista teeskentelemään, koska olivat niin vakuutelleet tietävänsä kaiken muita paremmin.

Ironista kyllä, se, että itäeurooppalaiset ja amerikkalaiset olivat olleet oikeassa Venäjän suhteen ja ranskalaiset ja saksalaiset väärässä, auttoi mitä ilmeisimmin Länttä ja Eurooppaa sodan ensipäivien aikana saavuttamaan ennenkuulumattoman yhtenäisyyden ja poliittisen tahdon torjua Mordorin hyökkäystä. Saksassa muutos oli lähtökohtiin nähden suorastaan dramaattinen. Ranskassa sotilastiedustelun päällikkö joutui eroamaan väärän tiedon levittämisen vuoksi. Ja pienessä Suomessa Nato on yhtäkkiä hovikelpoinen puheenaihe ja enemmänkin.

Sota on tietysti minulle henkilökohtaisesti kauhea asia. Ukrainassa asuneena minulla on siellä lukuisa joukko ystäviä, joista osa hyvinkin läheisiä. Kiova oli kotikaupunkini neljän vuoden ajan. Olen käynyt kaikissa Ukrainan lääneissä paitsi Luhanskissa ja moni nyt sotatantereina olevista paikkakunnista on minulle tuttuja. Ensimmäinen tässä sodassa kaatunut ystäväni kuoli vihollisen ohjusiskussa Javorivissä aamulla 13. maaliskuuta. Hän oli perheellinen mies ja biologi Ivano-Frankivskista. Tiedän, ettei hän jää viimeiseksi. Monesta rintamalle lähteneestä ystävästäni en ole sen koommin kuullut, mutta se on ymmärrettävää, ei sieltä pidäkään huudella somelinjoille.

Ukrainalaisten urhea maanpuolustus on yllättänyt niin länsieurooppalaiset kuin venäläisetkin. Länsimaissa puhuttiin ukrainalaisista alituiseen vähättelevästi ja ennakoitiin Ukrainan luhistumista parissa päivässä, jos Venäjän ylivertainen sotakone hyökkäisi. Sodan ensipäivänä Ukrainalle saneltiin jo jäähyväisiä pitkin läntistä maailmaa. Toisin kuitenkin kävi. Ukrainaa ei otettu haltuun pelkillä erikoisjoukoilla kuten Krim, jossa ei kiitos Janukovytšin quisling-hallinnon oltu valmistauduttu lainkaan siihen, että Venäjä tosiaan miehittäisi niemimaan. Nyt Ukrainalla on kuitenkin ollut kahdeksan vuotta aikaa valmistautua - eikä kenelläkään Ukrainassa ole ollut länsimaalaisille ominaisia harhaluuloja Venäjän tavoitteista. (Niistä ks. edellinen blogikirjoitus.)

Venäjä oli valmistautunut nopeaan voitokkaaseen sotaan, jossa Ukrainan hallinto eliminoitaisiin ja korvattaisiin nukkehallinnolla. Nukkehallinto luovuttaisi sitten alueita Venäjälle sekä liittyisi Valko-Venäjän kaltaisena vasallivaltiona Euraasian unioniin - tai millä nimellä Putinin perusteilla olevaa viidettä imperiumia uusimmassa inkarnaatiossaan tullaankin kutsumaan. Salamasota kilpistyi kuitenkin ukrainalaisten tehokkaaseen vastarintaan. Venäjän sota oli valmisteltu KGB:n logiikalla erikoisoperaatioksi, joka perustui valheisiin, harhautuksiin ja taktiseen yllätykseen. Sellainen toimii kuitenkin huonosti täysimittaisessa sodassa, josta Ukrainaa on varoitettu hyvissä ajoin, ja jota on pitkään odotettu.

Putinin epäonnistuminen erikoisoperaation toteuttamisessa "pienenä voitokkaana sotana" johtui samoista syistä, joiden vuoksi hän epäonnistui kahdeksan vuotta aiemmin Ukrainan valkovenäläistämisessä ja liittämisessä Euraasian unioniin. Putin oli yksinkertaisesti väärässä. Hänen historiakäsityksensä on väärä, hänen käsityksensä Ukrainasta ja ukrainalaisista on väärä - ja niin on myös hänen kyynisen halveksuva käsityksensä Euroopasta ja Lännestä. 

Näet Putin tulee organisaatiosta, joka vuosikymmenten ajan tuijotti sekä alamaisiaan että vihollisiaan (siis länsimaita) näiden heikkouksien ja iljettävimpien salaisuuksien kautta. KGB näki kaikkialla heikkoutta, korruptiota, ahneutta, perversioita ja katkeruutta, koska nämä olivat alusta alkaen KGB:n tärkeimpiä työkaluja sekä sisäisiä että ulkoisia vihollisia vastaan. KGB sai tietonsa vastustajien päätöksentekijöistä ja vaikuttajista vakoojilta ja maanpettureilta, jotka olivat valmiita pettämään maansa KGB:lle joko siksi, että uskoivat oikeasti kommunismiin (Stalin kutsui heitä hyödyllisiksi idiooteiksi), tai siksi, että olivat taivuteltavissa toimimaan omia etujaan vastaan joko rahalla, pelottelulla tai kiristyksellä.

Kun länsimaalaiset ihmettelevät eivätkä kykene ymmärtämään, miksi Venäjä toimii tavoilla, jotka länsilogiikan mukaan ovat vastoin Venäjän omia taloudellisia tai kansainvälis-suhteellisia etuja - tai miksi Venäjä käy Ukrainassa, Syyriassa, Georgiassa ja Tšetšeniassa siviilien hävittämiseen tähtääviä tuhoamissotia, jotka eivät tunnu noudattavan sotilaallisen tarkoituksenmukaisuuden logiikkaa, he unohtavat, etteivät Venäjää johda ekonomistit, diplomaatit eivätkä ammattisotilaat (humanisteista puhumattakaan) vaan Venäjää johtaa salainen poliisi, KGB. Siksi Venäjä tekee politiikkaa, taloutta ja kansainvälisiä suhteita KGB:n logiikalla - ei taloustieteen eikä diplomatian. Siksi Venäjä myös sotii KGB:n logiikalla - ei ammattisotilaiden.

Venäjän salaisen poliisin näkökulma asioihin on pönkittää Venäjän hallitsijoiden valtaa niin koti- kuin ulkomaissa sekä tuhota tuon vallan vastustajat, olivatpa he kotimaista oppositiota tai vehkeileviä ulkovaltoja. Sellaisia Venäjä uskoo kaikkien länsimaiden, myös Suomen, olevan - eikä ole mitään, mitä me voimme asialle tehdä, sillä Venäjä luottaa meihin vain, jos meidät on täydellisesti alistettu (tai mieluummin poistettu kokonaan olevaisten kirjoista).

Mitä Ukrainassa tulee nyt sitten tapahtumaan?

Amerikkalaiset näyttävät toivovan voivansa pitkittää sotaa rajallisella tuella ukrainalaisille, niin että sota kuluttaa Venäjän resursseja ja saa sen lopulta "tulemaan järkiinsä", mitä tällä sitten tarkoitetaankaan. Tässä strategiassa amerikkalaiset tekevät mielestäni virheen, ja samaa mieltä tuntuu olevan myös historioitsija Niall Ferguson tässä artikkelissaan. Eurooppalaiset puolestaan näyttävät toivovan, että kunhan Ukraina suostuu luovuttamaan Venäjälle laajoja maa-alueita ja tekemään itsestään aseista riisutun suomettuneen puskurimaan, Venäjä "rauhoittuu" ja suostuu jonkinlaiseen Minsk III -sopimukseen. Eurooppalaiset ovat toiveajattelussaan vielä vaarallisemmin hakoteillä kuin amerikkalaiset omassaan.

Venäjän epäonnistuttua salamasodassa on se siirtynyt tuhoamissotaan.

Se, mitä todennäköisemmin tapahtuu, on sama, mitä olemme nähneet aiemmin Tšetšeniassa ja Syyriassa: ukrainalaiset puolustavat kyllä maataan urheasti ja ovat viime päivinä työntäneet Venäjän joukkoja takaisin Kiovan, Tšernihivin, Sumyn ja Harkovan suunnilla. Ja mikään tästä vastarinnasta ei tule olemaan turhaa. Se ei kuitenkaan tule pelastamaan Ukrainaa pitkällä tähtäimellä, mikäli Länsi jatkaa vain passiivista tukea ja kuvittelee ratkaisevan vaikutuksen tulevan talouden tai diplomatian kautta Venäjälle langetetuista kustannuksista.

On virhe olettaa Venäjän toimivan talouden tai diplomatian logiikalla. Venäjä toimii voiman logiikalla. Se perääntyy vasta jos voima pakottaa sen perääntymään. Ennen perääntymistään se käyttää kaikki eskalaatioaskeleet (ydinaseita myöten) ja tuhoaa Ukrainan kaupungit ja kansan. Koko konflikti käydään Ukrainan alueella - ei Venäjän. Venäläisten ei tarvitse pelätä muita seurauksia henkilökohtaisessa elämässään kuin että talous sakkaa, länsituotteiden saatavuus heikkenee ja nuoria miehiä lähetetään rintamalle yhä enemmän.

Mikään edellä mainituista ei juuri pelota venäläisiä, joiden vankka enemmistö on Neuvostoliitossa kasvaneita, jonottamiseen tottuneita iäkkäitä ja keski-ikäisiä ihmisiä, joiden ainoa tietolähde muun maailman asioista on Venäjän valtiollinen televisio. Heillä on hyvin vähän empatian tunteita venäläisiä nuorukaisia kohtaan - lähetetäänhän rintamalle ylipäätään ensin köyhät, rikolliset ja etniset vähemmistöt, joita Moskova on aina mielellään tapattanut sotaretkillään (jotka ovat samalla rosvoretkiä). Perikateellisten venäläisten mielestä on vain hyvä, että Venäjän ylempi keskiluokka liberaaleine arvoineen saa pataan eikä enää pääse nauttimaan Lännen antimista. Vielä vähemmän venäläisillä on empatian tunteita ukrainalaisia kohtaan, jotka on vuosien ajan demonisoitu Venäjän vihollisiksi. Puhumattakaan ärsyttävistä älyköistä ja muusta oppositiosta, jotka ovat mitä ilmeisimmin vain huumaantuneet länsimaissa rehottavista nautinnoista ja paheista. Ja jos tavallisilla venäläisillä on näin vähän empatian tunteita muita kohtaan, vielä vähemmän niitä on Venäjää johtavalla Putinin ydinjoukolla, jonka jäsenistä lähes kaikki ovat KGB:n miehiä.

Toisin sanoen, Venäjään kohdistuvat sanktiot - jotka ajan myötä muutenkin vesittyvät tai opitaan kiertämään - eivät tule johtamaan siihen, että raivostuneet venäläiset marssivat Kremliin ja vaihtavat Putinin johonkuhun demokraattiin. Juutalaistaustainen näyttelijä Zelenski vetoaa todella hyvin amerikkalaisiin ja varsin hyvin eurooppalaisiinkin, mutta ei venäläisiin. Se ei tietenkään johdu mistään myötäsyntyisistä geneettisistä eroista venäläisten ja muun maailman välillä, vaan vuosikymmenten ellei vuosisatojen propagandan iskostamista ns. kulttuurisyistä, jotka tekevät isovenäläisistä erilaisia kuin länsimaalaiset - mutta myös erilaisia kuin ukrainalaiset, georgialaiset ja moldovalaiset.

Sen sijaan venäläiset uskovat voimaa. Sotilaallinen tappio on se, joka Venäjän pysäyttää - jo tuon tappion uhka toimii patoavana voimana. Ukrainan kohdalla tosin on jo myöhäistä ennalta ehkäistä, kun sota on käynnissä, ja myös patoamispolitiikka, jolla sota olisi voitu estää (tai rajata Donbasiin) on jo tämän sotanäyttämön osalta myöhäistä. Sotilaallisten tappioiden tuottaminen sen sijaan ei ole myöhäistä. Ne toimivat.

On kuitenkin virhe kuvitella, että Ukraina voi yksin lyödä Venäjän, ja että riittää kun muu Eurooppa vähän peesaa, lähettää lapasia ja villasukkia, valaisee maamerkkejä Ukrainan värein sekä sanoo lämpimiä sanoja. En tarkoita, että eurooppalaisten osoittama ennennäkemätön solidaarisuus ukrainalaisia kohtaan (joka tulee vastaan kaikkialla, missä olen viimeisen kuukauden liikkunut) olisi jotenkin turhaa. Ei ole. Mutta sotaa se ei tule ratkaisemaan. Sodan ratkaisee kyky tuhota venäläistä kalustoa - mitä kalliimpaa sen parempi - ja tappaa venäläisiä sotilaita ja mieluummin vielä kenraaleja.

Ukrainalaiset tekevät näitä asioita kyllä kiitettävästi - ja he saavat jonkin verran apua länsinaapureistaan ja kauempaakin. Panssarintorjunta-aseilla on ollut todella suuri merkitys - mukaan lukien niinkin halpa ase kuin ruotsalaisten lahjoittamat singot - ja turkkilaiset tullaan pitkään muistamaan Bayraktar-lennokeistaan, joista on jo sävelletty lauluja (sekä ukrainaksi että hempeämmin suomeksi), ja joiden mukaan on nimetty sotavauvoja.

Aika ei kuitenkaan ole Ukrainan puolella. Mitä pidempään sota jatkuu, sitä enemmän Ukraina tuhoutuu. Sen kaupungit jauhetaan raunioiksi, sen kansa joko kuolee tai päätyy pakolaisiksi, sen tuotantolaitokset räjäytetään, huoltoreitit lännestä katkotaan. Venäjä sen sijaan pystyy tuottamaan sekä tankkeja että ammuksia rajattomasti muutaman sodan tarpeisiin, kunhan saa korvattua sanktioiden myötä menetetyt länsimaiset komponentit kiinalaisilla ja intialaisilla. Eurooppalaiset maksavat tämän kaiken jatkamalla öljyn ja kaasun ostamista ylihinnoin Venäjältä. Joka kuvittelee Venäjän kaatuvan sanktioihin, hänen on hyvä vilkaista siihen, miten paljon asetuotantoa Iranilla ja Pohjois-Korealla on - ja riittää yhä hävyttömiin operaatioihin ulkomaillakin.

Mikäli Venäjää ei pysäytetä Ukrainassa - ja nimenomaan sotilaallisesti - se ei tule pysähtymään Ukrainaan. Seuraavina vuorossa ovat Moldova ja Georgia, sitten Suomi - ellei Venäjä sitten halua jo sitä ennen testata Naton viidennen artiklan pitävyyttä hyökkäämällä Baltian maihin tai Puolaan.

Minulta on viime viikkojen aikana kysytty usein, voiko Venäjä käyttää ydinaseita. Vastaus on hyvin yksinkertainen: totta kai voi. Venäjällä on maailman suurin ydinasearsenaali ja se muutti jokin aika sitten lainsäädäntöään niin, että ensi-isku on laillinen. Ei niin, että Venäjä erityisesti laeista piittaisi, omistakaan, mutta tämän asian nimenomainen muuttaminen on signaali - kirjoittamisen harrastajat tietävät, mihin viitataan Tšehovin aseella.

Oma arvaukseni on, että Venäjä tulee käyttämään joukkotuhoaseita. Se on käyttänyt niitä ennenkin rangaistuksetta - esimerkiksi kemiallisia aseita Syyriassa. Venäjä voi myös tahallisesti kokeilla seuraavaa rajaansa taktisella ydinaseella esimerkiksi jotain Ukrainan murtumatonta kaupunkia vastaan. Ukraina ei ole Naton jäsen, joten viidettä artiklaa ei aktivoida. Toki ydinaseisku aiheuttaa šokkivaikutuksia läntisessä maailmassa ja varmaan jostain kaivetaan lisää sanktioitakin, mutta mikäli tämä on kaikki, mitä Venäjän tarvitsee pelätä, silloin ydinaseisku ei ole pelkästään mahdollinen vaan todennäköinen.

Eri asia olisi jos Venäjä oikeasti joutuisi pelkäämään vastaiskua. Tuollaisella pelolla on toimiva pelotevaikutus. Toki vain jos vastaisku tapahtuisi sellaiseen kohteeseen, että se todella nöyryyttäisi Putinia. Eihän häntä haittaisi lainkaan jos isku kohdistuisi vaikkapa venäläisjoukkoihin jossain Ukrainassa. Venäjä valehtelisi kohteen olleen jo tyhjä iskun tapahtuessa. Surmansa saaneet saivat surmansa jossain muualla - tai ehkä heitä ei koskaan ollut olemassakaan.

Länsimaiden ongelma on tällä hetkellä se, että sotilaallinen pelote, joka kylmän sodan ajan patosi Venäjää ja piti kuuman sodan kehitysmaissa, on Putinin valtakauden aikana rapautunut. Putin ei ota Länttä enää tosissaan. Hän on raivoissaan siitä, että Neuvostoliiton viimeiset johtajat samoin kuin Jeltsin ottivat - ja kärsivät siksi geopoliittisia tappioita Lännelle. Putinin koko ohjelma perustuu siihen, että hän haluaa korjata nuo geopoliittiset tappiot laajentamalla Venäjän takaisin siihen laajuuteen, jossa se joskus oli - ja mielellään ylikin.

Koska pelote ei siis enää toimi, Lännen on pakko ennemmin tai myöhemmin tehdä jotain, mikä aiheuttaa Venäjälle sotilaallisia tai territoriaalisia tappioita ja siten palauttaa pelotteen. Valitettavasti ennen kuin tämä tapahtuu, Venäjä tulee eskaloimaan sotaansa Länttä vastaan (jollaisena Putin sekä Syyriaa että Ukrainaa pitää) niin monta kertaa, kunnes pistin ei enää kohtaa pehmeää vaan kovan kovaa vastassa.

Pahaa on siis luvassa. Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Ukrainalaisten urheassa vastarinnassa on romanttinen viehätyksensä - ja kunhan Länsi ei heti taas veltostu, se saattaa vielä löytää itsensä uudelleen. Niin kuin sadun karhu, jonka kettu oli ovelilla valheillaan orjuuttanut, ja joka sai taikalaatikossa peilin, katsoi siihen, ja totesi: "Hei, minähän olen - karhu." 

Lännessä hoetaan yhtenään, että Venäjä on hiipuva tai korkeintaan keskinkertainen suurvalta, jonka talous on Espanjan tai Italian kokoluokkaa - ja sitäkin vain fossiilisten polttoaineiden hinnan vuoksi. Länsi ei kuitenkaan käyttäydy tämän hokeman mukaisesti vaan yhä uudelleen nöyristelee Venäjän edessä, koska Venäjällä on tarjota sitä, mitä Länsi viimeiseen asti välttelee: väkivaltaa, väkivaltaa ja väkivaltaa.

Venäjän tavoitteista

En ole aikoihin kirjoittanut geopolitiikasta. Osittain varmaan siksi, että kirjoitin aiheesta niin paljon Ukrainan vuosinani enkä mielelläni tee samaa työtä uudestaan. Kiovasta käsin vuosina 2013-2017 kirjoittamani blogiaineisto on yhä kuranttia ja pitää nykyhetkessä yhtä paljon paikkansa kuin silloin.

Kummallisen usein näkee väitettävän, ettei "kukaan" tiedä, mitä Putin haluaa tai aikoo. Tämähän on täysin puuta heinää. Putinin Venäjän aikeet ja tahto tiedetään päinvastoin sangen hyvin. Venäjän tavoitteet ovat hyvin selkeitä ja määrätietoisia. Sen sijaan taktisella tasolla Venäjä on varsin joustava ja kykenevä muuttamaan ja mukauttamaan siirtojaan samoin kuin niiden ajoitusta sen mukaan, mitä vastapuoli tekee ja milloin vastapuoli on heikoimmillaan. Venäjän vastapuoli on Länsi - siten kuin se Venäjällä nähdään, Yhdysvaltain johtamana voimana, jossa Euroopan valtiot ja läntiset organisaatiot (kuten EU ja Nato) ovat alisteisessa asemassa.

Kun Lännessä valitetaan sitä, ettemme muka tiedä, mitä Venäjä haluaa tai aikoo, kyse ei ole niinkään Venäjästä vaan Lännen omasta luonteesta. Länsi nimittäin ei ole tavoitteissaan lainkaan yhtä selkeä ja määrätietoinen kuin Venäjä (tai Kiina), vaan se verhoaa ne kaikenlaiseen pehmeään yleisen hyvän tavoitteluun. Rauhan ja vakauden tavoittelu itseisarvoisina asioina tekee Lännestä nykyisen maailmantilanteen passiivisen, konservatiivisen toimijan, kun taas Venäjä ja Kiina ovat aktiivisia hyökkääjiä. Vaikka Lännellä on usein vaikeuksia formuloida etujaan ja tavoitteitaan yhtä suoraviivaisesti kuin Venäjä, on Länsi sen sijaan kasvattanut itsensä erinomaisen rigidiksi ja joustamattomaksi, mitä tulee toimintatapoihin, taktiikkaan ja aikataulutukseen.

Kahdesta edeltävästä kappaleesta seuraa, että Lännen ja Venäjän välillä vallitsee hyvin epävakaa epäsymmetria, jota Venäjä - ja nyttemmin myös Kiina - pelaa menestyksellisesti Länttä vastaan. Rautalangasta: Venäjä on hyvin määrätietoinen ja selkeä tavoitteissaan, mutta hyvin joustava ja häikäilemätön taktisen tason siirroissa ja niiden ajoituksessa. Länsi taas on epävarma ja vetäytyvä tavoitteissaan, mutta hyvin joustamaton ja itseään rajoittava niissä prosesseissa, joilla ajattelee etujaan ajavansa. Tästä epäsymmetriasta on seurannut suuri osa nykyistä kaaosta, joka ei ole eduksi läntisille yhteiskunnille eikä sääntöpohjaiselle maailmanjärjestykselle.

*   *   *

Toinen yleisesti kuultava myytti on se, että nykyiset ongelmat johtuisivat siitä, ettei Länsi ole tarpeeksi kunnioittanut Venäjää tai sen johtajaa Putinia. Olisi siis jotenkin epäonnistuttu 90-luvulta alkaen ottamaan huomioon Venäjän "elintärkeitä etuja" ja peräti rikottu Venäjälle annettuja "lupauksia" siitä, että Nato tai EU eivät laajenisi ja Venäjä saisi pitää vähintäänkin kaikki Neuvostoliittoon kuuluneet valtiot valtapiirissään.

Näitä myyttejä toistaa venäläinen propaganda alituisesti, mutta ne tuntuvat elävän hyvin sitkeinä myös Lännen omassa mielikuvituksessa. Kuvitellaan, että Venäjä olisi jotenkin hylätty tai petetty, vaikka todellisuudessa kävi aivan päinvastoin. Koko 90-luvun ja varhaisen 2000-luvun ajan Länsi päinvastoin pyrki kaikin tavoin integroimaan Venäjää yhteyteensä, antoi sille anteeksi kaikki sodat, kansanmurhat, vakoiluskandaalit ja radioaktiiviset salamurhat. Lännessä uskottiin vakaasti keskinäisriippuvuuden liennyttävään vaikutukseen, vaikka todellisuudessa keskinäisriippuvuus on lähinnä heikentänyt ja vahingoittanut Länttä - ei kesyttänyt Venäjää.

Saksan yhdistämiskeskustelujen aikana länsivallat näyttäisivät tosiaan antaneen Jeltsinille sen kaltaisia lupauksia, että Nato ei sijoita joukkojaan Itä-Saksaan. Baker lienee aikoinaan puhunut läpiä päähänsä samaan tapaan kuin Scholz tällä viikolla, jaellen henkilökohtaisia mielipiteitään Naton laajenemisesta vastoin Naton ulkopuolisten maiden omaa suvereenia päätösvaltaa. Venäjä tietysti ottaa kaikki tällaiset puheet - suulliset tai twiitit - "lupauksina", jotka sitten ulotetaan koskemaan koko Länttä. Siksi kannattaisikin poliitikkojen varoa mielipiteidensä esittämistä ennusteina siitä, mitä heidän hallituskaudellaan tulee tai ei tule tapahtumaan. Ennusteet kun luetaan piruraamatullisesti tahtotilan ilmauksina ja lupauksina.

Lännessä - varsinkin Atlantin takana - on ajoittain mielellään vähätelty Venäjää ja kuvattu sitä pelkäksi alueelliseksi vallaksi tai heikkeneväksi suurvallaksi. Nämä puheet ovat yleensä osa Lännen sisäistä poliittista keskustelua. Venäjän uhan vähättelijät joko kuvittelevat liennyttävänsä esittämällä, ettei Venäjä (enää/vielä) ole mikään uhka, tai he haluavat Venäjää vähättelemällä siirtää ulko- ja turvallisuuspolitiikan painopisteen johonkin muualle - esimerkiksi 2000-luvun alussa terrorisminvastaiseen sotaan ja nyt 2020-luvulla Kiinaa torjumaan. Ikävä kyllä Venäjä ottaa nämä puheet loukkauksina eikä hyvän tahdon ilmauksina. Venäjällä kunnioitus yhdistetään pelkoon, joten jos Venäjää ei pelätä, sitä ei kunnioiteta. Venäjä haluaa olla uhka, ja ellei sitä oteta vakavasti, sen on pakko tehdä jotain, jotta se otettaisiin vakavasti - esimerkiksi hyökätä johonkin naapurimaahansa tai murhata joku Lännen suojeluksessa oleva henkilö niin räikeästi, ettei kenellekään jää epäselväksi, kuka murhakäskyn on antanut.

Jos Länsi siis haluaa osoittaa kunnioittavansa Venäjää, sen pitäisi suitsia keskuudessaan Venäjää vähätteleviä puheita - ei Venäjän uhasta varoittelevia.

Todellinen ongelma Lännen ja Venäjän tulehtuneissa suhteissa ei kuitenkaan ole se, etteikö Länsi kunnioittaisi Venäjää tai Putinia. Todellinen ongelma on päinvastainen: Venäjän kunnioituksen rapautuminen ja lopulta romahtaminen Länttä kohtaan. Se liittyy olennaisesti Suomessa tunnettuun kansanviisauteen: "Kumarra ryssää, niin se potkaisee sinua. Potkaise ryssää, niin se kumartaa sinua."

Lännen ei ehkä ole järkevää lähteä potkimaan ärisevää karhua, koska Länsihän ei halua sotaa - Venäjä on se, joka haluaa sotaa. Lännellä ei myöskään tunnu olevan sen kaltaisia ambitioita, että se haluaisi Venäjän kumartavan itseään - tuollainen öykkäröinti näyttää länsimaista kadonneen ainakin kylmän sodan loppuun mennessä. Sen sijaan Lännen tahtotila on nykyisin se, että Venäjä herkeäisi koko ajan potkimasta meitä ja kerjäämästä sotaa. Jos suomalaista sananlaskua tutkimme, niin ratkaisun pitäisi olla, että me ainakin lakkaisimme kumartelemasta ryssää - vaikkemme lähtisikään sitä potkimaan.

Lännen ja Venäjän välillä tuntuu kuitenkin vallitsevan ylittämätön psykologis-kulttuurinen kuilu, mitä kunnioituksen koodistoon tulee. Kumpikin tuntuu pitävän toistaan ulkoavaruuden olentona. Se on kummallista, koska elämme kuitenkin samassa maailmassa. Venäläinen kunniakäsitys on sellainen, mikä vallitsi länsimaissakin (ainakin suurvalloissa) vielä toisen maailmansodan ja kylmän sodan alkupuoliskon aikana. Toisaalta, länsimaisen velttouden, rauhan- ja vakaudentahtoisuuden pitäisi olla tuttua sille yhteiskuntaluokalle Venäjällä, joka siellä langoista vetelee. Jatkuvan sodan Länttä vastaan luulisi uhkaavan heitä paljon enemmän kuin länsimaisen leppoisan elämän. Mutta ilmeisesti näin ei ole.

Nykyisten ongelmien ydin on se, että Venäjä ei kunnioita Länttä. Ja mitä Venäjä edellä, sitä Kiina perässä. Kummankin röyhkeys on lisääntynyt vuosi vuodelta. Olennainen virstanpylväs oli Syyria. Sitä ennen Venäjä kunnioitti Länttä, koska kuvitteli olevansa jatkuvasti altavastaajana, Lännen edetessä ja levittäessä demokratiaansa värivallankumousten ja arabikevään kautta. Venäjän mielikuvituksessa molemmat tapahtumasarjat ovat aina olleet Lännen ja CIA:n masinoimia vihamielisiä geopoliittisia operaatioita, joiden lopullisessa tähtäimessä on Venäjän regiimin kaataminen länsimielisen nukkehallinnon tieltä.

Venäjän hyökätessä Georgiaan vuonna 2008, se tietysti esitti sotaretken suurena voittona läntisestä maailmasta - Saakašviliä nöyryytettiin ja pilkattiin, Venäjä kaappasi amerikkalaisten georgialaisille antamia aseita ja kalustoa. Tosiasia on kuitenkin, että Venäjän hyökkäys Georgiassa pysähtyi Yhdysvaltain presidentti Bushin asettamaan punalinjaan, joka tehtiin uskottavaksi erikoisjoukkojen ja kaluston siirroilla. Venäjä joutui kunnioittamaan Länttä ja vetäytyi alueille, joita se oli miehittänyt jo ennen Georgian sotaa - Abhasiaan ja Etelä-Ossetiaan. Koska Venäjä on huono häviäjä, se toki potki Länttä aina kun saattoi, tunnustamalla miehittämänsä alueet "valtioiksi" ja siirtelemällä rajapyykkejä joka vuosi enemmän Georgian puolelle. Venäjää oli kuitenkin estetty kaappaamasta itselleen koko Georgiaa, ja se, joka tuon oli estänyt, ei ollut Georgian oma armeija vaan Länsi.

Kun arabikevät käynnistyi pari vuotta myöhemmin, Venäjä näki sen taas länsimaisena offensiivina ja riensi ensitöikseen varmistamaan läheisimmän eteläisen liittolaisensa, Iranin, pysymisen länsivastaisen diktatuurin vallassa. Venäjä mobilisoi myös maailmanlaajuisen propagandasodan arabikevään vallankumouksellisia vastaan, ja hyötyi tuossa työssä suunnattomasti jo vuosien ajan soluttamastaan länsimaisesta äärioikeistosta, josta oli tullut kommunistien korvaaja Moskovan äänitorvena länsimaissa. Venäjä mobilisoi erikoisjoukkonsa ja asevoimansa tukemaan jäljellä olevia vasallihallintojaan Libyassa ja Syyriassa. Libyassa Länsi onnistui kuitenkin vielä ryhdistäytymään - tosin ryhdistäytyminen oli pitkälle Ranskan, Britannian ja muutaman arabimaan varassa, sillä Obama oli jo osoittanut äärimmäisen haluttomuutensa. Joka tapauksessa, eurooppalaiset ja arabiliittolaiset pakottivat Yhdysvallat käyttämään muskeliaan Qaddafin kaatamiseen, mikä onnistuikin.

Syyriassa Obaman haluttomuus kuitenkin edelleen jatkui ja Venäjä tiesi sen hyvin Obaman julistaessa punalinjansa, mutta jättäessä tekemättä ne siirrot, jotka olisivat saaneet Venäjän kunnioittamaan moista bluffia. Venäjä kohdisti vaikuttamisoperaationsa Britanniaan, Ranskaan ja Turkkiin, onnistuen hämmästyttävän helposti sekä Britanniassa että Turkissa. Syyria annettiin Venäjälle suorastaan tarjottimella, ja kun kerran niin kävi, Venäjä tiesi voivansa potkaista Länttä missä vain halusi, ja Länsi kumartaisi.

Seurauksina tästä olivat seuraavina vuosina Ukrainan sota, Brexit ja Trump. Venäjällä ei ollut enää mitään syytä kunnioittaa Länttä eikä mitään pidäkkeitä - jos kerran se saattoi saada oman miehensä jopa Valkoiseen taloon, miksi pelätä mitään todellisia seurauksia?

Ukrainan vallankumous kahdeksan vuotta sitten jäi Venäjän viimeiseksi tappioksi. Venäjä oli panostanut siihen, että Janukovytš murskaisi Maidanin voimatoimin, Ukrainan välit Länteen katkeaisivat - ja kaiken huipuksi Putin oli jo julistanut etukäteen Euraasian unionin perustamisen Lännen vastavoimaksi, Ukraina mukaan luettuna. Janukovytš kuitenkin petti isäntänsä olemalla niin heikko ja kyvytön, että hävisi ottelun ukrainalaista siviilivastarintaa vastaan. Kuinka tämä tapahtui, siitä olen pitkällisesti kirjoittanut noiden vuosien blogikirjoituksissa. Venäjälle jäi kuitenkin hampaankoloon katkera tappio Maidanilla ja siksi nyt ollaan siinä missä ollaan.

Mikäli Länsi haluaa ansaita Venäjän kunnioituksen takaisin, sen on osoitettava, että pelotteilla on yhä vaikutusta. Tämä tarkoittaa valmiutta tuottaa Venäjälle tappioita. Sanktiot eivät tule riittämään - tappioiden on oltava sotilaallisia tai territoriaalisia. Myönnytyksillä Venäjän kunnioitusta ei voi saada - ne tulkitaan heikkouden osoituksiksi ja kannustavat jatkamaan aggressiivista hyökkäyspolitiikkaa.

*   *   *

Palataanpa kuitenkin takaisin Venäjän geopoliittisiin tavoitteisiin. Ne ovat, kuten todettu, selkeitä ja määrätietoisia, ja Putin on ne myös julkisesti ilmoittanut monta kertaa, mm. kuuluisassa taannoisessa puheessaan Münchenin turvallisuusfoorumilla. Venäjän tavoitteina ovat vallan vertikaali ja territoriaalinen ekspansio, jotka kummatkin tapahtuvat länsimaiden, erityisesti Euroopan, kustannuksella. Näissä strategisissa tavoitteissa ei pitäisi olla mitään epäselvää tai tuntematonta.

Kaikki Venäjän geopoliittisesti epävakauttavat toimet viime aikoina tähtäävät samoihin tavoitteisiin: Ukrainan uhkaaminen sodan eskaloimisella koko maan kattavaksi miehitykseksi, kaasupolitiikka, maahanmuuttajien masinointi Puolaa ja Liettuaa vastaan Valko-Venäjän kautta, Valko-Venäjän ja Kazakstanin haltuunotto, Armenian rankaiseminen aluemenetyksillä, etnisten jännitteiden lietsominen Länsi-Balkanille, Wagner-ryhmän käyttäminen ja vallankaappausten ketju Sahelin alueella, sotilastukikohdan rakentaminen Sudaniin, Talibanin valtaannousun tukeminen Afganistanissa, autoritääristen hallintojen tukeminen Venezuelassa, Kuubassa ja Nicaraguassa, lännenvastaisten propaganda-alustojen merkittävä ekspansio Latinalaisessa Amerikassa, arabimaissa ja Afrikassa sekä liittolaisuuden julistus Kiinan kanssa, missä yhteydessä nämä suurvallat pyrkivät määrittelemään kokonaan uudet, autoritääriset merkitykset sekä demokratialle että kehitykselle. Kaikki nämä erillisiltä näyttävät tapahtumat ovat osa Venäjän (ja enenevässä määrin Kiinan) käymää sotaa Länttä vastaan. Sodalla on selkeät ja määrätietoiset tavoitteet, joita ei ole salattu. Asiaintilaa ei muuta se, että Länsi kieltäytyy hyväksymästä olevansa uudessa kylmässä sodassa.

Venäjä haastaa Lännen kolmella eri tasolla, joilla kaikilla ne yhdistyvät vertikaalisen vallankäytön ja horisontaalisen ekspansion tavoitteisiin:

Globaalilla tasolla Venäjä pyrkii kumoamaan länsimaiden johtaman monenkeskisen, sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen ja korvaamaan sen moninapaisella maailmanjärjestyksellä, joka perustuu suurvaltakilpailuun ja suurvaltakonsertteihin. Venäjä haluaa varmistaa olevansa kolmas maailmanvalta Lännen ja Kiinan lisäksi, mitä seuraa se, että kaksi kolmesta (Venäjä ja Kiina) pystyvät yhdessä kukistamaan Lännen. Huolimatta Venäjän suvereenisuusretoriikasta autoritäärisiä hallintoja puolustaessaan Venäjä ei ole valmis hyväksymään maailmanjärjestystä, jossa pienillä tai keskisuurilla valtioilla olisi varsinaista suvereenisuutta. Moninapainen maailmanjärjestys on etupiirien maailma.

Alueellisella tasolla eli Euroopassa Venäjä pyrkii kumoamaan kylmän sodan tuloksena syntyneen uudelleenyhdistyneen Euroopan ja korvaamaan sen "uudella eurooppalaisella turvallisuusarkkitehtuurilla", jossa vallitsisivat kylmän sodan tapaan etupiirit. Venäjän tavoite on vertikaalinen vallankäyttö kaikkiin niihin maihin, jotka se saa etupiiriinsä, sekä tuon alueen laajentaminen kattamaan niin monta maata kuin Venäjä voi saada. Venäjä vaatii Länneltä takeita, että Venäjä saa vapaat kädet omassa etupiirissään, muttei ole valmis kunnioittamaan vastaavia sopimuksia niiden maiden suhteen, jotka yhä jäisivät "Lännen etupiiriin".

Poliittisten järjestelmien tasolla eli niin kutsutulla systeemisen kilpailun tasolla Venäjä pyrkii maailmanjärjestykseen, jossa vallitseva hallintomuoto on autoritäärinen, ja jossa autoritääriset hallitsijat ovat turvassa demokraattisilta kansannousuilta (samoin kuin ylipäätään demokraattisilta uudistuspaineilta). Systeeminen kilpailu on alettu viime aikoina jälleen kehystää ideologisin termein demokratian ja autoritarian väliseksi kamppailuksi, mutta näin tehtäessä on syytä muistaa, että Venäjän tavoitteet edustavat yhä perinteistä geopolitiikkaa, jossa territoriaalisuus on etusijalla järjestelmiin nähden. Venäjä ei ole ideologisesti yhtä rigidi kuin neuvostoedeltäjänsä (eikä Kiinakaan yhtä rigidi kuin entisaikoina). Tämä kuitenkin tekee niiden autoritariasta kestävämpää, vaarallisempaa ja kolmansissa maissa suositumpaa kuin kylmän sodan kaksinapaisessa maailmassa, jossa läntinen napa oli yhteiskuntajärjestelmänä niin selvästi parempi.

*   *   *

Venäjän hahmottelema moninapainen maailmanjärjestys on luonteeltaan hierarkkinen. Se on valtionpäämieskeskeinen ja valtiot ovat epätasa-arvoisia. Suurvalloilla on Venäjän mielestä oikeus ulottaa ylivaltansa pienempiin naapureihin, kun taas jälkimmäisten suvereenisuus rajataan alisteiseksi etupiirin keskusvallalle. Etupiiriin kuuluvien valtioiden johdossa olisi mielellään autoritäärisiä tai puoliautoritäärisiä hallitsijoita, jotka vallassa säilyäkseen ja opposition kukistaakseen olisivat riippuvaisia suurvallasta. Siis Venäjästä.

Venäjän rinnalla samanlaista muutosta maailmanjärjestykseen hakee Kiina. Nämä suurvallat suurimmalta osin jakavatkin samat tavoitteet, minkä vuoksi niiden kahdenkeskinen suurvaltakonsertti Putinin Pekingin-matkalla Lännelle esitettyine haasteineen ei ollut millään muotoa yllättävä. Kolmas maa, joka jakaa samanlaisen maailmankuvan, on Iran. Ilman Venäjän ja Kiinan siunaamaa etupiiripolitiikkaa sillä ei olisi mahdollisuuksia alueelliseen johtorooliin, mutta niiden tuella on.

Järjestelmä, joka tähtää vallassa olevien pitämiseen vallassa, saa osakseen paljon suosiota myös kolmannen maailman maiden johtajilta - kuten myös maailmanjärjestyksen kääntäminen aiemmin hegemonisina nähtyjä länsimaita vastaan.

*   *   *

Aluetasolla Euroopassa Venäjän näkemys turvallisuusarkkitehtuurin uudistamisesta kuvastaa Putinin monissa eri yhteyksissä julkisesti ilmi tuomaa nostalgiaa kylmän sodan aikaista blokkijakoa ja jopa toista maailmansotaa edeltänyttä Molotovin-Ribbentropin etupiirisopimusta kohtaan. Molemmissa Venäjän hallintaan olisi jätetty koko itäinen puolisko Euroopasta, Suomesta Balkanille.

On sanomattakin selvää, että Venäjän näkemykset Euroopan turvallisuusarkkitehtuurista edustavat päinvastaisia tavoitteita kuin sodanjälkeiset pyrkimykset Euroopan jälleenyhdistämiseen, joiden perustalle Euroopan unioni ja Nato on rakennettu.

Mikäli Venäjä saa haluamansa, Venäjän etupiiriin joutuvat maat käyvät todennäköisesti läpi järjestelmänmuutoksen demokraattisesta autoritääriseen yhteiskuntaan. Lopputulos ei tule muistuttamaan suomettunutta Suomea tai Itävaltaa, jotka olivat kylmän sodan maailman poikkeustapauksia, vaan 2020-luvun Valko-Venäjää ja Kazakstania. Jokainen Venäjän etupiiriin luovutettu maa muuttuu tosiasiallisen suvereenisuutensa menettämisen kautta vääjäämättä kaalimaaksi, joskin kaalimaiden autoritäärisyyden aste ja brutaalisuus voivat vaihdella vasallihallintojen maakohtaisen menestyksen mukaan.

Mikäli Venäjä saa länsivalloilta takeita tiettyjen maiden sisällyttämisestä omaan eksklusiiviseen etupiiriinsä, tämä ei tarkoita, että Venäjä vastaavasti sitoutuisi noudattamaan läntiseen etupiiriin luettujen maiden suvereenisuutta tai herkeäisi tavoittelemasta etupiirinsä laajentamista edelleen. Venäjä tulkitsisi menestyksen todennäköisemmin merkiksi Lännen heikkoudesta ja vihreäksi valoksi jatkaa edelleen - ei hyvän tahdon osoitukseksi, joka saisi Venäjän luopumaan lisävaatimuksista.

Läntiset lupaukset olla laajentamatta Natoa tai EU:ta itäkumppanuusmaihin johtaisivat näiden maiden tosiasiallisen suvereenisuuden nopeaan murenemiseen, kun taas mainitunlaiset lupaukset eivät toisi minkäänlaisia vastavuoroisia etuja Lännelle esimerkiksi vakauden tai turvallisuuden muodossa. Mitä syvemmälle länteenpäin Venäjä saa uudelleen ulottaa valtapiirinsä ja mitä useampia puskurimaita se saa likvidoida, sitä turvattomammiksi itäisten rajamaiden kuten Suomen, Puolan ja Romanian olot muuttuvat. 

Tämä toki on juuri se, mitä Venäjä vaatimuksillaan tavoittelee, sillä Venäjä ei halua Euroopan rintamalle rauhaa tai vakautta - se tavoittelee voittoa Lännestä.

*   *   *

Länsimaiden luopuessa tavoitteistaan viedä demokratiaa autoritäärisesti hallittuihin yhteiskuntiin - peläten sen johtavan "epävakauteen" kuten arabikeväässä tai loppumattomiin ja kalliisiin sitoutumisiin valtion ja koko yhteiskunnan uudelleenrakentamiseen kuten Irakissa ja Afganistanissa - Venäjä ja Kiina ovat päinvastoin menestyksellisesti kiihdyttäneet autoritariatukeaan ympäri maailmaa. 

Tämän toiminnan tarkoitus oli alun perin suojella jäljelle jääneitä liittolaisia ja vasallihallintoja demokraattisilta kansannousuilta tarjoamalla autoritäärisille hallinnoille erilaisia vallassapysymispalveluja. Venäjän erityisosaamista ovat erikoisjoukkojen operaatiot, vastustajien salamurhat, poliittinen manipulointi ja propagandasodankäynti, kun taas Kiina on erikoistunut tarjoamaan suuria infrastruktuurihankkeita, taloudellisen ja digitaalisen sorron, sensuurin ja massavalvonnan välineitä. Toiminnan osoittautuessa menestykselliseksi ja Lännen vetäytyessä ilman vastarintaa kaikissa maanosissa Venäjä ja Kiina alkoivat edesauttaa proaktiivisia vallankaappauksia ja perinteisesti demokraattisten valtioiden haltuunottoa suoraan hallitsevien puolueiden autoritarisoinnin ja valtionhallinnon monopolisoinnin kautta.

Seurauksena maailman voimasuhteet ovat muuttuneet dramaattisesti: vain muutamassa vuodessa demokratioiden määrä romahti 1990-luvun tasolle kun taas autoritääristen valtioiden määrä palasi ylivoimaiseksi enemmistöksi sekä valtioiden määrässä että väestön määrässä mitattuna. Lähes poikkeuksetta käänne demokraattisemmasta poliittisesta järjestelmästä autoritäärisempään johti samalla ulkopoliittiseen käännökseen länsileiristä Venäjän ja/tai Kiinan leiriin - riippumatta siitä, oliko autoritäärisen haltuunoton suorittanut puolue perinteiltään oikeistolainen, vasemmistolainen vai islamistinen. 

Eräät jyrkimmistä viimeaikaisista taantumisista demokratiasta autoritariaan ovat tapahtuneet maailman väkirikkaimmissa maissa, kuten Intiassa, Brasiliassa, Meksikossa, Filippiineillä ja Turkissa. Sama kehitys on kuitenkin tapahtunut myös eräissä EU:n jäsenmaissa (Unkari, Puola, Slovenia) sekä vieläpä demokraattisen maailman johtotähtenä pitkään pysyneissä Yhdysvalloissa, joka taantui Trumpin kaudella kohti autoritariaa ja tulee epäilemättä taantumaan vielä pahemmin mikäli Trump tai joku kaltaisensa palaa valtaan vuonna 2024.

Venäjä tarjoaa autoritäärisille hallinnoille ja vallantavoittelijoille palveluja, joita Länsi ei enää pitkään aikaan ole tarjonnut sen kummemmin demokratioille kuin omille autoritäärisille suosikeilleen: vallassa pysymiseen sekä opposition ja toisinajattelun kukistamiseen tähtäävää sotilas- ja tiedustelutukea, diplomaattista, taloudellista ja propagandatukea. Länsimaiden pysytellessä ystävähallintojensa ahdingossa puolueettomina ja hokiessa yleishyveellisiä kliseitä, Venäjä ja Kiina tarjoavat helppoja ja edullisia ratkaisuja: Ne ilmoittavat voivansa hoitaa asiat ja vieläpä vaientaa länsimaiden vastalauseet, mutta vastineeksi asiakkaiden on osoitettava lojaalisuutensa ja toimittava vastedes vasallisuhteessa.

Venäjä kärsi poliittisia tappioita 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen alkupuoliskon värivallankumouksissa, arabikevään ensimmäisenä vuonna sekä vielä ja erityisen merkittävästi Ukrainassa vuonna 2014. Sen jälkeen Venäjän panostus aggressiivisuuteen, maailmanlaajuiseen informaatiosodankäyntiin sekä kohdennettuihin väkivaltaisiin toimiin ovat osoittautuneet voittoisaksi yhdistelmäksi Lännen itseaiheutettua heikkoutta vastaan. Tämän osoittavat Venäjälle voitolliset lopputulemat Syyriassa, Venezuelassa, Kuubassa, Valko-Venäjällä, Kazakstanissa, Afganistanissa ja useassa Afrikan maassa. 

Länsi ei ole Ukrainan arvokkuusvallankumouksen jälkeen voittanut ainuttakaan kamppailua poliittisesta järjestelmästä, vaikka onkin saanut muutaman torjuntavoiton sellaisissa valtioissa, jotka ovat kyenneet järjestämään rehelliset demokraattiset vaalit, ja joissa Venäjän ehdokkaat ovat propagandasta ja manipuloinnista huolimatta hävinneet. Länsi on siis onnistunut vain siellä, missä järjestelmä on onnistuttu pitämään riittävän demokraattisena. Ei olekaan yllättävää, että tällä hetkellä sekä Venäjällä että suuressa osassa kolmatta maailmaa nähdään Venäjän olevan voittamassa ja Lännen olevan taantuva ja häviävä maailmanvalta. Tämän näkemyksen lisääntyminen räjähdysmäisesti esim. Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa tulee entisestään kiihdyttämään demokratialle vihamielisten voimien valtaannousua.

Venäjän varsin yksinkertainen mutta voitollinen vientituote autoritääristen hallintojen tukemiseksi samoin kuin sen kehittämä sofistikoitu työkalupakki infosotaan, propagandaan ja erikoisoperaatioihin ei ole jäänyt huomaamatta Kiinassa, Iranissa, Saudi-Arabiassa, Egyptissä eikä monessa muussa maassa, jotka ovat oppineet Venäjältä ja ryhtyneet käyttämään osin samoja menetelmiä. Mikäli Kiina ryhtyy toimimaan yhtä aggressiivisesti ja soveltamaan Venäjän jo käyttämää keinovalikoimaa, tulee Länsi kohtaamaan nykyistä huomattavasti suuremmin resurssein tuetun vihamielisen haasteen omalle järjestelmälleen ja elämäntavalleen. Tämä on huolestuttavaa, koska Länsi on tähän asti kyennyt vasta näpertelyyn Venäjän vastaavien keinojen torjumisessa.

Suomen ja Ukrainan kaltaiset Naton ulkopuoliset rajamaat ovat paljon suuremmassa vaarassa kuin Lännen perinteiset ydinvaltiot. Jälkimmäiset todennäköisesti myös uudistavat itsensä vastaamaan uuteen kylmään sotaan paljon hitaammin, koska eivät vaalivaikuttamisoperaatioista, salamurhista ja kybersodankäynnistä huolimatta vielä koe poliittisen järjestelmänsä ja arkisen hyvän elämänsä olevan suoranaisessa hengenvaarassa.

Kahvin kotimaassa

Kuten menneen vuoden viimeisessä blogikirjoituksessani mainitsin, vuoteni vaihtui Kolumbiassa, Quindíon maakunnassa, joka yhdessä naapurimaakuntiensa Risaraldan ja Caldasin kanssa muodostaa niin kutsutun kahvivyöhykkeen (Zona Cafetera). Mainittujen kolmen maakunnan pääkaupungit Armenia, Pereira ja Manizales ovat syntyneet ja kasvaneet kahvikaupan ympärille. 

Kahvin alkuperämaa on toki kaukana Etiopiassa, jossa myös Kaffan maakunta sijaitsee, ja josta arabit aikoinaan toivat kahvin muualle maailmaan. Etiopiassa kahvilajikkeiden vaihtelevuus lienee yhä maailman suurin, koska koko muu maailma viehtyi vain arabien alun perin suosimaan lajikkeeseen, jonka nimi, mokka, viittaa lähteestä riippuen joko Mekkaan tai Jemenissä sijainneeseen satamaan. Nykyisin Etiopia on maailman viidenneksi suurin kahvintuottaja, sillä suurimpia ovat Brasilia, Vietnam, Kolumbia ja Indonesia. Itselleni oli yllätys, että Vietnam on noin korkealla sijalla, koska sieltä tulevaa kahvia harvemmin näkyy lähimarketeissani. Toinen yllätys on, että Costa Rica on vasta sijalla 15.

Kolumbia joka tapauksessa on maailman kolmanneksi suurin kahvintuottaja ja tämä näkyy kaikkialla Quindíon, Risaraldan ja Caldasin rinteillä, jotka ovat viheriöivien kahvipensaiden peitossa. Pensaita lähemmin tarkastellessa näkee niissä kypsyessään punaisiksi muuttuvia marjoja. Fincat eli maatilat, joiden ympärillä niille kuuluvat kahviplantaasit sijaitsevat, voivat olla kartanomaisia tai vaatimattomia maalaistaloja. Niillä on kuitenkin yleensä perinteinen päärakennus, henkilökunta, hevosia jne. Nykyisin fincat tarjoavat usein myös majoitusta matkailijoille ja ovat valmiita esittelemään tuotteitaan vähän kuin viinitilat Euroopassa. Mutta se kahvista. Otsikoin tämän kirjoituksen kahvin mukaan vain, koska kolmen vuoden takaa löytyy jo ensimmäistä Kolumbian-matkaani kuvannut kirjoitus, jolla oli otsikko Kolumbiassa. 

Vietin uuden vuoden juhlallisuudet Calarcán pikkukaupungissa, joka on Armenian naapurikaupunki pienen vuorenharjanteen toisella puolella, omassa laaksossaan. Se on myös Apollon kotikaupunki. Tässä perheessä ei uutenavuotena poltettu ihmismuotoista nukkea eikä paukuteltu rakettejakaan, mutta muuten bileet olivat kyllä ihan kunnolliset: musiikki soi, olut, aguardiente ja eurooppalaiseen makuuni liiallisen makea viini virtasivat.

Vuoden 2022 ensimmäisenä päivänä kiipesin Apollon kanssa Calarcán ulkopuolella sijaitseville kukkuloille, joita reunustivat kahviplantaasit sekä lehmien ja hevosten laitumet. Alkuperäistä puustoa on kuitenkin niin paljon, että tällaisessa maalaismaisemassa näkee runsaasti lintuja. Retken tarkoitus oli päästä kahdelle tornille, mutta Apollo ei kertonut tästä minulle etukäteen. Jos olisi, olisimme luultavasti hukanneet vähemmän aikaa taipaleen aiemmissa osissa vetelehtien milloin maisemien, milloin keskustelujen äärellä. Kun olimme jo melko lähellä torneja, taivas repesi ja vaikka elättelimme vielä sateensuojissa suurten puiden alla toivoa, sai hämärän laskeutuminen lopulta meidät palaamaan samaa tietä takaisin, ja hyvä niin, koska sade lakkasi seuraavan kerran vasta joskus aamulla.

Tammikuun ensimmäinen viikko menikin paljolti samoissa merkeissä. Joka iltapäivä satoi pitkään ja hartaasti. Se tarkoitti, että yritin joka aamu saada Apollon jalkeille niin aikaisin, että olisimme tehneet päivän luontoretkeilyn siihen mennessä, kun sade alkaisi, ja voisimme sitten keskittyä kulloisenkin asutuskeskuksen tarjontaan. Kolumbia ei kuitenkaan kuulu niihin kulttuureihin, joissa päivä voitaisiin rytmittää rationaalisen tehokkuusajattelun kautta. Aamiaisella, lounaalla, siestalla, illallisella ja joka kahvitauolla viipyillään, ihmisten luota ei voi lähteä noin vain, eikä mihinkään voi koskaan olla kiire. Lintuharrastajan on tällaisissa olosuhteissa joko tehtävä kompromissejä tai kadottava aika ajoin omille teilleen jo ennen kuin paikalliset matkatoverit heräilevät.

Ennen auton saamista Armenian Parque de la Vida ja Calarcán kasvitieteellinen puutarha mariposarioineen muodostivat helppoja kohteita - ne olivat myös erinomaisia lintukohteita, koska kumpikin sisältää merkittävän määrän oikeaa sademetsää. Kolmannen päivän aamuna hain vuokra-automme Armeniasta ja kävin suojelualueista vastaavan viranomaisen (CRQ) toimistolla hakemassa tietoa ja mahdollisesti vaadittavia lupia kansallispuistoihin. Sitten kävin Salenton tuollapuolen Cocoran putouksilla, joiden molempien polut olivat erinomaisia trooppisten metsälintujen sekaparvien havainnointiin. Tähän mennessä Apollo oli valmis matkaan, joten palasin hakemaan hänet Calarcásta. 

Suuntasimme Filandiaan, joka oli paljolti Salenton kaltainen sievä ja perinteinen pikkukaupunki vuorten kupeessa. Tarkoitus oli Filandiasta mennä Bosque de Bremenin ja Rio Barbasin suojelualueille, mutta nämä lukeutuivat juuri niihin alueisiin, joihin olisi tarvittu CRQ:n lupa. (Kuriositeettina mainittakoon, että lupa lopulta tuli minulle sähköpostitse, mutta vasta päiviä sen jälkeen, kun meidän oli ollut tarkoitus vierailla tuolla alueella.)

Yövyimme Circasian ja Filandian välisellä maaseudulla fincalla, jonka puhelias ja dramaattinen emäntä piti vieraille showta kaikkine eläimineen. Seinällä oli kuva pyhimyksestä, joka näytti oudon tutulta, ja olin varma, että olin törmännyt siihen aiemmassa elämässäni. Epäilys vahvistui, kun emäntä vastasi, että kyse on pyhästä Sharbelistä - Libanonin suosituimpia kristittyjä pyhimyksiä. Fincan isännän suku oli alun perin Libanonista. Charbel Makhlouf oli 1800-luvulla elänyt maroniittimunkki, joka ihmeparansi sairaita ja edisti kristittyjen ja muslimien yhtenäisyyttä.

Koska Bosque de Bremenin lupa ei ollut tullut tuolla alueella ollessamme, suuntasimme Patasolan suojelualueelle, jonne vie tie Boquiasta ennen Salentoa. CRQ:n edustaja kertoi minulle, että sinne pääsisi vapaasti. Patasola on nimetty paikallisen kummituslegendan mukaan - naispuolinen kummitus La Patasola muun muassa ryösti lapsia. Kummitukseen emme onneksi törmänneet - kaikenlaisiin muihin ilmiöihin kylläkin. Tie kävi sen surkeammaksi, mitä pidemmälle vuorille etenimme, mutta saavuttaessamme erään fincan, saimme kuulla olevamme kolmannen kilometrin kohdalla ja jäljellä olisi vielä kuusi.

Lintuja näimme hämmästyksiin asti. Kolumbiansakuja (pava caucana eli caucansaku) oli suorastaan parviksi asti ja tiettyjen kukkivien pensaiden ympärillä pyöri kolibreja niin, että lajeja saattoi laskea jopa kymmenen yhdestä paikasta. Oli värikkäiden tangaroiden sekaparvia, smaragditukaaneja ja ruosteenruskeina puusta toiseen lehahtelevia kipuajia. Vuorten lakiosiin ehtiessämme törmäsimme runneltuihin ja parturoituihin avohakkuualueisiin - tosin sielläkin näkyi lintuja, kuten karakaroja ja viheltäjähiirihaukkoja.

Kun lopulta olimme löytäneet Patasolan suojelualueen keskuksen - autiona - ja sen lähellä olevat vesiputoukset, alkoi sade ja aikamme viidakossa rämmittyämme jouduimme suojautumaan autiotalon terassille. Kummitus ei näyttäytynyt sielläkään, vaikka olisi voinut. Illaksi palasimme Salentoon, joka oli tullut jo tutuksi matkan aikana.

Näiden päivien aikana Calissa asuva ystäväni, jonka olin tavannut edellisellä Kolumbian-matkallani, oli turhautunut siihen, etten ollut heti oitis tullut Caliin, joten hän ilmoitti saapuneensa tyttöystävineen bussilla Armeniaan. Hain heidät Armeniasta ja toistimme edellisviikon retkemme Cocoraan ja vahapalmujen maisemiin, illaksi jälleen Salentoon. Tällä kertaa ylängöillä ei näkynyt andienkondoreja. Pienempiä mustakondoreja toki sadoittain, ja muutamia karakaroja.

Kun calilaiset olivat palanneet rauhoittuneina etelään - lupasin tulla sinne Apollon kanssa myöhemmin - suuntasimme Apollon kanssa pohjoiseen, tarkoituksena käydä läpi luontokohteita varsinkin Caldasin läänissä. Ensimmäinen kohteemme oli Manizalesin kaupunki, jossa katselimme keskustaa, katedraalia ja kauppoja. Manizalesissa oli kuitenkin sinne saapuessamme käynnistynyt paikallinen festivaali, minkä vuoksi kaupungin kaikki hotellit ja majatalot olivat täynnä - ainakin ne, joissa oli edes jonkinlainen parkkipaikka - ja jouduimmekin etsiytymään seuraavaksi yöksi Neiraan vievän tien varrelle vuokramökkeihin. Paikka oli idyllinen - siellä oli ravintola ja jopa oma pieni eläintarha laamoineen - mutta sinä iltana puhkesi ankara ukkonen ja rankkasade. Olimme lopulta mökissämme ilman verkkoyhteyksiä, ulkona ukkonen ja salamia. Vettä tippui hiljalleen myös mökin katon läpi. Pelasimme šakkia ja otimme muutaman oluen.

Seuraavan päivän vietimme etsimällä Rio Blancon suojelualuetta Manizalesin pohjoispuolisilta vuorilta. Rio Blanco löytyi helposti ja seurasimme tämän joen varsia koko päivän. Suojelualueesta löysimme vain autiona olevan metsänvartijoiden talon, joka oli varsin kaukana niistä alueista, jotka tulkitsimme suojelualueen varsinaisiksi metsiksi. Mutta vaikkemme koskaan tulleet varmuudella tietämään, olimmeko oikeassa paikassa, päivä oli todella hyvä. Löysimme kauniin vuoristopuron, josta Apollo löysi paljon itseään kiinnostavia erilaisia kvartseja. Löysimme myös ranchon nimeltä Rio Blanco, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä suojelualueen kanssa. Sinne johtava tie oli niin huonossa kunnossa, että jouduin lopulta palaamaan (niin ikään varsin surkealle) päätielle peruuttamalla. Mutta tuon tiepahaisen varresta löytyi hedelmöiviä puita täynnä kyyhkyjä ja papukaijoja.

Ilmeisesti se, että olimme kaukana kännykkäverkoista ja karttojen tieto perustui linnuntiehen eikä todellisiin etäisyyksiin ajettavassa olevassa kunnossa olevia teitä pitkin, teimme illan varauksemme läänin pohjoisosassa olevaan Salaminaan, jonka luulimme olevan paljon lähempänä. Siellä yövyimme jälleen fincalla, jolla oli kaunis puutarha ja paljon lintuja sekä hyvää argentiinalaista viiniä pihvin kanssa.

Vahinkomatkamme Salaminaan ei kuitenkaan ollut hukkareissu. Salaminan pikkukaupunki oli sievä ja idyllinen - ja lienemme olleet ainoat turistit siellä. Apollo näki näyn, tunsi ettemme olleet vain sattumalta tulleet Salaminaan, ja auttoi muuatta eksynyttä sielua. Minä hankin baijerilaisen matkahattuni vaihtoehdoksi kuumempaan ilmastoon sopivan kolumbialaisen sombreron. 

Sinä päivänä aurinko paistoi pitkään ja nautimme lounaamme paluumatkalla vuorenrinteen parillapaikassa. Manizalesista lähdimme seuraamaan Otoñon ja Ruizin kuumille lähteille vievää tietä, tarkoituksena päästä Termales del Ruizin kylpylähotellille, sillä sen yhteydessä on lintuparatiisi ja varsinkin valokuvaajille otollinen paikka. Tien viimeisellä osuudella, joka oli todella huonossa kunnossa, oli kuitenkin tieltä suistunut bogotalaisseurue tukkinut tien. Koska meidän pienellä autollamme heitä ei saatu ylös, jäi ainoaksi vaihtoehdoksi kääntyä takaisin ja palata Manizalesiin. Oli lisäksi alkanut taas sataa ja hämärä laskeutua. Epäonni jatkui Manizalesissa, sillä festivaalin vuoksi koko kaupungissa ei ollut enää paikkaa, johon majoittua. Niinpä ajoimme koko matkan aina Pereiraan saakka yöpymään. Pereirassa saimme hyvän hotellin naurettavan halvalla ja meille jäi vielä hyvin aikaa katsella Pereiran keskustaa ja illastaa sivistyneesti punaista lihaa ja punaviiniä.

Seuraavana päivänä uusi yritys vuorille: Tällä kertaa valitsin pidemmän mutta paljon paremmassa kunnossa olevan reitin Manizalesin ja Bogotán välisen valtatien kautta, ja tätä tietä pääsimmekin kätevästi suoraan Los Nevadosin kansallispuiston toismaailmallisiin ylänkömaisemiin páramoineen ja espeletioineen. Oli paljon pilvisempää ja sumuisempaa kuin kolme vuotta aiemmin näissä maisemissa käydessäni, joten lumihuippuisia vuoria ei nyt pystynyt näkemään horisontissa. Kaikki páramon linnut olivat kuitenkin maisemissa. Sinisellä laguunilla oli andienkuparisorsia ja andientaveja. Kävimme syömässä juustokaakaota ja juomassa kokateetä laguunin lähellä olevassa pienessä paikassa, josta olimme kumpikin tahollamme nähneet unen edellisvuonna.

Vuorten kautta kiertäen saavuimme vielä hyvissä ajoin Termales del Ruizin kolibriparatiisiin ja kamera sai laulaa. Ystävällinen paikallinen opas myös näytti harvinaisia orkideoja, ylimääräisiä lajeja samoin kuin piilottelevan páramoluuran, joka herkesi piilottelemasta ja tuli jalkoihin pyörimään, kun sen kutsuhuutoa soitettiin kännykästä.

Apollo joutui palaamaan yliopistoasioille Armeniaan ja minä olin pari päivää omillani. Ensimmäisenä läksin metsänvartijalta saamani vinkin perusteella Buenavistan pikkukaupunkiin, jossa en kuitenkaan löytänyt sen nimistä suojelualuetta kuin siellä piti olla. Sen sijaan löysin kahvilanpitäjän, joka näki kännykässäni lintukuvia ja kertoi kaveristaan, joka on pro sekä lintuharrastajana että valokuvaajana. Hämmästykseni maailman pienuutta kohtaan oli suuri kun kyseinen kaveri osoittautui samaksi mieheksi, jonka olin tavannut kolme vuotta aiemmin aivan toisessa osassa Kolumbiaa, nimittäin Tyynenmeren-rannikolla Buenaventurassa. Nykyisin hän asui Caicedoniassa parinkymmenen kilometrin päässä Buenavistasta.

Sovimme retkeilevämme seuraavan päivän yhdessä Caicedonian ympäristön maastoissa, jotka mies tunsi kuin omat taskunsa. Aloitimme aamuvarhain (kahvin ja juuston jälkeen) Las Heliconiasin kasvitieteellisestä puistosta, joka kuhisi sademetsälintuja. Kävimme muutamilla lammilla etsimässä kultapöllöä ja kyhmysorsaa - emme löytäneet niitä, mutta löysimme kymmeniä muita lajeja. Niin ikään kävimme Castalian suojelualueella, jossa muun muassa viidakossa rämpien saimme lopulta suomuluuran kiikareihimme. Puhumattakaan mölyapinoista. Lopulta Palermon laguunilla kohtasimme parvittain sinisiipitaveja ja pohjoisamerikkalaisia kahlaajia, samoin kuin iltapuilleen lentäviä amatsoneja ja joikuaroja.

Koitti jälleen yksi juhlapäivä Calarcássa - tällä kertaa Apollon syntymäpäivä. Tuntui kuin koko suku olisi tällä kertaa matkinut joululahjakassiani, koska kaikki olivat ostaneet Apollolle dinosauruksia. Nyt hänellä ainakin riittää niitä. 

Syntymäpäivien jälkeen jäljellä oli enää kolme päivää ennen kuin minun pitäisi olla jälleen Bogotássa. Lunastamatta oli kuitenkin lupaus mennä tapaamaan ystäviämme Caliin, joten niin teimme. Maantie etelään, Kolumbian kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin, oli sentään valtatie ja siten paljon nopeampi edetä kuin aiempina päivinä ajamamme pikkutiet. Matkan varrella oli tarkoituksemme pysähtyä Buga-nimisessä pikkukaupungissa, jossa piti olla tärkeä katedraali ja pyhiinvaelluspaikka. Päivä oli kuuma ja suoran valtatien ajaminen turruttaa mieltä. Niinpä kun näin kyltin paikkaan nimeltä Buga la Grande, olin vakuuttunut, että se oli mainittu pyhiinvaelluspaikka.

Kuten kaikissa kolumbialaisissa pikkukaupungeissa, sielläkin oli keskellä Plaza Bolivar - useimmissa paikoissa se tosiaan on Bolivarin mukaan nimetty, vaikka poikkeuksiakin on (esimerkiksi Manizalesin keskusaukiolla seisoo Francisco de Caldas, ei Bolivaria). Keskusaukio kulkee aina myös nimellä Plaza Principal (tai Parque Principal) - se on yleensä suorakaiteen muotoinen aukio, jonka keskellä on puisto ja merkkimiehen patsas, ympärillä ravintoloita, kauppoja ja tietysti kirkko tai katedraali.

Buga la Granden keskusaukiolle saapuessamme ihmettelimme, kuinka vaatimaton se oli. Kirkkokin, vaikka sinänsä kaunis, oli melko pieni ollakseen maankuulu katedraali. Kävimme joka tapauksessa syömässä ja jatkoimme sitten matkaa Calia kohti. Vähän matkaa ajettuamme vastaan tuli kyltti Bugaan. Niin meille selvisi, että Buga (ilman Grande-liitettä) olikin vasta vähän etelämpänä - kun taas Buga la Grande oli joku pahainen tuppukylä ilman merkittävää mainetta.

Calin vanhankaupungin keskusaukio on nimeltään Plaza Caicedo (toinen poikkeus Bolivareihin) ja lähistöllä on miellyttäväksi ravintolakeskittymäksi muuttunut, Calijokea seuraava Boulevard del Rio. Siellä tapasimme calilaiset ystävämme ja pelasimme useamman erän šakkia. Jatkoimme sittemmin pitkälle yöhön hotellimme terassilla - calilainen ystäväni insistoi, että tyhjennämme siellä myös vodkapullon, joten niin myös tapahtui. Se oli hyvä ilta. Paitsi, että pelasimme paljon šakkia, minua ilahdutti se, että kaksi ystävääni, jotka tulivat eri maailmoista (quindiolainen kirjallisuudenopiskelija, jolla vasemmistohenkinen intellektuellitausta, ja calilainen älykäs mutta kouluttamaton kauppa-apulainen, jolla oikeistohenkinen työläistausta), pitivät lopulta toisiaan kunnon kavereina.

Seuraavana päivänä kävin Apollon kanssa Calin eläintarhassa ja vuorilla Dieciochossa (18 km Calista ylös), josta jatkoimme pikkutietä aina finca Alejandrian kolibriparatiisiin. Lintuja kuhisi siellä aivan kuten kolme vuotta sitten. Paluumatkalla söimme Neblinasin näköalaravintolassa, jossa saatoimme seurata auringonlaskua Caucanlaaksoon.

Toiseksi viimeisenä päivänäni hyvästelin Apollon, palautin meitä kehnoilla teillä uskollisesti palvelleen auton Armeniaan ja matkustin bussilla Bogotáan. Bogotássa majoituin tällä kertaa vauraaseen Chapineroon. Tapasin jälleen venezuelalaisen ystäväni ja vietin hänen kanssaan viimeisen päivän oleilevasti pitkin Chapineroa ja Chicoa kuljeskellen. Pelasimme kuusi ottelua šakkia ja tällä kertaa tulos oli 3-3. Hyvä päätös matkalle. Lentoni Madridiin lähti illalla ja samana aamuna bogotalaiselta klinikalta hankkimani koronatesti kelpasi sekä espanjalaisille että belgeille.

Pääsin käyttämään samaa testitulosta vielä kolmannen kerran, sillä ehdin viettää Brysselissä vain yhden työpäivän verran, kun jo taas aamuyöstä ajoin Charleroin lentokentälle ja lensin Helsinkiin neljäksi päiväksi. Syy oli se, että uudenvuoden aikaan Suomessa asuva tunisialainen ystäväni panikoi oleskelulupansa umpeutumista ennen kuin saisi uuden - vaikka oli hakenut jatkoa hyvissä ajoin. Tämä ongelma sittemmin ratkesi, kun hän sai tietää olevansa laillinen uuteen oleskelulupapäätökseen saakka, mutta minulla oli jo lentoliput Suomeen 33 eurolla, joten miksi ei sitten.

Helsingissä oli lumista, kylmää ja pimeää. Tein päivät etätöitä työnantajalle Brysseliin, mutta illat ja lauantain sain nauttia grillattua punaista lihaa, punaviiniä, Tarantinon elokuvia ja ystäväni murheita ja iloja. Brysselissä näyttää kovin erilaiselta kuin Helsingissä: täällä en ole tänä talvena nähnyt lunta kuin kerran. Useimpina päivinä on koleaa ja kosteaa. Joskus sataa, useimmiten on vain sumuista. Mutta kolme viikkoa trooppisessa aurinkoisessa maassa tekee ihmeitä ja sillä jaksaa ainakin helmikuun lopulle saakka, jolloin valoa jo alkaa olla tarpeeksi.

Vuoden viimeinen

Toinen vuosi pandemiaa ja eräänlainen annus horribilis tämäkin. Vuosi alkoi osaltani Kataloniasta, Empordàn kosteikoilta, ja tulee päättymään tänään Quindíon läänissä Kolumbiassa. Tammikuussa matkailin pitkin Espanjaa, varsinkin Doñanassa ja Extremadurassa. Helmi-maaliskuussa ehdin käydä kuoleman porteilla mutta toivuin maaliskuun loppuun mennessä. Huhti-toukokuussa elämä hymyili jo enemmän.

Kävin vuoden aikana kahdesti autolla Suomessa, ensin toukokuussa ja myöhemmin elokuussa. Molemmilla kerroilla tuli matkailtua välissä olevia Euroopan maita jonkin verran. Tätä täydensi vielä matka Brysselistä Firenzeen ja takaisin marraskuussa sekä tietysti kaikki ne lyhyemmät matkat, joita tein vuoden aikana Belgiassa ja sen naapurimaissa.

Työni pysyi Brysselissä. Pandemia on vaikuttanut sosiaaliseen elämään siten, että uusia kontakteja ei ole tullut juurikaan reaalielämän puolella, netissä toki. Sen sijaan muutama vuosien ajan tuntemani ihminen tuli vuoden kuluessa paljon aiempaa läheisemmäksi. Menetyksiä ihmishengissä en juuri kärsinyt, koska aivan omassa lähipiirissä kukaan ei kuollut kulkutautiin eikä muuhunkaan - lähipiirien lähipiireissä kyllä.

Taloudessa ei mennyt yhtä hyvin. Pandemia on lisännyt arjen menoja, moni ystävä menetti työnsä sen myötä ja tarvitsi ajoittain taloudellista tukea, ja kaiken huipuksi takavuosien vesivahingot Helsingissä omistamassani asunnossa lankesivat maksettaviksi, mikä teki ison loven säästöihin - tai siis ei sitä säästöistä olisi maksettu, se vaati sijoitusten myymistä. Onneksi olen oppinut olemaan luottamatta sen enempää työmarkkinoihin kuin vakuutuksiinkaan ja jo vuosikaudet olen turvannut omaa taloudellista selustaani lähinnä sijoituksilla.

Joulun lähestyessä pöllähti vielä yksi ystävä käymään Brysselissä, ei tosin kovin kaukaa. Nimittäin ystäväni Kettu tuli Aachenista junalla Brysseliin hoitaakseen joitain asioita Jordanian suurlähetystössä. Samalla saimme tilaisuuden vilkaista hieman jouluun valmistautuvaa kaupunkia markkinahumuineen. Viimeinen viikko olikin tavan mukaan hektinen, koska ennen joululomia piti saada mahdollisimman paljon pakettiin ja pois pöydältä työelämässä. Siinä sivussa piti etsiä kassillinen lahjoja viemisiksi itämaan tietäjänä Kolumbiaan.

Pandemia rajoitti matkailuni Eurooppaan enkä ollut lentänyt kertaakaan sitten paluuni Meksikosta tammikuussa 2020. Korjasin asian lopulta jouluaattona 2021 lentämällä ensin Brysselistä Madridiin, sitten sieltä Bogotáan. Viettämällä vuoden lopun Kolumbiassa sain ensinnäkin tilaisuuden tavata viimein livenä ystäväni Apollo ja toiseksi tilaisuuden nähdä vuoden aikana muitakin uusia lintulajeja kuin toukokuussa Puolasta hoidetun sarakerttusen.

Koronarajoitukset ja säännöt olivat raskaita ja vaativat taas kerran kaikenlaisia digitaalisia rekisteröintejä, rokotustodistuksia ja koronatestejä, vaikka lopulta Bogotássa virkailija tuskin edes vilkaisi papereita. Suuremmaksi ongelmaksi täällä osoittautuikin joulun-uudenvuoden ajan liikenne. Autoa ei ollut mahdollista vuokrata mistään - olin aloittanut sellaisen etsimisen jo viikkoa ennen matkaa, mutta tilanne pysyi samana koko ajan: mistään firmasta ei voinut etukäteen vuokrata autoa. Julkinenkin liikenne oli varsin tukossa, minkä vuoksi juutuin pariksi päiväksi Bogotáan ennen kuin sain itseni sieltä Quindíon pääkaupunkiin Armeniaan.

Bogotán päivät tarjosivat sentään mahdollisuuden tavata yhden uuden ystävän, venezuelalaisen šakinpelaajan, johon tutustuin hänen asuessaan vielä kotimaassaan Margaritan saarella. Jossain vaiheessa tätä vuotta Venezuelan koko ajan pahentuneet olosuhteet kuitenkin saivat hänet lähtemään Kolumbiaan. Hänellä on yliopistotutkinto ja hänellä oli ihan hyvä työkin kotisaarensa matkailusektorilla, mutta tiedämme, mitä pandemia aiheutti, minkä lisäksi Venezuelan poliittiset olot ovat muuttuneet koko ajan ahdistavammiksi. Nyt kaveri myy hedelmiä Bogotán lähiössä, koettaen kerätä rahaa itsensä laillistamiseen siellä tai vielä mieluummin Chilessä. Kävimme hänen kanssaan Monserraten vuorella, jossa pyöri myös paljon valkonaamakerttuleita ja eteläamerikansirkkuja.

Armeniaan matkustin Magdalena-yhtiön bussilla. Ensin Bogotán ylängöltä alas kuumaan Magdalenan laaksoon, sitten taas ylös seuraavan vuoriketjun yli, ja puoliväliin alas seuraavaa laaksoa. Armeniassa lämpötila oli paljon kuumempi kuin viileässä Bogotássa, jossa oli päällystakkikeli +13.

Armenian kaupunki ei ole saanut nimeään etnisistä armenialaisista vaan on osa seudun pitkää sarjaa kaupunkeja ja maakuntia, joilla on raamatullisten paikkojen nimiä. Quindíosta pohjoiseen Medellínin ympärillä oleva maakunta on nimeltään Antioquia (Antiokia) ja seudulta löytyvät mm. Palestina, Arabia, Canaan, Circasia, Eden, Líbano jne. Toisaalta seudulta löytyy myös monia Espanjan merkittävien kaupunkien toisintoja, kuten Córdoba, Barcelona ja Granada. Niin ikään Quindíon pohjoisosasta löytyy sievä ja matkailijoiden suosima vuoristokaupunki Filandia, jonka nimi usein vahingossa vääntyy Suomeksi.

Matkaoppaissa väitetään, että Armenia olisi uudelleen nimetty armenialaisten kansanmurhan vuoksi, mikä on kuitenkin disinformaatiota. Kaupungissa ei ole merkittäviä määriä etnisiä armenialaisia - vaikka heitä toki yleisesti ottaen on Kolumbian suuren orientaalisen väestöosan joukossa, tänne kun tuli menneinä vuosisatoina paljon Osmanivaltakunnan alueen kristittyjä. Armenian perustajasuvut olivat kuitenkin Antioquiasta sisällissotaa paenneita paisoja, joilla kaikilla näyttää olleen hispaaniset nimet.

Osmanivaltakunnan alueelta tulleita "turcoiksi" kutsuttuja populaatioita - jotka useimmiten olivat kristittyjä arabeja, assyrialaisia, armenialaisia, kreikkalaisia jne. - edelsi vielä voimakkaammin tämän alueen maiden kulttuuriin vaikuttanut itämainen virtaus, joka tosin tuli Atlantin rannikoilta. Kyseessä olivat pohjoisafrikkalaiset moriskot. Kuten tiedämme, suuri osa Espanjasta oli pitkään maurien eli pohjoisafrikkalaisten muslimien hallussa, kunnes kristityt käynnistivät Iberian uudelleenvaltauksen sen pohjoisosien refuugioistaan käsin. Viimeisenä maurien hallussa pysyi Andalusia, mutta sekin lopulta vallattiin.

Maureille jäi kolme vaihtoehtoa: paeta Marokkoon ja Mauritaniaan, joille alueille heitä siirtyikin Espanjasta suurin osa; kuolla inkvisition uhrina; tai kääntyä kristityksi. Niitä, jotka valitsivat kolmannen vaihtoehdon, kutsutaan moriskoiksi. He jäivät aluksi elämään Espanjaan, mutta jossain vaiheessa poliittis-uskonnolliset olot muuttuivat heillekin liian vaikeiksi, jolloin osa moriskoista tapettiin, mutta suurempi osa joko vapaaehtoisesti tai pakotettuina lähtivät tuolla välin löydetyn Amerikan uusiin espanjalaisiin siirtokuntiin, erityisesti esim. juuri Kolumbiaan. Niinpä ei olekaan hämmästyttävää Kolumbiassa nähdä sinisiä silmäamuletteja ja Fatiman käsiä joka puolella, tai paljon pohjoisafrikkalaisia kasvonpiirteitä.

Mutta se Armenian nimestä, josta eksyin melko kauas historiaan. Kaupunkina Armenia ei ole erityisen kaunis. Se tuhoutui pahoin vuoden 1999 maanjäristyksessä ja rakennettiin uudelleen betonista - vaikka se uudelleenrakennettiin 2000-luvulla, tyyli edustaa lähinnä 80-luvun betonirakentamista, modernia katedraalia myöten. Onneksi Kolumbiassa ihmiset kuitenkin aina rakastavat värejä ja musiikkia. Kaikkialla talot kuten muutkin asiat koristellaan värikkäästi ja on vaikea löytää ihmisten kansoittamia paikkoja, joissa ei aina soisi taustalla cumbia, hilpeä tai dramaattinen. 

Tapasin Apollon ja hän oli tietysti iloinen iloisen värisestä lahjakassistani, jossa oli paitsi Brysselin turuilta kerättyjä herkkuja, myös kahdeksan dinosaurusta. Niiden tarkoitus oli korvata Apollon lapsuuden trauma. Hän oli antanut toisten lasten leikkiä rakkaimmilla leluillaan - dinosauruksilla - mutta tuo anteliaisuus kostautui katkerasti, kun kaksi hienointa dinosaurusta oli leikkipäivän päätteeksi varastettu. Mikä pahinta, aikuiset eivät välittäneet lainkaan, vaikka itkevä Apollo turhaan etsi kadonneita dinosauruksiaan pimeän tuloon saakka. Apollo on toki nykyään aikuinen, mutta vääryyden korjaaminen myöhään on aina parempi kuin ei milloinkaan.

Tarkoituksemme oli ollut matkailla pitkin aluetta yhdessä, mutta kaksi takaiskua on rajoittanut suunnitelmia. Ensinnäkin ongelma vuokra-auton hankkimisen kanssa - olen saanut varatuksi auton vasta maanantaiksi 3. tammikuuta. Toinen ongelma oli Apollolle joulupäivänä sattunut onnettomuus, jossa hän rikkoi nilkkansa. Kun tapasimme Armeniassa, hän oli kävelykeppien varassa. Muutamaa päivää myöhemmin, kun lähdimme Salenton pikkukaupunkiin ja sen takana avautuvaan Cocoran laaksoon, Apollo kuitenkin jo käveli kokonaan ilman sauvoja, joskin hitaasti ja varovasti.

Vuoden tullessa viimeiseen päiväänsä olen onnistunut keräämään joitain uusia lajeja, niin ettei vuosi 2021 jäänyt historiaan yhden linnun varassa. Niitä tuli kaksi jo Monserratelta, mutta monta lisää Armenian Parque de la Vidasta, jossa on yllättävän hyvä autenttinen metsäosio. Cocoran laaksossa lajimäärä kasvoi entisestään. Majesteetillisia andienkondoreitakin näimme useita - se tosin ei ole elämänpinna, koska näin niitä ensi kerran Patagonian Andeilla tammikuussa 2014, mutta maapinna Kolumbiaan kuitenkin, koska en niitä täällä kolme vuotta sitten matkaillessani nähnyt.

Ensilumi, vettä ja vettä

Ollaan jo joulukuussa ja kuun toisena aamuna lankesi talven ensimmäinen lumisade Brysseliin. Eihän märkä lumi suojasäässä tietenkään pitkään pysynyt. Ihonväriltään trooppisten ja subtrooppisten leveyspiirien rotupiirteitä ilmentävät lapsilaumat, jotka edustavat tämän kansainvälisen kaupungin nousevia sukupolvia, tukkivat kiljuen jalkakäytäviä kaapiessaan vieraiden ihmisten autojen päältä lunta ennen kuin se ehtisi sulaa, ja mätkivät, lumipallottivat ja kiusasivat sillä toisiaan. Ja kirkuvan vihreät kauluskaijat kiljahtelivat puolestaan puistojen nyt jo lehdettömissä vanhoissa lehtipuissa.

Sen koommin ei lisää lunta ole kuulunut. Vettä senkin edestä. Atlanttisessa ilmastossa lämpötilat putoavat aniharvoin pakkasen puolelle. Suurin osa talvesta on sateista ja harmaata kuin Suomen syksy. Päivät toki ovat hieman pidempiä ja kevät tulee huomattavasti aikaisemmin. Koska pandemia on taas pahentunut, käyn toimistolla taas enää kerran viikossa, mutta kannan sateenvarjoa astalona.

Biden piti demokratiahuippukokouksensa ja Venäjä vaatii taas etupiirijakoa Eurooppaan. Tietysti sellaista, jota vain Lännen pitää kunnioittaman - Venäjällä ei ole aikeita kunnioittaa länsirajojaan, saisipa se ne kuinka kauas länteen tahansa. Sopimus on pelkkä bumaga. Länsi on tänä päivänä niin suomettunut, ettei kellekään näytä tulevan edes mieleen vaatia Venäjältä "kirjallisia ja oikeudellisesti sitovia takeita" siitä, ettei Venäjä enää laajene länteenpäin, hyökkäile naapurimaidensa alueille, miehitä niitä ja harjoita sotatoimia naapurimaitaan vastaan. Eihän Venäjä sellaista sopimusta tietenkään kunnioittaisi - vastaukseksi tulisi kieltoja, että mitään joukkoja tai miehityksiä on koskaan ollut edes olemassa, ja selityksiä sille, miksi Venäjän aseet ovat rauhanaseita ja siksi aivan eri asia kuin kauheat, hirveät imperialistiset Nato-aseet, jotka aivan kohta uhkaavat Venäjän ydinalueita ja kutistavat Venäjän Luxemburgin kokoluokkaan.

Suomi teki päätöksen uusien hävittäjien hankkimisesta. Signaali sekin. Pääministeri kävi baarissa ja vähän aiemmin joku sanoi televisiossa sanan neekeri.

Vuosi lähenee loppuaan ja jää historiaan luultavasti heikoimpana suorituksenani koko lintuharrastajaelämäni aikana. Olen nimittäin vuonna 2021 saanut plakkariin vain yhden uuden elämänpinnan (sarakerttusen Puolasta toukokuussa), sen lisäksi yhden muun Euroopan-pinnan (kaitanokkakiurun Espanjasta tammikuussa) ja yhden uuden Suomen-pinnan (punapäälepinkäisen Öröltä toukokuussa). Tästä on tietysti syyttäminen pandemiaa, joka on estänyt minua matkustamasta Euroopan ulkopuolelle. En ole myöskään lentänyt lentokoneella kertaakaan sitten Meksikosta paluun tammikuussa 2020.

Kotimantereella olen toki matkaillut, mutta vain yksityisautolla. Maapinnoja olen kirjannut lisää varsinkin Belgian kohdalle, mutta myös joidenkin muiden Länsi-Euroopan maiden ja Puolan. Asia vain on niin, että olen jo nähnyt melkein kaikki Euroopassa säännöllisesti esiintyvät lintulajit - puuttuvat lajit ovat joko hyvin harvinaisia tai löytyvät vain tietyiltä saarilta, joissa minun kieltämättä vielä on syytä käydä (Madeira, Azorit, Baleaarit).

Onneksi lintuharrastus ei kuitenkaan ole pelkkiä uusia lajeja. Vanhojen tuttujen lajien näkeminen yhä uudelleen on sekin luontoelämyksiä rikastuttavaa. Ehkä jonain päivänä saan vaihdettua kamerani parempaan, jolloin voin ottaa noiden tuttujen lajien kuvaamisenkin enemmän tosissani kuin nykyään tavallisella 300 mm objektiivin amatöörikameralla. Toisaalta kamera tuottaa eksoottisissa maissa vähemmän stressiä kun on vanha ja tavanomainen eikä liian kallis vehje. Jos olisi kallis ja hieno kamera, olisi vaikea vastustaa kiusausta raahata se mukana myös tropiikkiin.