Vietin viikonlopun Lontoossa. Nähtävyyksiä on tosin tullut katselleeksi, koska aika tuli käytettyä tehokkaasti merkittävän akateemisen hankkeen parissa. Se ei sentään estänyt sitä, että osa työskentelystä tapahtui kahviloissa ja pubeissa, mutta kaikki kävelyetäisyydellä samasta pienestä Notting Hill Gaten asunnosta.
Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä palasin Suomeen masentavien ja irrelevanttien toimieni pariin. Asuntoni on itkua herättävä painajainen, sillä viime viikolla muuttokuormani viimein tuli Afrikasta sillä seurauksella, etten enää mahdu edes kääntymään asunnossani. Afrikassa oli sentään mahdollista mennä kadulle ja lahjoittaa tavaransa köyhille. Täällä siitäkin joutuisi maksamaan omaisuuden, että saisi kärrättyä asioita jonnekin kierrätyskeskukseen.
Niin monet asiat, jotka olivat Syyriassa, Libanonissa ja Etiopiassa kaikin puolin hyödyllisiä, kuten vaikka astiat, viinitelineet ja sohvat, ovat Suomessa hyödyttömiä, koska eihän minulla täällä käy vieraita eivätkä he asunnossani mahtuisi käymäänkään. Täällä ei myöskään ole pihaa. Tai terassia. Kaikki ulkona on julkista. Nyt vasta valkenee koko se fundamentaalinen muutos, joka elämänlaadussa tapahtuu muutettaessa lämpimistä matalan hintatason maista kylmään ja kalliiseen Pohjolaan.
Yksi tärkeä syy palata Suomeen oli se, että täällä olisi enemmän vaihtoehtoja, paremmat mahdollisuudet tunnustella vaihtoehtoisia tapoja käyttää aikansa ja elämänsä ja löytää paremmin aikaa myös akateemisille harrastuksille, mutta mistä sitä aikaa repii, kun lomia ei ole ja illat ja viikonloput kuluvat kaikki arkiasioiden järjestelemiseen, täällä kun ei ole varaa pitää palkollisia.
Viime viikolla käteeni tarttui Katja Boxbergin ja Taneli Heikan kirja Lumedemokratia, joka on vuodatus suomalaista konsensuspolitiikkaa, autoritääristä ja salailevaa hallintotapaa, ähkyistä keskustelukulttuuria ja neuvostoliittolaista suomettumista vastaan. Olin tätä ennen kuullut kirjasta useasti, mutta nyt se vasta sattui kouraan.
Täytyy sanoa, että kyseessä on teos, joka ansaitsee paljon syvällisemmän huomioinnin kuin mitä päältäpäin näyttäisi. Asiat, joista siinä puhutaan, ovat totta ja me kaikki alitajuisesti tiedämme, että ne ovat totta, mutta silti kierrämme ja kiellämme. Ainoa, missä kirjoittajat mielestäni menevät hieman metsään, on se, että saadakseen kontrastia synkälle Suomi-kuvalleen he idealisoivat Länsi-Eurooppaa huomaamatta, että monet Suomea koskevat ongelmat ovat olleet ja ovat yhä todellisuutta muuallakin.
Ehkä heille vain jäi päällimmäiseksi kuva kesäisestä Tanskasta, jossa on jo pitkään ollut ihailtavan avoin keskusteluilmapiiri. Muistan aina aikoinaan matkustaessani lautalla viikoittain Malmöstä Kööpenhaminaan, kuinka tanskalainen ilma oli jotenkin vapaampaa hengittää kuin ruotsalainen, enkä nyt puhu mistään sauhuista ja huuruista vaan siitä, miten asioista keskustellaan, millainen lehdistö on ja niin edelleen. Mutta jos sitten ajatellaan vaikkapa Ruotsia saati Saksaa niin tietyt suomalaiset ilmiöt eivät näyttäydykään enää niin endeemisinä. Kyllähän Virokin aina ajoittain tuntuu äärettömästi vapaammalta kuin Suomi, kunnes sitten taas tulee hetkiä, jolloin kyseisen rakkaan maan pienuus iskee vasten kasvoja.
Mitä enemmän maailmaa näkee, sitä enemmän alkaa kyseenalaistaa suomalaisia totuuksia ja näkemään konsensuksella tarjoiltujen valheiden läpi. Ensialkuun se herättää matkamiehessä suuttumuksen, petetyksi tulemisen ja vastareaktion tunteita. Vähän myöhemmin alkaa kuitenkin myös huomata, mikä kaikki Suomessa on hyvää ja kaunista, ja kuinka kaikkialla maailmassa on omat ongelmansa ja sokeat pisteensä, absurdit konsensuksensa ja vaikenemisensa. Eivät ne tietystikään ole samoja, vaan vaihtelevat maasta toiseen.
Kaikki yhteiskunnat, omammekin, ovat niin kuin intialaisen sadun elefantti, jota kolme sokeaa tunnustelee eri puolilta, ja päätyy siten kolmeen täysin erilaiseen tulkintaan elefantista. Vatsaa tunnustellut ajattelee sen tynnyrimäiseksi, kärsää tunnustellut käärmeen tapaiseksi ja jalkaa tunnustelleella on oma käsityksensä. Sitten ovat vielä ne muut sokeat, jotka eivät edes tunnustele, mutta väittävät silti tietävänsä jotain kyseisestä elefantista, vähän niin kuin kaikki ne suomalaiset, jotka uskovat varmasti tietävänsä millainen Amerikka on tai millaisia arabit ovat.
Ihmiset ovat loppujen lopuksi enimmäkseen samanlaisia olentoja ja se, mitä kutsumme kulttuuriksi, ja minkä oletamme olevan jotain syvää, on yleensä jotain varsin pintapuolista ja muuttuu hyvinkin nopeasti. Kuvittelemme toisin, koska keksimme itsellemme teini-iässä tai viimeistään parikymppisinä voimakkaita identiteettejä, joihin sitten lopuksi aikuisiäksemme pyrimme linnoittautumaan, antaen niille kansallisia, uskonnollisia ja poliittisia selityksiä vaikka loputtomiin. Kuinka moni valitseekaan identiteettejään vain reagoidakseen johonkin, mikä tuotti pettymyksen?
Ihmisten luomilla järjestelmillä on kehityskaarensa. Instituutiot syntyvät usein innostuksen vallassa, kun pieni joukko valistuneita ja asialleen omistautuneita yksilöitä uskoo missioonsa. Sittemmin niiden hierarkkisuus kasvaa ja ne pöhöttyvät. Visionäärien tilalle johtajiksi nousee keskinkertaisia politrukkeja. Suuret organisaatiot korruptoituvat väistämättä, menettäen alkuperäiset tarkoituksensa ja missionsa ja korvaten rationaalista toimintaa symbolisella. Vakauden lisääntyessä puolueet alkavat muistuttaa toisiaan ja virastot kafkamaistuvat. Rakentaminen ja luominen loppuvat ja alkaa vallitsevan ylläpito, joka saa ajoittain fanaattisia muotoja: kynsin ja hampain, valhein ja myytein, pidetään kiinni jostain, mikä jo kadotti merkityksensä.
Maailmaa matkatessa nousee kuitenkin valtakuntien tuhkista yksi ajatus, joka vaikuttaa säilyttämisen arvoiselta. Länsimaisen demokratian kauneus ei ole siinä, että enemmistö olisi aina oikeassa, vaan siinä, että vapaus ja demokratia on yhdistetty toistensa välttämättömiksi vastinpareiksi. Kaikissa yhteiskunnissa on nimittäin jokseenkin samoissa suhteissa vähemmistö aidosti hyviä ja luovia ihmisiä, vastaavasti vähemmistö aidosti pahoja ja tuhoavia ihmisiä, ja suuri enemmistö ambivalentteja egoistis-konformistisia olentoja, joiden käyttäytyminen riippuu ympäröivän yhteiskunnan parametreistä.
Hyvä yhteiskunta on se, joka takaa vapauden hyville ihmisille ja pitää pahoja aisoissa. Paha yhteiskunta on se, jossa pahat nousevat hallitsemaan mielivallan keinoin. Totalitääriset kokeilut osoittavat raadollisesti, kuinka ambivalentti massa voi toimia pahuuden palveluksessa niin erilaisissa yhteiskunnissa kuin vaikkapa Saksa, Venäjä, Kambodža ja Iran.
Paljon puhutaan demokratiasta ja hyvästä hallinnosta, mutta harva kykenee näkemään, mihin niitä todellisuudessa tarvitaan: mikä merkitys valtaa rajoittavilla pelisäännöillä on koko yhteiskunnan terveydelle. Demokratiaan halveksuvasti suhtautuvien länsimaisten elitistien kannattaisi muistaa, että mikään yhteiskuntafilosofinen myytti ei ole ollut yhtä sitkeä - ja yhtä toteutumaton - kuin valistunut itsevaltius. Sen nimissä on päinvastoin tehty kaikki maailmanhistorian pöyristyttävimmät rikossarjat.
Libertaristien ja anarkistien kannattaa puolestaan muistaa, että valta tosiaan kasvaa kiväärien piipuista ja siinä on turha inistä luonnonoikeuksistaan. Ihmisoikeuksia on vain jos joku niitä takaa. Euroopassa on ihmisoikeuksia, koska ensin Iso-Britannia ja myöhemmin Yhdysvallat, jatkeenaan Pohjois-Atlantin liittouma, on niitä meille taannut. Ei se länsimainen demokratia niin kauhean huono asia olekaan ollut.
maanantai 24. elokuuta 2009
perjantai 21. elokuuta 2009
Kovaa peliä Itämerellä
Turistien taloudellisen merkityksen ainakin Helsingin keskustan alueella huomaa. Yhä useammin tapahtuu, että saan kassalla palvelua englanniksi - supisuomalaisilta kassaneideiltä. Näytänkö muka ulkomaalaiselta? Johtuuko se pukeutumisestani? Jos avaan suuni suomeksi, niin epäilykset kyllä kaikkoavat. Vai johtuuko se ostoksista? Esimerkiksi ulkomaankielisistä kirjoista ja lehdistä. Tai kuten viimeksi, siitä että tapaan ostaa pieniä rintataskuun mahtuvia muistikirjoja, ne kun täyttyvät nopeasti.
Itämeren alueella on myös saatu jännityksellä seurata rahtilaiva Arctic Sean ihmeellisiä seikkailuja. Ensin uutiskynnyksen ylittivät tiedot siitä, että rahtialus olisi kaapattu Gotlannin ja Öölannin välisillä vesillä Ruotsin rannikolla. Laivan kylkeen oli tullut kumivene, josta nousi Ruotsin huumepoliiseina esiintyneitä automaattiasein aseistautuneita miehiä. He pieksivät laivan miehistöä ja etsivät laivasta jotain, mutta sitten lähtivät tuolloisten uutisten mukaan tyhjin käsin.
Uutiset kuitenkin tulivat julkisuuteen, kun rahtilaiva oli jo jatkanut matkaansa Biskajanlahden vesille saakka. Uutisten ilmestyessä laiva sammutti kaikki valot ja ”katosi”. Siitäpä spekulaatiot vasta alkoivatkin. Alusta etsittiin kissojen ja koirien kanssa, kunnes se lopulta löytyi Kap Verden edustalta. Se on kovin kaukana algerialaisesta Bejaïan satamasta, johon aluksen piti toimittaa suomalaista puutavaraa Pietarsaaresta. Kävikin ilmi, että joko laiva oli kaapattu uudelleen tai alkuperäiset kaapparit eivät alun perinkään olleet lähteneet alukselta.
Milloin puhuttiin suomalaisesta, milloin latvialaisesta laivasta, mutta vaikka laiva purjehtii Maltan lipun alla ja sen pääomistajayritys on rekisteröity Suomeen, näyttävät kaikki osapuolet olevan venäläisiä: laivan miehistö, kaikkien asiaan liittyvien yritysten omistajat, kaapparit ja niin edelleen. Kovasti myös näyttää siltä, että osallisilla on kolmikirjaimisia taustoja ja kykyä masinoida hampaisiin asti aseistettuja kommandoryhmiä eri puolille Eurooppaa tahi Venäjän laivastoa piirittämään laivaa ja estämään ketään länsimaista viranomaista menemästä lähellekään.
Yksi asia on selvä: puutavaran vuoksi ei kukaan ole laivaa halunnut kaapata. Venäläisissä lehdissä on spekuloitu erilaisilla mahdollisilla lasteilla, joita laivassa olisi puutavaran lisäksi voinut olla: aseita, huumeita? Aseet vaikuttavat todennäköisemmiltä, kun laiva on menossa Venäjän lähialueilta Länsi-Afrikan suuntaan. Kuitenkin samalla näyttää myös siltä, että asiaan liittyy kahden eri venäläisjoukon keskinäinen välienselvittely, ja otapa siitä sitten selvää, kumpi jos kumpikaan on laillisella asialla ja kenelle monimutkaisesti omistetut ja rekisteröidyt laivat ja yritykset todellisuudessa kuuluvat.
Tällaiset meriseikkailut kertonevat myös, millaisiin välttämättömiin toimiin Venäjän laivaston ja turvallisuuspalvelujen on ryhdyttävä Itämeren alueella venäläis-saksalaisen Nordstream-kaasuputken valmistuessa. Onhan se kauheaa, että ”virolaiset” ja ”latvialaiset” merirosvot vaanivat viattomia venäläisaluksia jo Ruotsinkin rannikoilla! Helsingin Sanomissa haastatellun venäläislähteen mukaan pari viikkoa takaisin kaappaus olisikin ollut ruotsalaisten järjestämä kosto Pultavan taistelusta, jossa Kaarle XII kärsi tappion venäläisille Ukrainassa vuonna 1709, sattumoisin melkein tasan kolmesataa vuotta sitten. Taistelu sinetöi taannoin Venäjän ekspansion länteen ja Itämerelle ja Ruotsin suurvaltakauden tappion.
Tuskinpa Suomen ja Ruotsin merivartiostoille, jostain balteista puhumattakaan, jää enää kohta sanansijaa, kun sankarillinen Venäjän laivasto erilaisine kommandojoukkoineen ryhtyy turvaamaan Euroopan pohjoisia merireittejä. Pian Pohjoismaat tarvitsevat komentaja Hamiltonin palveluksia myös tosielämässä.
Itämeren alueella on myös saatu jännityksellä seurata rahtilaiva Arctic Sean ihmeellisiä seikkailuja. Ensin uutiskynnyksen ylittivät tiedot siitä, että rahtialus olisi kaapattu Gotlannin ja Öölannin välisillä vesillä Ruotsin rannikolla. Laivan kylkeen oli tullut kumivene, josta nousi Ruotsin huumepoliiseina esiintyneitä automaattiasein aseistautuneita miehiä. He pieksivät laivan miehistöä ja etsivät laivasta jotain, mutta sitten lähtivät tuolloisten uutisten mukaan tyhjin käsin.
Uutiset kuitenkin tulivat julkisuuteen, kun rahtilaiva oli jo jatkanut matkaansa Biskajanlahden vesille saakka. Uutisten ilmestyessä laiva sammutti kaikki valot ja ”katosi”. Siitäpä spekulaatiot vasta alkoivatkin. Alusta etsittiin kissojen ja koirien kanssa, kunnes se lopulta löytyi Kap Verden edustalta. Se on kovin kaukana algerialaisesta Bejaïan satamasta, johon aluksen piti toimittaa suomalaista puutavaraa Pietarsaaresta. Kävikin ilmi, että joko laiva oli kaapattu uudelleen tai alkuperäiset kaapparit eivät alun perinkään olleet lähteneet alukselta.
Milloin puhuttiin suomalaisesta, milloin latvialaisesta laivasta, mutta vaikka laiva purjehtii Maltan lipun alla ja sen pääomistajayritys on rekisteröity Suomeen, näyttävät kaikki osapuolet olevan venäläisiä: laivan miehistö, kaikkien asiaan liittyvien yritysten omistajat, kaapparit ja niin edelleen. Kovasti myös näyttää siltä, että osallisilla on kolmikirjaimisia taustoja ja kykyä masinoida hampaisiin asti aseistettuja kommandoryhmiä eri puolille Eurooppaa tahi Venäjän laivastoa piirittämään laivaa ja estämään ketään länsimaista viranomaista menemästä lähellekään.
Yksi asia on selvä: puutavaran vuoksi ei kukaan ole laivaa halunnut kaapata. Venäläisissä lehdissä on spekuloitu erilaisilla mahdollisilla lasteilla, joita laivassa olisi puutavaran lisäksi voinut olla: aseita, huumeita? Aseet vaikuttavat todennäköisemmiltä, kun laiva on menossa Venäjän lähialueilta Länsi-Afrikan suuntaan. Kuitenkin samalla näyttää myös siltä, että asiaan liittyy kahden eri venäläisjoukon keskinäinen välienselvittely, ja otapa siitä sitten selvää, kumpi jos kumpikaan on laillisella asialla ja kenelle monimutkaisesti omistetut ja rekisteröidyt laivat ja yritykset todellisuudessa kuuluvat.
Tällaiset meriseikkailut kertonevat myös, millaisiin välttämättömiin toimiin Venäjän laivaston ja turvallisuuspalvelujen on ryhdyttävä Itämeren alueella venäläis-saksalaisen Nordstream-kaasuputken valmistuessa. Onhan se kauheaa, että ”virolaiset” ja ”latvialaiset” merirosvot vaanivat viattomia venäläisaluksia jo Ruotsinkin rannikoilla! Helsingin Sanomissa haastatellun venäläislähteen mukaan pari viikkoa takaisin kaappaus olisikin ollut ruotsalaisten järjestämä kosto Pultavan taistelusta, jossa Kaarle XII kärsi tappion venäläisille Ukrainassa vuonna 1709, sattumoisin melkein tasan kolmesataa vuotta sitten. Taistelu sinetöi taannoin Venäjän ekspansion länteen ja Itämerelle ja Ruotsin suurvaltakauden tappion.
Tuskinpa Suomen ja Ruotsin merivartiostoille, jostain balteista puhumattakaan, jää enää kohta sanansijaa, kun sankarillinen Venäjän laivasto erilaisine kommandojoukkoineen ryhtyy turvaamaan Euroopan pohjoisia merireittejä. Pian Pohjoismaat tarvitsevat komentaja Hamiltonin palveluksia myös tosielämässä.
sunnuntai 9. elokuuta 2009
Näkymätön matkustaja
Helsingissä on kesäsunnuntaisin perin hiljaista. Järjenvastaisesti suurin osa kahviloista on kiinni. Ne ovat kai tarkoitetut mummoille, joilla on aikaa kahviloihin silloinkin kun muu kansa on töissä. Onneksi erilaisia etnisiä paikkoja pidetään auki. Tulee mieleeni juhannus, jolloin satoi ja ainoat ihmisryhmät, joita kohtasin juhannusmaa Suomen pääkaupungin yöttömässä yössä olivat ulkomaisia turisteja. He ihmettelivät lehtien palstoillekin asti, missä kaikki ovat.
Jonakin toisena näistä sunnuntaista tulin myöhään kotiin ja matkalla kohtasin ensin humalaisia ruotsalaisia, sitten humalaisia saksalaisia ja lopulta humalaisia somaleja, mutta alkuasukkaita ei näkynyt. Sen sijaan kanit ovat levinneet jo Kallioonkin - näin siellä juuri useita yksilöitä pulujen joukossa. Juopot olivat kerääntyneet jalkaväkirykmentti II:n muisto-obeliskille julistaen kovaan ääneen totuuksia yhteiskunnan vajoamisesta yhä syvemmälle rappion suohon.
Raitiovaunussa kohtasin eräänä hiljattaisena päivänä näkymättömän matkustajan. Lähellä minua istui nimittäin nainen, joka näytti pelokkaalta. Hän kävi kärttyisää keskustelua näkymättömän matkustajan kanssa.
- "Ole nyt hiljaa. Älä puhu kaikkien kuullen minun asioistani."
- Hiljaisuus.
- "No älä huuda minulle! Kerro omista asioistasi. Niin! Kerropa meille jotain itsestäsi. Älä minun asioitani levittele."
- Hiljaisuus.
- "Älä puhu tuohon sävyyn minulle. Minä olen hieno ihminen, sivistynyt ihminen. Mikä sinä olet?"
- Hiljaisuus.
- "Kuule tämä on vakava asia. Ihminen on sairas ja se ei ole mikään naurun asia. Sinun ei tarvitse siitä kaikille puhua."
Ja näin se eteni loputtomasti. Naisen lähellä ei näkynyt ketään. Lähtiessäni pois omalla pysäkilläni oli kuin olisin hyvin hämärästi kuullut näkymättömän matkustajan puhetta.
Nimetön lukija lähetti palautetta siitä, ettei Akuninin kirjojen suomentamista ole jatkettu ja ehdotti nettivetoomusta asiasta. Tässä se vetoomus tulee: Werner Söderström -osakeyhtiö! Olkaa niin hyvät ja jatkakaa Boris Akuninin kirjojen suomentamista pikimmiten, ja aloittakaa vaikka teoksesta Statskii sovjetnik, johon sarjan suomentaminen nähdäkseni jäi, ellei lasketa sitä, että suomeksi julkaistiin Erikoistehtävien kahdesta osasta ainoastaan toinen, Patasotilas, kun taas Viiltäjä-Jackin venäläisyyden ja viimeiset vaiheet paljastava osa on yhä suomentamatta.
Lukijalle voin todeta, että viroksi kirjojen julkaiseminen on jatkunut nopeaan tahtiin ja niinpä Akuninin teokset ovatkin hyvin saatavissa Tallinnan, Tarton ja Pärnun kirjakaupoista. Venäjällä on tehty myös filmatisointeja ainakin kahdesta Akuninin kirjasta, Turetskii gambit ja Statskii sovjetnik. Nämäkin ovat Tallinnasta saatavissa viron- ja englanninkielisin tekstityksin.
Turkkilaisen gambiitin elokuvaversio on sinänsä viihdyttävä, mutta se ei ole lainkaan uskollinen kirjalle ja mikä pahinta, juoni ja erityisesti loppuratkaisu on muutettu ilmeisesti poliittisesti korrektimmiksi, jolloin elokuva on huomattavasti kirjaa turkkilaisvastaisempi ja siitä jää puuttumaan kirjan loistava vastinpariasetelma Fandorinin ja hänen turkkilaisen vastineensa välillä. Molemmathan olivat loppujen lopuksi paitsi patriootteja, myös omien imperiumiensa reformisteja, joilla oli isänmaallisen agendan lisäksi oma sisäpoliittinen arvolataus toimissaan.
Sen sijaan Valtioneuvoksen elokuvaversio on erinomaisen suositeltava ja lisäksi paljon uskollisempi kirjalle. Ainoastaan aivan loppuun on tehty poliittinen muutos, kun kirjasarjan idean vastaisesti elokuvan lopussa Fandorin muuttaakin mieltään ja päättää sittenkin, kaikesta tapahtuneesta huolimatta, että tsaarin palveleminen on velvollisuus.
Tämän kesän kirjasuosituksiini voin lisätä intialaisen Vikas Swarupin kirjan Six Suspects, joka jäi käteeni Beirutin lentokentältä. Swarup on paljon tunnetumpi aiemmasta kirjastaan Q&A, jonka pohjalta tehtiin Suomessakin esitetty menestyselokuva Slummien miljonääri. Kuudessa epäillyssä maalataan kaleidoskooppimainen kuva Intiasta ja sen yhteiskunnasta kuuden täysin erilaisen ihmisen näkökulmasta. Näitä ihmisiä yhdistää ainoastaan se, että he sattuvat eri teitä päätymään epäilyksenalaisiksi Uttar Pradeshin osavaltion korruptoituneen sisäministerin playboy-pojan murhaan. Myönnän, että vaikka kirja aivan lopussa menee jo varsin villiksi yhteensattumien summassaan, nauroin hysteerisesti joillekin luvuille.
Jonakin toisena näistä sunnuntaista tulin myöhään kotiin ja matkalla kohtasin ensin humalaisia ruotsalaisia, sitten humalaisia saksalaisia ja lopulta humalaisia somaleja, mutta alkuasukkaita ei näkynyt. Sen sijaan kanit ovat levinneet jo Kallioonkin - näin siellä juuri useita yksilöitä pulujen joukossa. Juopot olivat kerääntyneet jalkaväkirykmentti II:n muisto-obeliskille julistaen kovaan ääneen totuuksia yhteiskunnan vajoamisesta yhä syvemmälle rappion suohon.
Raitiovaunussa kohtasin eräänä hiljattaisena päivänä näkymättömän matkustajan. Lähellä minua istui nimittäin nainen, joka näytti pelokkaalta. Hän kävi kärttyisää keskustelua näkymättömän matkustajan kanssa.
- "Ole nyt hiljaa. Älä puhu kaikkien kuullen minun asioistani."
- Hiljaisuus.
- "No älä huuda minulle! Kerro omista asioistasi. Niin! Kerropa meille jotain itsestäsi. Älä minun asioitani levittele."
- Hiljaisuus.
- "Älä puhu tuohon sävyyn minulle. Minä olen hieno ihminen, sivistynyt ihminen. Mikä sinä olet?"
- Hiljaisuus.
- "Kuule tämä on vakava asia. Ihminen on sairas ja se ei ole mikään naurun asia. Sinun ei tarvitse siitä kaikille puhua."
Ja näin se eteni loputtomasti. Naisen lähellä ei näkynyt ketään. Lähtiessäni pois omalla pysäkilläni oli kuin olisin hyvin hämärästi kuullut näkymättömän matkustajan puhetta.
Nimetön lukija lähetti palautetta siitä, ettei Akuninin kirjojen suomentamista ole jatkettu ja ehdotti nettivetoomusta asiasta. Tässä se vetoomus tulee: Werner Söderström -osakeyhtiö! Olkaa niin hyvät ja jatkakaa Boris Akuninin kirjojen suomentamista pikimmiten, ja aloittakaa vaikka teoksesta Statskii sovjetnik, johon sarjan suomentaminen nähdäkseni jäi, ellei lasketa sitä, että suomeksi julkaistiin Erikoistehtävien kahdesta osasta ainoastaan toinen, Patasotilas, kun taas Viiltäjä-Jackin venäläisyyden ja viimeiset vaiheet paljastava osa on yhä suomentamatta.
Lukijalle voin todeta, että viroksi kirjojen julkaiseminen on jatkunut nopeaan tahtiin ja niinpä Akuninin teokset ovatkin hyvin saatavissa Tallinnan, Tarton ja Pärnun kirjakaupoista. Venäjällä on tehty myös filmatisointeja ainakin kahdesta Akuninin kirjasta, Turetskii gambit ja Statskii sovjetnik. Nämäkin ovat Tallinnasta saatavissa viron- ja englanninkielisin tekstityksin.
Turkkilaisen gambiitin elokuvaversio on sinänsä viihdyttävä, mutta se ei ole lainkaan uskollinen kirjalle ja mikä pahinta, juoni ja erityisesti loppuratkaisu on muutettu ilmeisesti poliittisesti korrektimmiksi, jolloin elokuva on huomattavasti kirjaa turkkilaisvastaisempi ja siitä jää puuttumaan kirjan loistava vastinpariasetelma Fandorinin ja hänen turkkilaisen vastineensa välillä. Molemmathan olivat loppujen lopuksi paitsi patriootteja, myös omien imperiumiensa reformisteja, joilla oli isänmaallisen agendan lisäksi oma sisäpoliittinen arvolataus toimissaan.
Sen sijaan Valtioneuvoksen elokuvaversio on erinomaisen suositeltava ja lisäksi paljon uskollisempi kirjalle. Ainoastaan aivan loppuun on tehty poliittinen muutos, kun kirjasarjan idean vastaisesti elokuvan lopussa Fandorin muuttaakin mieltään ja päättää sittenkin, kaikesta tapahtuneesta huolimatta, että tsaarin palveleminen on velvollisuus.
Tämän kesän kirjasuosituksiini voin lisätä intialaisen Vikas Swarupin kirjan Six Suspects, joka jäi käteeni Beirutin lentokentältä. Swarup on paljon tunnetumpi aiemmasta kirjastaan Q&A, jonka pohjalta tehtiin Suomessakin esitetty menestyselokuva Slummien miljonääri. Kuudessa epäillyssä maalataan kaleidoskooppimainen kuva Intiasta ja sen yhteiskunnasta kuuden täysin erilaisen ihmisen näkökulmasta. Näitä ihmisiä yhdistää ainoastaan se, että he sattuvat eri teitä päätymään epäilyksenalaisiksi Uttar Pradeshin osavaltion korruptoituneen sisäministerin playboy-pojan murhaan. Myönnän, että vaikka kirja aivan lopussa menee jo varsin villiksi yhteensattumien summassaan, nauroin hysteerisesti joillekin luvuille.
torstai 6. elokuuta 2009
Kovaa peliä Kaspiassa
Ennustin tammikuussa, että tämän vuoden aikana Obama tulee joutumaan ulkopoliittisiin tulikokeisiin sekä Venäjän että Iranin toimesta. Tämä näyttää käyvän toteen. Moskova ja Teheran ovat imperiaalisia pääkaupunkeja, joissa hallitsevat tällä hetkellä vapauden ja demokratian kansainvälisesti vaarallisimmat viholliset. Väite kuulostaa kovalta, koska oletamme että ovathan Venäjä ja Iran edelleenkin demokraattisempia kuin vaikkapa Kiina, puhumattakaan Pohjois-Koreasta ja Turkmenistanista.
Puhutaan kuitenkin eri asioista. Pohjois-Korea ja Turkmenistan ovat marginaalisia tapauksia. Niitä johtavat diktaattorit ovat kaikissa absurdeissa edesottamuksissaan maailmanpolitiikkaa seuraavien tiedotusvälineiden pellejä. Kiina on tietysti aivan omaa luokkaansa ja sen kotimainen politiikka on yhtä demokratian ja vapauden vastaista kuin Venäjän ja Iranin. Vuoden sisään Kiina on murskannut sekä tiibetiläisten että uiguurien kansannousut herättämättä maailmalla juuri muuta kuin pientä paheksuntaa.
Kiina on kuitenkin kärsivällinen suurvalta, joka tietää olevansa vahva ja olettaa aikaa olevan riittävästi, jotta se voi edelleen vahvistua. Kiinalla ei tunnu olevan tarvetta masinoida naapurimaihinsa sotia ja vallankaappauksia. Se ei tiettävästi panosta terrorismin maailmanlaajuiseen tukemiseen eikä pyri luomaan militantteja provokaattoriryhmiä luomaan hävitystä demokraattisiin tai demokratioiksi pyrkiviin maihin. Kiina valloittaa Afrikkaa ja Etelä-Aasiaa taloudellisin keinoin ja harrastaa aggressiivista teollis-teknologista vakoilua, muttei pyri jatkuvasti subversiiviseen epävakauden lietsomiseen, sillä katsoo hyötyvänsä vakaudesta.
Moskovan ja Teheranin regiimejä erottavat Pekingistä erityisesti kaksi patologista piirrettä: kärsimättömyys ja vainoharhaisuus. Ne ovat kärsimättömiä, koska ne haluavat saavuttaa suurvalta-aseman, johon niillä ei ole kansantaloudellisia eikä väestöjen lojaalisuuteen pohjaavia edellytyksiä. Ne haluavat saavuttaa laajan alueellisen hegemonian lähimaissaan jo nykyisten johtajien hallitessa.
Varsinkin Venäjä mutta myös Iran ovat pinta-alaltaan valtavia ja väestöpohjaltaankin erittäin suuria valtioita, vaikkakin on syytä muistaa, että Venäjä on väestöltään "vain" Pakistanin luokkaa, taloudeltaan Alankomaiden tai Turkin, joskin Venäjän talous pohjaa hyvin yksipuolisesti energiaraaka-aineiden korkeaan hintaan. Sama energiaraaka-aineiden hintataso on myös Iranin talouden perusta. Iran on väestöltään Turkin kokoluokkaa, taloudeltaan ei lähelläkään merkittävää tasoa.
Moskovan ja Teheranin regiimit eivät ole valmiita hyväksymään objektiivista paikkaansa maailman valtioiden joukossa, vaan ottavat itselleen messiaanisia maailmanvalloitustehtäviä. Taloudellista ja kannatuksellista heikkouttaan ne kompensoivat aggressiivisella ulkopolitiikalla ja panostuksella aseisiin, tiedustelupalveluihin, omien kansalaisten valvontaan sekä massiiviseen maailman poliittista todellisuutta ja historiaa vääristelevään propagandaan. Ne eivät hae muulta maailmalta luottamusta, vaan kunnioitusta, ja tämän kunnioituksen ne hankkivat lähinnä pelottelulla. Venäjällä on riittävästi ydinaseita koko maailman tuhoamiseen ja Iran pyrkii kuumeisesti hankkimaan ydinaseen. Arvostelijoilla on alhainen eliniänodote, eikä pyritä edes kovin aktiivisesti salaamaan, miksi ja kenen toimesta arvostelijat pääsevät hengestään Lontoossa, Wienissä, Istanbulissa, Costa del Solilla, Dohassa ja Beirutissa asti.
Erityisen vaarallisiksi Venäjän ja Iranin tekee se seikka, että näiden maiden hallitsevat eliitit elävät vainoharhaisessa todellisuudessa. Ne olettavat kaikkien muiden maiden samoin kuin kotimaisten tahojenkin juonittelevan lakkaamatta niiden päänmenoksi. Venäjä käyttäytyy ikään kuin se olisi jokin pikkuvaltio, jota uhkaa akuutti kutistuminen olemattomiin - tai venäläisessä kielenkäytössä "saarto". Kuinka mantereen kokoisen suurvallan muka voi saartaa? Jokainen terveellä järjellä varustettu ihminen ymmärtää, että Viro, Latvia ja Georgia eivät uhkaa Venäjän turvallisuutta millään tavalla. Tästä huolimatta Venäjä näyttää tekevän kaikkensa, jotta muodostaisi itse fundamentaalisen uhan näiden valtioiden ja kansojen olemassaololle.
Nyt kun on kulunut vuosi Venäjän täysimittaisesta sotilaallisesta hyökkäyksestä Georgiaan, Venäjä on osseettivasalleineen jälleen kiihdyttänyt provokaatioitaan Georgiaa vastaan. Samalla se on lietsonut vihamielistä propagandaa, syyttäen Georgiaa provokaatioista, vaikka tiettävästi ainoastaan Venäjän aseistamat ja kontrolloimat laittomat osseettimilitiat ovat suorittaneet aseellisia provokaatioita Georgiaa vastaan.
Venäjä vaati viime viikolla Georgiaa myöntämään pääsyn sadoille pohjoisossetialaisille (siis venäläisille) "pyhiinvaeltajille" georgialaiseen Truson laaksoon Kazbekin lähellä. Mahtoivatkohan "pyhiinvaeltajat" olla myös aseistettuja? Kun Georgia epäsi pääsyn laaksoonsa, Etelä-Ossetian separatistijohtaja Eduard Kokoity vaati Georgiaa luovuttamaan Truson laakson ja muita vuoristolaaksoja! Samanlaisia vaatimuksia Venäjä liittolaisineen on tehnyt jatkuvasti, pyrkien siirtämään miehitettyjen alueiden rajoja yhä kauemmas Georgian sisään. Venäjän sotilaat myös hyökkäsivät Georgian puolelle Kvešin kylän alueella ja miehittivät uuden eteentyönnetyn aseman Georgiassa. Etnisesti megreliläisellä Galin alueella sitä miehittävät venäläiset ja abhaasiseparatistit toimeenpanivat uutisten mukaan joukkopidätyksiä.
Vanhan suomalaissanonnan vastaisesti sotaan riittää valitettavasti yksi osapuoli. Vaikka Georgia pidättäytyisi edelleen vastaamasta Venäjän provokaatioihin, ennen pitkää sen on pakko ryhtyä maanpuolustustoimiin, kuten kävi myös vuosi sitten. Silloin kaikki Venäjän ymmärtäjät kirkuvat taas Georgian "hyökänneen" (oman maansa sisällä) ja syyttävät Saakašviliä "virhearvioinneista", kun tämä ei antanut venäläisjoukkojen perustaa uusia tukikohtia Georgian alueille. Tai tuoda tankkeja Tbilisiin.
Edessä ovat samat vaihtoehdot kuin Suomella ja Baltian mailla oli Molotov-Ribbentrop -sopimuksen jälkeen. Joko antaa pala palalta periksi, kuten Baltian maat tekivät, menettäen itsenäisyytensä ja suuren osan väestöstään. Tai taistella vastaan, kuten Suomi teki talvisodassa ja Georgia vuosi sitten, kärsien vakavia seurauksia mutta säilyttäen vapautensa.
Viime viikkoina Venäjä on jälleen ampunut Mainilan laukauksia ja Georgian vaihtoehdot jäävät samaan kuin vuosi sitten: sen on pyrittävä sitomaan tuekseen se ainoa asia, jota Venäjä kunnioittaa - vahvempi sotilasvoima. Sitä löytyy ainoastaan Yhdysvalloista ja Natosta. Moni uskoo, että matalan profiilinsa takana kulisseissa Yhdysvallat viime kädessä pani stopin myös Venäjän viimevuotiselle vyörylle Tbilisiä kohti. Tiedustelualalla on tapana, että menestyksellisistä operaatioista ei puhuta. Poliitikot sen aina silloin tällöin unohtavat ja tämä pätee myös turhankin suorapuheiseen Saakašviliin.
Mitä Iraniin tulee, kansannousun murskaaminen jatkuu siellä edelleen, vaikka maailman tiedotusvälineet ovat jo alkaneet suunnata huomiotaan pois. Puhutaan massateloituksista. Opposition johtajia on vangittu, satoja ellei tuhansia opiskelijoita myös. Aseettomia teinejä on ammuttu ja piesty.
Uhmakkaat "Jumala on suuri" ja "kuolema diktaattorille" -huudot kaikuvat yhä Teheranin illoissa katoilta, ja nuoriso pakenee pasdaraneja ja basidžeja. Muistutuksena siitä, mistä Ahmadinejadin regiimi saa tukensa ja tiedusteluapunsa, on Teheranissa viime viikkoina huudettu myös "kuolema Venäjälle". Se on uutta. Mutta iranilaiset ovat rokotettuja konspiratiiviselle maailmankuvalle ja propagandatoistolle.
Tuhannet iranilaiset ovat pettyneet Obaman hallinnon laimeisiin reaktioihin, puhumattakaan Valkoisen Talon tiedottaja Gibbsin lapsuksesta tunnustaa Ahmadinejad "vaaleilla valituksi". Tulikokeen korkeintaan välttävällä läpäisemisellä tulee olemaan ikäviä seurannaisvaikutuksia sekä Libanonissa että Palestiinassa. Druusien johtajan Walid Jumblatin takinkäännös on ehkä tästä esimakua, sillä Jumblat perinteisesti haistaa maailmanpolitiikan tuulten käännökset muita poliitikkoja aiemmin. Toivottavasti georgialaisten ja ukrainalaisten ei tarvitse tänä syksynä pettyä yhtä katkerasti.
Puhutaan kuitenkin eri asioista. Pohjois-Korea ja Turkmenistan ovat marginaalisia tapauksia. Niitä johtavat diktaattorit ovat kaikissa absurdeissa edesottamuksissaan maailmanpolitiikkaa seuraavien tiedotusvälineiden pellejä. Kiina on tietysti aivan omaa luokkaansa ja sen kotimainen politiikka on yhtä demokratian ja vapauden vastaista kuin Venäjän ja Iranin. Vuoden sisään Kiina on murskannut sekä tiibetiläisten että uiguurien kansannousut herättämättä maailmalla juuri muuta kuin pientä paheksuntaa.
Kiina on kuitenkin kärsivällinen suurvalta, joka tietää olevansa vahva ja olettaa aikaa olevan riittävästi, jotta se voi edelleen vahvistua. Kiinalla ei tunnu olevan tarvetta masinoida naapurimaihinsa sotia ja vallankaappauksia. Se ei tiettävästi panosta terrorismin maailmanlaajuiseen tukemiseen eikä pyri luomaan militantteja provokaattoriryhmiä luomaan hävitystä demokraattisiin tai demokratioiksi pyrkiviin maihin. Kiina valloittaa Afrikkaa ja Etelä-Aasiaa taloudellisin keinoin ja harrastaa aggressiivista teollis-teknologista vakoilua, muttei pyri jatkuvasti subversiiviseen epävakauden lietsomiseen, sillä katsoo hyötyvänsä vakaudesta.
Moskovan ja Teheranin regiimejä erottavat Pekingistä erityisesti kaksi patologista piirrettä: kärsimättömyys ja vainoharhaisuus. Ne ovat kärsimättömiä, koska ne haluavat saavuttaa suurvalta-aseman, johon niillä ei ole kansantaloudellisia eikä väestöjen lojaalisuuteen pohjaavia edellytyksiä. Ne haluavat saavuttaa laajan alueellisen hegemonian lähimaissaan jo nykyisten johtajien hallitessa.
Varsinkin Venäjä mutta myös Iran ovat pinta-alaltaan valtavia ja väestöpohjaltaankin erittäin suuria valtioita, vaikkakin on syytä muistaa, että Venäjä on väestöltään "vain" Pakistanin luokkaa, taloudeltaan Alankomaiden tai Turkin, joskin Venäjän talous pohjaa hyvin yksipuolisesti energiaraaka-aineiden korkeaan hintaan. Sama energiaraaka-aineiden hintataso on myös Iranin talouden perusta. Iran on väestöltään Turkin kokoluokkaa, taloudeltaan ei lähelläkään merkittävää tasoa.
Moskovan ja Teheranin regiimit eivät ole valmiita hyväksymään objektiivista paikkaansa maailman valtioiden joukossa, vaan ottavat itselleen messiaanisia maailmanvalloitustehtäviä. Taloudellista ja kannatuksellista heikkouttaan ne kompensoivat aggressiivisella ulkopolitiikalla ja panostuksella aseisiin, tiedustelupalveluihin, omien kansalaisten valvontaan sekä massiiviseen maailman poliittista todellisuutta ja historiaa vääristelevään propagandaan. Ne eivät hae muulta maailmalta luottamusta, vaan kunnioitusta, ja tämän kunnioituksen ne hankkivat lähinnä pelottelulla. Venäjällä on riittävästi ydinaseita koko maailman tuhoamiseen ja Iran pyrkii kuumeisesti hankkimaan ydinaseen. Arvostelijoilla on alhainen eliniänodote, eikä pyritä edes kovin aktiivisesti salaamaan, miksi ja kenen toimesta arvostelijat pääsevät hengestään Lontoossa, Wienissä, Istanbulissa, Costa del Solilla, Dohassa ja Beirutissa asti.
Erityisen vaarallisiksi Venäjän ja Iranin tekee se seikka, että näiden maiden hallitsevat eliitit elävät vainoharhaisessa todellisuudessa. Ne olettavat kaikkien muiden maiden samoin kuin kotimaisten tahojenkin juonittelevan lakkaamatta niiden päänmenoksi. Venäjä käyttäytyy ikään kuin se olisi jokin pikkuvaltio, jota uhkaa akuutti kutistuminen olemattomiin - tai venäläisessä kielenkäytössä "saarto". Kuinka mantereen kokoisen suurvallan muka voi saartaa? Jokainen terveellä järjellä varustettu ihminen ymmärtää, että Viro, Latvia ja Georgia eivät uhkaa Venäjän turvallisuutta millään tavalla. Tästä huolimatta Venäjä näyttää tekevän kaikkensa, jotta muodostaisi itse fundamentaalisen uhan näiden valtioiden ja kansojen olemassaololle.
Nyt kun on kulunut vuosi Venäjän täysimittaisesta sotilaallisesta hyökkäyksestä Georgiaan, Venäjä on osseettivasalleineen jälleen kiihdyttänyt provokaatioitaan Georgiaa vastaan. Samalla se on lietsonut vihamielistä propagandaa, syyttäen Georgiaa provokaatioista, vaikka tiettävästi ainoastaan Venäjän aseistamat ja kontrolloimat laittomat osseettimilitiat ovat suorittaneet aseellisia provokaatioita Georgiaa vastaan.
Venäjä vaati viime viikolla Georgiaa myöntämään pääsyn sadoille pohjoisossetialaisille (siis venäläisille) "pyhiinvaeltajille" georgialaiseen Truson laaksoon Kazbekin lähellä. Mahtoivatkohan "pyhiinvaeltajat" olla myös aseistettuja? Kun Georgia epäsi pääsyn laaksoonsa, Etelä-Ossetian separatistijohtaja Eduard Kokoity vaati Georgiaa luovuttamaan Truson laakson ja muita vuoristolaaksoja! Samanlaisia vaatimuksia Venäjä liittolaisineen on tehnyt jatkuvasti, pyrkien siirtämään miehitettyjen alueiden rajoja yhä kauemmas Georgian sisään. Venäjän sotilaat myös hyökkäsivät Georgian puolelle Kvešin kylän alueella ja miehittivät uuden eteentyönnetyn aseman Georgiassa. Etnisesti megreliläisellä Galin alueella sitä miehittävät venäläiset ja abhaasiseparatistit toimeenpanivat uutisten mukaan joukkopidätyksiä.
Vanhan suomalaissanonnan vastaisesti sotaan riittää valitettavasti yksi osapuoli. Vaikka Georgia pidättäytyisi edelleen vastaamasta Venäjän provokaatioihin, ennen pitkää sen on pakko ryhtyä maanpuolustustoimiin, kuten kävi myös vuosi sitten. Silloin kaikki Venäjän ymmärtäjät kirkuvat taas Georgian "hyökänneen" (oman maansa sisällä) ja syyttävät Saakašviliä "virhearvioinneista", kun tämä ei antanut venäläisjoukkojen perustaa uusia tukikohtia Georgian alueille. Tai tuoda tankkeja Tbilisiin.
Edessä ovat samat vaihtoehdot kuin Suomella ja Baltian mailla oli Molotov-Ribbentrop -sopimuksen jälkeen. Joko antaa pala palalta periksi, kuten Baltian maat tekivät, menettäen itsenäisyytensä ja suuren osan väestöstään. Tai taistella vastaan, kuten Suomi teki talvisodassa ja Georgia vuosi sitten, kärsien vakavia seurauksia mutta säilyttäen vapautensa.
Viime viikkoina Venäjä on jälleen ampunut Mainilan laukauksia ja Georgian vaihtoehdot jäävät samaan kuin vuosi sitten: sen on pyrittävä sitomaan tuekseen se ainoa asia, jota Venäjä kunnioittaa - vahvempi sotilasvoima. Sitä löytyy ainoastaan Yhdysvalloista ja Natosta. Moni uskoo, että matalan profiilinsa takana kulisseissa Yhdysvallat viime kädessä pani stopin myös Venäjän viimevuotiselle vyörylle Tbilisiä kohti. Tiedustelualalla on tapana, että menestyksellisistä operaatioista ei puhuta. Poliitikot sen aina silloin tällöin unohtavat ja tämä pätee myös turhankin suorapuheiseen Saakašviliin.
Mitä Iraniin tulee, kansannousun murskaaminen jatkuu siellä edelleen, vaikka maailman tiedotusvälineet ovat jo alkaneet suunnata huomiotaan pois. Puhutaan massateloituksista. Opposition johtajia on vangittu, satoja ellei tuhansia opiskelijoita myös. Aseettomia teinejä on ammuttu ja piesty.
Uhmakkaat "Jumala on suuri" ja "kuolema diktaattorille" -huudot kaikuvat yhä Teheranin illoissa katoilta, ja nuoriso pakenee pasdaraneja ja basidžeja. Muistutuksena siitä, mistä Ahmadinejadin regiimi saa tukensa ja tiedusteluapunsa, on Teheranissa viime viikkoina huudettu myös "kuolema Venäjälle". Se on uutta. Mutta iranilaiset ovat rokotettuja konspiratiiviselle maailmankuvalle ja propagandatoistolle.
Tuhannet iranilaiset ovat pettyneet Obaman hallinnon laimeisiin reaktioihin, puhumattakaan Valkoisen Talon tiedottaja Gibbsin lapsuksesta tunnustaa Ahmadinejad "vaaleilla valituksi". Tulikokeen korkeintaan välttävällä läpäisemisellä tulee olemaan ikäviä seurannaisvaikutuksia sekä Libanonissa että Palestiinassa. Druusien johtajan Walid Jumblatin takinkäännös on ehkä tästä esimakua, sillä Jumblat perinteisesti haistaa maailmanpolitiikan tuulten käännökset muita poliitikkoja aiemmin. Toivottavasti georgialaisten ja ukrainalaisten ei tarvitse tänä syksynä pettyä yhtä katkerasti.
perjantai 31. heinäkuuta 2009
Moldovan vaaleista
Keskiviikkona pidetyt vaalit Moldovan tasavallassa ovat päättyneet oppositiokoalition voittoon. Vaikka kommunistit pysyivätkin suurimpana puolueena 45 % äänisaaliilla, neljä oppositiopuoluetta onnistuivat saamaan yhteensä enemmistön uuteen parlamenttiin. Niiden mahdollisuudet kääntää maan kelkka selvälle länsilinjalle riippuvat kuitenkin puolueiden kyvystä tehdä yhteistyötä.
Ennen pitkää välirikkoja tietysti syntyy, politiikassa kun ollaan, mutta jos sitä ennen maan kurssi pystytään ohjaamaan oikeille urille ja voimaministeriöissä toteuttamaan käytäntöjen muutoksia, muutos on peruuttamaton. Näin tapahtui Romaniassa vuonna 1995, jolloin Iliescun johtamat entiset kommunistit hävisivät sekä parlamenttivaalit että presidentinvaalit. Vaikka Emil Constantinescun presidenttikausi jäi yhteen ja sen jälkeen ex-kommunistit palasivat Iliescun johdolla valtaan vielä kerran, olivat he jäähyllä ollessaan muuttuneet oleellisesti. Iliescu ajoi kaudellaan Romanian NATO:on ja pitkän matkaa EU:hun. Hänen jälkeensä valtaan nousi taas oikeistokoalitio - riitaisa sellainen, kuten aina - ja presidentiksi Traian Basescu.
Georgiassa, Ukrainassa ja Libanonissa on vallankumousten jälkeen koettu monia krapulajaksoja, puolueet ja kärkipoliitikot ovat riidelleet ja repineet pelihousujaan ja monet lyhythermoiset ovat pettyneet. Ne, jotka julistavat, että mikään ei muuttunut, ovat kuitenkin erittäin väärässä. Hyvin paljon muuttui, vaikka kaikki ei olisikaan muuttunut. Kyse on siitä, olivatko odotukset realistisella vai
epärealistisella tasolla.
Georgia, Ukraina ja Libanon ovat kaikki yhä vaaravyöhykkeessä - Romaniahan on jo tukevasti NATO:ssa. Kuitenkin Georgiassa on pystytty järjestämään jo useammat vaalit, joissa Saakašvili on voittanut rehellisesti, ja maa on selvinnyt jopa Venäjän täysimittaisesta sotilaallisesta invaasiosta. Libanonissa ei ole enää syyrialaisjoukkoja ja Hizbullahista on saatu jo useampi torjuntavoitto. Vallankumouksen hedelmien kypsymisestä kertoo myös kesäkuun vaalitulos, jossa maalis-14 voitti hyvin järjestetyissä vaaleissa maalis-8:n ja jälkimmäinen vieläpä hyväksyi vaalitulokset.
Ukrainassa kävin tässä kuussa ja vietin kaksi viikkoa. Vaikka Juštšenko ja Tymošenko ovat ajautuneet jälleen riitoihin ja poliittinen kriisi huipulla näyttää pahalta, muutos yhteiskunnassa viimeisten viiden vuoden aikana on silminnähtävä. Tästähän jo kertoilin blogissa.
Ennen pitkää välirikkoja tietysti syntyy, politiikassa kun ollaan, mutta jos sitä ennen maan kurssi pystytään ohjaamaan oikeille urille ja voimaministeriöissä toteuttamaan käytäntöjen muutoksia, muutos on peruuttamaton. Näin tapahtui Romaniassa vuonna 1995, jolloin Iliescun johtamat entiset kommunistit hävisivät sekä parlamenttivaalit että presidentinvaalit. Vaikka Emil Constantinescun presidenttikausi jäi yhteen ja sen jälkeen ex-kommunistit palasivat Iliescun johdolla valtaan vielä kerran, olivat he jäähyllä ollessaan muuttuneet oleellisesti. Iliescu ajoi kaudellaan Romanian NATO:on ja pitkän matkaa EU:hun. Hänen jälkeensä valtaan nousi taas oikeistokoalitio - riitaisa sellainen, kuten aina - ja presidentiksi Traian Basescu.
Georgiassa, Ukrainassa ja Libanonissa on vallankumousten jälkeen koettu monia krapulajaksoja, puolueet ja kärkipoliitikot ovat riidelleet ja repineet pelihousujaan ja monet lyhythermoiset ovat pettyneet. Ne, jotka julistavat, että mikään ei muuttunut, ovat kuitenkin erittäin väärässä. Hyvin paljon muuttui, vaikka kaikki ei olisikaan muuttunut. Kyse on siitä, olivatko odotukset realistisella vai
epärealistisella tasolla.
Georgia, Ukraina ja Libanon ovat kaikki yhä vaaravyöhykkeessä - Romaniahan on jo tukevasti NATO:ssa. Kuitenkin Georgiassa on pystytty järjestämään jo useammat vaalit, joissa Saakašvili on voittanut rehellisesti, ja maa on selvinnyt jopa Venäjän täysimittaisesta sotilaallisesta invaasiosta. Libanonissa ei ole enää syyrialaisjoukkoja ja Hizbullahista on saatu jo useampi torjuntavoitto. Vallankumouksen hedelmien kypsymisestä kertoo myös kesäkuun vaalitulos, jossa maalis-14 voitti hyvin järjestetyissä vaaleissa maalis-8:n ja jälkimmäinen vieläpä hyväksyi vaalitulokset.
Ukrainassa kävin tässä kuussa ja vietin kaksi viikkoa. Vaikka Juštšenko ja Tymošenko ovat ajautuneet jälleen riitoihin ja poliittinen kriisi huipulla näyttää pahalta, muutos yhteiskunnassa viimeisten viiden vuoden aikana on silminnähtävä. Tästähän jo kertoilin blogissa.
tiistai 28. heinäkuuta 2009
Merimetsoista ja muista vesilinnuista
Suomessa kauhistellaan sitä, että merimetso on viimeisten kahden vuosikymmenen aikana viimein palannut takaisin Itämeren pesimälinnustoon. Ja kun paluumuutto kerran alkoi, se onkin tapahtunut voimalla, onhan merimetso yhdyskuntalintu. Heti alkavat kansalaiset kirjelmöidä tuohtuneina yleisönosastoille ja mennä veneillä merimetsojen pesimäluodoille pesiä tuhoamaan. Merimetsot kuulemma syövät kaikki kalat, tuhoavat kalaverkotkin (miten?) ja näyttävät lisäksi rumilta. Pesimäluodoilla ne paskovat kallioita valkoisiksi - sitä tosin pääsevät näkemään vain ne harvat, jotka varta vasten menevät veneillä pesimäluodoille, merimetsot kun eivät asetu pesimään kesämökkien pihapuille eivätkä uimarannoille.
Joidenkin amatööriasiantuntijoiden mukaan merimetsot eivät muka kuulu Suomen luontoon, koska kului pitkä aika, jolloin niitä näki täällä vain läpimuuttajina, matkalla Jäämeren rannoille. Todellisuudessa merimetsot pesivät aikoinaan kaikkialla Euroopassa, sekä merenrannikoilla että sisävesistöissä. Sitten ihmiset tuhosivat lajin lähes tyystin keräämällä kaikki munat helposti näkyvistä yhdyskunnista. Itämeren alkuperäinen merimetson alalaji oli Jäämerelle nykyisin karkotettu nimirotu carbo, joka Suomessa esiintyy lähinnä läpimuuttajana.
Kun asenteet vähitellen muuttuivat, alkoi merimetso runsastua jälleen, mutta tällä kertaa erityisesti Euroopan sisävesistöissä, jossa runsastui lajin euraasialainen sisävesien alalaji sinensis. Merimetsot hyötyivät ihmisen aiheuttamasta vesien rehevöitymisestä, sillä ne käyttävät ravinnokseen pääasiassa niin kutsuttuja roskakaloja. Vähitellen sinensis alkoi levitä myös Itämerelle, joka rehevöidyttyään on muuttunut yhä enemmän eurooppalaisen sisäveden kaltaiseksi. Yli 70 % merimetson ravinnosta Suomen aluevesillä koostuu kivinilkasta, joka on ihmiselle hyödytön pikkukala. Merimetsot verottavat myös paisuneita särkikantoja. Sen sijaan lohille, turskille ja muille arvokaloille ne eivät muodosta uhkaa.
Suomessa kirjelmöidään säännöllisesti yleisönosastoille myös kyhmyjoutsenia ja valkoposkihanhia vastaan, ikään kuin nämä komeat linnut muodostaisivat eksistentiaalisen uhan uimarantailijoille ja rantakallioilla kaljottelijoille. Kansa tuntuu nykyisin olevan hysteerinen erityisesti valkoposkihanhista, ikään kuin kyseessä olisi jokin vaarallinenkin peto. Toisaalta, kansa pelkää nykyään kaikenlaista, koska vappuna iltapäivälehtien otsikoissa kirkui: "Kanit riehuvat jo hautausmaillakin." Mihin ihmiset oikein voivat enää mennä piknikille, kun rannat ovat valkoposkihanhien vallassa ja muut viheralueet kanien temmellyskenttää? Ai niin, sekin muistetaan aina kuuluttaa, että valkoposkihanhet ja kyhmyjoutsenet eivät muka kuulu Suomen luontoon.
No, asia on niin, että yhtä hyvin voisi väittää, että kansallislintumme laulujoutsen ei kuulu Suomen luontoon. Sekin nimittäin hävitettiin jo kertaalleen sukupuuton partaalle, kunnes sen julistaminen kansallislinnuksi ja rauhoittaminen sai sen vähitellen leviämään Lapin ja Siperian suojapaikoistaan käsin takaisin lähes koko Suomeen.
Kyhmyjoutsen kuului vielä historiallisella ajalla koko pohjoisen pallonpuoliskon lauhkean vyöhykkeen peruslinnustoon ja oli yleinen Euroopassa, nimenomaan lauhkealla vyöhykkeellä, joka nyt ilmastonmuutoksen myötä leviää Suomessa pohjoista kohti. Laulujoutsen oli perinteisesti arktisten soiden, havumetsävyöhykkeen lampien ja eteläisen tundran laji ja kaikkein kaukaisimmalla Jäämeren tundralla viihtyi pikkujoutsen.
Kyhmyjoutsen on kuulunut Itämeren linnustoon: sen luita on löytynyt runsaasti mm. viikinkihaudoista. Uusimmassa Linnut-lehdessä on vihdoin myös kumottu myytti, että Suomen kyhmyjoutsenet olisivat istutuskantaa. Näin ei ole. Kyse on kyhmyjoutsenen paluumuutosta alueille, joilta se kerran metsästettiin ja syötiin pois.
Entä sitten valkoposkihanhi? Olemme tottuneet ajattelemaan, että valkoposkihanhet pesivät kaukana Jäämeren tundralla, Huippuvuorilla ja Novaja Zemljalla. Suomen poikki ne läpimuuttavat sankoin joukoin kahdesti vuodessa. Nyt sitten, kun tämä viehättävä ja kaunis pieni hanhi on alkanut yleistyä Suomenlahdella, kansalaiset ovat joukolla vaatimassa sen hävittämistä.
Kansalaisille tiedoksi: olette itse houkutelleet valkoposkihanhen palaamaan Itämeren rannoille luomalla suuria määriä tuoretta pohjoista tundraa muistuttavia lyhyeksi leikattuja pihanurmikoita. Ensin niillä levähdettiin. Sitten valkoposkihanhet alkoivat jäädä Itämerelle ja Suomenlahdelle myös pesimään. Nyt lajista on tullut osa etelärannikon luontoa.
Luulenpa, että valkoposkihanhi on kyhmyjoutsenen ja merimetson tavoin paluumuuttaja, sillä Egyptissä sekä se että nykyisin vain Siperiassa pesivä punakaulahanhi olivat talvehtijoita vielä faaraoiden aikaan. Valkoposkihanhien on täytynyt joskus olla yleisiä Itämeren rannikoilla eri historiallisten kausien aikana. Miksi lentää eristyneille Jäämeren saarille asti pesimään? Se on tietysti johtunut siitä, että Itämeren alueelta valkoposkihanhet joskus jo kauan sitten metsästettiin ja syötiin pois. Niidenkin munat todennäköisesti kerättiin pesistä.
Sitäpaitsi valkoposkihanhista ei ole mitään haittaa kellekään. Ne ovat rauhallisia lintuja ja niin pieniä, etteivät kykene edes kyhmyjoutsenen kaltaiseen pelotteluun. Niiden poikueet ovat kivoja katsella. Totta kyllä, ne paskovat vihreille nurmille ja golfkentille, mutta sitenhän tulevat nurmet laidunnetuiksi ja lannoitetuiksi. Jos ette halua valkoposkihanhia pihallenne, niin antakaa ruohikon kasvaa vaikkapa ruohokasvien muodostamaksi kukkakedoksi, jollaiset ovat Suomesta katoamassa maatalouden muutosten myötä. Ulkoluodoilla valkoposket tuskin ketään häiritsevät. Ja eivätköhän Töölönlahden pullasorsat ja Kauppatorin lokit pasko edelleenkin paljon hanhia enemmän tavaraa julkisille paikoille. Puhumattakaan kansalaisten kaikkialla vapaina riehuvista koirista ja kissoista, joita kyllä jaksetaan yleisönosastoillakin hyysätä.
Jos muuten puistojen puiden annettaisiin kasvaa kunnon puiksi eikä kaadettaisi heti nuorukaisina kuten valtaosa Suomen puista, niin lehtopöllöt ja kanahaukat voisivat viihtyä esikaupungeissa ja pitäisivät kyllä huolen kaneista, verottaen samalla myös puluja ja variksia.
Joidenkin amatööriasiantuntijoiden mukaan merimetsot eivät muka kuulu Suomen luontoon, koska kului pitkä aika, jolloin niitä näki täällä vain läpimuuttajina, matkalla Jäämeren rannoille. Todellisuudessa merimetsot pesivät aikoinaan kaikkialla Euroopassa, sekä merenrannikoilla että sisävesistöissä. Sitten ihmiset tuhosivat lajin lähes tyystin keräämällä kaikki munat helposti näkyvistä yhdyskunnista. Itämeren alkuperäinen merimetson alalaji oli Jäämerelle nykyisin karkotettu nimirotu carbo, joka Suomessa esiintyy lähinnä läpimuuttajana.
Kun asenteet vähitellen muuttuivat, alkoi merimetso runsastua jälleen, mutta tällä kertaa erityisesti Euroopan sisävesistöissä, jossa runsastui lajin euraasialainen sisävesien alalaji sinensis. Merimetsot hyötyivät ihmisen aiheuttamasta vesien rehevöitymisestä, sillä ne käyttävät ravinnokseen pääasiassa niin kutsuttuja roskakaloja. Vähitellen sinensis alkoi levitä myös Itämerelle, joka rehevöidyttyään on muuttunut yhä enemmän eurooppalaisen sisäveden kaltaiseksi. Yli 70 % merimetson ravinnosta Suomen aluevesillä koostuu kivinilkasta, joka on ihmiselle hyödytön pikkukala. Merimetsot verottavat myös paisuneita särkikantoja. Sen sijaan lohille, turskille ja muille arvokaloille ne eivät muodosta uhkaa.
Suomessa kirjelmöidään säännöllisesti yleisönosastoille myös kyhmyjoutsenia ja valkoposkihanhia vastaan, ikään kuin nämä komeat linnut muodostaisivat eksistentiaalisen uhan uimarantailijoille ja rantakallioilla kaljottelijoille. Kansa tuntuu nykyisin olevan hysteerinen erityisesti valkoposkihanhista, ikään kuin kyseessä olisi jokin vaarallinenkin peto. Toisaalta, kansa pelkää nykyään kaikenlaista, koska vappuna iltapäivälehtien otsikoissa kirkui: "Kanit riehuvat jo hautausmaillakin." Mihin ihmiset oikein voivat enää mennä piknikille, kun rannat ovat valkoposkihanhien vallassa ja muut viheralueet kanien temmellyskenttää? Ai niin, sekin muistetaan aina kuuluttaa, että valkoposkihanhet ja kyhmyjoutsenet eivät muka kuulu Suomen luontoon.
No, asia on niin, että yhtä hyvin voisi väittää, että kansallislintumme laulujoutsen ei kuulu Suomen luontoon. Sekin nimittäin hävitettiin jo kertaalleen sukupuuton partaalle, kunnes sen julistaminen kansallislinnuksi ja rauhoittaminen sai sen vähitellen leviämään Lapin ja Siperian suojapaikoistaan käsin takaisin lähes koko Suomeen.
Kyhmyjoutsen kuului vielä historiallisella ajalla koko pohjoisen pallonpuoliskon lauhkean vyöhykkeen peruslinnustoon ja oli yleinen Euroopassa, nimenomaan lauhkealla vyöhykkeellä, joka nyt ilmastonmuutoksen myötä leviää Suomessa pohjoista kohti. Laulujoutsen oli perinteisesti arktisten soiden, havumetsävyöhykkeen lampien ja eteläisen tundran laji ja kaikkein kaukaisimmalla Jäämeren tundralla viihtyi pikkujoutsen.
Kyhmyjoutsen on kuulunut Itämeren linnustoon: sen luita on löytynyt runsaasti mm. viikinkihaudoista. Uusimmassa Linnut-lehdessä on vihdoin myös kumottu myytti, että Suomen kyhmyjoutsenet olisivat istutuskantaa. Näin ei ole. Kyse on kyhmyjoutsenen paluumuutosta alueille, joilta se kerran metsästettiin ja syötiin pois.
Entä sitten valkoposkihanhi? Olemme tottuneet ajattelemaan, että valkoposkihanhet pesivät kaukana Jäämeren tundralla, Huippuvuorilla ja Novaja Zemljalla. Suomen poikki ne läpimuuttavat sankoin joukoin kahdesti vuodessa. Nyt sitten, kun tämä viehättävä ja kaunis pieni hanhi on alkanut yleistyä Suomenlahdella, kansalaiset ovat joukolla vaatimassa sen hävittämistä.
Kansalaisille tiedoksi: olette itse houkutelleet valkoposkihanhen palaamaan Itämeren rannoille luomalla suuria määriä tuoretta pohjoista tundraa muistuttavia lyhyeksi leikattuja pihanurmikoita. Ensin niillä levähdettiin. Sitten valkoposkihanhet alkoivat jäädä Itämerelle ja Suomenlahdelle myös pesimään. Nyt lajista on tullut osa etelärannikon luontoa.
Luulenpa, että valkoposkihanhi on kyhmyjoutsenen ja merimetson tavoin paluumuuttaja, sillä Egyptissä sekä se että nykyisin vain Siperiassa pesivä punakaulahanhi olivat talvehtijoita vielä faaraoiden aikaan. Valkoposkihanhien on täytynyt joskus olla yleisiä Itämeren rannikoilla eri historiallisten kausien aikana. Miksi lentää eristyneille Jäämeren saarille asti pesimään? Se on tietysti johtunut siitä, että Itämeren alueelta valkoposkihanhet joskus jo kauan sitten metsästettiin ja syötiin pois. Niidenkin munat todennäköisesti kerättiin pesistä.
Sitäpaitsi valkoposkihanhista ei ole mitään haittaa kellekään. Ne ovat rauhallisia lintuja ja niin pieniä, etteivät kykene edes kyhmyjoutsenen kaltaiseen pelotteluun. Niiden poikueet ovat kivoja katsella. Totta kyllä, ne paskovat vihreille nurmille ja golfkentille, mutta sitenhän tulevat nurmet laidunnetuiksi ja lannoitetuiksi. Jos ette halua valkoposkihanhia pihallenne, niin antakaa ruohikon kasvaa vaikkapa ruohokasvien muodostamaksi kukkakedoksi, jollaiset ovat Suomesta katoamassa maatalouden muutosten myötä. Ulkoluodoilla valkoposket tuskin ketään häiritsevät. Ja eivätköhän Töölönlahden pullasorsat ja Kauppatorin lokit pasko edelleenkin paljon hanhia enemmän tavaraa julkisille paikoille. Puhumattakaan kansalaisten kaikkialla vapaina riehuvista koirista ja kissoista, joita kyllä jaksetaan yleisönosastoillakin hyysätä.
Jos muuten puistojen puiden annettaisiin kasvaa kunnon puiksi eikä kaadettaisi heti nuorukaisina kuten valtaosa Suomen puista, niin lehtopöllöt ja kanahaukat voisivat viihtyä esikaupungeissa ja pitäisivät kyllä huolen kaneista, verottaen samalla myös puluja ja variksia.
maanantai 27. heinäkuuta 2009
Venäläinen vitsi
Venäläiset ovat tunnettuja hyvästä sarkasmin tajustaan, joka lienee kehittynyt vuosisatojen saatossa ihmisten selviytymiskeinoksi valtion ja valtaapitävien mielivaltaa vastaan. Seuraavassa yksi lukemattomista kultakalavitseistä.
Amerikkalainen, ranskalainen ja venäläinen olivat kalassa, kun äkkiä kultakala ilmestyi heille ja lupasi kullekin yhden toiveen täyttymisen.
Amerikkalainen toivoi saavansa niin paljon rahaa, että hänestä tulisi maailman rikkain mies. Pim - tapahtuikin.
Ranskalainen toivoi pääsevänsä sänkyyn maailman kauneimman naisen kanssa. Pim - toive toteutui.
Venäläinen mietti tovin ja sanoi sitten: "Ensinnäkin, miksi amerikkalaisella ja ranskalaisella pitäisi olla oikeus nauttia asioista, joita minulla ei ole. Heidän toiveensa pitää peruuttaa. Ja toiseksi toivon, että naapurini lehmä kuolee."
Amerikkalainen, ranskalainen ja venäläinen olivat kalassa, kun äkkiä kultakala ilmestyi heille ja lupasi kullekin yhden toiveen täyttymisen.
Amerikkalainen toivoi saavansa niin paljon rahaa, että hänestä tulisi maailman rikkain mies. Pim - tapahtuikin.
Ranskalainen toivoi pääsevänsä sänkyyn maailman kauneimman naisen kanssa. Pim - toive toteutui.
Venäläinen mietti tovin ja sanoi sitten: "Ensinnäkin, miksi amerikkalaisella ja ranskalaisella pitäisi olla oikeus nauttia asioista, joita minulla ei ole. Heidän toiveensa pitää peruuttaa. Ja toiseksi toivon, että naapurini lehmä kuolee."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)