Halusin nähdä, kuinka kevät oli edistynyt Zwinissä edellisen, maaliskuussa tekemäni retken jälkeen, joten suuntasin viime viikonloppuna uudelleen Knokke-Heistiin ja Zwinjoensuuhun. Ja olihan muutosta tapahtunut.
Maaliskuussa alueen laitumilla ruohoa niittäneet tuhannet tundra- ja valkoposkihanhet olivat nyt poissa. Ne ovat tällä hetkellä todennäköisesti Suomessa, osa ehkä jo Venäjän tundralla. Jäljellä olivat vain paikalliset merihanhet, kanadan- ja niilinhanhet sekä yksi yksinäinen valkoposkihanhi. Mikä lie syynä siihen, että se ei ollut lentänyt lajitovereidensa kanssa Viroon ja sieltä Suomeen, vaan jäänyt talvehtimisalueelle. Ehkä kyseessä on vanha yksilö, joka ei enää jaksa osallistua pesimäpuuhiin, eikä vietti siten vedä sitä kauas pohjoiseen. Ehkä se on loukannut siipensä, ehkä eksynyt ja juuttunut kanadan- tai merihanhien seuraan, jotka eivät ole olleet lähdössä mihinkään. Jonkin verran valkoposkihanhia hengailee Hollannissa kesänkin ajan eikä lainkaan lennä arktisille alueille pesimään. Ne myös pesivät Hollannissa.
Joensuulahden kahlaajalietteillä, suojelualueen pääsymaksun takana olevalla laguunilla sekä laitumien pienemmillä tulvalammilla oli kuitenkin nyt paljon muita muuttolintuja. Liikkeellä olivat nyt varsinkin arktiset muuttolinnut, jotka pesivät Lapissa, Ruijassa ja Siperiassa. Ne kun joutuvat vielä odottelemaan kuukauden verran pesimäalueidensa vapautumista lumesta ja jäästä. Niinpä laidunmaan lammilta löytyi tavanomaisempien sini- ja harmaasorsien sekä tavien joukosta pariskunta jouhisorsia. Olin niistä iloinen, sillä jouhisorsa oli viimeinen pohjois- ja keskieurooppalaisista puolisukeltajasorsista, jota en ollut vielä nähnyt Belgiassa. Nyt koko puolisukeltajarivi on tämänkin maan osalta täynnä.
Kahlaajapuolella oli niin ikään pohjoisten lajien ryntäys: vesipääskyjä, mustavikloja, punakuireja. Yleisempiä lajeja kuten suosirrejä, valko- ja punajalkavikloja ja mustapyrstökuireja oli niin ikään paljon. Zwinissä näkee paljon avosettejä ja ristisorsia, joiden mustavalkeat olemukset tuovat paikkaan atlanttisen säväyksensä.
Pyökkimetsässä mekasti vihertikka ja leppärivistössä puolestaan pikkutikka, joka päästeli käenpiikamaista soidinääntään. Piti oikein näköhavainnolla varmistaa, ettei se ollut käenpiika, koska nyt oltiin sentään huhtikuun lopulla ja Suomea paljon etelämpänä. Atlantin rannikon dyynien pensaikoista löytyi pensaskerttu ja etelänsatakieli, mahdollisesti vasta saapuneita. Metsän puolella mustapääkertut lauloivat jo valtoinemaan. Kevään ensimmäiset tervapääskytkin suhahtelivat matalalla ohitse.
Laguunilla, jonne pääsee luontokeskuksen portin kautta pääsymaksusta - mutta myös ilmaiseksi kiertämällä pidemmän matkan vasemmalta ja rannan kautta - kahlaili kymmenkunta kapustahaikaraa. Siellä oli myös lisää edellä mainittuja kahlaajia ja paljon lepäileviä lokkeja. Täältä en löytänyt lokkien joukosta vielä mitään erikoista, mutta joensuulahden lietteillä pyöri kaksi vanhaa mustanmerenlokkia. En muistanutkaan, että sekin on täällä ihan säännöllinen laji.
Tässä yhteydessä täytyy mainita, että sinisorsilla ja nokikanoilla oli poikueita jo kuukausi sitten maaliskuussa. Nyt niitä tuntui olevan jo vähän joka puolella. Mustarastaillakin on jo poikaset.
Pelloilla, joilta hanhet olivat lähteneet, laidunsi nyt suuria parvia sepel- ja uuttukyyhkyjä, nokivariksia ja naakkoja. Siellä täällä lekutteli tuuli- tai hiirihaukka jyrsijäjahdissa. Mustapäätasku viritteli vaisusti lauluaan.
Laskevan auringon punertaessa maiseman minulle jättivät vielä jäähyväiset oratuomissa surahtelevat pyrstötiaiset. Suomessa ja Itä-Euroopassa niillä on kokonaan valkeat päät, mutta Länsi-Euroopassa ne ovat europaeus-alalajia, jolla on leveät mustat silmäkulmajuovat.
Paluumatkalla Brysseliin muistin, etten ollut koko päivänä muistanut syödä mitään. Covidin jälkiseurauksiin kuuluu sekin, että nälän tunne on kadonnut lähes kokonaan - syömättömyyden huomaa yllätyksenä, kun näkö sumenee silmistä ja päässä huimaa. Sellainen ei ole tietenkään kovin liikenneturvallista, joten soin itselleni hampurilaisen Knokkesta, ilman ihmiskontaktia, jos ei lasketa kättä, joka sen luukusta suojalasin takaa antoi.
* * *
Uruguaylainen kaverini värväsi minut administraattoriksi šakkiklubiinsa ja näin pian, että hänellä oli vaikeuksia innostaa joukkuettaan aktiivisuuteen, joten tarjosin kaverille auttavan käden. Pian olimmekin rekrytoineet 120 jäsentä, suurin osa näistä jommankumman tai molempien vakiopelikavereita viime vuosien varrelta. Äkkiä meillä olikin innostunut joukko nuoria ja vähän vanhempiakin, joista osa kertoi kaivanneensa sosiaalista ulottuvuutta pelaamisen oheen. Jäseniä on jo kaikkialta maailmasta, Latinalaisesta Amerikasta Suomeen, Belgiaan, Tunisiaan, Filippiineille ja Madagaskarille. Viikonloppuna voitimme ensimmäiset kaksi klubien välistä ottelua toisia kokoonpanoja vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti