Suomen alasajosta ja perustulosta

Uusi presidentti Sauli Niinistö ei ole vielä edes ehtinyt aloittaa virassaan, kun vanha valta jo pani toimeen eräänlaisen Suomen alasajon. Kunnat lakkautetaan, tilalle luodaan absurdeja megakuntia, joita voisi paremmin kutsua maakunniksi tai piirikunniksi, kuten muualla maailmassa tehdään. Aiemmilla kuntaliitoskierroksilla ei ole saatu aikaan säästöjä vaan paisutettu kuluja. Samoin käy todennäköisesti nytkin. Keskittämisessä tuntuu siis olevan kyse ideologisesta idiotiasta. Suuri on kaunista, rakenteet tärkeämpiä kuin ihmiset.

Vasta eläköityneet vanhempani ovat muuttaneet etelästä takaisin äitini synnyinpaikkaan Pohjanmaan rannikolle. Äitini muisteli jouluvierailullani, kuinka hänen nuoruudessaan Suomi oli köyhä, takapajuinen ja työttömyyden riivaama maa, jonka sota oli runnellut ja väki muutti sankoin joukoin töihin Ruotsin puolelle. Siitä huolimatta pitäjässä oli posti, lähikauppoja, terveyspalvelut, sekä ruotsin- että suomenkieliset koulut, alko ja bussiyhteydet. Nyt Suomi on tilastojen mukaan maailman vauraimpien maiden joukossa, moderni, kehittynyt ja teollistunut, muualta maailmasta tulee ihmisiä Suomeen elantoa etsimään mutta tästä huolimatta mitään ei enää saa kotipaikkakunnalta. Äidilläni ei ole ajokorttia, joten satojen kilometrien päässä sijaitsevat automarketit, niin kutsuttu julkinen terveydenhuolto ynnä muu eivät häntä juuri auta. Onneksi postin on korvannut sähköposti ja vanhakin oppii netin käytön kun on pakko.

Varuskunnat lakkautetaan osana pitkäjänteistä politiikkaa Suomen maanpuolustuksen alasajamiseksi, vaikka samanaikaisesti pysymme visusti poissa länsimaisesta turvallisuusyhteisöstä - harmaavyöhykkeellä, josta kaikki muut joko haluavat pois tai ovat päätyneet Venäjän autoritääristen vasallien hallittaviksi. Suomen lisäksi harmaavyöhykkeellä on nykyisin vain entisiä neuvostotasavaltoja.

No, kirjoitin jo edellisessä kirjoituksessani siitä, miten Suomen alasajo on näkynyt ulko- ja turvallisuuspolitiikassa Halosen presidenttikausilla, joten ei siitä tämän enempää. Sitä toivoisi, että Niinistö ryhtyisi saman tien toimeen ja laittaisi tämän riekkumisen kuriin. Hän on sentään pitkän linjan säästömies ja rationalisti. Halonen kuvasi asiaa osuvasti yhdeksän EU-maan presidenttien Suomen-vierailulla perjantaina:

"Olimme samassa hallituksessa. Niinistö valtiovarainministerinä yritti säästää rahaa ja minä ulkoministerinä käyttää sitä. Muuten meillä meni hyvin", Halonen kuvasi. (HS 11.2.2012.)

Suomen ongelma ei ole se, että rahaa ei olisi. Ainakin jos tuntemiini talousihmisiin on uskomista, Suomen talous on kaikesta järjettömästä tuhlauksesta huolimatta paremmalla tolalla kuin suurimmassa osassa Eurooppaa ollaan. Suomen ongelma on tuhlaus: asioista on tehty järjettömän raskaita, järjettömän vaikeita ja järjettömän kalliita. Tämä näkyy kaikkialle tunkeutuneessa juristeriassa ja tukiviidakossa. Suomessa kuvitellaan nykyisin vilpittömästi, ettei mitään - ei yhtään mitään - tapahtuisi ilman että siihen pitää satsata veronmaksajien rahoja. Siihen, mihin verorahamme hupenevat, voi perehtyä tässä erinomaisessa mallinnuksessa.

Väistyvä presidentti hengenheimolaisineen personifioi tämän ajattelun. Se yhdistettiin vielä eurooppalaisen valkoihoisen šamppanjasosialistisen eliitin kaunaiseen itsevihaan sekä alentuvan holhouksen, autoritäärisen keskittämisen ja maailmanluokan ylimielisyyden viemiseen kehityspolitiikkana maailmalle. Kun useimmat muutkin länsimaat ovat olleet samanlaisen ähkyisen järjettömyyden vallassa, tuloksena on saatu Afrikan täydeltä uussosialistisia siirtomaahallintoja, jotka muistuttavat suomalaisia julkisen sektorin virastoja. Raha pitää saada palamaan, keskittäminen on kaunista ja rakenteet ovat aina ihmisiä tärkeämpiä.

Vouhotuksen keskellä Suomessa on käyty myös erästä tärkeää keskustelua, toki ilmeisesti vain hyvin kaukana päättäjien rajoittuneesta mielikuvituksesta. Nimittäin keskustelua perustulosta. Kysymyksessä olisi siis eräänlainen hyvinvointitason takaava kansalaispalkka, joka riittäisi hengissä pysymiseen, mutta ei minkäänlaiseen ylimääräiseen elintasoon. On huvittavaa, kuinka yksimielisesti vakiintunut vasemmisto ja vakiintunut oikeisto ovat perustulon ajatusta vastaan hyökänneet, vääntäen siitä erilaisia olkinukkeja ja vääristelmiä.

Kohtuullinen perustulo voisi olla 500 euron luokkaa kuukaudessa. Sen ei pitäisi olla ainakaan yhtään enempää. Helsingin keskustassa tuolla voi olla vaikea tulla toimeen, ellei ole mustalainen tai opiskelija, mutta suurimmassa osassa Suomea sillä tulisi toimeen mainiosti.

Perustulomalli on järkevä ainoastaan jos se tuo säästöjä. Se on järkevä ainoastaan, jos se korvaa tällä hetkellä käytössä olevat toistakymmentä avokätistä tukimuotoa, jotka siirtävät merkittävän osan työkykyisestä väestöstä pysyvästi tukiviidakon putkeen. Erityisesti se syrjäyttää uusina työmarkkinoille tulevia, kuten nuoria ja maahanmuuttajia, mutta se vaikuttaa syrjäyttävästi myös moniin muihin ryhmiin, kuten ammattia vaihtamaan joutuviin tai pitkään sairaana olleisiin mutta sitten kuntoutuneisiin.

Perustulon tulee olla niin pieni, että kokonaan sen varassa eläminen houkuttelee ainoastaan pientä joukkoa väestöstä - sellaista joukkoa, että heidän elättämiseensä on yhteiskunnalla varaa. Tätä joukkoa ovat ensisijaisesti ne, jotka oikeasti ovat työkyvyttömiä, samoin kuin patologisimmat työnvieroksujat. Perustulo tarjoaa vaihtoehdon myös työelämässä oleville hypätä välillä pois oravanpyörästä ja elää säästöillään. Minulla ei olisi mitään sellaista mahdollisuutta vastaan, enkä suoraan sanoen tarvitsisi siihen edes sitä 500 euroa kuussa.

Tällä hetkellä toistakymmentä erilaista tukimuotoa - toimeentulotuki, asumistuki, lapsilisät, sairauspäivärahat, opintotuet, kansaneläke, työkyvyttömyyseläkkeet, äitiyspäivärahat, kodinhoidontuet, lainat joita ei tarvitse maksaa jne. - tarjoavat absurdin korkeaa elintasoa, koska päättäjien ja byrokraattien mielikuvitukseen ei mahdu, miten vähällä tavallinen rahvas itse asiassa joutuu elämään. Siksi työttömänä tienaa Suomessa paremmin kuin pienituloisilla tai epäsäännöllisillä töillä.

Kun siis tuilla eläminen Suomessa kannattaa, kunhan paperinpyörittelyn vain oppii - ja ihmisiähän kurssitetaan täällä erilaisten tukimuotojen hakemiseen - sen sijaan työnteko ei kannata. Töiden vastaanottamisesta seuraa paitsi tukien menetys, myös määrättömästi lisää byrokraattisia velvoitteita, jotka toimivat tehokkaasti kynnyksinä etenkin laillisen epäsäännöllisen työn vastaanottamiseen. Lisäksi sivutuloista menee yli puolet veroina.

Perustuloon pitäisi siis ehdottomasti yhdistyä pienten tulojen vapauttaminen kokonaan veroista ja niihin liittyvistä byrokraattisista velvoitteista. Kaiken työn tulee olla ainoastaan lisää tuloa perustuloon. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä tekisi perustulosta paitsi kannustavan vaihtoehdon nykyiselle epäinhimilliselle ja passivoivalle hirviöjärjestelmälle, myös todennäköisesti halvemman suomalaiselle yhteiskunnalle. Ennen kaikkea järjestelmä olisi lähempänä ihmistä, sillä se ei edellyttäisi yhteiskunnan heikoimmilta jäseniltä monimutkaisten tukijärjestelmien opettelua tai nöyryyttävää sosiaaliholhousta.

Hiljattain muuten tehtiin kansainvälinen tutkimus onnellisuuden tasosta maailmassa. Ihmiset ovat onnellisimpia Amerikoissa ja Oseaniassa ja kaikkein onnettomimpia Euroopassa. Afrikka, Lähi-itä ja Aasia sijoittuvat näiden välille. Mitä tämä sitten kertookaan ihmisistä? Ensinnäkin sen, että onnellisuus ei riipu varallisuudesta muttei myöskään varattomuudesta. Rikkaat eivät ole köyhiä onnellisempia mutta eivät myöskään köyhät rikkaita onnellisempia.

Varsinkaan onnellisuus ei riipu siitä, kuinka paljon tulonsiirtoja eli niin kutsuttuja hyvinvointipalveluja yhteiskunta järjestää ihmisille. Siinä suhteessa näkyy päinvastoin käänteistä korrelaatiota. Ihmiset ovat sitä onnellisempia, mitä enemmän he oppivat pitämään huolen itse itsestään ja perheistään. Omanarvontunto luo onnellisuutta. Sanoihan jo Perikles aikoinaan 431 eKr. kuuluisassa ateenalaisten hautajaispuheessaan, että "onni on vapauden ja vapaus rohkeuden hedelmä".

Eurooppalaiset osaavat inistä, nillittää, purnata ja ruikuttaa. He osaavat myös kadehtia ja vaatia, että joku muu kuin he itse huolehtii heidän asioistaan. Tähän on eurooppalainen hyvinvointiprojekti ihmiset opettanut.

Presidentin päätehtävistä

Kumpi tahansa, Niinistö tai Haavisto, valitaan presidentiksi huomenna, Suomi saa lopputuloksena paremman presidentin. Halonen jää valitettavasti historiaan presidenttinä, jonka aikana Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista asemaa on määrätietoisesti heikennetty ja presidentti on usein käyttänyt nimitysvaltaansa suosiakseen poliittisin perustein valittuja suosikkeja ja sivuuttaakseen pätevämpiä, koko Suomen ja suomalaisten etuja puolustaneita henkilöitä. Halonen on presidenttinä tehnyt paljon eturyhmäpolitiikkaa eikä siten ole monille suomalaisille ollut koko kansan presidentti.

On sääli, että kun presidentiksi valitaan pätevämpi henkilö, presidentin valtaoikeudet puolestaan vähenevät. Toisaalta, uusien Halosten välttämiseksi niiden oli ehkä aikakin vähetä. Aihetta on käsitellyt nimimerkki Synkeä yksinpuhelu Ulkopolitistin blogissa:

Lyhyemmässä päivänpoliittisessa perspektiivissä perustuslain muuttamiseen on yksi syy jonka nimi on Tarja Halonen. Halosen presidenttikautta jaksottivat riidat ulkopolitiikan johtamisesta ja henkilönimityksistä kulloisen istuvan hallituksen kanssa. Eurooppa-neuvoston surkuhupaisat lautaskiistat mahdollisti valuvikainen sekä epämääräinen perustuslain muotoilu. Henkilönimitysten suhteen Halosella oli taas aivan oma linjansa sekä Suomen Pankin johtokunnan, ministeriöiden kansliapäälliköiden että ulkoministeriön korkeiden virkamiesten suhteen. Tämä linja oli useasti ristiriidassa hallituksen esityksen kanssa, joka johti turhautumiseen erityisesti Halosen ja Vanhasen porvarihallituksen suhteessa.

Toivottavasti uusi presidentti on sekä halukas että kykenevä tekemään voitavansa suunnan selväksi muuttamiseksi. Puhuttiinpa asiasta nimittäin mitä tahansa, presidentti seisoo sekä ulko- että turvallisuuspolitiikan etulinjassa. Näin ollen hänen tulisi ensisijaisesti varmistaa, että tämä etulinja pysyy kunnossa, ja että ammattilaiset ja alojen todelliset asiantuntijat - eikä poliittisin tai sukupuoliperustein tai henkilökohtaisen nöyryyttämisen tarpeesta nimitetyt politrukit - saavat työlleen vaadittavan poliittisen tuen. Presidentin on tarjottava poliittinen selkäranka, joka asettuu hallituksen ja eduskunnan päivittäisen puoluepolitikoinnin yläpuolelle ja kantaa huolta erityisesti isänmaan edusta.

Ulkopolitiikassa tämä etulinja sijaitsee erityisesti Suomen suurlähetystöissä. Halosen aikana suurlähetystöjä on alasajettu ja suljettu yksi toisensa jälkeen, saamatta aikaan mitään merkittävämpiä säästöjä. Samaan aikaan julkisten varojen tuhlaaminen Suomen edun kannalta toissijaisiin elitistisiin näytöksiin YK:n ja näennäisen maailmanparantamisen areenoilla on saavuttanut järjettömiä mittasuhteita. Usein se on vaikuttanut enemmän yksittäisten suosikkihenkilöiden henkilökohtaisen agendan kuin Suomen saati maailmanparantamisen edistämiseltä.

Suomi on ulkopolitiikan alueella määrätietoisesti alasajanut omaa kykyään tiedonhankintaan ja läsnäoloon maailman strategisissa solmukohdissa ja siellä, missä Suomeakin koskevia päätöksiä tehdään. Samaan aikaan Suomi on haalinut veronmaksajiensa maksettaviksi ja suomalaisen valtionhallinnon työtaakaksi määrättömästi lisää laskuja ja muuta paperinpyöritystä.

Ulkopolitiikka näyttää siis kääntyneen päälaelleen. Kun sen pitäisi olla Suomen etujen puolustamista Brysselissä, New Yorkissa, Moskovassa, Washingtonissa, Berliinissä, Lontoossa, Tukholmassa, Pekingissä, Ankarassa, Riadissa, Nairobissa ja niin edelleen, nurinkurisessa ulkopoliittisessa ajattelussa onkin lähdetty siitä, että valtiokoneisto valjastetaan ajamaan YK:n, EU:n ja epämääräisten henkilötasolla sovittujen abstraktien poliittisten agendojen asiaa Suomeen päin.

Kun poliittinen eliitti tuputtaa ulkovaltojen agendaa suomalaisille, kuka on enää tuputtamassa suomalaisten etuja ulkovalloille? Ei ilmeisesti kukaan. Siksi suurlähetystöt voidaan sulkea ja kuitata sillä, että kyllähän EU hoitaa tai Pohjoismaat auttavat. Näin asiat eivät todellisen maailman ulkopolitiikassa ole. Vain suomalaiset Suomen asian ajajat, jotka tuntevat vieraiden kaupunkien politiikan, elämän ja vaikuttajapiirit, voivat toimia Suomen etujen etuvartiona. Heidän osaamistaan ei voi korvata muotiaiheiden ympärille nopeasti polkaistulla sukkuloinnilla, rahan heittämisellä johonkin keskinäisen hymistelyn seminaariin eikä lukemalla niitä poliittisesti korrekteiksi puhdistettuja selontekoja, joita solidaariset pohjoismaalaiset tai EU:n byrokraatit suvaitsevat hallituksellemme antaa.

Maanpuolustuksessa etulinjat sijaitsevat Suomen kansainvälisessä puolustuksessa, joka merkitsee yhteistyötä muiden länsimaisten demokratioiden kanssa. Näiden puolustusjärjestö on nimeltään Nato. Ei EU eikä YK. Halusi tai ei, Suomi joutuu pyörimään Naton käytävillä varmistaakseen tulevansa huomioiduksi olemassaolevana läntiseen poliittiseen kulttuuripiiriin kuuluvana valtiona. Tällä hetkellä Suomi joutuu pyörimään siellä käytävillä armopaloja pyytelemässä, kun muut menevät sisään saliin päättämään asioista tai neuvottelemaan Venäjän kanssa siitä, millainen Pohjois-Euroopan turvallisuusetupiirijako tulevaisuudessa on. Suomi voi toki aina toivoa mielessään, että Viro tai Norja muistaisi siellä salissa Suomen asiaa.

Maanpuolustuksen ydin sijaitsee täällä Suomessa, Suomen Puolustusvoimissa. Niiden kapasiteetin ja toiminta-ajatuksen määrätietoinen alasajo viime vuosikymmeninä on surullista luettavaa. Liittoutumattomana maana Suomen ainoa suoja naapurissaan olevaa aggressiivista ja epädemokraattista suurvaltaa vastaan on oma uskottava maanpuolustus, jota toki tukee rationaalinen ja realistinen ulkopolitiikka. Näiden onnistuminen yhdessä varmistaa sen, onko Venäjälle kannattavaa vahingoittaa Suomen suvereniteettia vai ei. Valitettavasti molempia maamme integriteetin suojia on viime presidenttikausilla rapautettu.

Harva suomalainen ymmärtää, mikä alennuksen tila Puolustusvoimiamme tällä hetkellä on kohtaamassa. Varuskuntien lakkauttamiset, järjetön miinapäätös ja varojen tuhlaaminen kalliisiin leluihin peruspuolustuskapasiteetin asemesta tuntuvat olevan vain jäävuoren huippu. Viime kädessä kyse on siitä, halutaanko edes Suomen Puolustusvoimien enää pystyvän tarjoamaan Venäjälle riittävän uskottavan vastuksen, että se toimisi ennaltaehkäisevänä uskaliaita maamme integriteettiin kohdistuvia hyökkäyksiä vastaan. Sotaan asti päädyttäessä nimittäin edessämme on joka tapauksessa katastrofi.

Suomen maanpuolustus ei tähtää sodan voittamiseen Venäjää vastaan, vaan sen ennaltaehkäisyyn. Tämä olisi jokaisen punavihreän ituhipin syytä ymmärtää. Heidän vapautensa ja heidän kannattamansa rauha kotimaassa riippuu täysin siitä, että sota ja muut rauhaa rikkovat operaatiot ehkäistään ennalta.

Myös Nato on ennaltaehkäisyjärjestö. Se ei ole milloinkaan hyökännyt Venäjää vastaan, mutta eipä ole Venäjäkään milloinkaan hyökännyt yhtäkään Nato-maata vastaan. Siis suoraan, sotilaallisesti, ja todistettavasti. On suuri ero siinä, kuinka Natoon kuuluvaa Viroa vastaan hyökättiin pronssipatsaskiistan aikana vuonna 2007, ja kuinka Natoon kuulumatonta Georgiaa vastaan hyökättiin kesällä 2008. Suomi on tällä hetkellä Georgian asemassa, ei Viron.

Niille lukijoilleni, jotka eivät vielä ole käyneet äänestämässä, suosittelen huomenna Sauli Niinistön äänestämistä. Hänen taustansa, avustajakuntansa ja kokemuksensa mahdollistavat paremman irtioton Halosen ajan ulko- ja turvallisuuspoliittisesta Suomen aseman alasajosta kuin pienpuolueesta tulevan ja henkilökohtaisesti Halosen ajan ulko- ja turvallisuuspoliittisista kansainvälisistä tehtävistä vaurastuneen Haaviston. Mutta jos äänestätte kuitenkin idealistisista syistä Haavistoa, on sekin parannus nykyiseen, ja toivottavasti hänestä löytyy miestä niihin koviin paineisiin ja ratkaisuihin, jotka ulko- ja turvallisuuspolitiikan alueella ovat edessä.

Niinistön hapuilu Tiibetin ja Tšetšenian kohdalla on aiheuttanut myötähäpeän tunteita, mutta reaalipoliittinen tosiasia on se, että Suomen presidentin tehtävien kannalta Tiibet ja Tšetšenia ovat yhtä ratkaisemattomissa kuin Darfur ja Etelä-Sudan, joissa toisen ehdokkaan kerrotaan kunnostautuneen, joskaan se kunnostautuminen ei tuonut näille alueille mitään siihen verrattavaa rauhansopimusta tai ratkaisua kuin esimerkiksi Ahtisaaren Kosovossa, Namibiassa ja Acehissa aikaansaamat.

Sen sijaan Haaviston hapuilu Iranin kohdalla, hatarat Venäjä-tiedot ja vähättelevä suhtautuminen Yhdysvaltain rooliin johtavana länsimaisena ja demokraattisena suurvaltana oireilevat pelottavasti Halosen linjan suuntaan enemmän kuin moraalisesti ryhdikkään puoluetoverin Hautalan. Minua arveluttaa missä määrin kehitysmaiden kriiseihin keskittyneen Haaviston kokemus pätee suurpolitiikassa, joka on presidentin tehtävien ydinaluetta. Ei Suomen presidentti voi lähteä sukkuloimaan pitkin Afrikkaa jonkin kansalaisjärjestön edustajana, eikä hän voi hoidella Suomen asioita soittelemalla kännykällä "kavereilleen". Tässä suhteessahan Haaviston toimintatavat ovat olleet samantapaisia kuin Stubbin, ja ulkoministeriksi Haavisto mielestäni paremmin sopisikin.

Kumpaan tahansa ehdokkaaseen lukijani päätyvät, toivon silti, että he tekevät valintansa presidentin päätehtävien perusteella, eivätkä ehdokkaiden sukupuolisen suuntautumisen, Jennin tai Antonion söpöyden tai ärsyttävyyden, jonkun irrelevantin ja presidentin tehtäviin kuulumattoman mielipiteen tai ehdokkaiden rivikannattajien typeryyden tai fiksuuden perusteella.

Zarathustran uni

Minussa on merkillisyyksiä, jotka voisi kai laittaa osittain luovan hulluuden, osittain sattumusten pekuliaarisen tulkinnan ja osittain omituisesti toimivan muistini piikkiin. Muistini on aina ollut visuaalinen ja hyvin nuorena se oli joskus valokuvantarkka, joskus elokuvamainen. Kohtaus sieltä ja symboli täältä saattoivat nousta mieleeni vuosikausien unhoituksen jälkeen, ja saattavat vieläkin.

En muista juuri mitään suurimmasta osasta lapsuuttani, vaikkakin ajoittain merkityksellisiä välähdyksiä palautuu suurempina erinä kuin toisina aikoina. Kunkin viidestä seitsemään vuoteen kestävän syklin aikana luon uuden version itsestäni, jossa on jotain vanhaa ja siihen yhdistyvää täysin uutta. Tuon ajanjakson tapahtumat saatan muistaa erittäin tarkasti, kun taas sitä edeltävät muistuttavat elokuvia tai vanhanaikaisella suomifilmin äänellä selostettuja dokumentteja jonkun muun elämästä. Jonkun, joka on minulle läheinen ja merkityksellinen, mutta sittenkin jollain oudolla tavalla vieras; joku, joka jäi sinne hämärään, kun minä jatkoin eteenpäin.

Minut tosielämässä tuntevat tietävät minut tieteellisen maailmankuvan haltijaksi, mutta minulla on aina ollut suurista mysteereistä viehättynyt sivupersoona, joka näkee asioita täysin toisin, vaihtoehtoisesti. Joskus tarkastelen katua, näkymää, henkilöä tai tekstiä rationaalisin silmin, joskus taiteilijan näkökulmasta ja joskus sille päälle sattuessani mystikon.

Minut syvällisemmin tuntevat tietävät myös, että näen ajoittain kummallisia unia; aina hyvin visuaalisia. Usein ne myös sisältävät kuvitteellisten informanttien minulle sanallisesti kertomia hyvinkin yksityiskohtaisia selostuksia taikka henkilöitä, jotka vaikuttavat niin uskottavilta ja todentuntuisilta, että odotan heidän yhtäkkiä ilmaantuvan jostain todelliseen elämääni. Mutta kun sitten joskus niin tapahtuu, en voi enää olla varma, mikä on muistikuvaa ja mikä projektiota. Paitsi parissa kananlihaosastolle kuuluvassa tapauksessa (vaikkakin pääsääntöisesti myönteisessä sellaisessa), joista ei tässä sen enempää.

Jokin aika sitten sain tietää, että runsaan puolen vuoden päästä edessäni on jälleen maiseman ja mantereen vaihto vähän pidemmäksi aikaa. Sain viitteitä tästä jo aiemmin ja varmistuksen hankkeen toteutumisesta runsas viikko sitten. Vähän ennen varmistusta näin merkillisen unen. Itse asiassa kyse oli metaunesta, koska se oli uni useasta unesta, joiden pohjalta olin unessa laatimassa merkittäviä viisauksia sisältävää kirjaa nimeltä Zarathustran uni.

Suureksi harmikseni uni sattui ennen kiireistä aamua ja lisäksi suurta kylmyyden aaltoa, joka Suomea kohtasi, joten kului kokonainen päivä ennen kuin kirjoitin muistiin unessa oletettavasti nähtyjen unien sisältöjä. Ne olivat eräänlaisessa runomuodossa, joskin luultavasti päivän mittaan ajattelemieni ajatusten korruptoimia. Kuten aina, ne esiintyvät kirkkaimmillaan kävellessäni katujen, aukioiden ja maisemien halki, ja minun pitäisi aina heti kirjoittaa ne ylös joko herättyäni tai käveltyäni. Jos en sitä tee, ne katoavat, joskus ikuisiksi ajoiksi.

Muinaisen persialaisen profeetan nimi kiehtoi sen verran mieltäni, että kaivoin esille erään omistamani kirjan. Tämä muuten on toinen merkillinen asia minussa: täysin tuntemattomat ihmiset ovat eri aikoina katsoneet asiakseen luovuttaa haltuuni erilaisia esineitä. Jos olisin tosimystikko, pitäisin niitä ehkä maagisina. Nyt lähinnä mielenkiintoisina kuriositeetteina, joista muutama tosin on tahattomasti tai tahallisesti hukkunut, kuten se buddhalaisen munkin minulle antama seteli, johon hän piirsi koukeroita, ja joka tuli käytetyksi hätäratkaisuna kun piti kerran päästä Burman rajan yli Karenmaahan.

Mainitsemani kirja on pieni kirjanen, jonka olen saanut tuntemattomalta henkilöltä kadulla joskus myöhäisteini-iässä, mahdollisesti 19-vuotiaana (vaikka ensin muistelin saaneeni sen jo aiemmin). Kyseessä on Intian Madrasissa painettu kokoelma Zarathustran ajatuksia jonkun Surti-nimisen kokoomina, sisältäen myös Zarathustraa ja hänen ajatteluaan sangen mystisessä ja synkretistisessä valossa esittelevän esipuheen. Kirjalla on sama nimi kuin Nietzschen paremmin tunnetulla teoksella, mutta muuta yhteyttä Nietzscheen ei ole, vaan kirja ainakin esittää kokoavansa aitoja Zarathustran ajatuksia. Luultavasti se kuitenkin on jonkun intialaisvaikutteisen mystikkolahkon tuotosta.

Olin kuitenkin jälleen kiireinen ja pakkasen henkisesti löylynlyömä, joten jätin kirjan taas sikseen, ja palasin siihen tänään kahden sattumuksen vuoksi. Ensimmäinen niistä koski mustarastaita. Ritarihuoneen edustalla olevan lumen verhoaman pikkupuiston läpi kävellessäni tuli eteeni kuin näky japanilaisesta puhtaiden värien estetiikasta. Kaksi pikimustaa urosmustarastasta ajoi toisiaan takaa pyörien jalkojeni ympäri, ja toinen niistä laskeutui aivan eteeni parin metrin päähän, leväytti pyrstöään, ja lauloi. Lauloi - tammikuun lopulla!

Toinen sattumus koski historioitsijaystävää, joka samana päivänä ilmoitti paraikaa juovansa inkivääriteetä ja tutkivansa kirjastossa zarathustralaisten rituaaleja. Tämä toi mieleeni kysymyksen siitä, onko Avestaa, zarathustralaisten pyhää kirjaa ja ensimmäisen monoteistisen kirjauskonnon "raamattua", missään saatavilla suomeksi, jotta pystyisin vertailemaan sitä toisaalta uneeni ja toisaalta tarkistamaan missä määrin intialainen kirjaseni vastaa todellista Avestaa.

Kotiin palattuani otin taas kirjasen esille ja avasin sen satunnaisesta kohdasta. Kuten joskus teen, kokeilin, mitä sieltä tulisi ensimmäisenä, ja tulos oli seuraava jae:

Kun poislähdön aika lähestyy, pojan olemassaolo antaa uuden jatkoajan elämälle.

Toisella yrityksellä vastaavanlaisella satunnaisavauksella eteen tuli seuraava jae:

Parempi on kuolla kunniassa, itsekunnioitus vaurioitumattomana, kuin elää häpeässä sen menettäneenä.

Ja kolmannella yrityksellä seuraava:

Surut ja kärsimykset, koettelemukset ja ahdistukset, ovat suuria kurinpitäjiä, jotka johtavat hengellisen valaistuksen lähteille.

Asiayhteyden tultua näin harvinaisen selväksi, vietin jonkin aikaa perehtyen muihin asioihin, kunnes ryhdyin kirjoittamaan tätä blogimerkintää, ja otin kirjasen taas käteeni, avasin sen, ja sain eteeni täsmälleen saman jakeen lähdön lähestymisestä ja pojan olemassaolosta kuin ensimmäisellä yrittämällä. Kyseessä on varmaan aukeama, joka kirjan nidonnasta johtuen aukeaa todennäköisemmin kuin toiset, mutta silti.

Voi hyvin olla, että ehdin käymään Induksen alkulähteille vielä ennen kuluvan vuoden loppua, johon kaikenlaiset intialaiset liikkeet samoin kuin mayojen kalenteri väitetysti sijoittavat yhden maailmansyklin lopun ja uuden aikakauden alkamisen. Pienikin nettiselaus osoittaa new age -liikkeiden riehaantuneen asiasta ja kaikesta siihen liittyvästä symboliikasta. Tosiasia kuitenkin on, että suurin osa sellaisista hahmoista kuin madame Blavatsky, Carlos Castañeda jne. on varsin aukottomasti osoitettu huijareiksi.

En muutenkaan usko, että ihmisten kannattaa etsiä opastusta elämäänsä ennustajilta ja selvänäkijöiltä. Minua ärsyttää suuresti se, että minua lähes päivittäin pyydetään käytännössä ennustamaan ja profetoimaan, kun taas historiaan pohjaava analyysi, toimijoiden taustojen arviointi ja muu sellainen, missä olisi järkeä, on niin kauhean eilispäivää eikä kiinnosta ketään. Kaikki sen sijaan kysyvät, mitä tulee tapahtumaan Iranissa, kuka voittaa ne-ja-ne vaalit, mitä taloudessa tapahtuu ja entäs Venäjä. Ihan kuin tietäisin.

Menneisyyttä voimme tutkia, nykyisyyttä havainnoida, mutta tulevaisuutta vain arvailla. Siksi menneisyyteen kannattaa suhtautua vilpittömällä totuuden etsimisellä, nykyisyyteen tarkalla havainnoinnilla, kun taas tulevaisuuteen kannattaa suhtautua lähinnä uteliaalla mielenkiinnolla. Samalla kannattaa muistaa, että tulevaisuus on näistä se, mihin voimme itse vaikuttaa, joten keskittykäämme vaikuttamaan tulevaisuuteen ja ottamaan menneisyys sen sijaan niin totena kuin pystymme sen esiin penkomaan. Ikävä kyllä monet tekevät päinvastoin, yrittävät ennustaa tulevan todeksi ja sen sijaan vääristelevät historiaa ja nykyhetken tulkintaa sopimaan ennustukseensa.

Ihmiset, jotka minulta kyselevät ennustuksia, saavat minut ymmärtämään ennustajina esiintyviä henkilöitä ja sitä miksi he usein päätyvät huijaamaan: Kuinka helppoa olisikaan antaa vaikutelma, että minulla on jotain salattua tietoa - tulipa se sitten unista, näkyjen näkemisestä, pyhistä kirjoituksista, huippusalaisista neuvonpidoista suurten viisasten kanssa tai nimettömiksi jääviltä informanteilta. Kunhan se on jotenkin mystifioitua ja kunhan sanon sen henkilön persoonaan sopivalla karismaattisuudella: insinöörille insinöörikielellä, sotilaalle sotilastermein, uskovaiselle pyhällä paatoksella ja nuorisoaktivistille katu-uskottavalla sarkasmilla. Syötettävä asia pitää tarjoilla muutamilla sellaisilla mausteilla, joita kukin haluaa kuulla - kunhan ne ovat mukana täkyinä, mikä tahansa menee läpi siinä sivussa. Useimmat ihmiset uskovat sen mukaan miten sanotaan eikä mitä sanotaan. Ja se on pelottavaa.

Niinpä luulen, että myös Zarathustran uni saa jäädä muistikirjani kätköihin ja jaettavaksi vain niiden kanssa, joilla viisaus on sellaisen tutkimiseen, mitä tutkimattomista korpimaista suurin, ihmismieli, voi tuottaa. Tuotos on nimittäin osin sellaista tekstiä, että vaikka itse selittäisin sen kumpuavan maailman tietoa, tuskaa ja salaisuuksia täyteen ahdetusta mielestäni eikä miltään ihmeellisiltä astraalitasoilta, joku tuntematon lukija jossain voisi kuitenkin ottaa ja sekoittaa sillä päänsä, enkä sitä vastuuta halua ottaa.

Arabiliiton kevät

Taas pari viikkoa on vierähtänyt. Presidentinvaalien ensimmäinen kierros meni, ja Niinistön haastajaksi toiselle kierrokselle tuli kuin tulikin Haavisto. Väyrynen ja Soini neutraloivat toinen toisensa - jos jompikumpi olisi jättäytynyt kisasta ajoissa, Niinistön haastajaksi olisi noussut toinen heistä ja toisen kierroksen peli käyty olennaisesti erilaisilla sävyillä. Nyt olen ilahtuneena havainnut, että viimeinkin vaaliväittelyissä puhutaan ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.

Olen jo äänestänyt toistamiseen Niinistöä. Tämä ei johdu siitä, että pitäisin Niinistöä täydellisenä tai että pitäisin Haavistoa huonona, mutta kyllä, pidän Niinistöä sopivampana Suomen tasavallan presidentin tehtävään kuin Haavistoa, joka voisi sopia paremmin vaikka ulkoministerin tehtävään. Presidentin valtaoikeudet keskittyvät ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan sekä nimitysrumbaan. Molemmissa asioissa olen iloinen tulevasta muutoksesta riippumatta siitä kumpi ehdokkaista voittaa toisen kierroksen, sillä parannusta nykyiseen poliittiseen kulttuuriin lienee joka tapauksessa luvassa.

Olin kolmen päivän reissulla Istanbulissa, jossa tapasin vanhoja tuttujani lähinnä Syyrian tilanteen merkeissä. Olin saanut suorat lennot Helsingistä Istanbuliin ja samaan pakettiin vielä edullisesti hyvän hotellin Sirkecistä aivan vanhankaupungin kupeesta. Vietin Habibin kanssa yhden pitkän illan ja yön Istiklalin ravintoloissa ja lopulta aamuyöstä vahingossa löytämässämme boheemibaarissa, jossa oli jordanialainen baarimies ja puhuttiin Lähi-idän politiikkaa.

Istanbulin jälkeen menin Tukholmaan, jossa puitiin lähinnä Afrikan sarvea. Sielläkin Turkki on nostanut profiiliaan huomattavasti, avaten Mogadishuun niin suurlähetystön, kehitysyhteistyötoimiston kuin firmojenkin investointeja, ja käyttäen Somalian avustamiseen satoja miljoonia euroja. Toisin kuin eurooppalaiset, jotka kuluttavat rahansa lähinnä kallispalkkaisten länsimaalaisten puuhailuun Nairobissa sekä ilmaisen rahan jakamiseen parempiosaisille somaleille, turkkilaiset ovat käärineet hihansa ja ajelevat ilman aseistettuja vartijoita pitkin Somalian syrjäseutuja.

Kaikki tapaamamme somalit kertoivat meille arvostavansa turkkilaisten touhuja enemmän kuin Nairobin rahasirkusta. Muutamat toivoivat jopa Turkin lähettävän Somaliaan joukkoja, koska paikalliset eivät lainkaan luota etiopialaisiin, kenialaisiin ja ugandalaisiin "miehittäjiin", joiden kerrotaan ryöstelevän, raiskaavan ja öykkäröivän.

Arabikevät tuntuu vakuuttaneen Turkin siitä, että sen on oltava oikealla puolella historiaa. Mikä vielä parempaa, sama mieliala tuntuu vallitsevan myös useimpien arabimaiden johdoissa. Ensimmäistä kertaa historiansa aikana Arabiliitosta on tullut oikeasti relevantti alueellinen järjestö, jolla on aktiivinen rooli arabimaailman politiikan ja turvallisuuden suhteen. Alkutekijöissä oleva ja hapuilevan varovainen vielä, mutta nyt viimein oleellinen.

Ensimmäiseksi tämä nähtiin Libyan kohdalla, jossa Arabiliiton pyyntö saada Libyaan kansainvälinen interventio ratkaisi pelin Libyan opposition ja kansan hyväksi Qaddafin julmaa diktatuuria vastaan. Syyria ja Algeria nikottelivat, mutta jäivät yksin. Vaikka Libyan vapauttivatkin ensisijaisesti libyalaiset, se ei olisi ollut mahdollista ilman Naton sotilaallista tukea ja Qaddafin raskaan aseylivoiman möyhentämistä.

Seuraavaksi Jemenin kohdalla Arabiliitto loi ratkaisuehdotuksen, jossa presidentti Saleh painostettiin luovuttamaan valtansa varapresidentille ja aloittamaan poliittinen neuvotteluprosessi. Arabiliiton päätökselle saatiin YK:n siunaus. Syyrian kohdalla yritetään nyt samaa ja Arabiliitto alkaa olla lopullisesti kypsynyt Assadin verilöylyyn omaa kansaansa vastaan.

Arabiliiton poliittinen yhtenäisyys oli vuosikymmenten ajan fiktio, jonka ainoaksi sisällöksi jäi vastustaa kaikkea status quon muuttamista sekä esittää verbaalisesti mahtipontisia mutta sisällöllisesti tyhjiä julistuksia Palestiinasta, ilman että mitään todellisuudessa tehtiin palestiinalaisten hyväksi. Tilanne alkoi muuttua monien arabimaiden uudistumisen myötä 1990-luvulla, kunnes lopulta 2000-luvulla ja Saddamin syrjäyttämisen jälkeen Arabiliitosta olisi voinutkin alkaa tulla EU:n kaltainen relevantti yhteisö, elleivät Qaddafin Libya ja Assadin Syyria olisi olleet tiellä.

Qaddafin Libya on nyt kukistettu ja Assadin Syyria horjuu. Syyria on viimeinen Iranin valtiollinen liittolainen arabimaailmassa. Sen muut liittolaiset, Hizbullah, Hamas, Mahdiarmeija jne. ovat vain aseellisia taisteluryhmiä, joiden voima kumpuaa Iranin ja Syyrian toimittamasta aseistuksesta ja erikoisoperationaalisesta tuesta. Jos Assadin hallinto Syyriassa kaatuu, Iran menettää otteensa arabimaailmasta, millä on dramaattisen myönteisiä vaikutuksia koko alueen geopolitiikkaan. Algeria on jo löytänyt pragmaattisen lähestymistavan. Se on joutunut avaamaan ovet monipuoluejärjestelmälle ja luopunut Assadin puolustamisesta Arabiliitossa. Irakin ja Libanonin sisäiset olot rauhoittuisivat huomattavasti jos Iranin ja Syyrian liittolaiset menettävät ulkomaisen selkänojansa.

Koska myös Kiina suhtautuu tilanteeseen ensisijaisesti taloudellisista näkökohdista käsin, ovat Iran ja Venäjä nyt jäämässä yksin Syyrian diktatuurin ja Lähi-idän autoritäärisen status quon puolustajiksi sekä arabikevään vihollisiksi. Ne pyrkivät epätoivoisesti siirtämään peliä Syyriasta johonkin muualle ja ryhtynevät sitä tarkoitusta varten vielä yllättäviinkin vetoihin, kuten provokaatioihin tai terrori-iskuihin. Myös umpikujassa olevaa Palestiinaa yritetään tuputtaa esteeksi Syyrian muutoksen tielle.

Jos arabikeväästä alkanut kehitys johtaa siihen, että Arabiliitosta tulee merkittävä alueellinen toimija, alueen valtioiden poliittinen ja taloudellinen integraatio voisi hyvinkin ottaa mallia EU:sta. Tämä voisi myös tuoda aivan uudenlaista vakautta ja pariteettia Välimeren alueelle. Arabimaiden ulkopuolisista merkittävistä valtioista alueella Turkki suhtautuisi tällaiseen todennäköisesti myönteisesti, Israel ja Iran taas kielteisesti.

Asia voisi kuitenkin merkittävästi muuttua jos Iranissa oppositio onnistuisi kumoamaan islamistiregiimin vallasta. Iran on 76 miljoonan asukasluvultaan samaa kokoluokkaa kuin Turkki ja Egypti. Sillä on nuorekas, kulttuurisesti itsetietoinen ja varsin hyvin koulutettu väestö, sekä valtava historiallinen ja kulttuurinen potentiaali yhtenä Euraasian perinteisistä suurvalloista. Esteenä Iranin kehityksen tiellä onkin lähinnä vuodesta 1979 vallassa ollut islamistinen hallinto, joka on erittäin epäsuosittu varsinkin nuoren koulutetun kaupunkiväestön keskuudessa.

Myös Israel on kysymysmerkki. Jo jonkin aikaa jatkunut fanaattisuuteen taipuvainen oikeistosuuntaus on käytännössä tuhonnut Israelin välit entiseen läheisimpään alueelliseen liittolaiseensa Turkkiin, menettänyt ainakin toistaiseksi pelin Egyptissä ja kovaa vauhtia vieraannuttamassa myös Jordanian. Se on keskittynyt sumeilemattoman islamofobisen, arabimaiden ja Turkin vastaisen propagandan levittämiseen Euroopassa ja Amerikassa, sen sijaan että olisi pyrkinyt yhteenkään olemassaoloaan ympäröiville kansoille perustelevaan sydänten ja mielten kampanjaan.

Se on värvännyt väärän lipun taktiikalla terroristeja - kommunistista PKK:ta ja sunni-islamistista Jundullahia myöten - johtaen kasvavaan ärtymykseen myös Yhdysvalloissa, jonka tuesta Israel on syvästi riippuvainen. Se on jatkanut palestiinalaispolitiikassaan maan ja kredibiliteetin ryöstämistä Fatahilta, kun taas Hamasia on epäsuorasti oikeastaan autettu mm. Gazan saarron ja syyrialaismyönteisen geopolitiikan avulla. Näillä näkymin Israelin aluepolitiikka jatkaa kyynistä hajottamisen ja hallitsemisen strategiaa, kylväen epävakautta pikemminkin kuin vakautta. On vaikea nähdä kuinka se palvelisi juutalaisvaltion tulevaisuutta muuttuvassa ja kehittyvässä Lähi-idässä.

Maailmanennusteita 2012

Lupailin edellisessä kirjoituksessa, että palaisin vielä ennustuksiin maailmanpolitiikan suhteen. Nyt on hyvä aika tehdä niin, sillä kävin suorittamassa kansalaisvelvollisuuteni ja äänestämässä ehdokastani Sauli Niinistöä presidentiksi. Uskon pääseväni äänestämään häntä vielä toistamiseen. Sen sijaan minusta alkaa tuntua, että hänen todennäköinen toisen kierroksen vastaehdokkaansa Väyrynen on ulkoavaruudesta ihmisruumiiseen siirtynyt reptiliaani. Liskot tuijottavat tietyllä tavalla ja osaavat luoda nahkansa. On myös mahdollista, että Keskustalla on jossain Lapissa jalasmökiksi naamioitu salainen laboratorio, jossa epäonnistuneiden kekkoskokeiden jälkeen on onnistuttu kloonaamaan väyrysiä tulevillekin sukupolville.

Tämä vuosi tulee olemaan mielenkiintoinen, suurten mahdollisuuksien ja uhkien vuosi. Suurvaltapolitiikassa tulee tapahtumaan paljon ainakin Yhdysvalloissa, Venäjällä, Lähi-idässä, Etelä-Aasiassa ja ehkä myös Kiinan ympärillä Tyynenmeren-Aasiassa.

Yhdysvaltain presidentinvaalit lähestyvät ja paraikaa republikaanien taisto Obaman haastajasta sakenee, kun osa ehdokkaista jo pudottautuu pois. Massachusettsin konservatiivinen kuvernööri Mitt Romney on voittanut Iowan ja New Hampshiren esivaalit. Hänen pääsemisensä presidentiksi asti olisi amerikkalaisenkin uskonnollisen suvaitsevaisuuden mittapuulla merkittävä tapahtuma, sillä Romney on mormoni ja siten monen fundamentalistikristityn mielestä kerettiläinen. Hänen niskaansa hönkii libertaristinen pasifisti Ron Paul, joka edustaisi hyvin suurta muutosta jo läpi sodanjälkeisen ajan valtiota ja suurvalta-asemaa paisuttaneisiin presidentteihin.

Sitä luulisi, että juuri nyt elettäisiin aikaa, jolloin Paulin kaltaisella periaatteiden miehellä voisi olla mahdollisuuksia, kun talous pitkästä aikaa on ihmisten mielissä paljon keskeisemmällä sijalla kuin terroristit, armeija tai Israel. On eri asia kuinka hänen edustamansa isolationismi käytännössä vaikuttaisi Yhdysvaltain suurvalta-asemaan, koska Yhdysvalloista on yhä paljon kiinni vapaan maailman puolustamisessa. Eurooppa, Japani, Etelä-Korea ja muut sekalaiset vapaan maailman maat ovat nyt jos mahdollista vieläkin vähemmän valmiita vapauden ja demokratian puolustamiseen kuin aiempina aikoina. Yhdysvaltain yleinen vetäytyminen siis pelaa helposti ainoastaan Venäjän, Kiinan ja Iranin pusseihin. Paulin lisäksi Romneyn perässä on myös täysin päinvastainen tapaus, katolinen kristilliskonservatiivi Rick Santorum, jonka mielestä palestiinalaisalueet kuuluvat Israeliin.

Venäjällä kansalaiset ovat heränneet ja olleet kaduilla valkoisine nauhoineen. Venäjälle kuitenkaan tuskin tulee kovin helposti arabikevättä, koska kaikki valta on Putinin ja entisen KGB:n sekä heidän suosikkioligarkkiensa rakentamassa vallan vertikaalissa, joka muistuttaa tsaarinaikoja tai ehkä Mussolinin korporatismia. Suomessa toimivista eturivin Venäjän-tutkijoista Arto Luukkanen on ennustanut järjestelmän muutosta, kun taas Arkadi Mošes on sitä mieltä, että Putin valitaan vaikka väkisin vielä kahdeksitoista vuodeksi eteenpäin johtajaksi. Luukkaselle pisteet myös siitä, että hän lähes ainoana asiantuntijana nosti presidentinvaalien keskusteluun sen asian, joka Suomen presidentin aseman ja valtaoikeuksien kannalta on hänen keskeisin haasteensa: Venäjän-suhteet. Lipposen koneiston primitiivireaktio Luukkasen asialliseen puheenvuoroon kertoi kalikan kalahtaneen, ja taisi paitsi osua myös upota, sillä Lipposen kannatuskäyrä putosi kuin lehmän häntä.

Sekä Luukkanen että Mošes ovat kuitenkin sitä mieltä, että džinni on tullut ulos pullosta eikä sitä ihan helpolla saa sinne takaisin, vaikka salainen poliisi hallitsisi kaikkia valtion instituutioita, suuryrityksiä ja mediaa. Kansalaiset ovat uhmanneet pelkoaan ja apatiaansa, ja nimenomaan ne venäläisistä parhaimmat, rohkeimmat, koulutetuimmat ja aktiivisimmat. Jos Putin päätyy vyöryttämään tankit kaduille ja heittää kansakuntansa parhaat vankiloihin, katoaa keskeisin tietotaito nopeasti ulkomaille ja Venäjä taantuu pelkäksi öljyn ja kaasun hinnalla porskuttavaksi kehitysmaaksi.

Arabikevät ei ole edelleenkään päättynyt, vaan jatkuu kaduilla sekä Syyriassa että Jemenissä. Marokossa ja Tunisiassa uudistukset näyttävät vakiintuvan kohti tasapainoista demokratiaa, vaikka kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä ei tietenkään vielä voi tehdä Tunisiastakaan. Algeriassa vallankumous ei jostain syystä ole ottanut tuulta alleen, vaikka maa on pian jäämässä Pohjois-Afrikan viimeiseksi yksipuoluediktatuuriksi. Libya on toipunut humanitäärisestä kriisistä mutta poliittinen kriisi on vasta alkamassa, kun uusi järjestelmä rakennetaan aivan puhtaalle pöydälle.

Toisin on Egyptissä, jossa kaikki vanhat valtarakenteet syrjäytettyä Mubarakia ja hänen välittömintä lähipiiriään lukuun ottamatta takertuvat kynsin hampain valtaan ja pieksevät kaduilla urheasti mieltään osoittavia äänestysiän alle jääviä teinejä, samalla kun äänestäjien masinointiin kenttäverkostollaan pystyvä Muslimiveljeskunta hieroo käsiään. Toisaalta islamistit ovat hajoamassa riitaisiin leireihin, kun salafilaiset saivat yllättävän suuren äänisaaliin ja Muslimiveljeskunnassa on hyvinkin eriäviä näkemyksiä politiikan tekemisen keinoista, suhteista sotilashallintoon ja sellaisista pikku asioista kuin ulkopolitiikka.

Näillä näkymin siis Pohjois-Afrikka on uusiutunut. Lähi-itä sen sijaan on yhä jämähtänyt, ja siinä tilassa todennäköisesti pysyykin kunnes Assadin diktatuuri Syyriassa kaatuu. Se tukeutuu Iraniin ja Venäjään, jotka puolestaan uskovat, ettei länsimailla ole rahkeita sen enempää kuin haluakaan puuttua Syyrian tilanteeseen siinä määrin, että voisi kallistaa vaa’an opposition hyväksi. Syyrian oppositio jakautuu osapuilleen kuuteen kuppikuntaan: kahteen eri neuvostoon, entisiin ba’athisteihin, vapaiden sotilaiden liikkeeseen, kurdeihin ja kaduilla mieltään osoittavaan epäpoliittiseen nuorisoon, jota ulkomaailmassa edustaa virtuaalinen eskadroona nettiaktivisteja, transfyysisiä avattaria ja peilitalon jatkuvassa liikkeessä olevia spontaaneja verkostoja, jotka liukenevat eetteriin kuin vesi salaisen poliisin ja sen soluttautujien kourista.

Maanpaossa pitkään olleiden vanhempien sukupolvien aktivistit ovat nuorten silmissä pyrkyreitä, joita kiinnostavat diplomaattinen pönötys, länsimaiset rahahanat ja tulevan hallinnon suojavirkojen jakeleminen etukäteen. Lisäksi heihin ei täysin luoteta. Jokainen yli 25-vuotias on voinut kompromettoitua yhteyksistä entisiin ja nykyisiin ba’athisteihin, salaiseen poliisiin, ulkomaisiin tiedustelupalveluihin ja korruptoituneisiin liikemiehiin, koska niin diktatuuri toimii, että kukaan ei pärjää ilman että käyttää jossain vaiheessa korruptiosuhteita. Kun niitä kerran joutuu käyttämään esimerkiksi jonkin byrokraattisen luvan saamiseksi tai sukulaisen pelastamiseksi kidutussellistä, tulee helposti antaneeksi Mordorin kätyreille ruuveja myöhempään kiristykseen. Siksi moni syyrialainen esiintyy ulkomailla vähintään hieman toisella nimellä kuin kotimaassa.

Monet ovat hämmästelleet sitä, miksi Iran uhoaa uhoamistaan, ikään kuin se tahallisesti yrittäisi provosoida Israelia ja Yhdysvaltoja sotilaalliseen interventioon. Luulen, että sitä se juuri yrittääkin. Ahmadinejadin hallinto on omassa maassaan erittäin epäsuosittu ja Syyrian hallinnon kukistuminen kansannousussa herpaannuttaisi Sarumanin otteen lopuistakin arabiliittolaisistaan, lähinnä Libanonissa (Hizbullah), Palestiinassa (Hamas), Irakissa (šiialaiset islamistit) ja myös Egyptin ja Jordanian Muslimiveljeskuntien syyrialaismielisillä laidoilla. Kärmekieli sihisee ja sähisee nyt siksi, että Saruman tarvitsee epätoivoisesti pientä ja maailmalla epäsuosittua länsimaista interventiota, joka ei kuitenkaan riittäisi islamistihallinnon kumoamiseen.

Ydinaseen valmistumisella ja pienellä mutta huonosti toimivalla interventiolla olisi jotakuinkin samat vaikutukset: Iranin hallinto siirtyisi Venäjän takuiden alle, länsimaat joutuisivat vetäytymään laajalti Lähi-idästä Pakistaniin ulottuvalla vyöhykkeellä, vihreä vallankumous tuhottaisiin ja arabikevät pysäytettäisiin. Venäjän ja Kiinan asema vahvistuisi samoin kuin niiden liittolaisena toimivan Iranin nykyhallinnon. Juuri tähän nämä pelurit todennäköisesti tällä hetkellä tähtäävät, laskien, että Israelin ja Yhdysvaltain rahkeet ja poliittinen tahto eivät riittäisi kyllin koviin toimiin Irania vastaan. Samalla peli pyritään siirtämään Syyriasta, jossa se on käynyt Mordorin ja Sarumanin kannalta vaaralliseksi, Persianlahdelle ja Pakistaniin, joissa voidaan uhata suoraan länsimaiden elintärkeitä energia- ja turvallisuusintressejä.

Ennustan siis että Iranin aggressiivisuus tulee herättämään paljon huolta ja huomiota vähintäänkin koko sen ajan kun Yhdysvaltoja hallitsevat presidentinvaalikampanja sekä maailmanlaajuinen vetäytymisvimma. Iran pyrkii ekspansioon juuri nyt, koska se itse asiassa on heikompi kuin pitkiin aikoihin. Arabikevään jatkeeksi vihreä vallankumous olisi voinut onnistuakin, joten imperiumin vastaisku pyrkii hinnalla millä hyvänsä pysäyttämään arabikevään. Venäjän valkonauhaliike on tässä mielessä avainasemassa, koska mikäli Venäjä joutuukin keskittymään sisäisiin asioihinsa, Iranille jää jäljelle härski ja aggressiivinen bluffi – ja suunnaton riskinotto. On todettava, että maa on toistuvasti sellaiseen ryhtynyt ja siitä hyvin pienin kolhuin selvinnyt.

Pakistanin vajoaminen kaaokseen voi tänä vuonna olla merkittävämpi uhka kuin kaikkina niinä aiempina vuosina, joina sitä on manattu kuin sutta Aisopoksen sadussa. Yhdysvallat on Irakin jälkeen vetäytymässä myös Afganistanista eikä Talibanin sotilaalliseen murskaamiseen enää pyritä. Tämä merkitsee tappiota niille voimille Pakistanissa, jotka ovat argumentoineet Talibanin olevan rasite ja suurempi uhka kuin maan perinteiset geopoliittiset viholliset Intiassa, Iranissa ja Afganistanissa, jotka nyt koordinoivat toimintaansa Pakistania vastaan yhä avoimemmin.

Obaman hallinto on ulkoministerinsä johdolla jatkanut tämän aviomiehen presidenttikauden melko yksisilmäistä politiikkaa Etelä-Aasiassa, mikä on johtanut mittaviin tappioihin ja vetäytymiseen Pakistanissa. Pakistan tulee tukeutumaan saarrettuna yhä enemmän viimeiseen liittolaiseensa, Kiinaan. Tämä saattaa toisaalta lisätä geopoliittisia jännitteitä Kiinan ja Venäjän välille. Ei kuitenkaan niin paljon että ne luopuisivat pitämästä länsimaita ja demokraattisia vallankumouksia ensisijaisesti torjuttavina vihollisinaan. Molotovin-Ribbentropin yhteisymmärrys murtuu vasta kun välistä loppuu jaettava.

Yhdysvallat joutuu yhä enemmän myös sen tosiasian eteen, että vasemmistodiktatuurien määrä Latinalaisessa Amerikassa on sen kuin lisääntynyt, kun taas kaaos lisääntynyt Meksikossa ja nyt uudelleen Kolumbiassakin. Iran ja Kiina vahvistavat asemiaan Venezuelan ystävällisellä myötävaikutuksella. Tämä ilmansuunta tulee sitomaan Yhdysvaltojen huomiota pois Euraasiasta.

Eurooppa elää taantumisen aikaa. Luulen, että tämä vuosi tulee näyttäytymään melko ankeana ja stagnaattisena Euroopan maiden näkökulmasta. Venäjän tummat varjot taivaalla tihenevät samalla kun Euroopan maat painivat velkakierteissään ja kyvyttömyydessään uudistua. Kun lopulta on pakko kajota julkiseen tuhlaamiseen, kansa tulee olemaan kaduilla ja kadut liekeissä, eikä vain Kreikassa. Eurooppalaiset äänestäjät halveksivat demokratiaa yhä avoimemmin, fasismi ja kenties muutkin jo kuolleiksi luullut totalitarismin pedot nousevat ja parantavat kuolinhaavansa. Unkarin poliittinen elämä alkaa jo olla pelottavaa menoa eikä siitä olla kuin parin jytkyn päässä monissa muissa maissa.

Uskon kuitenkin läntisen maailman, Amerikan ja Euroopan, uusiutumiskykyyn ja niiden yhteiskunnalliseen voimaan. Kuilun reunalla nössökin yleensä ryhdistäytyy ja uusia kirkasotsaisia sukupolvia nousee kaikkialla, ilman menneiden saavutettujen etujen liiallista painolastia. Kaikki nöböt säntäilevät ensin sinne tänne vähän päämäärättömän näköisesti, mutta tosipaikan tullen toimivat sittenkin oikeansuuntaisesti, koska heillä, heidän lapsillaan ja lapsenlapsillaan on tulevaisuus, josta pitää kantaa huolta. Jos pahuus kerran voittaakin, mikään yö ei jatku ikuisesti, vaan koittaa jälleen aamu, jona lapset kaatavat heidän patsaansa, polttavat heidän lippunsa ja nauravat heidän iskulauseilleen. Ja niin historia ei koskaan pääty.

Uuden vuoden ennustukset

Vilkaisin vuosi sitten 10. tammikuuta 2011 kirjoittamaani blogikirjoitusta, joka oli pahaenteisesti otsikoitu Lopun ajat. Toisin kuin edellisvuosina, en näemmä ollutkaan esittänyt siinä pitkälle meneviä ennusteita maailmanpolitiikan suhteen. Sen sijaan haarukoin siitä kaksi Suomen yhteiskuntaa koskevaa ennustetta, jotka esitin edellisvuoden osalle.

Ensinnäkin, ennakoin persujen jytkyn oikein, samoin kuin sen vaikutuksen Suomea pitkään hallinneiden kolmen puolueen triumviraattiin. Verrattuna ennusteisiini Kokoomus ja SDP menettivät kuitenkin asemiaan persuille vähemmän kuin olin epäillyt, ja vastaavasti Keskustan tappio oli musertavampi kuin olin osannut odottaa. Näin ollen persujen jytky valui sikäli hukkaan, että he jättäytyivät populistisesti oppositioon vastuuta välttelemään ja keskittyivät sittemmin mölinään ja meuhkaamiseen.

Aiempien vuosien tavoin maalailin myös uhkakuvia yhteiskunnallisen polarisaation syvenemisestä ja taustalla kohoavasta pimeästä fasismin varjosta. Vuotta myöhemmin pelkään pahoin olleeni oikeassa. Kirjoitin vuosi sitten seuraavaa:

Muu poliittinen tilanne tuntuu menevän kohti polarisaatiota, jossa laiva keikkuu ulapalla Skyllan ja Kharybdiksen ammottavien kitojen välissä. … Yhteistä suvaitsevaistolle ja suvaitsemattomille on, että he yrittävät kilvan tuhota avoimen yhteiskunnan perusteita. He uskovat yhteen ja ainoaan totuuteen – omaansa – ja haluavat vaientaa muut. Keinot ovat lukemattomat: sensuuri, holhous, rasismi, liioitellut turvatoimet ja yleinen hysteria.

Vuosi sitten kiinnitin paljon huomiota rasismin ja islamofobian jyrkkään nousuun Suomessa, jonka havaitsin palatessani vuonna 2008 vuosikausien ulkomailla asumisen jälkeen Suomeen. Ongelma tuntuu vain lisääntyneen jytkyn jälkeen, kun roskaväki on saanut itsetunnolleen kohotusta ja alkanut uskoa, että Soinista tulee presidentti, Suomesta persujen yksipuoluevaltio ja sitten aletaan muiluttaa suviksia, mokuttajia ja kukkiksia sekä tietysti karkotetaan vääränväriset ja vääräuskoiset ulkomaalaiset, kriminalisoidaan islam, julistetaan kaikki afrikkalaiset raiskaajiksi, kielletään ruotsin kielen julkinen puhuminen ja kärrätään vihreät ja mystinen ”eliitti” Ahvenanmaalle. Kyllä kansa tietää. Tätä varmaa tietoaan ”kansa” on sitten pitkin viime vuotta örissyt kaduilla, kaupoissa, raitiovaunuissa ja kapakoissa, internetistä puhumattakaan. Hommafoorumin oksennukset tukkivat kaikki kansan mielipideviemärit sanomalehtien nettisivujen kommenttiosioista keskustelufoorumeihin.

Tapaus Anders Breivik osoitti heinäkuussa kouriintuntuvasti, kuinka pelot islamofobisen liikkeen väkivaltaistumisesta eivät olleet aiheetonta paranoiaa, vaan totisinta totta. Tapaus on saanut pienimuotoisempaa jatkoa pitkin Eurooppaa, Venäjää ja Yhdysvaltoja; kaikkialla on raportoitu hyökkäyksiä ja järjettömiä ilkivallantekoja, jotka suuntautuvat muslimeja ja maahanmuuttajia vastaan. Saksassa paljastui vuosikausia jatkunut rasistisesti ja islamofobisesti motivoitu sarjamurha, jonka takana oli uusnatsistinen salaliitto. Viime kuussa Firenzessä puolestaan Breivikin aatetoveri, salaliittoteoreetikko Gianluca Casseri avasi tulen länsiafrikkalaisia muslimeja vastaan ja surmasi kaksi senegalilaista.

Kiinnitin vuosi sitten huomiota myös toiselta taholta tulevaan uhkaan eli niihin, jotka ovat käyttäneet rasistista vihanlietsontaa keppihevosenaan edistääkseen netin sensurointia ja valvontaa, kieltääkseen yksityisen aseenomistuksen ja vaatien lisää sääntelyä, valvontaa ja hierarkkisuutta kaikille aloille. Kaikki tällainen murentaa sen avoimen yhteiskunnan perustuksia, joista myös suvaitsevaisuus ja monikulttuurisuus kumpuavat. Suvaitsevaisuus ja monikulttuurisuus eivät nimittäin koskaan voi kukoistaa muunlaisessa kuin vapaassa yhteiskunnassa, jossa perusarvoihin kuuluu se, että toiset ihmiset jätetään rauhaan ja heidän annetaan elää, vaikka he olisivat erivärisiä, eriuskoisia tai eri mieltä politiikasta.

Alkuvuotta 2012 tulevat hallitsemaan presidentinvaalit ja seuraavaksi ovat vuorossa kunnallisvaalit. Minun ennusteeni presidentinvaaleihin on se, että tulee kaksi kierrosta, ja riippuu ensimmäisen kierroksen tuloksesta, voittaako Niinistö odotetusti vai äänestääkö kansa hänen vastaehdokastaan. Käytännössä uskon, että vastaehdokkaista ainoastaan kaksi voisi kaataa Niinistön, ja he eivät onneksi välttämättä ole ensimmäisen kierroksen suosituimpia. Kyseessä ovat molemmat ”idän” ehdokkaat, Väyrynen ja Lipponen. Kun toisen kierroksen tilanne voi mennä yllättävänkin tiukaksi, en hämmästyisi, vaikka Venäjä yrittäisi tavalla tai toisella vaikuttaa presidentinvaalien tulokseen Väyrysen tai Lipposen hyväksi.

Toisaalta Soini ja toisaalta Haavisto olisivat mielenkiintoisia vastaehdokkaita Niinistölle. He olisivat selvästi vastaehdokkaita ”vanhalle” kolmen puolueen valtajärjestelmälle, mutta täysin eri lähtökohdista. Soini villitsee kyllä oman vankan kannattajakuntansa, mutta minun on vaikea uskoa, että se parhaimmillaankaan nousisi yli kolmannekseen kansakunnan äänistä. Se merkitsee, että Soinilla on yhä hyvät mahdollisuudet päästä toiselle kierrokselle, mutta tuskin mahdollisuuksia selättää Niinistö. Haavisto taas on vaalien yllättäjä, jossa on selvästi valtiomiesainesta, ja jonka mielelläni näkisin toisella kierroksella, mutta samoin kuin Soinin kohdalla, vaalimatematiikka ei todennäköisesti mahdollista hänen voittoaan, koska pois putoavien Soinin ja Väyrysen kannattajien on vaikea kuvitella äänestävän häntä.

Sen sijaan jos Väyrynen onnistuisi selättämään Soinin tai jos Lipponen onnistuisi kokoamaan taakseen kaikki vasemmistolaisittain motivoituneet äänestäjät ja nousemaan Soinin, Väyrysen ja Haaviston ohi jollain yllätystempulla, näillä kahdella olisi vaalimatematiikan vuoksi mahdollisuudet Niinistöä vastaan. Asia on nimittäin sillä lailla, että toinen kierros pelataan aivan eri säännöillä kuin ensimmäinen. Ensimmäisellä kierroksella ihmiset äänestävät suosikkiaan ehdokkaiden joukosta, toisella taas inhokkiaan vastaan. Näin ollen ratkaisevaa toisella kierroksella on se, kuka perii kenenkin pois pudonneen ehdokkaan äänet.

Jos Niinistöä vastassa olisi Soini, hän perisi Väyrysen äänet, osan Essayahin äänistä ja ehkä osan Lipposen äänistä, mutta on vaikea kuvitella hänen saavan Haaviston, Biaudet’n tai Arhinmäen ääniä. Jos taas Niinistöä vastassa olisi Väyrynen, hän perisi Soinin ja Arhinmäen äänet, osan Lipposen äänistä, mutta tuskin Haaviston tai Biaudet’n kannattajia. Jos vasemmisto yllättäisi nostamalla sittenkin Lipposen toiselle kierrokselle, hän saisi epäilemättä paljon omaa kannatustaan suuremman äänisaaliin kaikilta niiltä, jotka periaatteesta aina äänestävät vasemmistolaisempaa ehdokasta. Niinpä uskonkin, että Lipposella olisi parhaat mahdollisuudet Niinistön lyömiseen, sillä hän saisi laimennetulla niinistöläisyydellään ja suuremmalla änkyräisyydellään myös Soinin ja Väyrysen äänet, kun taas Soini tai Väyrynen ei saisi suurinta osaa Lipposen äänistä.

Jos Niinistöä vastaan olisi Haavisto, hän voisi kerätä laajalti nuorten, naisten ja pienpuolueiden kannattajien ääniä, mutta tosiasia on, että Suomen vaalit ratkaistaan eläkeläisten äänillä, ja nämä äänestäjät ovat erittäin konservatiivisia. En usko, että tämä äänestäjäkunta edelleenkään on kypsä kolmen suuren puolueen ulkopuolelta tulevalle presidentille. Haaviston, Biaudet’n ja Arhinmäen äänestäjien kannattaisikin tässä vaiheessa keskittää äänensä Haavistolle siinä toivossa, että tämä ohittaisi Soinin ja Väyrysen. Toisaalta Biaudet’n ja Essayahin äänestäjien kannattaisi ehkä keskittää äänensä Niinistölle siinä toivossa, että toista kierrosta ei tarvittaisi eikä siten otettaisi sitä riskiä, että presidentiksi sittenkin tulisi Väyrynen tai Soini.

Ennusteeni on, että Niinistö voittaa ensimmäisen kierroksen selvästi mutta tulee toinen kierros, ja sillä kierroksella Niinistö tulee olemaan helisemässä. Hän saattaa hyvin senkin voittaa, mutta erityisesti Lipponen tai Väyrynen tuottaisi toisella kierroksella erittäin vaarallisen vastuksen. Niinistön voitto tietäisi vastuullisempaa ja arvovaltaisempaa johtajuutta isänmaan politiikkaan. Hän olisi Suomen kansan kaipaama presidentillinen presidentti, ja keskittyisi myös epäilemättä presidentin tehtävien kannalta keskeisimpiin asioihin: asiantuntevan maltilliseen ulkopolitiikkaan ja isänmaalliseen arvojohtamiseen puoluepolitikoinnin yläpuolella. Muutos viimeiseen vuosikymmeneen olisi varmasti suurelle osalle kansaa tervetullut. Niinistön konservatiivisuutta eivät ohjaa populistinen öyhötys tai YYA-henkinen änkyröinti, vaan länsimainen arvokkuus ja porvariston hillitty charmi.

Tässä ajassa, jossa Eurooppa elää, Lipposen tai Väyrysen voitto sen sijaan merkitsisi erittäin vaarallista aikaa Suomen asemalle suvereenina valtiona, jonka taloudellinen selkäranka ei ainakaan vielä ole taittunut, vaikka vaarallisesti onkin taipunut. Soini presidenttinä voisi olla vielä vaarallisempi, mutten usko hänen mahdollisuuksiinsa voittaa toista kierrosta. Myöskään Haaviston voittoon en jaksa uskoa, vaikka hän voisi olla ainakin tämän kampanjan aikana nähdyn perusteella ihan kelpo presidentti. Väistämätön irvailu seksuaalisesta suuntautumisesta ei kompromettoi valtionpäämiestä hänen päätehtävissään yhtä paljon kuin toimiminen vieraan valtion etujen ajajana, edesvastuuton velanotto tai vaarallinen etääntyminen Suomen luonnollisesta länsimaisesta viiteryhmästä.

Kunnallisvaaleissa ennustan persujen menestyvän edelleen varsin hyvin, sillä oppositioon jättäytymisen on kompensoinut taitava mediapeli, jossa persut ovat saaneet kohtuuttomasti näkyvyyttä. Koska persut ajoittain muistuttavat enemmän uskonnollista kulttia kuin demokraattista poliittista puoluetta, he eivät näytä menettäneen kannattajiaan edustajiensa perseilyihin, vaan selittelijöitä on riittänyt, huonokin julkisuus on hyvää julkisuutta, ja jo valmiiksi persuja vastustaneiden ihmisten jyrkät reaktiot näyttävät päinvastoin lujittaneen persujen nurkkakuntaista defenssiä. Heidän vastapainokseen vihreät saattavat saada nostetta Haaviston tyylikkäästä kampanjasta, vaikkei tämä voittaisikaan. Myös Keskusta saattaa Väyrysen uusitun imagon myötä koota joukkojaan hajaannuksesta, ja heille kunnallisvaalien pitäisikin olla se todellinen koitos.

Mitä ulkomaiden asioihin tulee, lukijan kannattaa lukea ennusteeni vuodelle 2010, jossa keskityin Euroopan, arabimaiden, Turkin, Venäjän ja Iranin asioihin. Tarkoitukseni on kirjoittaa vielä erillinen ennuste maailmanpolitiikan suunnasta vuonna 2012.

Vetinen joulukuu

Joulukuu on ollut poikkeuksellisen lämmin mutta vetinen ja tuulinen. Ensimmäisellä viikolla olin Genevessä, jossa satoi kaatamalla. Muuten olen ollut tiiviisti kotimaassa, jossa täälläkin on lähinnä satanut.

Arabikevät on saanut jatkokseen valkonauhaisen liikkeen Venäjällä, jossa koulutettu keskiluokka on viimeinkin saanut tarpeekseen Putinin ja valtapuoluetta edustavien politteknologien ja oligarkkien öykkäröinnistä. Valtapuolueen ylimielinen propaganda, presidentin ja pääministerin avoimesti osoittama kansan halveksunta sekä vaalitulosten räikeä väärentäminen käänsivät mielialat regiimiä vastaan. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun putinistiset sekurokraatit kaappasivat provokaatioiden, masinaatioiden ja Kaukasian sotien avulla vallan vuonna 1999, Venäjä näyttää olevan ottamassa jälleen edistysaskelta. Ehkä valo sittenkin kajastaa pimeyteen ja Mordoriin voi koittaa valkea joulu. Ortodoksien jouluhan on vasta tammikuun alussa.

Olisi hienoa nähdä venäläisten jälleen lunastavan paikkansa sivistyskansojen joukossa, jossa he tietysti ihmisinä ovat koko ajan olleet, mutta kärsineet siitä, että politiikan ja liike-elämän huiput on kansoitettu mafiosoilla ja sekurokraateilla, joiden barbaariset örkkiarmeijat ovat terrorisoineet venäläisiä ja siinä sivussa monia naapurikansojakin. Venäjän opposition johdossa on esiintynyt monia tunnettuja kulttuurihenkilöitä kuten suosikkikirjailijani Boris Akunin ja rokkari ja kulttuurivaikuttaja Artemi Troitski. Opposition keulakuvaksi ja sankariksi näyttää nyt nousseen bloggari Aleksei Navalnyi, jonka letkautus Jedinaja Rossijasta ”huijareiden ja varkaiden puolueena” on muodostunut valkoisen vallankumouksen tunnuslauseeksi.

Kuten arabikevään tapahtumissa, myös Venäjällä korruptio ja vallanpitäjien mielivalta ovat se fiksun kansan kärsivällisyyden viime kädessä tuhonnut epäkohta. Länsimaalaisten näyttää kuitenkin yhä olevan yllättävän vaikeaa ymmärtää, miksi juuri korruptio, joka aina yhdistyy autoritääristen järjestelmien harhaiseen ”vakauteen”, on niin suuri piikki kansan lihassa. Heidän on vaikea ymmärtää sitä, koska elävät itse yhteiskunnissa, joissa suurin osa korruptiosta rajoittuu ylätasolle eikä siten näy yhtä räikeänä kansalaisten jokapäiväisessä elämässä kuin Venäjällä ja useimmissa arabimaissa. Niissä kansalaisten mitta on täyttynyt siihen, että vallanpitäjät ja heidän suosikkiliikemiehensä pysäyttävät muun liikenteen ajellessaan mustissa limusiineissaan ja polkiessaan sikailuillaan ja mafiaslangillaan normi-ihmisten oikeustajua. Mitta on täyttynyt siihen, että poliisit ja tiedustelupalvelujen urkkijat, jotka muka vastaavat yhteiskunnan turvallisuudesta, ovat itse jatkuvasti suurin uhka sille turvallisuudelle – varkaita, huijareita, murhaajia. Suomalaisten on vaikea ymmärtää, koska Suomi on yksi maailman vähiten korruptoituneista maista. Venäjä taas on yksi maailman eniten korruptoituneista maista.

Voidaan vain toivoa, että Moskovaan ja Pietariin keskittyvä liberaali oppositio onnistuisi muuttamaan Venäjän suunnan. Ikävä kyllä pahoin pelkään, että Mordor vastaa omaan tapaansa, lähettää kaduille örkkinsä, mielenosoittajia pieksevät shabihat, našistit ja molgvardijat, provokaattorit ja tankit, ja joulun valkeat nauhat värjäytyvät hurmeisiksi sankarimarttyyrien verestä.

Verinen on joulu myös Syyriassa, jossa roistohallitus pitää pilkkanaan niin Arabiliittoa kuin länsimaitakin, lahdaten syyrialaisia vallankumouksen pääkaupungissa Homsissa ja muissa osissa Syyriaa. Arabiliiton ihmisoikeustarkkailijoiden johdossa kekkuloi Sudanin pahamaineisten janjawidien perustajana kunnostautunut kenraali ja heti tarkkailijoiden saavuttua räjähti kaksi autopommia, jotka toiselle puolelle maailmaa saakka haisivat mukhabaratin provokaatioilta.

Myös Egyptissä on vuodatettu verta. Egyptissä sotilashallinto on palannut Mubarakin aikaisiin menetelmiin nuorten mielenosoittajien pieksemisessä ja demokratian halveksimisessa ja taustalla Muslimiveljeskunnan änkyrät paiskovat myhäillen kättä kenraalien kanssa. Ei ihme, että nuoret pieksemisen uhallakin palaavat yhä uudelleen Tahrir-aukiolle vaatimaan takaisin varastettua vallankumoustaan.

Loputkin Yhdysvaltain joukot vetäytyivät Irakista ja sitä juhlistaakseen paikallisten terroristien piti tietysti ensimmäiseksi räjäytellä kasa pommeja, joissa sai surmansa kymmeniä viattomia irakilaisia muslimeja. Sunnalaisen varapresidentin väitetty osuus šiialaisvastaisissa kuolemanpartioissa ja Iranin väitetty kasvava vaikutusvalta hallitusvaltaan takertuviin šiiapoliitikkoihin kiristävät kansanryhmien välejä. Kurdeillakin on vaikeaa, kun turkinkurdien kommunistinen ääriliike PKK on ryhtynyt toimimaan Syyrian ja Iranin diktatuurien käsikassarana kurdeja vastaan.

Tunisiassa ja Marokossa on mennyt vähän paremmin. Niissä parlamenttivaaleissa kohtuullisesti menestyneet maltilliset islamistit oireilevat siihen suuntaan, että islamismi ideologiana voisi olla kesytettävissä normaaliksi parlamentaariseksi vaihtoehdoksi, vaikka sen ääri-ilmiöt epäilemättä vielä pitkään aiheuttavatkin vakavaa harmia muslimimaille ja niiden liberaalimmalle koulutetulle väestölle.

Euroopassa on jatkunut talousapokalypsi ja käsittämätön suhmurointi velkojen siirtämiseksi pankkien ja nykyisten poliittisten eliittien vastuulta tulevien eurooppalaissukupolvien harteille. On sääli, että suurin osa euroskeptikoista on hörhöjä, salaliittoteoreetikkoja, äärioikeistolaisia tai -vasemmistolaisia tai muuten vain pihalla kuin lumiukot taloudesta, kun kerrankin pitäisi megafonilla ja mieluiten myös tomaattien heittämisellä tehdä selväksi, etteivät eurooppalaiset voi sulattaa ihan mitä tahansa. Mutta ei, onhan paljon helpompaa suoltaa ilmoille populistista höttöä, viitata Bilderbergiin, Rothschildeihin ja uuteen maailmanjärjestykseen kuin pakottaa nykyiset hallitukset ja pankit vastuuseen edesvastuuttomuudestaan.

Suomen presidentinvaalit ovat nurkan takana ja kaikki ehdokkaat yrittävät päästä maaliviivalle asti keskustelematta lainkaan niistä asioista, jotka itse asiassa ovat presidentin tärkeimpiä valtaoikeuksia, kuten EU:n ulkopuolinen ulkopolitiikka, turvallisuuspolitiikka ja avainnimityspolitiikka. Ehdokkaiden esikunnissa tiedettäneen vanha viisaus, että Suomen vaaleja ei voi voittaa, vaan voi ainoastaan hävitä ulkopolitiikalla. Sääli, koska nyt kansalaiskeskustelusta saa sen kuvan, että presidentinvaaleissa onkin kyse eurosta, maahanmuutosta, aborteista ja homoista.

Sisäpolitiikassa ei nykyisin näytä kuluvan päivääkään ilman persujen perseilyä. Milloin vouhotetaan mamuista ja musuista, milloin muista vähemmistöistä, pöyristellään kirkollislehden pilakuvia, ryvetään marttyyreina, neuvotaan naisia synnyttämisessä ja ihmissuhteissa, ylistetään Pohjois-Korean johtajia ja toivotetaan paskaa joulua. Tälle irvokkaalle freakshowlle ei näytä olevan mitään loppua eikä rajaa eikä tässä enää tiedä pitäisikö lollottaa, vollottaa vai naamakämmentää. Persut kun tunnetusti halveksivat myös demokratiaa niin ilmeisesti heidän ihanne-Suomensa olisi impivaaralainen Pohjois-Korea, jossa edustuksellinen demokratia voitaisiin korvata mölinä-äänestyksillä. Kansa voisi mölistä Teuvon presidentiksi ja Tuksun pääministeriksi ja Hallis voisi toimia propaganda- ei kun viestintävisiirinä, jolloin koko turhan median voisi lakkauttaa ja redusoida Scriptaan ja Hommaan. Niissähän on jo kaikki totuus, eikö kansa jo tajua.

Samaan aikaan kun norjalaiset ovat poliittisesti korrektisti vaikkakin ilmeisen kyseenalaisesti julistaneet Anders Breivikin syyntakeettomaksi ilmeisen harkittuihin, vuosia valmisteltuihin ja täysin ideologisesti motivoituneisiin terroritekoihinsa, Euroopassa sattui kaksi joukkomurhaa lisää. Liègessä marokkolaissyntyinen Belgian kansalainen, shkupollimaisen taparikollisprofiilin omaava Noureddin Amrani ampui kaksi teinipoikaa (joista toinen tunisialaissyntyinen), pikkulapsen, siivoojattaren ja itsensä, ilmeisesti koska poliisit eivät tykänneet hänen hamppuviljelmistään ja asekokoelmistaan ja siveys- ja väkivaltarikoksistakin hän oli käräjillä. Firenzessä taas Breivikin italialainen aatetoveri, Eurabia-salaliittoteoreetikko Gianluca Casseri ampui kaksi senegalilaista katukauppiasta ja itsensä.

Vietin vetistä joulua Pohjanmaan rannikolla ja koin myös tapaninpäivän talvimyrskyn Suomen sen hetken tuulisimmassa paikassa. Sähköt menivät aamupäiväksi ja kattopeltejä lenteli mutta huomioiden sen, kuinka pois tolaltaan Suomi taas meni pienistä säävaihteluista, aika vähällähän tuosta selvittiin. Yhteiskunta vain on muuttunut sellaiseksi, että satoipa talvella lunta tai vettä, kaikki on järkyttävää ja saa pasmat aivan sekaisin.

Pian koittaakin sitten uusivuosi ja minun on jälleen aika kaivaa esille edellisen uudenvuoden ennustukseni ja katsoa kuinka hyvin se ennakoi tämän vaiherikkaan vuoden tapahtumia, sekä luonnostella ennusteeni ilmeisen vaiherikkaalta vaikuttavalle ensi vuodelle. Lukijoille hyvää joulua ja mielenkiintoista uuttavuotta!