Tunis on uusi Beirut

Otsikko on tarkoituksellisesti klisee, mutta tältä ajatukselta ei ole voinut kuluneen Tunisissa viettämäni viikon aikana välttyä. Näiden paikkojen välillä on toki merkittäviä erojakin, mutta yhtäläisyydet Beirutiin joskus noin vuosi kevään 2005 seetrivallankumouksen jälkeen ovat pelottavankin ilmeisiä, sekä hyvässä että pahassa.

Eräällä tavalla Tunisia on oman alueensa Libanon. Se on naapureihinsa verrattuna suhteellisen pieni maa, joka on tottunut olemaan myös naapurimaitansa huomattavasti vapaampi. Ben Alin hallinto oli kyllä autoritäärinen, mutta ei silti mitenkään verrattavissa Qaddafin Libyaan eikä edes Bouteflikan Algeriaan. Tunisia on arabimaa ja arabia sen pääkieli, mutta maassa on päällekkäin lukuisia historiallisesti muodostuneita kulttuurikerrostumia foinikialaisten Karthagosta roomalaisiin, berbereihin, arabidynastioihin, osmaneihin ja ranskalaisiin. Kuten Libanonissa, myös Tunisiassa yhdistyvät arabialaisuus, islamilaisuus, välimerellisyys ja ranskalaisvaikutus.

Libanonista poiketen Tunisiasta puuttuu vahva kristitty väestö - maassa on vain pieni kristitty yhteisö ja sekin muodostuu pääosin siirtomaa-aikana tai myöhempinä maahanmuuttajina tänne asettuneista ranskalaisista ja italialaisista sekä länsiafrikkalaisista siirtolaisista. Sen sijaan Tunisiassa on säilynyt verrattain vahva, joskin nykyisin määrällisesti pieni, juutalaisyhteisö, joka alun perin pakeni Italiasta ja Andalusiasta katolisten toimeenpanemia juutalaisvainoja. Libanonissa juutalaisia on jäljellä vain muutama hyvin matalalla profiililla elävä perhe, mikä on ymmärrettävää huomioiden Libanonin ja Israelin sotaisat välit. Tunisiasta katsoen Israel on kaukana eikä siksi samanlainen eksistentiaalinen ongelma.

Kuten Libanonissa, myös Tunisiassa on pääkaupunki, jossa näkyy voimakas ranskalaisvaikutus, ja jossa on erittäin monipuolinen, ehkä jopa skitsofreeninen, älyllinen elämä. Kuten libanonilaiset, myös tunisialaiset ovat naapureihinsa verrattuna hyvin koulutettuja, mutta myös hedonistisia, narsistisia ja kärsimättömiä. He valittavat herkästi, kun kovat odotukset eivät toteudukaan. Juuri näin on käynyt ja käymässä kun Tunisiasta alkaneesta arabikeväästä on kulunut yli vuosi.

Aikoinaan kevään 2005 jälkeen Libanon oli arabimaailmassa poliittinen pioneeri ja vapauden majakka, jonka kulttuurivaikutus varsinkin nuorisoon oli populaarikulttuurin, musiikin ja tv-sarjojen myötä paljon suurempi kuin maan koko olisi antanut olettaa. Tunisiassa voi aistia saman tunnelman ja ylpeyden siitä, että juuri tunisialaiset olivat arabikevään pioneereja. Tunisissa on, kuten Beirutissa, edelleen voimakkaana puhaltava vapauden tuuli. Kaikkialla mihin menemme, ihmiset puhuvat politiikkaa: täpötäysissä kahviloissa, ravintoloissa, baareissa, kaduilla, ratikkapysäkeillä, kirjakaupassa, teatterissa, graffiteja maalatessaan, taksia ajaessaan, postissa asioidessaan. Tämä kaikki tuo asioista kiinnostuneelle ulkomaalaisille elävästi mieleen Beirutin.

Vuosien 2005-2011 ajan arabikevään tehnyt sukupolvi piti seminaarejaan, kokouksiaan ja työpajojaan Beirutissa. Siitä lähtien kun Tunisiassa tehtiin vallankumous ja Beirutissa puolestaan valta vaihtui Maalis-8-liittoumalle, näitä seminaareja ja kokouksia on alettu pitää jatkuvalla tahdilla Tunisissa. Tässäkin mielessä Tunisista on siis alkanut tulla "uusi Beirut". Jos Tunisin yliopisto ja muut maan opinahjot käyttävät tilaisuuden hyväkseen, Tunisiasta voisi tulla arabimaailman tulevaisuuden aatteellinen hautomo, joka vetää puoleensa muiden arabimaiden nuoria lupauksia kuten Beirutin yliopistot ja thinktankit tähän asti. Erona on tosin se, että kun Beirutin kansainväliset piirit ovat kovaa vauhtia englanninkielistyneet, Tunis on yhä erittäin voimakkaasti frankofoninen, ja Ranskan rooli massiivinen.

Myönteisen vapauden ilmapiirin kääntöpuolena on toinen asia, joka elävästi muistuttaa Beirutista: väestön yhä jyrkempi poliittinen jakautuminen ja polarisaatio islamisteihin ja näitä sydämensä pohjasta vihaaviin sekulaareihin. Molemmat leirit jakautuvat lisäksi sisäisesti. Salafilaiset eivät voi sietää Nahdhaa ja jakautuvat itsekin kuppikuntiin. Sekulaarissa leirissä jyrkän linjan vasemmisto ja arabinationalistit elävät yhä ranskalaistraumaa kun taas liberaalimpi vasemmisto ja oikeisto haluaisivat avata kaikki ovet Eurooppaan. Osa haluaisi tehdä yhteistyötä Nahdhan kanssa, osan mielestä taas Nahdha pelaa likaista peliä käyttäen salafilaisia keppinään ja esiintyen itse maltillisina vaikka taustalla on salaliitto Tunisian pukemiseksi burkhaan.

Kielitaidollisista syistä olen asettunut taka-alalle hiljaiseksi matkakumppaniksi kun syyrialainen ystäväni on toteuttanut arabiaksi dokumenttiaineiston keruuta. Olemme tavanneet joka päivä lukuisia erilaisia tunisialaisia elämän eri alueilta, eri poliittisista mielipiteistä ja uskontonäkemyksistä, ja ystäväni on pienellä alustuksella filmannut heidän monologinsa. Osa tapaamisistamme on ollut järjestettyjä, mutta suuri osa tullut vastaan sattumalta. Ihmiset ovat alkaneet avautua politiikasta ja olemme tiedustelleet, haluaisivatko he käydä asiasta ihan kunnon keskustelun ja mahdollisesti suostua puhumaan myös videolle. Kaikki ovat halunneet keskustella, mutta muutama on kieltäytynyt videoinnista - esimerkiksi taksikuski, joka oli äänestänyt Nahdhaa mutta sitten pettynyt siihen ja päättänyt olla äänestämättä enää ketään; ja salafilaisen madrasan johtaja, aito fundamentalisti, joka oli viettänyt elämästään 17 vuotta Saksassa ja sitten palannut Tunisian pyhään kaupunkiin Kairouaniin johtamaan salafilaista madrasaa.

Kuten Libanon, myös Tunisia on nyt paikka, jossa voi yhdessä ja samassa maassa ja kaupungissa tavata kaikki arabimaailman poliittiset ja yhteiskunnalliset suuntaukset lävistyksillä naamansa täyttäneistä ja piikkitukkaisista alakulttuurinuorista kaavuissa ja pitkissä parroissa kulkeviin salafiitteihin, vanhakantaisista kommunisteista libertaristeihin ja nationalisteihin. Suurin osa vanhemmista naisista käyttää huivia, kun taas suurin osa nuorista naisista kulkee hiukset paljaina, meikattuina ja tiukoissa farkuissa - jopa konservatiivisessa Kairouanissa. Ne harvat, joilla on näkynyt hijabia rankempia, kaiken peittäviä huivivarustuksia, ovat ehkä olleet ulkomaalaisia tai sitten kuuluneet paikallisiin salafilaisyhteisöihin.

Poliittinen polarisaatio on kuitenkin varsin huolestuttavalla tasolla. Osapuolten välillä tuntuu olevan syvenevä luottamuspula, jota jokainen uusi välikohtaus syventää. Sellainen tapahtui esimerkiksi 25. maaliskuuta Bourguiban avenyyllä teatterin edessä - tapaus, josta olemme kuulleet matkan aikana paljon. Sekulaari intelligentsia oli järjestänyt mielenosoituksen sekularismin puolesta ja islamismia vastaan teatterin edessä ja salafilaiset puolestaan oman mielenosoituksensa bulevardin päähän kellotornille. Hallituksen tarkoitus oli ollut pitää nämä toisistaan erillään, mutta salafilaiset olivat - sekularistien mukaan poliisin puuttumatta - virranneet teatterin eteen ja oli syntynyt yhteenotto, jossa oli piesty mm. eräitä tunnettuja taiteilijoita.

Molemmin puolin liikkuu salaliittoteorioita siitä, mikä hallitusta dominoivan Nahdha-puolueen "todellinen" agenda on. Sekularistien mielestä se vain esittää maltillista ja tosiasiallisesti suojelee salafiitteja. Jyrkempien islamistien mielestä taas se on vain esittänyt islamilaista ja todellisuudessa ajaa länsimaista agendaa.

Poliittinen polarisaatio tuo kovasti mieleen sen, mitä Libanonissa tapahtui vuoden 2005 vallankumouksen jälkeen, kun maan poliittinen kenttä jakautui Maalis-14- ja Maalis-8-leireihin, ja näiden välinen vastakkainasettelu ajoi maan lopulta kriisistä toiseen. Libanon päästi vapauden soihdun putoamaan; Hizbullahin ja Israelin välinen sota, hallituskriisit, salamurhat ja Hizbullahin dominaatio viime vuonna vallan keikauttaneessa hallituksessa ovat vieneet Libanonin uskottavuuden arabidemokratian soihdunkantajana.

Egypti on erittäin ongelmallinen, koska sotilasvalta ja Muslimiveljeskunta veljeilevät keskenään liberaalia nuorta väkeä vastaan. Libyassa erilaiset kuppikunnat kiistelevät vallasta ja sen jakamisesta eikä totalitarismin jäljiltä ole helppoa polkaista nopeasti pystyyn demokraattista yhteiskuntaa. Tunisiaan kohdistuu siis erittäin suuria odotuksia. Se, mitä Tunisiassa tapahtuu, määrittää erittäin paljon sitä, mihin suuntaan arabikevät etenee, ja vallitseeko arabidemokratian suhteen toivo vai turhautuminen.

Arabikevään jälkeiset ongelmat eivät saisi harhauttaa ajattelemaan, että vallankumoukset "eivät muuttaneet mitään" tai että kaikki oli "tuomittu epäonnistumaan". Sellaiset mielialat ovat normaaleja vallankumousten jälkeisissä tilanteissa kaikkialla maailmassa. Olen itse todistanut aivan samoja mielialoja Itä-Euroopassa ja Libanonissa.

Moni alkaa pian vallankumouksen jälkeen valittaa, ettei mikään ole muuttunut, koska on asioita, jotka eivät ole muuttuneet. Nahdha lupasi luoda puoli miljoonaa uutta työpaikkaa ja nyt väki on turhautunut, kun niitä ei näy eikä kuulu. Mutta ei mikään hallitus missään koskaan "luo" työpaikkoja - niitä luo toimiva markkinatalous, ja se vie aikaa.

Moni alkaa pian vallankumouksen jälkeen valittaa, että aivan väärät elementit pääsevät valtaan, ja että yksien vallanpitäjien syökseminen vallasta ainoastaan raivasi tietä toisille yhtä ongelmallisille tai vielä ongelmallisemmille, näkökulmasta riippuen. Mutta ei demokratia ole sama kuin vallanvaihdos yhdeltä toiselle. Se on sitä, että vaihtoehtoja on monia, ja että valta voi vaihtua muullakin keinoin kuin väkivallalla tai vallankumouksella. Tärkeintä demokratian suhteen ei ole se, kuka on vallassa, vaan poliittinen pluralismi. Pluralismiin taas pitää tottua, ja se vie 10-15 vuotta, vaatien useampia vaaleissa tapahtuneita hallitusvaihdoksia ja puoluekentän jonkinlaista vakiintumista kyseiseen yhteiskuntaan sopivaksi.

Islamistien kesyttämisen kannalta keskeistä on heidän integroimisensa pluralistiseen poliittiseen järjestelmään: yhdeksi vaihtoehdoksi monen joukkoon. Heillä on aito kysyntä, sillä minkään muslimimaan väestöstä enemmistö ei ole - eikä voi olla - koulutettuja nuoria kaupunkilaisia liberaaleja, vaan pohjimmiltaan konservatiivista tavallista kansaa kylissä ja lähiöissä.

Silti kysymys ei saa olla myöskään enemmistövallalla legitimoidusta poliittisesta monokulttuurista. Vaalivoitto ei anna oikeutta diktatuuriin. On aina olemassa väestönosia, jotka ovat aktiivisempia kuin toiset, soihdunkantajia ja suunnannäyttäjiä, jotka luovat muotivirtauksia ja tulevaisuuden trendejä. Ystäväni kuvasi tätä hyvällä metaforalla: nuori sukupolvi on kuin jugurtti, kun se lisätään isoon määrään maitoa, lopulta koko maito muuttuu jugurtiksi.

Arabikevään tärkeys on sen antamassa vastatarinassa, vaihtoehdoissa. Koko islamilaisen maailman nuorisolle se on väkevä vaihtoehto islamistien tarjoilemalle konfrontatiiviselle narratiiville, mahdollisuus ylpeyteen ja arvokkuuteen ilman uskonnollista kiihkoilua. Toisaalta se on myös väkevä vaihtoehto länsimaissa vallinneelle kielteiselle mielikuvalle arabimaista ja koko islamilaisesta maailmasta. Arabikevät on todistanut monet mielikuvat vääriksi, ja tästä on pidettävä kiinni, vaikka ylisuuret odotukset aina kohtaavatkin turhautumista ja pettymyksiä.

Ollessamme viime yönä nuorison liberaaleimpien kerrostumien suosimassa Underground-baarissa, joka hilpeästi yhdistelee repertuaarissaan elävää rokkia, jazzia, Che Guevaraa ja amerikkalaista punaniskamusiikkia, eräs tunisialainen ystävämme, kiivas sekularisti ja islamistien inhoaja, osoitti meille ympärillä tanssivia ja laulavia nuoria miehiä ja emansipoituneita nuoria naisia, ja julisti: "Tämä on Tunisia!" Tähän totesin hetken mielijohteesta, mielessäni kaikki viime päivinä nähty ja kuultu: "Totta, mutta pitäisi sanoa: tämä myös on Tunisia."

Avoin yhteiskunta ja pluralismi edellyttävät ennen kaikkea sitä, että tämä ja tuo Tunisia voivat elää rinnakkain, samassa yhteiskunnassa. Beirutissa se on onnistunut, vaikka ei koskaan ilman kitkaa eikä ilman ajoittaista väkivaltaa. Kuitenkin. Ei ole mitään syytä olettaa, ettei se voisi onnistua Tunisiassakin, mutta se edellyttää molemminpuolista kunnioitusta ja toleranssia poliittisesti ja uskonnollisesti eri mieltä olevia kohtaan. Tämä on vakava testi islamisteille. Mutta tämä on myös vakava testi niille, joiden mielestä uskovaisilla ei saisi olla mitään sijaa modernissa yhteiskunnassa.

Turkista Tunisiin

Lähdin syyrialaisen ystäväni kanssa tutustumaan arabikevään alkulähteisiin ja kuulemaan tunisialaisten itsensä suusta, missä Tunisiassa mennään. Matkan varrella kävimme Istanbulissa. Kontaktillemme Istanbulissa oli sattunut saapumisyönämme erityisen rankka työrupeama, minkä vuoksi majoituimme aksaraylaiseen hotelliin.

Hotellin naapurissa olevassa kaupassa satuimme kuulemaan asiakkaina olevien nuortenmiesten aksentista, että ovat syyrialaisia, ja heti perään törmäsimme heihin hotellimme aulassa. Kävi ilmi, että he olivat syyrialaisia, muutama Damaskoksesta ja yksi Latakiasta. He olivat koulutettua väkeä, juuri niitä jotka ovat olleet Assadin koneiston ykköskohteina kaupunkien puhdistuksissa.

Suuri osa Syyrian tulevaisuuden toivoista on joutunut lähtemään maasta - jos vain on pystynyt, ja jos perheellä on ollut riittävästi rahaa lahjomaan heidät ulos. Nuoret aikuiset eivät tällä hetkellä voi matkustaa Syyriasta ulos ja laittomat maarajojen ylitykset ovat vaarallisia, sillä hallituksen militiat ampuvat tavattaessa kaikki tietynlaisen profiilin omaavat ihmiset, kuten yliopisto-opiskelijat. Latakiassa ja koko rannikkoalueella käynnissä on ollut syksystä lähtien käytännössä etninen puhdistus, jossa alawiittien militiat hyökkäävät ei-alawiittien ja etenkin sunnien kaupunginosia ja kyliä vastaan, pyrkien puhdistamaan rannikon sunnalaisesta enemmistöstään ja etenkin profiililtaan opposition kannattajiksi sopivista nuorista miehistä.

Suurin osa näistä Syyrian pakolaisista ei tule huomioiduiksi missään tilastoissa, sillä he eivät mene leireille eivätkä YK:n puheille, vaan yrittävät parhaansa mukaan joko majoittua ulkomailla olevien sukulaistensa tai kontaktiensa luo, turvataloihin tai kuten nämä nuoret, halpoihin hotelleihin. Antiokian ja Kilisin leireillä on lähinnä Jisr ash-Shugurista ja lähialueilta olevaa maalaisväestöä, vanhuksia, naisia ja lapsia, joskin yksi leiri on erityisesti loikanneiden sotilaiden käytössä. Nuoret ja aktivistit eivät halua leireille vaan käyttävät omia ja perheidensä viimeisiä säästöjä sijoittuakseen sinne, missä voi tehdä jotain Syyrian hyväksi.

Istanbul on sellainen kaupunki. Eilen pidettiin Istanbulissa järjestyksessä toinen Syyrian kansan ystävien huippukokous. Tuntui muutenkin, että kaupungissa vilisi syyrialaisia ja pohjoisafrikkalaisia. Istanbul, kuten koko Turkki, on osoittanut poikkeuksellista sympatiaa ja vieraanvaraisuutta syyrialaisille. Tuntuu, että turkkilaiset ovat aidosti ottaneet Syyrian kansan asian omakseen. Monia ratikka- ja metroasemia korostivat julisteet, joissa julistettiin solidaarisuutta Syyrian kansalle ja haettiin lahjoituksia humanitääriseen apuun.

Ylipäätään turkkilaiset ovat alkaneet nähdä Lähi-idän aivan erilaisin silmin kuin ennen, jolloin he usein katsoivat arabeja nenänvartta pitkin ja halusivat vain Eurooppaan. Kun Eurooppa on vuosikymmenet katsellut Turkkia nenänvartta pitkin ja osoittanut lähinnä petollisuutta ja arvostuksen puutetta, tuloksena ei pelkästään Turkin hallitus vaan turkkilaiset kansana ovat kääntäneet katseensa Lähi-itään ja löytäneet aivan uudella tavalla Osmanivaltakunnan perintönsä. Arabikevät on ollut tässä erityisen ratkaiseva, sillä se on muuttanut dramaattisesti ihmisten käsityksiä arabimaiden yhteiskunnista ja tulevaisuudesta.

Tunisiin saapuessamme näimme ensimmäistä kertaa jasmiinivallankumouksen jälkeen paikkoja, joissa kaikki tapahtui: entisen valtapuolueen rakennuksia ja mielenosoitusten aukioita. Syyrialainen ystäväni on näyttelijä ja monilahjakas runoilija-taiteilija-dokumentaristi, kuten koko perheensä, ja meidät vastaanottanut tunisialainen on puolestaan ohjaaja ja valokuvaaja. Hän totesi, että vaikka monet vallankumouksen vaatimista asioista eivät ole edelleenkään toteutuneet, yksi asia on selvästi muuttunut: pelko on poissa. Ihmiset puhuvat ja tekevät nyt mitä haluavat, pukeutuvat miten haluavat. Yhden aukion laidalla oleva puisto on nyt Ihmisoikeuksien puisto ja siellä vapautuneet nuoretparit harjoittivat ihmisoikeuksiaan romanttisen halailun ja pussailun merkeissä.

Istuimme Café L'Universissä, joka on yksi Habib Bourguiban bulevardin lukuisista kahvilaterasseista, ja tapasimme virtana Tunisin tunnettuja boheemeja, taiteilijoita, kirjailijoita, elokuvaihmisiä, toimittajia... Oli ilmeistä, että kontaktimme tuntee täällä kaikki. Muutenkin tuntuu, että Tunis on nyt "se paikka", sillä tapasin sattumalta ravintolassa viimeksi Beirutissa tapaamani kaksi kirjaa kirjoittaneen amerikkalaistoimittajan, ja omassa hotellissamme taas tuli vastaan Libyaan menossa olevia norjalaisia ja sieltä tulossa olevia brittejä, toimittajia ja valokuvaajia.

Suurimmaksi puolueeksi noussut islamistipuolue an-Nahdha ei ole lisännyt islamilaista konservatiivisuutta pääkaupungissa, vaan pikemminkin päinvastoin, nuoriso on pitänyt tiukasti kiinni sekulaarista elämäntavastaan. On kuin kaikki boheemit, rokkarit ja hipsterit olisivat arabikevään myötä puhjenneet kukkaan ja täyttäneet kahvilat ja kadut. Nahdha ei ollut saanut läpi aluksi ajamaansa islamilaista lainsäädäntöä ja huolimatta suurimman puolueen asemastaan Tunisian uusi perustuslaki määrittelee maan sekulaariksi tasavallaksi. Varjopuolena Nahdhan liberaalisuudesta on ollut jyrkimmän linjan islamistien, joita usein yleistäen niputetaan salafilaisiksi, irtisanoutuminen Nahdhasta. Tunisiassa pelätään, että osa salafilaisten sirpaleryhmistä pyrkii väkivaltaan, esimerkiksi terrori-iskuihin.

Verrattuna Irakiin, Egyptiin ja Syyriaan Tunisia on uskonnollisesti huomattavan yhtenäinen. Melkein koko väestö on sunnimuslimeja. Uskonnollisista vähemmistöistä aktiivisin on ollut Tunisian pieni juutalaisväestö, joka puolestaan oli aktiivisesti mukana jasmiinivallankumouksessa, joten kukaan ei heidän lojaalisuuttaan vallankumoukselle aseta kyseenalaiseksi. Etnisesti maa on hieman kirjavampi, sillä osa väestöstä on berberejä.

Vietimme iltaa syömällä kalaa ja juomalla tunisialaisia viinejä, ensin Tunisissa, mutta sitten lähdimme viiden hengen kesken herätematkalle Hammametiin. Siellä juotiin lisää viinejä, katseltiin öistä merta ja laulettiin arabialaisen runouden helmiä rakkaudesta, kaipauksesta ja muusta, sekä tietysti puhuttiin loputtomasti kulttuuria ja politiikkaa, vallankumouksista ja paljon muustakin mitä alueella on tekeillä. Tunisialaisten solidaarisuus Syyrian oppositiota kohtaan on liikuttavaa. Nämäkin olivat ottaneet tavaksi tervehtiä toisiaan ja muita "häivy Bashar" (yalla erhal ya Bashar) -iskulauseella.

Alkukeväisiä asioita

Brysselissäkin kevät on Suomea kuukautta pidemmällä. Aurinko paistoi, terassit ovat auenneet, peukaloiset lauloivat ja kauluskaijat lentelivät parvittain kirkuen puistoissa. Vasta illan tullen ja auringon laskettua tuli talvinen kylmyys takaisin.

Geneven ja Brysselin välissä ehdin käväistä viettämässä yhden viikonlopun Suomessa. Olin ystäväin kutsusta käärmenäyttelyssä, jossa mustamamba oli muninut, ja siellä oli lukuisien matelijoiden lisäksi myös vilkas hopeasarvinokka - laji, josta olen villinä ottanut joitain erinomaisia kuvia Etiopiassa: esimerkiksi tässä, tässä ja tässä. Näyttelyssä oli myös varsin näyttäviä varaaneja, joita niitäkin olen päässyt kuvaamaan luonnossa: tässä thaimaalainen valioyksilö ja tässä australialainen.

Kävin myös kahden Suomessa olevan syyrialaisen ystäväni syntymäpäivillä, joka venyi aamutunneille, sillä olihan kaksoisjuhlinnan lisäksi myös kurdien, persialaisten, azerien, afgaanien ja keskiaasialaisten juhlima uusivuosi, newroz, sekin ovella. Ikävä kyllä Syyriassa newrozia tuskin tänä vuonna juhlitaan, sillä roistohallinto jatkaa verilöylyä omaa kansaansa vastaan, pommittaen ja puhdistaen ihmisistä mm. Idlibiä ja Qusayria. Pakolaiset virtaavat Turkkiin ja Libanoniin.

Brysselistä Helsinkiin palattuani havaitsin koittaneen sen kevään alkamisesta kertovan ajan, jolloin tuntemattomat ryhtyvät kyselemään minulta sekalaisia asioita. Eilen vastaani tuli kotikorttelini kulmalla ensin paljastavasti hymyilevä poika, jonka kasvonpiirteistä olisin arvioinut Libanonin šiiaksi tai palestiinalaiseksi, ja hänen perässään kaksi kikattavaa teinityttöä, jotka lähestyivät minua ja selittivät juuri ihastuneensa juutalaiseen poikaan, minkä vuoksi halusivat tietää, että oliko totta, että juutalaisilla on Amerikassa paljon rahaa ja tuotantoyhtiöitä Hollywoodissa. Molemmilla tytöillä oli pupillit mustat ja isot kuin minkeillä ja muutenkin puhuivat sekavia.

Seuraavaksi tänään kaksi ruotsalaista tätiä profiloi minut sopivaksi kohdehenkilöksi tiedustellakseen tietä hotelli Arthuriin. Sitä varten he olivat kuitenkin tulleet aivan liian kauas keskustasta, Pitkänsillan toiselle puolelle.

Kevättä rinnoissa

Täällä Genevessä kevät on yhtäkkiä puolitoista kuukautta edellä Suomesta, jossa oli täystalvi, kun lähdin. Täälläkin oli tänä talvena kunnon talvi: lumi hautasi kaupungin ja cappuccinot jäätyivät terasseille -20 asteen pakkasessa. Nyt aurinko on paistellut päivisin, genevettäret paljastavat säärensä ja paljon muutakin, peipposet laulavat, lokit kaartelevat Genevejärven yllä, terassikausi on jo pitkällä, jokin eksoottinen havupuu Pâquis'n kirkon kulmalla pössäyttelee ilmoille siitepölyään ja kirkon kulmalla notkuvat marokkolaiset pössyttelevät jotain muuta keväistä vaikkakin genevettärein takapuolten tuijottelusta päätellen heilläkin on siitepölyt mielessä.

Olen jo aiemmin kirjoittanut blogissani siitä, kuinka Sveitsi on maailman täydellisin valtio, ja kuinka Euroopan unionin pitäisi muistuttaa enemmän suurta Sveitsiä kuin suurta Ranskaa, jollaiseksi se toisen maailmansodan jälkeisessä tynkä-Euroopassa rakennettiin. Kaikilla kantoneilla on omat vahvat identiteettinsä ja erityispiirteensä, maassa puhutaan neljää kieltä ja sitä halkovat vuoriketjujen lisäksi uskonto- ja kulttuurirajat, mutta siitä huolimatta sveitsiläisillä on vahva yhteinen kansallistunto.

Kaikki toimii. Ihmiset tekevät töitä, myös sadattuhannet maahanmuuttajat, eikä lähiöissä ylläpidetä toimettomia ihmismassoja, ei kotimaisia eikä ulkomaisia, millään älyttömillä sosiaalituilla. Niinpä lähiöissä eivät autot pala. Sveitsissä on kuitenkin huomattavasti paremmat terveyspalvelut kuin Suomessa. Niihin jää varaa kun kaikkea rahaa ei tuhlata järjettömyyksiin. Koulujen pihoilla monenväriset lapset leikkivät iloisina yhdessä, mutta aikuisille he ovat poikkeuksetta kohteliaita ja kunnioittavia, koska lapsetkin kasvatetaan täällä vastuullisesti. Juopot eivät pilaa katukuvaa ja miksi pilaisivat, kun voivat naukkailla halvalla hyviä viinejä tai oluita ravintoloissa, joissa on ystävällinen palvelu ja sosiaalinen ilmapiiri.

Asun aina Genevessä ollessani yhdessä koko Sveitsin pahamaineisimmista kaupunginosista, jossa enemmän kuin joka toinen vastaantulija on maahanmuuttaja - milloin Afrikasta, milloin Lähi-idästä, milloin Itä-Euroopasta, Italiasta tai Iberian niemimaalta - ja jossa on suuri keskittymä baareja, yökerhoja, punaisten lyhtyjen paikkoja ja kaukaisten maailmankolkkien politiikkaa tai jalkapalloa puivia etnisiä pikkuravintoloita. Minua ei ole vielä koskaan uhannut kukaan väkivaltaisella käytöksellä eikä edes tullut örisemään.

On helppo väittää, että Sveitsissä menee hyvin, koska se on rikas, mutta syy-seuraus-suhde on kyllä toisin päin. Kun Valaliitto muinoin muodostettiin, Sveitsi oli vuoristolainen maatalousvaltainen alue, josta tuli palkkasotilaita Italian ja Saksan imperiumien ja vauraiden kaupunkivaltioiden hoveihin.

Sveitsi on yksi Euroopan etnisesti monimuotoisimmista maista. Samalla se on pieni maa, jota ovat ympäröineet neljä historiallisesti sotaisaa imperiumia Saksan, Ranskan, Italian ja Itävallan suunnilla. Joka iikalla on kotona rynkky. Naapurilaakson ei suvaita puuttuvan oman laakson asioihin. Samalla Sveitsi on Euroopassa se maa, jossa on vallinnut pitkäjaksoisin rauha.

Sveitsiläiset ovat aina arvostaneet korkeaa laatua ja pikkutarkkuutta, oli kyse kellosepistä, suklaasta, pankeista tai miniatyyreistä. Sveitsiläiset ovat kunniantuntoista väkeä, jotka huolehtivat itsestä ja omasta perheestä. Ei tulisi kysymykseenkään, että roskat jätetään lojumaan, tai että ruoka ei olisi tehty oikein.

Tässä alppiseesteisyyden keskellä on onneksi helppo unohtaa konferenssista ulos kävellessä, kuinka on juuri tuijottanut ihmisyyden pimeyteen, massamurhaamiseen Syyriassa, Qaddafin palkkasotilaiden riehumiseen Malissa, monenlaisten diktatuurien ja ääriliikkeiden toimeenpanemiin julmuuksiin pitkin Afrikkaa, Aasiaa ja Keski-Amerikkaa.

Pahinta on se, että monet mukavuuksissa elävät ihmiset tietäessään, etteivät oikein voi mitään sille kaikelle pahalle, mitä jossain muualla maailmassa tapahtuu, valehtelevat tehdäkseen asiat itselleen helpoksi. Siis koska esimerkiksi emme pysty tai halua tällä hetkellä tehdä mitään sotilaallista väliintuloa, uskotellaan itselle ja muille, että kyllä siellä jotenkin on "monimutkaista", tai että "molemmat osapuolet ovat syyllistyneet vääryyksiin". On käsittämätöntä kuinka monet ihmiset onnistuvat valehtelemaan niin törkeästi vain tehdäkseen asioista jotenkin helpompia. Aivan kuin todellisuuden toteaminen automaattisesti johtaisi siihen, että joku pakottaa heidät - juuri heidät - luopumaan mukavuuksistaan ja tekemään jotain. Se olisi ilmeisesti ajatuksenakin niin kauheaa, että on helpompi tarttua jokaiseen epämääräisyyteen valhemaailmassa elääkseen, ja sitten puhumaan keveää smalltalkia yhdentekevistä asioista cocktail-lasi kädessä.

Itse kävin baarikierroksella hämärissä paikallisravintoloissa, joissa saa raskaita ja rasvaisia ruokia, talon omia viinejä ja talon omia panimotuotteita. Tapasin sattumoisin virolaisen opiskelukaverini, joka on päätynyt samalle alalle - ja sitä myöten ihmiset päätyvät aina vähän väliä Geneven tapaisiin paikkoihin, jossa kaikki kohtaavat, ennen kuin taas jatkavat yhä uusiin maailmankolkkiin. Keskustelimme murhista, mikrofoneista, kaupunkisotatilanteista, Smolenskin "onnettomuudesta" ja paljosta muusta.

Olen luppohetkikirjana lukenut Ilkka Remeksen esikoisteosta Pääkallokehrääjää, ja ollut siihen hyvin myönteisesti yllättynyt. Olen lukenut aiemmin muutaman kirjan Remeksen myöhemmästä tuotannosta ja Pääkallokehrääjä on minusta niitä selvästi parempi. Olisiko Remes puristanut ensin Pääkallokehrääjää vuosia mutta sen suosion myötä ryhtynytkin tusinatuottajaksi, tai saanut kustantajilta vääriä neuvoja siitä mistä lukijat mukamas tykkäävät? Yksi erittäin häiritsevä asia kirjassa tosin on: nimi. Miksei olisi voinut nimetä kirjaa ja operaatiota suoraan Pääkallokiitäjäksi, kun kannessakin on Acherontia atropoksen kuva. Kirjassa selitellään yhdessä kohtaa tökerösti, että tietyn pääkallokiitäjäyksilön "siivissä oli kehrääjämäisiä piirteitä".

Tervon kunniahöpinä

Olen kolmanteen kertaan lyhyen ajan sisään Brysselissä ja lukaisin pari päivää sitten viimeinkin loppuun Jari Tervon paljon mainostetun romaanin Layla, joka on kertovinaan kurdeista, kunniamurhista, ihmiskaupasta, prostituutiosta ja laittomien maahanmuuttajien elämän ankeudesta. Pakko sanoa, että etenkin Suomessa nähdyn hypetyksen jälkeen kirja oli pettymys. Jaetaan siis lukijoille vaihteeksi kulttuuripläjäys.

Tervo on kasannut kirjaansa ison kasan vaikeita yhteiskunnallisia aiheita, joista ilmeisesti olisi halunnut sanoa jotain: maahanmuuttajat, islam, kurdikansa, niin kutsutut kunniamurhat, Turkki, ihmiskauppa, prostituutio, insesti, raiskaukset, naisen asema, rasismi, alkoholismi, järjestäytynyt rikollisuus... Sekaan on sitten heitetty vielä päähenkilöiden ihmissuhteita. Ikävä kyllä Tervo olisi onnistunut paljon paremmin, jos olisi malttanut käsitellä edes yhtä lukuisista aiheista kunnolla sen sijaan että heitteli löysiä hutaisuja kaikkien suuntaan tarjoamatta oikeastaan mitään saati moraalista eetosta tilalle.

Kirja on tekopyhä ja olevinaan kolhittujen puolella, mutta siinä on silti kummallinen ihmisvihaa tihkuva nihilistinen perussävy. Tämä ei kuitenkaan ole kirjan suurin heikkous. Sellainen on epäilemättä huonosti ja hutiloiden tehty taustatyö.

Aloitetaan kurdeista. Irakinkurdilaista syntyperää oleva mutta Suomessa kasvanut lakimies Husein Muhammed on runtannut jo Tervon tekeleen erinomaisessa arvostelussa. Jo ennen kuin olin nähnyt Huseinin kirjoitusta, olin ehtinyt suuttua Tervon lukuisiin asiavirheisiin kirjan alkumetreillä niin että sysäsin sen jo kerran syrjään ja jätin pitkäksi ajaksi lukematta.

Jos kirjailija nostaa kirjansa otsikoksi ja sen perusteella arvioiden päähenkilökseen kurditytön ja sijoittaa huomattavan osan kirjan tapahtumista Istanbuliin, olisi vähintä, mitä kirjalta olisi voinut vaatia, että kirjailija olisi vaivautunut perehtymään vähän pintaraapaisua ja orientalistisia kuvitelmia enemmän päähenkilönsä ja hänen kotikaupunkinsa konteksteihin. Näin ei Tervo ole tehnyt. Hän osoittaa perinpohjaista tietämättömyyttä kurdeista, heidän yhteiskunnastaan, tavoistaan ja politiikastaan heittelemällä sinne ja tänne ilmeisesti roskalehdistä mieleen jääneitä kliseisiä mielikuvia.

Jos Tervo olisi vaivautunut näyttämään käsikirjoitustaan yhdellekin kurdille (tai turkkilaiselle tai edes Turkkia tai kurdeja tuntevalle suomalaiselle), hän ei olisi antanut useille naispuolisille henkilöilleen miesten nimiä, eikä hän olisi täyttänyt kirjan eksoottisen kuuloisia nimiä ja termejä kirjoitusvirheillä. Erikoismerkkejä on lisäilty sinne tänne (mm. tarpeettomasti Istanbulin nimeen suomenkielisessä tekstissä), mutta sanojen ja nimien oikeinkirjoituksen tarkistamiseen olisi riittänyt Google tai jonkun asiantuntevamman oikolukijan käyttäminen. Ilmeisesti Tervo ei ole tullut ajatelleeksi kumpaakaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin Helsinkiin, Istanbuliin ja vähäsen myös Berliiniin. Kaakkois-Turkin kaupunkien nimiä, kuten Van ja Diyarbakir, on heitelty väliin uskottavuuden lisäämiseksi, mutta ilman että kaupunkien historiasta on etsitty edes Wikipedia-tietoja. Uskottavuuden lisäämiseksi Tervo näyttää pyörähtäneen jossain välissä Istanbulissa, mutta kuten Husein osuvasti kritisoi, hän on käynyt siellä vain turistipaikoissa. Kirjasta saa lisäksi sen kuvan, että kirjailija on ollut suuren osan ajastaan Istanbulissa kännissä. Liekö sitten kirjan parittaja Armonlahti (yhdessä kohdassa unohtunut kirjoitusasu "Armonlaakso" paljastaa, että Tervon mielessä lienee välkkynyt Naantali, Nådendal) tarkoitettu kirjailijan alter egoksi, joka kirjan lopussa päätyy sangen eksoottisiin tilanteisiin ja ratkaisuihin.

Kirja on nimetty köyhän ja lukutaidottoman kurditytön Laylan mukaan. Husein huomauttaa aivan oikein, että turkinkurdin nimi olisi kyllä Leyla, kun taas kirjoitusasu Layla on arabialainen. Kuitenkin kirjaa lukiessa Layla jää varsin persoonattomaksi, hiljaiseksi uhriksi. Hänen nimiinsä laitetut päiväkirjamerkinnät kuulostavat huomattavasti enemmän hänen kompleksiselta intellektuelliveljeltään Nasirilta kuin Laylalta itseltään, eivätkä ole uskottavia, vaikka niihin on viljelty joissain sanoissa esiintyvää naivistista vieraannuttamista (mm. Suomen kutsuminen Finlandiyaksi, vaikka muuten käytetään sujuvaa suomea).

Kirjan todellinen päähenkilö on suomalaisnainen Helena, joka on päätynyt alkoholismiin, katkeraan eroon ja tavoittelee lapsensa huoltajuuden palauttamista itselleen. Helena on ylivoimaisesti sympaattisimmin kuvattu henkilö kirjassa. Häntä ymmärretään loputtomasti, hänestä tehdään suorastaan enkeli, vaikka lopussa hän hautoo kerrassaan kamalia asioita - samoja, joista koko kirjan ajan on ymmärryksettä demonisoitu kurdeja. Samaan aikaan suomalaiskulttuurille ominaisesti Helenan ex-miestä ja tämän "uutta hoitoa" demonisoidaan surutta. Aivan kuin edesvastuuttomasti ja usein loputtoman itsekkäästi toimiva alkoholistihuora olisi todellisuudessa parempi äiti lapselleen kuin isä ja äitipuoli, jotka lyhyiden katkelmien perusteella kuitenkin yrittävät parhaansa tarjotakseen lapselle säällistä kotia.

Tervo on kirjassa hämärän rajamailla liikkuvien hahmojen puolella. Helenan ja Armonlahden lisäksi sankariksi nousee sadistisen (vaikkakin ehkä lukijoiden mielestä ymmärrettävän) rikoksen tehnyt turkkilaisnainen, joka osan matkaa suojelee Laylaa. Muutenkin Tervon kirjassa on nykysuomalaisittain tyypillisesti kuvattu naiset vahvoiksi selviytyjiksi - vaikka samalla uhreiksi ja marttyyreiksi - kun taas miehet itsekkäiksi paskiaisiksi, heikoiksi surkimuksiksi ja luusereiksi, olivatpa he sitten suomalaisia, kurdeja, turkkilaisia tai saksalaisia.

Kirjassa on paljon sivujuonteita, joista kustakin olisi voinut kirjoittaa erillisen kirjan. Koska Tervo osaa kyllä kirjoittaa, vähänkin parempi taustoihin paneutuminen, kotiläksyjen tekeminen ja käsikirjoituksen luetuttaminen muutamilla hyvillä kontakteilla olisi parantanut laatua eksponentiaalisesti. Nyt kysymyksessä on kömpelö raakile. Ajoittaiset ilmaisullisesti hienot kielikukkaset eivät pelasta kirjaa, kun ne on sullottu löysän höpöhöpön joukkoon. Pikemminkin helmet menevät siinä sioille. Tervo tuhlaa kykyjään tuottamalla keskinkertaista höttöä, vaikka tekstistä näkee, että taidot riittäisivät paljon parempaan. Paikoittain taiteellisessa ilmaisussa näkyy hapuilua turkkilaisten prosaistien suuntaan; ilmeisesti Pamukia tai Kemalia on luettu.

Yksi mielenkiintoinen sivujuonne kirjassa on islamofobisen äärioikeiston nousu Suomessa. Kirjan henkilöistä filosofian ylioppilaaksi tituleerattu blogisti ja islamofobinen foorumiaktivisti Mika Jaussi muistuttaa henkilökuvaltaan kovin paljon Breivikiä, tosin tuo profiili ei ole epätavallinen kyseisessä skenessä. Näyttää siltä, että Tervo on ainakin jonkin verran vaivautunut tutustumaan islamofobiseen skeneen - todennäköisesti lukemalla vähän Scriptaa tai Hommafoorumia tai keskustelemalla baarissa jonkun lähteen kanssa.

Ikävä kyllä tämänkin skenen kuvaamisen kohdalla Tervon analyysi jää pinnalliseksi. Jaussin puuhat karkaavat loppua kohti monessakin suhteessa täysin käsistä, tasien terää kirjan uskottavuudelta. Toisaalta, yllättävät käänteet etenkin kirjan loppua kohti tuovat kirjan näennäisesti erilliset henkilötarinat yhteen ja muistuttavat kovasti Vikas Swarupin Kuudesta epäillystä.

Vaikka Tervo on kuvannut Jaussin henkilöhahmon ja varsinkin roihuvuorelaiset opetuslapset epävakaaksi väeksi, hän tuntuu salaa sympatisoivan näiden ajatuksia. Tervon kirjan läpi käy vahva islamofobinen virtaus, minkä lisäksi hänellä tuntuu olevan samantapaista obsessiivista suhdetta Turkin EU-jäsenyyshankkeeseen kuin kirjansa hahmolla Jaussilla. Obsessio paljastuu hyvin Jaussin loppuratkaisussa. Nämä ihmiset tuntuvat tosissaan ajattelevan, että Turkin EU-jäsenyys olisi Wienin portteihin verrattava turkkilainen Euroopan-valloitus eikä siis millään muotoa eurooppalainen Turkin-valloitus. Kumma kyllä tasan samat henkilöt eivät pidä Suomen EU-jäsenyyttä suomalaisena Euroopan-valloituksena vaan pahana ylikansallisena Suomen-valloituksena.

Tervon käsitykset maahanmuuttajien arjesta ovat aika helvetillisiä. Ihmiskaupan uhreilla on varmasti kurjaa, mutta pitkin kirjaa heitellyt väitteet, että poliisille paljastuminen olisi varma tae välittömästä karkotuksesta suoraan varmaan kuolemaan, ovat täyttä höpöä. Tervo on tyypillinen kukkahattusetä suhtautuessaan maahanmuuttajiin lähtökohtaisen säälivästi, holhoavasti ja alentuvasti, mutta samalla paljastaa pinnanalisen rasistin, jonka mielestä kaikki integroituneet ja yrittäjiksi ryhtyneet maahanmuuttajat ovat maannaisiaan hyväksikäyttäviä ja raiskaavia sikoja, jotka on oikeitettua tappaa ensimmäisellä eteen tulevalla esineellä.

Tervon maailmassa ei ilmeisesti ole kuin pahoja ihmisiä ja kurjia uhriressukoita. No joo, murhaajista sentään löytyy inhimillisiä puolia, usein vasta rikostensa jälkeen - tapauksia on kirjassa ainakin neljä, plus yksi vähältä piti, joten siinä on selvästi psykologinen kuvio. Yksi kirjan opetuksista näyttäisikin olevan, että rikos kannattaa. Toisen ihmisen tappaminen on jos ei suoranaisesti oikein niin ainakin ymmärrettävää, jos sattuu tuntumaan tarpeeksi pahalta. Kirjan henkilöitä yhdistää kirkuvalla tavalla se, ettei oikein kukaan heistä ota teoistaan ja elämästään vastuuta. Jumalrooliin itsensä korottanut kirjailijakaan ei tätä vastuuta heille osoita. Tervo taitaa olla melkoinen fatalisti, tai sitten hän haluaa huutaa katoilta, että jonkun muun pitäisi ottaa vastuu. Kenen? Yhteiskunnanko?

Helsingin tapahtumat sijoittuvat kovin porvarilliselle alueelle Kruununhakaan, Katajanokalle ja hallituskortteleihin ollakseen niin proletaarista Suomen kuvausta. Ehkäpä tarinan uskottavuutta olisi lisännyt tapahtumien sijoittaminen Itä-Helsinkiin tai Vantaalle. Tervon Helsingin-tuntemuksen kannalta on todella yllättävää väittää, että Anin lisäksi pääkaupungista löytyisi vain kaksi turkkilaista ravintolaa - sillä olettamalla, että niihin lasketaan myös kaikki kebabpaikat. Kuinka suppealla alueella Tervo oikein liikkuu?

Melkein kaikki Tervon kirjassa esille ottamat isot kysymykset olisivat olleet lähtökohtaisesti mielenkiintoisia ja hedelmällisiä kirjan aiheita, mutta melkein kaikissa hän on jäänyt pinnalliselle ja banaalille tasolle, paljastaen lisäksi paljon virheitä ja heikkouksia. Yhdessä suhteessa en tosin pysty kovin paljon hänen tietämystään arvioimaan: prostituutiota on kirjassa käsitelty paljon ja monin paikoin julkeilla yksityiskohdilla. Ehkä täytyy vain olettaa, että kirjailija on ainakin pinnallisesti tutustunut tähänkin aihepiiriin, koska en ole itse kovin käytännöllisesti alaan perehtynyt.

Liberian terveisiä

Vietin viikon Liberiassa. Kyseessä oli ensimmäinen matkani Länsi-Afrikkaan, joten tästä tuli uuden maantieteellisen alueen korkkaus, vaikka laskeskelinkin käyneeni tähän mennessä jo kahdessatoista Afrikan maassa. Pohjois- ja Itä-Afrikkaa olen kattanut matkoillani varsin hyvin, vaikka kyllä niissäkin vielä aukkoja on.

Liberia on valtiona omalaatuinen luomus. Nimi viittaa tietysti vapauteen, mutta vähän kuin Israel, se vapaus on rakennettu yksille luomalla valtio toisten siellä jo asuneiden maille. Liberian tapauksessa kyse on amerikkalaisille neekeriorjille näiden vapautumisen ja emansipaation myötä luodusta valtiosta. Lähes kaikki poliittinen ja taloudellinen valta maassa on yhä näiden amerikkalaisperäisten mustien jälkeläisten hallussa, vaikka he muodostavat vain kolmisen prosenttia Liberian väestöstä. Totta kai Liberiassa oli alkuperäiskansoja, kun Monrovia perustettiin vuonna 1822 nykyiseen Montserradon maakuntaan, jonka ympärille sitten luotiin Liberia valtaamalla maat niitä asuttaneiden afrikkalaiskansojen hallinnasta. Ensimmäinen sota natiiveja, tässä tapauksessa dey- ja golakansoja vastaan, käytiin jo vuonna 1832.

Etiopian ohella Liberia oli ainoa mustan Afrikan valtio, joka onnistui välttämään valkoisen siirtomaavallan, mutta tietyllä tavalla se on taustoiltaan aivan yhtä kolonialistinen, kolonistit vain olivat ihonväriltään mustia. Liberia on myös tietyllä tavalla perustuslaillisesti rasistinen, sillä perustuslaki määrää, ettei maata tai yrityksiä voi omistaa kuin mustaihoinen. Tästä huolimatta Liberiassa, niin kuin niin monessa Afrikan maassa, bisneksiä pyörittävät libanonilaiset, intialaiset, kiinalaiset ja nigerialaiset.

Kuten varmaan monille muillekin, minulle Liberia toi ennen matkaa mielikuvia Charles Taylorin ajasta ja sisällissodista, joissa kalašnikoveja kanniskelevat huumepäiset teinisoturit silpoivat ihmisiltä raajoja viidakkoveitsillä. Nykyisessä Liberiassa sisällissotien muistot muhivat yhä pinnan alla, mutta pinnalla on seesteinen vehreä maa, jossa on jotenkuten demokraattisesti valittu Afrikan ensimmäinen naispresidentti Ellen Johnson Sirleaf. Yhdessä toisen liberialaisnaisen ja jemeniläisnaisen kanssa hän sai viime vuonna Nobelin rauhanpalkinnon.

Ihmisten mielikuvissa Länsi-Afrikka on loputtomien ongelmien alue, eikä se nyt ihan väärinkään ole, sillä sekä köyhyystilastoissa että inhimillisen kehityksen mittareilla useimmat pahnanpohjimmaiset kuuluvat juuri Länsi-Afrikan ja läntisen Sahelvyöhykkeen maihin. Liberia taitaa olla maailman neljänneksi tai viidenneksi köyhin maa, kilpaillen samassa sarjassa Nigerin, Burkina Fason, Sierra Leonen, Eritrean ja Kongon kanssa.

Liberiassa on vain kolme ja puoli miljoonaa ihmistä, joista kolmannes asuu Monroviassa sekä sen ympärille Montserradon maakuntaan nousseissa lähiöissä ja slummeissa. Muu osa maata on suurimmaksi osaksi trooppista metsää ja viidakkoa, jossa risteilee highwayksi nimettyjä liejuisia ja päällystämättömiä maanteitä sekä kohoaa uljaasti kaupungeiksi kutsuttuja hökkelikyliä. Kuitenkin Liberialla olisi monta etua verrattuna suurimpaan osaan Afrikkaa: siellä ei ole vielä liikakansoitusta, ei vesipulaa, ei aavikoitumista, ei totaalista metsäkatoa eikä nyttemmin enää edes aseellista konfliktia.

Suurin osa liberialaisista kuuluu paikallisiin kansoihin, joilla on kullakin omat kielensä, mutta yhdistävänä kielenä maassa on liberialainen englanti, kreolikieli, josta saa selvän vain vaivoin. Se vilisee hauskoja ilmaisuja kuten "Jumala siunatkoon iloista kättäsi ja hyviä toimistojasi". Niin tosiaan, kuten afrikkalaiset yleensä, myös liberialaiset ovat hyvin uskonnollisia, suurin osa heistä kristittyjä ja noin 15 prosenttia muslimeja, jotka keskittyvät kaupunkeihin ja kaupan alalle.

Olemme tottuneet ajattelemaan, että Länsi-Afrikan maista nimenomaan Liberia, Sierra Leone ja Guinea olisivat ikuisesti epävakaita. Nyt nuo maat tuntuvat kuitenkin vähäksi aikaa kuluttaneen verilöylypotentiaaliaan loppuun ja sen sijaan viime ja tänä vuonna ovat räjähdelleet tai räjähtämässä juuri ne maat, joita Länsi-Afrikassa on totuttu pitämään vakauden tyyssijoina: Norsunluurannikko, Mali ja Senegal.

Myös Liberian vakaus saattaa olla ohimenevää, sillä Norsunluurannikon poliittinen kouhunta läikkyy rajan yli. Huhujen mukaan viime vuonna vaalit hävinneen, eroamisesta kieltäytyneen, verilöylyn aloittaneen ja lopulta Ranskan sotilaallisen intervention avulla vallasta syössyn presidentin Laurent Gbagbon kannattajat värväävät palkkasotilaita järjestäytyäkseen uudelleen Liberian ja Norsunluurannikon välisellä viidakkoisella rajaseudulla. Heitä risoo, että vaalit voitti ja valtaan nousi pohjoisten islaminuskoisten burkinakansojen suosikki Alassan Wattara.

Matkustin Monroviasta koilliseen Grand Gedeh'n maakuntaan, jonka pääpaikkakunnasta Zwedrusta käsin teimme vierailuja kohteisiin. Zwedru on vähän laajentunut kylä, joka hädin tuskin ansaitsee kaupungiksi luonnehdinnan. Illalla majatalon terassilla Afrikka esitteli biodiversiteettiään hyönteismassoina, joita lamput vetivät paikalle. Nyrkin kokoiset sarvikuonokkaat rysähtelivät taivaalta kaataen tyhjiä laseja ja kottaraisen kokoinen keltainen riikinkukkokehrääjä läpisi isoine siipineen pöydillä. Seurueen valkoiset naiset kirkuivat milloin mitäkin otusta.

Sekä Grand Gedeh'ssä että pohjoisessa maakunnassa Nimbassa, johon seuraavaksi matkustin, riitti metsiä, mutta suurin osa näkemistäni metsistä oli sekundäärimetsää, johtuen ilmeisesti siitä, että liikkuminen oli mahdollista vain maanteitä pitkin. Paikalliset ovat köyhiä, proteiinin puutteessa ja kaikilla on pyssyjä, joten nisäkkäät sekä isot, näkyvät linnut on pääosin metsästetty, lukuun ottamatta joitain kaikkialla näkyviä puhtaanapitäjiä kuten afrikanvariksia ja afrikanhaarahaukkoja. Metsäteillä näkyi kuitenkin varsin usein sarvinokkia ylittämässä tietä yksin tai parittain.

Yksi syy metsien säilymiseen Liberiassa on se, että liberialaiset eivät kuulemma välitä erityisesti viljelystä. Missä tahansa kyläbasaarissa melkein kaikki tuotteet on tuotu Norsunluurannikolta tai Guineasta, ja esineet tehty Kiinassa. Infrastruktuuri on aina kiinalaisten, bangladeshilaisten tai turkkilaisten rakentamaa. Ehkä tämä on taustalla siihen, miksi suomalaisessa koulukirjassa taannoin luki, että "Afrikassa, jossa herkullisia hedelmiä roikkuu puissa yllin kyllin, ei ole ihmisen tarvinnut tehdä työtä elääkseen". Sellaisen mielikuvan ulkopuolinen matkailija on ehkä helposti saanut katsoessaan paikallisten huoletonta ja yksinkertaista elämää, vaikkakin köyhää ja erilaisten tautien täyteistä.

Matkalla Zwedrusta keskellä Nimbaa sijaitsevaan Saclepeaan kävin myös Poo Townissa ja Toe Townissa. Jälkimmäisen yllä kaarteli kongonkäärmehaukka. Näissäkin puuhökkelijoukkojen muodostamissa epämääräisissä asutuskeskuksissa paikalliset olivat varsin iloista ja hassuttelevaa joukkoa. Erilaiset kirkot, seurakunnat ja mustanpörssin kauppa kukoistivat. Samoin pienimmissäkin kylissä oli aina muutama länsimainen kehitysyhteistyöhanke tai kansainvälinen järjestö paikalla.

Merkillisissä paikoissa tapaa merkillisiä ihmisiä. Sekä Zwedrussa että Saclepeassa tapasin ekspättien terassikutsuilla eripuolilta maailmaa tänne päätyneitä ihmisiä, joiden elämäntarinoista kustakin saisi bestsellerin. Oli lääkäreitä, antropologeja, entisiä sotilaita tai virkamiehiä, nuoria idealisteja, jotkut kotoisin vielä Liberiaakin eksoottisemmista paikoista kuten Džibutista ja Kap Verden saarilta.

Liberiaan matkustamista harkitsevan kannattaa huolehtia, että malarialääkitys on kunnossa, sekä varmistaa suojautumisensa hyttysiltä sekä karkottein että hyttysverkoin, sillä Länsi-Afrikan kuumankostea Guineanlahden rannikkoalue on maailman pahinta malaria-aluetta ja sikäläinen malaria myös usein pahinta laatua.

Syyrian tilanteesta

Entisessä kotimaassani Syyriassa massamurhaaminen jatkuu. Syyrian hallinnon tärkeimmät tukijat Venäjä ja Iran juoksuttavat kansainvälistä yhteisöä miten haluavat ja sillä välin rosvohallinnolle annetaan vapaat kädet kansakuntansa parhaimmiston murhaamiseen.

Sen jälkeen, kun armeijan operaatiot murskasivat opposition haltuunsa ottamat suoja-alueet Damaskoksen esikaupungeissa ja Zabadanissa, regiimi hyökkäsi täydellä voimalla opposition pääkaupunkiin Homsiin. Homs on Syyrian kolmanneksi suurin kaupunki, merkittävä yliopistokeskus ja yksi Syyrian monikulttuurisimpia kaupunkeja, sillä siellä on vahva kristitty vähemmistö sunnalaisen enemmistön ja alawiittivähemmistön lisäksi. Homsin hallintoalueella sijaitsevat myös useiden omaleimaisten lahkojen kuten Salamiyan ismailiittien asuinalueet. Homs on pitkään ollut Damaskoksen ohella liberaalin liikehdinnän keskuksia Syyriassa.

Hyökkäysten alettua oppositio näyttää keskittäneen asemansa Bab Amrin kaupunginosaan (jota HS erehtyi eräässä uutisessaan pitämään henkilönä). Monet julkisuudessa esiintyneistä opposition puhemiehistä ja -naisista edustavat homsilaisia kristittyjä. Toisin kuin Syyrian hallituksen propaganda ja sitä myötäilevät muutamat suomalaiset "asiantuntijat" väittävät, Syyrian kristityt eivät tue Assadin hallintoa, vaan heitä on molemmilla puolilla rintamaa. Assadin tukijat tietysti keskittyvät Damaskoksen hienostoalueille, koska he ovat olleet hallituksen suosikkeja ja siitä hyötyneitä. Juuri näitä ihmisiä monet "asiantuntijat" keskittyvät tapailemaan.

Muita viime päivien uutisia ovat olleet Ba'ath-hallinnon kenraalin ja sairaalanjohtajan murha Damaskoksen Rukneddinin kaupunginosassa sekä kaksi pommi-iskua Aleppossa. Aleppon pommit toistivat melkein identtisesti Arabiliiton vierailun alkuun ajoitettujen Damaskoksen pommien kaavaa. Ne haisevat voimakkaasti hallituksen provokaatioille, jollaiset ovat olleet Syyrian turvallisuuspalvelun tavaramerkkinä jo takavuosina.

Oli ilahduttavaa eilen havaita suomensyyrialaisten nuorten aktivistien avoin mielenosoitus Kiasman edessä Helsingissä, vaikka samalla kannankin huolta omilla nimillään ja kasvoillaan esiintyneiden nuorten turvallisuudesta, sillä Suomen viranomaisten kyky suojella maahanmuuttajataustaisia ihmisiä omien kotimaidensa saati Venäjän tiedustelupalveluilta Suomessa on osoittautunut sangen rajoittuneeksi. Onneksi Syyrian tiedustelupalvelun häiriö- ja uhkailutoiminta Pohjoismaissa tuntuu keskittyvän Ruotsiin, jossa Syyrian suurlähetystö sijaitsee.

Yksi mielenosoittajista otti kantaa tilanteeseen ja myös Aleppon provokaatioon, ja se ansaitsee tulla tässä siteeratuksi:

"Hänet [Assad] on saatava pois vallasta. Syyriassa tapetaan kaikkea, mikä liikkuu: lapsia, aikuisia", sanoi helsinkiläinen abiturientti Wafa Saloum Kiasman edustalla.

Saloumin mukaan Assadin hallitus yrittää provosoida eri uskontokuntia kääntymään toisiaan vastaan tappamalla jonkin uskontokunnan edustajia ja sitten syyttämällä teosta toiseen uskontoon kuuluvia "terroristeja".

"Uskonnot ovat eläneet Syyriassa rinta rinnan tuhansia vuosia. Nyt hallitus pyrkii saamaan heidät vastakkain."

Suomen valtiojohdolta Saloum toivoo nykyistä jyrkempää väkivallan tuomitsemista.

"Niinistö oli yllättävän vaitonainen Syyriaa koskevassa kannanotossaan. Pitäisi olla rohkeampi, sillä ihmisiä tapetaan joka päivä. Kyse on ihmisoikeuksista."

Mielenkiintoista Syyrian tilanteessa on se, että vaikka Syyrian hallituksen tukijat yrittävät levittää käsitystä sunnalaisesta konfliktista ei-sunnalaisten vähemmistöjen tukemaa alawiittihallintoa vastaan (minkä käsityksen olen moneen kertaan kumonnut virheellisenä), kansannousun aikana kaikkein rauhallisimpia paikkoja Syyriassa ovat olleet sunni-islamistien tärkeimmät keskittymät, kuten Aleppon esikaupungit, Tadmur, Dayr az-Zawr sekä Eufratin laakson eteläosat. Samoin on syytä havaita Syyrian hallinnon lähentyminen kaikkein väkivaltaisimpiin sunni-islamistisiin ryhmittymiin, mm. al-Qa'idaan, ilmeisesti sunnalaisten rivien hajottamiseksi.

Kaikkein aktiivisin kansannousu on puolestaan ollut kahdenlaisissa kaupungeissa. Ensinnäkin, tärkeimmissä liberaalien ja opiskelijaliikkeen keskittymissä, kuten Damaskoksen esikaupungit ja kansannousun pääkaupungiksi tituleerattu Homs. Näillä alueilla on paljon keskiluokkaa, sekulaaria väestöä ja myös paljon uskonnollisten vähemmistöjen edustajia sekä koillisesta töiden takia pois muuttamaan joutunutta kurdien koulutettua luokkaa.

Toiseksi, kansannousu on ollut erityisen aktiivinen myös rajakaupungeissa lähellä Turkin, Libanonin ja Jordanian rajoja - mutta mielenkiintoisesti ei Irakin rajojen lähettyvillä. Eräällä tavalla kansannousu alkoi lähellä Jordanian rajaa sijaitsevasta Dara'asta ja siellä tehdyistä julmista lastenmurhista. Dara'a on vahvasti heimopohjaista aluetta, jossa sukusidokset ovat tärkeitä ja taloissa on aseita, salakuljetus on ruokkinut korruptiota ja alawiittiupseerien sikailua, ja monet paikalliset ovat olleet töissä Saudi-Arabiassa, Arabiemiraateissa, Qatarissa, Kuwaitissa ja Bahrainissa.

Myös Idlib, Jisr ash-Shughur, Zabadani, Ariha ja Antiokian kaistaleeseen rajoittuvat syyrialaisalueet ovat rajaseutuja, joissa heimot ovat vahvoja, ihmiset omistavat aseita ja joista käsin on pidetty yhteyksiä rajojen yli Pohjois-Libanoniin ja Kaakkois-Turkkiin. Monet suvut jakautuvat rajojen yli. Homsin ja Idlibin läänien syyrialaisperheillä on melkein aina sukulaisia tai juuria Tripolin alueella Libanonissa sekä Antiokian ja Iskenderunin alueilla Turkissa, johon sijoittuu suuri osa Turkin arabiankielisestä vähemmistöstä (josta monet kristittyjä ja alawiittejä).

Latakia, Banyas ja Rastan, jossa käytiin kansannousun alkuvaiheissa kaikkein raaimmat ja väkivaltaisimmat yhteenotot, ovat puolestaan sellaisia kaupunkeja, joissa sunnalainen tai kristitty väestö on kaikkein lähimpänä alawiittien ydinalueita. Esimerkiksi Latakiassa on vankka sunnalainen enemmistö, vaikka kaupunkia ympäröivä maaseutu on Syyrian alawiittien ja siten myös turvallisuuspalvelujen rekrytoinnin nimenomainen ydinalue.

Latakian ja Tartuksen rannikkokaistaleilla sijaitsee suuria määriä alawiittieliitin huviloita ja lomapaikkoja, vaikka alawiittien varsinainen kotiseutu on rannikkokaistaletta Alepposta ja Oronteksen laaksosta erottava vuoristo, jota kutsutaan Alawivuoriksi, Nusairivuoriksi tai neutraalimmin Rannikkovuoriksi.

Vuorten itäpuolen rinteet, jotka viettävät alas maatalousvaltaiseen Oronteksen laaksoon - Homsiin ja Hamaan - ovat puolestaan Syyrian kristittyjen varsinainen alkukoti. Se jätettiin pois Libanonista arabikristittyjen omaa valtiota luotaessa, koska katoliset maroniitit halusivat minimoida syyrialaisortodoksien suhteellisen osuuden ja säilyttää siten hegemonian Libanonin kristittyjen keskuudessa. Vastaavasti he kuitenkin vaativat liittämään Libanoniin shiialaisenemmistöisiä alueita Bekaan laaksosta ja etelästä. Tällä piti tasapainottaa Beirutin, Tripolin ja Sidonin sunnalaisia kauppiaseliittejä sekä hankkia köyhää maataloustyövoimaa, mutta tuloksina olivat Libanonin muuttuminen muslimienemmistöiseksi maaksi ja nykyinen Hizbullah.

Mutta nyt olen taas yhden kirjoituksen osalta aivan riittävän pitkästi kirjoitellut Syyrian asioista. On mielenkiintoista, mikäli Yhdysvallat nyt ryhtyy yhdessä Britannian, Ranskan, Marokon ja Jordanian kanssa konsultaatioihin interventioiden mahdollistamiseksi Syyrian kansan hyväksi ilman Venäjän ja Kiinan hyväksyntää. Suurin haaste tällä tiellä lienee vakuuttaa varovainen Turkki, jonka apu lienee välttämätöntä.

Turkki puolestaan pelkää oman vakautensa puolesta, sillä se on vihollisten kaikilta puolilta saartama: Iran ja Syyria ovat jo aktivoineet PKK:n toimintaan Turkkia vastaan ja toiselta puolelta Turkkia puolestaan uhkaa Venäjä, joka pystyy myös tukeutumaan Armenian avoimeen ja Kreikan ja Kyproksen salaiseen avunantoon. Toisaalta juuri tämä saartotilanne on tärkeimpänä geopoliittisena syynä Turkille siihen, että se pyrkii avaamaan itselleen turvallisemman väylän muuttuvaan arabimaailmaan. Tämän väylän tiellä on nimenomaan Syyrian nykyhallitus. Kun Eurooppa on tukkinut Turkin tien länteen, sen on käytännössä sekä taloudellisesti että poliittisesti välttämätöntä luoda itselleen edullinen kolmikantatasapaino Euroopan, Venäjän ja arabimaailman välille. Ainakin niin kauan kuin Iranissa ei ole näköpiirissä onnistunutta vallankumousta.