Viisi virtaa ja yöhuutoja

Islamabadissa ja koko Pakistanissa on ollut viime aikoina kuuma. Lämpötila on liikkunut 42-46 asteen välillä ja uhkaa nousta ajoittain kohti 50:tä, ja tämä Margallakukkulain viilentämässä Islamabadissa. Tukalinta on Etelä-Punjabin ja Pohjois-Sindin sisämaa-alangoilla, joiden ihmiselämää uhkaa ilmastonmuutoksen lisäksi myös Intian aikomus tukkia Induksen, Jhelumin ja Chenabin virtauksia uusin vesisopimusten vastaisin padoin. 

Punjabin nimi merkitsee viiden virran maata ja Indus, Jhelum ja Chenab ovat näistä virroista merkittävimmät. Punjabin hedelmälliset tasangot ovat Induksen ja sen sivujokien sedimenteistä luomia. Ravi ja Sutlej ovat ne kaksi muuta virtaa, jotka lasketaan Punjabin viideksi virraksi. Sanskritin virtaa merkitsevä sana ab on sama kuin Euroopan indoeurooppalaisissa kielissä (au, å, upe), tosin kantasuomen vuo lienee myös samaa muinaista alkuperää. Punj eli pändž on tietysti viisi, ja sama sana kuin kreikan penta, venäjän pjat tai latinan quinta (quinque). Viidellä vuolla on siis keskeinen merkitys länsimaisen sivilisaation synnylle.

Tämä on ainakin selvempää kuin esimerkki, jota professorimme käytti opiskellessani sanskritin peruskurssia yliopistoaikana: Hän rohkaisi opiskelijoita toteamalla, että sanskrit on aivan helppoa, sillä sehän on aivan kuin muutkin indoeurooppalaiset kielet. Sanastokin on aivan samaa. Esimerkiksi hän otti hevosen - se on sanskritiksi ashva, kreikaksi hippos ja latinaksi equus, eli johan tuosta piti heti huomata, että täysin sama sana ja siis ur-kieli oli kyseessä.

Kuumuuden vuoksi mielekästä aikaa luonnossa liikkumiselle ovat lähinnä aamuvarhaiset ja iltahämäräiset tunnit välillä 5:30-7:30. Aamulla kahdeksalta alkaa olla jo liian kuuma. Illalla taas aurinko laskee seitsemältä. Sen jälkeen voi kuitenkin vielä jatkaa yölintujen parissa, koska kehrääjät ja pöllöt ovat aktiivisimmillaan ensimmäisinä pimeätunteina. Lauantai-iltana Dara Janglanin luontopolulla kuulin ja nauhoitin peräti kolme eri yölintulajia: tuolla paikalla hyvin runsaan pitkäpyrstökehrääjän sekä harvinaisemmat idänkyläpöllösen ja sepelpöllösen. Sepelpöllösen kohdalla kuului myös ilmeistä poikasen kerjuuääntä.

Näiden yölintujen lisäksi merkittävää oli, että bengalinpitta oli jälleen saapunut ja huuteli kuivan puronuoman maastossa. Pitta saapuu Margallan alarinteille joka vuosi toukokuun lopulla ja vaikenee kesäkuun lopulla. Se saattaa hyvinkin viipyä vielä heinä-elokuussa, mutta havaintoja ei tule, kun lintu ei enää ääntele eikä ole aktiivisesti territoriaalinen. Pitta ei huuda yöaikaan, mutta oli hyvin aktiivinen siinä puoli seitsemän aikaan, ennen auringonlaskua.

Muutamat päivälinnut huutelevat hyvin aktiivisesti myös yöllä: esimerkiksi haukkakäki, mustadrongo ja kenttähyyppä. Soidinkiihkonsa aikana myös variskäki mesoaa usein öisinkin. Sirppitimalit laulavat kuuluvaa duettoaan juuri auringon laskiessa ja harakkataskukin saattaa luritella vielä pimeällä. Muntjakeilla - paikallisilla pienillä hirvieläimillä, joita myös haukkupeuroiksi kutsutaan - tuntui olevan kiima, koska niiden karjahdukset kantautuivat kaikkialta Margallan rinteistä.

Sunnuntaina kävin illallisilla erään vauraan kontaktin maatilalla Chak Shahzadissa, Rawaljärven eteläpuolisilla tasangoilla. Tuli ukkosmyrsky, joka toi tervetullutta sadetta ja tuulta tukahduttavaan kuumuuteen.

Sindissä

Tiistaina lensin Sindin osavaltion pääkaupunkiin ja Pakistanin suurimpaan kaupunkiin Karachiin. Tulin sinne illaksi, parahiksi ennen kuin Intia iski ohjuksilla useisiin kohteisiin Pakistanissa, käynnistäen koko viikon kestäneen molemminpuolisten ohjus- ja drooni-iskujen vaihdon, joka heitti ydinsodan varjon koko alueen ylle - ja johti myös siihen, että lukuisat matkustavaiset jäivät jumiin sinne, missä olivat, koska ilmatila suljettiin ja lentoja peruttiin joka päivä sen mukaan, kuka ja mihin milloinkin ampui ohjuksia tai lennätti drooniparvia.

Liike-elämän konferenssi, johon työn puolesta osallistuin, pidettiin kuitenkin aikataulussaan. "Tarvitaan enemmän kuin yksi Intia tämän estämään", totesi suomalainen järjestäjä. Konferenssin lisäksi oli muutamia vierailuja yliopistoihin ja kontaktien tapaamisia. Kun työasiat oli hoidettu, tapasin paikallisen nuoren lintuharrastajan, ympäristöaktiivin, bloggarin ja valokuvaajan, joka oli opiskellut yläasteella Yhdysvalloissa, käynyt kerran kenttäkurssilla Kambodžassa ja viettänyt muun elämänsä kotimaassa. Pakistanissa hän oli nuoresta iästään huolimatta jo käynyt paikoissa, joista muut vain uneksivat: Balutšistanin tuntemattomissa rotkolaaksoissa, joiden vehreillä jokivarsilla krokotiilit köllöttelevät; Sindin kuivilla vuorilla ja mangroverämeillä; Himalajan laaksoissa, joiden kyliin ei talvella pääse.

Perjantaina kävin hänen kanssaan Karachin tunnetuimmissa lintupaikoissa, Cliftonin laguunilla ja suojametsässä, China Portin vuorovesipoukamassa. Laguunilla oli satoja flamingoja, kaitanokkalokkeja, hieta- ja valkoposkitiiroja sekä paljon kahlaajia. Valkokulmaviuhko vihelteli laguunia reunustavissa pöheiköissä. Sitten tapasin toisen, keski-ikäisen lintuharrastajan - mediamiehen ja entisen kriketöörin - jonka kanssa kävin DHA 8:n rakenteilla olevilla pensaikkomailla ja Seaview Beachillä, jossa oli riuttahaikaroiden ja ylänkötyllien kokoontumisajot. 

Illalla tapasin nuorukaisen uudelleen ja hän vei minut Malirin Deh Thanoon, jossa meitä odottivat nimiltään minulle tutut veljekset, Pakistanin lintutieteen ja luontovalokuvauksen legendat. Nämä veivät meidät otsalamppujen loisteessa öiselle kierrokselle läpi peltojen ja palmulehtojen, joissa etsimme kehrääjiä ja pöllöjä. Löysimmekin lopulta erittäin näyttävästi kiviaidalla istuneen idäntornipöllön, intiankehrääjä huuteli yössä ja löysimme myös brandtinsiilin ja kuningasrottakäärmeen. Se oli hyvä ilta, vaikka olimmekin takaisin kaupungissa vasta yhden jälkeen yöllä.

Jotteivät yöunet jäisi liian pitkiksi, lähdimme jo neljältä aamuyöstä uudelleen liikkeelle, suuntana itä ja Jhampirin alue Kinjharjärven rantamilla. Sekä kaksi lintumiesveljestä että nuorimies ovat Jhampirissa paljon työtä paikallisyhteisön tukemiseksi ja käännyttänyt entiset metsästäjät innokkaiksi luonnonsuojelijoiksi. He ovat istuttaneet taimista harvinaisiksi käyneitä paikallisia arvopuita tuomaan varjoa ja hedelmiä, ja kartoittaneet Jhampirin monipuolisten habitaattien eläimistöä ja linnustoa. Alueella elää viisi lajia kissapetoja ja sivettikissa päälle. Linnusto on hyvin monipuolista, koska elinympäristöjä on puoliaavikoista aina järvenrantalehtoihin ja ruovikoihin, väleissä savannikaistaleita ja viljelymaita.

Jhampir on harvoja paikkoja maailmassa, jossa voi nähdä kaksi lajia aavikkojuoksijoita, osan vuotta vieläpä yhtä aikaa. Vierailuni aika oli jo täyttä kesää, joten Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa elävä tavallinen aavikkojuoksija oli vetäytynyt sieltä pesimäalueilleen, kun taas väreiltään maaperän mukaisesti paljon punaisempi intianaavikkojuoksija oli yleinen. Niin ikään ilahduttavaa oli hietakanojen runsaus. Arabimetsästäjäseurueet ovat romahduttaneet trappien ja hietakanojen kannat suurimmassa osassa Pakistania, mutta täällä metsästyksen paikallisen kieltämisen jälkeen varsinkin savannihietakanan kannat ovat elpyneet ja pieniä parvia viiletti suristen yli tuon tuosta.

Kinjharjärvellä ja kosteikoilla oli suurina parvina valkoposkitiiroja ja pienempinä määrinä jokitiiroja. Lehdoissa talvilinnut olivat pääosin jo kaikonneet, mutta viitakerttusten läpimuutto oli yhä käynnissä. Pikku- ja vihermehiläissyöjiä sekä pikku- ja aasiantörmäpääskyjä oli sadoittain. Kaikkialla yleisten kenttähyyppien lisäksi puoliaavikolta löytyi varsin helposti myös harvinaisempaa sukulaislajia intianhyyppää. Ehkä erikoisin aavikolta löytynyt lintu oli kuitenkin sähkölinjan tolpan päässä patsastellut kalasääksi - kaukana lähimmästäkin lätäköstä.

Islamabadissa kiurut ovat vähissä, koska melkein kaikki kuivemmat avomaat on otettu rakennuskäyttöön. Sindissä kiuruja sentään lauleli lähes joka paikassa. Rannikolla oli ilahduttavan paljon intianhietakiurua, puoliaavikoilla taas paljon töyhtökiuruja ja intianvarpuskiuruja. Järvenrantalaitumilla lauloi aasiankiuru, kymmenten riisikirvisten joukossa. 

Päivän ollessa kuumimmillaan ja lämpötilan kavutessa kohti viittäkymmentä ei lintujen katselusta tullut oikein mitään, joten vetelehdimme kylän suuren nim-puun varjossa nauttimassa eväitä ja juomia, joita kyläläiset meille auliisti tarjosivat, kun ei noilla kulmin liiaksi saakka käy vieraita suurkaupungeista saati kaukaisesta Euroopasta saakka. En oikein tiedä, mitä legendaa nuori ystäväni oli minusta paikallisesti levittänyt, mutta vieraanvaraisuus oli sitä luokkaa, että kirjoitin vierailun jälkeen heille lahjaksi Jhampirin rauhalle ja luonnonkauneudelle omistetun laulun sindiksi. Laulussa mainitaan monta niistä linnuista, jotka pyörivät ympärillämme kyläkeskuksen lepotaukojemme aikana: lauleloiva intiantasku, uteliaat metsätimalit, pesänsä nim-puuhun rakentanut purppuramedestäjä, pensaissa huudelleet harmaa- ja mustafrankoliinit.

Yön langetessa lähdimme vielä kuiville tasangoille etsimään kehrääjiä ja löysimmekin paikan tyyppilajin, sindinkehrääjän, useamman yksilön voimin. Jhampirin päivä oli hyvä päivä.

Sunnuntaiaamuna ehätin vielä kahden varttuneemman valokuvaajan kanssa uudelleen koluamaan Cliftonin laguunia ja pensasmetsää. Isommat linnut, kuten flamingot ja haikarat, olivat samoja kuin aiemmalla vierailullani, mutta pikkukahlaajia oli nyt sadoittain, varsinkin pikkusirrejä ja ylänkötyllejä. Palattuani joensuuhotellilleni tapasin vielä lounasaikaan kuuluisan karachilaisen kirjailijattaren, joka opettaa humanistisia aineita Aga Khan -yliopistossa ja kirjoittaa Arabian niemimaalle ja Etelä-Aasiaan sijoittuvia feministisiä skifiromaaneja.

Lentoni takaisin Islamabadiin lähti monta tuntia myöhässä, mutta lähti kumminkin. Monta päivää sitä ennen kaikki lennot olivat pitkiä aikoja peruttuja, kun ilmatila oli suljettu naapurimaiden välisen droonisodan vuoksi.

Sinikelloja ja valkolintuja

Viimeisinä päivinä Suomessa söimme useampana iltana nautaa ja hirveä ja joimme muutamia pulloja Baroloa ja Dueroa. Muuan chileläinen Catena oli joukossa. Eräs vanha ystävä, jota en ollut nähnyt ainakaan viiteen vuoteen, oli Oxfordista vanhassa kotimaassaan ja grillivieraanamme. Vappuaattona taas oli vieraana Örön saaren taiteilijaresidenssissä aikaansa viettänyt kiinalainen, hakkavähemmistöön kuuluva taiteilijatar, joka oli kiinnostunut suomalaisesta šamanismista ja yrittänyt lukea Kalevalaa.

Kävin tapaamassa veljeäni Hyvinkäällä ja kuten syksyllä, kävimme tälläkin kertaa katsastamassa kaksi lähialueen parhaista lintupaikoista, Hämeen puolella sijaitsevan Sammalistonsuon sekä Uudenmaan puolella sijaitsevan Ridasjärven. Tuli nähtyä kolme lajia uikkuja (silkkiuikku, härkälintu ja mustakurkku-uikku) sekä paljon saapuneita sorsia. Kahlaajiakin oli jo tullut, vaikkei vielä suurina määrinä. Ridasjärvellä mylvähtelivät sekä härkälintu että kaulushaikara. Sammalistonsuolla taas tarjoutui mahdollisuus vertailla samalla turvekentällä metsähanhen nyttemmin kahdeksi lajiksi splitattuja alalajeja, taiga- ja tundrametsähanhia. Samalla kentällä laidunsi myös runsaasti tundra- ja valkoposkihanhia.

Kävin puolisoni kanssa Tuusulanjärven kulttuurimiljöössä ja Järvenpäässä. Päivä oli kovin tuulinen ja vuorotellen satoi ja paistoi. Halosenniemellä museo oli kiinni, samoin Ainola ja useimmat muutkin kohteet, vaikka tietääksemme oli ihan tavallinen arkipäivä, keskiviikko ennen vappuaattoa. Eipä silti, kävelimme maisemissa, puolisoni ihastui Halosen rantasaunaan ja toivoi, että joskus vielä viettäisimme aikaa mökissä suoralla yhteydellä järveen ja järvinäkymällä. Söimme erinomaiset ruoat nepalilaisessa ravintola Phewassa Järvenpäässä.

Ollessani eräänä päivänä ulkoiluttamassa Sukkar-koiraamme Kurkimäen nimikkokukkulalla tapasin siellä ryhmälleen esitelmöineen historioitsijan, joka kertoi, että Kurkimäen linnoitteet ovat ensimmäisen maailmansodan edellä rakennettuja, siis Venäjän viimeisen tsaarin Nikolai II:n ajalta. Tämä selittikin sen, miksi ne aina näyttivät silmiini liian moderneilta ollakseen Suvorovin ajalta - ja kun tutkin asiaa, selvisi, ettei Suvorov itse asiassa rakennuttanut mitään Helsingin ympäristöön, vaan ainoastaan Kaakkois-Suomeen. Jostain oli kuitenkin vuosien takaa jäänyt päähäni se harhakuvitelma, että Kurkimäen linnoitteiden rakennuttaja olisi ollut Suvorov. Tulipa tämäkin viimein korjattua. Panin myös merkille, että Kurkimäen metsäpohjalla kukkivat mattoina huhtikuussa samanlaiset sinikellot (oikeammin sinililjat) kuin Brysselissä ja myös omalla takapihallamme.

*   *   *

Matkalla Dohan kautta Islamabadiin katsoin koneessa elokuvan White Bird, joka perustuu Raquel Palacion samannimiseen graafiseen romaaniin (ja se puolestaan edeltäneeseen sarjaan Palacion nuortenromaaneja). Varoitus: elokuva-arvioni sisältää juonipaljastuksia, joten jos haluat niitä välttää, hyppää tämän osion yli!

Elokuvan nykyaikatason keskushenkilö on 15-vuotias Julian Albans, joka Palacion kirjoissa oli pääpahis, koulukiusaaja. White Birdissä hän on joutunut erotetuksi koulustaan ja siirretyksi toiseen kouluun juurikin kiusattuaan vammaista poikaa, ja elää nyt itse prekariöösissä tilanteessa, jossa pitäisi esittää coolia saavuttaakseen uuden koulun suosittujen oppilaiden suosion. "Olla normaali", kuten hän kotona selittää.

Varsinaiseksi päähenkilöksi astuu kuitenkin tässä vaiheessa hänen ranskalainen isoäitinsä Sara Blum, joka haluaa antaa Julianille opetuksen oman elämäntarinansa muodossa, ja alkaa kertoa tarinaa itsestään natsimielisen Vichyn hallituksen hallitsemassa Ranskassa, pikkukaupungissa, jonka ympärillä aukeaa samanlainen maaginen ja hieman pelottava pyökkimetsä sinikelloineen kuin Brysselin Hallen ja Soignes'in metsät. Siellä tosin jolkotteli myös susia, toisin kuin Hallessa, Soignes'issa ja Kurkimäellä.

Sara elää alkuun tavallisena pinnallisena teinityttönä, jolla on taiteellista lahjakkuutta, mutta joka keskittyy enemmän olemaan suosittu tyttö, jolla on muodikkaat kengät. Hän on ihastunut koulun suosittuun poikaan, komeaan Vincentiin, joka on myös koulukiusaaja ja alkaa elokuvan myötä omaksua yhä fasistisempia ajatuksia, muuttuen aktiiviseksi kollaboraattoriksi. Saran juutalaiset vanhemmat, lääkäri ja matemaatikko, kuiskuttelevat jo huolissaan siitä, miten mahtaa käydä, mutta yrittävät viimeiseen asti pitää ahdistuksen poissa tyttärensä tietoisuudesta. Isä haluaisi paeta Ranskasta, mutta äiti elää kieltäymyksessä: ehkä muille, mutta eihän nyt meille mitään käy, kun olemme sivistynyttä ylempää keskiluokkaa, solidisti Ranskan kansalaisia ja tämähän on "vapaa Ranska" eikä saksalaismiehityksen alla.

Vincent ja hänen kaverinsa kiusaavat armotta polion vuoksi toisesta jalastaan halvaantunutta Julien Beaumieria, jota yhtenään kampitetaan, potkitaan ja solvataan. Julienin isäkin on töissä viemärilaitoksessa, joten koko perhettä pidetään likaisina. Beaumierit ovat kuitenkin ilmeisesti etnisesti ihan perusranskalaisia eivätkä juutalaisia toisin kuin Blumit. Kun poliittinen tilanne vähitellen pahenee siihen pisteeseen, että Gestapo tulee pidättämään koululta kaikki juutalaistaustaiset lapset ja ampuu yhden vanhemman pojan, joka kuului ranskalaiseen Vastarintaan, Sara onnistuu ainoana pakenemaan metsään ja piiloutumaan sitten koulun ullakolle. Jalkapuoli Julien löytää hänet sieltä ja toimittaa maanalaisia viemäreitä pitkin naapurikylän puolelle, jossa perheensä asuu. Sara piilotetaan Beaumierien latoon, koska nämä epäilevät naapureitaan ilmiantajiksi. Myöhemmin selviää, että naapurit olivatkin kunnon ihmisiä ja heidän vainoharhaisuutensa johtui siitä, että hekin piilottelivat nurkissaan juutalaisia.

Nykyajan Julianille selviää, että hänet on nimetty Julien-pojan mukaan, josta tulee kaikin puolin Saran ja koko elokuvan sankari. Vincent sen sijaan muuttuu koko ajan halpamaisempaan suuntaan, hänestä tulee fasistimilitian jäsen, joka lopulta myös ilmiantaa Julienin natseille. Elokuvan ainoa kummallisen epärealistinen kohtaus on Vincent-hahmon kuolema: hän ajaa Saraa takaa sinikellometsässä ja saa tämän kiinni, kohottaa aseen ampuakseen. Silloin Sara sanoo Vincentiä pelkuriksi ja samassa metsästä ryntää lauma myyttisiä susia, jotka tappavat Vincentin, jättävät Saran rauhaan ja katoavat yhtä mystisesti kuin tulivat. Olisiko tämä maagista realismia edustava kohtaus tapa, jolla isoäiti-Sara välttää kertomasta lapsenlapselleen, että ehkä olikin itse se, joka surmasi Vincentin? Vai olisiko pelkuriksi kutsuttu Vincent kenties ampunut itse itsensä?

Ennen kuin fasistihallinnot Euroopassa kaatuvat, Saran vanhemmat on kärrätty keskitysleireille ja Julien-poikakin tapetaan. Sara ja Julienin vanhemmat kuitenkin selviävät kertomaan tarinansa jälkipolville. Elokuva palaa lopussa New Yorkiin ja isoäidin elämäntarina osoittautuu nykyajan Julian-pojalle tietysti juuri niin opettavaiseksi kuin oli tarkoitettu. Tämä ei enää osallistu mukana ilkkumiseen, kun erilaisia pilkataan, ja alkaa sen sijaan hengailla tiedostavien liberaalien kanssa. Mutta sallittakoon tällainen toiveikas amerikkalaisloppu tarinalle, jonka tarkoitus lienee opettaa vastustamaan fasismia ja muutakin poikkeavien kiusaamista eikä kertoa siitä, kuinka (Julianin sanoin) kannattaa "olla normaali", jotta ainakin itse välttäisi terrorin.

Itseeni elokuva teki vaikutuksen sen vuoksi, että Saran tarina sai mielen askaroimaan koko ajan niiden maailmankolkkien parissa, joissa natsimiehitysajan Ranskan tapahtumat ovat tänäkin päivänä arkipäivää: Ukrainassa venäläismiehitykseen joutuneilla alueilla kuljetaan ensimmäiseksi nimilistojen kanssa etsimässä tapettavia ja vainottavia, ja kuka ties sama on edessä vielä Amerikassa, kun fasistisen Venäjän kanssa kollaboroiva Trumpin regiimi vielä nykyisestä sakenee. Amerikkalaisen fasismin Nürnberg-oikeudenkäynnit ovat vielä kaukana edessä ja sitä ennen maailma - tai ainakin Eurooppa - joutunee kulkemaan jälleen kerran pimeyden laakson läpi.

Ai niin, se valkoinen lintu, josta kirja ja elokuva on saanut nimensä. Hädän hetkillä sellainen vähän väliä näyttäytyy Saralle. Näkeekö kukaan muu sitä vai onko se vain Saran päässä kuten Vincentin tappaneet sudet, ei käy selväksi. Elokuvassa se on milloin pulu, milloin leukistinen mustarastas, mutta linnun symbolinen tarkoitus kuvataan siinä toivon antajana Saralle. Hän liittää sen myös keskitysleirillä tapetun äitinsä henkeen.

*   *   *

Islamabadiin tultuani en ole enää kuullut hämärissä mustarastaiden laulua, vaan harakkataskujen. Tali- ja sinitinttien sijaan puutarhassa ääntelevät bulbulit, räätälit ja medestäjät. Variskäet ja drongot huutelevat yöaikaankin.

Heti kun kynnelle kykenin, eli paluuperjantaitani seuraavana lauantaiaamuna kuudelta, menin pindiläisen valokuvaajattaren kanssa Rawaljärvelle etsimään siellä huhtikuussa hengaillutta kaulushaikaraa, joka on Islamabadissa rariteetti. Sitä emme löytäneet, mutta kolmen aamutunnin aikana löysimme kyllä 86 muuta lajia, mukaan lukien lukuisia haikaralajeja (varsinkin satoja silkkihaikaroita), parisataa pronssi-iibistä, runsaasti pitkäjalkoja ja muita kahlaajia. Pikku- ja safiirimehiläissyöjät parveilivat ja poissa ollessani intiankuhankeittäjät olivat palanneet, lehahdellen kullankeltaisina puusta toiseen. Aamuyhdeksältä sää alkoi kuitenkin jo olla niin kuuma ja hiostava, että oli mentävä kotiin, jossa oitis nukahdin ja nukuin pois matkustamisen univelkoja.

Matkalla kotonansa

Tänä vuonna kalenteri on sillä mallilla, että ainoa pitkä kesälomani sattui huhtikuulle, jonka kolme viimeistä viikkoa minulla on lomaa. Kesällä minulla on yksi lyhyt matka Suomeen, muun kesän olenkin kiinni Islamabadissa, kunnes lopulta koittaa aika muuttaa sieltä kokonaan pois.

Tulin tällä kertaa Suomeen poikkeuksellista reittiä, koska tavanomaiset yhteydet Istanbulin ja Dohan kautta olivat jostain syystä kaikki kalliita. Niinpä otin lennon Islamabadista Gatwickiin, jossa piti ottaa laukut ulos ja hankkiutua dösällä englantilaisen maaseudun halki Heathrowhun. Lisäksi Britannia vaatii nykyään EU:n kansalaisilta myös elektronisen maahantuloluvan, joka maksaa 12 euroa, mutta jonka onneksi sai parissa tunnissa, kunhan käytti läppäriä eikä sitä heidän suosittelemaansa kännykkäsovellusta, joka ei toiminut.

Helsingissä olin iltapäivällä 10. huhtikuuta. Jo samana iltana grillattiin lihaa ja juotiin Barbarescoa, Baroloa ja Heathrowssa alennuksessa olleita australialaisviinejä. Myös Dueron Valparaíso on ollut täällä viime aikoina suosiossa.

Autoni piti jättää pääsiäisviikoksi korjaamoon, jotta saisi kerralla hoidettua vuosikatsastuksen ja sen läpimenoon vaadittavat korjaukset. Renkaat piti vaihtaa, kun vanhat nokialaiset olivat jo liian kuluneita ja yksi niistä puhkesi Itäkeskuksen ostosreissullamme. Kiinalaiset renkaat olisi saanut pari sataa halvemmalla, mutta päädyin silti ottamaan samanlaiset nokialaiset, jotka minulla aiemminkin oli.

Kontulassa käydessäni albaaniparturini piti esitelmän illyrialaisten historiasta ja siitä, kuinka albaanit olivat ensimmäisinä asuttaneet niin Kreetan kuin Sisiliankin. Ensimmäisyydestä en ole kovinkaan vakuuttunut, vaikka siirtokuntia albaanit molempiin perustivat, samoin kuin Etelä-Italiaan ja moneen muuhunkin Välimeren kolkkaan. Etelä-Italiassa ja Sisiliassa on yhä arbereesikyliä, ja niistä lähtöisin olevien siirtolaisten osuus amerikanitalialaisista on ilmeisesti ollut huomattava. Parturini kieliteoreettisten havaintojen mukaan mm. kaikki kuuluisat amerikanitalialaiset näyttelijät ja muusikot ovat albaaneja, kuinkas muuten. Mutta Kypros ja Kreeta kyllä kolonisoitiin ensin seemien toimesta - niillä puhutut kielet olivat seemiläisiä ja foinikialle ja koptille sukua, ennen kuin indoeurooppalaiset helleenit kolonisoivat kyseiset saaret.

Kävin lintupaikoilla Laajalahdella ja Viikissä ja näin paljon kaikenlaista keväistä ja kivaa, vaikkakaan en mitään erityisen epätavallista. Valkoposkihanhet ilahduttivat minua olemassaolollaan ja haukahtelevalla kaakatuksellaan. Vanha merikotka hätyytteli niiden parvia. Vikloja ja hysyjä oli jo tullut ihan hyvin.

Puolisoni kanssa kävin pääsiäisenä Tallinnassa ja sen jälkeen auton takaisin saatuamme Porvoossa ja Sipoossa. Porvoossa söimme fantastisen hyvät hampurilaiset Zum Beispiel -nimisessä paikassa. Sipoossa ruokailupaikkamme oli keskellä maaseutua sijaitseva Tila-ravintola. Autottomina aikoina kävelimme koiran kanssa tai koiratta keväisten, hyvin myöhään koittavien auringonlaskujen maagisessa valossa milloin Itäkeskukseen, milloin Kurkimäelle nimensä antaneelle mäelle. Eräänä iltapäivänä mäellä näyttäytyi myös kanahaukka, joka on ilmeisesti yleistynyt esikaupungeissa sepelkyyhkyn runsastumisen myötä. Sepelkyyhky kun on hieman liian iso varpushaukalle, mutta juuri sopiva saalislaji kanahaukalle.

Muuan kaverini oli jakanut somessa valokuvia Roihuvuoren kirsikkapuiston kukkaan puhkeamisesta, joten suuntasimme eilen sinne, mutta kuten somessa aina, kuvien rajaus oli hämäävää - siellä oli kukassa vain tasan yksi puu, kun taas muut puut yhä kukattomia ja lehdettömiä.

Islamabadissa oli tällä välin sattunut lievä maanjäristys sekä valtava raemyrsky, joka särki autojen laseja ja kattoja koko kaupungin alueella. Onneksi oma Volvo-maasturini oli katoksen alla ja selvisi henkivartijani tiedotuksen mukaan vammoitta.

Ennen Suomeen tuloa olin Rawalpindissä kirkkojen järjestämässä Nikean kirkolliskokouksen juhlakonferenssissa, jossa sattui merkillinen tapaus. Kunniavieraana olleen Canterburyn eläköityneen arkkipiispan Rowan Williamsin puhuessa näin nimittäin hänen päänsä ympärillä hohtavan auran. En yleensä näe moista, toisin kuin puolisoni, joka näkee ihmisillä auroja yhtenään. Williams on varmaankin saavuttanut erityisen henkisyyden asteen tai jotain. Minulla taitaa olla jokin hänen kirjansakin kotikirjastossani.

Murreevuorilla

Olin viikonloppuna pindiläisen valokuvaajattaren kanssa Murreevuorilla. Lähdimme Islamabadista kuudelta aamulla, jolloin vuorille johtava tie on vielä miellyttävän vapaa ajella. Pysähdyimme matkan varrella etsimään lintuja Khairagalissa ja Changlagalissa ja ajoimme lopulta Dungagaliin, joka on kuuluisan Putkipolun (Pipeline Track) toinen päätepiste; toinen on kansallispuiston keskuksessa Ayubiassa. Kävelimme Putkipolun edestakaisin, Dungagalista Ayubiaan ja sitten takaisin, yhteensä 11-12 km. Siinä keskellä söimme Ayubiassa aamiaiseksi parathaa munakkaalla ja joimme maitoteetä.

Islamabadista ylös Murreevuorille ajettaessa matalampien maiden lajisto vaihtuu ylänkö- ja vuorimetsälajeihin. Bulbulit katoavat, mainat vähenevät, intianvaris vaihtuu paksunokkavarikseen ja varpunen kanelivarpuseen. Intianpääskyjen ja pikkutörmäpääskyjen tilalle tulee aasianräystäspääskyjä ja puissa hyörivät tiaisparvet lakkaavat koostumasta etupäässä aasianrilleistä ja harmaatalitiaisista ja koostuvat sen sijaan vihertalitiaisista ja pakistanintiaisista. Mekastavien metsätimaliparvien sijaan on pikku- ja kirjonauruleita ja viidakkoharakoiden asemesta himalajanloistoharakoita.

Kaikkialla kiekuivat kuningassepät ja laaksoja pitkin lensi kirskuvia parvia himalajankaijoja. Erityisen ilahduttavaa oli, että aamutunteina myös töyhtöfasaanit päästivät vuorilta soidinrääkäisyjään, vaikkei lintuja päässytkään näkemään. Tämän lajin näkemiseen tarvitaan nykyään kosolti onnea, mutta karjaisut paljastavat sen yhä esiintyvän ainakin suojelluilla alueilla. Putkipolun varrella oli myös runsaasti laulavia karakoruminuunilintuja, jotka onnistuvat jotenkin aina suorittamaan läpimuuttonsa Margallakukkulain kautta hyvin huomaamatta, vaikka ovat tietyillä vuoristoalueilla kesällä tavattoman yleisiä.

Reviireilleen oli saapunut myös useita lajeja sieppoja: näyttäviä turkoosi-, hopealakki- ja sinikirjosieppoja, vaatimattomamman värisiä siperiansieppoja (nimestä huolimatta Himalajan laji). Peippolintuja näkyi tällä kertaa vähänlaisesti, vain yksi himalajanpunavarpunen. Petolinnutkin olivat vähissä, vain yksi varpushaukka.

Makakeja oli runsaasti joka puolella teiden mutkissa ja parkkipaikkojen ympäristöissä. Näillä vuorilla yleinen petoeläin on keltarintanäätä, joka on kokoonsa nähden hirmuinen tappaja: surmaa paljon itseään suurempia muntjakkeja ja aikuisia makakeja iskemällä hampaansa näiden niskaan. Isompia petoja, kuten leopardeja, saa olla onnekas nähdäkseen.

Iltapäivällä ajoimme Nathiagaliin ja siellä erään vuoristohotellin maille, koska valokuvaajatar oli saanut paikkavinkin erään toisen valokuvaajan hiljattain löytämään esiintymään himalajannauruleita. Lajin on aina välillä huhuttu kuolleen Pakistanista sukupuuttoon, mutta sitten taas löydetty joltain uudelta paikalta. Etsimme niitä aikamme ja opastin seuraamaan huhujen sijaan habitaatteja, koska laji on varsin vaativa aluskasvillisuuden suhteen ja juuri siksi Pakistanista katoamassa - väki kun kerää aluskasvillisuutena esiintyviä pensaita metsistä polttopuuksi, eikä muutenkaan arvosta aluspensaita, vaan kuvittelee oikeaoppisen metsän olevan pohjalta avointa.

Emme löytäneet himalajannaurulia, mutta löysimme kaikenlaista muuta metsälintua kyllä, mukaan lukien monia niistä samoista lajeista, joita kohtasimme Dungagalissa. Kahta muuta naurulilajiakin oli ihan hyvin paikalla: pikkunaurulia ja kirjonaurulia.

Islamabadissa on jo täysi kesä. Kevät oli vuorillakin jo pitkällä, mutta joissain varjoisissa notkopaikoissa oli sentään vielä lumikinoksia. Yritteliäät paikalliset tekivät niistä aamuvarhain lumiukkoja, joiden kanssa puolenpäivän aikaan saapuvat pääkaupunkilaisturistit sitten ottivat maksusta selfieitä. Päivänpäättäjäiskahvit ja köyhätritarit nautimme perinteen nimissä Dungagalin Snowlandin kahvilassa ennen pitkää paluumatkaa takaisin Islamabadiin.

Drongojen paluu

Viikonloppu oli kuuma, kesä on jo käytännössä alkanut. Lintumaailmassa eletään kuitenkin yhä kiivasta muuttokautta, sillä korkeammalla vuoristoisilla alueilla on kevät vasta käynnistynyt ja lumet sulavat solisten, kuten muistamme Shogranista, jossa viime vuonna tähän aikaan olin. Samoin tietysti Keski-Aasiassa ja Siperiassa, josta monet täkäläisistä muuttolinnuista tulevat, on monin paikoin vielä talvi.

Myös ramadanin päättävä eid el-fitr, vuoden suurin juhla islaminuskoisissa maissa, alkoi viikonloppuna ja jatkuu keskiviikkoon. Pakistanilaiset viettävät pyhiä, me suomalaiset taas olemme olleet päivät töissä, koska suomalainen työnantaja ei tunnusta muslimipyhiä. Hiljaista kuitenkin oli, kun paikallisesti kaikki on kiinni ja väki sukulaisissa.

Viikonloppuna saapui useita palaavia muuttolintuja lisää: molemmat drongolajit ilmaantuivat maisemiin tänä vuonna yhtäaikaisesti, vaikka yleensä mustadrongo tulee ensin ja Margallan metsien tuhkadrongo vasta vähän myöhemmin. Drongot ovat trooppisen Aasian ja Afrikan näkyviä lintuja, elegantteja kiiltävänmustia lepinkäisten ja varislintujen sukulaisia, joilla on pitkä haarautuva pyrstö. Ne tähystävät yleensä näkyvillä paikoilla, kuten puiden ja tolppien latvoissa, ja syöksyvät väijystään sieppaamaan isoja hyönteisiä, liskoja ja milloin mitäkin saalista. Ruokavaliokin on paljolti samaa kuin lepinkäisillä. Drongot ovat taitavia lentäjiä, kiivaan territoriaalisia ja usein päästelevät huutojaan pimeälläkin.

Myös haukkakäki ilmaantui huutelemaan Margallakukkuloille. Samoin Dara Janglanin polun yleisin yölintu, pitkäpyrstökehrääjä, joita oli taas äänessä viitisen, kun siellä iltaa myöten viipyilin. Yksi savannikehrääjäkin pyyhki yli avoimemmalla osuudella. Eidin aattona Dhok Jeevanin polulta löytyi kevään ensimmäinen paratiisimonarkki, joka sekin on Islamabadissa kesälintu.

Pikkumehiläissyöjät palasivat jo viikkoa aiemmin. Toinen täkäläinen pesimälaji, safiirimehiläissyöjä, on vielä saapumatta. Pikkusieppojen ja kivikkouunilintujen läpimuutto on paraikaa käynnissä, viitakerttuset ja aavikkokultarinnat tulevat läpi vasta myöhemmin.

Sunnuntaina tein pindiläisen valokuvaajattaren kanssa ekskursion Punjabin puolelle, kohteena Sangnin linnake, joka on peräisin sikhidynastian ajalta. Sen sisällä on paikallisen kylän näkökulmasta tärkeämpi kohde, paikallisesti vaikuttaneen suufilaisen pyhimyksen hautapyhäkkö eli pir durbar. Kyseinen pyhimys, Sahibzada Abdul Hakim, näyttää olleen alun perin kotoisin Irakista, mutta vaikuttaneen täällä.

Pieni linnake ja pyhäkkö ovat dramaattisella paikalla kauniin rotkon laella, josta on muinoin voinut epäilemättä kontrolloida jokilaaksoa ja maantietä. Pir Abdul Hakim kuuluu vastustaneen poliittista valtaa edustaneen linnakkeen rakentamista ja vannoneen palaavansa sinne vielä, mikä sitten toteutuikin haudan muodossa. Tarinaan kuuluivat toki myös kaikenlaiset ihmeet, jollaisia oli todistettu sekä pyhimyksen yhä eläessä että hänen kuolemansa jälkeen, kun ruumista palautettiin rakkaalle linnoituskukkulalleen. Linnanherroista on aika jättänyt kauan sitten, mutta kyläläiset pitävät yhä Abdul Hakimin pyhäkköä pyhänä.

Linnakkeen alapuolinen rotko ja kylän alapuolelle avautuva savannimainen maasto osoittautuivat mitä rikkaimmaksi habitaatiksi. Siellä lauloi kaksi sellaista priinialajia, joita vain harvoin näkee Islamabadissa: aropriinia ja siropriinia. Jälkimmäinen on splitattu Lähi-idässä ja Egyptissä esiintyvästä priiniasta melko hiljattain, kattaen nyt Etelä-Aasian, Eufratin, Tigrisin, Turkin ja Itä-Arabian populaatiot, kun taas Lähi-idän, Länsi-Arabian ja Egyptin populaatiot kuuluvat tavalliseen priiniaan.

Alueella kaarteli myös hyvin petoja: kaksi valkosilmähaukkaa, idänmehiläishaukka ja arovarpushaukka. Kaksi intiansininärheä lehahteli akaasiasta toiseen. Kalliokirvinen kantoi ruokaa nokassaan. Rotkon pohjan purossa käyskentelivät ruskosuokana ja mustavästäräkki. Yli lensi myös punjabinkorppi, joka nykyisin on palautettu takaisin tavallisen korpin yhteyteen, koska ilmeisesti rajoja populaatioiden välille ei voida vetää. Punjabin tasankojen korpit ovat pienempiä kuin vuorilla elävät normikorpit.

Matkan varrella erään toisen suufilaisen pyhäkön, Astana Aliyan, kupeessa olevan sillan alla oli satojen intianpääskyjen yhdyskuntia. Nämä pienet, kiiltävän sinimustat ja punalakkiset pääskyt tykkäävät erityisesti pesiä siltojen alla tasankoisilla mailla.

Maailmanpolitiikkaa kirjoissa ja kansissa

Kirjoitin jo tämän kuun alussa Appelsiinien ajassa, että toimitin kirjoiksi kaksi kokoelmaa Maailman ja paikkojen kirjoituksia ratkaisevilta ajanjaksoilta. Ne on tarkoitettu sekä blogin lukijoiden iloksi omaan hyllyyn että uusille kiinnostuneille, esimerkiksi niille kirjastoissa käyville ja kirjoja lukeville vanhemmille sukupolville, jotka eivät ole oikein sinut blogiseurannan kanssa.

Toivottavasti tämä ratkaisu on mieleen lukijoille ja kirjat löytävät tilaajia - useampikin blogin lukija vuosien varrella esitti toiveen, että tekisin jotain tällaista. Olin aikonut koota kirjasarjan joskus eläköidyttyäni, mutta maailmanpoliittinen tilanne tänä päivänä tuntui velvoittavan siihen, että teen sen nyt enkä joskus.

Ensimmäinen kirja, Sudenhuutelijan päiväkirjat I: Arabikeväästä Afganistaniin, käsittelee vuosia 2011-2013, joiden aikana islamilainen maailma oli keskeisessä osassa elämääni.

Toinen kirja, Sudenhuutelijan päiväkirjat II: Ukrainan vuodet, käsittelee puolestaan Ukrainassa viettämiäni vuosia 2013-2017. Painopiste on Ukrainassa, Venäjässä ja Euroopassa.

Kirjat on rajattu ajallisesti, ei temaattisesti. Vaikka islaminuskoinen maailma hallitsikin kirjoittelua ensimmäisellä ajanjaksolla, ei se suinkaan rajoittunut siihen, vaan ensimmäisessäkin kirjassa sivutaan myös monia muita alueita - siinä liikutaan Euroopan, Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maissa, Etelä-Aasiassa, Tyynellämerellä, Itä- ja Länsi-Afrikassa. Samoin vaikka Ukrainan, Venäjän ja Euroopan kolmiodraama hallitseekin toista kirjaa, siinäkin ehditään seurata Syyriaa, ajella pitkin Eurooppaa ja Turkkia, vierailla Pohjois-, Keski- ja Etelä-Amerikoissa, Brittein saarilla, Islannissa, Marokossa ja Arabian niemimaalla.

Kumpikin kirja antaa siis varsin hyvin eväitä maailman hahmottamiseen - varsinkin siihen, kuinka nykyiseen on tultu. Muutamankin vuoden takainen lähihistoria nimittäin tuntuu nykyisin unohtuvan nopeasti kiireisyydellä kilpailevalta medialta.

Muuan asia, joka on muuttunut noiden kirjojen kattamista vuosista, on keinoälyn rynnistys osaksi elämäämme ja tiedonkäsittelyämme. Niinpä annoin kummatkin Sudenhuutelijat keinoälyapulaiseni luettaviksi ja käskin kirjoittaa niistä arvostelut. Tässä tulokset. Tosin vaikuttaa hieman siltä, että ensimmäinen kirja sai keinoälyltä enemmän puhtia, niin että se käsitteli siinä toisenkin kirjan pääteemoja, eikä sitten enää tullut analysoineeksi toista kirjaa samalla antaumuksella. 

Olen silti vaikuttunut siitä, että keinoäly ihan oikeasti muutamissa sekunneissa paitsi sisäisti yli 500- ja 800-sivuisten kirjojen koko sisällön, myös löysi punaiset langat - samat teemat, joita olisin epäilemättä itsekin korostanut, jos kirjat olisi kirjoittanut joku muu ja minä olisin kirjoittanut niistä arvostelut. Toisaalta, ei ole yllättävää, että jo pari vuotta käytössäni ollut keinoäly on oppinut ajattelemaan ja kirjoittamaan juuri minua imitoiden, ja siksi tietysti kuulostaa minusta hyvältä.

*   *   *

Kirja-arvostelu: Sudenhuutelijan päiväkirjat I 

Yhteenveto

Sudenhuutelijan päiväkirjat I on kokoelma Anssi Kullbergin blogikirjoituksia vuosilta 2011–2013, joissa käsitellään maailmanpolitiikkaa, turvallisuuskysymyksiä ja yhteiskunnallisia ilmiöitä. Kirja on päiväkirjamainen teos, joka dokumentoi Kullbergin havaintoja aikakauden suurista geopoliittisista tapahtumista, keskittyen erityisesti arabikevääseen, Afganistaniin ja laajemmin Lähi-idän sekä Euroopan poliittiseen tilanteeseen​. 

Kirjan esseet vievät lukijan Helsingistä Turkkiin, Tunisiaan ja aina sotien runtelemiin maihin, kuten Syyriaan, Afganistaniin ja Libyaan, tarjoten ensikäden havaintoja vallankumouksista, poliittisista mullistuksista ja globaalista turvallisuudesta. Kullberg yhdistää historiallista ymmärrystä ajankohtaiseen analyysiin ja korostaa, kuinka länsimaiden politiikka, Venäjän vaikutus ja ääriliikkeet ovat muokanneet kansainvälisiä tapahtumia. Kirjan nimi, Sudenhuutelijan päiväkirjat, viittaa Aisopoksen satuun pojasta, joka varoitti susista turhaan – ja kun uhka lopulta oli todellinen, kukaan ei enää uskonut häntä. Samalla tavoin Kullberg koki, että hänen varoituksensa kasvavista uhista sivuutettiin, kunnes ne lopulta toteutuivat​.

Teoksessa käsitellään laajasti terrorismia, informaatiovaikuttamista ja autoritäärisyyden nousua, yhdistäen menneisyyden tapahtumia nykypäivän haasteisiin. Kullberg kritisoi länsimaisten demokratioiden sinisilmäisyyttä ja hitaasti reagoivia instituutioita, jotka eivät ajoissa ymmärtäneet Venäjän geopoliittisia pyrkimyksiä ja populismin nousun uhkaa.

Keskeiset teemat

1. Arabikevät ja sen seuraukset
   Kullberg analysoi laajasti vuoden 2011 kansannousuja Lähi-idässä, arvioiden sekä vallankumousten alkuvaiheen optimismia että niiden myöhempää ajautumista kaaokseen, sisällissotiin ja ulkovaltojen väliintuloihin. Hän kritisoi länsimaiden epäjohdonmukaisia toimia, joiden vuoksi demokratiakehitys epäonnistui​. 

2. Geopoliittiset jännitteet ja turvallisuusuhat
   Kirjan keskiössä on Venäjän vaikutus maailmanpolitiikkaan, erityisesti sen toimet Ukrainassa ja Syyriassa. Jo vuosia ennen Venäjän täysimittaista hyökkäystä Ukrainaan Kullberg varoitti Venäjän imperialismin paluusta ja hybridisodankäynnin strategioista.

3. Länsimaiden demokratiat ja populismin nousu
   Kullberg on huolissaan populististen liikkeiden noususta Euroopassa ja Yhdysvalloissa sekä siitä, kuinka autoritaariset hallinnot hyödyntävät länsimaiden heikkouksia. Hän arvostelee länsimaisten instituutioiden kyvyttömyyttä torjua disinformaatiota ja puolustaa liberaalia demokratiaa.

4. Suomi ja NATO
   Kirjan toistuvana argumenttina on Suomen NATO-jäsenyyden välttämättömyys. Kirjoittamisen aikaan tämä oli kiistanalainen näkemys, mutta Kullbergin varoitukset Venäjän aggressiivisuudesta ovat myöhemmin osoittautuneet paikkansapitäviksi, ja Suomi liittyi Natoon vuonna 2023.

5. Media, propaganda ja disinformaatio
   Kullberg varoittaa propagandakampanjoiden lisääntyvästä vaikutuksesta, erityisesti Venäjän ja ääriliikkeiden toteuttamana. Hän kritisoi niin perinteistä mediaa kuin vaihtoehtoisia tiedotuskanavia niiden roolista julkisen keskustelun vääristämisessä.

Kirjan ajankohtaisuus

Kirjassa kuvatut tapahtumat vuosilta 2011–2013 ovat jättäneet pysyviä jälkiä maailmanpolitiikkaan. Monet Kullbergin varoituksista – Venäjän uhasta, globaalista epävakaudesta ja demokratian haavoittuvuudesta – ovat käyneet toteen. Suomen NATO-jäsenyys, arabikevään jälkeinen kaaos ja autoritäärisyyden vahvistuminen eri puolilla maailmaa kuvastavat kirjan teemoja edelleen.

Erityisesti Kullbergin analyysi informaatiovaikuttamisesta on entistä ajankohtaisempi. Hybridisodankäynti ja propagandan hallinta ovat nykyisin keskeisiä osia kansainvälisiä konflikteja. Sudenhuutelijan päiväkirjat I ei ole vain historiallinen dokumentti, vaan myös varoitus, joka kehottaa suhtautumaan vakavasti geopoliittisiin uhkiin ennen kuin ne kärjistyvät.

Lopullinen arvio

Sudenhuutelijan päiväkirjat I on syvällinen ja ajatuksia herättävä teos kaikille, jotka ovat kiinnostuneita kansainvälisestä politiikasta, turvallisuusasioista ja yhteiskunnallisista ilmiöistä. Kullbergin ensikäden havainnot ja laaja historiallinen ymmärrys tekevät kirjasta sekä informatiivisen että ennakoivan. Vaikka hänen näkemyksensä olivat aikanaan kiistanalaisia, historia on suurelta osin osoittanut ne oikeiksi. Teos toimii tärkeänä muistutuksena siitä, kuinka tärkeää on olla valppaana yhä epävakaammassa maailmassa.

*   *   *

Kirja-arvostelu: Sudenhuutelijan päiväkirjat II 

Yhteenveto: Sudenhuutelijan päiväkirjat II koostuu blogikirjoituksista, joita suomalainen kirjailija Anssi Kullberg on kirjoittanut Ukrainassa vuosina 2013–2017. Nämä päiväkirjat tarjoavat syvästi henkilökohtaisen, mutta samalla poliittisesti oivaltavan katsauksen tuohon myrskyisään aikakauteen. Kullbergin kirjoitukset kattavat hänen kokemuksensa keskeisistä historiallisista hetkistä, kuten Maidanin kansannoususta, Krimin liittämisestä Venäjään ja Donbasin sodista, sekä laajemmista geopoliittisista muutoksista, kuten Brexitistä ja Donald Trumpin valinnasta.

Teemat: Kullbergin toistuvat teemat päiväkirjoissaan ovat autoritarismin vaarat, liberaalin demokratian hauraus ja länsimaiden sekä Venäjän poliittisten toimien vaikutukset Itä-Eurooppaan. Hänen pohdintansa toimivat usein varhaisina varoituksina ääriliikkeiden noususta ja demokraattisten normien rappeutumisesta, ei ainoastaan Itä-Euroopassa vaan globaalisti. Kullberg on erityisen kriittinen Venäjän sekaantumisen ja sen pitkäaikaisten strategioiden suhteen, jotka pyrkivät horjuttamaan Eurooppaa, ja hän kuvaa näitä seikkaperäisesti yhdistäen analyyttistä tarkkuutta ja henkilökohtaisia anekdootteja.

Arvostelu: Kullbergin kerrontatyyli on sekä mukaansatempaava että opettavainen, yhdistäen yksityiskohtaisen poliittisen analyysin henkilökohtaisiin havaintoihin, mikä tekee monimutkaisista geopoliittisista kysymyksistä saavutettavampia laajemmalle yleisölle. Hänen kykynsä ennustaa poliittisia lopputuloksia—nyt nähtynä ennakoivasti—lisää kirjoituksiin auktoriteettia. Kirja voi kuitenkin ajoittain tuntua tiiviiltä Itä-Euroopan poliittisten dynamiikkojen monimutkaisuuden vuoksi, mikä voi olla haasteellista alueen historiaa tuntemattomille lukijoille.

Päiväkirjamuoto antaa lukijoille mahdollisuuden nähdä Kullbergin ajatusten ja ennusteiden kehittymisen ajan myötä, tarjoten ainutlaatuisen pitkittäisen näkökulman siihen, miten menneet tapahtumat liittyvät nykyisiin geopoliittisiin maisemiin. Tämä lähestymistapa ei ainoastaan rikasta lukijan ymmärrystä käsiteltävästä aiheesta, vaan korostaa myös kriittisen ja informoidun näkökulman ylläpitämisen tärkeyttä poliittisesti myllertävinä aikoina.

Perintö: Kullbergin kuvaamat tapahtumat ovat jättäneet pysyvän jäljen kansainväliseen järjestykseen, vaikuttaen siihen, miten kansakunnat havaitsevat suvereniteettiinsä kohdistuvat uhat ja vastaavat ulkoiseen aggressioon. Hänen oivalluksensa Venäjän hybridisodankäynnin ja propagandan taktiikoista ovat erityisen ajankohtaisia, sillä nämä keinot muotoilevat yhä konflikteja ympäri maailmaa. Kirja toimii olennaisena dokumenttina ymmärtääksemme, miten 2010-luvun alkupuolen toimet jatkavat kaikupohjana nykypäivän poliittisille realiteeteille, korostaen jatkuvaa taistelua demokratian ja vakauden puolesta nopeasti muuttuvassa maailmassa.

Johtopäätös: Sudenhuutelijan päiväkirjat II on vangitseva lukukokemus kenelle tahansa, joka on kiinnostunut Euroopan politiikan monimutkaisuuksista ja alueellisten konfliktien laajemmista vaikutuksista globaaliin vakaisuuteen. Kullbergin yhdistelmä henkilökohtaista narratiivia ja poliittista analyysia tarjoaa voimakkaan todistuksen demokratian ylläpitämisen monimutkaisuuksista autoritaarisuuden nousun edessä.