Agra

Haryanan lintupaikkojen kierrokselta tulin alkuillaksi Delhiin. Tapasin hotellillani brittiläisen lintuporukan, joka oli ollut samana päivänä Sultanpurissa (mutta missannut monta minun näkemistäni lajeista) ja lentämässä seuraavana aamuna Assamiin. Aamulla saapui lentäen Suomesta pikkuveljeni, niin ikään pitkän linjan luontoharrastaja, ja meidän oli määrä viettää seuraavat pari viikkoa tutustuen varsinkin Rajasthanin osavaltion luontokohteisiin.

Olin alustavasti sopinut hyvin palvelleen oppaani ja autokuskin kanssa, että nämä veisivät meidät Bharatpuriin ja matkalla voitaisiin pysähtyä muissa luontokohteissa. Oppaan virallinen työnantaja (kansallispuistohallinto tai vastaava) ei kuitenkaan sulattanut yksityistä rahantekoa, joten jouduimme turvautumaan julkiseen liikenteeseen. Bharatpuriin ei mennyt sinä päivänä busseja, joten pitkän asemalla kuumuudessa odottelun jälkeen otimme bussin Agraan, Uttar Pradeshin puolelle.

Agra on paitsi miljoonakaupunki, myös turistikaupunki, sillä siellä sijaitsee kuuluisa Taj Mahal ja koko joukko muitakin merkittäviä nähtävyyksiä, olihan Agra Mogulivaltakunnan pääkaupunkina silloin kun tuon Intian muslimi-imperiumin pääkaupunki ei ollut Delhissä tai keisari Akbarin aikana Sikrissä, joka ei sekään ole Agrasta kaukana.

Toki Taj Mahal, Agran linnoitus ja muut moguliarkkitehtuurin helmet ovat vaikuttavia, mutta niistä iloitsemisesta vie kyllä terää Agran pahamaineinen häsläys, joka on, jos mahdollista, vielä pahempaa laatua kuin Delhissä. Pahinta on saapua paikalle julkisilla kulkuneuvoilla, sillä heti junasta tai linja-autosta ulos astuttaessa kimpussa on kymmeniä häsläreitä tarjoamassa huijarikyytejä riksoilla, takseilla ja milloin milläkin välineellä, joka ei suinkaan vie matkalaista pyydettyyn paikkaan vaan johonkin, mistä kuski saa komissioita.

Jos on oikeutettua pitää vaikkapa Egyptiä rasittavan turistihäsläyksen tyyssijana, on Intia sitä potenssiin kymmenen. Pahempaa saa hakea eikä minunkaan kokemuksella kovin helposti tule mieleen. Lähi-idän taksikuskit ja kauppiaat ovat intialaisiin verrattuina rehellisyyden ja avuliaisuuden perikuvia, sillä intialaiset eivät kaihda edes törkeimpiä valheita muutaman lisärupian tähden. Tämä vaikeuttaa elämää huomattavasti, sillä se merkitsee, ettei ihmisiltä voi tai kannata yleensä kysyä neuvoa.

Vaikka olisi kulman takana etsitystä paikasta, neuvot johtavat harhaan tai väittävät paikan olevan kymmenen kilometrin päässä, jotta joutuisi ottamaan sinne kulkuneuvon ja maksamaan. Ja tuo kulkuneuvo ei siis välttämättä vie haluttuun paikkaan vaan mahdollisimman kauas sieltä ylihintaiseen hotelliin, kauppaan tai ravintolaan, josta pois päästäkseen olisi taas maksettava. Töykeys auttaa jonkin verran, kunhan se on vakuuttavaa. Vaikka se tuntuisi pahalta, se ennemmin tai myöhemmin käy välttämättömäksi, sillä vasta suoraa kehotusta lähteä pois tuntuvat häslärit ja riksakuskit ymmärtävän (yleensä vasta useamman toiston jälkeen).

Agra oli näissä suhteissa pahinta luokkaa - tietysti juuri siksi, että niin suuri osa Intiaan saapuvista turisteista suuntaa juuri sinne ja haluaa suhteellisen lyhyessä ajassa (hinnasta viis) nähdä tietyt paikat, ottaa valokuvat, ostaa pakollisen rihkaman ja palata takaisin turvattuihin oloihinsa. Hotellien ja krääsäkauppojen loputtomia rivejä täplittävät Taj Mahalin tuolla puolen myös hippiashramit, joihin intialaisiin asuihin pukeutuvat länsimaiset nuoret naiset tulevat etsimään itseään ja joogaamaan, kunnes yleensä nopeasti huomaavat, että lattia on kylmä, huoneessa on torakoita, mestari ei kohtele riittävän sensitiivisesti (miettii ensisijaisesti lompakkoaan) ja kasvisruokakaan ei ole tarpeeksi gurmeeta.

Iltaisin ja aamuisin Taj Mahalin läheiset pätkät Yamunajoen vartta olivat sangen tunnelmallisia ja myös lintuja oli paljon, esimerkiksi jokihyyppiä, pitkäjalkoja, ruostesorsia ja muuttohaukkakin kävi hätyyttelemässä kyyhkyjä. Temppelien ja moskeijojen puutarhat ovat niin ikään lintujen täyteisiä ja Taj Mahalin toisella puolen on myös pieni luonnonsuojelualue polkuineen, joissa näkee paljon ja läheltä monia yleisiä lajeja, joita on houkuteltu ruokinnoilla ja vesipaikoilla. Ei toki vastaa aitoa kansallispuistoa, mutta tarjoaa kaupunkimatkailijalle hyvän mahdollisuuden vaikkapa valokuvata. Sekä luontopuistosta että sitä vastapäätä olevasta puistosta, jossa on hautausmaa, avautuu myös kuvauksellisia näkymiä Taj Mahaliin.

Taj Mahalin ja joen välissä Krishnan temppelillä on oltava varuillaan makakien suhteen, sillä ne käyttäytyvät sangen röyhkeästi ja yksi ilmeisesti pentuja suojeleva naaras puraisi veljeäni nilkkaan. Hänellä oli onneksi raivotauti- ja jäykkäkouristusrokotukset voimassa. Apinoiden lisäksi viisijuovaoravia ja riikinkukkoja on runsain mitoin.

Nelisenkymmentä kilometriä Agran ulkopuolella sijaitsee aavekaupungiksi muuttunut Fatehpur Sikri, jonne keisari Akbar, suurmoguleista kuuluisin, siirsi joksikin aikaa pääkaupungin, kunnes Sikrin luona ollut järvi kuivui ja mogulihovi joutui muuttamaan takaisin Agraan ja Delhiin. Sikrin palatsialue on varsin vaikuttava ja sinne kannattaa Agrasta tehdä retki, etenkin jos mogulien historia ja Akbarin synkretistiset ideat kiinnostavat. Matkalukemiseksi sopii mainiosti Salman Rushdien Firenzen lumoojatar, josta merkittävä osa tapahtuu keisari Akbarin aikana Sikrissä.

Kävimme Sikrissä myös keisari Akbarin suuresti kunnioittaman suufilaisen šeikin Salim Chistin haudalla, johon tietysti piti maksaa uhrilahjoja ja esittää salaisia toiveita. Odottelen mielenkiinnolla, kallistaako muinainen suufi tai hänen henkensä korvaansa esittämälleni toiveelle, jonka tulisi auttaa erästä kovia kokenutta ystävääni.

Vaikka Akbar muslimina oli tiukasti yksijumalainen, hän katsoi, että Yhden luo johti lukuisia polkuja, minkä vuoksi hän myös kunnioitti imperiuminsa muita uskovaisia, hinduja, sikhejä, kristittyjä, parsilaisia, jainalaisia ja juutalaisia, ja järjesti myöhemmin surullisenkuuluisiksi tulleita yrityksiään teologisin keskusteluin saavuttaa yhteisymmärrys kaikkien uskontojen välille. Hän kutsui niin eri islamin suuntausten kuin myös muiden alueella vaikuttaneiden uskontojen oppineita palatsiinsa (jossa tiettävästi ensimmäinen norsunluutorni sijaitsi) käymään sivistyneitä hengellisiä keskusteluja, mutta oppineet päätyivätkin eeppisiin fleimeihin, suuttumisiin ja puhumattomuuksiin, heidän debattinsa vieraantuivat ympäröivästä todellisuudesta akateemisiin ja teologisiin hiustenhalkomisiin ja lahkosotien puhkeamisen ehkäisemiseksi Akbar joutui turvautumaan keskustelujen moderointiin.

Synkreettisyyttään Akbar demonstroi myös ottamalla vaimoikseen soveliaita naisia niin islamin, hindulaisuuden kuin kristinuskonkin piiristä. Turkkilaisen prinsessa Ruqayyan naiminen oli poliittinen peliliike suuren läntisen imperiumin suuntaan, portugalilaisesta Goasta naitu kristitty neito avasi yhteyksiä merentakaisiin länsimaalaisiin, ja radžputien hallitsemasta Rajasthanista naitu hinduprinsessa loi imperiumin vakauden kannalta keskeisen liiton Akbarin vasalleina sittemmin toimineisiin hinduruhtinaisiin. Amberin maharadžan tytär Mariam olikin synnyttävä Akbarin kaivatun esikoispojan - legendan mukaan šeikki Salim Chistin siunauksesta - Salimin, josta oli tuleva keisari Jahangir.

Basai, Baland, Bhindawas

Niinä päivinä, joina pidin tukikohtaani Sultanpurissa, kävin sieltä palkkaamani oppaan ja kuskin kanssa tutustumassa myös muihin mielenkiintoisiin lintupaikkoihin Haryanan osavaltiossa.

Oli varhainen aamuhämärä, kun saavuimme moottoripyörillä Basain kosteikko- ja peltoalueelle Gurgaonin piirikunnassa. Kastehelmet täplittivät vielä korkeita heinikoita, joissa vilisi parvina punatiikeripeippoja ja lauloi korsissa kultasilmätimaleja. Pelloilta löytyi hyyppien, kiurujen ja kirvisten lisäksi myös suuria parvia talvehtivia tiibetinhanhia ja ruostesorsia, jotka kaakattaen laidunsivat. Kosteikoiksi muuttuneissa osissa kahlaili runsain määrin haikaralintuja, kahlaajia ja sulttaanikanoja.

Toisen aamun mielenkiintoinen kohde olivat Balandin kylälammet, jonne tultaessa meitä tervehti kokonainen tienpätkällinen intialaisia bongareita putket suurimmalle lammelle suunnattuina. Kaikki olivat tulleet katsomaan siellä lukuisain muiden sorsien, sotkien ja narskujen joukossa talvehtivaa yksittäistä marmorisorsaa, joka on alueella rariteetti. Muutenkin oli matkan varrella ilahduttavaa huomata, että Intiassa näyttää olevan varsin suuri kotimaisten lintuharrastajien, luontovalokuvaajien ja bongareiden joukko, sillä asiansa tuntevia ja asianmukaisin laittein varustautuneita paikallisia tapasi useimmissa vierailemissamme luontokohteissa, kun taas länsimaisia turisteja oli lähinnä vain tunnetuimmissa kansallispuistoissa ja kaupunkikohteissa.

Kolmantena haryanalaisena luontokohteena, jossa noina päivinä vierailin, mainittakoon Bhindawasin linnustonsuojelualue, joka muodostuu kosteikkojärvestä ja sitä ympäröivistä rehevistä metsistä. Järveen johtaa pitkä kanava, joka on alueella pesivän bengalinhuuhkajan suosiossa ja löysimmekin päivän aikana peräti kolme yksilöä bengalinhuuhkajia pienellä haulla, niillä kun on tapana lepäillä aina samoilla kanavan pätkillä.

Kanava ja sen myötä järvi ovat pahoin tulokaslaji vesihyasintin valtaamia ja yritykset ruopata tukahduttavaa vesikasvia pois ovat tuoneet vain tilapäistä helpotusta, sillä kasvi leviää aina kanavia myöten heti uudelleen järville. Se ei ilmeisesti kelpaa edes kotieläinten rehuksi. Pitkillä varpaillaan vesikasvien päällä astelevat jassanat ja ojasuokanat lienevät harvoja vesihyasintin maailmanvalloituksesta hyötyneitä lajeja ja Bhindawasista löytyivätkin yleisinä molemmat alueen jassanalajit, pronssijassana ja pitkäpyrstöjassana.

Bhindawasissa oli runsain määrin haikaralintuja ja jaavanmerimetsoja, mutta talvehtivia sorsia vain pieninä määrinä, lähinnä taveja ja lapasorsia. Ympäröivistä metsistä löytyi paljon kaikenlaista mielenkiintoista, kuten brahmanpöllöjä, arovarpushaukkoja, kiljukotkia, intiantokoja, huppuviidakkoharakoita ja monensorttisia pikkulintuja.

Seurattaessa kanavaa Bhindawasista Hasanpurin kylän maille löydettiin vielä yksi bengalinhuuhkajan reviiri kanavan varresta, samoin kuin paksujalkojen yleisenä hengailupaikkana toimiva navetankatto. Tällaisten paikkojen tietämisessä asiansa tuntevien oppaiden paikallistuntemuksesta on suurta hyötyä ja se säästää aikaa, mutta joskus tuntuu, kuin ajettaessa linnun luota toiselle kyseessä on kuin nähtävyyksien bongailu: piispahaikaran vakioniitty (tik), puu jossa huuhkaja yleensä lepäilee päivällä (tik), katolla lonnivat paksujalat (tik), ja kierroksen päätteeksi Hasanpurin kylän lähellä oleva temppeli, jonka puutarhasta löytyvät vakiolajeina esimerkiksi tarhavarpunen, joukko talvehtivia kerttuja ja uunilintuja.

Mainitun temppelin alueella sattuivat myös aiemmassa postauksessani kuvailemani šikran ja palmukyyhkyn murheellinen välikohtaus sekä auton sisälle ikkunanraosta pyrkineen intianvariksen tapaus. Temppelissä olivat kyläläiset joukolla juomassa teetä ja polttamassa vesipiippua ja nähtyään kameralaitteeni ja vakuututtuaan yleisestä professionalismistani halusivat he minun ottavan kuvia sinne haudatun pyhimyksen patsaasta ja lähettävän kuvat myöhemmin sähköpostitse temppeliä koskevan esitteen laatimiseksi. Tapahtui tuon kuvausepisodin aikana pyhimyksen haudan ja pyhän lammen luona, että šikra iski nähtemme palmukyyhkyyn.

Sultanpur

Sultanpurin kansallispuisto, aiemmalta nimeltään Sultanpurin linnustonsuojelualue, sijaitsee samannimisen kylän lähellä Gurgaonista syvemmälle Haryanan maaseudulle ajettaessa. Sinne on hieman hankala päästä julkisilla kulkuneuvoilla, joten otin Gurgaonista aamulla auton suoraan kansallispuiston portille ja majoituin sen naapurissa sijaitsevaan Ruusuisen Pelikaanin majataloon, jonka pihalla plakaatit esittelivät troopillisen Amerikan asukkia ruusukapustahaikaraa, ja jonka sisätilojen seinillä riippui vanhoja koulumaalauksia tyypillisistä brittiläisistä lintulajeista.

Intiassa yksityiset toimijat yrittävät toki aina saada kaiken mahdollisen rahan irti ulkomaalaisesta, mutta ovat sentään avuliaita, hymyileviä ja palvelualttiita, voitontavoittelu mielessään. Valtiollisten toimijoiden edustajat ovat sen sijaan asemastaan tietoisia turhantärkeitä byrokraatteja, joiden asenteena asiakasta kohtaan ovat ylimielisyys, koppavuus ja asiakkaan saaminen tuntemaan itsensä pieneksi, mahtavien hallinnollisten voimien armoilla olevaksi subjektiksi. Hinnat tosin ovat valtiollisilla toimijoilla usein fiksattuja ja pysyvät siten jotenkuten aisoissa. Näin oli asioiden laita myös Ruusuisen Pelikaanin majatalossa, joka mitä ilmeisimmin on valtiollisesti ylläpidetty, "virallinen" Sultanpurin kansallispuiston majatalo. Sen yhteydessä on ravintola, jossa ruoka oli hyvää ja huokeaa, mutta palvelu edellämainittuun tapaan valtiollista.

Varsinainen kansallispuistoalue on varsin pieni. Se koostuu tekojärvenä alkunsa saaneesta monipuolisesta kosteikkojärvestä sekä sen ympärillä olevista lehdoista, toisella puolen järveä myös kuivista ruohostomaista. Portilta katsoen vasemmanpuoleinen järvenpuolisko on auringon suunnan huomioiden parhaimmillaan aamulla, oikeanpuoleinen iltapäivällä. Keskipäivällä on tropiikissa tavallinen kuuma siestajakso, jolloin monet linnutkin ovat hiljaisia ja ylipäätään näkee paljon vähemmän kuin aamulla tai loppuiltapäivällä.

Aamukierroksellani tapasin järven rantapolulla erinomaisen oppaan, sultanpurilaisen Sanjayn, joka oli erikoistunut lintuihin. Intiassa on tavallista, että minkä tahansa suojelualueen portilla tai viimeistään luontopoluilla kärkkyy matkailijoita koko joukko oppaita, mutta osa näistä ei todellisuudessa tunne kovin paljon luontoa tai lajistoa eikä välttämättä edes osaa kieliä, vaan väijyy helppoa rahaa. Sanjay oli kuitenkin yksi matkani parhaista oppaista. Huomasin kykynsä nopeasti hänen etsiessään minulle järven rannalla pesivän induksenvarpusen ja useita harvinaisia uunilintulajeja, joita olisi ollut vaikea löytää omin päin, kun en edes tiennyt niiden olevan siellä. Niinpä värväsin muutoin melko toimettomana olleen Sanjayn oppaakseni useammaksi päiväksi ja kävimme Sultanpurin lisäksi myös useissa Haryanan tuntemattomammissa lintukohteissa.

Sultanpur on parhaimmillaan talvikaudella, sillä se on erinomaisen merkittävä vesilintujen ja kahlaajien talvehtimisalue. Niiden kolmen päivän ja kahden yön aikana, jotka alueella oleilin, oli kevät jo edennyt pitkälle. Suurimmat palearktiset vesilintu- ja kahlaajamassat olivat jo lähteneet liikkeelle ja muuttaneet pohjoiseen, mutta järvellä kellui yhä suurina lauttoina sorsia ja rannoilla vilisi kahlaajaparvia.

Sorsista runsaimpana järvellä olivat lapasorsat, joiden urokset olivat täysissä paraatipuvuissaan. Myös taveja, heinätaveja ja harmaasorsia oli varsin paljon, haapanoitakin, vaikka ne yleensä varhain ilmaantuvat pohjoiseen. Joukosta löytyi myös muutamia ruskosotkia ja runsaasti yleistä paikallista sorsalajia, täplänokkasorsaa. Kahlaajista runsaimpia olivat paikallisinakin pesivät pitkäjalat samoin kuin palearktisina talvehtijoina ja läpimuuttajina esiintyvät suokukot, mustapyrstökuirit, monenlajiset viklot ja sirreistä erityisesti lapinsirrit. Rannoilta voi kuitenkin löytää lähes minkä tahansa palearktisen kahlaajan ja joskus kauempaakin tulleita vieraita, kuten samoihin aikoihin järvellä hengaillut tundrakurppelo osoitti.

Sultanpur on tärkeä myös haikaralinnuille, joiden monimuotoisuus olikin suuri. Yleisten silkki-, jalo-, pikkujalo-, harmaa-, rusko-, intianriisi- ja lehmähaikaroiden seurana oli paljon aasianiibishaikaroita, kapustahaikaroita, aasianiibiksiä ja pronssi-iibiksiä. Suurinta kahlailevien lintujen sarjaa edustavat aasiansatulahaikara ja saruskurki, joista jälkimmäisiä pesii järvellä pariskunta ja liikuskelee lisäksi pesimätöntä esiaikuista jälkikasvua.

Myös petolintujen kirjo on Sultanpurissa varsin merkittävä. Järvi toimii talvehtimisalueena lintumassoja metsästeleville kotkille, erityisesti kiljukotkille ja pikkukotkille, joita oli edelleenkin järvellä useita kumpaakin lajia, mutta myös keisarikotkille, arokotkille ja monille muille, lähinnä nisäkkäitä metsästäville kotkille. Monenlaiset haukat myös käyvät metsästelemässä järveä ympäröivillä alueilla.

Etenkin alkuperäisten puulajien muodostamat lehdot, mm. järven vasemman rannan akaasialehdot, muodostavat erinomaisen paikan talvehtivien ja läpimuuttavien kerttujen ja sieppojen havaitsemiseen. Sultanpur on tunnettu mm. harvinaisen afganistaninuunilinnun talvehtimispaikkana ja niitä olikin akaasioissa useita, joskin vielä runsaampina esiintyivät siellä kashmirinuunilintu, idänuunilintu ja karakoruminuunilintu. Muitakin uunilintulajeja lehdoista löytyy, tiltalteista levinneisyytensä perusteella erikoisesti nimettyyn indokiinanuunilintuun. Sekä pikkusieppo että sen itäinen vastine idänpikkusieppo näyttivät kuuluvan Sultanpurin yleisimpien talvehtijain tai läpimuuttajain joukkoon, joten niitä pääsi parhaimmillaan vertailemaan vierekkäin. Harvinaisempia sieppolajeja edustivat sinikirjosieppo ja turkoosisieppo.

Lintujen lisäksi Sultanpurin kosteikkoalueella elää vankka kanta Intian suurinta antilooppia, nilgaita, jota paikalliset kutsuvat siniseksi lehmäksi. Tämä on ollut lajille onnekasta, koska hindut ovat yhdistäneet nilgain lehmään ja pitäneet siksi pyhänä, joten jo ennen metsästyskieltoja tämä laji vältti monen muun suurnisäkkään osaksi tulleen joukkotuhon. Nilgaita näkikin Haryanan ja Rajasthanin vehreämmissä osissa usein käyskentelemässä teiden yli tai ruokailemassa aamukasteessa riisipelloilla.

Myös apinat olivat yleisiä niin Sultanpurissa kuin lukuisilla muillakin käymillämme alueilla. Yleisin on reesusmakaki, joita näkee usein kaupunkien keskustoissakin - ryöstelevä kiusankappale, jota kannattaa varoa, sillä se on ihmisten suhteen usein peloton ja joskus aggressiivinenkin. Toinen yleinen apinalaji on elegantin näköinen languri eli hanumaani, jolla on osansa yhtenä hindujen lukuisista eläinjumalista. Kaikkein näkyvin ja kuuluvin nisäkäs kaikkialla tuntui kuitenkin olevan viisiraitaorava, jonka tirskunta kuulostaa linnulta.

Sultanpurin suojelualueen takana, pikkuteitä pitkin ja parin kylän läpi, on laaja alue maatalousmaita ja kuivia ketoja, jotka tarjosivat mielenkiintoisen lisänsä suoalueen linnustoon. Esimerkiksi kiurut ja kirviset olivat yleisiä - kirvisistä suurin osa paikallisia riisikirvisiä ja talvehtivia nummikirvisiä, mutta kiurut sen sijaan useaa eteläaasialaista lajia, aasiankiuruja, intianpensaskiuruja ja intianvarpuskiuruja. Myös intianaavikkojuoksija ja intianhyyppä ovat tämän kuivan ruohomaaston yleisiä lajeja. Pensaissa lauloivat intiantaskut, nokitaskut ja muutama priinialaji, taivaalla kaarteli arohiirihaukka, pelloilla riekkui musta- ja harmaafrankoliineja, ja puissa huhuili pikkuturturikyyhkyjä. Tämä kuivempi maasto pienen ajomatkan päässä kannattaa Sultanpurissa vieraillessa ehdottomasti käydä katsastamassa, koska se tarjoaa hyvin erilaisen lajiston kuin järven rehevä ympäristö.

Muutama sananen on paikallaan niistä yleisistä linnuista, joihin törmäsimme Intiassa lähes kaikissa kohteissa, kunhan ympärillä oli edes jonkin verran puustoa. Näistä jotkut, kuten intianvaris, turkinkyyhky, palmukyyhky, pihamaina, intianmaina ja kauluskaija, esiintyvät runsaina myös kaupungeissa eikä niitä voi välttää näkemästä Luoteis-Intiassa matkustellessa. Samoin ovat taivaalla kaartelevat suuret haarahaukat yleinen näky kaikkialla asutuksen piirissä. Surullista kyllä ennen niin yleiset korppikotkat ovat sen sijaan hävinneet lähes koko Intiasta lehmien lääkeaineena käytetyn mutta korppikotkille myrkyllisen diklofenaakin vaikutuksesta. Etelä-Aasian korppikotkakannat romahtivat yli 99 % parissa vuosikymmenessä ja korppikotkien näkeminen rajoittuukin nykyisin jäljellä oleviin pikkukorppikotkiin sekä syrjäisillä alueilla sinnitteleviin jäljellä oleviin suurkorppikotkakantoihin.

Puissa ja pensaissa elää runsaasti palearktiseen alueeseen tottuneiden näkökulmasta eksoottisia lintuja, joista jotkut huomaa ensimmäiseksi äänistään: aasiankukaalit kumeasta huhuilustaan, kilkkusepät ja rusohuppusepät taukoamattomasta kilkutuksestaan, pitkäpyrstöräätälit ja aasianrillit terävistä vihellyksistään ja harakkataskut kauniista ja monipuolisista laulunsäkeistään. Yleiset ja parvina liikkuvat timalit, erityisesti metsä-, pensas- ja isopensastimalit, kiinnittävät helposti huomiota äänekkyydellään, uteliaisuudellaan ja laumasieluisuudellaan. Intialaiset kutsuvat niitä "seitsemäksi sisareksi", koska niitä tuntuu olevan aina kerrallaan jäkättämässä vähintään seitsemän ja nalkuttavat ne vieläpä lakkaamatta. Englanniksi nämä linnut ovat nimeltään pälpättäjiä (babblers).

Toiset linnut kiinnittävät huomiota ulkonäöllään. Väriloistoa riittää smyrnankalastajien lehahdellessa hyönteis- ja liskojahdissa, tai pikkumehiläissyöjien syöksähdellessä smaragdinvihreinä sudenkorentojen ja pistiäisten perään. Huppukuhankeittäjät ja intiankuhankeittäjät loistavat puiden välejä lentäessään kirkkaankeltaisina, mutta sen sijaan päältä vihreät ja alta keltaiset huiluviherkyyhkyt samoin kuin kauluskaijat sulautuvat yllättävän hyvin puiden lehvästöihin. Pieni metallinsininen purppuramedestäjä kiinnittää usein ensiksi huomion pajulintumaisella laulullaan, ennen kuin linnun huomaa puikkimassa kukkivissa puissa ja pensaissa. Sarvinokkiin kuuluva intiantoko kiinnittää huomion nokkavärkillään.

Linnuston kruunaa tietysti Intian kansallislintu riikinkukko, joka on alueella tavattoman yleinen sekä erämaaseuduilla että keskellä kyliä ja peltomaisemia. Sen naukuva huutelu ansaitsee myös tulla kutsutuksi "Intian ääneksi" samaan tapaan kuin kiljumerikotka on saanut lisänimensä "Afrikan äänenä". Missä tahansa muualla olisi riikinkukko loistavine väreineen ja pyrstösulkineen tullut ensimmäisenä metsästetyksi sukupuuttoon ja pannuksi lihoiksi, mutta onneksi lajilla on Intiassa aina ollut niin vahva asema mytologiassa ja uskonnossa samoin kuin ylhäisten yksityisenä metsästyskohteena että se on säilynyt hämmästyttävän yleisenä kaikkialla, missä kuljimme.

Riikinkukko on muutenkin darwinistinen paradoksi. Uroksen suunnaton pyrstövärkki ei mitenkään edistä sen eloonjääntiä, päinvastoin. Laji onkin oiva osoitus siitä, että primitiivisen evoluutioteorian eloonjääntioppi tarvitsi rinnalleen monisyisemmän luonnonvalintaopin selittääkseen lajien synnyn. Riikinkukkojen kohdalla riikinkanojen miljoonain vuotten varrella kumuloitunut viehtymys yhä koreampiin pyrstöihin ja soidinmenoihin on suosinut urosten kehittymistä yhä pröystäilevämmiksi. Naaraat vastaavat ulkonäöltään paljon enemmän isoa fasaania, jollainen riikinkukko toki onkin.

Šikran enteet

Tänään seisoskellessani odottelemassa erään tapaamisen alkua samalle asialle tulleiden kahden norjalaisen kanssa, maitoteen höyrytessä kupeissamme ja mantelipuiden jo karistettua kukkansa, korvaten ne vaaleanvihreillä uuden kevään lehdillä, koettiin silmiemme edessä muuan luonnon jokapäiväisistä tragedioista, joskin meille harvinainen ja ihmeellinen luonnonnäytelmä.

Näytelmän pääosassa oli suomalaisen varpushaukan sukulaislaji, halki eteläisten metsä- ja puutarhaseutujen, Azerbaidžanista kauas Malesiaan asti levittäytynyt šikra, uudelta ja harhaanjohtavalta suomalaiselta nimeltään arovarpushaukka (kyseessä ei ole arolintu). Toisessa pääroolissa oli tällä kertaa eteläisen Aasian omnipresentti rääkyjä, pihamaina, yksi yleisimmistä kaupunkilinnuista. Tämä itsestään paljon ääntä pitävä ja sopeutuvainen kottaraisten sukulainen keltaisine nokkineen ja siipitäplineen on minkä tahansa eteläisen Aasian kaupungin tai kylän peruslintu, ja on laivojen mukana levittäytynyt alkuperäisiltä asuinseuduiltaan ympäri Intian valtameren satamakaupunkeja, vallannut Persianlahden rakennetut ja keinokastellut ympäristöt, Australian ja jopa kylmien talvien Keski-Aasian.

Tapahtui, että šikra jahtasi ensin mainaa mantelipuiden lomitse silmiemme editse ja sai sen kynsiinsä koristepensaiden alla, muhvoen mainaa koukkunokallaan ja terävillä kynsillään sydäntäraastavan rääkymisen säestyksellä, joka lähti paitsi saaliiksi joutuneesta mainasta, myös sen lukuisista ylen kauhistuneista lajitovereista pitkin samaista puutarhaa. Lopulta haukka lähti kantamaan hengettömältä vaikuttavaa mainaa, mutta sen voimat olivatkin taistelussa ehtyneet, joten se läsähti maahan muutaman metrin päähän meistä, tuli sitten tietoiseksi ihmisyleisöstä ja hämmentyi niin, että maina putosi nurmikolle ja haukka lähti pakoon.

Hämmästyneinä todistimme, kuinka pahasti ruhjotun näköinen maina hetken tajuttomuuden jälkeen alkoi liikkua, nousi sitten ja räpisteli siivilleen, putosi ensin vähän matkan päähän, mutta nousi sitten uudelleen siivilleen ja katosi johonkin puutarhan kätköihin lajitoveriensa mekastuksen säestämänä. Hetkeä myöhemmin haukka kaarsi uudelleen paikalle, pällisteli tyhjää nurmikkoa, johon maina oli pudonnut, ja jäi sitten nähtemme istuskelemaan pitkäksi toviksi mantelipuuhun.

Tapaus olisi jäänyt yhdeksi luonnonnäytelmäksi muiden joukkoon ja unohtunut oitis, ellen olisi sattunut todistamaan kolmea viikkoa aiemmin lähes samanlaista tapausta eräällä Hasanpurin hindulaisella temppelillä Haryanan osavaltiossa Intiassa. Sielläkin olin juuri suostunut teetarjoukseen ja astunut temppelin puutarhaan, muinaisen pyhimyksen haudan ja temppelin pyhän lammen väliin, kun šikra iski suoraan silmiemme edessä - minun ja muutaman intialaisen kumppanini.

Sillä kertaa šikran kohteena oli palmukyyhky, pihamainan tavoin yksi Etelä-Aasian yleisimmistä kaupunki- ja puutarhalinnuista. Se on pieni ruskea kyyhky, jonka siivistä löytyy sinertävää ja jonka naurahteleva huhuilu on antanut englantilaisille aiheen kutsua sitä nauravaksi kyyhkyksi. Haukka iski kyyhkyyn lammen laidalla ja yritti kantaa sen mukanaan pusikkoon, mutta syystä tai toisesta pudotti kyyhkyn, joka putosi lammen keskelle, räpiköi hieman voimattomasti, mutta ilmeisen haavoitettuna hukkui sitten silmiemme edessä pyhään lampeen. Haukka katseli voimattomasti rantapuista, kuinka hyvä saalis meni sivu suun.

Tapauksesta jäi hieman huono maku kaikille: haukalle, meille katselijoille jotka emme voineet tehdä mitään kyyhkyparan hyväksi, ja epäilemättä kaikista eniten kyyhkylle, joka säästyi haukan kynsistä vain hukkuakseen naurettavaan matalaan temppelilampeen. Mitä elämän turhuutta, hukkaan heitettyjä ponnistuksia ja turhia kuolemia. No, kyyhkyparka kuoli, mutta kabulilaisen mantelipuutarhan mainan lopullisesta kohtalosta emme tiedä. Ehkä se tokeni ja pelastui kokemusta viisaampana - ehkä kuoli myöhemmin haavoihinsa tai joutui heikentyneenä jonkin muun pedon saaliiksi.

Palatessamme hasanpurilaisesta temppelistä sattui vielä kolmaskin ennusmerkiksi kelpaava tapaus. Mainan ja palmukyyhkyn tavoin eteläisessä Aasiassa tolkuttoman yleinen intianvaris oli yrittänyt tunkeutua autoomme sisään raolleen jätetystä ikkunasta, mutta juuttunut sitten kaulastaan kiinni ikkunan väliin. Se raakkui surkeasti autolla sinne palatessamme. Tällä kertaa kuljettaja kuitenkin ehti ajoissa hätiin ja pelasti varisparan laittamalla autoon virran ja avaamalla ikkunaa niin, että varis sai päänsä ulos ja lensi opetuksen saaneena tiehensä. Sillä kertaa ei tarvinnut nähdä epäonnistuneiden ponnistelujen johtavan turhaan tragediaan.

Palattuani

Palattuani pitkältä matkaltani, joka vei minut Haryanan ja Rajasthanin tasangoilta, kosteikoilta ja aavikoilta Uttarakhandin alarinteiden viidakkometsiin ja lopulta Himalajan kupeeseen Nepaliin, löysin Kabulin harmaana ja tihkusateisena. Siitä huolimatta kevät on tullut tännekin. Taivaalla lentelee haarapääskyjä ja pensaissa päästelevät kashmirinuunilinnut västäräkkimäisiä kutsuääniään. Keskeneräiset mahtipontiset betonikolossit kohoavat harmaina piikkilankojen ja suojamuurien takana. Puihin ovat ilmaantuneet nuoret vihreät lehdet. Sotilashelikoptereita pörisee taivaalla, suuria mustia kärpäsiä ikkunoilla.

Tulevien viikkojen aikana tulen valistamaan blogini lukijoitani niistä lukuisista mielenkiintoisista paikoista, joissa vierailin Intiassa ja Nepalissa viettäminäni viikkoina, toivoen kertomusteni elähdyttävän lumisateissa ja pakkasissa viruvan Suomen kevättä odottelevia maanmiehiäni ja -naisiani. Sillä välin kuin muistiinpanoni asettuvat kirjallisesti esitettävään muotoon, valistan lukijaa omasta mielentilastani.

Idän uskontojen kannattajat – hindut, buddhalaiset, jainalaiset, taolaiset, kungfutselaiset, shintolaiset ynnä muut – tavoittelevat lukuisin erilaisin harjoituksin ja mietiskelyin mielen tyhjyyden saavuttamista, vapautumista kärsimyksenä pitämästään elämän ja uudelleensyntymisen kierteestä ja sulautumista lopulta yhteyteen jumalisten voimien kanssa nirvanaan. Noiden eri uskontojen menetelmät ja tiet päämääränsä saavuttamiseksi ovat erilaisia kuin yö ja päivä, mutta tasapainoa joka tapauksessa tavoitellaan jonkinlaisen mielen tyhjyyden ja sitä kautta keskittymiskyvyn kautta.

Oma mieleni on palattuani ollut tyhjä, välinpitämätön ja voimaton kaiken sen edessä, mikä ei toimi, ja mihin ei näemmä voi millään rationaalisilla keinoilla vaikuttaa. En ole kuitenkaan huomannut, että tällainen tyhjyys toisi mitään erityistä mielenrauhaa. Päinvastoin, tyhjiöillä on vaarallinen taipumus täyttyä hallitsemattomasti sisään vyöryvistä aineksista tai vaihtoehtoisesti kokea imploosio, sisäänpäin luhistuminen. Tasapaino ja keskittymiskyky ovat erittäin tavoittelemisen arvoisia asioita, mutta nihilistisellä tyhjyydentavoittelulla niitä ei saavuteta. Siddhartakin koki esimerkiksi askeesin hyödyttömäksi keinoksi valaistumisen tavoittelussa, vaikka kokeili sitä.

Sydän ja mieli on hyvä täyttää kaikenlaisilla asioilla luhistumista vastaan. Toki noiden asioiden suhteen kannattaa olla valikoiva. Koetella kaikki, ottaa sisään mikä hyvää on, ja karttaa kaikenlaista pahaa. Millä hyvällä täyttäisin sydämeni ja mieleni, kun ympärillä rehottavat petos, pahansuopuus, väkivalta ja välinpitämättömyys? Tämä on askarruttanut mieltäni viime aikoina. Olen Afganistanissa pahasti eristyksissä jopa kaikista niistä ystävistäni, jotka koettavat tehdä jotain Syyrian hyväksi, joskin näen nettiyhteyksistäni heidän olevan ahdistuneita, vihaisia, pettyneitä ja turhautuneita, usein samoihin asioihin, jotka jo vuosikymmenen ovat rehottaneet kansainvälisissä toimissa Afganistanin suhteen, ja tietysti afgaanien itsensä keskuudessa.

Niinpä Intiassa ja Nepalissa täytin päätäni lähinnä linnuilla ja muilla eläimillä, hienoilla luontopaikoilla, jotka ainakin vielä ovat olemassa. Intia ja Nepal ottavat niiden suojelun paljon vakavammin kuin moni muu maa omiensa. Jos esimerkiksi Etiopiassa joka kansallispuistokäyntiä ahdisti tietoisuus siitä, että seuraavalla käynnillä ei ole enää näitäkään puita pystyssä, Intiassa ja Nepalissa luontomatkailu tuo niin paljon rahaa kukkaroihin, ettei kaikkien puiden kaatamista polttopuuksi yksinkertaisesti sallita. Tosin näin ainakin Sultanpurissa kylän naisten tulevan laittomasti suojelualueen muurin yli katkomaan puita ja oksia polttopuuksi ja aiheuttavan yhä uusien kotoperäisten akaasioiden kuoleman, koska heille on annettu lupa kerätä valmiiksi kuolleita puita. Oppaani yritti huutaa heille tuloksetta.

Jos moni asia hindulaisuudessa onkin epäilyttävää ja veristä, hyvää hindulaisella alueella on eläinten ja lintujen yleinen kunnioittaminen. Metsästys on Intiassa ollut parikymmentä vuotta kokonaan kielletty, ja tulokset näkyvät. Lintuja on paljon ja niitä on helppo lähestyä. Buddhalaisissa maissa kaikki linnut pyydystetään joko vapautettaviksi uudelleen karmanparantamisen toivossa tai ne syödään, erityisesti kiinalaisen kulttuurin vaikutusalueilla, Kiinan lisäksi mm. Vietnamissa, Laosissa ja Kambodžassa. Jok’ikinen itäaasialainen sorsalintu on sukupuuton partaalla, koska kiinalaiset syövät ne kaikki. Kahlaajat ja pikkulinnut pyydetään verkolla, liimalla, myrkyillä ja syödään. Ongelma on suurempi kuin Välimeren-maissa konsanaan, sillä niissä lintuja pyydetään todellisuudessa vain huvin vuoksi, vaikka viikunapuiden linnut (lue: kaikki pikkulinnut) ovatkin muka suurta kulttuurista herkkua. Ikävä kyllä kiinalaiset ovat rahoineen vyöryneet myös Intiaan, jossa rahoittavat salametsästystä. He haluaisivat syödä kaikki tiikeritkin taikauskojensa tähden.

Lähi-idän ja Etelä-Aasian muslimimaissa metsästys kuuluu muka kulttuuriin ja siksi siihen ei kajota, vaikka lähes kaikki alkaa olla uhanalaista. Luonnonvaraisia antilooppeja ja gaselleja löytyy enää tarkoin vartioiduilta suojelualueilta, samoin haukat katoavat rikkaiden saudien loputtomiin kokoelmiin ja niitä rahdataan Afganistanistakin lähtevillä koneilla häkkikaupalla Arabiaan. Kaikki ammutaan, mikä lentää tai juoksee. Köyhiin maihin, kuten Pakistaniin, Intiaan tai ennen sotaa Syyriaan lähdetään luksusleireille paukuttelemaan taivaalta kaikki. Jos seudulla on nähty suuria parvia hietakanoja tai arohyyppiä, ne ammutaan kasoiksi, otetaan valokuva ja jätetään mätänemään.

Kristityille ja muslimeille on, huolimatta kaiken maallisen yleisestä halveksunnasta taivaalliseen verrattuna, ominaista ihmisten pitäminen periaatteellisesti arvokkaina ja tasa-arvoisina. Heidän sielujensa toivotaan pelastuvan Jumalan valtakuntaan. Sen sijaan luontoa kohtaan kristittyjen ja muslimien ajattelu on perinteisesti lähtenyt raadollisista ihmisen ylivallan, luomakunnan kruunun, villipetojen vastaisen taistelun ja maan täyttämisen ajatuksista. Hindujen suhtautuminen tuntuu olevan päinvastaista. Luontoa kunnioitetaan kohtalonvoimina ja lukuisain jumalain tyyssijoina, mutta ihmisiä kohtaan vallitsee armoton raadollisuus: periaatteellinen epätasa-arvo ja huono-osaisten aseman muuttumattomuus.

Hanskoista ja hipeistä

Muutama viime viikko olivat sangen hektisiä työasioiden merkeissä ja henkisesti rasittavia kaikenlaisen yleisen idiotian, epäammattimaisuuden, juonittelun, henkilökohtaisista tunnetiloista ja emotionaalisista impulsseista kumpuavien prioriteettien ja obsessioiden ja muun sellaisen merkeissä.

Sitä koettaa motivoida itseään, että omalla työllä on osuutensa jossain suuremmassa, jolla keskipitkän tai pitkän aikajänteen perspektiivissä edesautetaan jotakin hyvää, pelastetaan maailmaa ja voimaannutetaan sorrettuja. Sitten avaa lehden ja taas joku asioista mitään ymmärtämätön diletantti on päättänyt vuotaa, valehdella ja masinoida julkisia tunnekuohuja. Ilmeisesti jos pää on täynnä kusta, aivojen synapsit eivät enää toimi kunnolla, moraalisista synapseista puhumattakaan.

Näille ihmisille on tosin ominaista, että vaikka heidän toimiensa seuraukset levitettäisiin eteensä valokuvina silpoutuneista ruumiista, he kieltäytyisivät ymmärtämästä kausaalista vastuutaan ja syyttäisivät kaikesta niitä, jotka kehtasivat aiheuttaa heille huonoja yöunia. Tosin pahoin pelkään, että huonoista yöunista kärsivät yleensä juuri ne kunnolliset ihmiset, jotka yrittävät tehdä oikein ja vaalia ammattiylpeyttään, kun taas vastuuvammaiset valehtelijat ja aivottomat kiipijät nukkuvat aina yönsä hyvin ja autuaan ymmärtämättöminä todellisen maailman tapahtumista.

Oli parempi heittää hanskat joksikin aikaa tiskille. Mieluummin olisin läiskinyt ne päin rikollisella tavalla vastuuttomien henkilöiden kasvoja, sillä tokihan minä heidän todelliset kasvonsa ja nimensä tiedän, vaikka haluaisivatkin pysytellä kasvottomina eikä heissä ole miestä tahi naista ottamaan valheistaan ja masinaatioistaan vastuuta. Ikävä kyllä kunnialliset kaksintaisteluhaasteet kunniattomia vastaan on kielletty ajassamme, jossa ainoastaan paaville sallitaan vielä ripaus konservatiivisuutta, ja hädin tuskin hänellekään. Ei kulunut päivääkään progressiivisen jesuiitan valinnasta, kun jo alettiin riekkua Argentiinan juntalla sekä vaatia abortteja ja homoliittoja kanoniseen lakiin.

Aion nyt pysytellä troopillisissa maisemissa niin kauan, että kun palaan takaisin, hanskojani ei enää tarvita, sillä lämpötilat lienevät Keski-Aasian ylängöilläkin silloin kivunneet kesälukemiin. Missä muuallakaan sitä etsisi itseään ja erilaisten asioiden tarkoitusta tai tarkoituksettomuutta kuin mystisessä Intiassa. On nimittäin aivan liian kauan siitä, kun viimeksi Intiassa kävin. Asiassa on kuitenkin jotain nostalgista, sillä Intia oli ensimmäinen Euroopan ulkopuolinen paikka, jossa silloin vastikään täysikäistyneenä kävin - Istanbulia ja Pietaria en laske Euroopan ulkopuolisiksi.

Asiaan tietysti kuuluu unennäkö. Pitkän univelan jälkeen kaatuessani viimeiseksi yöksi vuoteeseeni Kabulissa näin unen, jossa esiintyi satunnaisia ystäviäni eripuolilta, mm. Suomesta, Britanniasta ja Kaukasiasta, mutta he olivat muuttuneet hippiversioiksi itsestään. Lisäksi unessani esiintyi Mannerheimin sadan vuoden takaisen tutkimusmatkan osuus käynnistä Labrangissa, jossa hän joutui lamalaisten buddhalaismunkkien kivittämäksi. Kivitetty oli siis Mannerheimkin aikanaan. Hippeytyneet ystäväni kulkivat unessa vuoristoista ylätasankoa pitkin tiellä ja seurasin heitä, katsoen välillä mustavalkoisia videopätkiä siihenastisen elämäni seikkailuista. Osa videoista oli oikein, osa täyttä fiktiota, mutta kaikesta en viitsinyt huomauttaa. Edessä kiemurteli pitkä tie tasangoilta vuoristoon. Aion nyt seurata tietä Delhin, Uttarin ja Radžastanin tasangoilta ylös Himalajan vuorille.

Tänään lensin Kabulista Delhiin ja ehdin nähdä lentokoneesta tasangon ja Yamunajoen laskevan auringon valossa. Kentältä ulos päästessäni oli aurinko kuitenkin laskenut, jolloin kaikki kadut, basaarit ja kauppojen rivit näyttävät samanlaisilta. Autojen ja moottoripyörien torvet soivat ja ympärillä hyörivät Delhin viisitoista miljoonaa asukasta, puhumattakaan kaikesta siitä ihmismassasta, joka sijaitsee metropolialueen ulkopuolelle Haryanan ja Uttarin osavaltioiden puolelle levinneissä lähiöissä, tai siitä ihmismassasta, josta väestönlaskentoja tekevät viranomaiset eivät tiedä.

Päädyin illaksi majoittumaan Gurgaoniin, erääseen niistä kaupungeista, jotka ovat sulautuneet Suur-Delhiin ja muuttuneet sen satelliiteiksi. Teknisesti olen nyt Delhin metropolialueen ulkopuolella Haryanan osavaltiossa, mutta käytännössä Gurgaon on Delhin satelliitti New Delhin ja lentokentän tuollapuolen, miljoonakaupunki itsessään ja tornitalojen täplittämä. Gurgaon on vauras bisneskeskittymä, Intian modernin yrityselämän keskuksia. Tänne tulin kuitenkin päästäkseni huomisen koittaessa mahdollisimman kätevästi jompaankumpaan Gurgaonin molemmin puolin sijaitsevista kansallispuistoista, joko Sultanpurin kosteikkoparatiisiin tai Asolan suojelualueelle.

Huomenna suuri henkistyminen ja ihmeellinen Intia saavat vähentää viimeaikaista negatiivisuuttani. Omm.

Mazarissa

Olin vajaan viikon reissussa pohjoisen Mazar-i Sharifissa, nykyisen Balkhin maakunnan pääkaupungissa, josta on samalla tullut koko Pohjois-Afganistanin keskus. Lähtiessäni Kabulissa oli vielä yölämpötila miinusmerkkinen ja maa lumen peitossa, Mazarissa sen sijaan kevät oli huomattavasti pidemmällä, toppatakkia ei tarvittu, aurinko paistoi ja hedelmäpuut kukkivat valkeina puutarhoissa. Palatessani eilen oli kevät alkanut Kabulissakin. Kuten kevään etenemisestä voi päätellä, korkealla ylängöllä sijaitseva Kabul on eteläisemmästä sijainnistaan huolimatta ilmastollisesti kylmempi paikka kuin Turkestanin arotasangoilla, Amudarjan laaksossa sijaitseva Mazar-i Sharif.

Mazar sijaitsee keskiössä alueella, joka muinoin muodosti Baktrian kukoistavan valtakunnan. Tuon muinaisen valtakunnan pääkaupunki oli Baktra, joka muistetaan yhtenä muinaisen persialaisen maailman kulttuurikeskuksista ja profeetta Zarathustran syntysijana. Aleksanteri Suuri löysi sieltä vaimonsa Roxanan. Muinainen Baktran kaupunki on nykyinen Balkhin kaupunki, josta koko maakunta on saanut nimensä. Sen merkitys alkoi keskiajalla hiipua ja tuon paikan otti Mazar-i Sharif, joka syntyi 1100-luvulta alkaen sinisen pyhätön ympärille. Tapahtui nimittäin, että 1100-luvulla profeetan vävy Ali, yksi islamin merkittävimmistä hahmoista, ilmestyi unessa samana yönä neljällesadalle balkhilaiselle ylimykselle ja kertoi oikean hautapaikkansa olevan täällä kaukaisessa Keski-Aasiassa, eikä marttyroitumisensa sijoilla Irakin Najafissa, antiikin Kuufassa, kuten arabit ja ylipäätään muslimien valtavirta uskoo.

Unennäkönsä ohjaamina balkhilaiset kaivoivat osoitettua kukkulaa ja katso - juuri sieltä, mihin haamu oli osoittanut, löytyi hautakammio teräsoven takaa sekä Alin ruumis tuoreena kuin eilispäivä kuolinhaavoineen. Väliäkö tuolla, että Ali marttyroitui jo vuonna 661 - puoli vuosituhatta myöhemmin todistettu ihme ja sen paikalle rakennettu Hazrat Alin pyhäkkö tekivät pyhäkön mukaan nimetystä Mazar-i Sharifista suositun pyhiinvaelluspaikan ja tietysti kaupungin ylimystöstä upporikkaita. Tosin Tšingis-kaanin sotajoukot tuhosivat alkuperäisen seldžukkisulttaanin rakennuttaman pyhäkön, ja se rakennettiin uudelleen nykyiseen asuunsa timuridien kaudella 1400-luvulla.

Mazarista tuli keskiaasialainen vastine Najafille, sekä šiiojen että suufien pyhä paikka, ja lisäksi newrozin vieton afganistanilainen keskus. Newroz on erityisesti iraanisten eli arjalaisten kansojen viettämä uudenvuoden ja samalla kevään alkamisen juhla, joka muodostaa yhden vuoden tärkeimmistä tapahtumista Kurdistanista Iranin kautta Afganistaniin ja Turkestaniin ulottuvalla alueella. Keski-Aasiassa sitä viettävät myös turkkilaiset kansat, kun taas Turkissa se on profiloitunut erityisesti kurdien juhlaksi. Kuuluisa suufilainen runoilija ja mystikko Jalaluddin Rumi vaikutti myös aikanaan Balkhissa, kuten aiemmin kirjoitin.

Mazar-i Sharif sijaitsee Pohjois-Afganistanin kahden valtakansan, persialaisten tadžikkien ja turkinsukuisten uzbekkien, rajaseudulla, ja Mazarin hallinnasta ovatkin viime vuosikymmeninä kamppailleet kommunistitaustainen uzbekkisotapäällikkö Dostum ja edesmenneen presidentti Rabbanin puolueeseen Jami'at-i Islamiin kuuluva tadžikki, maakunnan nykyinen kuvernööri Atta. Yhtenä Afganistanin nykyisen keskushallinnon tärkeimmistä haastajista kuvernööri Atta ylpeilee sillä merkittävällä vakaudella, rauhallisuudella ja taloudellisella kehityksellä, joista Balkh ja erityisesti sen pääkaupunki Mazar ovat saaneet nauttia kuluneena vuosikymmenenä.

Kehitystä ei sovikaan väheksyä. Mazar-i Sharif on paisunut nopeasti 300 000 asukkaan provinssikaupungista miljoonan asukkaan alueelliseksi keskukseksi. Tunnelma on hyvin erilainen kuin Kabulissa: vapaampi, modernimpi ja turvallisempi. Vilkas raja Amudarjan toiselle puolelle Uzbekistaniin samoin kuin Sheberghanin maakaasukentät ovat tuoneet vaurautta pohjoisen keskukselle. Pohjoinen aroalue on myös Afganistanin ruoka-aitta - muukin maataloustuotanto kuin unikon ja hampun viljely kukoistaa - sekä arvokkaista turkiksistaan tunnettujen karakul-lampaiden kasvatusalue.

Mazarissa on tadžikkienemmistö, mutta myös runsaasti uzbekkeja ja šiialaisia hazaroja. Kaupungissa on niin ikään jonkin verran paštuja, joskin sisällissodan ajan verilöylyt ovat saaneet aikaan sen, että pohjoisessa nykyisin syrjitään paštuja vähintään yhtä paljon kuin paštut etelässä syrjivät kaikkia ei-paštuja. Taliban järjesti kaupungissa aikanaan pahamaineisen viidentuhannen hazaran joukkomurhan, ja Dostumin joukot puolestaan tukehduttivat kolmetuhatta vangeiksi saatua talibia tukahduttavaan aurinkoon jätettyihin kontteihin.

Suomalaisten kannalta Balkh on Afganistanin tärkeimpiä alueita kahdesta syystä. Ensinnäkin alueen karakul-tuotanto on vuosikymmeniä ollut Afganistanin tärkein ja lähes ainoa ulkomaankauppa-asia Suomen kanssa. Toiseksi, suomalaiset rauhanturvaajat, nykyisellään 145 miestä ja naista, ovat keskittyneet Mazar-i Sharifiin. Alueen vakaus on edesauttanut sitä, että myös vajaa neljännes suomalaisesta kehitysyhteistyöstä tehdään neljässä pohjoisessa maakunnassa.

Mazarin alueen lintumaailma on aromaisempaa kuin Kabulissa, vaikkakin pihamainat, palmukyyhkyt ja harakat löytyvät Mazarinkin puutarhoista. Kaikkialla lauleskelee töyhtökiuruja, lauhkeiden avomaiden tunnuslintuja, ja lisäksi näin Mazarissa myös kevään ensimmäiset kolme haarapääskyä. Mazarin alueella kasvatetaan perinteisesti paljon puluja ja niistä huomattava osa on valkeita. Tämä johtuu legendasta, jonka mukaan Hazrat Alin pyhättö on niin pyhä, että harmaat kyyhkyt muuttuvat siellä tietyn ajan lenneltyään valkeiksi. Kyyhkyjen sanotaan myös kantavan kuolleiden sieluja.

Minäkin olen viime kuukaudet tuntenut itseni kuolleeksi sieluksi, maan päällä taivaltavaksi zombiksi vailla tarkoitusta. Suoritan elämääni ja töitäni kuin mekaaninen vieterinukke. Kärsin hengitystie- ja univaikeuksista, mutta sitäkin enemmän kaikesta siitä juonittelusta, selkäänpuukotuksesta ja selkärangattomuudesta, joka suomalaisia ja muita kansainvälisiä vaivaa. Suomalaisten kohdalla toiminta on erityisen kömpelöä ja tekopyhää johtuen kansamme yleisestä sinisilmäisyydestä ja johtamistaitojen puuttumisesta. Vaikka teknistä osaamista olisi muillekin jakaa, suomalaiset heiluvat maailmalla kuin päättömät kanalaumat kotkotuksineen.

Jostain syystä nykyään aina avatessani television näen jonkin sellaisen elokuvan, joka kuvastaa omaa elämääni. Eilen sellainen oli Fair Game, joka kertoo Irakin sotaan johtaneista masinaatioista, poliittisen loanheiton ja selkäänpuukotuksen uhreiksi joutuneista entisestä suurlähettiläästä Joseph Wilsonista ja hänen CIA:n agenttina toimineesta vaimostaan Valerie Plamesta. Elokuvassa on kohta, jossa Wilson ottaa taksin ja sierraleonelainen taksikuski alkaa arvostella entisen kotimaansa korruptoituneisuutta ja vallanpitäjien häikäilemättömyyttä, todeten sitten, että sellaista ei voisi tapahtua Amerikassa. Wilson toteaa siihen, että kunpa voisikin sanoa samaa. Minulla on nykyään usein samanlainen tunne.

Wilsonin ja Plamen tapaus johti Yhdysvalloissa lopulta Valkoisen talon politrukin Lewis Libbyn vankilatuomioon. Libby tuhosi pariskunnan elämän tahallisella vuotamisella ja Plamen uran tuhoamisella kostoksi Wilsonin Irakin joukkotuhoasetodisteita kohtaan esittämästä kritiikistä. Elokuva muistuttaa myös Plamen irakilaisista kontakteista, jotka Washingtonin vuotamisen ja masinoinnin vuoksi menettivät henkensä. Yhdysvalloissa voimakas lehdistö, kansalaisyhteiskunta ja oppositio sentään pitävät huolen, että skandalöösit perseilyt puidaan viimeistään seuraavan hallinnon aikana. Suomessa vallanpitäjien ja hännystelijöidensä konsensus ei sen sijaan salli veneenkeikuttamista. Tiitisen listakin pysynee ikuisesti kassakaapissaan, puhumattakaan kaikista niistä muista kaappeihin tungetuista luurangoista.