Kiovasta Tarttoon

Ehdin olla Kiovassa runsaan viikon ennen seuraavaa pohjoisen matkaani, tällä kertaa toiseen entiseen kotimaahan Viroon. Kiovasta jäi mieleeni erityisesti muuan pitkäksi venähtänyt ilta Hreštšatykin Botška-klubilla, jossa erään ystäväni rokkibändi jälleen esiintyi. He olivat illan neljästä bändistä kakkosina, koostuvat neljästä hengestä ja esittävät biisejä ukrainaksi, venäjäksi ja englanniksi. Kolmantena esiintynyt bändi oli kuitenkin kokoonpanossaan veikeä, koska siihen kuului viiden ääntä tuottavan jäsenen lisäksi myös kaksi moššaajaa. He eivät tehneet muuta kuin moššasivat.

Olimme jatkoilla toisessa pubissa aamuyöhön, pöydissä kasoittain lihaa ja oluttorneittain tummaa olutta. Seurueemme koostui lähinnä ukrainalaisista opiskelijoista, joista tulee tulevaisuudessa eksoottisten maiden kuten Kiinan, Japanin, Korean ja Suomen erityisasiantuntijoita. Kulttuurimaille ominaisten perinteiden mukaisesti maaosaamisessa panostetaan jo opiskeluajoista alkaen vahvaan kielitaitoon.

Suomessa Venäjä on ainoa maailmankolkka, jonka maaosaamista opiskellaan samalla metodiikalla. Valitettavasti tämä tapahtuu huonoilla sivuvaikutuksilla. Kun niin paljon investoidaan vaikean kielen osaamiseen, samalla pidetään pakollisena omaksua myös venäläisen maailmankuvan, historiakäsityksen ja poliittisten näkemysten haitalliset ja absurdit puolet. Sen sijaan, että venäjäosaajia koulutettaisiin suomalaisiksi vaikuttajiksi Venäjälle, heitä usein koulutetaankin Venäjän asianajajiksi Suomeen. Suomi on hullunkurinen maa, josta usein tulee mieleen Liisa ihmemaassa.

Ukrainalaisilla ja balteilla, jotka yleensä osaavat sujuvaa venäjää, ei ole samanlaista kompleksia kuin suomalaisilla, joilla venäjäosaaminen samaistetaan russofiliaan. Heille venäjä on ollut sukupolvien ajan pakollinen toinen kotimainen. Ukrainassa sitä yhä osaavat nuoretkin, varsinkin Kiovan kaltaisissa kaksikielisissä suurkaupungeissa, joissa venäjä on ollut ylempiarvoisena pidetty kieli niin kauan ja ukrainaa pidetty maalaisena aina vallankumouksiin saakka.

Baltiassa minun sukupolveni osaa vielä venäjää, mutta lähinnä auttavasti tai kohtalaisesti, koska pakkovenäjää on opittu vain lapsena koulussa. Sen sijaan nykyiset perusopiskelijat joko eivät osaa sitä lainkaan tai osaavat sitä hyvin, koska ovat erikseen opiskelleet. Sääli kyllä, sama on asianlaita suomen kohdalla, jota Virossa yhä harvempi nuori osaa, koska Suomea ei enää nähdä länsimaana, vaan se on alkanut jäädä mielikuvissa kulttuuriselle harmaavyöhykkeelle jonnekin idän ja lännen väliin Viron integroiduttua länteen.

Tarttoa on taas rakennettu ankarasti sitten viime näkemän, josta ei sentään ole kuin runsas puoli vuotta aikaa. Täällä on viehättävää suomalaiseen keskustelu- ja kahvilakulttuuriin verrattuna, että on aitoja intellektuelleja. Jopa kylähullut, jotka kiertävät seminaareja, kahviloita ja divareita profetoimassa, ovat pääosin fiksuja, ja vaikka olisivat päihtyneitä, eivät rähise vaan haluavat vain loputtomiin muistella kauhulla neuvostoaikoja ja menneisyyttään milloin missäkin salaisessa tehtävässä.

Suomalaisilla on kummallinen kuvitelma, että he ymmärtäisivät Venäjää ja Venäjän toimia jotenkin paremmin kuin baltit, jotka sentään saivat ensikäden kokemusta paitsi tsaarinajasta, myös neuvostojärjestelmässä elämisestä. Suomalaiset ovat naurettavia ja tekevät itsensä täällä pelleiksi. Virossa ja muissa Baltian maissa on sentään aina luettu venäläistä kirjallisuutta, runoutta ja filosofiaa. Suomessa vain poliittista liturgiaa.

Venäjän johtavat älyköt - ne, jotka Suomessa vaietaan kuoliaiksi haluttaessa miellyttää Kremliä - luennoivat Viron yliopistoissa ja kertovat opiskelijoille Venäjän todellisuudesta, samalla kun suomalaisille syötetään virallisesti hyväksyttävää siloiteltua puppua ja vastapainoksi korkeintaan jonkun höyrypään putinoidisen hovinarrin gonzoseikkailuja.

Jos Suomessa luetaan venäläistä kirjallisuutta, sitä tehdään lähinnä sen todistelemiseksi, että joku akateemikoksi tai kultturelliksi ryhtynyt sydämen plebeiji haluaa identifioitua ranskalais-saksalais-venäläiseen aateliin ja halveksia kaikkea anglosaksista. Jos luetaan, luetaan vain ne pakolliset Dostojevskit, Tolstoit ja ehkä pari romantikkoa - joskin Timo Vihavainenkin totesi hiljan, ettei Suomessa lueta Puškinia eikä Lermontovia. Ja mikä tärkeintä, Suomessa ei lueta pohjaksi suomalaista. Virolaisen intellektuellin on helppo lukea venäläisiä klassikoita hullaantumatta hölmösti imperialismin lumoihin, sillä hän on lukenut vereensä aimo annoksen kotimaisia kulttuurisia vasta-aineita.

Suomalainen intelligentsia, jos sellaisesta ylipäätään voidaan puhua kun joku kaasukonsultti on nimittänyt itsensä siihen joukkoon, on omaksunut huonoimmat puolet sekä lännestä että idästä, ja jättänyt vastaavasti omaksumatta molempien parhaat puolet.

Lännestä on jätetty omaksumatta länsimainen vapauteen ja vapaan kansalaisen röyhkeään ideaaliin perustuva kulttuuriperintö ja kaikki se, mitä akateemisella vapaudella ja väittelyllä todella tarkoitetaan. Sen sijaan on omaksuttu varsinaislännelle ominainen naiivisuus idän suhteen, illusorisessa maailmassa eläminen ja yleinen epärealismi todellisen maailman nurjien puolten suhteen.

Idästä suomalainen älykkö on omaksunut nöyristelyn, kyräilyn ja vertaiskyttäyksen, tsaarien ja ylimysten liehittelyn, konformismin, kateuden ja yleisesti halveksivan suhtautumisen vapautta kohtaan. Idästä on kuitenkin jätetty omaksumatta analyyttinen syvällisyys, tieteen ja taiteen synteesi, samoin kuin yksityisesti ilmaistava lähtökohtaisen epäilevä asenne vallanpitäjien syöttämiä totuuksia kohtaan. Suomalainen nöyristelee kuin itämaalainen mutta on lapsekkaan naiivi kuin länsimaalainen. Yhdistelmä on vaarallinen.

Tuloksena suomalaista keskustelua hallitsevat epä-älyllisyys ja epärehellisyys, jotka kylläkin naamioidaan arkisen banalismin rehellisyyttä vilpillisesti esittävään valeasuun. Suomalaisille on ominaista landeswehriläisyys, sellainen maailmankuva, jonka omaksuivat tsaarin uskolliset aatelisplebeijit - ne saksalaiset talonpoikaistaustaiset moukat, jotka lähtivät idän ruhtinaiden palkkasotilaiksi, tunsivat ylemmyyttä venäläisiin vertaisiinsa (jotka olivat maaorjan asemassa), ja joiden aateluus perustui nöyristelyyn ja antautumiseen tsaarin orjiksi.

Tämä metsästä kaupunkielämään repäistyille tšuhnille ominainen asennemaailma paljastuu ehkä parhaiten eräiden suomalaisten upseerien maailmankuvassa, joka toistaa Venäjän tsaarin palvelukseen asettuneiden baltiansaksalaisten maalaisjunkkarien näkemyksiä. Tunnetaan alemmuutta oikeaan länsimaiseen aateliin, Saksaa ja Ruotsia pitää kunnioittaa. Ollaan rähmällään Moskovan tsaarin edessä ja suoritetaan loppumattomia älyllis-moraalisia kuperkeikkoja tsaarin hovin narreina, mutta vastapainoksi katsotaan olevan oikeutettua halveksua kovaäänisesti virolaisia, puolalaisia, ukrainalaisia, romanialaisia ja georgialaisia.

Halutaan siis olla tsaarin alamaisina ensimmäisinä alamaisten joukossa, alamaisempia kuin muut alamaiset ja siksi ylempiä. Tämä on juuri sitä käytöstä, jonka keisarikunta aikoinaan palkitsi muodollisella aatelisarvolla. Nykyään tätä aatelointia ilmeisesti vastaavat Venäjän suomalaisille elitisteille jakamat mitalit, joiden eteen suomalaisnarrit hyllaavat ja heittävät kuperkeikkaa.

Oli kerran sellainen maailmanaika, jolloin tsaarin upseerit olivat isänmaallemme hyödyksi rakentaessaan meille tyhjästä vapaisiin talonpoikiin perustuvan kansallisen armeijan. Yksi tsaarin upseereista yleni suorastaan kansallissankariksi, marsalkaksi ja presidentiksi asti. Mutta hän olikin poikkeuksellinen, koska ei hurahtanut landeswehriläisten maalaisjunkkarien tapaan muodikkaaseen saksalaismielisyyteen, vaan ihaili sen sijaan suomalaiseliitin inhokkeja anglosakseja. Ja veljeili kaiken huipuksi puolalaisten kanssa.

Ei kuitenkaan pidä olla lapsellinen ja kuvitella parhaidenkaan tsaarin upseerien olleen valmiita puolustamaan Suomen kansallista etua silloin jos vastassa olisikin ollut heidän murhaamistaan vaatineiden bolševikkien sijaan Venäjän tsaarin imperiumi. Jos Pietaria olisivat hallinneet valkoiset kenraalit, olisivat tsaarin upseerimme ja uskolliset ohranamme olleet suomalaisten aktivistien raivoisimpana piinana.

Hypätäkseni tästä historiakuvasta nykypäivään, haluaisin erityisesti niiden lukijoideni, jotka ovat tänä päivänä töissä turvallisuutta tuottavissa orgaaneissa, pohtivan omissa mielissään, kenen palveluksessa todella ovat, sitten kun totuuden hetket koittavat - Suomen kansan vai tsaarin. Vastaus tähän kysymykseen nimittäin määrittää sitä, ollaanko länttä vai itää. Jos asia on jotenkin epäselvä, silloin ollaan harmaavyöhykkeellä, jossa ikävä kyllä oletan Suomen tällä hetkellä lilleröivän.

Lilleri Lallerista eli Tyyris Tylleröstä kertoo tämä Liisasta ihmemaassa peräisin oleva runo:

"Tyyris Tyllerö muurille kipusi,
Tyyris Tyllerö muurilta lipesi.
Eikä Tyyristä Tylleröä milloinkaan
voi kukaan parantaa,
ei edes kuninkaan miehet kautta maan."

Täällä Tartossa osallistuin mielenkiintoiseen konferenssiin, joka pohti erään aiemman, tosin lyhytaikaisen, kotimaani tulevaisuutta. Puheenvuorot olivat ihan mielenkiintoisia, mutta kuten konferensseissa aina, tärkein sisältö tulee vasta kahvitaukojen ja iltojen verkostoitumisesta sekä Ülikooli kohvikussa ja Püssirohu keldrissä käydyistä keskusteluista, joissa voitiin punoa yksiin akateemikkojen ja praktisioneerien tietoja ja näkemyksiä asioista. Nykyisestäkin kotimaastani tietysti puhuttiin - siinä määrin, että eräskin sotahistorioitsija käsitteli ensin mainitun maan sotahistorian otsikon alla melkein koko ajan nyky-Ukrainan tapahtumia.

Münchenistä Müncheniin

Kiova on musikaalinen kaupunki. Olin viikko sitten perjantai-iltana Politehnikan takana sijaitsevalla rokkiklubilla, jossa eräs ukrainalainen ystäväni esiintyi bändinsä kanssa. He olivat vain yksi neljästä sinä iltana siellä esiintyneestä paikallisesta bändistä. Joku oli kirjoittanut ohjelmalistan laitaan "Rostov on Ukrainaa".

Muutenkin kaupungissa on rokkibaareja joka kulmalla ja niissä lähes aina, ainakin tärkeinä iltoina kuten perjantaisin, bändejä soittamassa. Eikä vain baareissa. Käydessäni tuossa viikolla kotikadullani parturissa, sielläkin soitti bändi asiakkaiden iloksi.

Tulin torstain ja perjantain välisenä yönä Suomeen, tosin vain neljän päivän matkalle. Perjantai menikin vilkkaissa merkeissä Helsingissä. Söin porokeittoa ja salamileipää Teerenpelissä, vietin iltaa Nyyrikissä ja jossain vaiheessa yötä päädyttiin Rytmiin ja Milenkaan. Tänään lauantaina vuorossa on Turku, jossa sijaitsee tämänkertaisen Suomen-matkani varsinainen syy, muuan väitöstilaisuus. Sunnuntaina palaan taas Helsinkiin, jossa intellektuaalista ohjelmaa kahdeksi päiväksi, sitten Riikaan, ja lopulta takaisin Kiovaan.

Minskissä annettiin taas Venäjälle vihreä valo jatkaa hyökkäyssotaansa. Löisin mielelläni vetoa mahdollisimman suuresta rahasummasta, että Venäjä ei tule noudattamaan Minskissä sovittua, kuten ei edellisilläkään kerroilla, mutta tuttavapiiristäni ei taida löytyä ketään niin hullua, että moiseen vetoon suostuisi.

Eletään samanlaisia aikoja kuin Münchenissä vuonna 1938, jossa oltiin muka tekemässä rauhaa meidän ajaksemme antamalla Hitlerille kaikki mitä hän vain uskalsi ottaa. Tämä merkitsee sodan laajenemista. Venäjä kun ei neuvottele diplomaattipöydissä vaan sotakentällä - eikä se neuvottele mistään Donbasin tulitaukorajasta, vaan Euroopan jakamisesta etupiireihin. Venäjä ei voi vetää Lännen pehmeydestä mitään muuta johtopäätöstä kuin että sillä on vapaat kädet rangaistuksetta jatkaa lännenvastaisen sotansa eskaloimista ja laskujen maksattamista uhreillaan.

Lännessä ei tunnuta ymmärrettävän sitä, että Venäjän ja sen liittolaisten (Lännen vihollisten) sodat ovat sotijoilleen hyvin tuottoisia. Venäjän eliitti ei kärsi taloussanktioista, vaikka kansa kärsisi - ja jälkimmäisellä ei ole väliä niin kauan kuin venäläisiltä puuttuu tahto ja kyky kukistaa hallintonsa. Krimin ja Donbasin hyökkäyssodat ovat olleet samaan aikaan suuria keskiaikaisia ryöstöretkiä; pankeista otetaan rahat, teollisuus ryöstetään, ja kaiken huipuksi kansainvälinen yhteisö painostaa yhä köyhää Ukrainaa maksamaan sekä Krimin että miehitetyn Donbasin kaasut, sähköt, vedet, eläkkeet ja sosiaalietuudet - joista ei hryvnjan hryvnja päädy köyhille tarvitsijoille, vaan joka killinki otetaan pankeista bandiittien käyttöön.

Saman sodan eteläisellä rintamalla ISIS on ottanut käyttöön saman tulonhankintakeinon: pankeista saa kätevästi ryöstettyä rahat armeijan rakentamiseen ja aseistamiseen. Öljylähteet ottamalla saa lisää. Samaan aikaan asia, josta länsimaat kaikkein ehdottomimmin kieltäytyvät, on näiden kohteiden fyysinen kontrollointi. Länsi on ilmeisesti siirtynyt lopullisesti postmodernin fiktion aikaan. Ei ihmekään, että Venäjä pärjää niin hyvin, sehän on maailman suurin fiktiokoneisto. Erona on vain se, että Venäjä tekee fiktiostaan aseilla totta, Länsi taas myhäilee sopimuksia, jotka eivät ole edes sen paperin arvoisia, joille ne on painettu.

Jos Suomi jatkaa nykyistä linjaansa, se asemoi itsensä etupiirirajan itäpuolelle, ja siellä koittavat ankeat ajat. Jo nyt kuilu Suomen ja Ruotsin välillä on paisunut melkoiseksi, sillä Ruotsi on jo vuosikaudet tehnyt niitä uudistuksia, joita Suomen olisi pitänyt tehdä taloutensa kuntoon saattamiseksi. Ruotsi on myös käytännössä läntisessä etupiirissä eikä tarvitse Nato-jäsenyyttä ennen kuin sitten kun se on Suomelle liian myöhäistä.

Yritykset menestyvät Ruotsissa ja talous elpyy. Suomea on sen sijaan pyöritetty velkarahalla jo pitkään - silti Suomen päättäjät tuntuvat yhä odottavan, että jostain taivaalta putoaa uusi Nokia syliimme, ilman että teemme mitään asian eteen. Suomalaiset paukuttelevat henkseleitään milloin milläkin pilipalitilastolla, mutta tilastot, joilla oikeasti on merkitystä, kuten ostovoima, osoittavat suomalaisten olevan läntisen Euroopan hännillä.

Surullisinta tilanteessa on se, että mielipidemittauksista päätellen suomalaiset aikovat huhtikuun vaaleissakin äänestää sen puolesta, että Suomi sidotaan tiukemmin Kremlin liekaan, Lännestä ajaudutaan yhä etäämmälle, ja että mitään talousuudistuksia ei tehdä.

Euroopassa hoettiin pitkään "ei koskaan enää", mutta näköjään mitään ei sittenkään opittu. Mantereemme kulkee Münchenistä Müncheniin ja Jaltasta Jaltaan. Ikävä niille kokonaisille sukupolville, joiden elämät jälleen menevät hukkaan. Järjen ääniäkin löytyy, mutta ne tuntuvat tulevan lähinnä pienistä maista kuten Baltiasta. Edellisen viikon Münchenin konferenssissa lausui yhden mielestäni viisaimmista lausahduksista Bulgarian presidentti Rosen Plevneljev: "Euroopan on kirjoitettava oma historiansa. Jos emme sitä tee, Venäjä kirjoittaa sen meidän sijaamme."

Filippiineiltä

Piti kirjoittamani matkastani Filippiineille, ettei kävisi kuten vuoden takaiselle mielenkiintoiselle matkalleni Argentiinaan ja Brasiliaan, josta en sitten koskaan kerennyt kirjoittaa Kiovan kiihtyneiden tapahtumien vuoksi. Olen ottanut tavaksi varata merkittävimmän talvilomani johonkin lämpimään kohteeseen, ja koettanut korkata uusia maailmankolkkia siinä sivussa.

Trooppisessa Aasiassa Filippiinit oli yksi jäljellä olevista muutamasta maasta, jossa en ollut vielä käynyt, joten se olisi ollut vierailulistalla joka tapauksessa. Kiovasta saa talvisin edullisia lentoja Dubaihin ja sieltä puolestaan niihin eteläisen Aasian kohteisiin, joista Emiraatteihin tulee paljon vierastyövoimaa. Filippiiniläiset muodostavat yhden suurimmista vierastyöläiskansallisuuksista Arabian niemimaan vauraissa maissa.

Koska minulla oli vain kaksi viikkoa aikaa Filippiineillä, päätin jakaa aikani kahdelle saarelle: suurimmalle saarelle Luzonille, jolla pääkaupunki Manila samoin kuin erään filippiiniläisen ystäväni yliopisto sijaitsevat, sekä Filippiinien muiden osien ja Borneon väliin sijoittuvalle Palawanille. Nämä kaksi olivat myös luontonsa ja linnustonsa puolesta mahdollisimman erilaisia, ja olin lisäksi saanut toisen tuttavan kautta kontaktin Palawanilla asuvaan ornitologiin.

Taisinkin jo uudenvuodenpäivänä Manilasta käsin kirjoittaa jotain hyvin lyhyesti Suur-Manilasta, joka ei ole erityisen viehättävä kaupunki. Se on valtava, kaikkiin suuntiin paisunut aasialainen suurkaupunki, jonka liikenne on painajaismaisen ylikuormitettu. Ylipäätään koko Luzonin saari on erittäin tiheään asuttu, mutta Suur-Manila on sitä aivan erityisesti. Manilassakin on silti myös tutustumisen arvoisia ja miellyttäviä alueita, kuten espanjalaisen siirtomaavallan aikainen vanhakaupunki Intramuros ja moderni yliopistokaupunki Quezon City.

Filippiinit on kulttuurinen sekoitus Aasiaa ja länsivaikutteita, kuten tagalogin kielikin. Filippiiniläiset sekoittavat siihen niin paljon espanjan ja englannin sanoja, että yleensä ymmärtää, mistä paikalliset puhuvat. Myös arabialaisia sanoja kuulee niiden puheessa, jotka ovat olleet pitkään töissä Emiraateissa tai muissa arabimaissa.

Ylipäätään filippiiniläiset puhuvat niin yleisesti englantia, että se tekee saarilla matkailun helpoksi. Niin monet miljoonat filippiiniläiset ovat tai ovat olleet töissä jossain päin maailmaa, että he ovat kansakuntana sangen kansainvälisiä. Hinnat ovat edullisia ja muutenkin meininki siinä määrin länsimaista - eräällä tavoin amerikkalaista - että Filippiinit on varsin helppo, jos etsii aasialaista matkakohdetta. Thaimaa ja Malesia ovat kuitenkin Filippiinejä vauraampia ja niiden turismi-infrastruktuuri merkittävästi kehittyneempää.

Filippiinit taisteli aikanaan itsensä vapaaksi espanjalaisten siirtomaavallasta. Espanjalaiset teloittivat Filippiinien kansallissankarin, kirjailijan, runoilijan, poliitikon ja monilahjakkuuden José Rizalin. Amerikkalaiset nähdään kaksinkertaisina vapauttajina - sekä espanjalaisten että japanilaisten vallasta. Kiinasta ei pidetä, koska se on alueen imperialistinen suurvalta, joka kahmii itselleen paitsi taloudellista ja poliittista valtaa, myös Filippiineille kuuluvia etelämeren pikkusaaria. Japania kohtaan on sotatraumoja, mutta nykyjapanilainen popkulttuuri on suosittua.

Nykysuosikiksi on noussut Etelä-Korea, jonka talouskasvua ja popkulttuuria ihaillaan. Kaikki korealainen tuntuu olevan cool. Nuoret haluavat näyttää korealaisilta tai japanilaisilta, mangan ja animen estetiikka jyllää. Filippiiniläisten koulutettu keskiluokka on varsin mielenkiintoista väkeä. Tavallaan hyvin länsimaalaista, mutta tavallaan hyvin aasialaista. Hyvin kristillistä, mutta kuitenkin arvoiltaan hyvin liberaalia ja vapaamielistä. He kopioivat mielellään amerikkalaista, japanilaista ja korealaista kulttuuria, mutta lisäävät siihen omat elementtinsä. He ovat ahkeria, pragmaattisia, mutta toisaalta kaoottisia ja keskittyneempiä siihen, miltä asiat näyttävät ja miltä tuntuu, kuin siihen, toimiiko jokin. Yläluokka on pahamaineisen korruptoitunutta, tuloerot räikeitä. Töitä kuitenkin paiskitaan ja amerikkalainen unelma elää. Eräällä lailla filippiiniläiset ovat siis Aasian libanonilaisia tai meksikolaisia.

*   *   * 

Oli minulla turismin lisäksi toinenkin syy mennä tällä lomalla juuri Filippiineille. Nimittäin sinä ajanjaksona, jona päätin matkakohteestani, oli filippiiniläinen ystäväni syvän masennuksen vallassa ja puhui useaan otteeseen elämänsä päättämisestä oman käden kautta. Saarille ehtiessäni akuutein tilanne oli onneksi ohi, mutta tiedän omasta kokemuksesta kuinka kauan tällaiset asiat todellisuudessa vievät, ja kuinka paljon yhdenkin todellisen ystävän tuki voi silloin merkitä.

Ystäväni on psykologian opiskelija, joten jonain päivänä hän ehkä auttaa itse niitä lukemattomia ahdistuneita nuoria, jotka joutuvat elämään samanlaisten ongelmien kanssa kuin hän on viime vuosina elänyt. Hän on huippuälykäs ja opinnoissaan menestyvä suorittaja, mutta kuten hän itse tilannettaan kuvasi: paraskaan kirurgi ei voi leikata itseään. Paitsi psykologian opiskelija, ystäväni on myös lahjakas säveltäjä, muusikko, piirtäjä, manga- ja animeharrastaja, ja silloin kun ei viiltele ranteitaan emotuskan vallassa raskasmetallia kuunnellen, hän on myös yksi parhaista elossa olevista runoilijoista, joita minulla on ollut kunnia lukea.

Pelkkä ajatus, että niin monilahjakas nuori ihminen halusi tappaa itsensä, on pohjattoman surullinen. Nerous kuitenkaan harvoin tulee ilman raskasta taakkaa. Taide usein versoo vaivatusta maaperästä. Minulle tuli aikanaan jälkikäteisenä yllätyksenä, ei tosin ilman ennakkoaavistusta, että silloin kun olemme ensi kertaa käyneet pitkiä ja korkealentoisia keskustelujamme, hän on ollut vasta lukiolainen. Emme tosin silloin tienneet toisistamme muuta kuin anonyymit avattaremme - sellaiset sivuseikat kuin nimi, ikä, kansallisuus tai se, miltä toinen henkilö jossain tuolla bittiavaruuden takana todellisuudessa näytti, tulivat toistemme tietoon vasta paljon myöhemmin.

Ei ollut tarpeenkaan tietää. Hänen tuotantonsa lukeminen ja yhteydenpitomme, joka oli alkanut toistemme kaunokirjallisen tuotannon vertaisluvusta ja kommentoinnista, tuntui siltä kuin olisin saanut signaalin SETI-ohjelmassa. Jostain tuolta kaukaisesta tyhjyydestä kuului ääni, joka puhui samaa kieltä kanssani, silloinkin kun puhui kielillä. (Hänellä oli tapana kirjoittaa välillä lauseita ja sanoja kielillä, joita tiesi, etten ymmärrä, koska käännösohjelmien ja sanahakujen tulokset olivat osa sitä monien samanaikaisesti kerrottujen merkitysten kudelmaa, jonka hän halusi punoa.) Arkikielessä kai sanottaisiin, että olimme samalla aaltopituudella. Mutta ei vain sitä. Tiesin alusta asti olevani tekemisissä sellaisen kaliiperin ajattelukapasiteetin kanssa, etten ollut vastaavaa nähnyt kuin muutaman kerran elämässäni. Ja mitä omintakeisimmalla originelliuden tasolla.

Aiemmin hän asui vanhempiensa töiden vuoksi Emiraateissa, mutta lähti sittemmin yliopistoon vanhempiensa alkuperämaahan. Kuten edeltä jo kävi ilmi, puhuimme alun perin aivan muista asioista kuin yksityisistä elämistämme - taiteesta, tieteestä, hyvästä ja pahasta, ihmismielen tutkituista ja tutkimattomista korpimaista, maailman mytologioista, elämän ja asioiden merkityksistä ja sen sellaisesta. Ajan myötä hän kuitenkin kertoi myös synkemmistä asioista: pahuudesta, väkivallasta, ahdistuksesta ja aivan liian varhain päälle kaatuneesta raskaasta taakasta. Tarkoituksettomuuden ja itsetuhon ajatuksista, joihin edelliset kokemukset epäilemättä vaikuttivat.

Minulla on useita ystäviä, jotka vanhempiensa töiden vuoksi kasvoivat nuoruutensa Persianlahden kaupunkien rikkaissa mutta kovin pinnallisissa ja keinotekoisissa maailmoissa. Niissä asuttiin ja paiskittiin töitä rahan vuoksi, pidettiin yllä kulisseja, ja kulissien takana netti oli jotakuinkin ainoa ikkuna ulos, jos ei ollut kiinnostunut tarkoituksettomasta notkumisesta ilmastoiduissa ostoskeskuksissa. (Persianlahdella ei hengailla kaduilla.) Netti olikin sitten kerralla ikkuna maailmanlaajuiseen sosiaaliseen elämään, vaikka kotona olisi elänyt kuin avovankilassa.

*   *   * 

Manilan katedraalissa Intramurosissa tapasin sovitusti erään paikallisen lintuharrastajan ja kustantajan, jonka kanssa olin ollut yhteydessä aiemmin. Menin seuraavana aamuna hänen kanssaan Manilan lounaispuolella olevalle Parañaquen ja Las Piñasin rannikolle, jossa on jäljellä osittain suojeltuja laguuneja ja mangroverämeitä. Siellä näkee runsaasti valkeita haikaroita sekä kahta lajia yöhaikaroita - tavallisen lisäksi australianyöhaikara on Filippiineillä paikoin yleinen. Lisäksi lietteillä oli kohtalaisia määriä itäpalearktisia kahlaajia. Turkoosikalastajat olivat kaikkialla rannikon habitaateissa yleisiä.

Rohkaistuin sitten uskaltautumaan itse filippiiniläiseen liikennekaaokseen ja vuokrasin lentokentän laitamilta auton, jolla saatoin varsin vaivattomasti kattaa keskistä ja eteläistä Luzonia. Navigaattoria ei ollut, joten olin vanhanaikaisesti kartanlukutaitojeni varassa. Suuntasin toista kahdesta Etelä-Luzonille johtavasta valtatiestä etelään ja aina Calambaan ja sieltä pienempää tietä Los Bañosiin. Los Bañosin yliopistokaupungin kupeessa on yksi eteläisen Luzonin parhaista alkuperäisistä metsäalueista, Makilingvuoren sademetsäpuisto, joka kuuluu hallinnollisesti Los Bañosin yliopiston alaisuuteen. Itse asiassa kampusalue sijaitsee osittain viidakoissa ja sielläkin näkee runsaasti endeemisiä metsälintuja.

Monet metsälinnut ovat kovin piilottelevia, mutta kärsivällisyydellä filippiiniendrongoja, kahta lajia malkohoita, filippiinienriippukaijoja, guavakaijoja, useita medestäjiä ja kukastajia ja monia muita oli helppo nähdä. Petolinnuista filippiinienjalokotka ja filippiinienharjakotka ovat Makilingvuorella melko helposti nähtävissä. Majoitus oli edullista ja sijannillisesti mitä soveliainta yliopiston majatalossa, ylhäällä kampusalueella. Kampusalueen alemmista osista löytyy puolestaan ruohostomaiksi kelpaavia kesantopeltoja ja pensaikkoja, joissa näkee helposti kaislakerttusia ja nokitaskuja, suuremmalla vaivalla myös pyyjuoksijoita.

Seuraava luontokohteeni oli Palay-Palayn kansallispuisto Etelä-Luzonin länsiosassa, Ternaten lounaispuolella. Tagaytaysta kulkee Alfonson ja Magallanesin kautta Maragondoniin ja Ternateen miellyttävä mutkainen mutta hyvälaatuinen tie metsäisten maastojen ja nättien kylien kautta. Itse Palay-Palayn kansallispuistossa ei ole minkäänlaista infrastruktuuria, mutta sen halki kulkee useita teitä rannikkolaguunien resortteihin. Lisäksi tieltä lähtee kansallispuiston viidakoihin kuljettavissa olevia polkuja.

Maisemat ovat seudulla erityisen kauniita: pittoreskejä merenlahtia ja metsäisiä kukkuloita, joissa kohtasi filippiiniensarvinokkia kymmenien yksilöiden parvittain. Rinteiden nousevissa ilmavirtauksissa kaarteli kymmeniä bramiinihaukkoja ja silloin tällöin filippiinienharjakotka tai filippiinienjalokotka. Tien päässä rannikolla oleva Caylabnen resortti, jota konsultoimani kirjallisuus oli suositellut majoituspaikaksi, oli kuitenkin suljettu. Sen sijaan lähempänä Ternatea sijaitsevasta Puerto Azulin resortista löytyi kohtuuedullisesti majoitusta. Alueella oli myös sangen produktiivinen luontopolku, joka kulki metsien ja golfkenttien kautta. Paljon japanilaisia ja korealaisia golffaajia, mutta sieltä löytyi runsaasti myös mielenkiintoisia lintuja, kuten jokikalastajia, viiksiluhtakanoja ja luzonintikkoja.

Palasin Caviten länsirannikkoa takaisin pohjoiseen ja Suur-Manilan kauhean liikennesuman läpi kohti Subic Baytä, joka on aiemmin isännöinyt amerikkalaisten laivastotukikohtaa. Tämän ansiosta alueella on Luzonin todennäköisesti suurin keskittymä alkuperäismetsiä ja lajisto on säilynyt rikkaana, papukaijatkin, joita Subic Bayn metsäisillä kukkuloilla tapaa yleisinä neljää lajia. Subic Bayn viidakoissa on runsaasti hylättyjä bunkkereita, varastotiloja, sotilasteitä ja muuta metsän valtaamaa infraa, joka helpottaa pääsyä ja tarjoaa avoimia tiloja nähdä muutoin kovin piilottelevia kyyhkyjä, kukaaleja ja muita metsälintuja. Subic Bayn alueella suuret gekkoliskot, tokkeet, huutelivat yhä puista yleisinä. Muualta ne ovat kadonneet kiinalaisten suihin.

Kävin myös Candaban kosteikoilla, jotka osoittautuivat monimuotoiseksi haasteeksi, koska minulla ei ollut tuolla ketään paikallista avustamassa. Valkoinen mies kaupunkiajoon tarkoitetulla pienellä vuokra-autolla ajelemassa pitkin pikkukyliä ja riisipeltojen daikkeja, kyselemässä suota. Monta kertaa olin ajanut väärille kärrypoluille ennen kuin oikea polku lopulta löytyi, ja hämmästyttävää kyllä, autonikin siitä selvisi. Kun suo oli lopulta löytynyt, se olikin oikea eldorado. Lintuja tulvi yli äyräiden. Oli valtava kontrasti muuten niin lintuköyhiin riisipeltoihin, joissa näki lähinnä valkeita haikaroita.

Candaban suoaltailla ja kosteikossa oli sadoittain ruskohaikaroita, suomuviheltäjäsorsia, harvinaisia filippiiniensorsia ja jonkin verran talvehtivia jouhisorsia, heinätaveja ja lapasorsia. Pikkuhaikaroita oli neljää lajia, kaikkia esillä. Oli filippiinienturturikyyhkyjä ja harvinaisia kiinankottaraisia. Lietteisillä altailla ja riisipelloilla oli talvehtivia kahlaajia. Kaikkialla oli suuria määriä yleensä piilottelevia rantakanoja, usein esillä ja valokuvattaviksi asti: liejukanojen ja sulttaanikanojen lisäksi ojasuokanoja, itkuluhtakanoja, viiksiluhtakanoja, harmaarintahuitteja ja kukkorääkkiä.

Auto oli pari kertaa vähällä hajota kärrypolun kuoppiin ja esteisiin, mutta ajaminen daikkeja pitkin altaiden ympäri oli silti kannattavaa, sillä monet arat rantakanat ja pikkuhaikarat suhtautuvat autoon paljon pelottomammin kuin kävelevään kulkijaan. Lopulta aurinko alkoi painua mailleen ja piti painella riisipeltojen valleja pitkin takaisin päällystetyille teille.

Cavitessa ajelin eri otteisiin pitkin poikin varsin kattavasti. Kolmio, joka muodostuu Silangin, Tagaytayn ja Trece Martiresin väliin, on täynnä kyliä ja pikkukaupunkeja, eikä piirikunnilla oikein ole selkeitä keskustoja, ehkä Tagaytayta lukuun ottamatta. Edellä mainitun ystäväni yliopisto sijaitsee Silangissa. Tagaytay on puolestaan alueen tunnetuin matkailukohde; siellä on kaunis järvi ja sen keskellä tulivuorisaari. Maisemat ovat viehättäviä, ruoka hyvää ja huokeita majoituskohteita on runsaasti.

*   *   *

Palawanin saarelle minun piti lentää Manilasta. Minulla oli saarella kontakti toisen tuttavan kautta, paikallinen ornitologi ja ympäristöaktivisti, jolle sotahistorioitsija-isänsä oli antanut etunimeksi Rommel. Hän osoittautui muutenkin tapaamisen arvoiseksi, joviaaliksi ja laajalti yleissivistyneeksi luontoihmiseksi ja matkailualan yrittäjäksi. Hän oli hankkinut meille kuskiksi paikallisen kylän herännäissaarnaajan, vanhemman sedän, joka ei kuitenkaan saarnannut - edes tyhjentäessäni Rommelin kanssa iltaisin viinipulloja, jotka olivat jääneet autooni, vaikka minun oli pitänyt jättää ne Silangiin.

Palawan on pitkulaisen muotoinen vuoristoinen saari, jonka luontoa hallitsevat näyttävien kalkkikivijyrkänteiden halkomat vehreät viidakot. Palawanilla on Filippiinien isoista saarista vähiten ihmisiä, alle miljoona, ja näistäkin suurin osa keskittyy saaren pääkaupunkiin Puerto Princesaan. Siksipä saarella on luonto säilynyt erityisen hyvin.

Puerto Princesasta johtaa tiet saaren etelä- ja pohjoisosiin. Etelän suuntaan lähtee erityisen hyvien lintumetsien halki kulkeva, osittain hylätty vanha siksaktie, jonka vartta kulkien voi aamulla tai loppuiltapäivällä nähdä merkittävän osan Palawanin endeemisistä alankometsälinnuista, mukaan lukien palawaninsarvinokan. Pohjoisen suuntaan lähtee puolestaan tie, joka johtaa Maanalaisen joen kansallispuistoon.

Maanalaisen joen kansallispuisto on nimensä mukaisesti kuuluisa veneellä kuljettavissa olevasta maanalaisesta joesta, joka virtaa halki näyttävien tippukiviluolien. Majoitus keskittyy Sabangin kylään, joka näytti kehittyneen myös omatoimimatkailijoiden rantaresortiksi. Yllättävästi suuri osa siellä näkemistäni valkonaamoista oli ukrainalaisia, venäläisiä ja puolalaisia turisteja. Kai heitä vetävät Filippiineille edullisemmat hinnat ja halvat lentoyhteydet Dubain kautta.

Kansallispuiston ja Sabangin ympäristössä on runsaasti hyviä lintupaikkoja, mutta ne ovat sen verran hajallaan, että auto on käytännössä välttämätön. On kukkula, jossa yksi viimeisistä filippiinienkakadun pääsaaren populaatioista näyttäytyy illansuussa lentäessään nukkumapuilleen. Kakaduja on siellä jäljellä enää muutamia - oli kuvaavaa, että meidän onnistui nähdä vain yksi. Elinkelpoisempi jäljellä oleva populaatio elää varsin turvattua elämää Razan suojellulla pikkusaarella, jota vartioidaan, jotteivät salametsästäjät käy keräämässä kaikkia munia ja poikasia laittomille häkkilintumarkkinoille.

Laitonta häkkilintujen pyyntiäkin suurempi uhka kaikelle Filippiinien eläimistölle ja linnustolle on kiinalainen vaihtoehtolääketiede, siis käytännössä taikauskoinen huuhaa, jonka nimissä hävitetään ja syödään kaikki, mikä irti lähtee - Kiinan lisäksi myös muusta Aasiasta ja enenevässä määrin myös Afrikasta. Logiikka menee niin, että mitä harvinaisempi ja uhanalaisempi eläin, sitä enemmän taikavoimia siitä kuvitellaan saatavan. Tämä kannattaa viherhippien muistaa seuraavan kerran kun eksoottinen aasialainen vaihtoehtopuuhastelu kuulostaa ekologiselta ihkulta.

Kansallispuiston päämajan ja luontopolkujen alueella saattoi nähdä joka päivä vakioaikaan näyttäytyvän, vieraisiin tottuneen palawanintäpläfasaanin sekä valokuvauksen kannalta huomattavasti vähemmän yhteistyöhaluisen filippiinienisojalan. Jälkimmäinen ei ole suinkaan iso karvainen apina vaan kanalintu, joka rakentaa muniaan hautomaan maapesän. Palawaninsinisieppo asuttaa kosteampaa metsäosuutta.

Viirikaijat, nokkakaijat ja viherkeisarikyyhkyt olivat yleisiä. Myös kolme isoa tikkalajia esiintyvät Palawanilla yhä varsin yleisinä. Mangroverämeellä veneillessä näki kyyryhaikaroiden ja sulttaanikalastajien lisäksi paljon endeemisiä varaaneja, pitkähäntämakakeja ja mangrovekäärmeitä.

Palawanilla ohjelmassa oli myös jokin yölintu per yö. Luzonilla olin onnistunut havaitsemaan kaksi pöllölajia ja yhden kehrääjän, mutta Palawanilla onnistui myös niiden näkeminen kunnolla, sillä oppaani käytti ääninäytteitä otusten houkutteluun lampun keilaan. Ensimmäisenä iltana menimme veneellä Puerto Princesan edustalla olevalle pikkusaarelle, jossa eli kyseisenlaisiin minisaariin erikoistunut mantananinpöllönen. Olin itse nimennyt sen saaripöllöseksi aikana, jolloin sitä ei vielä löytynyt virallisilta lajilistoilta, se kun kuvattiin vasta suhteellisen hiljattain Mantananin saarelta Borneon rannikolta. Toisena yönä vuorossa oli palawaninpöllönen pääsaaren metsissä. Kolmantena yönä puolestaan palawaninpöllökehrääjä. Sinä yönä tuli vielä bonuksena päälle kuulohavainto puistopöllöstä.

Paluumatkallani kohtasin jonkin verran ongelmia, kun sääolosuhteet johtivat illan kaikkien lentojen peruuntumiseen Puerto Princesasta. Onnistuin saamaan kaupungista hotellin, mutta seuraavaksi päiväksi ohjelmoimani paluulennot menivät kaikki uusiksi: Manilasta Kuala Lumpuriin, sieltä Dubaihin, sieltä Kiovaan. Olin vielä yhden yön Manilassa vauraamman väen suljetulla asuinalueella, jossa kävin ostamassa hätätarvikkeita odottamattoman viivytykseni vuoksi ja kaupassa hämmästeltiin kuinka talollinen (joksi he minua olettivat) tuli itse ostoksille eikä lähettänyt palvelijaa. Seuraavaksi illaksi pääsinkin jo sitten Dubaihin saakka ja olin lopulta Kiovassa vain vuorokauden alkuperäisestä aikataulustani jäljessä, lentojen uusimisista ja niiden puhelinlaskuista syntynein taloudellisin tappioin.

Varjot Euroopan yllä

Perinteinen vuoden alun synkistelyni on viipynyt ja venynyt yli tammikuun, koska kuten uutisista on voinut havaita, on tilanne ollut päällä Ukrainassa siitä asti, kun palasin Filippiineiltä. Venäjän hyökkäyssodassa Ukrainaa vastaan on jälleen suurhyökkäys päällä, tavoitteena vallata lisää alueita Itä- ja Etelä-Ukrainasta.

Venäjän suunnitelmassa aluevaltauksia jatketaan niin kauan kuin nyt Ukrainan alueille siirretyillä joukoilla ja kalustolla aikaansaatu sotilaallinen yliote sallii. Kun Ukraina yksin tai äärivarovaisella ulkomaisella avulla saa padottua Venäjän hyökkäyksen, tavoitteena on, että Länsi painostaisi Ukrainan jälleen suostumaan johonkin "sopimukseen", jota tietysti vain Ukrainan pitäisi noudattaa. Venäjälle sellainen paaluttaisi taas uusia vallattuja alueita. Lisäksi Venäjän rosvojoukot eivät tietenkään "tulitaukoa" noudattaisi, kuten eivät edellisilläkään kierroksilla, vaan jatkaisivat seuraavien vyöhykkeiden tulittamista, terrorisointia ja valtauksien valmistelua.

Donetskin lentokenttä tuhoutui täysin ja on nyt vihollisen hallussa. Seuraavina tähtäimessä ovat Debaltsevo, Mariupol ja Šastja. Venäjän tukemien terroristien johtajat, kuten "Donetskin kansantasavallan" Aleksandr Zahartšenko, ovat uhonneet jatkavansa tulitauotta suurhyökkäystä, jonka tarkoituksena on vallata koko Donbasin alue, siis vähintään kaikki ne osat Donetskin ja Luhanskin lääneistä, jotka yhä ovat laillisen hallituksen valvonnassa. Näiden jälkeen hyökkäys kohdistunee Zaporižžjan, Hersonin ja Odessan lääneihin Ukrainan koko etelärannikon valtaamiseksi terrorihallinnon alle "Uuden-Venäjän" nimellä.

"Uuden-Venäjän" käsite on perintöä tsaaritar Katariina Suuren ajoista, jolloin Venäjän keisarikunta hävitti Kiovan ja ukrainalaisten kasakoiden valtiot sekä Krimin kaanikunnan, liittäen näiden alueet itseensä. Käsite on luonteeltaan voimakkaasti fasistinen - sillä tähdätään imperiumin väkivaltaiseen laajentamiseen ja alueella olleen yhteiskunnan raivaamiseen sotaa kaihtamattoman ja laajentumiskiihkoisen suurvenäläisen nationalismin tieltä. Jo 1700-1800-luvuilla Uuden-Venäjän luominen merkitsi ukrainalaisille, kasakoille ja krimintataareille kansanmurhaa. Jäljelle jääneet saivat osakseen vuosisadoiksi aggressiivista venäläistämistä ja historian väärentämistä, joka näkyy hyvin tänä päivänäkin venäläismielisten ajattelussa.

Venäläisjoukot ovat nyt vallanneet ukrainalaisten asemia ja kyliä koko rintaman laajuudelta Donbasissa. Vanhaan maailmanaikaan Venäjän nyt Ukrainassa harjoittamaa strategiaa kutsuttiin salamitaktiikaksi: Venäjä pilkkoi Itä-Eurooppaa pala palalta kuin salamipötköä. Se luotti ja luottaa yhä länsimaiden heikkouteen siinä suhteessa, ettei eskalaatio olisi missään vaiheessa kertarysäyksellä niin suuri, että Länsi ottaisi käyttöön oikeasti robusteja keinoja Venäjää vastaan. Venäjä on hyvin perillä länsimaiden äärimmäisestä haluttomuudesta tehdä yhtään mitään, saati jotain, mikä sisältäisi aseellisen voiman käyttöä.

Salamitaktiikkaa seuraamalla Venäjä voi rankaisematta tuhota Ukrainan, Georgian, Moldovan, Baltian maiden, Suomen ja Balkanin maiden itsenäisyyden sekä saavuttaa geopoliittisen hegemonia-aseman koko itäisessä Euroopassa, kuten Stalinin aikana tapahtui. Vaikka Putin on viimeisen vuoden ajan toimissaan seurannut Hitlerin jalanjälkiä, hänen todellinen esikuvansa on Stalin, eikä hän varmasti tyydy Stalinia vähäisempiin valloituksiin, jos ne vain ovat Venäjälle rankaisematta mahdollisia.

Olennainen kysymys onkin, ovatko ne mahdollisia? Onko jossain kohtaa Itä-Ukrainan ja Saksan itärajan välillä, jossain Narvan ja Tornionjoen, Transnistrian ja Adrianmeren välissä todellinen punalinja, jonka ylittäminen käynnistää Naton ylivoimaisen sotakoneen? En epäile hetkeäkään, etteikö olisi. Ongelma on siinä, että minä en sitä tiedä, kuten eivät tiedä tällä Venäjän rankaisemattoman aggression harmaavyöhykkeeksi muuttamalla alueella asuvat ihmiset muutenkaan.

Mahtavatko heidän hallituksensakaan tietää? Entä johtavien länsimaiden hallitukset? Jos ne tietävät, ne eivät sitä ainakaan ole onnistuneet kommunikoimaan niin että Putin uskoisi. Ja tässä piilee tilanteen suurin vaara: Putin ei tällä hetkellä tiedä, kuinka pitkälle hän voi mennä, ja sen vuoksi hän kokeilee. Käynnissä on neuvottelu uuden rautaesiripun sijainnista - rautaesiripun, jota Länsi ei suurin surminkaan olisi halunnut uudelleen Euroopassa nähdä, mutta jonka Putin haluaa piirtää - mieluiten miehekkäästi miekalla ja venäläisellä verellä.

Venäjän ylin eliitti ei joudu kärsimään tilanteesta juuri mitenkään, sillä kaikki sotiminen tapahtuu muiden maiden alueilla. Noiden alueiden etniset venäläiset joutuvat toki kärsimään, mutta se on vain tervetullutta polttoainetta putinilaisen Venäjän marttyyrikultissa rypevälle kansallispsykoosille. Myös Iso-Venäjän kansa joutuu kiristämään vyötään niin kauan kuin öljyn hinta pysyy matalalla eikä sanktioita ole vesitetty täysin. Väestön kokemat vaivat eivät kuitenkaan Venäjän eliittiä hetkauta. Sotaan aktiivisesti osaa ottavat rosvojoukot ja heidän tukikoneistonsa hyötyvät Ukrainan alueiden ryöstämisestä. Kansainvälinen yhteisökin on asettunut painostamaan uhreja kuten Ukrainaa maksumiehiksi Venäjän miehityksille.

Ukrainan, Moldovan ja Georgian jälkeen Venäjän toiminnan voi odottaa kiihtyvän erityisesti Balkanilla ja Itämeren piirissä, joilla molemmilla alueilla Venäjä on Lännen heikkoudesta rohkaistuneena jo käynnistänyt aktiiviset toimet etupiiriprojektionsa ulottamiseksi näille alueille. Putin luultavasti kokee, että hänellä on geopoliittisen etupiiriprojektion laajentamiseen ainakin pari vuotta aikaa jäljellä, sillä hän ei usko Obaman hallinnon pystyvän mihinkään - länsieurooppalaisista puhumattakaan.

Vaikka Putin halveksuu Länttä, hän tuskin kuitenkaan rohkenee kajota Keski-Eurooppaan sotilaallisin keinoin, etenkin kun Unkarin, Slovakian ja Tšekin kohdalla korruptio ja subversio saattavat tehdä tehtävänsä. Puola lienee Putinille kovin pala, sillä Smolensk ei taittanut maan selkärankaa. Hänen voi siis olettaa arvioivan Balkanin ja Itämeren maat otollisimmiksi (ja kiireellisimmiksi) toiminta-alueiksi ennen Lännen kotkan vääjäämätöntä heräämistä.

Kreikassa on nyt vallassa Venäjän pyrkimyksille otollinen hallitus, joka koostuu putinismiin taipuvaisista äärivasemmistolaisista ja äärioikeistolaisista. Samansuuntaisia voittoja Venäjä odottanee vuoden-parin sisään muistakin Euroopan vaaleista, myös Suomesta, jonka gallupit lienevät saaneet Tehtaankadun kilistelemään šamppanjalaseja jo etukäteen.

Ainakin suomettuminen näyttää voimalla palanneen maan politiikkaan. Vaikuttaja-agentit käyttäytyvät röykeästi ja itsevarmasti, eikä monia keskeisissäkään asemissa olevia enää piilotella, vaan hyödynnetään informaatio-operaatioihin, jotka ainakin Helsingissä istuville länsimaisille tarkkailijoille lienevät näkyviä. Tämä on siitä huono signaali, että se kertoo suunnitelmien olevan varsin pitkällä. Suomalaisten päätöksentekijöiden itseaiheutettu sokeus ei lakkaa hämmästyttämästä. Luultavasti saamme taas jonain päivänä kuulla, kuinka "eihän kukaan olisi uskonut" ja "kaikki tuli täydellisenä yllätyksenä", jolle vain "ei voitu mitään".

Emiraateissa

Minulla oli kolme vuorokautta aikaa Arabiemiraateissa ennen lentoani Kuala Lumpurin kautta Manilaan. Käytin sen kiertämällä kirjaimellisesti läpi kaikki muut emiirikunnat paitsi suurimman ja pääkaupunkiasemassa olevan Abu Dhabin, jossa vietin aikaa kesällä 2011. Useimmiten Dubai, joskus myös Abu Dhabi tai Sharqa, ovat toki tulleet vuosien varrella tutuiksi välilaskupaikkoina, portteina Euroopan, Aasian ja Afrikan välillä, jossa on yleensä tullut käytyä joko ostoksilla tai tapaamassa jotain Emiraateissa asuvista tutuista.

Minulla on aina ollut runsaasti ystäviä ja tuttuja Emiraateissa, varsinkin Dubaissa, koska siellä riittää töitä ja uramahdollisuuksia kaikkialta maailmasta tuleville koulutetuille ihmisille (ja myös miljoonille vähemmän koulutetuille, jotka pääosin tulevat Etelä-Aasiasta). Vietin kuitenkin ensimmäisen iltani Dubaissa yksin, koska kaikki siellä asuvat tuttuni olivat joulupyhien vuoksi Libanonissa, Suomessa, Itä-Euroopassa ja missä kenenkin kotiseutu sijaitsee.

Aamulla vuokrasin auton ja aloitin lintukohteiden kiertämisen Dubain emiraatista, ajaen sitten Hattan tietä Omanin rajaseudun vuorille saakka ja sieltä Intian valtameren rannikolle Kalbaan ja Fujeiraan. Fujeirasta jatkoin rannikkoa pohjoiseen aina Omanille kuuluvan Musandamin eksklaavin kanssa jaettuun pikkukaupunkiin Dibbaan ja sieltä takaisin Persianlahden puolelle Ras al-Khaiman emiirikuntaan. Ras al-Khaimasta jatkoin takaisin etelään, Umm al-Quwainin, Ajmanin ja Sharqan kautta Dubaihin.

Muiden emiraattien pääkaupungeissa olenkin ollut jo aiemmin, mutta luontopaikkojen ohella kävin tällä reissulla tutustumassa myös Fujeiran, Ras al-Khaiman, Umm al-Quwainin ja Ajmanin emiirikuntien samannimisiin pääkaupunkeihin. Lisäksi kävin esimerkiksi Sharqan emiirikuntaan (englanniksi Sharjah) kuuluvissa Khor Fakkanissa ja Kalbassa.

Emiraattien pohjoisosien tärkeimpien lintupaikkojen läpikäyminen kolmessa päivässä on mahdollista kolmessa vuorokaudessa, mutta vielä helpompaa se olisi ollut, jos vuokra-autoni navigaattori olisi suostunut lukemaan netistä etukäteen ottamiani koordinaatteja. Nyt netissä olleet koordinaatit ja navigaattorin tunnustamat seurasivat itäisten pituuspiirien osalta ilmeisesti eri järjestelmiä, joten jouduin turvautumaan perinteiseen kartan ja vajavaisten opasteiden lukemiseen, mihin tuhrautui ajoittain kallista aikaa.

Toinen ikävä asia oli, että monessa kohteessa oli pääsyä alueelle merkittävästi rajoitettu sitten niiden päivien, jolloin lintumiehet ovat kirjanneet nettiin ohjeitaan. Kaikkein ikävintä oli, että Kalban laajalle luonnonsuojelualueelle ei päässyt lainkaan. Jouduin kiertämään myöten sen ulkoreunoja Omanin rajoilta Kalban sataman reunamille saakka ja katselemaan sieltä mitä oli mahdollista katsoa. Neuvottelin portinvartijalta luvan käydä suojelualueelle johtavalla sillalla katsomassa näkyisikö paikallista turkoosikalastajaa ja talvehtivia intianriisihaikaroita sieltä käsin, mutta varsinaiselle suojelualueelle laguuneineen ja lietteineen ei saanut mennä.

Löysin myös spontaanisti korvaavia kohteita menetetyille tai rakennetuille, sillä vuoristoisissa paikoissa melkein mikä tahansa wadi, jossa on alkuperäistä akaasiaa ja piikkipensasta, tuottaa käytännössä samat lajit, joita lintumiehet käyvät hakemassa muutamalta tiedetyltä paikalta. Esimerkiksi aavikkokerttu tuntui olevan helpoimpia lajeja löytää kyseisenlaisesta habitaatista. Vastaavasti rannikoilla monet aiemmin tunnetuista laguuneista ovat joutuneet hotellien yksityisomistukseen, mutta niiden liepeiltä löytyy usein uusia muodostuneita laguuneja, joista voi käydä katsomassa samat flamingot, haikarat ja kahlaajat.

Paras rannikkokohde lintumielessä oli Khor Beyda, emiirikunnista pienimmälle Umm al-Quwainille kuuluva laguuni- ja mangrovealue niemimaan ja mannermaan välissä. Sinne löytyi varsin pienellä vaivalla hiekkatie, joka kulki keskeneräisten palatsikompleksien takaa. Jos haluaa nähdä kaikki yleiset palearktiset kahlaajat yhdessä paikassa, ei Emiraattien rannikolla tarvitse välttämättä mennä mihinkään muualle kuin tänne. Aiemmin rapukurmitsana tunnettu luolakahlaaja oli yleinen. Sen sijaan paikan toista kahlaajanähtävyyttä vuorisirriä en nähnyt. Punakuirit, joiden seurassa se syystä tai toisesta viihtyy, olivat nekin melko vähissä, laskien vain kymmenissä. Ylipäätään kahlaajamassat olivat Emiraattien rannikkopaikoilla paljon pienempiä kuin Omanissa.

Viimeinen kohteeni oli Dubaissa sijaitseva Mushrifin suojelualue, joka löytyi myös navigaattorin valikoimasta. Mushrifin suojelluissa ghaf-metsissä (Prosopis cineraria) näkee miljoonan turkinkyyhkyn, palmukyyhkyn ja pihamainan lisäksi runsaasti arabialaisen alkuperäiskasvillisuuden tyyppilajistoa, kuten harmaafrankoliineja, idänhopeanokkia, purppuramedestäjiä ja valkoposkibulbuleja. Mushrifin kuuluisin lintunähtävyys on kuitenkin persianpöllönen, jonka voi hämärän langetessa kuulla tai nähdäkin pienen moskeijan ympäristössä. Siellä talvehtii usein myös idänmehiläishaukkoja, mutta tällä kertaa löysin vain varpushaukan ja täysin poissa tyyppihabitaatistaan olleen ruskosuohaukan, joka kieltämättä yllätti minut ensin istuskellessaan kuivan hiekkapohjaisen metsämaan ghaf-puussa.

Uusi vuoteni vaihtui Manilassa. Ikävä kyllä tänään täällä on harmaata ja sataa näemmä lakkaamatta. Jotain hyötyä siitä sentään on, sillä istuskelen lukemassa ja kirjoittamassa, mistä tuloksena mm. tämä blogikirjoitus. Filippiinit ovat kristillinen versio siitä kaakkoisaasialaisesta kulttuurimaisemasta, jonka buddhalaisen version löytää Thaimaasta ja islamilaisen version Malesiasta. Se on yhtä aikaa modernia ja perinteistä, länsimaistunutta ja perin aasialaista. Liikenne on kaoottista, ihmisiä on paljon, mutta he ovat ystävällisiä. Hinnat ovat matalia, mutta niistä joutuu yleensä tinkimään tai tulee huijatuksi.

Laukkuja pakatessa

Aamunkajo on vievä minut mukanaan kohti tämän talven troopillisia osuuksia. Viime talvena tähän aikaan vietin pitkän toven ajelemalla autolla pitkin Argentiinan pampaa ja chacoa sekä Brasilian viidakoita. On sääli, etten koskaan ehtinyt kirjoittaa siitä kunnolla blogiini, koska Ukrainan tapahtumat etenivät loppuhuipentumiinsa heti palattuani. En nimittäin tiedä mitään terapeuttisempaa ja filosofisempaa kuin mittaamattomat ajomatkat halki harvaan asuttujen majesteetillisten maisemien, vapaudella pysähtyä juuri silloin ja juuri siellä kuin haluan. Harmi kyllä verkkoyhteys oli käytössäni vain satunnaisesti, joten en pystynyt reaaliaikaisesti bloggaamaan tuolta, kuten en niin monelta muultakaan matkalta.

Länsimaisen kalenterin mukainen joulu vierähti osaltani Kiovassa. Ukrainassa joulua vietetään itäisten ortodoksien kalenterin mukaisesti vasta tammikuun kuudentena, ja sitä edeltää uusivuosi pakkasukkoineen, joka on itäslaavilainen vastine joulupukista. Täällä tunnetaan kuitenkin katolisten keskieurooppalaisten vaikutuksesta Pyhän Nikolauksen päivä, jota vietetään 19. joulukuuta, ja jolloin lapset saavat lahjoja. Jo viikkoja sitten Sofianaukiolle pystytettiin keskieurooppalaishenkiset joulumarkkinat Esplanadin tapaan. Joulupäivän päivällisen söin italialaisessa ravintolassa ystävättären kanssa, joka sitten lähti Karpaateille uuttavuotta ja ortodoksista joulua viettämään.

Länsimaiden katoliset, protestanttiset ja kaupalliset jouluperinteet ovat vuosi vuodelta enemmän levinneet Ukrainaan, jossa ihmiset niitä vaihtelevasti yhdistelevät. Täkäläiset vähemmistöinä olevat katoliset ja protestantit sitäpaitsi viettävät joulua samaan aikaan suomalaisten ja muiden läntisten kirkkojen seuraajien kanssa. Suurin osa väestöstä keskittyy kuitenkin uudesta vuodesta alkavaan pyhien viettoon, joka huipentuu ortodoksiseen jouluun 6. tammikuuta.

Sitten edellisen postaukseni kävin muutaman päivän mittaisella matkalla Odessassa ja Iljitševskissä. Jälkimmäinen on lahden takainen satama- ja turistikaupunki Odessan länsipuolella. Siellä on yhä vallassa regionääreihin ja kommunisteihin linkittyviä oligarkkeja eikä keskusaukion Lenin ole vielä kokenut leninopadia. Iljitševsk on kuitenkin vauras huvilakeskittymä, josta löytyy myös muun teollisuuden muassa menestyvä ukrainalainen kahvitehdas. Mikä sen miellyttävämpää talvisen aamun apeassa auringossa kuin tuntea kahvin tuoksu Mustanmeren tuulisella rannalla.

Odessassa oli yllättävän leutoa ja täysin lumetonta - verrattuna kuun alun sääolosuhteita uhmanneisiin seikkailuihimme Mustanmeren-rannikon itäosissa Berdjanskissa ja Mariupolissa. Keväällä katsastamamme Bar Central, joka kesällä käydessäni oli remontissa, oli jälleen toiminnassa. Muuten Odessan iltaelämä veteli säästöliekillä - tosin odessalainen säästöliekki on yhä varsin vilkas, onhan kaupungissa ilmankin turistikautta vajaan miljoonan verran väestöä. Meribulevardilla oli tunnelmaa, kun katulyhtyjen kellervä valo sekoittui mereltä nousevaan sumuun nyt lehdettömien plataanien katveessa.

Tunnen jonkin verran huonoa omatuntoa siitä, etten ole aikoihin sivistänyt lukijoitani lukuisien tänä aikana esilukemieni mielenkiintoisten kirjojen arvosteluilla. Olisi pitänyt sanoa muutama sananen esimerkiksi vakoilukirjailijoiden Ukraina-profetioista, jollaisia olivat jo vuosia ennen Mordorin päähyökkäyksen käynnistymistä kirjailleet niin nimimerkki Alex Dryden (The Blind Spy) kuin alan ranskalainen gonzoklassikko Gérard de Villiers (Tuez Iouchtchenko!) - kumpaakaan ei liene suomennettu, joten etsikää alkukielillä. 

Suomalaisten kannalta vielä tärkeämpää lienee minulla paraikaa luettavana olevan teoksen tuleva käsittely. Nimittäin Alpo Rusin tänä vuonna ilmestynyt Etupiirin ote on luultavasti tärkein vähään aikaan ilmestynyt ulko- ja turvallisuuspoliittisen historian katsaus Suomeen, ja toivon - suorastaan edellytän - että jokainen asioista oikeasti kiinnostunut lukijani hankkii ja lukee sen näin joulun ja uudenvuoden hiljaisempina hetkinä.

Jouluaattoa edeltävänä yönä näin merkillisen unen, jossa olin eksynyt pienelle paikkakunnalle nimeltä Benhive. Sellaista ei löytynyt seuraavana päivänä Google Mapsistä, vaikka jokunen sen niminen ihminen näyttää maailmassa oleilevan. Ajoin pitkin tulvivia pikkuteitä, joiden molemmin puolin avautui vedestä kohoava sypressiräme, joten mahdollisesti paikka on jossain Floridassa tai Louisianassa. Kummassakaan osavaltiossa en ole vielä oikeassa elämässäni vieraillut, mutta uneni metsät vastaavat hyvin netistä löytyviä valokuvia. Matkantekoni siellä ei ottanut onnistuakseen, sillä jokaisella kokeilemallani tiellä eteen tuli tenkkapoo liian syväksi äityvän veden muodossa.

Lopulta ajoin ulos rämemetsästä ja tien päästä löytyi rykelmä kitšisiä valomainoksia sekä yksinäisen ja eristyneen näköinen hotelli - sen näköinen, että se oli parempina päivinään ollut hienompikin huvila. Pysähdyin sinne. Hotellin ovella seisoi tuntematon nainen. Tähän kohtaan valitettavasti heräsin, enkä ollut koko unessa puhunut vielä yhdenkään informantin kanssa (tai edes alligaattorin), joten emme koskaan saane tietää, mitä tietoa Benhivesta olisi tarjottu.

Ajan ja idän henkäykset

Suomen itsenäisyyspäivänä on hyvä kuunnella marssimusiikkia ja väliin rauhallisempina hetkinä Sibeliuksen Finlandiaa sekä suosikkivirttäni Jumala onpi linnamme, katsoa mustavalkoista Helmikuun manifestia sekä lueskella Sakari Topeliuksen maamme nuorisolle suuntaamaa testamenttia, Maamme kirjaa. Kaikkea tätä olen tänään tehnyt talven valkeaan vaippaan kietoutuneessa Kiovassa, jonka puistojen puut ovat muuttuneet lumikoralleiksi pimentyneessä mutta kelmeiden keinovalojen kultasävyihin valaisemassa illassa.

Aikaisempina vuosina olen kirjoittanut itsenäisyyspäivinä blogiini esimerkiksi kirja-arvosteluita ja elokuvasuosituksia. Tänään joudun kuitenkin jatkamaan surumielisemmillä teemoilla, sillä tämä saattaa olla viimeinen itsenäisyyspäivä, jota pääsemme näinkin näennäisessä huolettomuudessa viettämään. Me suomalaiset kun olemme kovapäistä kansaa, emmekä halua lainkaan ymmärtää, kuinka lähellä Ukrainaa loppujen lopuksi olemme niin historian, maantieteen kuin geopolitiikankin suhteen.

Se, että me uskottelemme itsellemme olevamme länsieurooppalainen Pohjoismaa, Ruotsin ja Norjan tapaan, on toki ymmärrettävää itsetuntomme pönkittämisen kannalta. Elämme arjessamme länsimaista elämää - sekin tosin kiitos sen, että saavutimme ajoissa itsenäisyytemme, voitimme sisällissodan vapaudelle ja onnistuimme toisen maailmansodan kauhujen keskellä sittenkin säilyttämään kansanvaltaisen, markkinataloudellisen yhteiskuntajärjestelmämme siinä määrin, että meidän ei 1990-luvun alussa tarvinnut aloittaa kaikkea aivan alusta.

Se, mitä me asemastamme ajattelemme, ei kuitenkaan ole suurpolitiikan maailmassa yhtä merkityksellistä kuin mitä siitä ajatellaan Moskovassa, Washingtonissa, Berliinissä, Brysselissä, Lontoossa ja Pariisissa. Meille on tänä päivänä suurta väliä silläkin, mitä siitä ajatellaan Tukholmassa tahi Nato-pöytien ääressä istuvissa Varsovassa, Tallinnassa ja Oslossa. Optiomme olemassaolo ei ole suomalaispoliitikkojen hokemista kiinni, vaan siitä, mitä tosimaailmassa tapahtuu. Juna kulkee eikä jää odottelemaan lakkautetun seisakkeen aidalla huutelevaa, joka ei ole huomannut kaikkien muiden jo nousseen viimeisiin vaunuihin.

Kuin Jumalan taivaista ojentamana lahjana on Suomelle vielä heitetty viimeinen oljenkorsi Ruotsin hallituskriisin muodossa. Ruotsin tapahtumat merkitsevät, että tulevina kolmena kuukautena ennen molempien maiden vaaleja hupenee loppuun jäljellä oleva etsikkoaikamme. Tarkemmin sanoen, Suomen etsikkoaika, sillä Ruotsi ei ole samassa asemassa Venäjän etupiiriinsä katsomana maana kuin Suomi. Jotta Suomi voisi pelastaa asemansa, tarvittaisiin kuitenkin poliittista johtajuutta. Ennen kaikkea sitä tarvittaisiin tasavallan presidentiltä, jonka pitäisi alkaa puhua kansalle totta ja perustella, miksi Suomen tulisi hakea Naton jäsenyyttä juuri nyt eikä myöhemmin, jotta voisi säilyttää rauhan Pohjois-Euroopassa sekä oman suvereenisuutensa tulevina vuosina.

Toisin kuin meille, Venäjälle ratkaisevia asioita eivät ole itsepetokselliset hokemamme vaan mainitsemani historia, maantiede ja geopolitiikka. Historialle ja maantieteelle emme voi mitään, geopoliittisen asemamme me sen sijaan voimme osittain itse määritellä. Osittain. Tarvitsemme sen määrittelemiseen myös edellä mainittujen pääkaupunkien vakuuttamisen. Toistaiseksi Suomi ei vakuuta poliittisen johtonsa ristiriitaisilla viesteillä, Nato-vastaisuudellaan ja maansa tahallisella sitomisella Venäjän valtion energia- ja propagandarakenteisiin.

Niinpä tässä itsenäisyyspäivässä on jotain surullisen nostalgista. Huhtikuun vaalien jälkeen maamme suunta voi muuttua ratkaisevalla tavalla, josta ei ole enää mahdollista kääntyä takaisin länteen, mikäli Venäjällä ei tapahdu uutta 1980-luvun loppuun ja 1990-luvun alkuun verrattavaa myllerrystä. Sekä itsenäisyytemme toteutuminen vuonna 1917 että pääsemisemme mukaan yhtenäisen Euroopan luomiseen 90-luvun alusta alkaen johtuivat Venäjän myllerryksistä, jotka avasivat runsaan vuosikymmenen kestäneet ikkunat vaikuttaa ratkaisevilla tavoilla maamme geopoliittiseen asemaan.

Osa mahdollisuuksista hyödynnettiin, minkä ansiota kaikki meille nykyisin suotu vapaus on. Toisaalta, osa mahdollisuuksista jätettiin hyödyntämättä ja riskeerattiin vastuuttomalla politiikalla, mikä johti maamme alttiiksi uusille hyökkäyksille. Toisen maailmansodan hyökkäyksestä selvisimme nipin napin elossa, mutta tuloksena oli vuosikymmenten verran suomettuneisuuden hämärää. Nyt käynnissä oleva hyökkäys on vasta alussa, mutta Suomi näyttää olevan siihen yhtä valmistautumaton kuin aikana, jolloin meillä uskottiin, että "niin hulluksi ei maailma sentään voi mennä, että tästä sota tulisi".

Suomella on ollut aikaa ottaa oppia siitä, mitä Georgiassa, Ukrainassa ja Moldovassa on tapahtunut. Se olisi voinut ottaa oppia myös Baltian maiden ja Puolan kokemuksista ja ratkaisuista. Ikävä kyllä meillä on pikemminkin jälleen osoitettu, että Paasikivi oli tuskallisen oikeassa kirjoittaessaan: "Poliittisen realismin taju ei ole Suomen kansan vahvimpia puolia. Uskotaan, kuten asioiden toivotaan olevan, ja toimitaan, ikään kuin se, mitä toivotaan, olisi totta."

On ironisesti kuvaavaa, että Suomessa paasikiveläiseen realismiin vedotaan yleensä täysin nurinkurisella tavalla. Meille on kylmän sodan ajan uskoteltu, että olisi olemassa Paasikiven-Kekkosen linja, vaikka Paasikiven linja ja Kekkosen linja olivat toisistaan kaukana. Paasikivi edusti realismia maansa puolustamiseksi, Kekkonen taas oli valmis turvautumaan viholliseen oman valtansa pönkittämiseksi, vaikka hänenkin tavoitteenaan lienee ollut tällä tavoin säilyttää valtakunnan riippumattomuus.

Ukrainan kylmän sodan jälkeisessä politiikassa Kutšma oli kekkoslainen, nykyinen presidentti Porošenko taas paasikiveläinen. Suomessa ei KGB onneksi onnistunut nostamaan valtaan meikäläistä versiota Janukovitšista, ja siinä onkin maidemme tämänhetkisen tilanteen suurin ero Suomen eduksi.

Tarjoan tänä itsenäisyyspäivänä lukijalle lukemiseksi kolme hyvää kirjoitusta Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta tilanteesta. Toivottavasti mahdollisimman moni ottaisi niistä vaarin, vaikka vihollisemme vaikuttaja-agentit Suomessa yrittävätkin jälleen näinä aikoina vaientaa tosiasiapohjaisen ja vastuullisen keskustelun. Ensimmäinen suositukseni on Aleksi Roinilan ja Atte Kalevan kirjoitus Venäjän uusi uho, joka kertoo, millaisessa ympäristössä ja kontekstissä Suomi tällä hetkellä toimii. Toinen kirjoitus on toimittaja Rysky Riiheläisen kirjoitus Pitäkää tunkkinne. Kolmantena suosittelen lukemaan Atte Kalevan kirjoituksen Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan ylioptimismista.

Jos näiden kolmen puheenvuoron lisäksi haluaa tänä itsenäisyyspäivänä lukea myös ulkomaisen puheenvuoron, sellaiseksi käy hyvin Viron puolustusvoimain entisen komentajan ja ulkoministerin neuvonantajan Ants Laaneotsan kirjoitus, jonka Suomen Sotilas on kääntänyt suomeksi: Putinin Venäjän uusi doktriini. Siinä valotetaan hieman sitä tapaa, jolla naapurimaamme näkee tilanteen Euroopassa ja omat tavoitteensa sen suhteen. Sitä toivoisi, että ainakin muutama Suomen tasavallan presidentin, pääministerin ja ulkoministerin neuvonantajista olisi lukenut kirjoituksen ja ymmärtänyt, mistä siinä on kyse. Valitettavasti en ole tästä vakuuttunut, sillä mikään Suomen poliittisen johdon käytännön toimissa ei viittaa siihen, että johtavien poliitikkojen esikunnissa oltaisiin tilanteen tasalla.

Konflikti Venäjän kanssa vältetään parhaiten sillä, että siihen valmistaudutaan. Varmimmin konfliktiin päädytään siten, että sen mahdollisuus kiistetään ja kieltäydytään valmistautumasta mitenkään. Suomen olisi pitänyt tämä läksy oppia jo useampaan kertaan, mutta kovapäinen kansa olemme. Siksi valitettavasti näyttää siltä, että minä ja sukupolveni nuoret tai nuorehkot miehet päätämme vielä elämämme juoksuhaudoissa tai maanpaossa, ellei jonkinlaista heräämistä ala eliitin tasolla tapahtua.

*   *   *

Viime viikonloppuna kävin turistimatkalla tutustumassa Asovanmeren rannikon satamakaupunkeihin Berdjanskiin ja Mariupoliin yhdessä virolaisen ja ranskalaisen työtoverini kanssa. Ajattelimme, että tämä saattaisi olla viimeinen mahdollisuus tutustua kyseiseen alueeseen, sillä Venäjä on kasannut kosolti joukkoja, tykistöä ja muuta raskasta kalustoa Mariupolin suunnalle, miehittämälleen vyöhykkeelle, josta käsin Mariupolin itäpuolisia kyliä tulitetaan kranaatein ja ohjuksin joka päivä ja yö.

Sääolosuhteet seudulla eivät aivan vastanneet mielikuvia Mustanmeren rannikon leudommista talvista. Siellä oli nimittäin yhtä kylmä kuin Kiovassa, lunta tuli taivaan täydeltä ja tiet olivat milloin sohjoa, milloin jäätä. Henkemme uhalla yritimme kuitenkin pysyä rajallisessa aikataulussa, jonka runsas viikonloppu meille tarjosi. Lensimme Zaporižžjaan ja olimme siellä ensimmäisen illan ja aamun. Ajoimme sieltä autolla Berdjanskiin, seuraavana aamuna Berdjanskista piiritettyyn Mariupoliin, ja sieltä lumen peittämien eteläisten arojen halki Dnipropetrovskiin, josta lensimme takaisin Kiovaan.

Dnipropetrovsk ja Zaporižžja ovat Ala-Dneprin suuria teollisuuskaupunkeja ja Itä-Ukrainan strategisesti tärkeimpiä yhdessä Harkovan ja nykyisin vihollisen miehityksen alla olevan Donetskin kanssa. Harkovassa, Dnipropetrovskissa ja Zaporižžjassa miehitetyn Donbasin terrorihallinto ja tuho ovat tehneet väestöstä nykyisin kovin isänmaallista, vaikka suurin osa näiden suurkaupunkien väestöstä puhuukin venäjää ensimmäisenä kielenään. Itä-Ukrainassa ukrainankieliset keskittyvät maaseudulle. Teollisuuskaupunkien väestö muodostuu suurelta osin neuvostoajan maahanmuuttajista ja venäläistyneistä ukrainalaisista. Se ei kuitenkaan ole tehnyt heistä putinoideja, ja nykyään mainitut kaupungit ovatkin Ukrainan isänmaallisen vastarinnan eturintama propaganda edellä maahan vyöryvää vihollisvoimaa vastaan.

Berdjansk ja Mariupol ovat sen sijaan satojen kilometrien etäisyydellä mainituista suurkaupungeista ja alttiita eetteriä hallitsevalle ja vihaa lietsovalle venäläismedialle. Berdjanskissa on venäläisten ja ukrainalaisten lisäksi huomattava armenialaisvähemmistö, Mariupolissa taas jostain historiasta periytyvä kreikkalaisvähemmistö. Molemmat kaupungit elävät satamistaan; Berdjansk on Zaporižžjan läänin satamakaupunki, Mariupol puolestaan Donetskin läänin. Jälkimmäisen kautta on maailmalle lähtenyt Donbasin terästeollisuuden tuotanto, joka nyt on miehitetyillä alueilla lamaantunut, tuhoutunut tai ryöstetty Venäjälle. Mariupolissa tehtaat kuitenkin toimivat ja niitä hallitsee Donbasin rikkain oligarkki Renat Ahmetov, syrjäytetyn presidentin keskeisin rahoittaja.

Jos Ahmetov olisi lojaali Ukrainan nykyhallinnolle, kuten Dnipropetrovskin oligarkki, juutalaistaustainen Ihor Kolomoiski, hän olisi voinut helposti vaikuttaa työläistensä mielialoihin ja korvata venäläisen propagandan vaikutuksen ukrainalaismielisellä eetoksella. Kolomoiski on tämän tehnyt Dnipropetrovskissa ilmeisellä menestyksellä. Mariupolissa sellaista ei ole kuitenkaan tehty. Sen sijaan Ahmetovin tehtaat saivat ongelmitta hiililastinsa läpi miehitetyn Kertšinsalmen, samaan aikaan kun muu Ukraina kärsii Venäjän toimeenpanemasta saarrosta. Itä-Ukrainan oligarkit tuntuvat yhä pelaavan vaarallista kaksoispeliään, luovien yhteyksillään suoraan Kremliin ja Moskovan oligarkkeihin.

Berdjanskin ravintoloissa ja yökerhoilla monet omituiset hahmot tulivat tiedustelemaan meiltä, olimmeko länsimaisia vakoojia. He yrittivät syöttää seuraamme lipeviä tyttöjä, jotka kuin sattumalta utelivat aivan samoja asioita. Muuan kuvankaunis venäläisneitokainen kertoi olleensa töissä kaikissa turkkilaisen turistirysän Belekin hotelleissa. Taustalla hääri tanakoita nahkatakkisetiä, jotka aina silmän välttäessä tuntuivat tarttuvan matkapuhelimeensa. On vaikea sanoa, olivatko asialla jonkin maan tiedustelupalvelun penaalin vähiten terävät kynät vai paikallinen rikollisliiga. Joka tapauksessa suhtauduimme aikeisiinsa sangen epäilevästi ja hankkiuduimme vääränlaisesta seurasta nopeasti eroon.

Mariupolissa oltiin hyvin lähellä rintamalinjaa, mutta siitä huolimatta sota oli lähes näkymätön. Emme toki menneet pommituksen kohteina oleviin kyliin saakka vaan pysyimme kaupungissa. Matkalla sinne aution tuntuisen maaseudun halki ei ollut kuin kaksi tiesulkua, ensimmäinen niistä Ukrainan liikennepoliisin pitämä ja toinen kaupungin portilla oli jaettu Asovan pataljoonan ja Ukrainan armeijan kesken. Pataljoonan parikymppiset pojat pienaseineen ja armeijan vähän vanhemmat, väsyneen näköiset miehet kuormureineen suhtautuivat meihin yhtä ystävällisesti. Katsoivat henkilökorteista että edustimme koshereita kansallisuuksia ja ettei takakontissamme ollut ohjuksia tai aseita, ja päästivät läpi ilman minkäänlaisia kysymyksiä siitä, mitä tekemistä meillä oli.

Mariupolissa parin rakennuksen palaneet osat muistuttivat kesällä käydyistä taisteluista, kun kaupunki oli jonkin aikaa ollut vihollisen miehittämä mutta sitten vapautettu laillisen hallinnon toimesta. Ihmiset elivät arkeaan ja vaikuttivat silmiinpistävänkin apaattisilta. Paikalliset ylipäätään haluaisivat vain rauhaa ja toimeentulonsa jatkuvuutta, joka tällä perin neuvostolaistetulla alueella on riippuvaista oligarkkien tehtaista. Heidän poliittiset mielipiteensä riippuvat enemmän siitä, kenen he arvelevat olevan voitolla, kuin siitä, mitä he kenties syvällä sisimmässään uskovat.

Valitettavasti tänä päivänä Venäjän media toitottaa varmaa voittoa ja varoittelee ihmisiä siitä, mitä seuraa kun Venäjä saa nämä alueet hallintaansa. Eurooppa vaikuttaa täältä katsoen heikolta ja päättämättömältä. Ihmiset siis varovat uskomasta avoimesti Ukrainan tulevaisuuteen, jotteivät joutuisi heti pidätetyiksi tai kadonneiksi, kun pienet vihreät miehet tulevat. Krimin ja Donbasin joukkoteloitukset ja ihmisten jatkuva öinen katoaminen toimivat tehokkaina pelotteina.

*   *   *

Viime viikosta haluan muistaa erityisesti yhtä iltaa. Minuun tekee aina vaikutuksen, kun joku onnistuu tuomaan elämääni jotain erityistä, opettamaan jotain uutta, ja tuo ilta oli sellainen. Taustaksi sellainen, että vuosi sitten Maidanin aikana hankin monia uusia ystäviä. Yksi heistä on nuori opiskelija, yhä alle kaksikymppinen ja siten yksi nuorimmista ystävistäni täällä. Tunsin hänet ensin pinnallisesti toisesta yhteydestä mutta ystäviä meistä tuli opiskelija-Maidanin hakkaamisen aikana, kun hän ja ystävänsä joutuivat pakenemaan poliiseja ja asuntoni sattui olemaan läheisin turvapaikka.

Olemme sittemmin tavanneet monta kertaa, yleensä päätyen keskustelemaan syvällisiä filosofiasta, uskonnosta ja historiasta. Yllättävän harvoin politiikasta enää sen jälkeen kun vallankumous oli tapahtunut. Hänellä on samanikäinen tyttöystävä, joka on yhtä syvällinen ihminen, mutta vielä taiteellisempi. Hän ei yleensä puhu mitään toisin kuin puhelias poikaystävänsä; istuu ja katselee suurilla sielukkailla silmillään, jotka tuntuvat näkevän ihmismielten läpi. Joskus hän äkkiä ilmaisee itseään tanssin tai musiikin keinoin sen sijaan että osallistuisi debattiin.

Päivänä muutamana olin paikallisessa yliopistossa tilaisuudessa, jossa ystäväni sattui olemaan juontajana, ja tilaisuuden jälkeen kysyi minulta, ehtisinkö juomaan hieman teetä. Minulla oli vielä kiireitä sinä päivänä, joten sovimme ajan samaksi illaksi, tapasimme Kontraktovalla ja kävelimme lumisen kaupunkimaiseman halki, henki huuruten ja hiljaisina, paikkaan, jonka nimi oli Teemestarin talo. Sisällä oli hämärä tunnelma ja yrttien tuoksu. Baarimies oli pukeutunut aasialaisittain kuin jonkin sortin new age -hahmo, mutta ilmeisen ukrainalainen. Sisällä oli vain yksi asiakas, joka näytti kirjailijalta tai taiteilijalta.

Nuori ystäväni osoittautui teen suhteen samanlaiseksi asiantuntijaksi kuin jotkut pitkällisen harjoittelun jälkeen ovat viininmaistajina. Hän haisteli ja valikoi erilaisia teelaatuja. Teemestari tunsi hänet jo hyvin entuudestaan. Menimme punaisten lyhtyjen himmeästi valaisemaan yläkertaan, joka näytti oopiumiluolalta, mutta huumeiden tai alkoholin sijaan siellä juotiin vain teetä. Ystäväni hoiti teeseremonian ja teejumalalle uhraamisen itse ja selitti samalla aiheeseen liittyvät rituaalit. Keskustelimme illan aikana Aristoteleen retoriikan opeista, kuoleman merkityksestä ja luonteesta, Japaniin liittyvistä esteettisistä teemoista sekä muusta sellaisesta. Tyttöystävä luotasi silmillään sielujemme syvyyksiä.

Emme puhuneet sodasta emmekä politiikasta. Se oli hyvä ilta. Tänä iltana menen ranskalaisen ystäväni viininmaistajaisiin ja tiedän, että siellä tullaan puhumaan viinin ohella sodasta ja politiikasta. Sekin voi olla hyvä ilta. Mutta retkemme teehuoneelle oli jotain erilaista, tavallisuudesta poikkeavaa, ja arvostin sitä suuresti.