Sitten viime postauksen ilmanala on kylmennyt, lämpötila laskee iltaisin nollaa kohti ja päivälläkin tarvitaan paksumpia takkeja. Sateisten päiväin lomassa on kauniitakin.
Lokakuun kymmenennen ja yhdennentoista aikaan vallitsivat puolisoni laskelmien mukaan erityisen suotuisat taivaankappaleiden asemat, joten lähdimme etsimään sopivaa paikkaa nuotiolle ja hengellisille harjoituksille. Olimme aikoneet Vaarlahdenniemen kärkeen, mutta siellä oli tihkusateesta ja tuulesta huolimatta aivan liikaa ihmisiä ja koiria. Etsimme sen jälkeen Emäsalosta muita paikkoja, joissa voisimme olla rauhassa, mutta saaren eteläisin kärki on luotsiaseman hallussa ja muuallakin tuli joka pikkutien päässä vastaan yksityisalueita tai viranomaispuomeja.
Kartalta löytyi onneksi Tolkkisten laavu, joka huolimatta siitä, että oli paljon lähempänä asutusta kuin Vaarlahdenniemi, oli tyhjillään. Vähän matkan päässä kulki ulkoilupolku, joka yhdistää Tolkkisten ja Mustijoen kyliä, mutta kukaan ei koko iltana poikennut siltä laavulle, joka oli ylhäisesti omalla saarimaisella niemellään Sillvikin kahden lahdenpohjukan välissä. Lahdella töräyttelivät laulujoutsenet, satoja valkoposkihanhia meni yli, ja sinisorsien kaakatukset ja haapanoiden vihellykset kantautuivat nuotiopaikallemme. Laavulla ei ollut valmiina polttopuita, joten teimme niitä kasasta ilmeisesti kesällä kaadettua vesakkoa. Nuorten pajujen, leppien ja koivujen jäänteillä saimme aikaan haluamamme ja vain Sukkarin haukku ajoittain rikkoi luonnon rauhaa.
Kävimme sytyttämässä kynttilöitä myös Mikaelinkirkossa, joka muodostaa puistoineen pienen saarekkeen aivan levottoman Kontulan sydämensyrjässä. Moderniudestaan huolimatta kirkon arkkitehtuuri ja taiteelliset ratkaisut olivat erittäin kauniita. Aikoinaan kohua herättänyt alttaritaulu sisälsi kasapäin esoteerisiä symboleja. Katonreunalla oli arkkienkelin patsas.
Kurkimäessä ja Kivikossa merkittävimpiin koiranulkoilutusten luonnonnäytelmiin viime viikkoina on kuulunut rastaiden ja tilhien joukkoliikehdintä. Kymmenien parvet räkätti-, punakylki- ja mustarastaita sekä tilhiä ovat tehokkaasti tyhjentäneet pihlajoita, ora- ja tuomipihlajoita ja seljoja marjoista. Myös metsänpohjan kielonmarjat kelpaavat rastaille, joille ne eivät ole myrkyllisiä.
Satapäiset valkoposkihanhien aurat lensivät alueen yli edellisviikon kuluessa. Tänään Kivikon lätäköllä oli enää kaksi valkoposkea ja sinisorsat ovat taas nousseet lätäkön valtiaiksi. Hippiäisiä, käpytikkoja ja närhiä on vaeltanut paljon. Punarinta ja peippo ovat yhä yleisiä, mutta peipot tuntuvat hupenevan vauhdilla. Tiltaltteja on yhä maastossa ja viime viikolla vielä mustapääkerttukin. Talvisempia lintuja on alkanut ilmestyä yhä enemmän, esimerkiksi punatulkkuja ja urpiaisia.
Tänään oli yllätysten päivä, sillä samalla kävelyllä koirareitti sai 103. ja 104. lajinsa, nimittäin kaksi harvinaisempaa tikkaa. Kivikon ulkoilupuiston laitaman pajukossa ahkeroi valkoselkätikka, melkein maanrajassa, ja vain parin metrin päässä katselijoista. Minä sen löysin, mutta huomautin harvinaisesta linnusta ohi kulkeneelle rouvalle, joka oli luonnonystävä hänkin. Sukkar räksytti harmillisen paljon ja rouva meni menojaan. Olisin ottanut valkoselästä kuvan, mutta se liikkui koko ajan tiheässä pajukossa - itselleen varsin epätyypillisessä ympäristössä - eikä hyvää kuvakulmaa löytynyt.
Kun sitten lähdin kulkemaan kohti seuraavana kotia kohti tulevaa metsikköä, jossa on jonkin verran korkeaa haapaa ja kuusta, kuulin selvästi harmaapäätikan huudon, laskevan sarjan jylhiä kiekaisuja. Riensin koirineni kohti ääntä ja kas kummaa, löysin sieltä saman rouvan, jolle olin äsken näyttänyt valkoselkätikan, ja joka nyt oli juuri nauhoittanut Merlinillä harmaapäätikan ja saattoi nyt vuorostaan kertoa minulle siitä. Tosin olin kuullut sen jo ennen paikalle tulemista, mutta hyvä, kun kokemuksesta tuli molemminpuolinen.
Varpushaukka kävi pihapuussamme ja Kivikon koirareitillä istui eräänä aamuna kanahaukka lehtensä pudottaneessa koivussa, varisten ja harakoiden varoitellessa lähistöllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti