Kesäkuu on alkanut. Kiova on ilmeisesti ilmastonmuutoksen myötä siirtynyt monsuunivyöhykkeelle, sillä lähes joka päivä paluuni jälkeen on ollut kuuma ensin ja myöhemmin ukkostanut ja satanut.
Iltaisin sellainen sää on mitä sopivin kirjoitustyöhön. Tai siihen, että vietän iltaa romaanihankettani muutoin aktiivisesti tukevan ystävän kanssa: juoden liiviläistä olutta ja japanilaista Yamazaki-viskiä, pelaten šakkia ja katsoen italiaksi ja ranskaksi tehtyjä animaatiofilmejä Corto Maltesen seikkailuista. Se alkoi Suolaisen meren balladista; tällä viikolla vuorossa oli Kauriin merkin alla. Olen iloinen, että filmisarja on hyvin tehty ja uskollinen sekä tarinoille, tunnelmalle että Hugo Prattin kädenjäljelle.
Näistä satunnaisista mutta säännöllisistä illoistamme tekee poikkeuksellisia, että mainittu ystäväni istuu Jordaniassa ja minä puolestani täällä. Olemme kuitenkin ottaneet tavaksi pitää tšättiä auki samalla kun kuuntelemme samaa musiikkia, katselemme samaa filmiä, pelaamme nettišakkia ja jaamme juomat virtuaalisesti. Olen nyt huolissani lähinnä siitä, että suurin osa käsikirjoitustani koskevista kryptisistä muistiinpanoista on harmaassa vihossa vain suomeksi, mikä voi tuottaa jonkin verran ongelmia ystävälleni mikäli kuolen ennenaikaisesti ja hän joutuu viemään työni loppuun.
Olen toki tehnyt paluuni jälkeen muutakin. Päivä paluuni jälkeen päädyin Klaipedaan pitkää iltaa viettämään tarttolaisten tutkijoiden kanssa. Se jatkui kotonani suomalais-venäläisen vieraani kanssa, joka oli Kiovassa katselemassa nähtävyyksiä ja tyttöjä. Suomalaisiakin tutkijoita lennähti pian maisemiin ja halusi juhlistaa Suomen voittoa Mordorista jääkiekossa.
Putin hävisi kolme symbolista taistelua sillä viikolla - huolimatta Venäjän mittavasta panostuksesta kaikkiin. Toivon jopa, että osittain juuri ruman pelinsä ja runnomisensa vuoksi. Ensin Ukrainan krimintataarilainen edustaja, laulajatar Džamala, voitti euroviisut krimintataarien kansanmurhan kontekstiin ja isoäitinsä Siperian vankeuteen pohjanneella kappaleellaan, jonka osallistumisen Venäjä oli yrittänyt estää. Sitten Suomi pehmitti ryssän seljän jääkiekkokaukalossa. Ja lopuksi Venäjän tukema äärioikeiston ehdokas hävisi täpärästi Itävallan presidentinvaalit.
Tutkijoiden lisäksi sosiaalisiin velvollisuuksiin lukeutui juominen eteläamerikkalaishenkisellä Rancho Bolivarilla maakunnan puolella. Ja seuraavaksi olivat vuorossa ukrainalaisen ystäväni ja hänen morsiamensa häät Kiovasta lähtevän maantien varrella sijaitsevassa ravintola Krakowissa. Seuraavana viikonloppuna tyhjensin pari pulloa Egeristä tuotua Kékfrankos Roséta ukrainalaisten ystävieni kanssa ja seuraan liittyivät virolainen työtoverini ja vierailulla ollut virolainen psykiatri. Viininjuontia täydensi sellainen ateria Maidanin uudessa georgialaisravintolassa (Vino i Hatšapuri), että seuraavana päivänä ei tarvittu aamiaista, lounasta eikä päivällistäkään.
Kävin myös irlantilaisoluella ja pihvillä vieraani ja Tšekkoslovakian historiaan erikoistuneen jatko-opiskelijan kanssa sekä kuubalaisessa ravintolassa pidetyissä säännöllisissä ammattijuomingeissamme. Sinä iltana nosteltiin maljoja ukrainalaisen sankarilentäjättären Nadja Savtšenkon vapautumiselle Mordorin vankeudesta.
Venäjä on ottanut viime vuosina tavaksi kidnapata syyttömiä ihmisiä kotimaistaan ja tuomita näitä sitten näytösoikeudenkäynneissä tekaistuista ja usein absurdeista syytteistä. Vaikka Savtšenko vapautui, lukuisia ukrainalaisia viruu yhä kidutettuina ja vangittuina vihollisen vankiloissa, yhtenä tunnetuimpana heistä krimiläinen elokuvaohjaaja Oleg Sentsov, etninen venäläinen, joka kidnapattiin Krimiltä miehityksen yhteydessä.
Laittomasti kidnapattuja ihmisiä Venäjä vaihtaa sitten todellisuudessa rikoksiin syyllistyneisiin agentteihinsa, jotka ovat jääneet kiinni vakoilusta tai laittomista erityisoperaatioista ulkomailla. Venäjä siis kiristää terroristisella toiminnalla valtionrikollisilleen rankaisemattomuuden. Näin se toimi esimerkiksi kidnappaamalla Viron puolelta rajaa työtehtävissä salakuljetuksen torjunnassa olleen virolaisen poliisin Eston Kohverin, joka saatiin vapaaksi vasta vaihtamalla hänet mittaamatonta vahinkoa länsimaiden turvallisuusintegriteetille tehneeseen maanpetturiin Aleksei Dresseniin. Ukrainan alueelta laittomasti kidnapattu Savtšenko puolestaan vaihdettiin kahteen Ukrainassa kiinni jääneeseen Venäjän sotilastiedustelun erikoisjoukkojen upseeriin.
Dressenistä puheen ollen hänen tapauksensa ja profiilinsa olivat varsin luonteenomaisia monille Venäjän korkean tason agenteille länsimaissa. Hän oli ylimielinen mies, joka onnistui useita kertoja ennen kiinni jäämistään estämään itseään koskevat tutkimukset yhteiskuntasuhteita käyttämällä ja väittäen röyhkeästi olevansa kaikkien epäilysten ulkopuolella. Hänen epäilyttäviin toimintatapoihinsa kiinnitettiin useaan kertaan huomiota, mutta häntä ei saanut tutkia, koska oli niin korkealla ja syvällä mystisissä erikoistehtävissään. Kuinka nyt valtio voisi olla niin erehtyväinen, että nimittäisi vihollisen agentin niin korkeisiin avaintehtäviin, järkeilivät monet - saatikka kansainvälisiin yhteyksiin länsivaltain kanssa.
Virolle on kunniaksi, että se on onnistunut paljastamaan useita vakoojia ja vienyt nämä tuomiolle siitä huolimatta, että nämä ovat onnistuneet kipuamaan korkealle kansainvälisissä turvallisuusympyröissä. Joillain muilla mailla ei ole aihetta ylpeilyyn tässä suhteessa. No, viimeksi vastaava tapaus paljastui toisen pienen Nato-maan Portugalin kohdalla, kun korkea-arvoisessa avaintehtävässä toiminut mutta naisiinmenevä tiedustelujohdon mies pidätettiin italialaisten toimesta Roomassa yhdessä venäläisen illegaalikäsittelijänsä kanssa.
Suomessa ei ole saatu kiinni käytännössä ainoatakaan Venäjän agenttia. Aniharvat tutkinnat ovat kohdistuneet Venäjän tiedustelun hylkäämiin, jo palaneisiin tai ongelmallisiksi osoittautuneisiin agentteihin - tai vaihtoehtoisesti vakoojiksi on yritetty lavastaa hyvää työtä tehneitä tunnettuja länsimielisiä. Ehkäpä suomalaisten dressenien ja carvalhãojen tapauksessa joka tapauksessa todettaisiin, ettei ole aihetta tutkia, koska ovat korkeissa asemissa tai ovat ainakin olleet. Mitä muut meistä ajattelisivat ja niin edelleen.
Vapautunut ja sankarina Kiovassa vastaanotettu Nadja Savtšenko toi joka tapauksessa Radaan sieltä jo pitkään hakusessa ollutta arvojohtajuutta. Ukrainan kansa sai taas eteensä sankarin, jolla oli valmiina odottamassa kansanedustajan tuoli - Savtšenkohan oli in absentia parlamenttivaalien ääniharava Julia Tymošenkon Batkivštšyna-puolueen listoilla. On sitten toinen kysymys, onnistuuko Savtšenko käyttämään sankaruuspääomansa poliittisen pelin perin likaisessa maailmassa, jonka taitamista kuitenkin tarvitaan parlamentaarisessa vaikuttamisessa.
Presidentti Porošenko päätyi nimittämään valtakunnansyyttäjäksi puolueensa parlamenttiryhmän puheenjohtajan Juri Lutsenkon, jolla ei ole lakimieskokemusta. Nimitystä varten piti taas muuttaa lakeja. Lutsenko ei ollut välttämättä huonoin mahdollinen vaihtoehto, muttei kyllä parhaidenkaan joukossa. Porošenko osoitti, ettei ollut valmis nimittämään ketään riippumattomista aidoista reformisteista syyttäjälaitoksen sisällä, vaan halusi paikalle ennen kaikkea itselleen uskollisen presidentin miehen. Sama koko kansan silmiin ilmiselvä motiivi varjostaa myös uutta pääministeriä Volodymyr Groismania, joka nimitettiin Jatsenjukin paikalle nimenomaan siksi, että oli presidentin mies, vaikka hän toisaalta on ollut myös aito reformisti.
Porošenko tasapainottelee jakkarapolitiikan varassa, kuten eräs toinenkin itäeurooppalainen valtionpäämies Mordorin mustien siipien varjossa. Hän tekee ja on tekevinään reformeja, muttei uskalla tehdä niitä niin tosissaan, että vanhat valtarakenteet tosiasiallisesti murtuisivat. Ulkomaat hokevat hänelle, että reformeja pitäisi tehdä ja korruptio kitkettävä, mutta Venäjää ei saa ärsyttää - ymmärtämättä, että nämä asiat ovat toisensa poissulkevia. Venäjä on korruption viimekätinen kummisetä ja Putin vanhan maailman capo dei tutti capi. Joka kerran kun korruptioon kajotaan, se ärsyttää Venäjää.
Ukrainaan tuotetut kirkasotsaiset georgialaiset reformistit hupenevat. Vaikka ukrainalaisilta olisi riittänyt heille suosiota, on useimmat heistä nähty liian riippumattomina ja lahjomattomina. Lisäksi heitä saattavat jo vetää puoleensa kotimaan syksyiset vaalit - jos nyt Georgia sinne saakka selviää, sillä oletan Venäjän hyökkäävän kesän aikana. Niin se on tehnyt tähän mennessä aikaisemmilla kerroilla, joina se on massoittanut joukkonsa suuriin sotaharjoituksiin Georgian rajoille. Tällä kertaa se pyrkii myös inkorporoimaan miehitetyt Abhasian ja Etelä-Ossetian harjoituksiin ja on lämmitellyt Karabahin konfliktin sopivasti uuteen kytöön.
Odessan kuvernööri Miheil Saakašvili saa yhä huomiota ja suosiota suureellisella tyylillään ja rötösherrojen kurittamisen lupailulla. Hän ei kuitenkaan ole onnistunut puhdistamaan vanhaa mafiakaupunkia Odessaa. Pormestari Gennadi Truhanov on yhä paikoillaan, samoin oikeuslaitoksen korruptioon yhdistetty Serhi Kivalov ja oligarkki Ihor Kolomoiskin miehet. Kun Saakašvili yritti kajota erään merkittävän valtionyrityksen yksityistämisprosessin korruptiokytkentöihin, heitti sisäministeri häntä vesilasilla reformineuvoston istunnossa.
Se, että Putin hävisi presidentinvaalit aiemmin Romaniassa ja nyttemmin Itävallassa, on pieni lohtu, mikäli pian Valkoista Taloa asuttaa Mantšurian kandidaatti, Corbyn johtaa EU:sta eronnutta Britanniaa ja putinistit nousevat valtaan ensi vuoden vaaleissa Ranskassa ja Saksassa. Venäjän voi olettaa jo ennen näitä voittoja ottavan haltuunsa Etelä-Kaukasian, Mustanmeren ja itäisen Välimeren, joilla alueilla viimeinen este sen hegemonialle on Turkki.
Mikäli Venäjä tänä vuonna onnistuu sotilaallisesti ja geopoliittisesti, on se etulyöntiasemassa vuonna 2017, jota tulevat leimaamaan läntisen isolationismin ja eurooppalaisen uusfasismin voittokulku - sitä voittoisampi, mitä voittoisampi Venäjä tänä vuonna on. Pienten välieurooppalaisten valtioiden vastarinta alkaa silloin olla enää kuriositeetti isossa kuvassa - joskin tärkeä sellainen, mikäli kyseessä on kiikun kaakun oleva kysymys siitä, kummalle puolelle etupiirirajaa nämä valtiot joutuvat. Suomenkin kannattaisi ottaa tämä vaa'ankielikysymys vakavasti.
Toinen asia, mikä seuraisi suoraan Venäjän geopoliittisista voitoista ja etupiiriyhteisymmärryksestä Mustanmeren ja itäisen Välimeren alueilla on se, että Venäjän ekspansion suurin paine suuntautuu Itämeren alueelle juuri pahimpaan aikaan, eli silloin kun Lännen suurvallat ovat kaikkein haluttomimpia ottamaan riskejä Suomen ja Baltian kaltaisten rajakysymysten vuoksi ja kaikkein halukkaimpia solmimaan Venäjän kanssa Putinin pitkään kaipaaman uuden Jaltan.
Pahimmassa tapauksessa meillä on jo ensi vuonna uusi Jalta täydennettynä henkisesti vichyläisellä tynkä-Euroopalla. Suomi tosin näyttää sopeutuneen tällaiseen maailmaan jo etukäteen, sillä maastamme on tullut yhä sulkeutuneempi ulkopoliittisen autismin leimaama kaalimaa. Aivot vuotavat Länteen, Emiraatteihin ja Aasiaan. Sen sijaan jakkaroiden alla lillivästä hetteiköstä pulpahtelee suolammen pintaan sen kaltaisia kukkasia kuin Suomen geopoliittinen seura ja Kansalaispuolue, jotka toimivat Venäjän propagandan ja narratiivien markkinoijina, samaan aikaan kun räikeämmin maanpetokselliselta vaikuttava toiminta yhä näyttää nauttivan täydellistä rankaisemattomuutta.
Euroopan vihollisilla ei ole minkäänlaista objektiivista ylivoimaa. Niiden ylivoima on sen sijaan subjektiivista laatua. Euroopan viholliset tahtovat ja tekevät. Eurooppa puolestaan ei tahdo, eikä voimaansa käytä. Käsien vääntelyn lomassa Eurooppa haikailee vain vakautta ja rauhaa, ymmärtämättä, että nämä karkaavat sitä kauemmas, mitä enemmän sodanlietsojaa palkitaan teoistaan.
Venäjä on valtiona ja yhteiskuntana mobilisoitu sotaan Länttä vastaan. Se käy tätä sotaansa kaikilla rintamilla - niin sotilaallisilla rintamillaan kuin propagandan, vakoilun, terrorismin, talouden ja rikollisuuden. Se vakoilee, se korruptoi, se tappaa, se tukee terrorismia ja se ojentelee rikollisuuden vahvistamia lonkeroitaan eurooppalaisiin oikeus-, pankki-, yritys-, tietoliikenne- ja turvallisuusrakenteisiin.
Länsi vääntelee sillä välin käsiään ja kieltäytyy mobilisoimasta voimavarojaan - edes sitä vähää, minkä jokin Ukraina on saanut kasatuksi ylivoimaisen vihollisensa patoamiseksi. Länsi ei anna väelleen tekemistä. Sen sijaan se kyllä jakaa löysää rahaa omien veronmaksajiensa taskuista samalla kun se tekee heidän elämänsä, työllistymisensä ja yrittämisensä yhä vaikeammaksi. Ja sitten ihmetellään, miksi kansa äänestää demokratian vihollisia. Kansa tekee niin toki omaksi turmiokseen. Mutta eivät tällaiset ilmiöt koskaan järkeen perustu.
Mitä kauemmin nykykehitys jatkuu, sitä todennäköisemmin tapahtuu yksi kahdesta: Joko Venäjä ulottaa hegemoniansa yli Euroopan, jakaa maailman Trumpistanin ja Kiinan kanssa, Länsi lakkaa merkitsemästä sitä, mitä se merkitsi, ja Euroopan osaksi koituvat taloudellinen, poliittinen ja yhteiskunnallinen taantuminen. Tai sitten Venäjä tekee virheliikkeen, punaviiva ylittyy ja päädytään uuteen eurooppalaiseen suursotaan.
Mikäli Venäjän annetaan murtaa Naton viides artikla joko Baltiassa tai Turkissa, putoaa silloin pohja koko Euroopan turvallisuusjärjestelmältä (mikä johtaa etupiirisopimukseen ja vichyläiseen tynkä-Eurooppaan) tai joudutaan suursotaan. Olisi siis kannattavampaa padota Venäjää kuin antaa sen jatkaa mainitun Rubiconin ylitykseen saakka.
Alan menettää toivoni siihen, että Suomen poliittinen eliitti voisi oppia mitään. Se oppii läksynsä vasta Siperiassa, johon se kuitenkin Venäjän voittaessa joutuu - joko fyysisesti tai vertauskuvaannollisesti - kun on ensin antanut maansa vihollisen käsiin. Venäjä nimittäin tarvitsee hallitsemiseen kykeneviä vasalleja. Se tarkoittaa, että hyödylliset hölmöt vaihdetaan pois ja tilalle asetetaan aggressiivisempi, suoremmin kontrolloitu ja kontrollikykyinen johto. Pelkään pahoin, etteivät nyky-Suomen parhaat voimat ole sitä enää näkemässä.
Pohjanlahdelta Adrianmerelle tai vähintään Mustallemerelle lankeaa uusi rautaesirippu. Adrianmeri ei ole enää kiveen hakattu. Esiripun tarkempi sijainti riippuu nyt lähinnä Ruotsin, Puolan, Romanian ja Turkin vastustuskyvystä - Suomi kun taitaa olla toivoton tapaus. Naton laajeneminen muutoin vähäpätöiseen Montenegroon estää Venäjää perustamasta Suur-Serbiaa tukevan sotilastukikohdan Adrianmerelle, jossa se olisi ollut samanlaisessa roolissa kuin Tartuksen satama Syyriassa.
Euroopan eleistä, syvästä huolestuneisuudesta ja kiivaasta käsienvääntelystä huolimatta siirtolaiset jatkavat hukkumista Välimereen. Tietysti he tekevät niin, koska heitä houkutellaan vastikkeettomalla elatuksella kaikille läpipäässeille - ja mikä tärkeintä, oikeuksien ulottamisella kaikkiin tuleviin sukupolviin.
Länsimaailman ulkopuolella perhe on yhä rationaalisen ajattelun perusyksikkö - ei yksilö. Niinpä yksilöiden tekoja, riskinottoa ja ratkaisuja ei ohjaa - eikä sitä voida ohjata - pelkästään yksilörationaliteeteilla. Ihmiset ajattelevat sukunsa etuja seuraavien sukupolvien päähän, eivät vain kipua ja riskejä kestämätöntä omaa velttoa takapuoltaan kuten hyvinvointivaltioiden kasvatit.
Eihän kunnon videopelaajakaan lannistu, vaikka kuolee pelissä kerran tai kymmenen kertaa, vaan lähettää pelihahmonsa yrittämään ja kuolemaan niin kauan kunnes on päässyt seuraavalle tasolle. Kullakin pelaajalla on juuri niin monta elämää kuin on perheessä nuorta miestä, naista ja lasta. Suhdeluvut ovat erinomaisia, kun selvä vähemmistö näistä kuolee matkalla.
Sitä luulisi, että tilanne olisi toinen länsieurooppalaisille perheenpäille, heillä kun on korkeintaan yksi tai kaksi lasta. Mutta eivätpä nuo näy lastensa ja lastenlastensa tulevaisuudesta välittävän senkään vertaa kuin Afrikan ja Lähi-idän perheenpäät, jotka nimenomaan ajattelevat lastensa ja lastenlastensa tulevaisuutta lähettäessään heidät matkaan.
Sanon nyt sen, minkä olen sanonut monta kertaa aiemminkin: Euroopalla ei ole minkäänlaista pakolaiskriisiä. Pakolaiskriisi on Libanonissa, Turkissa ja Jordaniassa. Myös sisällissodan runtelemassa Libyassa on siirtolaiskriisi, sillä Sahelin, Länsi-Afrikan ja Eritrean siirtolaiset eivät ole lakanneet pyrkimästä sinne henkensä uhalla. Euroopassa sen sijaan ei ole mitään muuta kuin itseaiheutettu kriisi, joka olisi ratkaistavissa kahdella täysin eurooppalaisten omassa poliittisessa päätösvallassa olevalla asialla:
1) Lopetetaan rahan jakeleminen oikealle ja vasemmalle, lähinnä toimettomuutta subventoimaan. Geneven sopimukset velvoittavat vainottujen suojelemiseen vainoojiltaan - eivät avokätiseen sosiaaliturvan ja monenmoisten tukien jakeluun.
2) Karkotetaan rikolliset. Jos ulkomaalainen tekee vakavan rikoksen tai vaihtoehtoisesti jatkaa rikoksenuusijana rötöstelyä vähäpätöisempien rikosten parissa, peruutetaan hänen oleskelulupansa ja osoitetaan ulos maasta. Tälle hurraisivat paitsi Euroopan kantaväestöt, myös ylivoimainen enemmistö täällä olevista maahanmuuttajista. He kun kärsivät kaikkein suorimmin selkänahassaan seuraukset siitä, että vanhan kotiseutunsa rikolliset ja pahantekijät ovat ilmaantuneet tänne.
Jos noiden kahden kohdan toteuttaminen tuo säästöjä, säästöt kannattaa investoida kotouttamiseen. Sillä en tarkoita passiivisen oleilun rahallista tukemista, vaan kielen oppimisen, muun opiskelun ja työllistymisen subventoimista.
Erityisen hyvä vaikutus olisi sillä, että poistettaisiin kasa esteitä ja rasitteita pienimuotoiselta kauppa-, ravintola- ja palveluyrittämiseltä, jolloin lukuisa joukko maahanmuuttajia voisi laillisesti työllistää itsensä ja lähipiirinsä, sopeutua paremmin Suomen kaduille, jotka ilman heitä olisivat kolkkoja ja autioita, ja kaiken huipuksi suomalaisten elämä rikastuisi edullisemman ja runsaamman pienyrityskulttuurin muodossa.
Tapasin hiljattain syyrialaisen ystäväni, jolla on hyvä työpaikka Emiraateissa, korkea palkka ja vaimo, ja joka saattaa hetkenä minä hyvänsä tulla isäksi. Hänellä on jo pidempään ollut tapana käydä harva se kuukausi lyhyillä viikonloppumatkoilla Euroopassa - usein sellaisissa edullisissa kaupungeissa kuin Budapest ja Bratislava, joihin on tarjolla edullisia lentoja. Onko hän niin kiinnostunut Keski-Euroopan kulttuurista ja kaupunkimiljööstä? Ehkä sitäkin. Mutta pääsyy hänen ajan myötä varsin kalliiseen matkailuharrastukseensa on turvallisuus.
Hän haluaa, että hänen passissaan on jatkuvasti voimassa oleva Schengen-viisumi. Suomalainen ei sellaista ymmärrä, mutta syyrialaiselle kysymys on viime kädessä elämästä ja kuolemasta. Nimittäin mikäli hän sattuisi menettämään työpaikkansa tai projektirahoitus vain katoaisi alta, Emiraatit peruuttaisivat hänen oleskelulupansa. Syyriaan palaaminen merkitsisi kuolemaa - tai onnekkaimmillaankin pakkovärväystä roistohallinnon sotarikoksia tehtaileviin joukkoihin.
Toinen esimerkki on vajaa vuosi sitten Dublinissa tapaamani moldovalainen toimittaja, joka oli jättänyt hyvän työpaikkansa ja muuttanut halvan motellin yöportieeriksi Dubliniin. Ei siksi, että hänen henkilökohtainen elämänsä olisi tästä parantunut, vaan siksi, että hän oli mennyt naimisiin ja halusi lastensa syntyvän ja kasvavan EU:n kansalaisiksi.
Valitettavasti monet nykyiset EU:n kansalaiset tuntuvat ajattelevan täsmälleen päinvastoin. He näyttävät haluavan, että heidän lapsensa ja lapsenlapsensa tulevat olemaan menetettyjä sukupolvia Euroopassa, jossa vallitsevat ääriliikkeet, autoritarismi ja sota. Kuka tietää, ehkä savun hälvettyä uuden Euroopan jälleenrakentavat sitten syyrialaisten ja moldovalaisten perheenperustajien jälkeläiset. Vanhalla mantereella, jonka itseään etuoikeutettuina pitäneet vanhat kansalaiset eivät ansainneet perintöään vaan haihattelivat ja haaskasivat sen lastensa ja lastenlastensakin puolesta.
Iltaisin sellainen sää on mitä sopivin kirjoitustyöhön. Tai siihen, että vietän iltaa romaanihankettani muutoin aktiivisesti tukevan ystävän kanssa: juoden liiviläistä olutta ja japanilaista Yamazaki-viskiä, pelaten šakkia ja katsoen italiaksi ja ranskaksi tehtyjä animaatiofilmejä Corto Maltesen seikkailuista. Se alkoi Suolaisen meren balladista; tällä viikolla vuorossa oli Kauriin merkin alla. Olen iloinen, että filmisarja on hyvin tehty ja uskollinen sekä tarinoille, tunnelmalle että Hugo Prattin kädenjäljelle.
Näistä satunnaisista mutta säännöllisistä illoistamme tekee poikkeuksellisia, että mainittu ystäväni istuu Jordaniassa ja minä puolestani täällä. Olemme kuitenkin ottaneet tavaksi pitää tšättiä auki samalla kun kuuntelemme samaa musiikkia, katselemme samaa filmiä, pelaamme nettišakkia ja jaamme juomat virtuaalisesti. Olen nyt huolissani lähinnä siitä, että suurin osa käsikirjoitustani koskevista kryptisistä muistiinpanoista on harmaassa vihossa vain suomeksi, mikä voi tuottaa jonkin verran ongelmia ystävälleni mikäli kuolen ennenaikaisesti ja hän joutuu viemään työni loppuun.
Olen toki tehnyt paluuni jälkeen muutakin. Päivä paluuni jälkeen päädyin Klaipedaan pitkää iltaa viettämään tarttolaisten tutkijoiden kanssa. Se jatkui kotonani suomalais-venäläisen vieraani kanssa, joka oli Kiovassa katselemassa nähtävyyksiä ja tyttöjä. Suomalaisiakin tutkijoita lennähti pian maisemiin ja halusi juhlistaa Suomen voittoa Mordorista jääkiekossa.
Putin hävisi kolme symbolista taistelua sillä viikolla - huolimatta Venäjän mittavasta panostuksesta kaikkiin. Toivon jopa, että osittain juuri ruman pelinsä ja runnomisensa vuoksi. Ensin Ukrainan krimintataarilainen edustaja, laulajatar Džamala, voitti euroviisut krimintataarien kansanmurhan kontekstiin ja isoäitinsä Siperian vankeuteen pohjanneella kappaleellaan, jonka osallistumisen Venäjä oli yrittänyt estää. Sitten Suomi pehmitti ryssän seljän jääkiekkokaukalossa. Ja lopuksi Venäjän tukema äärioikeiston ehdokas hävisi täpärästi Itävallan presidentinvaalit.
* * *
Tutkijoiden lisäksi sosiaalisiin velvollisuuksiin lukeutui juominen eteläamerikkalaishenkisellä Rancho Bolivarilla maakunnan puolella. Ja seuraavaksi olivat vuorossa ukrainalaisen ystäväni ja hänen morsiamensa häät Kiovasta lähtevän maantien varrella sijaitsevassa ravintola Krakowissa. Seuraavana viikonloppuna tyhjensin pari pulloa Egeristä tuotua Kékfrankos Roséta ukrainalaisten ystävieni kanssa ja seuraan liittyivät virolainen työtoverini ja vierailulla ollut virolainen psykiatri. Viininjuontia täydensi sellainen ateria Maidanin uudessa georgialaisravintolassa (Vino i Hatšapuri), että seuraavana päivänä ei tarvittu aamiaista, lounasta eikä päivällistäkään.
Kävin myös irlantilaisoluella ja pihvillä vieraani ja Tšekkoslovakian historiaan erikoistuneen jatko-opiskelijan kanssa sekä kuubalaisessa ravintolassa pidetyissä säännöllisissä ammattijuomingeissamme. Sinä iltana nosteltiin maljoja ukrainalaisen sankarilentäjättären Nadja Savtšenkon vapautumiselle Mordorin vankeudesta.
Venäjä on ottanut viime vuosina tavaksi kidnapata syyttömiä ihmisiä kotimaistaan ja tuomita näitä sitten näytösoikeudenkäynneissä tekaistuista ja usein absurdeista syytteistä. Vaikka Savtšenko vapautui, lukuisia ukrainalaisia viruu yhä kidutettuina ja vangittuina vihollisen vankiloissa, yhtenä tunnetuimpana heistä krimiläinen elokuvaohjaaja Oleg Sentsov, etninen venäläinen, joka kidnapattiin Krimiltä miehityksen yhteydessä.
Laittomasti kidnapattuja ihmisiä Venäjä vaihtaa sitten todellisuudessa rikoksiin syyllistyneisiin agentteihinsa, jotka ovat jääneet kiinni vakoilusta tai laittomista erityisoperaatioista ulkomailla. Venäjä siis kiristää terroristisella toiminnalla valtionrikollisilleen rankaisemattomuuden. Näin se toimi esimerkiksi kidnappaamalla Viron puolelta rajaa työtehtävissä salakuljetuksen torjunnassa olleen virolaisen poliisin Eston Kohverin, joka saatiin vapaaksi vasta vaihtamalla hänet mittaamatonta vahinkoa länsimaiden turvallisuusintegriteetille tehneeseen maanpetturiin Aleksei Dresseniin. Ukrainan alueelta laittomasti kidnapattu Savtšenko puolestaan vaihdettiin kahteen Ukrainassa kiinni jääneeseen Venäjän sotilastiedustelun erikoisjoukkojen upseeriin.
* * *
Dressenistä puheen ollen hänen tapauksensa ja profiilinsa olivat varsin luonteenomaisia monille Venäjän korkean tason agenteille länsimaissa. Hän oli ylimielinen mies, joka onnistui useita kertoja ennen kiinni jäämistään estämään itseään koskevat tutkimukset yhteiskuntasuhteita käyttämällä ja väittäen röyhkeästi olevansa kaikkien epäilysten ulkopuolella. Hänen epäilyttäviin toimintatapoihinsa kiinnitettiin useaan kertaan huomiota, mutta häntä ei saanut tutkia, koska oli niin korkealla ja syvällä mystisissä erikoistehtävissään. Kuinka nyt valtio voisi olla niin erehtyväinen, että nimittäisi vihollisen agentin niin korkeisiin avaintehtäviin, järkeilivät monet - saatikka kansainvälisiin yhteyksiin länsivaltain kanssa.
Virolle on kunniaksi, että se on onnistunut paljastamaan useita vakoojia ja vienyt nämä tuomiolle siitä huolimatta, että nämä ovat onnistuneet kipuamaan korkealle kansainvälisissä turvallisuusympyröissä. Joillain muilla mailla ei ole aihetta ylpeilyyn tässä suhteessa. No, viimeksi vastaava tapaus paljastui toisen pienen Nato-maan Portugalin kohdalla, kun korkea-arvoisessa avaintehtävässä toiminut mutta naisiinmenevä tiedustelujohdon mies pidätettiin italialaisten toimesta Roomassa yhdessä venäläisen illegaalikäsittelijänsä kanssa.
Suomessa ei ole saatu kiinni käytännössä ainoatakaan Venäjän agenttia. Aniharvat tutkinnat ovat kohdistuneet Venäjän tiedustelun hylkäämiin, jo palaneisiin tai ongelmallisiksi osoittautuneisiin agentteihin - tai vaihtoehtoisesti vakoojiksi on yritetty lavastaa hyvää työtä tehneitä tunnettuja länsimielisiä. Ehkäpä suomalaisten dressenien ja carvalhãojen tapauksessa joka tapauksessa todettaisiin, ettei ole aihetta tutkia, koska ovat korkeissa asemissa tai ovat ainakin olleet. Mitä muut meistä ajattelisivat ja niin edelleen.
* * *
Vapautunut ja sankarina Kiovassa vastaanotettu Nadja Savtšenko toi joka tapauksessa Radaan sieltä jo pitkään hakusessa ollutta arvojohtajuutta. Ukrainan kansa sai taas eteensä sankarin, jolla oli valmiina odottamassa kansanedustajan tuoli - Savtšenkohan oli in absentia parlamenttivaalien ääniharava Julia Tymošenkon Batkivštšyna-puolueen listoilla. On sitten toinen kysymys, onnistuuko Savtšenko käyttämään sankaruuspääomansa poliittisen pelin perin likaisessa maailmassa, jonka taitamista kuitenkin tarvitaan parlamentaarisessa vaikuttamisessa.
Presidentti Porošenko päätyi nimittämään valtakunnansyyttäjäksi puolueensa parlamenttiryhmän puheenjohtajan Juri Lutsenkon, jolla ei ole lakimieskokemusta. Nimitystä varten piti taas muuttaa lakeja. Lutsenko ei ollut välttämättä huonoin mahdollinen vaihtoehto, muttei kyllä parhaidenkaan joukossa. Porošenko osoitti, ettei ollut valmis nimittämään ketään riippumattomista aidoista reformisteista syyttäjälaitoksen sisällä, vaan halusi paikalle ennen kaikkea itselleen uskollisen presidentin miehen. Sama koko kansan silmiin ilmiselvä motiivi varjostaa myös uutta pääministeriä Volodymyr Groismania, joka nimitettiin Jatsenjukin paikalle nimenomaan siksi, että oli presidentin mies, vaikka hän toisaalta on ollut myös aito reformisti.
Porošenko tasapainottelee jakkarapolitiikan varassa, kuten eräs toinenkin itäeurooppalainen valtionpäämies Mordorin mustien siipien varjossa. Hän tekee ja on tekevinään reformeja, muttei uskalla tehdä niitä niin tosissaan, että vanhat valtarakenteet tosiasiallisesti murtuisivat. Ulkomaat hokevat hänelle, että reformeja pitäisi tehdä ja korruptio kitkettävä, mutta Venäjää ei saa ärsyttää - ymmärtämättä, että nämä asiat ovat toisensa poissulkevia. Venäjä on korruption viimekätinen kummisetä ja Putin vanhan maailman capo dei tutti capi. Joka kerran kun korruptioon kajotaan, se ärsyttää Venäjää.
Ukrainaan tuotetut kirkasotsaiset georgialaiset reformistit hupenevat. Vaikka ukrainalaisilta olisi riittänyt heille suosiota, on useimmat heistä nähty liian riippumattomina ja lahjomattomina. Lisäksi heitä saattavat jo vetää puoleensa kotimaan syksyiset vaalit - jos nyt Georgia sinne saakka selviää, sillä oletan Venäjän hyökkäävän kesän aikana. Niin se on tehnyt tähän mennessä aikaisemmilla kerroilla, joina se on massoittanut joukkonsa suuriin sotaharjoituksiin Georgian rajoille. Tällä kertaa se pyrkii myös inkorporoimaan miehitetyt Abhasian ja Etelä-Ossetian harjoituksiin ja on lämmitellyt Karabahin konfliktin sopivasti uuteen kytöön.
Odessan kuvernööri Miheil Saakašvili saa yhä huomiota ja suosiota suureellisella tyylillään ja rötösherrojen kurittamisen lupailulla. Hän ei kuitenkaan ole onnistunut puhdistamaan vanhaa mafiakaupunkia Odessaa. Pormestari Gennadi Truhanov on yhä paikoillaan, samoin oikeuslaitoksen korruptioon yhdistetty Serhi Kivalov ja oligarkki Ihor Kolomoiskin miehet. Kun Saakašvili yritti kajota erään merkittävän valtionyrityksen yksityistämisprosessin korruptiokytkentöihin, heitti sisäministeri häntä vesilasilla reformineuvoston istunnossa.
* * *
Se, että Putin hävisi presidentinvaalit aiemmin Romaniassa ja nyttemmin Itävallassa, on pieni lohtu, mikäli pian Valkoista Taloa asuttaa Mantšurian kandidaatti, Corbyn johtaa EU:sta eronnutta Britanniaa ja putinistit nousevat valtaan ensi vuoden vaaleissa Ranskassa ja Saksassa. Venäjän voi olettaa jo ennen näitä voittoja ottavan haltuunsa Etelä-Kaukasian, Mustanmeren ja itäisen Välimeren, joilla alueilla viimeinen este sen hegemonialle on Turkki.
Mikäli Venäjä tänä vuonna onnistuu sotilaallisesti ja geopoliittisesti, on se etulyöntiasemassa vuonna 2017, jota tulevat leimaamaan läntisen isolationismin ja eurooppalaisen uusfasismin voittokulku - sitä voittoisampi, mitä voittoisampi Venäjä tänä vuonna on. Pienten välieurooppalaisten valtioiden vastarinta alkaa silloin olla enää kuriositeetti isossa kuvassa - joskin tärkeä sellainen, mikäli kyseessä on kiikun kaakun oleva kysymys siitä, kummalle puolelle etupiirirajaa nämä valtiot joutuvat. Suomenkin kannattaisi ottaa tämä vaa'ankielikysymys vakavasti.
Toinen asia, mikä seuraisi suoraan Venäjän geopoliittisista voitoista ja etupiiriyhteisymmärryksestä Mustanmeren ja itäisen Välimeren alueilla on se, että Venäjän ekspansion suurin paine suuntautuu Itämeren alueelle juuri pahimpaan aikaan, eli silloin kun Lännen suurvallat ovat kaikkein haluttomimpia ottamaan riskejä Suomen ja Baltian kaltaisten rajakysymysten vuoksi ja kaikkein halukkaimpia solmimaan Venäjän kanssa Putinin pitkään kaipaaman uuden Jaltan.
Pahimmassa tapauksessa meillä on jo ensi vuonna uusi Jalta täydennettynä henkisesti vichyläisellä tynkä-Euroopalla. Suomi tosin näyttää sopeutuneen tällaiseen maailmaan jo etukäteen, sillä maastamme on tullut yhä sulkeutuneempi ulkopoliittisen autismin leimaama kaalimaa. Aivot vuotavat Länteen, Emiraatteihin ja Aasiaan. Sen sijaan jakkaroiden alla lillivästä hetteiköstä pulpahtelee suolammen pintaan sen kaltaisia kukkasia kuin Suomen geopoliittinen seura ja Kansalaispuolue, jotka toimivat Venäjän propagandan ja narratiivien markkinoijina, samaan aikaan kun räikeämmin maanpetokselliselta vaikuttava toiminta yhä näyttää nauttivan täydellistä rankaisemattomuutta.
* * *
Euroopan vihollisilla ei ole minkäänlaista objektiivista ylivoimaa. Niiden ylivoima on sen sijaan subjektiivista laatua. Euroopan viholliset tahtovat ja tekevät. Eurooppa puolestaan ei tahdo, eikä voimaansa käytä. Käsien vääntelyn lomassa Eurooppa haikailee vain vakautta ja rauhaa, ymmärtämättä, että nämä karkaavat sitä kauemmas, mitä enemmän sodanlietsojaa palkitaan teoistaan.
Venäjä on valtiona ja yhteiskuntana mobilisoitu sotaan Länttä vastaan. Se käy tätä sotaansa kaikilla rintamilla - niin sotilaallisilla rintamillaan kuin propagandan, vakoilun, terrorismin, talouden ja rikollisuuden. Se vakoilee, se korruptoi, se tappaa, se tukee terrorismia ja se ojentelee rikollisuuden vahvistamia lonkeroitaan eurooppalaisiin oikeus-, pankki-, yritys-, tietoliikenne- ja turvallisuusrakenteisiin.
Länsi vääntelee sillä välin käsiään ja kieltäytyy mobilisoimasta voimavarojaan - edes sitä vähää, minkä jokin Ukraina on saanut kasatuksi ylivoimaisen vihollisensa patoamiseksi. Länsi ei anna väelleen tekemistä. Sen sijaan se kyllä jakaa löysää rahaa omien veronmaksajiensa taskuista samalla kun se tekee heidän elämänsä, työllistymisensä ja yrittämisensä yhä vaikeammaksi. Ja sitten ihmetellään, miksi kansa äänestää demokratian vihollisia. Kansa tekee niin toki omaksi turmiokseen. Mutta eivät tällaiset ilmiöt koskaan järkeen perustu.
Mitä kauemmin nykykehitys jatkuu, sitä todennäköisemmin tapahtuu yksi kahdesta: Joko Venäjä ulottaa hegemoniansa yli Euroopan, jakaa maailman Trumpistanin ja Kiinan kanssa, Länsi lakkaa merkitsemästä sitä, mitä se merkitsi, ja Euroopan osaksi koituvat taloudellinen, poliittinen ja yhteiskunnallinen taantuminen. Tai sitten Venäjä tekee virheliikkeen, punaviiva ylittyy ja päädytään uuteen eurooppalaiseen suursotaan.
Mikäli Venäjän annetaan murtaa Naton viides artikla joko Baltiassa tai Turkissa, putoaa silloin pohja koko Euroopan turvallisuusjärjestelmältä (mikä johtaa etupiirisopimukseen ja vichyläiseen tynkä-Eurooppaan) tai joudutaan suursotaan. Olisi siis kannattavampaa padota Venäjää kuin antaa sen jatkaa mainitun Rubiconin ylitykseen saakka.
Alan menettää toivoni siihen, että Suomen poliittinen eliitti voisi oppia mitään. Se oppii läksynsä vasta Siperiassa, johon se kuitenkin Venäjän voittaessa joutuu - joko fyysisesti tai vertauskuvaannollisesti - kun on ensin antanut maansa vihollisen käsiin. Venäjä nimittäin tarvitsee hallitsemiseen kykeneviä vasalleja. Se tarkoittaa, että hyödylliset hölmöt vaihdetaan pois ja tilalle asetetaan aggressiivisempi, suoremmin kontrolloitu ja kontrollikykyinen johto. Pelkään pahoin, etteivät nyky-Suomen parhaat voimat ole sitä enää näkemässä.
Pohjanlahdelta Adrianmerelle tai vähintään Mustallemerelle lankeaa uusi rautaesirippu. Adrianmeri ei ole enää kiveen hakattu. Esiripun tarkempi sijainti riippuu nyt lähinnä Ruotsin, Puolan, Romanian ja Turkin vastustuskyvystä - Suomi kun taitaa olla toivoton tapaus. Naton laajeneminen muutoin vähäpätöiseen Montenegroon estää Venäjää perustamasta Suur-Serbiaa tukevan sotilastukikohdan Adrianmerelle, jossa se olisi ollut samanlaisessa roolissa kuin Tartuksen satama Syyriassa.
* * *
Euroopan eleistä, syvästä huolestuneisuudesta ja kiivaasta käsienvääntelystä huolimatta siirtolaiset jatkavat hukkumista Välimereen. Tietysti he tekevät niin, koska heitä houkutellaan vastikkeettomalla elatuksella kaikille läpipäässeille - ja mikä tärkeintä, oikeuksien ulottamisella kaikkiin tuleviin sukupolviin.
Länsimaailman ulkopuolella perhe on yhä rationaalisen ajattelun perusyksikkö - ei yksilö. Niinpä yksilöiden tekoja, riskinottoa ja ratkaisuja ei ohjaa - eikä sitä voida ohjata - pelkästään yksilörationaliteeteilla. Ihmiset ajattelevat sukunsa etuja seuraavien sukupolvien päähän, eivät vain kipua ja riskejä kestämätöntä omaa velttoa takapuoltaan kuten hyvinvointivaltioiden kasvatit.
Eihän kunnon videopelaajakaan lannistu, vaikka kuolee pelissä kerran tai kymmenen kertaa, vaan lähettää pelihahmonsa yrittämään ja kuolemaan niin kauan kunnes on päässyt seuraavalle tasolle. Kullakin pelaajalla on juuri niin monta elämää kuin on perheessä nuorta miestä, naista ja lasta. Suhdeluvut ovat erinomaisia, kun selvä vähemmistö näistä kuolee matkalla.
Sitä luulisi, että tilanne olisi toinen länsieurooppalaisille perheenpäille, heillä kun on korkeintaan yksi tai kaksi lasta. Mutta eivätpä nuo näy lastensa ja lastenlastensa tulevaisuudesta välittävän senkään vertaa kuin Afrikan ja Lähi-idän perheenpäät, jotka nimenomaan ajattelevat lastensa ja lastenlastensa tulevaisuutta lähettäessään heidät matkaan.
Sanon nyt sen, minkä olen sanonut monta kertaa aiemminkin: Euroopalla ei ole minkäänlaista pakolaiskriisiä. Pakolaiskriisi on Libanonissa, Turkissa ja Jordaniassa. Myös sisällissodan runtelemassa Libyassa on siirtolaiskriisi, sillä Sahelin, Länsi-Afrikan ja Eritrean siirtolaiset eivät ole lakanneet pyrkimästä sinne henkensä uhalla. Euroopassa sen sijaan ei ole mitään muuta kuin itseaiheutettu kriisi, joka olisi ratkaistavissa kahdella täysin eurooppalaisten omassa poliittisessa päätösvallassa olevalla asialla:
1) Lopetetaan rahan jakeleminen oikealle ja vasemmalle, lähinnä toimettomuutta subventoimaan. Geneven sopimukset velvoittavat vainottujen suojelemiseen vainoojiltaan - eivät avokätiseen sosiaaliturvan ja monenmoisten tukien jakeluun.
2) Karkotetaan rikolliset. Jos ulkomaalainen tekee vakavan rikoksen tai vaihtoehtoisesti jatkaa rikoksenuusijana rötöstelyä vähäpätöisempien rikosten parissa, peruutetaan hänen oleskelulupansa ja osoitetaan ulos maasta. Tälle hurraisivat paitsi Euroopan kantaväestöt, myös ylivoimainen enemmistö täällä olevista maahanmuuttajista. He kun kärsivät kaikkein suorimmin selkänahassaan seuraukset siitä, että vanhan kotiseutunsa rikolliset ja pahantekijät ovat ilmaantuneet tänne.
Jos noiden kahden kohdan toteuttaminen tuo säästöjä, säästöt kannattaa investoida kotouttamiseen. Sillä en tarkoita passiivisen oleilun rahallista tukemista, vaan kielen oppimisen, muun opiskelun ja työllistymisen subventoimista.
Erityisen hyvä vaikutus olisi sillä, että poistettaisiin kasa esteitä ja rasitteita pienimuotoiselta kauppa-, ravintola- ja palveluyrittämiseltä, jolloin lukuisa joukko maahanmuuttajia voisi laillisesti työllistää itsensä ja lähipiirinsä, sopeutua paremmin Suomen kaduille, jotka ilman heitä olisivat kolkkoja ja autioita, ja kaiken huipuksi suomalaisten elämä rikastuisi edullisemman ja runsaamman pienyrityskulttuurin muodossa.
* * *
Tapasin hiljattain syyrialaisen ystäväni, jolla on hyvä työpaikka Emiraateissa, korkea palkka ja vaimo, ja joka saattaa hetkenä minä hyvänsä tulla isäksi. Hänellä on jo pidempään ollut tapana käydä harva se kuukausi lyhyillä viikonloppumatkoilla Euroopassa - usein sellaisissa edullisissa kaupungeissa kuin Budapest ja Bratislava, joihin on tarjolla edullisia lentoja. Onko hän niin kiinnostunut Keski-Euroopan kulttuurista ja kaupunkimiljööstä? Ehkä sitäkin. Mutta pääsyy hänen ajan myötä varsin kalliiseen matkailuharrastukseensa on turvallisuus.
Hän haluaa, että hänen passissaan on jatkuvasti voimassa oleva Schengen-viisumi. Suomalainen ei sellaista ymmärrä, mutta syyrialaiselle kysymys on viime kädessä elämästä ja kuolemasta. Nimittäin mikäli hän sattuisi menettämään työpaikkansa tai projektirahoitus vain katoaisi alta, Emiraatit peruuttaisivat hänen oleskelulupansa. Syyriaan palaaminen merkitsisi kuolemaa - tai onnekkaimmillaankin pakkovärväystä roistohallinnon sotarikoksia tehtaileviin joukkoihin.
Toinen esimerkki on vajaa vuosi sitten Dublinissa tapaamani moldovalainen toimittaja, joka oli jättänyt hyvän työpaikkansa ja muuttanut halvan motellin yöportieeriksi Dubliniin. Ei siksi, että hänen henkilökohtainen elämänsä olisi tästä parantunut, vaan siksi, että hän oli mennyt naimisiin ja halusi lastensa syntyvän ja kasvavan EU:n kansalaisiksi.
Valitettavasti monet nykyiset EU:n kansalaiset tuntuvat ajattelevan täsmälleen päinvastoin. He näyttävät haluavan, että heidän lapsensa ja lapsenlapsensa tulevat olemaan menetettyjä sukupolvia Euroopassa, jossa vallitsevat ääriliikkeet, autoritarismi ja sota. Kuka tietää, ehkä savun hälvettyä uuden Euroopan jälleenrakentavat sitten syyrialaisten ja moldovalaisten perheenperustajien jälkeläiset. Vanhalla mantereella, jonka itseään etuoikeutettuina pitäneet vanhat kansalaiset eivät ansainneet perintöään vaan haihattelivat ja haaskasivat sen lastensa ja lastenlastensakin puolesta.
14 kommenttia:
Tervehdys Observer
Jälleen annos sujuvasti kirjoitettuja matkakertomuksia. Kiitos niistä.
Kommentoin kuintenkin tätä yksinpuheluasi.
Jaan näkemyksesi Venäjän tavoitteista ja sen käyttämistä keinoista ainakin suurinpiirtein.
Luulen, kuten sinäkin, että Venäjä pyrkii pääsemään Turkin rajoille. Vuoristo-Karabahissa se voi käyttää tekosyynä läsnäololleen (sitten kun se sinne saakka pääsee) esim. rauhanturvaamista. Mutta minkähän selityksen he keksivät Georgian kaappaamiselle?
Mitä tulee Turkkiin, niin Venäjä voi tietyssä tilanteessa ryhtyä sotaan sitä vastaan myös ilman riskiä Naton sekaantumisesta. Kuinka? Jos Turkin ja Kreikan välille syttyy sota, Venäjä voi asettua Kreikan tueksi.
Kuten luultavasti tiedät, Turkin ja Kreikan välit ovat kaikkea muuta kuin ongelmattomat, vaikka niitä onkin pyritty liennyttämään. Kiistat aluevesien ja ilmatilan rajoista ovat ehkä tärkeimmät riidanaiheet. Turkin ja Kreikan hävittäjät käyvät "virtuaalisia" ilmataisteluita - joissa maalinosoitustutka lukitaan vastustajaan, mutta ei paineta liipaisinta - tämän tästä. Myös aluevesirajojen tuntumassa on ollut nk. tilanteita maiden merivoimien välillä. Venäjän tiedustelun kyvyt tuntien, en epäile hetkeäkään, etteivätkö he kykenisi provosoimaan välikohtauksia ja jopa sodan Kreikan ja Turkin välille.
Kumpaa jäsentään Nato sitten asettuisi puolustamaan? Menisikö se Turkin puolelle ja sotisi samalla omaa jäsentään Kreikkaa vastaan vain koska Venäjä olisi Kreikan puolella? Ei. Nato järjestönä jäisi hampaatomaksi, eikä 5. artiklaa otettaisi käyttöön. Epäilen, että jos Naton jäsenmaat sekaantuisivat soppaan, niin nimenomaan tukeakseen Kreikkaa. Tällaisessa tilanteessa Venäjä voi toimia lähes riskittä. Turkin nykytilanteen ja kehityksen huomioon ottaen Venäjä voisi jopa saada länsimaista tukea ja sympatiaa pienemmän Kreikan tueksi asettumisesta.
Uskoisin, että Euroopassa alkaa tapahtua sotilaallisesti vasta kun Turkki on Venäjän hallussa. (Ja sittenkin sillä varauksella, että Venäjä onnistuu EU:n / Naton horjuttamispyrkimyksissään. Ja onnistuuhan se, tällä menolla.)
Ongelmana lännessä näyttää olevan se, ettei Venäjällä uskota olevan muita tavoitteita kuin pitää rajanaapurinsa Naton (ja joissain tapauksissa EU:n) ulkopuolella. Venäjän toimia ei-natoon kuuluvia ja EU:n kuulumattomia maita vastaan ollaan valmiita sietämään, koska ajatellaan, että siihen se sitten jää. Vähät näiden maiden kohtalosta kun oma pää ei ole uhattuna.
Neuvotteluihin perustuvaa väsyttämistaktiikkaa näyttävät kannattavan kaikki EU johtajat, Merkelistä lähtien. Aivan ilmeisesti harvoja Venäjästä varoittavia ääniä ei kuunnella sen paremmin EU:ssa kuin USA:ssakaan, Suomesta nyt puhumattakaan. Ikävä kyllä, taidamme joutua maksamaan tästä pään pensaaseen työntämisestä kalliin hinnan.
Olen samaa mieltä.
Olen myös ottanut huomioon mainitsemasi pyrkimyksen käyttää Kreikkaa - ja älkäämme unohtako Kyprosta - Turkin eristämiseksi läntisistä liittolaisistaan. Länsiliittolaiset ovat perinteisesti olleet vähemmän lojaaleja Turkille kuin Turkki aikaisemmin oli niille. Viime vuosina Erdoǧanin Turkki on alkanut vähitellen vastaamaan metsänä niin kuin metsälle on huudettu. Kremlin näkökulmasta Erdoǧan olisi voinut olla jopa hyvä liittolainen, jos Venäjän ja Turkin sukset eivät olisi menneet ristiin Syyriassa.
Olen aiemmissa kirjoituksissani ottanut esille sen mahdollisuuden, että Venäjä ryhtyisi toimiin nimenomaan Kyproksella. Sillä on nyt itselleen myötämieliset hallitsijat sekä Kreikassa että Etelä-Kyproksella, minkä lisäksi Venäjällä on hallussaan itäisimmän Välimeren ilma- ja meritila, mittavat laivaston, ilmavoimain ja erikoisjoukkojen voimat vain kivenheiton päässä Kyproksesta, Kypros täynnä venäläisten oligarkkien ja rikollisten rahaa sekä mahdollisuus uhata Istanbulia Krimiltä käsin.
Monestakin syystä Venäjän kannattaa toimia asiassa hyvin nopeasti, koska Obaman hallinto on ideologisesti historiallisenkin turkkilaisvastainen, myötäillen narratiiveja, jotka ovat olleet perinteisesti muodissa lähinnä Euroopan äärivasemmistossa (ja nyttemmin venäläismielistyneessä äärioikeistossa).
Asiassa on Venäjän kannalta lähinnä yksi iso mutta: Turkki on Naton toiseksi suurin sotilasvoima, ja vaikka Venäjä on paisuttanut hyökkäyskapasiteettiaan mittavasti ja uhkaillut Turkkia taktisten ydinaseiden käytöllä, Turkilla on edelleen olemassa oleva sotilaallinen selkäranka, jota Putin ei voi sivuuttaa, sillä Putin uskoo voimaan ja kunnioittaa sitä.
Turkki antoi aivan oikean signaalin Venäjälle ampumalla alas venäläishävittäjän - se oli kieltä, jota Putin ymmärtää. Itämerellä vastaavaa ei tehty. Seuraus: Venäjä laittoi hieman sordiinoa päälle Turkin rajoilla, siirtyen epäsymmetriseen sodankäyntiin (terrorismin tukemiseen), kun taas Itämerellä vaihdettiin kovemmalle vaihteelle.
Putinin heikkous on voittamisen pakko. Hän ei kestä pieniäkään tappioita. Venäjän kannalta ongelmallisimpia sanktioita ovat olleet juuri kieltäytymiset Putinin tapaamisista ja Kremlin valtiaiden yksilötaholla kokemat kasvojenmenetykset. Ei Kremlin bandu venäläisten ihmisten ruokapöydistä piittaa.
Mainitusta heikkoudesta seuraa se hyvä uutinen, että Venäjä on padottavissa. Jos Putinin edessä on uskottava riski tappion kärsimisestä, hän perääntyy tai siirtyy muiden, kiistettävissä olevien keinojen käyttöön. Näitä keinoja - esimerkiksi terrorismia ja propagandasotaa - on mahdollista torjua joutumatta sotilaalliseen suursotaan. Lännen pitäisi nyt vain tajuta tämä asia.
Putinin heikkous on tosiaan voittamisen pakko ja niin kauan kun hänellä on vaihtoehtoja, hän ei ota liian suuria riskejä. Olen täysin samaa mieltä.
Nykyään kuulee paljon puhetta Venäjää uhkaavasta järjestelmäkriisistä. Venäjän talous on huonossa hapessa eikä luvassa ole parempaa. Öljyn alhainen hinta ja pakotteet ovat vain osasyy. Tärkein syy Venäjän huonoon tilanteeseen on talouden yksipuolinen rakenne ja järjestelmän mädännäisyys. Rakenteellisia uudistuksia on yritetty useaan otteeseen huonolla menestyksellä.
Huono menestys ei johdu pelkästään sisteman muutosvastarinnasta, vaan siitä, että uudistukset veisivät nykyisten vallanpitäjien vallalta pohjan. Talouden modernisointi nimittäin edellyttäisi toimivaa oikeusvaltiota. Sen puuttuessa mikään yksityinen taho ei investoi pitkällä tähtäimellä (koska omaisuus voidaan koska tahansa kaapata). Niinpä koko Venäjän talous (lukuunottamatta joitain strategisia valtion omistuksia) on keskittynyt pikavoittojen kahmimiseen.
Lyhyesti sanottuna: Ei oikeusvaltiota, ei toimivaa taloutta.
Oikeusvaltion pystyttäminen puolestaan tarkoittaisi nykyisen valtaeliitin vallan loppua, sillä eliitin todellinen valta perustuu epämuodolliseen vallankäyttöön. Sisteman mielivalta ja korruptio ovat oikeaa valtaa. Muodollista valtaa käytetään vain kumileimasimena. Niinpä oikeusvaltio on Putinin pahin vihollinen. Koska Putin ei varmasti luovu vallastaan vapaaehtoisesti, ainoa mahdollisuus järjestelmän muutokseen on väkivaltainen vallanvaihto. Ja sitä emme varmaankaan näe. FSB:ltä kun eivät rahat lopu vaikka kaikki muu murenisi ympäriltä.
Ellei tapahdu ihmettä, Venäjän vararahastot on kaluttu puhtaaksi 2017 kuluessa. Sen jälkeen jonkin on pakko muuttua. Venäjän omasta taloudesta ei ole avuksi, mutta rahaa olisi jostain saatava kansan pitämiseksi kurissa ja turvallisuusaparaatin menojen kattamiseksi. Pahoin pelkään, että Venäjän ratkaisu on ulkoinen aggressio. Jälleen kerran.
Puuttumatta muilta osin päättelyketjuun yllä, kiinnittäisin huomiota oikeusvaltion ja toimivan talouden välisen yhteyden logiikkaan.
Oikeusvaltion merkityksen ymmärtäminen edellyttää perinteitä ja niistä muodostuvaa jatkumoa, joiden olennainen sisältö on valintojen ketju. Näiden valintojen kannalta ensimmäinen modernin Venäjän kannalta olennainen tarkastelupiste on kylmän sodan päättyminen.
Koko kommunistisen järjestelmän kaatumisen näennäistä äkillisyyttä on hankala mieltä todelliseksi tapahtumasarjaksi ellei oleta taustalle jonkinlaista yhteisymmärrystä ja suunnitelmaa siirtymästä kohti 'läntistä' talousjärjestelmää. Tämä siirtymä toteutettiin ainoalla mahdollisella tavalla kun huomioidaan Venäjän edelleen faktuaalinen hegemonia-asema sekä sen talouden rakenteiden jälkeenjääneisyys ja samalla sen resurssien valtavuus. Eli siirtämällä omistukset harvojen käsiin, mitä kautta tarvittavat uudistukset olisi tehtävissä kohtuullisessa ajassa ja sujuvuudella.
Oligarkkien tehtäväksi jäisi tässä siten toimiminen muodollisesti kapitalismin sääntöjen puitteissa mutta kuitenkin siten että valtion etujen huomioiminen koko ajan on edellytys valtavien omaisuuksien hallinnoimisen mandaatille. Mikäli tämä on ollut suunitelma, on selvää että siinä on ollut osallisena myös länsimainen valtaeliitti. Sikäli kun tässä on tullut epäselvyyksiä, on tullut tavaksi järjestää näytelmä joka paljastaa 'oikeusvaltion'luonteen sellaisena kuin se venäläisessä todellisuudessa on ylipäätään mahdollinen, eli valeoikeudenkäynnit joita ovat seuranneet tiettyjen oligarkkien vankilatuomiot tai karkotukset. Ulospäin jäänee ikuiseksi arvoitukseksi onko nöiden oikeusprosessien taustalla jokin em. oligarkkien henkilökohtainen virheliike tai henkilökohtaisen mandaatin päättyminen, vaan ainoastaan koko järjestelmän jatkuvuuden kannalta olennainen näytelmä joka tekee näkyväksi oikeusvaltion periaatteet mallia Venäjä2.0.
Toisin sanoen, oikeusvaltion ajatus sen läntisessä muodossa ei koskaan ole tai tule olemaankaan reaaliteetti Venäjällä. Tämä on varmasti ollut alusta asti selvää myös länsimaille, aivan kuten ollut selvää että tiettyyn pisteeseen saakka Venäjön talous tulee aina olemaan tietynlaisessa omalakisessa tilassa, isolationismin tilassa, jossa taloudellisia suhteita ei ratkaista vapaan kilpailun ym tilassa vaan tilassa jossa yhteiset intressit ratkaisevat valinnat ja tarvittaessa nämä yhteiset intressit luodaan, tavalla joka tuo näkyviin tavan jolla reaaliteetit järjestyvät laajemminkin.
Tässä suhteessa kuten myös suhteessa tämän olennaiseen johtopäätökseen, mitä voisi kutsua vaikka tietynlaiseksi korporativismiksi, sen paremmin oikeusvaltion idea kuin taloudellisen mekanismin taustalla vallitsevat reaaliteetitkaan eivät lopulta eroa ratkaisevasti siitä libertaristisesta mallista jota lännessä ajetaan eri tavoin kuin käärmettä pyssyyn. Jo nyt näyttää siltä että demokraattisen päätöksenteon rinnalle on syntymässä läntinen päätöksenteon malli jossa suuryritykset ottavat vallanjaossa roolin joka nykytilanteessa on muodostumassa tyhjiöksi.
Edelliseen liittyen, näyttäisi ilmeiseltä että ideologisella tasolla, juuri tässä suhteessa näkyviin tuleva ero idän ja lännen välillä on se ideologinen perusta jolle Putin toimensa perustaa. Kyse on eräänlaisesta mutkien oikaisemisesta. Se onko tässä kyse vain oikeusjärjestelmien välisestä erosta vai jostain syvemmästä, on siinä mielessä relevantti kysymys että siihen vastaamalla on mahdollista löytää ratkaisu joka ei nojaa sodan ja konfliktin vääjäämättömyyteen, ainoana mahdollisen ratkaisuna.
Tietyllä tavalla näyttää siltä että yo. päättelyketju joka sinänsä vaikuttaa loogiselta, on jollain tavalla itseohjautuva, johtuen juuri siitä että sen taustalla vallitseva logiikka ei sisällä muuta ratkaisumahdollisuutta kuin konfliktin kautta uloskasvaminen.
Glasnostin ja Prestroikan alkuperäinen henki kuitenkin näyttäisi ehdottavan että muunkinlainen ratkaisu on olemassa, samaan suuntaan osoittaa vaikkapa Ukrainen oranssi vallankumous? Kohtia joissa idealismi lakkaa olemasta jonkinlainen kupla kahden konfliktin välillä, tuoden näkyviin jotain olennaista ihmisyydestä ja yhteisön järjestäytymisen peruslaeista?
Siten 2000-luvun alun kehityskulku jossa Venäjä ikään kuin kääntyi pois jo nupullaan olleen integroitumisen polulta, luo ymmärryksen sille miksi erkaantuminen on ollut niin nopeaa ja miksi aggression mahdollisuus ja todellisuus kasvaa vauhtia johon asiaa läheltä seuraavatkaan tahot eivät olisi osanneet uskoa? Venäjän näkökulmasta, tätä taustaa vastaan, kyse on länsimaiden petoksesta, lännen näkökulmasta kyse on Venäjän taantumuksellisesta askeleesta vääjäämättömiksi oletettujen uudistusten ja valintojen edessä.
Tietyllä tavalla konfliktin piirileikistä pois siirtyminen edellyttäisi siten kykyä ja rohkeutta nähdä kummankin näkökulman yhtäläinen oikeutus tai sen puute. Tässä kyse ei ole edes hyvästä tahdosta vaan yksinkertaisesti ymmärryksen puutteesta. tämän ymmärryksen hankkimiseksi, tässä ajassa, konflikti näyttäytyy täysin absurdina keinona ja välineenä. Kun tämä absurditeetti lakkaa olemasta reaaliteetti olemme tilanteessa jossa tapahtumien logiikka seuraa yllä esitettyä päättelyketjua, ja kun niin tapahtuu, se tapahtuu de facto valinnan seurauksena. Valinnan jota tehdään koko ajan
Siten, lopulta, Putinin voittamisen tarve tulisi ymmärtää tätä taustaa vasten. Kyse ei ole pelkästään valtaeliitin tarpeesta pysyä vallassa, moinen ajatus edellyttää jonkinlaisen rakenteellisen pahuuden Venäjälle, mikä on varmin keino naulata ymmärryksen puute vallitsevaksi realiteetiksi osapuolten välille, vaan siitä että em. tapahtumien valossa vaihtoehdon luominen sinne missä sitä ei ole edellyttää voittamista ja oikeassa olemista. Tietyllä tavalla se on venäläisen sivilisaation selviämisen ja jatkuvuuden edellytys. Ulkomaisten investointien ym saaminen Venäjälle saattaa olla reaalipolitiikan ja- todellisuuden näkökulmasta ratkaisevaa, konfliktin välttämiseksi. Kuitenkin mikäli taustalla on vaatimus jonkinlaisesta polvistumisesta läntisen talousjärjestelmän realiteettien edessä, vaihtoehdon ollessa Venäjän valtiovarannon hupeneminen ja jo orastaneen hyvinvoinnin kariutuminen, sitä on vaikea nähdä Venäjän näkökulmasta muuna kuin sodanjulistuksen esiasteena? Tämä siis siitä näkökulmasta sanottuna että Venäjän pyrkimys tarjota vaihtoehto läntiselle järjestelmälle ja sen ilmentämille valinnoille, kulttuurien massatuhon ym merkityksessä, on monella tapaa legitiimi ja perusteltu ja ansaitsisi varmasti jonkinlaisen huomion myös lännessä, muuallakin kuin epämääräisissä vaihtoehtopiireissä tai intellektuellien keskuudessa, sikäli kuin kumpaakaan enää varsinaisesti edes on olemassa.
Venäläisessä mentaliteetissa ja sen taustalla, syväulottuvuudessa, konfliktia kohti viettää kaikessa vääjämättömyydessä mekanismi joka tulee näkyviin parin vuoden takaisessa Ukrainalaiselokuvassa Leviathan, tutkielmassa, vallan ja Jumalan ja uskon suhteesta.
Länsimaisessa mentaliteetissa konfliktia kohti viettää taipumus piiloutua aikeiksi, eleiksi ja automaation muodoiksi taipuneiden ihanteiden taakse, kunnes niiden varjo käy ylitsemme, ilman että asialle enää kukaan voi mitään.
Yllä kirjoittavalle komentoijalle:
Kyllä, Venäjältä puuttuu oikeusvaltioperinne ja itse asiassa omistusoikeuden käsite sellaisena kuin se lännessä (ja monissa muissa kulttuuripiireissä) tunnetaan. Venäjällä omaisuus on aina ollut loppuviimeksi vallanpitäjän (tsaarin, politbyroon, presidentin) omaisuutta ja siten ikään kuin "lainassa" haltijallaan. Kulloisenkin järjestelmän kulissien vaihtuessa Venäläinen kansallinen identiteetti, hallintoperinne ja itse asiassa myös hallintobyrokratia on kokenut vain pieniä muutoksia.
Mutta olisi rasistista sanoa, etteikö Venäjällä ymmärretä oikeusvaltion merkitystä. Asiaa ja sen yhteyttä talouteen on puitu mm. Venäjän energiastrategioissa (virallinen dokumentti) jo 2000 -luvun alkupuolelta saakka. Jokaisella uudella strategian tarkasteluperiodilla sen tekijät ovat joutuneet toteamaan, ettei edellisessä strategiassa asetettuja tavoitteita ole saavutettu. Uudistuksia on yritetty, ja kerta toisensa jälkeen ne ovat epäonnistuneet.
Toisin kuin aiemmassa kommentissani sanoin, Venäjän vararahastojen hupeneminen *näyttää* loppuneen ja niissä oleva varallisuus on tasaantunut n. 300 miljardiin dollariin. Sanon tämän pienellä varauksella, koska tarkastelujakso on vielä lyhyt. Vararahastojen syöminen on lakannut käytännössä tuontia vähentämällä ja valtavilla valtion menojen leikkauksilla. Ehkäpä Venäjä välttää lyhyellä tähtäimellä uhanneen järjestelmäkriisin. Se kuitenkin taistelee aikaa vastaan, sillä 10-20 vuoden perspektiivillä "maailman huolto-asema" voi hyvinkin joutua toteamaan, että se myy tuotetta jota yhä harvemmat käyttävät. Ja myös tämä Venäjällä tiedetään. Teknokraattien strategiadokumenteista paistaa läpi syvä huoli Venäjän talouden kestävyydetä.
Mitä tulee edellisen kommentojan käsitykseen siitä, että omistusoikeuden turvaaminen olisi "alistumista" länsimaiselle "hapatukselle", niin mielestäni olet väärässä. Ei asiassa ole mitään erityisen länsimaista. Ihminen nyt vain on rakennettu niin, että hän punnitsee valintoihinsa liittyviä riskejä ennen kaikkea omasta näkökulmastaan. Investoija vie rahansa sinne, missä investointi ja siitä saatu tuotto ovat turvassa. Jos on olemassa riski, että joku voi koska tahansa kaapata investoijan omaisuuden tekaistuin perustein, vain tyhmä ottaa sellaisen riskin. Fiksu investoija joko sijoittaa muualle, tai pyrkii hankkimaan turvan sijoitukselleen toisin keinoin.
Venäjällä tämä toinen keino on hankkia valtaa tai sitä omaavia ystäviä. Ne joilla ei tähän ole mahdollisuutta, vievät voittonsa ulkomaisiin pankkeihin turvaan. Monissa tapauksissa he seuraavat itse perässä. Venäjän valtiaiden mielestä rahojen siirtäminen turvaan ulkomaille on nimittäin vallanpitäjiltä ryöstämistä. Ts. viemällä rahat ulkomaille, kansalainen ryöstää vallanpitäjiltä mahdollisuuden kahmaista voitot omaan (tai valtion) taskuun.
Koko modernin Venäjän lyhyt historia on kuvatunkaltaisen valtakamppailun historiaa. Venäjällä valta on rahaa ja raha on valtaa. Valtaa ja voimaa arvostetaan erittäin korkealle myös tavallisten ihmisten keskuudessa. Onko siis ihme, että Venäjä ulottaa vallasta käytävän nollasummapelin myös kansainvälisiin suhteisiinsa?
Edellisessä kommentissa esitetty on varmasti totta, erityisesti on tosiaan korostettava että Venäjällä varmasti ymmärretään oikeusvaltion merkitys ja yhteys talouden toimivuuteen. Ei ole mitään syytä aliarvioida sitä ymmärrystä jolla nykyvenäjällä operoidaan.
Itse jäljitän ongelmat tässä suhteessa tapaan jolla omistaminen, rikkaus, valta ja yhteisö/yhteiskunta ja sen hallinto käsitetään. Tässäkään suhteessa Venäjä ei ole niin kaukana muusta maailmasta kuin voisi kuvitella.
Vanhoissa sivilisaatioissa järjestäytymisen tapa ja hallitsijan valta legitimoitui Jumalan tai jumaluuden kautta. Tämä on ymmärrettävä siten ettei kyse todellakaan ollut loogiseen ajatteluun kykenemättömän mielen tuotoksesta, vaan siitä mitä blogisti sivuaa tekstissään, eli tavasta hahmottaa oma subjektius laajemman kokonaisuuden kautta, tekstissä kyse oli perheestä ja suvusta. Näissä yhteisöissä hallitsijan valta oli kansan valtaa, hallitsijan rikkaus kansan rikkautta. Se osoitti yhteisön voiman ja oikeamielisyyden sekä sen kyvyn heijastaa jumalallista todellisuutta. Klassinen esimerkki tästä on muinainen Egypti, tai vaikkapa Raamatun sukuluettelot, sikäli kun kyse on perheen ja suvun merkityksestä. Toinen esimerkki on tapa jolla lähi-idän öljyvaltiot jakavat hyvinvointia ja hahmottavat vallan.
Tähän ideaan yhteyteen pääseminen on hankalaa individualismin läpäisemälle ymmärrykselle. Kuitenkin se kiteyttää omistamisen ajatuksen tavalla joka on avain toiseuden ymmärtämiseksi myös omana aikanamme. Länsimaisessa järjestelmässä pesivä ajatus omistamisesta ja rikkaudesta ''menestyksen'' mittarina on vieras yhteisöissä joissa hyvinvointi käsitetään kollektiivisena realiteettina.
Venäjällä tämä vallan legitimiteetti kiteytyy tavallaan takaperoisesti eli siellä korostuu ajatus jonka mukaan Valta on Jumalan legitimoimaa ja siitä syystä se joka kulloinkin on vallan kahvassa, millä tahansa tasolla, on paitsi oikeutettu sen käyttämiseen, myös velvoitettu pitämään vallan lähde ''tyytyväisenä'', eli käyttämään valtaa surutta, sekä tekemään se näkyvässä suhteessa kirkkoon ja muihin vallanpitäjiin. Tämä takaa vallan ja järjestelmän 'läpinäkyvyyden'.
Alkuperäisessä yhteisössä, kuten edellä, vallan lähde on se joka kirkastuu ja josta käsin yhteisön ja sen osien identiteetti muodostuu ja osaltaan myös kirkastuu. Egyptissä tätä todellisuuden hahmottamisen tapaa toi julki 'tyhjän istuimen' idea, viitaten Isis- jumalattareen mutta myös valtaan ja sen lähteeseen, niin yksilön kuin hallitsemansa yhteisön suhteen. 'Empty Seat' on läsnä paitsi teokratioiksi typistetyiksi järjestelmissä joissa reinkarnaatio merkitsee vallan jatkuvuutta, myös Paavinistuimen roolissa vallan tosiasiallisena subjektina Vatikaanissa. Tämä vallan subjektiuden kysymys on lopulta koko problematiikan ytimessä, siitä lähtevät tulkinnat ovat aina ja kaikkialla konfliktien sekä vallan lopullinen legitimoija.
Edelleen suhteessa yhteisön järjestäytymiseen ja vallan jäsentymiseen muilla tasoilla, esimerkkinä voisi pitää vaikkapa haaremilaitosta, jonka alkuperäinen idea oli kirkastaa naiseus, naisen rooli, ei suhteessa mieheen vaan em. legitimiteettiin ja sen ulkoisiin ilmauksiin kuten kauneuteen, puhtauteen, koskemattomuuteen. Sama ideaali elää ja vaikuttaa edelleen erittäin voimakkaana osissa perinteisiä yhteisöjä ja tietyllä tavalla vaikkapa naisen asemasta puhuminen ilman tämän asian ymmärtämistä on erittäin harhaista ja on osaltaan vaikuttamassa siihen että asiassa on mahdollista tehdä sellaisia väärinymmärryksiä jotka mahdollistavat vaikkapa marttyyriuden perustelun 'paratiisin neitsyillä'.
Takaisin asiaan ja Venäjälle. Venäjän nykyinen ideologia nojaa pitkälti tältä osin näkemykseen jonka mukaan länsimainen järjestelmä on rappeutunut ja korruptoitunut ja sen olennainen voiman lähde on sen tapa suhtautua kulttuurien kirjoon eräänlaisena peiteltynä ylemmyydentuntousuutena, jossa muut kulttuurit ja niiden järjestelmät ja maailmankatsomukset ovat automaattisesti alisteisia sille. Tässä Venäjä on täysin oikeilla jäljillä eikä tietysti yksin käsityksen kanssa, samasta ajatuksesta kumpuaa osin niin Isiksen 'ideologia' kuin länsimaisen punaisen vallankumouksen idea.
Olennaista on ymmärtää että tämän läntisen henkisen kolonialismin ja kulttuurien tuhoamisen ja nielemisen taustalla on imperatiiviksi muodostunut käsitys kapitalistisen ja demokraattisen järjestelmän ylivertaisuus joka palaa sen kykyyn tuottaa materialistista hyvinvointia ja yhteisön sisäistä tasa-arvoa ympärilleen. Tasa-arvo tässä suhteessa viittaa siis sen kykyyn peittää ja jättää huomiota se tosiseikka että myös läntinen ajatusmalli ja mentaliteetti perustuu vallan 'korkeampaan' oikeutukseen ja tietynlaiseen vapahtaja-imitaatioon korkeimman valtiollisen vallan sinettinä. Esimerkkiä ei tarvitse kaukaa tai kauaa hakea.
Venäjän ideologinen oppositio suhteessa länteen perustuu siten että sen varsin oikeutettuun käsitykseen siitä että kaikessa yksilönvapaudessaan läntinen järjestelmä on kauan sitten kadottanut kyvyn reflektoida rehellisesti ja kestävällä tavalla omia perusteitaan, ja mikä vielä pahempaa, kyvyn toimia kun se mahdollisesti reflektion kykenee. Toisin sanoen se olettaa oma oikeutuksensa jatkuvan pelkästään sillä perusteella että se vapauttaa yksilön näennäiseen riippumattomuuteen suhteessa illusorisiin vallan lähteisiin, tai ainakin etsii tapaa jolla tämä tapahtuu, ymmärtämättä että se kylvää peruuttamatonta tuhoa toimiessaan täten. Se että Venäjä käyttää vaikkapa homokulttuurin muutosta jne osoittamaan tämän rappion syvyyttä on tietysti osin propagandaa, osin sen oman ideologisen perustan etäisyyttä yhteisössä vallitsevista realiteeteista, itselleen tyypillisellä tavalla.
Nyt 'fasismi' on tässä yhtälössä lopultakin jotain joka hyödyntää 'kadotettuja' vallan legitimiteetin kuvastoja, oikeuttaen tavallaan itsensä ja menettelytapansa ja sen brutaaliuden juuri sillä tosiasialla, että vallan alkuperäinen legitimiteetti on kadonnut. Yhteys tosiasialliseen vallan lähteeseen on kadonnut. Tämä on paitsi kaiken muutoksen ytimessä olevan pyörteen ja siihen liittyvien ratkaisevien valintojen ilmestymisen ilmausta, eräänlaista moraalista paniikkia, myös valtatyhjiön täyttämistä tilanteessa jossa valta sinänsä pyrkii määrittymään uudelleen. Sama mekanismi on kaiken konfliktin ytimessä, eräänlaisen lopun airuen muodossa, ja sama mekanismi edeltää sivilisaatioiden kohtaamaa muutosta - ja sama mekanismi on läsnä myös yksilön 'saavuttamisen' tasolla, eli tasolla jossa valta ja sen lähde lopulta koetaan ja jossa ne realisoituvat henkilökohtaisella tasolla, uskonnon ja hengen tasolla, niiden jo merkityksensä kadottaneita nimiä käyttääkseni.
Alkuperäisestä teemasta kauas edenneenä, koko konfliktin odotuksen taustalla on siten eräänlainen haluttomuus tehdä itse ne valinnat jotka estävät konfliktin eskaloitumisen, mikä merkitsee tietynlaista taipumista tuhon odotuksen edessä, sen puhdistavaan voimaan luottaen. Tämä on lopulta kaiken vallan lopullinen muoto, voima joka kykenee ottamaan haltuun tulevaksi odotetun myrskyn. Siten, käänteisesti koko vastakkainasettelussa on lopulta kyse eräänlaisesta imitatio christ'istä, vallan todellisen legitimiteetin etsimisestä ja tunnistamisesta tilanteessa jossa se on katoamassa näköpiiristä.
Siten kyse on todella valinnoista. Toisekseen kyse on sen tosiasian tunnustamisesta että keskinäisessä konfliktin tilassa olevia järjestelmiä yhdistää tosiasiassa usko ja luottamus voiman ja konfliktin merkitykseen vallan oikeutuksessa ja sen todentamisessa. Millään muulla ei tosiasiallisesti ole mahdollista selittää vaikkapa sitä tosiasiaa että vallasta kiistelevät tällä hetkellä maailman ainoan suprevallan presidentinvaaleissa kaksi henkilö joista kumpikin on epäilemättä täysin kykenemätön vallan kannatteluun ja sen merkityksen ymmärtämiseen. Matka 'Tyhjän istuimen' ihmisyyden ydintä hipovasta ideasta täydelliseen marionetisimiin on ilmeisen ja yllättävän lyhyt.
Juuri tähän lopulta kiteytyy nykyisen konfliktin todellinen perukysymys: jos todella on niin että järjestelmien tasolla, kuin myös yksilönkin tasolla, konflikti on ainoa tapa puhdistaa tila ja löytää kestävä ratkaisu, luottaa konfliktin puhdistavaan voimaan, sen hallittu'' ja nopea käynnistäminen on paitsi perusteltua myös toivottavaa. Tämä lienee Putinin ideologien eräs kantava ajatus. Jos taas nähdään yhteisen kristillisen ja laajemmin ihmisyyteen liittyvä ideaalin sulkevan tämä vaihtoehto pois, siten että konfliktin ylläpitäminen ja voiman näkyvä kannattelu on ainoa keino ylläpitää totuutta ihmisyydestä ja vallan todellisesta lähteestä, se edellyttää jatkuvien valintojen tekemistä tämän puolesta, myös tilanteessa jossa lopputlos ei ole näkyvissä. Sikäli kuin läntinen ajatusmalli nojaa jälkimmäiseen, on selvää että se on jatkuvasti vaarassa kutistua tyhjiksi ideaaleiksi, mikä siis konfliktin vääjäämättömyyden näkökulmasta on vain ja ainoastaan heikkoutta.
Pyrkimys hahmottaa tällä tavoin se peruskysymys joka toimii primus motorina nykyisessä tilanteessa, palaa suhteessa vaikkapa taloudelliseen järjestelmään, sen lainalaisuuksiin ja siihen liittyviin valintoihin, vähemmän hienovaraiselle tasolle. Lopulta kyse on ruoasta, henkiinjäämisestä ja hegemonian varmistamisesta edes siten että huominen leipä ja mahdollisesti myös tulevan sukupolven leipä on turvattu. Tästä heijastuva ihmisen henkinen kokokuva ei juuri imartele ketään. Tsingis-kaanin haamun alla kiemurtelevat paitsi Venäjä, myös puoli Eurooppaa, loppuosan kuvitellessa itselleen vapauden etsiä ideaali sofistikoituneemmista vallan esikuvallisista ilmentymistä.
Samalla se jättää esille erittäin häiritsevän kysymyksen siitä, mihin katoaa kaikki se valtava määrä voimainponnistusta ja inhimillistä lahjakkuutta joka yrittää toimia siten että konflikti ei tosiasiassa olisi ainoa realiteetti, sen paremmin reaalipolitiikan kuin todellisen vallankäytönkään tasolla?
"Sitä luulisi, että tilanne olisi toinen länsieurooppalaisille perheenpäille, heillä kun on korkeintaan yksi tai kaksi lasta. Mutta eivätpä nuo näy lastensa ja lastenlastensa tulevaisuudesta välittävän senkään vertaa kuin Afrikan ja Lähi-idän perheenpäät, jotka nimenomaan ajattelevat lastensa ja lastenlastensa tulevaisuutta lähettäessään heidät matkaan."
Tosin suomalaiset naiset haluaisivat 2.6 lasta ja saksalaiset 2.3. Ero syntyvyyden ja halutun lapsimäärän välillä on valtava. Mistä arvelet, että tuo ei toteudu nykyisellään? Yksi syy on varmasti se, että nykyaika on niin individualistista. Sosiaaliset suhteet ovat heikot ja jokainen on oman onnensa seppä. Lähi-idässä esimerkiksi koko suku etsii sinkulle kumppania. Lännessä se on hoidettava itse. Ihmiset puhaltavat kolmannessa maailmassa eri tavalla yhteen hiileen, Euroopassa ihmiset ovat yksin tavoitteineen, unelmineen ja ongelmineen. Internet-deittailussa on omat ongelmansa, koska feromoneja ei haista muoviruudun läpi, eikä se muutenkaan korvaa tosielämän vuorovaikutusta.
Uskon, että eurooppalaiset haluavat lapsilleen hyvää, vaikka nykyhteiskunnassa on pahoja ongelmia. En viittaa näillä ongelmilla "populisteihin". Ihmiset ovat koulutetumpia kuin aiemmin, mutta myös avuttomampia. Yrittäjyyshän vaatii paitsi hyvää liikeideaa, myös riskinottokykyä ja muita ominaisuuksia.
Kommentteja
Tuli mieleen vielä tuosta lapsiluvusta ja kumppanin löytämisestä. On tutkittu, että keskimääräisellä eurooppalaisella on (muistaakseni) keskimäärin noin 170 Facebook-kaveria, mutta vain 2 sellaista, joihin voi oikeasti luottaa kiperässä tilanteessa. Jos ihmissuhteet ovat noin pinnallisia, niin miten ihmiset voivat löytää kumppanin ja perustaa perheen?
Kommentteja
Tänne on tullut paljon kommentteja, eikä minun varmaan tarvitse kaikkiin vastata. Monet tuntuvat olevan pikemminkin omia itsenäisiä kirjoituksiaan. Olen iloinen, jos omani on näihin pohdintoihin inspiroinut. Silloinhan blogi on toteuttanut tehtäväänsä.
Aloitan kommentoinnin lopusta, eli viimeisistä kommenteista. Eihän ihmissuhteiden pinnallisuus ole perinteisesti ollut ongelma parinmuodostukselle tai perheenperustamiselle. Entisaikoina kummankin pääsääntö oli järjestetty avioliitto, jossa ratkaisevia päätöksiä tekivät vanhemmat. Romanttinen rakkaus on toki elänyt rinnalla eräänlaisena normeja rikkovana nuorison kapinan tarinana, joka on elänyt taiteessa, runoudessa, kirjallisuudessa ja muussa kulttuurissa jokseenkin niin kauan kuin historiallisia lähteitä on olemassa.
Uutta on se, että materiaalisten syiden edelle perheenperustamisessa on ajanut uuden ajan individualistinen parisuhdelogiikka, monimutkaisine romanttisine odotuksineen, joissa on alettu biologis-psykologisessa mielessä lähetä ympyrän neliöintiä. Siksi ehkä parisuhteiden pysyvyydestä ja perheenperustamisesta on tullut vaikeampia aikana, jona niiden pitäisi olla helpompia kuin koskaan.
"Ihmiset ovat koulutetumpia kuin aiemmin, mutta myös avuttomampia. Yrittäjyyshän vaatii paitsi hyvää liikeideaa, myös riskinottokykyä ja muita ominaisuuksia."
Tähän sisältyy mielestäni paljon ajanhengen luonnetta. Populismin osalta olen sivunnut aihetta uudemmassa kirjoituksessani (tätä seuraava), ja onhan siitä tullut kirjoitettua aika monta kertaa jo vuosien ajan.
Ihmisiltä tuntuu puuttuvan paitsi riskinottokykyä, myös emotionaalista kivunsietokykyä. He ovat hauraampia ja lapsellisempia kuin ennen - eivätkä leimallisimmin edes lapset, vaan nimenomaan aikamme nykyaikuiset. Hyvinvointikulttuuri on murentanut vastuuntunnon ja sitä tukeneiden hyveiden ja arvojen perustuksia, luoden tilalle odottamisen (ekspektaation) ja olettamisen kulttuurin. Ihmiset näkevät yhä enemmän vaatimisen olevan keino saada haluamansa - eivät sitä, että ponnistelisivat haluamaansa päämäärään. Tässä suhteessa he käyttäytyvät kuin holhouksenalaiset ja kypsymättömät.
Lähetä kommentti