Keidas nimeltä Sininen

Jordaniassa on ainakin kaksi paikkaa, joiden nimet merkitsevät Sinistä. Ensinnäkin Ammanin koillispuolella sijaitseva kaupunki Zarqa, jonka nimi merkitsee sinistä feminiinissä. Toiseksi kaukana itäisessä autiomaassa sijaitseva Azraqin keidas, jonka nimi merkitsee sinistä maskuliinissa. Samalla lailla Hamra ja Ahmar merkitsisivät punaista, Sawda ja Aswad mustaa ja Bayda ja Abyad valkeaa.

Azraq ei välttämättä paista useimmille paikkana, joka olisi jotenkin merkityksellinen matkailukohde, ainakaan sellainen, johon varta vasten lähdettäisiin. Azraqin keidas sijaitsee keskellä Jordanian itäistä autiomaata paikassa, jossa tie Jordaniasta haarautuu kahtia Irakiin ja Saudi-Arabiaan. Monille kauppiaille, rekkakuskeille ja pyhiinvaeltajille, jotka ovat matkustamassa itään kohti Irakia ja Saudi-Arabiaa tai sieltä takaisin länteen, Azraqin keidas tarjoaa levähdys-, ruokailu- ja tankkauspaikan. Joka suuntaan sieltä on satoja kilometrejä rutikuivaa aavikkoa, jota vain piikkipensaat paikoin täplittävät, autiomaan kiurut, liskot ja džinnit kansoittavat.

On kuitenkin useita muitakin syitä, joiden vuoksi Azraq on ilmiasuaan mielenkiintoisempi paikka. Ensinnäkin luonto: keitaassa sijaitsi aikoinaan yksi aavikkoalueen tärkeimmistä kosteikoista. Ikävä kyllä veden liikakäyttö keidasalueen paisuneeseen maatalouteen on johtanut kosteikon pienenemiseen vuosi vuodelta, kunnes nykyisin jäljellä on enää muutama keskuslampi ja niiden ympärillä sijaitsevat viimeiset ruovikot. Moni kerttuslaji on jo alueelta kadonnut kuivumisen myötä, mutta rytikerttusia ja silkkikerttusia on vielä joukoittain. Samoin keitaalle on levinnyt uudislajeja: valkoposkibulbuleja Irakista ja naamiokyyhkyjä Afrikan hautavajoamalaaksoa myöten. Kumpikin tuntuu nykyisin olevan Azraqissa yleinen. Monille haikaroille ja kahlaajille Azraq tarjoaa yhä ainoan suojapaikan satojen kilometrien säteellä, ja elääpä keitaassa myös useita endeemisiä kalalajeja.

Jordanian länsiosissa yleisen arabianbulbulin valkoposkinen sukulainen, valkoposkibulbuli, elää normaalisti Irakista Intiaan ulottuvalla alueella. Muuan jordanialainen ystäväni on kertonut minulle, että Azraqin valkoposkibulbulit saivat alkunsa siitä, että viranomaiset takavarikoivat lintujen salakuljettajien kuorman, johon kuului häkkikaupalla bulbuleja ja hietakanoja, ja kun eivät paikallispoliisit parempaakaan keksineet, vapauttivat kaikki linnut keitaalle. Siitä asti Azraqiin on kehkeytynyt vahva valkoposkibulbulikanta - alkuperäistä bulbulilajia ei keitaalla nimittäin ollut, sillä autiomaa eristää keidasta arabianbulbulin levinneisyysalueesta. Naamiokyyhkyt ovat sen sijaan lentäneet keitaalle ihan itse. Nykyisin niitä tavataan jo Palmyrassa ja Keski-Irakissa asti joka vuosi.

Azraqin kosteikon suojelualueen lisäksi keitaan laitamilla on myös Shaumarin luonnonsuojelualue, jossa voi havainnoida alueen alkuperäistä aroa, badiaa, siinä muodossa kuin se oli ennen kuin liialliset määrät vuohia ja lampaita jyystivät sen kaikkialta muualta aavikoksi. Shaumarissa laiduntavat keihäsantiloopit ja muut uudelleenistutetut alkuperäiseläimet. Suojelualueen aidalla huomaa kouriintuntuvasti, mikä vaikutus vuosikymmenten ylilaidunnuksella on badialle ollut. Shaumarin puolella aitaa viheriöivät mitä moninaisimmat arokasvit, ruohokasvit ja pensaat, kun taas sen ulkopuolella tulevat toimeen vain myrkyllisimmät ja vuohille kelpaamattomimmat kasvit. Shaumarissa näin myös jyrsijöiden koloissa pesiviä laulutaskuja, elegantteja kirjosiipikiuruja ja sarvikiuruja sekä aamuvarhain piilopaikastaan pakenevan hietaketun.

Azraq ei ole mielenkiintoinen paikka vain luontonsa puolesta, vaan myös kulttuurihistoriallisesti. Ensinnäkin Azraqissa ja sen ympärillä autiomaassa kohoaa viisi keskiaikaista kivilinnaa, jotka luovat maisemalle oman taianomaisen leimansa. Toiseksi, Azraqin väestöllä on varsin poikkeavia ja mielenkiintoisia alkuperiä.

Azraqin keidas jakautuu kahteen pikkukaupunkiin tai kylään. Pohjois-Azraq (Azraq ash-Shamali) tunnetaan nimellä Azraq ad-Druz, druusien Azraq. Etelä-Azraq (Azraq al-Janubi) taas tunnetaan nimellä Azraq ash-Shishan eli tšetšeenien Azraq. Nämä nimet kertovat keitaan väestön erikoisista taustoista. Pohjois-Azraqin druusiväestö tuli aikoinaan Syyriasta, jonka druusialue, Jabal ad-Druz, ei ole kovinkaan kaukana Jordanian rajasta ja sijaitsee Azraqista jotakuinkin suoraan pohjoista kohti lohduttoman mustan autiomaan halki. Pohjois-Azraq on nykyisin Azraqin suurempi osa; siellä sijaitsevat myös Azraqin linna, pankki, valtion majatalo ja muita fasiliteetteja.

Etelä-Azraqin väestöstä suuri osa on tšetšeenejä, jotka pakenivat Venäjän imperiumin toimeenpanemista kaukasialaisten kansanmurhista 1800-luvun loppupuoliskolla, päätyen turvaan silloisen Osmanivaltakunnan alueille, joihin nykyinen Jordaniakin kuului. Jordanian tšetšeenit, samoin kuin vielä suurempi kaukasialaisdiaspora, tšerkessit, ovat säilyttäneet hyvin kaukasialaiset perinteensä ja ylläpitävät niitä aktiivisesti, tuntien kunniaa alkuperästään. Monet ovat myös ulkonäöltään selvästi keskivertoarabeja vaaleampia ja heillä on usein siniset tai vihreät silmät. Etelä-Azraqissa paikalliset pojat ovat maalanneet Tšetšeniaa ja sen kansallista vapaustaistelua muistavia graffiteja kylän keskusaukiota ympäröiviin muureihin. Niissä lukee nyt Noxchi (Nooan kansa) ja Marsho (vapaus), jotka ovat keskeisiä tšetšenialaisen kansallisliikkeen käsitteitä.

Maailma on totisesti myös pieni, koska yksi tšetšeeneistä, joka työskentelee biologisena tutkijana suojelualueilla, Jordanian kuninkaallisen luonnonsuojeluyhdistyksen palveluksessa, osoittautui jo entuudestaan tuntemani jordaniantšetšenialaisen toimittajan ja tutkijan nuoremmaksi serkuksi. Päädyinkin sitten lounastamaan koko kuninkaallisen luontoyhdistyksen väen kanssa vesimeloneja, naania ja kahvia, ja keskustelemaan sekä kansojen vaiheista että Jordanian ympäristönsuojelun ja ekoturismin tulevaisuudesta.

Hoidettuani asioitani Azraqin keitaalla siirryin toisenlaisten työasioiden pariin Kuolleellemerelle. Siellä oli yli 50 astetta lämmintä varjossakin, mutta siitä huolimatta arabianbulbulit, isopurppuramedestäjät ja palmukyyhkyt riehuivat iloisina palmulehdoissa ja akaasiapensaissa. Kuolleenmeren maisemat ovat perin afrikkalaisia, erilaisia kuin ylängöllä, jossa Amman sijaitsee. Ei ihmekään, koska ovathan Jordanin laakso ja Kuollutmeri jatketta Afrikan suurelle Hautavajoamalaaksolle, jonka osa myös Arabiaa ja Afrikkaa erottava Punainenmeri on. Oli siellä myös vatsatanssia ja vesipiippua tarjolla.

Kissojen virne

Syyriassa Venäjän ja Iranin tukema raakalaishallinto jatkaa ihmisten julmaa tappamista maailman katsellessa vierestä, väännellessä käsiään kiusaantuneena ja löpistessä talouden trendeistä Bilderberg-kokouksessa, johon Suomesta on kutsuttu kolme Ollilan kaveria ja Ollila itse. Hyvinkäällä jälleen yksi seonnut nuorukainen päästeli höyryjä katolta, eikä takuulla jää viimeiseksi, ainakaan päätellen siitä, mitä fasistisilla foorumeilla päivittäin kirjoitellaan. Euroopan kuume on yhä vain nousussa.

Sillä välin vietin viikon Shropshiren kreivikunnan idyllisellä maaseudulla Englannin ja Walesin rajaseudulla. Matkalla oli tietysti vakava opiskelutarkoitus, mutta opetusjaksojen ulkopuolella ehdin myös tutustua useisiin viehättäviin maalaispubeihin sekä nähdä uusina Iso-Britannian maapinnoina puukiipijän ja kirjosiepon. Yhtä sateista päivää lukuun ottamatta ilmoja piteli varsin miellyttävästi. Aurinko paistoi, Cheshiren kissat virnuilivat, tammet viheriöivät ja lukemattomien mustarastaiden, punarintojen ja peukaloisten riemukas laulu sekä sepelkyyhkyjen huhuilu sekoittuivat pyssyjen ja kaasukranaattien paukkeeseen.

Kuningatar Elisabethin 60-vuotisen hallintokauden juhlallisuudet ovat tuoneet katujuhlia pienimpiinkin brittikyliin ja isänmaalliset alamaiset ovat koristelleet talojaan ja puutarhojaan miljoonin pienin unionijaskoin. Muistelin nostalgisesti teinivuosiani, jolloin olin suuri anglofiili ja brittiläisen imperialismin ihailija. Kuvittelin silloin, että Englanti olisi ollut jotenkin oleellisesti parempi siirtomaavalta kuin kilpailijansa. Silloin en ollut vielä lukenut kunnolla sepoy-kapinasta enkä lukemattomista muista brittien sikailuista maailmalla. Ei se toki heistä tee keskimäärin kilpailijoitaan pahempaa, muttei kyllä erityisemmin parempaakaan.

Minun pitäisi olla yhtä aikaa seminaarissa Romaniassa ja vuosittaisella kesäretkellä Libanonissa. Molemmista kysellään perään, mutta minä istunkin sateisessa Helsingissä, keräilen kokoon pikkutietoja minua vastaan tehdyistä tietomurtohyökkäyksistä ja uppoudun välillä Akuninin vuoteen 1941 sijoittuvan vakoiluromaanin vironnokseen. Koko ajan ei voi matkustaa. Mutta pian taas.

Maailma kylässä ja muuta

Viikonloppuna oli taas maailma kylässä Kaisaniemen puistossa ja Rautatientorilla. Ohjelmassa oli tällä kertaa paljon mielenkiintoista mm. arabikeväästä ja Afganistanista. Lisäksi oli tietysti teltoittain ja kojuittain erilaisia kansalaisjärjestöjä, etnisiä ruokakioskeja, punaisen ja vihreän eri sävyjä edustavia poliittisia järjestöjä, kristillisyyttä eri paketeissa sekä muitakin uskontoja harekrishnoista erisukuisiin joogalentäjiin.

Bongasin myös Vapaan Syyrian lipuilla ja pinsseillä liputtaneen kioskin, jossa syyrialaissyntyinen perhe myi kahvia ja suklaakakkuja eikä kovin paljon puhunut politiikkaa, mutta kojun ulkopuolella syyrialainen nuorimies sitten hehkutti heidän puolestaan. Ja myös Ogadenin kansallinen vapautusrintama näytti olevan edustettuna, samoin kuin joku Sierra Leonen alue tai puolue, jolla on identtinen lippu Liivinmaan kanssa.

Edellisessä kirjoituksessani kerroin Istanbulin jalkapallohuumasta ja suunnitelmastani aloittaa helatorstaiaamu tornista. Tuona aamuna kuitenkin satoi kaatamalla, joten käänsin kylkeä ja vääntäydyin sitten päivällä laiskoteltuani iltapäiväksi Zinnkelleriin. Bruuverissa pääsin todistamaan suomalaista jääkiekkohulluutta. Valitettavasti suomalaisuho vähän myöhemmin luhistui noloon nelossijaan ja slaavit veivät kolmoisvoiton.

Asioita, joita olen saanut aikaan: Olen juonut kahvia ja syönyt taateleita. Olen kuunnellut Meiko Kajin lauluja. Olen arvostellut liian kauan mukanani raahaamani tutkielman, jotta en olisi vastuussa siitä, että kyseinen opiskelija ei saakaan tarvitsemiaan papereita ajallaan. Käteeni juuttui myös eurolla Henri Lhoten kirja Saharan kalliopiirroksista sekä Boris Akuninin toisen maailmansodan aikaan sijoittuva vakoiluseikkailu Spiooniromaan. Akuninin tuotannon virontaminen on jatkunut ilmeisesti yhtä kiihkeällä tahdilla kuin mies ehtii kirjoittaa lisää - Venäjän opposition ideoinnin lomassa. Hänen tuotteliaisuutensa on ihailtavaa, tai sitten huhut siitä, että hänellä olisi jo oppipoika työnsä jatkajaksi, pitävät paikkansa. Suomeksi Akuninia ei edelleenkään ole käännetty enää Patasotilaan jälkeen, mikä on sääli.

Olen lukenut nimimerkki Peter Wingen tuotantoa, joka ei ole mitään maailmankirjallisuuden helmiluokkaa, mutta josta kiinnostuin huomatessani, että Winge oli todellisuudessa senaattorin poika Åke Frey, diplomaatti, joka toimi muun muassa Suomen suurlähettiläänä Ankarassa. Muistin silloin, että kirjastoni jäämistöperukoilla oli Wingen tuotantoa ja niin totisesti olikin. Winge - samaan tapaan kuin toinen useimmilta unohtunut suomalainen vaikuttaja, joka kirjoitti 50-luvulle sijoittuvia dekkareita, nimittäin Vilho Helanen - on kirjoissaan moralistisen oikeamielinen ja Suomi näyttäytyy muutenkin hieman lapsekkaana mutta kirkasotsaisena nuorukaisena (tai neitona) suuren maailman konspiraatioiden keskellä.

Jatkoksi voi sitten siirtyä 2000-luvulle ja lukea Andres Herkelin muistelmia Azerbaidžanista ja Marko Mihkelsonin analyysiä Venäjästä valkeudessa ja varjossa. Suomalaisista idän ymmärtäjistä paras hiljattain lukemani oli Anna-Lena Laurénin Vuorilla ei ole herroja, alun perin ruotsiksi ilmestynyt Kaukasian kansoja käsittelevä matkakuvaus, joka on suomalaisen kirjoittamaksi harvinaisen hyvin perillä alueesta. Tuo onkin ainoa aluetta kohtuullisesti ymmärtävä 2000-luvun suomalaisteos, sillä jopa muuten erinomaisen terävä ja Venäjän-tutkijoidemme kärkikaartiin lukeutuva Arto Luukkanen ei ole kirjassaan Georgian sota onnistunut juurikaan ymmärtämään Georgiaa, vaan Venäjä-kriittisyydessäänkin käsittelee aluetta venäläisittäin ehdollistuneesti, ottaen kontrastiksi vain amerikkalaistyyppistä "läntistä" näkökulmaa.

Papukaijoja ja jalkapalloa

Palattuani kuukausi sitten Tunisiasta olen viettänyt aikaani tiiviisti Suomen etelärannikolla, kunnes viime perjantaina lennähdin viikonlopunviettoon Istanbuliin. Siellä olikin jo täyskesä. Lokit parveilivat kalastusalusten vanavedessä Bosporin välkehtivillä aalloilla ja alppikiitäjät kirkuivat Sultanahmetin ja Aksarayn taivaalla sekä hyörivät yhdessä vaatimattomampien pikkuserkkujensa tervapääskyjen kanssa Galatan tornin ympäri. Eksoottisempaa kaupunkilinnustoa edustivat Gülhanen puiston isokauluskaijat, jotka ovat kotiutuneet Istanbuliin pienempien kauluskaijojen ja Euroopan portille saakka ehtineiden pihamainojen seuraksi.

Söimme ja joimme kylliksemme. Kebabia Hamdissa ja tuoretta doradoa Kultaisen sarven rannalla, meribassia ja punamulloja Nevizadella ja pitkien Istiklalin sivukaduilla vietettyjen öiden jälkeen aamiaiseksi perinteistä linssikeittoa.

Galatan tornilla taivaalta iskeytyi äkkiä Nokian kännykkä katukiveykseen vain muutaman sekunnin päähän minusta ja ystävästäni ja pirstoutui kadulle. Jos se tuolta korkeudelta olisi pudonnut jommankumman päähän, siinä olisi voinut tulla kuhmua pahempaa jälkeä. Hasardit eivät jääneet taivaalta putoileviin kännyköihin vaan niitä aiheuttivat myös jalkapallofanien polttamat valosoihdut, joiden savu täytti Nevizaden ja Kalabasaarin baari- ja ravintolakadut ajoittain niin sakeana, että ravintoloitsijat joutuivat evakuoimaan väen terasseilta yläkertoihin.

On syytä valistaa tässä yhteydessä lukijaa siitä seikasta, että turkkilaiset ovat jalkapallohulluja. Tuona lauantaina sattui istanbulilainen Galatasaray voittamaan jonkin tärkeän matsin niin ikään istanbulilaista Fenerbahçea vastaan. Niinpä ollessamme kahvilla Taksimin laidalla havaitsimme äkkiä aukion ja koko Istiklalin muuttuvan jonkinlaisiksi sotatantereiksi, kunnes liput ja jalkapallojoukkueiden tunnukset paljastivat kyseen olevan tietysti jalkapallosta. Ei mikään politiikkaan tai uskontoon liittyvä olisikaan saanut Istanbulin katuja yhtä sekaisin. Poliisi joutui varmistamaan, että joukkueiden kannattajat pysyvät erossa toisistaan ja niinpä Istiklalin alue jätettiin Galatasarayn yksinoikeudeksi. Juhlinta jatkui aamuyöhön. Sunnuntaiaamuna olikin kaupungissa kovin vaisua.

Suomessa vietetyt viikot ovat olleet sellaisia, ettei aika ole riittänyt edes pyykinpesuun, joten pahimmillaan olen joutunut ostamaan Aleksin hinnoilla kassillisen uusia paitoja, boksereita ja sukkia. Kevät on edennyt huomaamatta Suomessakin niin pitkälle, että etsin kuumeisesti kalenteristani tyhjiä päiviä, jotta ehtisin kotimaassakin luonnon helmaan, ennen kuin on jo kesä. Onneksi edessä häämöttää helatorstai. Ehkäpä silloin aamu silloin alkaa tornista ja ilta päättyy pyykkitelineille.

El Kéf

El Kéf on Länsi-Tunisian kukkulaisessa maisemassa vuorella sijaitseva kaupunki, jossa on näyttävä medina ja joka siirtomaa-aikana toimi ranskalaisten kukkula-asemana. Korkeamman ilmanalan viileys miellytti koloniaaleja erityisesti kesäkuumuuden aikaan, ja sen huomasi iltaisin auringon laskiessa, sillä terasseilla tuli kylmä ja piti vetää liiviä ja takkia päälle.

Tunisilaiset kontaktimme ylistivät meille El Kéfiä ja luonnehtivat sen asukkaita mitä ystävällisimmiksi ja taiteellisimmiksi. Ilmeisesti tällainen maine kéfiläisillä Tunisiassa on, sillä se oli kirjattu opaskirjaanikin. Ensimmäisenä iltanani sain kuitenkin huonon ensivaikutelman eräältä kolmikymppisten miesten seurueelta, joka esitteli minulle henkitoreissaan verisenä kuolevaa siiliä. Kun ihmettelin, oliko se jäänyt auton alle vai mitä oli tapahtunut, ilmeisen humalainen tai ehkä hampputuotteita poltellut piknikporukka julisti löytäneensä siilin ja viiltäneensä siltä kurkun auki, koska halusivat grillata siilin, sehän oli ilmeinen porsas, ja he olivat muslimeja, jotka syövät sianlihaa. Ilmaisin heille, että minusta touhu oli julmaa eläinrääkkäystä eikä uskonnon rienaus ollenkaan hauskaa.

Jos tämä välikohtaus jätetään laskuista, sain toki muista kéfiläisistä myönteisen vaikutelman. En tiedä olivatko he keskimäärin ystävällisempiä tai taiteellisempia kuin muut tunisialaiset – jotka kaikki ovat minusta olleet ystävällisiä ja taiteellisia – mutta ainakin he ovat ylpeää ja omanarvontuntoista porukkaa. El Kéf on ollut monta kertaa vastarinnan keskus, myös itsenäisyysliikkeessä Ranskan siirtomaavaltaa vastaan ja viime vuonna kansannousussa Ben Alin hallintoa vastaan. Lukemattomat graffitit muistuttivatkin Kéfissä vallankumouksesta kolmella kielellä.

Kuten Soussessa ja Bizertessä, maksoin myös Kéfissä naurettavan edullisia hintoja kaikesta, niin hotelleista kuin aterioistakin. Olin ainakin neljä tähteä ansaitsevassa alppihotellissa ja maksoin siitä 40 dinaaria (20 euroa) yöltä. Bizertessä olin 20 dinaarin hotellissa ja Soussessa maksoin 30 dinaaria Cornichella olleesta rantahotellista. Joten juuri nyt on mitä erinomaisin aika matkustaa Tunisiaan ja varsinkin matkustella siellä pääkaupungin ulkopuolella; maahan on erittäin turvallinen ja siellä on lähes koko maan kattava länsimainen infrastruktuuri hyvine teineen, huoltoasemineen, kauppoineen ja palveluineen.

En ehtinyt olla El Kéfissä paria tuntia pidempään kun minulla jo oli paikallisia ystäviä, jotka olivat paljon mukavampaa väkeä kuin siilintappajajoukkio. Tutustuin pariin paikalliseen opiskelijaan, joista yksi oli ollut maanantain mielenosoituksissa Tunisissa ja osoitti minulle valokuvistani tuttujaan, mm. kéfiläisen mielenosoittajaporukan organisoineen opettajansa. Opiskelija itse oli joutunut poliisin pieksemäksi ja tilapäisesti pidättämäksi ilman syytä, mutta vapautettu pian, ja opettaja oli kotona Kéfissä tehnyt asiasta suuren numeron – opiskelijansa kunniaksi tietysti.

Uusien tuttavieni toimesta kehkeytyi varsin kaoottinen viimeinen matkapäivä Kéfissä. Poukkoilimme kahvilasta ja baarista toiseen. Illalla kaksi tunisialaista jalkapalloklubia otti yhteen ja nuoriso oli villinä siitä ilosta, raahaten esiin koko repertuaarin hoilotuksineen, lippuineen, heimotunnuksineen ja autontorvensoittoineen, eräänlaista sijaistoimintaa vallankumouksen tekemiseen. Ottelua seurattiin kahvilaterassin televisioista ja poltettiin ärgileä. Täyspäiväisen päämäärättömän lonnimisen vuoksi peruuntui suunnitelmani käydä viimeisenä päivänä sotahistoriasta tunnetussa Kasserinen solassa. Vallankumouksen hengestä oppimisen kannalta päivä varmaan kuitenkin tuli käytetyksi paremmin. Illalla ajoin Kéfistä Tunisiin ja seuraavana päivänä palautin vuokra-autoni ja lensin Istanbuliin.

Istanbulissa kevät oli edennyt jo siihen pisteeseen, että ihmiset kulkivat Sultanahmetin ja Sirkecin terasseilla teepaidoissa, vaikka illalla tuli viileämpää. Söin köfteä, join Efesiä ja kokosin kasaan Tunisian aineistoja. Käyn Istanbulissa varsin usein, yleensä läpikulkumatkoilla, mutta siellä voisi useamminkin viettää vaikka viikonloppuja, etenkin kun Suomesta on päivittäiset suorat lennot tähän Euroopan toiseksi tai kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin, jolla uskomattoman värikäs useamman tuhannen vuoden kulttuurihistoria. Suurista turistimääristä huolimatta Istanbul ei ole ylihinnoiteltu ja kaupungin valtava koko ja monimuotoisuus takaavat uutta löydettävää vaikka kuinka monelle matkalle.

Suomeen saapuessani vastassa oli tihkusadetta ja kylmää viimaa, mutta näin silti jo matkalla lentokentältä kaupunkiin neljä töyhtöhyyppää. Ehkäpä se kevät vähitellen tännekin.

Vallankumouksen henki

Tunisian ja Libanonin väliset déjà vu -kokemukset sen kuin jatkuvat. Tunisiassa tuntuu olevan jokseenkin yhtä helppoa hankkia paljon uusia ystäviä monenlaisista piireistä kuin Libanonissa. Libanonissa pärjää millä tahansa kolmesta kielestä – arabiaksi, englanniksi tai ranskaksi – kun taas Tunisiassa pitäisi joko arabian tai ranskan olla vahva; hyvää englantia osaavia on harvassa ja he ovat pääasiallisesti turistialalla toimivia häsläreitä tai sitten teinejä, mikä kertoo siitä, että englannin asema on täälläkin nousussa koulujen ja internetin kautta.

Niin kauan kuin matkustin syyrialaisen kanssa, puhuttiin tietysti pääasiassa arabiaa, mutta nyt kun olen omillani, olen alkanut kompensoida heikon arabiani ja heikon ranskani yhdistämällä niistä kummallisen sekakielen, joka sujuu ajoittain varsin hyvin. Tunisiassa ja ehkä muissakin Maghrebin maissa sillä varmaankin pärjää varsin hyvin, ja ehkä myös joissain Pariisin ja Marseillen maahanmuuttajalähiöissä ja Itä-Beirutissa, mutta muualla maailmassa lauseeni olisivat käsittämättömiä. Hämmästyttävän hyvin tulen ymmärretyksi ja se, että ihmiset vastaavat täysin vakavalla naamalla, on selitettävissä ainoastaan sillä, että monet paikallisetkin puhuvat tämäntapaista sekakieltä.

Sunnuntaina tapasin sousselaisen kontaktini, joka osoittautui taloustieteiden opiskelijaksi ja oli sen näköinen kuin ei olisi nukkunut moneen päivään. Monen nettiaktivistin tavoin hän oli livenä ujo ja hermoileva, ikään kuin viihtyisi avattaressaan paremmin kuin oikeassa kehossaan. Pian tapaamisen jälkeen kaasutin taas jo pohjoista kohti. Tein kuitenkin sellaisen kiertolenkin, että ajoin käytännössä Cap Bonin ympäri ja pysähdyin matkalla moneen paikkaan Korban laguuneille, joissa olikin kosolti flamingoja, haikaroita, marmorisorsia, kaitanokkalokkeja, hietatiiroja, pitkäjalkoja, pääskykahlaajia ja muuta mukavaa. Illaksi ehdin takaisin Tunisiin, josta olikin jo soiteltu perään, kun olin melkein kaksi päivää poissa boheemipiirien riennoista.

*   *   *

Maanantaiaamuni alkoi kyynelkaasulla ja pampuilla. Olin varautunut marttyyrien päivän mielenosoituksiin ja niistä leimahtaviin mellakoihin hyvin hankkimalla itselleni huoneen parvekkeella, joka toimi optimaalisena kuvauspaikkana suoraan Avenue Habib Bourguiban keskipaikkeille, jossa demonstrantit ottivat yhteen mellakkapoliisin kanssa. Useaan otteeseen jouduin suojautumaan sisätiloihin ja pesemään kyynelkaasua silmistäni, mutta tulipahan hyviä kuvia. Tunisialaisen ystävän ehdittyä paikalle lähdimme kiertämään autolla keskustaa ja jouduimme useaan otteeseen keskelle mellakkapoliiseja pakenevia mielenosoittajia tai kivien peitossa olevia katuja.

Lopulta tapasimme kahvilassa älykkö-toimittajattaren, jolta on juuri ilmestynyt useita islamismia käsitteleviä artikkeleja yhdessä Tunisian politiikkaa ja yhteiskuntaa käsittelevistä intellektuellilehdistä. Suomessa sellaisia ei taida olla Ny Tidin ja Kanavan lisäksi ainuttakaan – mainittakoon, että Tunisiassa on vain tuplasti enemmän asukkaita kuin Suomessa ja silti Suomi tuntuu olevan tässä suhteessa se, joka on kehitysmaa. Tapasimme myös nuoren valokuvaajattaren, joka hänkin on aktivisti.

En enää muista niin tarkkaan, mikä oli Tunisian huivitilanne matkustellessani maassa ensimmäisen kerran, mutta nyt huomiotani kiinnittää se, että kaikesta islamistivalituksesta huolimatta Tunisian nuorista naisista suurin osa kulkee hiukset paljaina ja länsimaisissa vaatteissa. Vanhemmista naisista enemmistöllä on sen sijaan erilaisia huiveja. Tilanne ei ole tämä pelkästään Tunisissa, vaan suunnilleen samat suhdeluvut näyttävät vallitsevan myös Soussessa, Hammametissa, Bizertessä ja provinssien pikkukaupungeissa – jopa islamilaisen konservatiivisuuden keskuksessa Kairouanissa.

Tätä taustaa vasten kävin maanantaina iltapäivällä jälleen yhden monista erittäin pessimistisistä keskusteluistani tunisialaisten kanssa, tällä kertaa al-Manarin alueen nuorison suosimassa Brooklyn-kahvilaravintolassa, seuranani kaksi mitä viehättävintä korkeasti koulutettua nuorta naista, joista toinen opettaa tilastollista analyysiä kahdessa eri yliopistossa ja toinen on yksityissektorin töissä. Heidän äärimmäistä pessimismiään ja islamistikammoaan kuunnellessa ei voinut välttää surullisia mielleyhtymiä Libanoniin.

Tuo keskustelu olisi hyvin voitu käydä falangistien kanssa habitukseltaan identtisessä kahvilassa Achrafiyéssä, ja tytötkin olisivat saattaneet näyttää tyylikästä pukeutumista ja aurinkolaseja myöten samoilta. Nyt vain kyseessä olivat muslimitytöt, joista toinen vieläpä muistutti siitä, että hän on oikeasti hyvin uskonnollinen, muttei voi sietää islamisteja, jotka yrittävät monopolisoida sen, mitä islam mukamas on, ja käyttää uskontoa hallitsemisen välineenä.

Ymmärrän heitä ja heidän pelkojaan islamisteja kohtaan. Samalla juuri tämä syvä pessimismi, maailmanlopun maalailu ja ääretön epäluottamus ovat niitä tekijöitä, jotka ovat repimässä yhteiskuntaa kahtia. Tunisiassa lähes kaikki nuoret, joiden kanssa puhun, toistavat identtisiä kauhutarinoita islamisteista. Voisi ihmetellä, mistä kaikki ne äänet Nahdhalle sitten tulivat, ellei ottaisi huomioon sitä, että koulutettu kaupunkilaisnuoriso on kuitenkin aina vähemmistö väestöstä, kun taas pohjimmiltaan konservatiiviset epäpoliittiset ihmiset (ml. Nahdhan äänestäjät) ovat enemmistö.

Lisäksi tunisialaista keskustelua vaivaa lähes patologinen usko salaliittoteorioihin, joka on tyypillistä kaikkialla arabimaailmassa, mutta Tunisian hyvin koulutetussa ja kulttuurisesti länsimaisessa keskusteluilmapiirissä se jotenkin absurdisoituu entisestään. Esimerkiksi nämä kaksi äärimmäisen länsimaista, korkeasti koulutettua ja hyvin toimeentulevaa tyttöä insistoivat salaliittoteoriaa, jonka mukaan koko arabimaailman islamisointi Saudi-Arabian malliin on itse asiassa Yhdysvaltain ja Euroopan hanke, jota hoitamaan on värvätty Qatar ja Turkki, ja jonka äänitorvena toimii "CIA:n ohjailema" al-Jazeera.

Motiivit kuulemma ovat, että islamistien hallinnassa saadaan vakautta ja öljyä, kuten Saudi-Arabiasta, johon kaikki länsimaat ovat tyttöjen mielestä täysin ihastuneet, ja kun arabimaat ovat kaikki islamistien hallinnassa, länsimaat voivat karkottaa islamistit takaisin niihin. Lisäksi islamistien tukeminen on Israelin salajuoni, koska se haluaa polarisoida kaikki arabimaat ja ajaa ne Irakin kaltaiseen sisällissotaan. Yhdysvallat ajaa aina ja kaikkialla Israelin asiaa, vaikka esittäisi muuta.

Mielenkiintoisempaa on se, että heidän mukaansa – kuten monien aiemmin tapaamiemme intellektuellien ja teatterilaisten – salafilaiset ovat ”Nahdhan varjopoliiseja”, jotka toimivat sisäministeriön siunauksella ja tarkoituksena rakentaa maahan uusi islamistinen pelon ilmapiiri, Saudi-Arabian uskonnollisen moraalimiliisin tapaan. Olin aamulla nähnyt Bourguiban avenyyllä keppien kanssa huitovia siviilejä, mutta eivät he salafilaisia olleet, vaan ravintoloiden palkkaamia omaisuuden suojelijoita. Itse asiassa, en nähnyt aamun mielenosoituksissa yhtään islamisteja. Ei ihme, tytöt totesivat, koska islamistithan ovat nykyään hallitus.

Maanantai-illaksi ajoin pohjoiseen Bizerteen ja asetuin sinne taloksi. Tutustuin sekä iltaiseen että aamuiseen vanhaan satamaan ja medinaan. Tänään jatkoin sitten Ichkeuljärven kansallispuistoon. Valitettavasti kevät on vienyt vesilintumassat Eurooppaan ja jäljellä oli lähinnä loputtomasti nokikanoja, silkkiuikkuja ja muutamia haikaralajeja. Kaikenlaista pientä kivaa tuli kuitenkin nähtyä.

Ichkeuljärvi on kärsinyt pahasti siitä, että jokien patoamisen myötä suolatasapaino on muuttunut, mikä taas on johtanut siihen, että suolapitoisempaan veteen sopeutunut mutta linnuille ravinnoksi kelpaamaton kasvi on vallannut Ichkeuljärven ja tuhonnut sen alkuperäisen makeavetisen vesikasvin, jota linnut söivät, lähes sukupuuttoon. Sorsien, hanhien ja muun linnuston määrät ovat pudonneet murto-osaan menneistä ajoista.

*   *   *

Yritän blogissani yleensä olla varsin pidättyväinen ystävistäni kertoessani ja ainakin pitää heidän henkilöllisyytensä salassa, koska useimpien heistä uskon toivovan enemmän tätä. Osa lukijoista haluaisi varmaan kuulla mieluummin kiehtovia henkilökuvia kuin luetteloita käymistäni kaupungeista ja lintupaikoista, etenkin kun niin monet tuntemani ihmiset ovat mitä mielenkiintoisimpia persoonia. No, yritän tyydyttää ihmistarinoita kaipaavia edes tuntemattomiksi jäävillä tuttavuuksilla, jotka katoavat elämästäni yhtä pian kuin ilmaantuivat. Edellisessä kirjoituksessa kerroin Soussessa tapaamastani jalattomasta vanhuksesta. Nyt kerron nuoresta pojasta, joka liftasi autossani Béjan ulkopuolisesta liikenneympyrästä noin 27 kilometrin päähän Bou Salemin kaupunkiin.

Ajaessani ulos Béjasta ja tullessani liikenneympyrään jouduin hidastamaan lukeakseni oikein kyltit, koska olin matkalla El Kéfiin (josta käsin tätä kirjoitan), ja tänne päästäkseni minun oli suunnattava Jendouban suuntaan. Kyltin alla poika viittilöi minulle, joten avasin oikean puolen ikkunan ja sanoin olevani menossa Jendoubaan ja sieltä El Kéfiin. Hän sanoi sen olevan täydellistä itselleen, koska oli menossa Bou Salemiin, joka oli matkan varrella. Päästin hänet sisään ja hän pyyteli anteeksi ikään kuin olisi kovastikin vaivannut minua.

Poika oli jotain välillä 18—21, tavallisen näköinen, päässä lippalakki, yllä huppari ja farkut. Hän näytti kuitenkin vakavalta ja ensin ajellessamme vihreän kukkulamaaston halki, jota siellä täällä täplittivät oliiviviljelmät tai mäntymetsiköt, hän oli täysin vaiti. Suomessa se olisi ollut normaalia, mutta tässä osassa maailmaa tuollainen hiljaisuus on aivan tavatonta. Auton levysoittimesta tuli Amr Diabia ja poika nyökytti päätään sen tahdissa, katse tiiviisti eteen tielle suunnattuna.

Yhtäkkiä hiljaisuus katkesi hänen kysyessään puhunko englantia. Sanoin osaavani englantia, mutta arvelin tähänastisen kokemukseni perusteella, että hänelle on parempi puhua edellä kuvaamaani arabian ja ranskan seosta. Hän kuitenkin yllätti minut puhumalla erinomaista englantia, parempaa kuin kukaan tähän asti tapaamani tunisialainen. Hän ei missään vaiheessa kysynyt nimeäni eikä mistä maasta olen kotoisin, mikä sekin on täysin tavatonta täälläpäin maailmaa, vaan sen sijaan piti minulle pitkän luennon Tunisian politiikasta, kulttuurista ja vallankumouksen hengestä, sekä siitä kuinka tuo henki on menetetty, ja tulevaisuus sen mukana.

Tämä luento ei ollut monologi, vaan pikemminkin yksipuolisesti etenevä dialogi. Se alkoi muutamalla kysymyksellä, jotka hän esitti minulle, ja kun vastasin melko kliseisesti pitäväni Tunisiasta, pitäväni vallankumouksesta ja sen jälkeisestä ilmapiiristä ja tietysti tunisialaisista ihmisinä, hän nyökytteli hieman ylimielisen tietäväisesti, ja tuntui äänettömästi sanovan: ”Niin, niin, taas yksi ulkomaalainen.” Hän oli päättänyt valistaa minua, joten alkukysymystensä jälkeen osakseni tuli lähinnä noteerata se, mitä hän sanoi. Ja hän oli erinomainen puhuja, monien arabien tavoin erittäin lahjakas ja suorastaan runollinen retoriikassaan.

Käytännössä hän kertoi olevansa pettynyt aivan kaikkeen ja kaikkiin. Bourguiba oli ollut varas, Ben Ali oli ollut varas ja roisto, ja vallankumouksen jälkeen kaikki puolueet ovat osoittautuneet samanlaisiksi. He repivät kansansa kappaleiksi, luovat toisistaan viholliskuvia. Islamistit yhtäällä, vasemmisto toisaalla, ja niin edelleen. Hän ei tietenkään tiennyt, että olin runsaan viikon kuluessa kuullut tämän pessimistisen näkemyksen ja yleisen pettymyksen kymmeniltä erilaisilta tunisialaisilta.

Kun poika puhui vallankumouksesta, hän puhui ”meistä”. Ne ”me”, jotka olivat tehneet vallankumouksen, käsittivät hänen mielestään lähinnä kolme ryhmää: ”ultrat”, jotka olivat jalkapallofaneja; opiskelijat ja nuoriso; sekä työttömät, jotka vaativat töitä ja leipää. Nämä kolme ryhmää tekivät vallankumouksen, mutta aivan muut tahot – ulkomailta tulleet ja rahoitetut poliitikot – varastivat sen jälkeen vallan. Poliisit ovat varkaita. Poliiseja ohittaessamme poika kiroili ja esitti halveksuntansa. Armeijakaan ei kuulemma tee mitään.

Tapa, jolla poika puhui minulle, oli kohteliaan alun jälkeen merkillisen autoritatiivinen ja luennoiva. Vaikka hän näytti enemmän teiniltä tai jalkapallon katselijalta ja puhui kadun metaforilla – käyttäen erittäin rankkaa kieltä maansa johtajista sekä ennen että jälkeen vallankumouksen, samoin kuin viranomaisista ja muista auktoriteeteista – hänen puheissaan oli erittäin koulutetun tuntuinen ja analyyttinen rakenne. Hän myös käytti sofistikoituneesti käsitteitä ja vertauskuvia selittäessään yhteiskuntaa ja politiikkaa. Keskimääräinen samanikäinen suomalainen ei puhuisi tuolla tavalla.

Keskustelun alussa, kun hän kysyi minulta mitä mieltä olin tunisialaisista, ja annoin kohteliaan kehuvan vastauksen, hän julisti, että oikeasti tunisialaiset ovat ymmärtämätöntä roskajoukkoa, joka ei ansaitse mitään muuta kuin diktatuurin, ja päästyään yhdestä, sen he tulevat myös saamaan uudelleen, mutta sitä ennen nähdään Irakin kaltainen valtataistelu. Reagoidessani tähän, että hänen näkemyksensä oli kovin synkkä, hän vastasi: ”Minä olen arabi ja jos minä joudun sanomaan näin omasta kansastani, sinun on parasta vain uskoa.”

Oletan ymmärtäväni miksi joku niin nuori puhuu tuntemattomalle ulkomaalaiselle tuohon sävyyn. Hän on poika, joka on niin lyhyessä ajassa nähnyt, kokenut ja tehnyt niin paljon ja niin suuria asioita, että hänestä on tullut liian nopeasti aikamies. Sen näkee katseesta ja kuulee äänestä.

Hän ei ollut kyynikko. Kyynikot eivät pety, koska he eivät alun perinkään uskoneet mihinkään. Sen sijaan tämä poika oli idealisti, joka on pettynyt ja disillusoitunut. Pohjimmiltaan idealisti ottaa sellaisen paljon raskaammin kuin pohjimmiltaan kyynikko. Siinäkin suhteessa hän inkarnoi varsin hyvin vallankumouksen henkeä.

Eräässä kohdassa hän huokasi: ”Et tiedä yhtään, mitä tässä maassa tapahtuu”, ja pehmensi sitten sanomaansa toteamalla puhuvansa sinä-passiivissa, ja ettei hänkään tiedä, mitä tässä maassa tapahtuu. Poliisit käyttävät kyynelkaasua ja pamppuja aseettomiin mielenosoittajiin. Kaikki on takaisin lähtöruudussa, Ben Alin ajat ovat jo palanneet. Tähän totesin olleeni maanantaina paikalla Tunisissa ja kuvanneeni mitä siellä tapahtui. ”Ihanko totta?” hän sanoi, ja se tuntui muuttavan hänen käsitystään turistista, jolle oli pitänyt pitkää luentoa.

Runsaat parikymmentä kilometriä kukkulaista ja mutkaista tietä kuluivat joka tapauksessa kuin siivillä ja yhtäkkiä olimme Bou Salemin laidalla. Hän pysäytti minut, kiitti hyvin kohteliaasti hymyillen ja kätellen, ja sanoi ulos autosta noustessaan: ”Muista kertoa ihmisille Euroopassa, mitä sanoin, ja varmista, että ihmiset näkevät ne kuvat, joita otit mellakoista.”

Olin pari sekuntia liian häkeltynyt, koska kun mieleeni tuli kysyä, mikä hänen nimensä oli, häntä ei näkynyt enää missään. Hän oli kadonnut yhtä äkkiä kuin oli ilmaantunut auton ikkunaani Béjassa. Oli kuin häntä ei olisi ollutkaan. Minusta tuntui pian tuon jälkeen kuin olisin tosiasiassa puhunut džinnille, jonkinlaiselle vallankumouksen hengelle, joka typifioi yhden kokonaisen sukupolven kokemusta, hetkellistä historiallista suuruutta ja sen jälkeistä disilluusiota.

On ehkä tarkoitettu, että joidenkin ihmisten tiet risteävät tällä tavoin, ja samalla kuitenkin tarkoitettu, etteivät edes heidän nimensä tule toisilleen tunnetuiksi. Ehkä osanani on aina oleva tavata mielenkiintoisia ihmisiä, tai sitten tavalliset ihmiset ovat mielenkiintoisia, kunhan heitä vain kuuntelee.

Saapuessani El Kéfiin joku oli kirjoittanut spraymaalilla rotkoa reunustavaan muuriin: ”Älä unohda tätä vallankumousta!”

Kyynelkaasua ja palmuja

Tänään aamupäivällä ollessamme pakkaamassa tavaroitamme autoon ja tekemässä lähtöä Tunisista, pääsimme maistamaan kyynelkaasua. Sitä alkoi virrata yllättäen kadullemme ja ihmiset alkoivat juosta hädissään pois kirvelevän kaasun tieltä. Pakkauduimme autoon neljän tunisialaisen kontaktimme kanssa ja ajoimme tiehemme. Pienen kyselyn jälkeen selvisi, että kaasu tuli Bourguiban bulevardin Medinan-puoleisessa päässä olevalta aukiolta, jossa oli järjestetty suuri mielenosoitus työttömyyden vuoksi.

Kävi mielessä, mitähän suomalaismediat olisivat voineet kirjoittaa, jos olisimme ottaneet pari kännykkäkuvaa ja soittaneet iltapäivälehtiin, että "suomalais-syyrialaiset dokumentaristit pakenivat Tunisin tulihelvettiä". Suomen suurlähetystöllä Berges du Lacin hienostoalueella olisivat puhelimet soineet turhaan, sillä kaikki ovat pääsiäislomilla.

Joka tapauksessa dokumenttiprojektissa alkoi jo olla aineistoa niin paljon, että siitä riittää töitä kuukausikausiksi. Matkakumppanini lähti Istanbuliin ja minä puolestani ajoin etelään Tunisian kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin, jota kutsutaan ranskaksi nimellä Sousse ja arabiaksi Susa.

Cornichella vallitsee aivan raouchémainen tunnelma ja aina välillä unohdan olevani Beirutista katsoen aivan toisella puolella arabimaailmaa. Parin talon päässä majapaikasta on sitä paitsi Beirutin yöt -niminen baari. Pitänee käväistä yhdellä, kahdella tai kymmenellä tai sitten pullo Magonia pöytään. Kontaktini Soussessa on tänä iltana kiireinen opintojensa kanssa ja ehtii tavata vasta huomisaamuna, joten koko ilta ja yö on aikaa perehtyä tähän vilkkaaseen kaupunkiin, jossa olen viimeksi käynyt 14 vuotta sitten.

Kävellessäni kohti Medinan porttia havaitsin pyörätuolissa istuvan jalattoman vanhuksen, joka yritti itsemurhameiningillä ylittää vilkasta tietä. Pysäytin liikenteen ja autoin miehen yli, ja vielä katukivetyksen yli aukiolle. Kuten puolet Soussen asukkaista, mies osasi muutaman lauseen kaikilla turistikielillä ja yritti arvuutella kansallisuuttani. Lopulta kävi ilmi, että hän puhuu täydellistä ja sujuvaa ruotsia, mikä suuresti hämmästytti minua koska ukko näytti lähinnä kerjäläiseltä ja itse asiassa olikin sitä. Hänellä oli kuitenkin ollut ilmeisen värikäs elämä, joka oli sisältänyt vuosien elämän Uppsalassa ja Lundissa, Ruotsin johtavissa yliopistokaupungeissa. Sitten oli kuulemma tupakointi tuhonnut kaiken: mieheltä oli amputoitu jalka ja kaikki, ja nyt olivat sekä tupakka että liharuoat kielletty. Annoin vanhukselle puoli dinaaria.

Aion viipyä Soussessa vain huomiseen ja sitten palata Tunisiin, koska siellä on sunnuntai-iltana merkittävä kulttuuritapahtuma ja maanantaiksi taas odotetaan marttyyrien päivän mielenosoituksia. Tunisialaisilla on sekin yhteinen piirre libanonilaisten kanssa, että ovat ylenpalttisen huolehtivaisia. Ihmiset, joihin olen tutustunut vasta kuluneella viikolla, soittelevat koko ajan perään kyselläkseen, onko kaikki varmasti hyvin. Ja kuten Libanonissa, täälläkin pitää tapella laskuista, jotta saisi maksaa jotain itse. Ironista kyllä samaan aikaan suurin osa turisteista joutuu tinkimään ja vänkäämään naurettavimmistakin asioista. Tuli sekin mieleen, kun hotellin muuten mukava ja polyglotti manageri oli aivan käsittämätön häsläri.

Minulle jää sen jälkeen vielä muutama päivä, jotka olen ajatellut käyttää luontoharrastuksen merkeissä Tunisian pohjoisosissa ja vuorilla.