keskiviikko 26. helmikuuta 2020

Zombit ja vastuu

Kiinasta lähtenyt, pitkin Aasiaa levinnyt ja nyt myös Italiassa käsiin räjähtänyt koronavirus jakaa ihmiset jotakuinkin kahteen ryhmään. Hysteeriset ovat sitä mieltä, että kyseessä on uusi ebola ja zombiapokalypsi uhkaa heti nurkan takana. Kun taivaassa ei ole enää tilaa, kuolleet kulkevat maan päällä. Ja mikäs zombeilla kulkiessa, kun Helsingissä alkaa olla ympäri vuoden skoonelaisen marraskuun kelit.

Välinpitämättömät taas ovat sitä mieltä, että tämä ei koske minua. He kulkevat edelleen sairaina töissä, pärskivät pitkin julkisia kulkuneuvoja ja dumppaavat nuhaiset lapsensa muiden huoleksi päiväkoteihin ja kouluihin.

Molemmat ryhmät paljastavat toiminnassaan suomalaisominaisia kulttuuripiirteitä. Maamme kansalle - tai ainakin sen sodanjälkeisille sukupolville - on jostain syystä tyypillistä jyrkkä ero henkilökohtaisen ja kollektiivisen riskinsiedon välillä. Suomalaisten kynnys henkilökohtaisen riskin ottamiseen tai vastuun kantamiseen on poikkeuksellisen korkea, minkä vuoksi suomalaisten arkalaisuus onkin tärkeimpiä heidän yleistä luotettavuuttaan heikentäviä tekijöitä.

Tämän vastapainoksi suomalaisten kynnys riskien ja vastuiden sysäämiseen yhteisille harteille on sen sijaan huomiota herättävän matala. Riskeistä ei välitetä ollenkaan, jos vastuun kantaakin kollektiivinen joukko, jossa voi kätevästi paeta muiden selän taa. Tämän toiminnan kulttuuriominaisuus paljastuu siinä kirkassilmäisen tiedostamattomassa räpyttelyssä, jolla suomalaiset perustelevat käsittämättömiä päätöksiään sillä, että muut tai ainakin jokin viiteryhmä on tehnyt samoin, tai osallistunut huonon päätöksen tekemiseen.

Suomalaisten aikuisten henkilökohtainen arkalaisuus ja vastuunvälttely sekä toisaalta kollektiivinen riskeistä piittaamattomuus ja vastuiden edesvastuuton kasaaminen muiden suomalaisten harteille ulottuvat yhteiskunnassamme päiväkodeista ja metropärskijöistä korkeimpaan poliittiseen eliittiin.

Poikkeuksen muodostavat lähinnä lapset, jotka joutuvat aikuisten puolesta kantamaan niin ilmastoahdistuksen kuin vanhempiensa sukupolvien päälleensä kasaaman valtionvelan ja turvallisuuspoliittisen limbotilan. Lapset kantavat päivästä toiseen huolta kaikesta, koska siihen aikuiset ovat heidät opettaneet sysätessään itselleen kuuluvan vastuun järjestelmällisesti lapsilleen. Lasten vastuulla on huolehtia siitä, ettei heidän vanhempiensa tarvitsisi hävetä, että koulu sujuu, sosiaalinen media näyttää hyvältä ja harrastuksiakin pitäisi olla, että lapset olisivat poissa vanhempiensa tieltä.

Nuoriksi aikuisiksi vartuttuaan lapset ovat jo yleensä päässeet eroon vastuuntunteestaan ja oppineet odottamaan vastuunkantoa joltain muulta. Yhteiskunnan tukiautomaateilta, opettajilta, työnantajilta tai parisuhdekumppaneiltaan. Ahdistus on yhä jäljellä, mutta se suunnataan toisin: Kaikkien pitää reagoida kaikkeen ja signaloida jotain, toteuttaa eräänlaista virtuaalista kollektiivivastuuta sen sijaan että yksikään kollektiivin jäsen itse muuttaisi käyttäytymistään tai tekisi asioille jotain.

Niinpä flunssainen suomalainen ei suinkaan jää töistä pois sairastamaan, kuten tekisi krapulassa, vaan pärskii ja niiskuttaa näyttävästi avokonttorinsa valoisan urbaaneissa tiloissa, joissa kellään ei saa olla minkäänlaista yksityisyyttä tai omistajuutta työstään, ja toteuttaa siten kahta päämäärää: Ensinnäkin, hän demonstroi omaa uhriuttaan ja marttyyriuttaan raataessaan sairaanakin. Tuloksista viis, tärkeintähän on näyttää kiireiseltä ja mielellään kärsivältä, ja sairaana tämä onnistuu paremmin kuin terveenä. Toiseksi, hän vastuullistaa sairauttaan kollektiiville, jolle myös jokaisen henkilökohtainen työ kuuluu. Kollektiivin jäsenten vastuulla on vain reagoida ja signaloida.

Jos flunssapotilas suostuu ylipäätään menemään lääkäriin, se on todennäköisesti yksityinen lääkäri, johon suomalainen on saanut oikeuden työpaikkansa tai opiskelupaikkansa kautta, mutta jonka hän kuvittelee edustavan suomalaista julkista terveydenhuoltoa, minkä vuoksi hän vaaleissa ja poliittisissa keskusteluissa edelleen vaatii terveydenhuollolle suurinta osaa julkisesta budjetista.

On vaikea kuvitella, kuinka suomalainen kansakunta selviäisi oikeista poikkeusoloista - vaikkapa sellaisista, joita Ilkka Remes on kirjoissaan kuvaillut. Lähtökohdaksi kannattaa ottaa, että mikään, mikä on digitalisoitu, ei toimi. Vain elävät ihmiset toimivat, ja heistäkin hyvin harva.

Parku olisi kyllä sydäntäsärkevää, mutta kaivautuisiko jostain kumpujen kätköistä henkilökohtaista vastuunkantoa ja sankaruutta? Vai lapsilleko se jätettäisiin? Lapsilla vain on liikaa paineita muutenkin, kun he joutuvat omalla vastuullaan ja omalla ajallaan oppimaan älypuhelimistaan kaiken sen, mitä kouluiksi kutsuttujen sosiaalikiinteistöjen avotiloissa ei enää pysty oppimaan. Mutta opettaako älypuhelin partiolaistaitoja?

Ankeat ajat ovat kuitenkin koko ajan lähempänä, nykymenon jatkuessa. Entä sitten kun pitopöydät eivät enää notku? Kun poliittinen valta on ääriliikkeillä, jotka halvauttavat oikeusvaltion instituutiot ja lakkauttavat oikeuden toisensa jälkeen pystyäkseen jatkamaan etuoikeuksia omilleen? Kun kasakat alkavat ottaa kaiken irtonaisen, mummojen pyykitkin? Zombiapokalypsi voi olla lähempänä kuin suomalaiset luulevat. Ajallisesti ja maantieteellisesti.

3 kommenttia:

pasanen kirjoitti...

Teräviä ja valitettavan tosia havaintoja yksilön ja yhteiskunnan suhteista. Jonkinlaisen vastakkainasettumisen myötä päätöksenteollisesti vastuussa olevat tuntuvat elävän kohun harjalta toiselle pysähtymättä pitkäjänteisyyttä edellyttävään toimintaan, irtopisteitä keräten kuin jossakin tietokonepelissä. Zombi on hyvä vertauskuva tyypistä, joka on kuin kotonaan tuossa ilmapiirissä. Löytyykö niin mustaa huumoria, että sillä pystyy välttämään masennuksen? Teet ainakin hyvän yrityksen:-).

Anonyymi kirjoitti...

Käsityksesi liittyen teorioihin joiden mukaan Virus olisi laskettu Liikkeelle tarkoituksella?

Iran, Korea, Italia, kiina?

Observer kirjoitti...

Minulla ei ole virologin pätevyyttä, mutta tällä hetkellä tieteellinen näyttö viittaa siihen, että koronavirus on luonnollinen eikä laboratoriossa valmistettu.

Se on bioaseena vähän hankala: supertarttuva muttei kuitenkaan erityisen kuolettava. Tällaisen liikkeelle laittavalla pitäisi olla motiivina aiheuttaa maailmanlaajuista, hallitsematonta häiriötä yhteiskunnille, runsaasti taloudellisia tappioita mutta ilman että ihmisiä kuitenkaan kuolisi sellaisia määriä, joita kuolisi mikäli tilalla olisi ebola tai marburgilainen.

Vaikkei virus olisikaan tahallisesti liikkeelle laskettu, on jo nyt selvää, että monenlaiset toimijat - yksityisistä keinottelijoista Kiinan ja Venäjän kaltaisiin autoritäärisiin hallituksiin ja niiden propagandakoneistoihin, unohtamatta länsimaiden kotimaisia populistisia resonoijia - yrittävät hyödyntää tilannetta omiin kyynisiin päämääriinsä.