Kaksi seuraavaa viikkoa ovat vierähtäneet kiivaasti eteenpäin ryskyen Islamabadissa sitten tänne paluuni Suomeen, Indonesiaan ja Qatariin suuntautuneilta lomaviikoilta. Väliin mahtui ortodoksisten kirkkojen pääsiäinen. Perjantaina alkoi eid al-fitr, islaminuskoisten vuoden isoin juhla, joka päättää paastokuukausi ramadanin. Minunkin ovelleni on tuotu eid-kakkuja ja some on toivotuksia täynnä.
Huhtikuussa Pakistaniin on joka tapauksessa tullut suvi suloinen, mikä ikävä kyllä on tarkoittanut myös sitä, että ilmastoinnit säädetään täysille. Jostain syystä Aasian lämpimissä osissa ei ymmärretä lainkaan, että ilmastointia voisi käyttää myös miedommissa asennoissa kuin jäätävä täyspuhallus, mielellään vielä suunnattuna kurkkuun ja rintakehään. Kotonani en tunne vieläkään tarvitsevani moista kylmennystä, mutta toimiston ja työpaikan kulkuneuvojen ilmastoinnit tuottivat minulle jo viikko paluuni jälkeen flunssan ja keuhkoputkentulehduksen, joista olen nyt ollut toipilaana jo neljä päivää. Se on turhauttavaa etenkin kun täällä eletään loma- tai etätyöpäiviä ja minulla olisi muuten ollut mahdollisuus vääntäytyä näreeseen lintuja katsomaan.
En ole koskaan ymmärtänyt, miten paikalliset selviävät tästä hengissä. Thaimaassa olin kerran 23 vuotta sitten vähällä kuolla hypotermiaan, kun erehdyin ottamaan pitkänmatkanbussissa ykkösluokan ymmärtämättä, että korkeampi hinta merkitsi enemmän luksusta - joka taas tulkittiin kylmyydeksi. Jääkylmä puhallus kaikista suunnista suoraan kohti ja lisäksi koko ajan joku daami tuputtamassa jäämurskalla täytettyä vesilasia. Edes toppatakilla varustettuna siitä ei voinut selvitä sairastumatta. Siitä lähtien olen aina Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa ottanut tavallisen rahvaan luokan, jos olen julkisilla kulkuneuvoilla kulkenut. Niitäkin ilmastoidaan usein aivan liian rajusti.
Ennen sairastumistani ehdin sentään viime viikonloppuna luontoon, sekä Rawaljärven rannoille että Margallakukkuloille. Lauantaina aloitin eläköityneen majurin kanssa paikasta, jossa en ollut vielä käynyt, vaikka olin ohi ajanut monta kertaa: Jinnantien kosteikoksi (Jinnah Road Marsh) ristitystä pienestä kanavanvarresta, jonka ympärillä on maataloja, viljelyksiä ja pusikoita. Pian liittyi seuraan loputkin vakiolintuväestä: hollannitar, amerikkalainen, pakistanilainen valokuvaajatar. (Ranskalainen ryönää paraikaa Kongoa, joten oli joukosta poissa.) Mitään veret seisauttavaa ei löytynyt, mutta mulperipuut olivat kylläkin täynnä muutolla olevia punavarpusia ja lisäksi totesimme uuden kesälinnun, tarhavarpusen, saapuneen. Pari oli jo katsastamassa pesäkoloa, nokat mustina. Paikalla oli myös pari brahmanpöllöä pesäkelollaan.
Jinnantien kosteikosta jatkoimme vähän matkan päähän Kinarapuiston itäpään suufilaiselle pyhäkölle, jonka edustan laguuneilla on usein kahlaajia. Nyt siellä oli sen verran kalastajia, että linnut olivat vähissä, mutta yöhaikara sieltä kumminkin löytyi. Nekin ovat vasta maalis-huhtikuun mittaan palanneet maisemiin - talvella niitä ei juuri näe. Keltavästäräkin valkopäistä alalajia oli tällä kertaa rannoilla parvina tavanomaisempien lajien seurana. Riisikirviset ovat vallanneet reviirejä ryhtyen paikallisiksi. Talvehtivista kirvisistä on jäljellä enää yksittäisiä himalajankirvisiä.
Järven itäpään tähystyspaikoissa kävi ilmi, että lokit ovat kaikonneet järveltä kesälaitumilleen jonnekin pohjoiseen, oletettavasti Keski-Aasian arojärville. Tilalle on tullut harvakseltaan valkoposkitiiroja. Samoin tavalliset merimetsot ovat kadonneet. Paikallisen (kummallisesti suomeksi nimetyn) jaavanmerimetson satapäiset parvet kalastelevat järvellä yhä. Palearktisten kahlaajien määrä on vähentynyt, mutta rannoilla kahlailee yhä kohtuurunsaasti vikloja ja lapinsirrejä. Pitkäjalkojen ja pronssi-iibisten määrä oli lisääntynyt.
Yllättävää oli, että sorsia ja nokikanoja oli yhä järven itäpohjukassa kohtuullisen edustava kelluva lautta, varsinkin lapasorsaa ja harmaasorsaa, mutta myös haapanoita. Ilmeisesti näiden sorsien pohjoiset pesimäseudut Siperiassa ovat vielä jään ja lumen peitossa, joten niiden ei kannata kiirehtiä pohjoiseen liian aikaisin.
Sunnuntaina suuntasin taas suosikkiluontopolulleni, Margallakukkuloiden polulle numero viisi. Kaupungilla liikkuessani minulle ei koskaan tule spontaaneja uusia ystävyyksiä, mutta kukkuloiden luontopoluilla saan uusia ystäviä melkein joka kerta, kun sinne menen. Silloinkin, kun haluaisin taivaltaa yksin ja puhumatta. No, en valita. Puolisoni selittää ilmiötä sillä, että metsässä ollessani olen siellä, missä haluan olla, rakkaan luontoni ja lintujeni ympäröimänä, ja tästä syystä aurani hehkuu ja vetää puoleensa valoa ja tarkoitusta etsiviä.
Tällä kertaa tapasin harvinaisia käärmeenpääkaloja vuorilähteistä etsivän nuorenmiehen, joka oikeassa elämässään on nälkäpalkalla töissä isoja rahoja tahkoavassa sijoitusfirmassa, mutta hänen todellinen intohimonsa näytti kohdistuvan kaloihin. Hän tunsi vuoripurojen harvinaisimmatkin kalat. Oli tarjonnut löytämäänsä uutta lajia Abbottabadin yliopiston professorille, joka kuitenkin vähätteli löytöä - todennäköisesti siksi, ettei oikeasti tiennyt kaloista puoliakaan niin paljon kuin opiskelija-asemassa oleva amatööri. Lisäksi kohtasimme myöhemmin filosofisen keski-iän kynnyksellä olevan, arkeologiaa ja fossiileja harrastavan älykkömiehen, joka oli ahminut länsimaisten ateistien teoksia, mutta tuntui silti itse uskovan Jumalaan, joskaan ei siinä naiivissa muodossa, jossa taikauskoinen paikallisväestö Jumalan ottaa.
Joenuoma oli kuiva, mutta sitä seuraamalla saattoi välttää suuret sunnuntaivaeltajain joukot, eli nähdä enemmän lintuja ja elätellä toivoa leopardin tai muntjakin näkemisestä. Paratiisimonarkit olivat palanneet ja näimme normaaliväristen lisäksi myös useita valkeita uroksia pitkine pyrstöjouhineen. Sirppitimali huuteli ja harakkarastaat lauloivat joka puolella. Ylemmällä lähteellä oli sentään vettä, joten siellä oli keskittymä juomaan ja kylpemään saapuneita lintuja, mm. tulirintatimaleja ja pikkusieppoja. Useampia teräsfasaanejakin tuli taas vastaan, kuten tällä polulla melkein aina.
Palattuamme kolmistamme hämärän lankeamisen aikaan luontopolulta kaupunkiin johtavalle tielle, päätimme kävellä F-6-sektorin Kohsar Marketille, jossa on aina ravintoloita auki, vaikka ulkomaalaisten suosimana paikkana se onkin hintavampi kuin muut. Se oli kuitenkin meitä selvästi lähimpänä. Jatkoimme keskustelua japanilaisravintolassa.
Sairastuttuani olen joutunut tyytymään pihalintuihin. Onneksi niiden määrä ja monimuotoisuus ovat kevään edetessä nousseet niin, että päivittäinen lajimäärä nyt ylittää joka päivä kahdenkymmenen. Harakkarastaat ja purppuramedestäjät laulavat lakkaamatta. Uusina pihalintuina ovat kesän myötä ilmaantuneet kirkkaankeltaiset intiankuhankeittäjät huiluäänineen sekä jo parin päivän ajan pihatiheiköissä lauleskellut viitakerttunen. Kuhankeittäjät jäänevät maisemiin koko kesäksi, kun taas kerttunen lienee pohjoiseen matkalla oleva läpimuuttaja. Suomeenhan kuhankeittäjä, viitakerttunen ja punavarpunen ilmaantuvat yleensä muuttolinnuista viimeisinä, vasta kesäkuun alussa.
Jakarandat kukkivat ja osa ympäröivien tonttien puista hedelmöi, joten puiden latvoissa on aika ajoin suorastaan parvina kilkku- ja turkoosiseppiä sekä kauluskaijoja. Ihmeen hyvin nämä vihreät väriläiskät maastoutuvat yhtäläisen heleänvihreiksi muuttuneisiin lehvästöihin.
Vastapäiseen taloon on muuttanut suomalainen tyttö ranskalaisen valokuvaajamiehensä kera. Tyttö kutsui minut heti hengailemaan terassilleen, jossa juotiin paastoaikaankin olutta, koska se on näkösuojassa naapuritaloista ja vuokraisäntä on ilmeisen liberaali. Ovat lisäksi šakinpelaajia kumpikin, osallistuneet turnauksiinkin edellisessä asuinmaassaan Kirgisistanissa. Täytyy parannuttuani naapuroida heillä uudemmankin kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti