Uuden viikonlopun alettua hankkiudun luultavasti jälleen maastoon, joten on hyvä kirjoittaa niistä luontokohteista, joissa kävin viime viikonloppuna. Molempien päivien retkeni suuntautuivat Brysselistä katsoen koillisen suuntaan, Itä-Flanderiin, Antwerpenin ja Limburgin lääneihin.
Lauantaina olin Kempenin alueella (Campine), jolle tyypillisiä ovat hiekkapohjaiset nummimaat ja siellä täällä kuiva mäntykangas. Vesistöjä on kuitenkin paljon, mikä lisää runsaasti linnuston lajimääriä. Ensimmäinen kohteeni oli maisemallisesti nätti, mutta varsin pieni Snepkensvijverin suojelualue Herentalsin ja Kasterleen pikkukaupunkien välillä. Suoreunaisia lampia, nummia ja havumetsää. Lammella uiskenteli paljon taveja ja harmaasorsia. Myös uhanalaisia punasotkia oli kiitettävästi. Liejukanat ääntelivät lutakoissa. Kevään ensimmäiset törmäpääskyt olivat hyönteisjahdissa vetten yllä.
Jatkoin Snepkensvijveristä Zeggeen, jossa on paljon laajempi, kosteikkoa käsittävä suojelualue. Tällä arvokkaalla lintualueella pesii mm. luhtahuitteja. Etsittyäni pitkään pikkuteitä pitkin pääsyä alueelle, löysin vain pääsy kielletty -kylttejä. Kansallispuiston jonkinlainen rakennus näytti olevan tyhjillään ja myös sen alueelle pääsy oli kielletty. Kävi ilmi lopulta, että alueelle pääsee vain Antwerpenissä sijaitsevasta organisaatiosta etukäteen varaamalla ja sinne otetaan käytännössä vain ryhmiä.
Löysin kartoista onneksi lähistöllä sijaitsevan toisen suojelualueen, Mosselgorenin, jossa ainakin piti olla lenkkipolkuja, joten pääsy ei voinut olla kielletty. Poluille tosiaan pääsikin siellä, mutta auton pysäköinti oli kaikkialla kielletty. Ei koskaan selvinnyt, mihin auton olisi saanut jättää, koska koko alueella ei näkynyt ristin sielua ja siksi rohkenin kuitenkin jättää autoni suljetun portin kupeeseen.
Illan jo alkaessa hämärtää ajoin Kasterleen tuollepuolen kolmannelle suojelualueelle Tikkebroekeniin, jonka lähellä sijaitsee Corsendonkin luostari. Tikkebroekenissakaan ei ollut paikkoja, joihin auton olisi voinut virallisesti jättää - luostarin ohessa olevan majatalon parkkipaikat olivat vain asiakkaille - mutta tämä ei ollut suurempi ongelma, koska täälläkään ei näkynyt ihmisiä, yhtä maajussia lukuun ottamatta. Maasto oli pääasiassa lehtimetsää ja laitumia, jonkin verran kosteikkoa.
Sunnuntaina otin kohteeksi Limburgin läänin ja ajoin Genkin kaupungin suuntaan, ensiksi Stiemerbeekin laaksoon, sitten Hoge Kempenin kansallispuiston nummille ja lopuksi saman kansallispuiston alueella oleville Mechelse Heiden järville.
Stiemerbeekin laakso on sen verran lähellä kaupunkia, että siellä ulkoilijoita ja koiraihmisiä oli liikkeellä paljon. Ei se tosin näyttänyt luontoa karkottavan: näin tällä alueella mm. useita pikku-uikkuja, jälleen palokärjen, käpy- ja vihertikan sekä useampia metsäkauriita läheltä.
Hoge Kempenin keskiosien nummilla ei ollut juurikaan retkeilijöitä, luultavasti siksi, että sallitut parkkipaikat ovat sieltä niin kaukana. Sitäkin enemmän heitä oli sitten virallisilta parkkipaikoilta lähtevillä poluilla, jotka johtivat pienille järville Mechelse Heiden alueella. Täältä sain viikonlopun ainoan uuden lajin Belgian listalleni, nimittäin kulorastaan.
Maastrichtin kaupunki Alankomaiden puolella on aivan lähellä, Maasjoen toisella puolella, mutta koronarajoitusten vuoksi en viitsinyt kokeilla siellä käymistä. Kansallispuiston parkkipaikalla moni auto oli kuitenkin hollantilaiskilvissä, joten ainakin paikalliset näyttävät voivan varsin vapaasti käydä naapurimaiden puolella. Virallisesti kai rajalla pitäisi esittää paitsi pätevä peruste rajanylitykseen, myös negatiivinen covid-testi, joka on otettu alle vuorokauden sisällä.
Oi niitä hyviä aikoja, jolloin liikkuminen Euroopassa oli vielä vapaata, eivätkä rajat merkinneet enää muuta kuin kylttiä tienvarressa. Mahtavatko ne ajat enää koskaan palata?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti