Heinäkuun juttuja

Heinäkuu on Islamabadissa tukahduttavan kuumaa ja kosteaa aikaa, mutta siitä huolimatta olen käynyt viikonloppuisin retkeilemässä. 

Viime viikonloppuna oli kylässä Lahoresta opiskelija, jonka joskus taannoin tapasin yhdellä Margallan luontopoluista. Se, jolla on merkillinen kiinnostus käärmeenpääkaloihin (Channa gachua). Monien täkäläisten tavoin hänellä on myös paljon yliluonnollisiin asioihin ja taikauskoon liittyviä pelkoja, jotka ovat hänen tapauksessaan yhdistyneet perhetragediaan, pikkuveljensä kuolemaan. Hänen mielikseen katsoin moneen kertaan valvontakameran videon, jossa veljen kuolema näkyy, ja sanoin hänelle, että minusta mikään siinä näkyvä ei viittaa erään paikalla olleen henkilön osallisuuteen eikä kukaan olisi voinut lavastaa moista onnettomuutta. Onnettomuusajoneuvon kuljettajaa voisi toki syyttää siitä, ettei hänen kuljettamansa lasti ollut turvallisesti kiinnitetty. Mutta sivullinen seisoskelija, vaikka olisikin kantanut kaunaa, ei kyllä videosta päätellen tehnyt - eikä olisi voinutkaan tehdä - mitään.

Kehotin ystävääni suhtautumaan näkemiinsä uniin ja näkyihin luonnollisena asiana. Läheisen menetyksen kokeneilla ihmisillä sellaiset ovat tuiki tavallisia, eikä niitä kannata yrittää ylitulkita. Mieli askartelee kaikenlaisten vaihtoehtoisten selitysten parissa, kun traagisen totuuden hyväksyminen on vaikeaa, ja niinpä nuo vaihtoehtoiset tapahtumat tulevat uniin. Kuten tietysti kuollut läheinenkin.

Vaikka mainittu ystävä on sosiaaliselta ulosanniltaan jossain määrin omituinen, hän on ilmeisesti omalla alallaan lahjakas, koskapa oli saanut - toisin kuin koko ajan pelkäsi - kokonaista neljä opiskelupaikkaa eurooppalaisiin yliopistoihin, niiden joukossa Vaasaan. Hän oli kuitenkin päätynyt valitsemaan Trondheimin, johon kuuluu ilmeisen hyvä stipendi - sellainen, että sillä pärjää Norjankin hinnoissa.

Tapasin myös kuusi Suomeen lähdössä olevaa opiskelijaa - kaikki teknologeja, puolet vieläpä tyttöjä menossa hyvin miesvaltaisille aloille. Asioiden internettiä, pintarakenteita, keinoälyä, koneoppimista... Nämä ovat nyt niitä aloja, joita koskeva osaaminen Suomessa kiinnostaa maailmalla, ja joissa toisaalta Suomessa on työvoimapula. Päätellen opiskelijoiden profiileista joku tekee rekrytointipuolella jotain oikein. Jos oikea käsi onkin junaillut asioita oikein, toivottavasti vasen käsi ei heti rankaise heitä yrittämällä karkottaa ja tunkemalla turvapaikka- ja tukiputkeen, mikäli opintojen lisäksy yrittävät hakeutua myös oman alansa töihin.

Kävin käärmeenpääkalamiehen kanssa Shah Allah Dittan pyhillä luolilla, joissa rukoilivat muinaisina aikoina buddhalaiset ja sittemmin suufilaiset mystikot. Toisena päivänä kuljimme Margallan viitospolun ylhäältä alas. Ylhäällä oli laulavia sulttaanisirkkuja, ainoalla yhä virtaavalla vesilähteellä (muut kuivina) oli suuri lintutihentymä, jossa oli lukemattomien aasianrillien, harmaavatsaviuhkojen ja himalajansieppokerttujen lisäksi kaunis sinikurkkusieppo.

Kävin myös useita kertoja Rawaljärvellä, koska sinne on alkanut ilmaantua kaikenlaista erikoista: pitkäpyrstöjassanan ja kapustahaikaroiden jälkeen mm. intianviheltäjäsorsa ja kiinanpikkuhaikara. Sinne putoilee myös lapa- ja harmaasorsia, puhumattakaan pienistä määristä palearktisia kahlaajia. Kahlaajat vielä ymmärrän - ne ovat jo syysmuutolla. Mutta olen yllättynyt siitä, että sorsiakin ilmestyy maisemiin jo heinäkuussa.

Niin ikään kävin erään vanhemman herrasmiehen maatilalla Chak Shahzadissa. Laskin hänen mielikseen 27 lintulajia hänen tiluksiltaan illallistamisen lomassa. Viimeisenä jo pimeän tultua savannikehrääjä, jolla onneksi on läpitunkeva ja helposti tunnistettava ääni, ettei pelkän lehahtavan varjon perusteella tarvitse arvailla.

Tulin ostaneeksi auton. Pitkällisen byrokratian jälkeen varsin vanha mutta erinomaisen kaunis Volvon jeeppi seisoo nyt pihassani, tosin vielä ilman rekisterikilpiä. Saa nähdä kuinka kauan vielä kestää, ennen kuin voin myös ajaa sillä.

Heinäkuun kuumuudessa kaikenlaiset asiat tuppaavat hajoamaan: milloin putket, milloin pumput, milloin sähköviritykset. Jatkuvasti on jotain hajalla ja taas pitää valvoa kodissa ramppaavia sähkö- tai putkimiehiä.

Takaterassilla pyörii avuttomina ja sydän sykkyrällä ilmastointilaitteen päällä pesineen mainaperheen jälkikasvua. Onneksi ne ovat siellä, koska naapurien kissat eivät pääse takaterassille (toisin kuin etuterassille, jossa ne aina silmän välttäessä kyttäävät lintuja). Variksia ja haarahaukkoja mainanpoikasten pitää tietysti yhä pelätä, mutta siksipä välttelenkin siellä käymistä nyt, jotten kiinnittäisi petolintujen huomiota nurkissa täriseviin mainanalkuihin.

Etuterassilla, jossa linturuokintani ja niille asentamani vesikulho sijaitsevat, varikset tuovat minulle säännöllisesti asioita. Joskus epämiellyttävämpiä, kuten luita. Joskus taas jotain, minkä ainoa merkitys lienee kiitos tarjotusta ruoasta. Jostain ne olivat löytäneet litsejä, joita ne käyvät liottamassa vedessä ja sitten avaavat ja syövät. Sain erään liikemiehen maatilalta laatikollisen mangoja, joita olen kiskonut kaksi per päivä, jotteivät ehtisi pilaantua. Niistäkin jää yli kuoret ja iso hedelmänkivi, jotka annan terassille linnuille. Ne saavat niistä vielä paljon irti.

Uutisista päätellen Suomessa on tällä välin pöyristelty persujen persuutta ja teeskennelty, että kaikkien internetiä vähänkään seuranneiden 10-15 vuotta hyvin tietämät persujen puheet ja kirjoittelut olisivat muka jotain uutta ja järkyttävää. Miksiköhän ne eivät järkyttäneet silloin yli 10 vuotta sitten?

Niin, ja Bidenkin kävi kylässä.

Lapissa ja Ruijassa III

Kesäkuun 2023 pohjoisenmatkan kahtena viimeisenä matkapäivänä ajoimme Suomen halki. Ensimmäisenä päivänä Utsjoelta Haaparantaan ja toisena Haaparannasta Helsinkiin. Se tarkoitti tietysti tarpeettoman paljon autossa istumista, mutta minkäs teit, kun kaikilla oli syynsä olla etelässä perjantai-illaksi. 

Teimme toki monta luontopysähdystä ja pari kulttuuripysäkkiäkin. Eräällä tunturikoivikkoa käsittävällä pysähdyksellä tapasimme asuntoautolla matkalla olleen ranskalaisen lintuharrastajan, joka oli pitkän linjan Lapin-ystävä ja matkalla sinne, mistä me olimme palaamassa. Hän mainitsi kuvanneensa suokukkoja ja taviokuurnia - jälkimmäisiä Kaamasen Neljän tuulen tuvalla. Matkan varren vesistöissä suurin osa vesilinnuista oli jo pesimässä ja piilossa. Oli kuuma kesäpäivä. Telkkiä näkyi jonkin verran - ja yksi uivelo. Neljän tuulen tuvalla oli tosiaan taviokuurnia ruokinnalla, joka ilmeisesti on turisteja varten ympärivuotista. Oli myös urpiaisia, viherpeippoja, talitinttiä, käpytikkaa jne. Naapuripöydästä tuli lappilainen linturengastaja avautumaan lajiston muutoksista.

Samaa maantietä etelään Kaamasten bensiksellä taisi olla matkan ylihintaisin polttoaine - epäilemättä siksi, että kyseinen paikka oli ainoa pitkällä matkalla. Matka jatkui Inarin ja Ivalon kautta. Siinä välissä näkyi vähän myös Inarijärveä. Saariselän ja Vuotson maisemissa tehtiin myös luontopysäkkejä. Ennen Sodankylää käytiin Ilmakkijärven lintutornilla. Ilmakkiaavalla oli kukassa raatetta ja kaksi kurkea kahlaili kauempana. Paikalla on havaittu kunnioitettava määrä harvinaisia lajeja, mutta nyt äänessä oli vain tavanomaisia pajulintuja, punakylkiä, järrejä ja pajusirkkuja. Muutama mustalintu kellui järvellä.

Sodankylään satuimme samaan aikaan elokuvafestivaalien kanssa, joten paikkakunta oli hämmästyttävän toimeliaisuuden ja sosiaalisen hyörinän vallassa. Ensimmäiseksi manifestoituneessa pizzeriassa oli niin paljon jonoa, että päädyimme kävelemään keskustan läpi ja syömään ähkyburgerin nimellä markkinoidut kulinariteetit ruokakojusta.

Rovaniemen pohjoispuolella joulupukinmaassa ylitimme napapiirin jälleen, tällä kertaa pohjoisesta etelään. Kuin symbolisena osoituksena tästä paikalla lauloivat samanaikaisesti järripeippo ja peippo. Tavallista peippoa ei ollutkaan juuri näkynyt sitten Tornionlaaksosta lähdön - ja tästä eteenpäin järripeippo katosi nopeasti lajistosta. Rovaniemen eteläpuolella käväisimme vielä Niskanperän lintutornilla järvimaisemassa, joka olisi ihan hyvin voinut olla Etelä-Suomessa. Törmä- ja haarapääskyjä lenteli vetten yllä. Tervolan alueella näytämme pysähtyneen kolmesti ja sieltä tuli matkan ensimmäinen ja ainoa teeri.

Illaksi saavuttiin Haaparannan Kukkolaan, saunottiin ja syötiin viimeiset naudanlihat argentiinalaisella punaviinillä alas huuhtoen. Mökin ulkopuolella hyttyset olivat väijyssä sankkoina verenhimoisina pilvinä. Tämä muutos oli tapahtunut runsaassa viikossa, sillä menomatkalla Kukkolassa oli ollut keskiyölläkin miellyttävän hyttysvapaata.

Viimeisen päivän ajotaivalkin oli pitkä ja illaksi haluttiin Helsinkiin, joten Oulussa ei tällä kertaa pysähdytty. Liminganlahtea emme sen sijaan malttaneet jättää väliin vaan teimme sinne luontopysähdyksen, joka tuotti tavanomaisia kosteikkolajeja, paljon soidintavia taivaanvuohia sekä jonkin verran muita kahlaajia ja sorsalintuja. Kaksikin merikotkaa lipui yli. Limingan pelloilla oli mustavariksia.

Sen päivän lounaspizzat syötiin Kärsämäellä, joka taitaa olla etelän ja pohjoisen välisen suoran matkareitin ainoa paikkakunta, jonka keskustan läpi tie kulkee. Pihtiputaalla, Viitasaarella ja Äänekoskella pysähdyttiin hetkittäin metsäpaikkoihin. Sitten olemme näemmä ajaneet pitkään pysähtymättä kunnes Hartolassa ja Heinolassa on ollut tauot. Mäntsälän alueella taukopaikalla tuli korppi tervehtimään, pesästään huolestuneen varispariskunnan ahdistelemana. Sitten syrjälenkki Hyvinkäälle jättämään veljeni kotiovelleen ja lopuksi Helsinkiin, jotta puolisoni pääsi perjantai-illan rientoihin Kallioon. Itse kaipasin näiden ajorupeamien jälkeen hieman unta.

Lauantaina kävin ostamassa erään ystäväni Valko-Venäjästä kirjoittaman kirjan ja tapasin sitten samaisen ystävän lounaalla Hesarin bosnialaisessa ravintolassa. Sain tietää Helsingissä olevan yhä ainakin kolme paikkaa, joista tuopin voi saada vitosella. Muutoin elämme jo perin ankeita aikoja sen suhteen, mihin työtä tekevällä ihmisellä on enää Pohjoismaissa varaa. Niillähän ei ole mitään hätää, jotka saavat kaiken takaisin Kelasta hinnoista riippumatta.

Sunnuntaina lensin Istanbuliin ja sieltä edelleen Islamabadiin. Täällä tuli vastaan tukahduttava lähes 50 asteen lämpötila. Islamabadissa olikin ollut toukokuun loppuun saakka sangen miellyttävä kesäsää, mutta kesäkuun kaksi viimeistä viikkoa olivat toista maata. Olo helpotti vain hetkellisesti  yksittäisten monsuunisateiden langettua. Yölläkin ulos astuminen tuntui kuin saunaan olisi mennyt. 

Lämpötilat ja Swarovski-kiikareideni fokusrullan rikkoutuminen ovat haitanneet luonnossa liikkumista viime viikkoina, mutta viime viikonloppuna menin sentään Rawaljärvelle, koska pakistanilainen lintuharrastaja oli sieltä edellisviikolla löytänyt pitkäpyrstöjassanan. Jassanaa ei löytynyt, mutta sen sijaan kolme kultakurppoa, kapustahaikara, kolme mustapikkuhaikaraa, lukemattomia silkki-, lehmä- ja yöhaikaroita, huuteleva jakobiinikäki, pikkuparvi harmaasiipikottaraisia ja muuta mukavaa löytyi. Yllättävää kyllä myös ilmeisesti jo syysmuutolla olevia metsävikloja ja naurulokkeja.

Lapissa ja Ruijassa II

Kun riikinraja Ruotsista Norjaan on ylitetty, ensimmäinen eroavaisuus, johon huomio kiinnittyy, on se, että Norjan puolen Lapissa on kovin täyttä. Joka tunturi on täynnä norjalaisten lomamökkejä. Toisin kuin suomalaiset ja ruotsalaiset, jotka tälläävät mökkinsä järvien rannoille ja laaksoihin eivätkä suinkaan tunturien laille, norjalaiset ovat mieltyneitä mökkeihin, joiden ympärillä on vain rakkaa ja paljakkaa ja vesistönä vain kirkas puro.

Myös raha näkyy. Joka paikka on yhdistetty sivilisaatioon hyvillä teillä, silloilla, tunneleilla, sähköverkoilla ja laajakaistoilla. Haja-asutus ei näytä olevan ongelma, jota pitäisi ratkaista tyhjentämällä kyliä ja keskittämällä asutus kasvukeskuksiin. Vaikka Norjallakin riittää alueita eikä väentiheys ole suurempi kuin naapurimaissa, siellä on - ainakin pääteiden varsilla - huomattavasti vaikeampi päästä täysin erämaiseen tunnelmaan kuin Suomen tai Ruotsin Lapissa.

Laskeutuessamme Skandeilta alas kohti vuonoja alkoi rinteiden metsistä kuulua sellaisiakin eteläisiä lajeja kuin tiltalttia ja mustarastasta. Pian alkoi edessä siintää Ofotvuono, jonka nimen kerrotaan juontuvan huuhkajanjalasta. Emme kuitenkaan kääntyneet vasemmalle Narvikin satamakaupunkiin, vaan seurasimme vuonon rannikkoa sen pohjoisimpaan päähän Bjerkvikin kylään (saameksi Ráhka). Siellä söimme lounaan ja kävelimme vuononpohjukassa, jossa oli jonkin verran kahlaajia (mm. meriharakoita, tyllejä ja isokuoveja), koskeloita ja kolme kelluvaa mustakurkku-uikkua.

Bjerkvikistä lähdimme sitten pohjoista kohti ja ylitimme tällä taipaleella lääninrajan Nordlandista Tromssan ja Finnmarkin lääniin, jota tästedes kutsumme suomalaisella nimellään Ruijaksi. Myös Kuolan niemimaasta puhuttaessa olisi hyvä säilyttää sen vanha suomenkielinen nimi, Turja, jolla on sitä paitsi myyttinen kaiku. Ruija ja Turja ovat arktisinta maailmaa, johon Euroopan mantereella pääsee autolla. Suomen Lappiin nähden näiden alueiden eksotiikkaa lisää Jäämeren läsnäolo. Valaat ja merilinnut tuovat meikäläisittäin kiehtovan lisän tunturiluontoon.

Norjan vuonojen ilmasto on niin suojattu, että elämä noilla seuduin on paitsi sievää, myös lauhkeaa, aina pohjoisimpien niemimaiden kärkiin ja Varangille saakka, joilla alueilla tunnelma muuttuu merkittävästi jäämerellisemmäksi. Tämä näkyy myös ja varsinkin merilinnuston koostumuksessa. Länsirannikon suojaisissa vuonoissa sen sijaan kohtaa lähinnä hyvin samanlaista lintulajistoa kuin Itämerellä. Meressä asiat ovat toisin, sillä Atlantilta tulevat ajoittain miekkavalaat ja sen sellaiset suojaisiinkin vuonoihin.

Saavutimme seuraavan vuonon, Gratanginvuonon, jonka pohjukassa sijaitsee idyllisen oloinen Gratangsbotnin kylä. Storelvan jokisuussa ja vuononpohjukassa on kahlaajalietteitä, joilta löytyi mm. lapinsirrejä ja kapustarintoja. Jonkinlainen lasten lintutornikin sinne on pykätty.

Päästäksemme joutuisasti pohjoista ja arktisempia oloja kohden ajoimme Gratangsbotnista sisämaatietä Fossbakkenin, Moenin ja Nato-tukikohtakaupunki Bardufossin kautta seuraavaan vuononpohjukkaan - ja täällä vuonolla oli jo suomenkielinen nimi, Paatsivuono (Balsfjord). Sievässä Storsteinnesin kylässä (saameksi Njárga) kävimme kahvilla ja juustokakulla. Hengenahdistusta aiheuttavista hinnoista piittaamatta viereinen pitkä pöytä oli täynnä iloisesti šamppanjaa siemailevia norjalaisia.

Tromssaan voi ajaa Paatsivuonon pohjukasta joko läntistä pienempää tietä tai itäistä hieman isompaa tietä - jälkimmäistä ajaessa kiusana on varsin paljon liikennekameroita. Molemmat ovat maisemallisesti kauniita ja kylät niiden varsilla idyllisiä. Ajoimme illalla Tromssaan itäpuolista tietä.

Tromssa on Pohjoismaiden suurin napapiirin pohjoispuolinen kaupunki - ja Pohjois-Norjan tärkein keskus. Se sijaitsee saarella, jota yhdistävät mantereeseen ja länsipuoliseen Valassaareen (Kvaløya) kolme siltaa. Meillä oli netistä hankittu yksityismajoitus, joka osoittautui vasta remontoiduksi kokonaiseksi asunnoksi Hamnassa. Sieltä oli hulppea näkymä Tromssansaarta Valassaaresta erottavalle salmelle, jossa yöttömänä yönä liikkui merilintuja ja hylkeitä. Olimme paikan ensimmäiset vieraat, joten jätimme omistajalle myös hyvän arvostelun.

Seuraava päivä oli kolea ja tuulinen. Kävimme Tromssan keskustassa ja satamassa kyselemässä valasretkistä, mutta kuulemma vuodenaika ei ollut oikea - kesällä olisi kannattanut mennä Lofooteille, jos valaita etsi. Tai sitten kauas pohjoiseen. Ajoimme sitten Valassaaren puolelle ja siellä suojellulle Tisnesin niemelle, joka työntyy Paatsivuonon keskiosiin. Jonkin verran sorsia, kahlaajia ja merihanhia löytyi, muttei mitään erikoista. Matkalla oli muutama pahta, joilta löytyi pikkukuoveja, suokukkoja ja merikihu. Taisi olla matkan ensimmäinen kihu. Sittemmin sekä meri- että tunturikihua näkyi säännöllisesti.

Itään päästäksemme piti ajaa takaisin Tromssaan ja sitten pitkä matka etelän kautta koukaten, jotta pääsimme Yykeänvuonon eli norjaksi Lyngenin dramaattisiin maisemiin. Yykeänperän (Skibotn) taajamassa kävimme syömässä. Sinne laskee jänkän ja tunturikoivikoiden läpi Enontekiöstä Jäämereen virtaava Yykeänjoki (saameksi Ivgojohka). Tuon joen varrella olevasta mökkikylä-leirintäpaikasta Norjan puolelta mutta matkalla Kilpisjärvelle otimme siksi yöttömäksi yöksi majapaikan.

Seuraavan päivän ohjelmassa oli tunturipysähdyksiä, Rovijoen putous, Suomen raja ja Ahdaskuru. Kävimme syömässä Kilpisjärvellä ja kiipesimme sitten saamelaisten pyhälle vuorelle Saanalle. Sääolosuhteet eivät tällä kertaa olleet suosiollisimpia mahdollisia. Tuuli oli kova ja kylmä. Lintuja oli todella vähän nähtävillä - yksi kiiruna, useita niittykirvisiä ja kivitaskuja. Saanan tähtilajeja kuten sepelrastasta ei löytynyt. Tunturikoivikoista sentään löytyi parvina urpiaisia, reviirijorinaansa ryystäviä järrejä, muutama kylmissään tapaileva sinirinta ja kovin harvinaiseksi käynyt hömötiainen.

Toisin kuin vuoden 2020 matkalla, emme Kilpisjärveltä lähteneet palaamaan etelään Suomen halki, vaan palasimme Norjaan ja Yykeänperän kautta Jäämeren rannikoille, sillä etsimäämme Jäämeren eksotiikkaa löytääksemme meidän piti matkata vielä paljon kauemmas itään.

Matkalla pohjoisen kautta Rässikäisiin (norjaksi Sørkjosen, saameksi Reaššegeahči) aletaan olla jo todella jäämerellisillä rannikoilla ja niinpä myös valtamerilintuja kuten ruokkeja ja kiisloja alkoi vähitellen näkyä - tosin useimmiten vain kaukana lentämässä. Tuhansista kalalokeista ei enää voinutkaan olla varma, koska pikkukajavat ilmaantuivat kuvioihin. Yövyimme leirintäalueella Altavuonon pohjukassa, Altajoen partaalla.

Altasta (Alattio) lähdimme Rässivuonoon (Rafsbotn) ja niemimaan paljakkain yli Leipovuonoon (Olderfjord). Siellä saavutaan Porsanginvuonon maisemiin ja kyliin, joissa nykyisin ovat Ruijan suurimmat osuudet suomenkielisiä eli kveenejä. Pysähdyimme Lemmijoella (Lakselv) ja päätimme sieltä jatkaa itään pienempää tietä, joka näytti lupaavalta. Lemmijoki on Porsangin hallinnollinen keskustaajama. Pohjoinen reitti kulkee Ifjordin (Idjavuotna) kautta, kunnes laskeutuu Tenon laaksoon.

Tenossa, jota kveenit kutsuvat Taanaksi, norjalaiset Tanaksi ja saamelaiset Deanuksi, saavutaan kveeninkielisiltä alueilta saamenkielisille. Majapaikkamme oli Skiippagurrassa lyhyen ajomatkan päässä Tenonsillan (Tana bru) taajamasta. Aurinko paistoi keskiyölläkin ja kävin puolisoni kanssa hampurilaisilla ainoassa Tenonsillasta löytyneessä auki olleessa paikassa (muut olivat sulkeneet jo aikaisin).

Seuraavana aamuna olimme lopulta saapuneet kohdealueellemme Varangille, jossa muuttuvat niin maisema kuin linnustokin tyystin jäämerellisiksi. Merenpinnan tasollakin ollaan puurajan yläpuolella ja Varanginvuono avautuu suoraan Jäämereen, mikä tuo sinne tarvittavat kalaparvet niitä seuraavine merilintuineen ja valaineen. Olen aiemmin käynyt Varanginvuonolla, mutta sen etelärannikolla, Kirkkoniemessä ja Etelä-Varangissa, jonne saavuin Muurmannista ja Mordorin miehittämästä Petsamosta käsin.

Sää oli tuulinen ja kylmä, muttei kuitenkaan sateinen, joten saatoimme olla varsin tyytyväisiä päivään,  jonka vietimme Varanginvuonon pohjoisrannikolla. Aloitimme Vuononpohjan (Varangerbotn, Vuonnabahta) taajamasta, jossa tankkasimme ja kävimme vuononpohjukan luonnonsuojelualueella. Siellä ei kuitenkaan ollut mitään kovin erikoista. Merilintujen määrä ja laatu paranivat sitä mukaa, mitä pidemmälle itään ajoimme. Nyborgin vanhainkodin takaa rannasta näkyi jo enemmän merisorsia ja rannassa oli punakuirikin. Gornitakissa oli merikotkia, joita muutenkin alkoi näkyä taajaan Varangilla.

Uuniemen saamelaisvoittoisessa kunnassa oli erityisen miellyttävä kohde, Nessebyn kirkko ja suojelualue. Paljon pesiviä meriharakoita ja tyllejä, joita koetimme olla häiritsemättä. Pikkukajavia oli jo parvittain. Merellä meni mustalintuja ja alleja. Lietteillä oli toinen punakuiri ja pari ristisorsaa. Haahkoja ja isokoskeloita lepäili kymmenittäin lähiluodoilla.

Annijoella (Jakobselv) pysähdyttiin ja jatkettiin sitten kohti Vesisaaren (Vadsø) kaupunkia. Kävimme rannassa useammassakin paikassa, kunnes saavuimme Ekreijan (Ekkerøya) lintuvuorelle. Siellä pesii yli kymmenentuhatta paria pikkukajavia - valkoisten kajavamassojen joukossa siellä pesii myös ruokkeja, etelänkiisloja, riskilöitä ja karimetsoja. Ylhäällä nummella oli mm. suokukkoja ja kivitaskuja. Tästä paikasta eteenpäin pikkukajava olikin runsain laji - ja nousi raportoimissani määrissä koko matkan runsaimmaksi lajiksi, vaikka niitä olikin lähinnä tämän yhden päivän osuudella.

Pikkukajava on pieni lokki, joka ulkoisesti muistuttaa kovasti kalalokkia, mutta on silti sijoitettu omaan sukuunsa. Se on aito valtamerirannikoiden lintu - ja myös maailman pohjoisimpana pohjoisnavan tuntumassa pesivä lintulaji. Kajava-nimi viittaa sen ääneen samoin kuin lajin englanninkielinenkin nimi (kittiwake). Sitä vain ihmettelen, miksi nimeen on lisätty "pikku", kun se on kuitenkin maailman kahdesta kajavalajista isompi. Toinen laji, punajalkakajava, elää Tyynenmeren arktisilla rannikoilla. Pikkukajavahan olisi voinut hyvin olla suomeksi vain kajava - kun kaikki muut Euroopassa esiintyvät lokit ovat suomalaiselta nimeltään lokkeja. Vanhoissa eläinkirjoissa se on nimeltään kolmivarvaslokki, jota se myös ruotsiksi yhä on. Norjaksi laji on krykkje ja saameksi skierru, jotka nimet myös viitannevat sen ääneen.

Nessebyn ja Ekreijan jälkeen kolmas matkan kohokohta oli Kiiperin kylässä (Kiberg), jonka aallonmurtaja on suosittu staijauspaikka, ja jonka satamassa kajavat pesivät valtoimenaan yhdyskuntina puurakennusten katoilla ja seinillä. Niille on ystävällisesti rakennettu jopa hyllyjä seiniin pesimistä varten - huolimatta niiden tavasta paskoa pesimäpaikkansa valkeiksi. Suomessa niistä olisi tietysti tehty iso ongelma ja vaadittu koko vuonon kajavakannan hävittämistä, ettei kukaan paskoisi talojen katoille.

Mutta eivät kajavat, haahkat eivätkä koskelot olleet Kiiperin kohokohta, vaan vanha jääkuikka, joka kellui Kiiperin satama-altaassa vain metrien päässä rannasta, josta sitä saattoi katsella ja kuvata. Luulin sitä ensin hetken ajan hylkeeksi ennen kuin tajusin, mitä katsoin. Jääkuikka on Suomessa harvinainen läpimuuttaja. Armeija-aikoinani Isosaaren merivalvonta-asemalta käsin näin niitä yhtenä keväänä kuusi, mutta kaikki ohilentävinä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin lajin paikallisena ja noin läheltä. Näin Isosaaren keväänä myös kaksi muuta Varangin tähtilajeista - kyhmyhaahkan ja allihaahkan - mutta näitä lajeja meille ei tälle matkalle siunaantunut. Näin tosin yhden todennäköisen kyhmyhaahkauroksen, mutta liian kaukaa voidakseni vahvistaa määrityksen.

Varangin päivä vei meidät lopulta matkamme päätepisteeseen Vuoreijaan (Vardø). Tai melkein päätepisteeseen. Lopullisen päätepisteen olisi pitänyt olla Hornøyan saari - asumaton lintusaari Vuoreijan ulkopuolella. Saavutimme kuitenkin Vuoreijan noin puoli tuntia liian myöhään, että olisimme ehtineet viimeiseen Hornøyan alukseen. Jouduimme katselemaan Hornøyan tuhansia kiisloja, lunneja ja muita merilintuja kaukoputkilla Vuoreijan majakalta ja aallonmurtajalta käsin.

Koska olimme joka tapauksessa saavuttaneet pitkän pohjoisen matkamme etäisimmän pisteen, jonka länsipuolella oli vain Jäämerta ja Siperiaa, ja koska meillä ei ollut enää käytettävissä päiviä matkustaaksemme Varangin niemimaan pohjoisrannikolle, päätimme syödä hyvät ja kalliit poropihvit vuoreijalaisessa ravintolassa. Valastakin olisi näköjään ollut tarjolla, mutta eettisistä syistä jätimme väliin.

Paluumatkalla kävimme vielä kahvilla Vesisaaren keskustassa. Hanoista olisi saanut kveenipanimon oluita, joilla oli sellaisia nimiä kuin Kaamos ja Herrä Hummala. Veljeni käytti tilaisuutta hyväkseen, mutta minä ratissa olijana en kaljaan kajonnut. Vuononpohjassa kävimme vielä marketissa ostoksilla ja ajoimme sitten Nuorgamiin. 

Seurailimme sitten Tenojokea aina Utsjoen taajamaan saakka, jonka lähellä yövyimme. Hyttyset olivat jo ilmaantuneet Suomen Lapin pohjoisimpiinkin osiin ja ärhäköitä yöaikaan. Meillä oli majapaikkanamme saksalaisilta säästynyt vanha hirsimökki. Tenojoen yllä lepatteli pikkulokkeja hyönteisjahdissa.

Lapissa ja Ruijassa I

Kesäkuun alussa olin kaksi viikkoa Suomessa sekä myös Ruotsin Lapissa (Norlannissa) ja Norjan Lapissa (Ruijassa). Saavuin Istanbulin kautta lauantai-illaksi jo miltei yöttömään Helsinkiin. Sunnuntai kului puolisoni kanssa. Ostimme Itäkeskuksesta lihaa ja grillasimme sen kotona hyvällä menestyksellä.

Kokeilin amerikkalaisen lintusovelluksen Merlinin käyttöä äänten tunnistukseen Kurkimäen nimikkomäellä, jonka metsiin on hautautunut historiallisia Nikolai II:n ajan linnoitteita. Sovellus tunnisti oikein kymmeniä laululintulajeja - laulukausihan on kesäkuun alussa parhaimmillaan - ja kertoi Kurkimäen suhteellisesta rehevyydestä, ottaenkin, että mänty yhä on kukkulan valtapuu. Pajulintujen ja peippojen lisäksi äänessä olivat musta- ja räkättirastaat, kirjosiepot, mustapääkertut, kultarinnat, tali- ja sinitiaiset, viherpeipot ja peukaloiset. Pikkukäpylintujakin hääri parvina latvuksissa.

Maanantai ja tiistai kuluivat autoani rukatessa. Joku oli yrittänyt murtautua siihen onnistumatta, mutta rikkoen kuitenkin manuaalisen lukon. Auto oli seissyt koko talven, joten akku oli paitsi tyhjentynyt, myös rikki. Niinpä kun autoon murtautuminen oli ensin onnistunut ja auto saatu käynnistymään johdoilla, se jäi kaupan pihaan Kivikkoon ja piti hinata takaisin. Jouduin ravaamaan Motonetissä kolmesti ja käyttämään kaksi päivää ennen kuin uusi akku oli viimein asennettu ja toimi. 

Säntäsin samana iltana Laajalahdelle, jossa oli valkoposkihanhien poikueita, yksinäinen kurki, jalohaikara, jänkäsirriäistä ja tylliä. Rannoilla lepäili kala- ja lapintiiroja ja räyskiä. Lehdoissa lauloi punarintaa, lehtokerttua, satakieltä.

Keskiviikkona aamupäivällä pääsimme lähtemään pitkälle matkalle pohjoista kohti. Vuoden 2020 samoihin aikoihin ajoittuneella rengasmatkalla Suomen ympäri matkustimme aluksi pohjoiseen Pohjanmaan rannikkoa pitkin, poiketen Lumijoen tukikohdasta käsin Hailuodolla ja Liminganlahdella. Elettiin koronakaranteenien vuotta, joten emme päässeet Norjaan lainkaan, vaikka Ruotsista käsin rajalla kävimmekin. Abisko ja Saana edustivat arktisimpia alueita, joihin tuona vuonna ehdimme, ennen kuin palasimme Kuusamon ja Itä-Suomen kautta etelään.

Sille on tietysti syy, miksi pohjoisen matkat yritetään aina ajoittaa kesäkuun alkuviikoille: silloin kevät on yleensä ehtinyt pitkälle ja melkein kaikki muuttolinnut saapuneet, näkyvillä ja äänessä, mutta hyttysten ja mäkäräin pilvet eivät vielä täytä taivasta.

Alkukesän 2020 matkalla meitä oli neljä: minä, veljeni, muuan suomalainen kaveri ja hänen tuolloinen puolalainen tyttöystävänsä. Tällä kertaa matkustimme kolmistamme: minä, veljeni ja puolisoni, joka sai nyt edustaa nuorisoa ja Lappi-neitsyyttä. Tampere on aiemmin ollut pohjoisin maailmankolkka, jossa puolisoni on käynyt. Itselläni se on Nordkapp ja on yhä tämän matkan jälkeenkin, sillä Islannissa ei pääse kuin yhdessä paikassa napapiirin pohjoispuolelle.

Matka eteni puolisoni suosikkiartistia Lana del Reytä kuunnellen rattoisasti Lahden, Heinolan ja Joutsan tietä Jyväskylään, jossa kävimme syömässä lounaamme yläkaupungin Sohwissa. Minulla oli opiskeluajoilta muistikuva, että siellä olisi saanut hyviä pizzoja, mutta nyt sai vain hampurilaisia ja palvelun saaminenkin kesti loputtomiin. Jatkoimme sitten matkaa Viitasaarelle ja käännyimme sieltä itään tehdäksemme luontopoikkeaman Heinä-Suvannolle. Kävin siellä lintuja katsomassa niinä vuosina, kun asuin Jyväskylässä, ja ihastuin paikkaan. En ollut käynyt siellä yli vuosikymmeneen.

Heinä-Suvanto on maaginen, erämainen paikka. Siellä voisi kuvitella olevansa paljon kauempana pohjoisessa, vaikka se on todellisuudessa Keski-Suomessa - vaikkakin hädin tuskin, sillä aivan alueen itäpuolella kulkee Pohjois-Savon raja. Siellä pesii yhdyskuntina pikkulokkeja. Kurjet ja kaakkurit tuovat huudoillaan muinaisuuden tunnun. Härkälintu mylvi ja voimaeläimeni korppi tuli kronkkuen tervehtimään - tietenkin, sehän tapahtuu jokaisella merkittävämmällä matkalla. Rehevissä kosteissa korvissa lauloivat pikkusieppo ja pohjansirkku. Ikävä vain, hyttysiä oli niin sakeina pilvinä, että jouduimme suojautumaan hyttyshatuin selvitäksemme hengissä verenhimoisista parvista.

Viitasaaren kunnan sivut tietävät kertoa Heinä-Suvannosta seuraavaa: 

"Heinä-Suvanto on retkikohde ja alueellisesti, kansallisesti ja jopa kansainvälisesti merkittävä lintukosteikko. Alue on rauhoitettu ja luonnonsuojelualuetta koskevat erityiset rauhoitusmääräykset.

Kosteikko on muodostunut järvestä, joka kuivatettiin vuonna 1812. Heinä-Suvanto on vetistä, keväisin tulvivaa luhtaista nevaa. Kosteikkoa kiertää paikoin iäkäspuustoinen rantavalli. Rantavallin takana on alueen eteläpuolella ja länsipuolella osin luonnontilaisena säilynyt laaja suoalue, jolla tavataan monipuolinen valikoima räme-, korpi- ja nevatyyppejä.

Luonnonsuojelualue perustettiin vuonna 1995. Kosteikko on merkittävä lintujen muuttoaikaan sekä pesimäalueena, sillä alueella on tavattu pesimässä yli sata lintulajia. Kosteikon läpi kulkee vesiuoma ja suurin osa kasvustoista on järvikortetta, mutta Heinä-Suvannolla on myös saraniittyjä ja pensaikkovyöhykkeitä."

Lähtiessämme Heinä-Suvannolta navigaattori eksytti meidät ajamaan pitkät taipaleet päällystämättömiä pikkuteitä, kunnes tulimme Pyhäjärven alueelle ja vasta siellä saavutimme ison tien. Tuossa oudossa oikaisussa oli kuitenkin etunsa, sillä näimme siellä kanahaukan ja suopöllön.

Korpien alkaessa vaihtua vainioiksi lähestyimme matkan ensimmäistä majapaikkaamme. Se oli vaihtunut matkan aikana Lumijoelta Ouluun, vaikka isännät olivatkin samoja kavereita. Liha oli kunnollista, kastike samoin. Olut oli odottamassa. Toin punaviinit pöytään. Tuossa puutalossa olin ollut viimeksi syksyllä 2017, kun kävin työmatkalla Oulussa.

Seuraavana päivänä käyskentelimme alkajaisiksi Oulun keskustassa, kävimme ostarilla ja Torinrannassa. Söimme siellä lettuja paikassa, jonka syyrialainen pitäjä keskusteli vanhemman suomalaismiehen kanssa, joka viljeli puheessaan sellaisia sanoja kuin inshallah. Oli kai ollut joskus rauhanturvaajana tai jotain. Meille tarjoili somali. Kävimme Kiikelillä ja Elballa. Sellainenkin saari Oulusta näemmä löytyy. Ostimme kirsikoita ja mansikoita. Gilgitistä tuomani kirsikat oli syöty loppuun jo Helsingin päivinä - viimeiset annoin biologeille naapuriin.

Kun lähdimme Oulusta, ajoimme käytännössä pysähtymättä puolentoista tunnin matkan Tornioon, sillan yli Ruotsin puolelle Haaparantaan ja siellä ostarille, koska joku oli maininnut kruunun kurssin olevan nyt niin alhainen, että ruoka- ja viiniostokset kannatti poikkeuksellisesti tehdä Ruotsin puolella. Hampurilaispaikassa ruotsia ja suomea sekaisin puhunut keski-ikäinen sekakäyttäjä yhtä aineissa olevine sotanorsu-ystävättärineen yritti käydä kimppuumme. Ehkä vain koska olimme etelästä. Jouduin hälyttämään vartijat, jottei puolisoni soveltaisi heihin ninjataitojaan. Siitä olisi voinut tulla viivytyksiä matkantekoon.

Kukkolan kylästä Tornionlaaksoa hieman Haaparannasta pohjoiseen löysimme veljeni odottamasta tienposkesta. Hän ja puolisonsa hankkivat koronan ja Venäjän uhon vuoksi kaukaa viisaasti itselleen mökin Ruotsin puolelta rajajokea siltä varalta, että tulisi vielä tarve evakuoida naiset ja lapset syrjäiseen turvataloon sillä välin kun miehet lähtisivät ottamaan ryssää vastaan. On jonkinlaista kohtalon ivaa, että nyt veljeni kesäpaikka sijaitseekin väärällä puolella jokea siltä kantilta katsoen, että itäpuoli on nyt Nato-aluetta, länsipuoli vielä ulkona.

Kukkolankoskella kävimme katsomassa Tornionjokea ja siian haavittelijoita. Meän lippu liehui. Tornionlaakso on vielä eteläisten lintulajien valta-aluetta ja monen niistä viimeinen runsas esiintymä. Niinpä siellä peippo vielä kirkkaasti päihittää järripeipon, lehdoissa kuulee lehtokerttua, pusikoissa punavarpusta. Vaikka ollaan muodollisesti jo Lapissa, maisemallisesti ja kulttuurisesti alue on enemmän Pohjanmaata. Tervapääskytkin olivat jo tulleet. Oli kaikin puolin kesäistä, muttei vielä sankkoja hyttysparvia. Saunoimme, grillasimme erinomaista naudanlihaa, joimme espanjalaisia ja argentiinalaisia viinejä, joita Oulusta oli jäänyt yli.

Seuraavana päivänä suuntasimme pohjoiseen Ruotsin puolella jokea, Kukkolasta kohti Matarenkiä, josta tie haarautuu kolmeen suuntaan: itään Suomen puolelle, pohjoiseen kohti Pajalaa ja länteen kohti Ylikainuuta (Överkalix). Koko Ruotsin-puoleinen Tornionlaakso on Meänmaata, käytännössä suomen- tai sekakielistä aluetta, jonka puutalokylät ja pikkukaupungit ovat säilyttäneet idyllisen kauneutensa samalla tapaa kuin ruotsinkielinen Pohjanmaan rannikko Suomen puolella. Suomen puolella jokea vanhat kylät ovat valitettavasti tuhoutuneet saksalaisten polttamina tai sodanjälkeisten vuosikymmenten brutalistisen arkkitehtuurin raiskaamina.

Ylikainuussa poikkesimme kakkukaffeille vanhan rouvan pitämään viehättävään taidekahvilaan. Puolisoni lisäsi latteensa neljätoista sokeria ja oli tyytyväinen. Kirkolla oli pikkuvarpusia. Ennen Ylikainuuta käytiin Posjärvellä lintuja katsomassa. Ylikainuun jälkeen majavapaikassa ja napapiirillä. Jällivaarassa käytiin kaupungilla lounaalla ja kahvilla. Suappavaarassakin lintupaikalla. Kiirunassa pysähdyttiin ruokakauppaan ja käytiin Systembolagetissa.

Torniojärvelle tultaessa alkoivat maisemat näyttää kunnollisilta. Kävimme järvellä ja jänkällä, näimme matkan toisen suopöllön ja kaikenlaista muuta. Sinirinnat lauloivat. Leiriin asetuimme samaan kuvankauniiseen paikkaan, jossa olimme telttailleet myös kolme vuotta aiemmin, nimittäin Bessešjohkaan, Kaisepakten jälkeen. Yöttömänä yönä Torniojärven rannassa tapasimme kaksi paikallista kalastajaa, joista toinen puhui meää, toinen vain ruotsia.

Seuraavana aamuna retkeilimme Stordalenin suojelualueella, jossa näyttää olevan myös biologinen asema. Olimme ilmeisesti ainoita retkeilijöitä maisemissa, ja ehkäpä siitä syystä suon pitkospuilta näkikin monenlaista kahlaajaa läheltä: suokukot pitivät turnajaisiaan aivan nähtävillä, pikkukuovit huutelivat, yli lipui merikotka, matkan kolmas suopöllö näyttäytyi. Järvellä oli mustalintuja.

Kevät oli koko matkan ajan selvästi pidemmällä kuin vuonna 2020, jolloin samoissa maisemissa oli vielä paljon lunta. Pesimäkausi oli suurimmassa osassa matkareittiä jo alkanut, minkä vuoksi varsinkin sorsalintuja ja kahlaajia oli huomattavasti hankalampi nähdä, ne kun muuttuvat pesinnän alkaessa paljon piilottelevammiksi. Pajulinnut, järripeipot, punakylkirastaat ja sinirinnat lauloivat toki yhä kaikkialla, mutteivät olleet samalla lailla esillä kuin kolme vuotta aiemmin. Jotkut yleiset lajit, kuten riekko ja metso, jäivät matkalla kokonaan näkemättä. Hömötiaisia näkyi todella nihkeästi, lapintiaisia ei lainkaan.

Abiskosta matka jatkui sitten vielä tunturien ja kirkkaiden lampien kautta ylös Norjan rajalle ja siitä yli. Mutta Norjasta kerron seuraavassa osassa.

Margallain harjuilla kukkuvat käköset

Gilgit-Baltistanista palattuani olen käynyt tutuissa paikoissa, kuten Rawaljärven itäpäässä, Korangjoen suussa ja eri paikoissa Margallakukkuloilla.

Rawaljärvi näyttää vetäytyneen aiemmilta rannoiltaan ja pöyheä ruohokasvillisuus on äkkiä vallannut aiemmat kahlaajalietteet. Ei ihme, että palearktiset kahlaajat ja sorsat ovat kaikonneet teilleen tietymättömille johonkin Siperiaan. Jäljellä ovat paikalliset kesälinnut, joiden joukossa kahlaajia edustavat lähinnä sadat kenttähyypät. Niiden kiekumista kuuluu usein öisinkin kaupunkialueella.

Järvellä talvehtineiden satojen lokkien tilalla on nyt pieninä parvina valkoposkitiiroja. Rannoilla laulavat nokitaskut sekä kelta-, ruso- ja sinipriiniat. Haara- ja ruostepääskyjen, pikku- ja safiirimehiläissyöjäin parvet pyydystelevät ilmasta hyönteisiä. Tulviin kuolleiden puiden käppyröissä drongot väijyvät hyönteisiä, joita pyörii kuivuneilla laguuneilla laiduntavien vesipuhveleiden jälkeensä jättämissä lantakasoissa. Harmaa- ja jalohaikarat ovat kaikonneet, silkki-, lehmä- ja intianriisihaikarat pysyneet maisemissa ja yöhaikarat lisääntyneet yhdeksi runsaimmista lajeista.

Margallakukkuloilla kesäntulo on niin ikään muuttanut lajistoa, vaikka itse maisema on muuttunut vähemmän kuin järven rannat. Moni Margallain talvi- ja kevätlajeista on muuttanut korkeammille metsävyöhykkeille Himalajalle - esimerkiksi sinipyrstöt, monet leppälintulajit ja tulirintatimalit. Talven valtalajeista kashmirinuunilintu on kadonnut - sen sijaan himalajansieppokerttu on runsastunut yleisimmäksi laululinnuksi. Töyhtöbulbulien, aasianrillien ja metsätimalien parvet muodostavat yhä lintuaaltojen ytimen, johon vähälukuisemmat lajit liittyvät.

Kesälinnustoa edustavat useat käkilajit. Yleisin niistä, variskäki, alkoi saapua jo maaliskuussa ja ne ovat yhä äänessä kaikkialla. Haukkakäki niin ikään huutaa edelleen kukkuloilla. Uusin tulokas on vasta toukokuun lopulla saapunut harmaakäki, joka suosii Margallan harjujen väleihin jääviä laaksoja. Monsuunia ennakoiden myös ensimmäiset jakobiinikäet ovat saapuneet. Kyseinen laji on eurooppalaisen harakkakäen vastine, mutta toisin kuin varhain saapuva harakkakäki, jakobiinikäki (joka sekin on pitkän matkan muuttaja) saapuu vasta kesällä ja sitä pidetään monsuunin airuena.

Järven ja savannin puolella monsuunia enteilee myös kutojien kirkastuminen pesimäpukuihinsa, jolloin ne lakkaavat näyttämästä kaikki isoilta varpusnaarailta ja kolme täkäläistä lajia alkavat erottua helposti kirkkaista väreistään.

Kesän merkkihetki Margallakukkuloilla on myös bengalinpitan saapuminen reviireilleen. Pitta sähköistää saapuessaan paikallisen luontokuvaajajengin, joka oitis ryntää pöpelikköön pittaa etsimään. Joskus liiankin innokkaasti, sillä joinain vuosina valokuvaajat ovat onnistuneet jatkuvalla ahdistelullaan ja nauhoitusten soittamisella ajamaan pitan pois vakiintuneilta reviireiltään.

Tänä vuonna bengalinpitan saapuminen oli minulle henkilökohtainen asia, koska satuin olemaan ensimmäinen, joka havaitsi linnun tulleen. Olin toki oikeassa paikassa ja hyvinkin sopivassa maastossa, joten kuullessani linnun kuuluvat huudot, tiesin nopeasti, mitä olin kuulemassa. Kaivoin lajin huudon Merlinistä lähinnä varmistaakseni määrityksen, mutta lintu reagoi siihen välittömästi ja tuli näytille. Nähtyäni sen tyhjentävän hyvin lopetin nauhoituksen soittamisen linnulle - valokuvaajien saadessa vihiä sen saapumisesta se saisi kyllä kuunnella "kilpailijan" huutelua kyllästymiseen saakka.

Kuten kaikki pitat, bengalinpitta on oikea väriläiskä. Sillä on myös reviirille saapumisensa alkuaikoina tapana varsin epäpittamaisesti laulaa näkyvillä paikoilla - myöhemmin laji muuttuu hankalaksi nähdä, sillä se on maalintu, joka välttelee lentämistä avoimesti. Pitkät muuttomatkansa se tekee öisin.

Kuiva puronuoma, josta pitan löysin, tuotti kaikenlaista muutakin mukavaa - mm. kaksi oranssirastasta ja urospuolisen harmaasiipirastaan. Se näyttää olevan nisäkkäiden lisäksi metsän piilottelevien maassa viihtyvien lintujen, kuten rastaiden ja timalien suosiossa. Myös harmaafrankoliini tulee usein vastaan puronpohjalla. 

Olen ottanut tavakseni seurailla viikonloppuisin kuivuneita purojen uomia, koska varsinaiset luontopolut ovat liian suosittuja kaupunkilaisten keskuudessa. Viikolla luontopolut sen sijaan ovat rauhallisempia. Paikalliset välttelevät puronuomissa kävelemistä, koska tiedetään hyvin, että leopardi ja villisiat käyttävät niitä. Minua se ei haittaa - en panisi lainkaan pahakseni jos pääsisin joku päivä näkemään leopardin. Jos paikallisten villieläinten vaarallisuudesta puhutaan, niin väki pelkää leopardia ihan suotta. Paljon vaarallisempi eläin ihmisen kannalta on nimittäin leopardin vakiosaalis - villisika. Erityisesti porsimisaikaan.

Kävin vakituisen lintuharrastajaryhmän kanssa jälleen myös Talharin harjulla, laaksossa ja kylässä Islamabadin liittovaltiopiirikunnan ja Khyber-Pakhtunkhwan osavaltion rajalla. Laaksolaisille osavaltioraja on yhtä tyhjän kanssa, sehän kulkee virran tavoin Talharin kylän keskeltä ja samaa etnistä ryhmäähän väki on molemmilla puolilla.

Harjulla tuli vastaan joitain uusia saapuneita kesälajeja, kuten sulttaanisirkku, himalajankivikkorastas ja turkoosisieppo. Harmaakäet ja mustafrankoliinit huutelivat. Kelossa tähysti sudenkorentoja jahtaava nuolihaukka - sama laji lensi edellisviikolla myös kotiterassini yli uusimpana pihapinnanani. Arovarpushaukka näyttäytyi pariin otteeseen, lähteeltä löytyi paikallisena idänmehiläishaukka ja virranvarren rinteiltä valkosilmähaukka. Ruskosuokana kahlaili yhä Talharin purossa.

Margallan kansallispuiston luontopolun numero viisi pienen pyhätön takana huuteli edelleen pimeän tullen pitkäpyrstökehrääjä. Se on selvästi aliraportoitu - pakistanilaiset eivät tunnu juuri harrastavan lintujen määrittämistä äänistä, paikallinen skene kun on sen verran valokuvaajavoittoista. Kuten muuallakin Aasiassa, suurin osa paikallisista lintuharrastajista on aloittanut valokuvaamisesta ja kehittynyt lajituntemuksessaan vasta sen jälkeen.

Ensi viikoksi olisikin sitten taas luvassa Suomen-matka ja siellä suunta pohjoiseen, jos säät vain sallivat. Pohjanmaata, Lappia ja Ruijaa pukannee.

Gilgit-Baltistanissa

Vietin toukokuun toisen viikon Pakistanin pohjoisosissa Gilgit-Baltistanissa. Gilgit-Baltistan on yksi neljästä alueesta, joihin Intian ja Pakistanin veriseksi kiistakapulaksi joutunut vuoristomaa Kashmir on perinteisesti jakautunut. Muut kolme osaa ovat varsinainen Kashmir, Jammu sekä Ladakh. Jos minulta kysyttäisiin, olisi vältytty paljolta pahalta, vihollisuudelta ja verenvuodatukselta jos Kashmirista olisi siirtomaavallan purkautuessa tehty itsenäinen valtio, johon kaikki neljä mainittua aluetta olisivat kuuluneet. Se olisi mitä todennäköisimmin vastannut alueen asukkaiden suuren enemmistön tahtoa - ja ratkaissut samalla elegantisti Intian ja Pakistanin välille syntyneen ja näemmä Palestiinan tapaan maailmanpoliittiseksi ikuisuusongelmaksi muuttuneen alueriidan, kun kumpikaan maa ei olisi saanut yksinoikeutta Kashmiriin, mutta kummallakin olisi ollut hyvät mahdollisuudet luoda siihen vaikutusvaltaiset suhteet.

Joidenkin mielestä moinen ajatus oli epärealistista haihattelua alun alkaenkin, koska Kashmir - vaikka onkin vaikuttava alue maantieteellisesti - on niin pieni ja harvaan asuttu verrattuna jättiläismäiseen Intiaan ja valtavaan Pakistaniin, unohtamatta Tiibetin ylängöltä käsin vaanivaa Kiinaa (joka myös anasti itselleen kaksi harvaan asuttua vuoristosiivua Kashmirista). Näille epäilijöille muistutettakoon, että samalla alueella Nepal, Bhutan ja Afganistan ovat selvinneet itsenäisinä puskurivaltioina jättiläisten välissä. Piskuinen Sikkimkin yritti, mutta Intia nielaisi sen.

Itsenäisenä vuoristovaltiona Kashmir olisi voinut olla menestyksellinen ja vauras aasialainen Sveitsi Etelä-, Keski- ja Itä-Aasian suuralueiden välissä ja muinaisten kauppareittien risteyksessä. Silkkitie on yhä näkyvissä tuhansien karavaanien jylhiin vuorenkupeisiin kaivertamana - sitä voi nykyisin katsella ihmetyksellä samojen jokirotkojen toista puolta kulkevalta Karakorumin valtatieltä, joka nykyisin yhdistää Pakistania Kiinaan ja Keski-Aasiaan. Kuten Sveitsissä, myös Kashmirissa puhutaan useita eri kieliä, tunnustetaan useita versioita pääuskonnoista, jokainen laakso on perinteisesti toiminut kuin itsenäinen valtio, ja joka miehellä on kotona ase - tai useampikin.

Kashmirin kohtaloksi koitui kuitenkin usean epäonnisen ratkaisun sarja siinä vaiheessa, kun brittien siirtomaavalta Intiassa purkautui ja Intia ja Pakistan itsenäistyivät veristen uskonsotien saattelemina kahdeksi eri kokonaisuudeksi. Jako tapahtui siten, että hinduenemmistöiset alueet liittyivät Intiaan, muslimienemmistöiset taas Pakistaniin - joka alkuun käsitti myös Itä-Bengalin. Jokusesta alueesta syntyi kiistoja ja selkkauksia - yleensä siksi, että alueen hallitsija oli eri mieltä kuin alamaistensa enemmistö siitä, kumpaan kokonaisuuteen maan pitäisi liittyä. Historialliset kokonaisuudet Punjab ja Bengali jaettiin kahtia Intian ja Pakistanin välillä, niin että Pakistan sai Länsi-Punjabin ja Itä-Bengalin, kun taas Intia sai Itä-Punjabin ja Länsi-Bengalin. Myöhemmin Itä-Bengali erosi sisällissodassa Pakistanista ja muodosti kolmannen itsenäisen valtion nimellä Bangladesh ("Bengalivaltio").

Hindujen ja muslimien välisissä väkivaltaisuuksissa miljoonat joutuivat jättämään kotinsa - muslimeja pakeni Intiasta Pakistaniin ja hinduja Pakistanista Intiaan. Väliin ja jalkoihin jäi monia pienempiä vähemmistöjä, jotka monenlaisin kohtaloin löysivät itsensä lopulta jommastakummasta uudesta valtiosta. Esimerkiksi kotikatuni kristitty yhteisö jäljittää juurensa nykyisen Intian puolelle Itä-Punjabiin, joka on sikhien tärkein keskus.

Suurin geopoliittinen kiista syntyi kuitenkin Kashmirista. Intian ja Pakistanin jaon pääperiaatteen mukaan alueen olisi pitänyt liittyä Pakistaniin, sillä siellä on selkeä ja iso muslimienemmistö. Jammussa oli ja on yhä kuitenkin merkittävä hinduväestö ja vuoristoinen Ladakh on buddhalaisenemmistöinen. Nämä seikat eivät kuitenkaan Kashmirin kohtaloa ratkaisseet, vaan syyllinen nykypäiviin asti jatkuneeseen sotatilaan Intian ja Pakistanin välillä oli Kashmirin viimeinen maharadža Hari Singh, joka kieltäytyi järjestämästä kansanäänestystä Kashmirin kuulumisesta joko Intiaan tai Pakistaniin tai itsenäistymisestä, sillä tiesi kashmirilaisten valitsevan itsensä kannalta "väärin". Kansan kuulemisen sijaan hän kutsui Intian joukot tuekseen väestöä kukistamaan, mikä käynnisti ketjureaktion, kun sekä Intia että Pakistan lähettivät joukot valtaamaan niin paljon Kashmirista kuin pystyivät. Kilpajuoksu päätyi nykyiselle valvontalinjalle, jota kumpikaan maa ei tunnusta kansainväliseksi rajaksi, sillä kumpikin vaatii yhä itselleen koko Kashmiria.

Intia miehitti Jammun ja pääosan Kashmirin keskuslaaksosta, mukaan lukien pääkaupunki Srinagarin, sekä Ladakhin. Pakistan puolestaan miehitti Kashmirin länsiosan sekä Gilgit-Baltistanin. Nämä pidettiin aluksi yhdessä niin että Gilgit-Baltistania nimellisesti johdettiin Azad Kashmirin pääkaupungista Muzaffarabadista, mutta koska Gilgit-Baltistan muodostaa maantieteellisesti, kulttuurisesti ja uskonnollisesti sangen omaleimaisen alueen kashmirilaiseen Azad Kashmiriin verrattuna, se erotettiin lopulta liittovaltion alaiseksi itsehallinnolliseksi maakunnaksi.

*   *   *

Maailmasta ei löydy montaa kolkkaa, jonka maisemat olisivat yhtä jylhät ja dramaattiset kuin Gilgit-Baltistanin. Siellä kohtaavat neljä mahtavaa vuoriketjua: Himalaja, Hindukush, Karakorum ja Pamir. Useampi maailman korkeimmista vuorista sijaitsee Gilgit-Baltistanin alueella: K2, Nanga Parbat, Rakaposhi, Gasherbrum ja Batura Sar. Hunzan ja Nagarin jokilaaksot laskevat Gilgitiin, jossa virta yhtyy Skardun suunnasta alkunsa saavaan Indukseen. Lumihuippuiset vuoret reunustavat kaikkialla jyrkkäreunaisia rotkoja, joiden pohjalla kirkasvetiset vuolaat virrat pauhaavat. 

Väestö keskittyy jokilaaksojen vihreisiin vöihin, joissa kasvatetaan aprikoosia, mantelia, kirsikkaa ja omenaa sekä viljellään olosuhteiden sallimia viljoja. Laitumilla pidetään lampaita, vuohia ja lehmiä, korkeimmilla ylängöillä jakkeja. Alueen tyyppipuita ovat pylväsmäiset poppelit ja sypressit, mutta osassa laaksoista on mänty-, kuusi- ja tammimetsiä. Korkeammilla rinteillä kasvaa usein katajaa, koivua ja tyrniä.

Gilgit-Baltistan on harvaan asuttu vuoristoalue - siellä on ainoastaan puolitoista miljoonaa ihmistä, mikä on saman verran kuin banaalissa pakistanilaisessa maakuntakaupungissa. Kun maa muodostuu maailman korkeimpiin kuuluvien vuoriketjujen väliin jäävistä rotkolaaksoista viljelmineen ja näiden yläpuolisista kesälaitumista, on selvää, että maantiede on tuottanut myös kulttuurista omaleimaisuutta: Gilgit-Baltistanissa puhutaankin noin kymmentä endeemistä kieltä - käytännössä joka laaksoryppäässä omaansa. Urdua ja englantia osataan, mutta ne on opittu vieraina kielinä.

Myös uskonnollisesti Gilgit-Baltistan on omaleimainen sekä Pakistaniin että Kashmirin ydinalueisiin verrattuna: se on nimittäin šiialaisen ismailiittilahkon eli nizarilaisten päälinnake maailmassa. Hunzan historialliseen kuningassukuun kuuluva prinssi on samalla ismailiittien nykyinen uskonnollinen johtaja, agakaani, joka titteli on perinnöllinen ja omaa samantapaisen uskonnollisen aseman kuin tiibetinbuddhalaisten dalai-lama. Nykyinen eli neljäs agakaani on ruhtinas Karim al-Husseini. Historiasta tunnemme ismailiitit aikoinaan kalifeja vastaan taistelleista assassiineista - vuoren vanhus oli siis nykyisten agakaanien edeltäjä. Ismailiitit ovat kuitenkin jo kauan sitten karistaneet assassiinien sotaisuuden harteiltaan ja heidän nykyiset asuinalueensa Gilgit-Baltistanin ja Tadžikistanin vuoristoissa ovat säilyneet rauhallisina, joskin osittain juuri siksi, että tietoisuus omasta vähemmistöasemasta ympäröiviin alueisiin nähden on saanut vuoristolaiset pitämään tiiviisti yhtä.

Viimeksi mainittu asia kävi ilmi myös omalla matkallani Gilgit-Baltistaniin, mikä sattui yhteen Pakistanin ydinalueita riivanneen poliittisen konfliktin kanssa. PTI:n ja PML:n kannattajien ottaessa yhteen Punjabissa ja Islamabadissa, Gilgit-Baltistanissa tapaamani vuoristolaiset ilmaisivat kyllästyksensä kumpaakin puoluetta kohtaan. Yksi isännistämme totesi: "Miksi me lähtisimme polttamaan omia hallintorakennuksiamme, niin kuin etelässä tekevät? Eivät he ole tähänkään asti välittäneet meidän alueestamme. Me olemme pieni vähemmistö, mutta rakastamme (yhtenäistä) Pakistania enemmän kuin kukaan noista etelän puolueista."

*   *   *

Matkamme aluksi lensimme Gilgitiin, jossa majoituimme marttyroituneen everstin majataloksi muutetussa talossa. Vuorten rinteillä talon yläpuolella leijaili satoja alppivariksia ja alppinaakkoja ja näimme myös ensimmäiset pikkukotkat ja himalajankorppikotkat.

Vietimme yhden päivän Hindukushin laaksoissa, joista löysimme mm. laulavia intianrastaita ja tiibetinmustarastaita, virtojen varsilta lukemattomia sinijokirastaita, joki- ja virtaleppälintuja sekä aasiankoskikaroja. Joka vihreältä saarekkeelta löytyi yleensä vuoritiltaltteja, kashmirinuunilintuja, harmaatalitiaisia, mustaleppälintuja, vuorihernekerttuja, kultahemppoja ja vuorisirkkuja. Avoimien louhikoiden peruslajeja olivat sinirastas, louhikkotasku ja nunnatasku. Intiankuhankeittäjät ja punavarpuset saapuivat Gilgit-Baltistaniin vasta samalla viikolla. Yöllä majapaikkamme puutarhassa huutelivat kyläpöllöset.

Seuraavat päivät vietimme käymällä läpi Nagarin ja Hunzan laaksojen kyliä ja erilaisia habitaatteja kuivista piikkipensaikoista katajaisiin rinteisiin sekä poppeli- ja aprikoosilehtoihin. Kussakin elinympäristössä oli omat tyyppilajinsa - esimerkiksi katajametsissä katajanokkavarpunen ja mustatöyhtötiainen, jonka nimeksi sopisi paremmin katajatiainen. Rotkolaaksoja pitkin kulki myös jatkuva virta muuttolintuja kohti Keski-Aasiaa ja Siperiaa: milloin satoja haarahaukkoja (muuttava alalaji lineatus), milloin mustahaikaroita, milloin lukuisia pääskylajeja.

Ganishin kylän liepeiltä, läheltä Hunza- ja Nagarjokien yhtymäkohtaa, löysimme Pakistanin ensimmäisen pensastaskun - lukuisien sepeltaskujen joukosta. Lintu saatiin onneksi hyvin valokuvattua, koska yksi retkikuntamme jäsenistä on valokuvaajatar, ja siitä tehtäneen jonkinlainen julkaistava artikkeli.

Hunzan tukikohtamme oli Aliabadissa, Kahden harakan majatalossa, josta käsin teimme myös kaksi tutkimusmatkaa vielä jylhemmille pohjoisille alueille: ensin Borithjärvelle, jossa vietimme yön, ja sitten Khunjerabin kansallispuistoon, jonka alueella sijaitsee myös maailman korkeimmalla sijaitseva kansainvälinen raja-asema, nimittäin Pakistanin ja Kiinan välinen.

Borithjärvi on alpiininen järvi Husseinin kylän yläpuolella ja tunnettu harvinaisuuksien magneettina. Olen käynyt siellä 20 vuotta sitten, kuten monessa muussakin Karakorumin valtatien varren paikassa. Saimme seuraksemme Gilgit-Baltistanin johtavan lintutieteilijän, joka myös ylläpitää Gilgit-Baltistanin linnustolle omistettua verkkosivustoa. Järvellä oli jonkin verran palearktisia sorsia ja kahlaajia, muutama kutakin lajia. Lisäksi noki- ja liejukanoja sekä yksi luhtahuitti. Rannoilta löytyi epätavallisempia lajeja, kuten karakoruminkiuru, kivitasku, leppälintu (kymmenien mustaleppälintujen joukosta), muutamia ruusupunavarpusia sekä yksinäinen lumikyyhky. Aamulla sadat alppivarikset ja alppinaakat laskeutuivat vuorilta kylän pelloille. Kultahemppojen parvet sirisivät kaikkialla.

Khunjerabin ylämailta löysimme kymmenittäin aavikkotaskuja, vuorileppälintuja ja paljakkarautiaisia. Kahden rotkon suilla huusivat himalajanlumikanat soidinhuutojaan. Näimme myös viisi niistä oikein hyvin - varmistuen siitä, että kyseessä oli juuri tämä Pakistanin lumikanoista yleisempi. Samalla alueella tavataan nimittäin toistakin lajia, tiibetinlumikanaa - ja paikka lieneekin ainoita maailmassa, jossa kaksi lumikanalajia esiintyy päällekkäin. Lumikanojen lisäksi vuoriniityillä esiintyy yleisenä vuoripyytä ja harvinaisempana himalajanpyytä. Useamman kerran yllämme lipui himalajankorppikotkia ja maakotkia, lopulta myös majesteetillinen partakorppikotka.

Erityisen jännittävä lintulaji, jonka löysimme Khunjerabin alpiinisilta paljakoilta, oli maatiainen. Tämä omituinen naskalinokkainen pikkulintu puuttuu yhä Pakistanin lintukirjoista, vaikkakin aiemmin mainittu, Gilgit-Baltistanin linnustolle omistettua verkkosivua ylläpitävä ornitologi on sen jo listannut vakituiseksi lajiksi pohjoisimmille vuorialueille. Lajia pidettiin aiemmin pienimpänä aavikkonärhistä - sillä oli suomenkielisenä nimenäkin pikkuaavikkonärhi. Nykyisin sen tiedetään olevan maaelämään ja ylätasankoihin erikoistunut tiainen. Tiaismaisuus näkyy parhaiten linnun pomppiessa tasajalkaa paikasta toiseen.

Näimme Khunjerabissa myös kiitettävästi nisäkkäitä: Laumoittain himalajanvuorivuohia laidunsi rinteillä yllättävänkin lähellä ja näkyvillä, mikä lienee selittynyt sillä, että olimme jo varhain aamulla liikkeellä eikä maantiellä näyttänyt sinä päivänä olevan tavanomaista rekkaliikennettä. Toinen villinisäkäs, jota näimme runsaasti, oli kultaturkkinen himalajanmurmeli, joita jökötti ja lömppi pesäkolojensa ulkopuolella ja kiljahteli rinteissä lintuja etsiessämme. Myös jakkeja laidunsi varsin paljon Khunjerabin korkeimmissa osissa.

Minapinin yläpuolisilla rinteillä, joilla sijaitseva Pissanin maailman korkeimmalla sijaitseva krikettikenttä on hyvä lintupaikka, näimme myös pikoja eli piiskujäniksiä. Nekin kiljahtelevat. Lumileopardia emme matkallamme nähneet, mutta metsänvartijat kertoivat meille lumileopardin hiljattain surmanneen kaksi jakkia ja käyvän säännöllisesti pimeän aikaan näiden raadoilla.

Viikkomme päättyessä palasimme Hunzan maisemista ja isäntämme majatalosta etelään Gilgitiin vain saadaksemme tietää, että lentomme oli peruttu - ja kolmen seuraavan päivän lennot kaikki täyteen buukattuja. Niinpä edessämme oli henkeäsalpaava serpentiiniteitä seurannut ajomatka Induksen yläjuoksun rotkon vartta seuraten Skarduun, jossa vietimme yön, ja josta pääsimme seuraavana päivänä lentämään Islamabadiin.

Islamabadiin lentokentältä pääseminen osoittautuikin sitten omaksi seikkailukseen - tuo maanantai oli nimittäin mielenosoitusten ja vastamielenosoitusten päivä ja kaikki päätiet oli tukittu barrikadeilla. Jouduimme koukkaamaan kymmenien kilometrien matkan pohjoisen kautta ja soluttautumaan pääkaupunkiin Shah Allah Dittan kylän kautta. Loppu hyvin kaikki hyvin lopulta kuitenkin, ja pääsin istuskelemaan terassilleni somepäivityksiä katsomaan ja tervehtimään kaikkia niitä yleisiä eteläaasialaisia lintulajeja, kuten mainoja, bulbuleita, intianvariksia ja drongoja, jotka Gilgit-Baltistanista olivat puuttuneet.

Hetki aikaa jälkisuomettumiselle

Olen ollut laiska kirja-arvostelujen suhteen, vaikka silloin tällöin laitankin muutaman rivin tai kappaleen jostain hiljattain lukemastani. Osasyy laiskuuteen on vastavuoroisuus. Ilmaiset kirjat kyllä kelpaisivat, mutta muutamankin rivin arvostelun laittaminen johonkin ulos tuntuu olevan ylivoimaista. Ainoat arvostelut, joita romaanitrilogiani on lukijoiltaan saanut, ovat ulkomaalaisilta. Äidinkieleni käyttäjät eivät ole vaivautuneet. Jokunen on tosin lähettänyt minulle kommenttejaan henkilökohtaisina viesteinä, mikä on tietysti ihan kiva, koska kirjailijaakin kiinnostaa, mitä ajatuksia kirja herätti - mutta kirjailijalle lähetetyillä viesteillä kirja ei tavoita uusia lukijoita. Se, kuten ehkä ymmärrätte, on kirjoittavalle ihmiselle ongelma.

Kirjojen kirjoittaminen, lukeminen ja arvosteleminen ovat toisilleen välttämättömiä asioita - ne yhdessä luovat keskustelevan kirjallisuuskulttuurin. Varsinkin paljon lukevan kannattaakin muistaa, että mikäli haluaa osoittaa jonkinlaista arvostusta kirjoittajia kohtaan, arvostelun tai analyysin julkaiseminen on siihen mitä parhain keino. Sellaiset ovat nimittäin usein ainoa tapa, jolla perinteinen kirja saa julkisuutta. Arvostelu on se, mistä lukija usein ensimmäistä kertaa saa tietää ja kiinnostuu kirjasta. Jos kiinnostuu tarpeeksi, saattaa vieläpä ostaa, tilata tai lainata lukeakseen. Kirjat ovat siitä haasteellisia markkinoitavia, että ostopäätös tehdään ennen kuin kirjaa on luettu. Toisin sanoen, parhainkaan teksti ei pysty itse myymään itseään, vaan alkusysäys kirjan hankkimiselle on aina jokin muu: kirjailijan henkilö tai hänen aikaisemmat kirjansa - tai sitten arvostelu, jonka kirjan jo lukenut toinen lukija on kirjoittanut.

Toki ihmiset myös kuulevat kirjoista tuttaviltaan tai tekevät heräteostoksia otsikon ja kansien perusteella kirjakaupassa. Silti ainakin paljon lukevat ihmiset - sellaiset kuin minä, joilla on hetkenä kuin hetkenä kasapäin odottavia tai aloitettuja kirjoja pöydillään - tekevät hyvin usein valintojaan luettuaan arvostelun. Siksi kannustan niihin. Alustan ei tarvitse olla mikään vakavamielinen kirjallisuusjulkaisu - itse asiassa mikä tahansa alusta, jolla kirjoja myydään tai niistä puhutaan (Goodreads, Amazon, nettikirjakaupat, kirjablogit...), tavoittaa todennäköisesti enemmän lukijoita kuin korkeakulttuurinen kirjallisuuslehti. Myös oma blogi voi olla aivan käypä julkaisualusta, vaikkei olisikaan varsinaisesti kirjablogi. Ainakin kirjailijat ja heidän kustantajansa yleensä jakavat mielellään kirjoistaan kirjoitettuja arvosteluja (jos tietävät niistä - ja jos ne eivät ole aivan täysin tyrmääviä), joten sillä tavoin saa myös omalle blogilleen lisälukijoita uusista verkostoista.

*   *   *

Tällä kertaa tulin lukeneeksi kirjan, joka on välttämätöntä arvostella. Kyseessä on keväällä ilmestynyt Pekka Virkin Jälkisuomettumisen ruumiinavaus (Docendo 2023). Menen niin pitkälle, että väitän tämän kirjan olevan mahdollisesti tärkein viime vuosina ilmestynyt Suomen yhteiskuntaa ja politiikkaa käsittelevä teos.

Tärkeys liittyy sekä siihen, miten järisyttävä rooli kirjan aihepiirillä on ollut maamme ja kansakuntamme kohtalolle, että siihen, millä tavoin kirjan aihepiiriä on ennen tätä kirjaa käsitelty - tai lähinnä jätetty käsittelemättä. Kirjaa lukiessa ei voi olla havahtumatta siihen tosiseikkaan, että vielä muutama vuosi sitten tätä kirjaa ei olisi voinut Suomessa julkaista - ei ainakaan ilman erittäin dramaattisia seurauksia omalle uralle ja yksityiselämälle. Jo tämä toteamus osoittaa, miten järkälemäisestä norsusta kansakuntamme olohuoneessa kirja puhuu. Nytkin on havaittavissa, että tätä kirjakauppojen bestselleriä - jota kansa siis kyllä lukee - vältellään ankarasti suurimmissa mediataloissa. 

Kirjailija Virkki on yhä nuori mies, muttei enää ollenkaan niin nuori kuin oli 13-14 vuotta takaperin, kun häneen ensi kertaa tutustuin nuorisopolitiikan kautta. Jo tuolloin kiinnitti huomiotani muutama sellainen ominaisuus, jotka olivat harvinaisia ikäryhmän keskuudessa kuten myös sen kapeamman otoksen, joka toimi aktiivisesti yhteiskunnallisessa elämässä. Virkin suurimpiin vahvuuksiin silloin kuten edelleenkin kuuluivat sanaseppomainen verbaalilahjakkuus, terävä kynä, erinomainen muisti ja kyky yhdistää toisiinsa näennäisen yksittäisiä tiedonmurusia, nimiä ja tapahtumia, jotka kuka tahansa pinnallisempi olisi ajat sitten unohtanut.

Ammattitoimittajille ominaiseen vainuun, joka kertoi hänelle, että jokin ei ollut tuossa tai tässä asiassa, uutisessa tai henkilössä kohdallaan, yhdistyivät sekä kyky että sinnikkyys penkoa asioita kuukausien tai jopa vuosien ajan - enemmän tutkijoille tyypillinen ominaisuus, joka useimmilta toimittajilta nykyajan kiireessä tuntuu puuttuvan. Näitä kahta tärkeää ominaisuutta täydensi kolmas, joka lähensi häntä puolestaan aktivisteihin ja oikeustaistelijoihin: vahvana näyttäytyvä tarve oikeudenmukaisuuteen ja vääryyksien korjaamiseen. Hän olikin siitä poikkeuksellinen poliittinen nuori, etteivät häntä tuntuneet kiinnostavan valtapelit ja itsensä tykö tekeminen valtaapitävien hoveihin. Virkin motiivi pyöriä politiikan hiekkalaatikoilla olikin mitä ilmeisimmin aito ja rehellinen aatteen palo.

Mikä tuo aate sitten oli? Ilman epäilystäkään se oli poliittisesti oikealla. Pikkuvanha puheenparsi, jolla oli tapana parin tuopin jälkeen yltää mahtipontisuuteen, yhdessä pukeutumisen kanssa viittasivat konservatiiviin, mutta pinnan alla oli länsimaista vapautta ja yhteiskunnallista monimuotoisuutta arvostava klassinen liberaali. Voimakas kiinnostus sota-aikoihin ja kylmään sotaan yhdistyivät juhlalliseen isänmaallisuuteen sekä isänmaan- ja kotiseuturakkauteen, mikä antoi kuvan kansallismielisestä henkilöstä - pinnan alta paljastui kuitenkin nopeasti avoin, kansainvälinen ja kielitaitoinen osaaja, joka vietti pitkiä aikoja varsinkin Baltian maissa, tutki puolalaisia arkistoja, kävi kulttuurikohteissa Italiassa, lauloi englantilaisia rallatuksia ja tapaili ukrainalaisia ja valkovenäläisiä kansalaisaktiiveja. Persua saati radikaalimpaa laitaoikeistolaista hänestä ei olisi saanut tekemälläkään.

Mikään Virkin myöhemmistä saavutuksista ei tietenkään ole millään muotoa minun ansiotani, vaan ainoastaan itsensä, mutta ainakin kahdessa asiassa hän - joko sattumalta tai tarkoituksella - tuli ottaneeksi vinkeistäni vaarin, ja molemmilla oli oleva formatiivista vaikutusta hänen myöhempään tuotantoonsa. 

Ensimmäinen oli ehdotukseni, että hän (silloin vielä hyvin nuori mies) menisi kylmän sodan eläköityneiden veteraanien tykö ja ammentaisi näiltä, mitä näillä oli kerrottavaa, ennen kuin kuolisivat pois ja tieto katoaisi. Olin silloin harmissani siitä, että niin ilmeinen tietolähde jäi lähes kaikilta aiheeseen kajoavilta kokonaan käyttämättä, vaikka moni paljon asioista tietävä vanhus, joka olisi halunnut jonkun kuuntelevan, virui yksinäisyydessä, vailla mahdollisuutta jättää jälkeensä tiedollista perintöä, sillä tämä sukupolvi oli kokenut kolmikirjaimisen kylmän kouran otteen Suomessa eikä sanoisi mitään julkisuuteen. Ja Virkki totisesti meni ja kuunteli.

Toinen oli suositukseni Tarton yliopistolle opiskelupaikkana. Se avaisi uuden maailman, uuden perspektiivin ja antaisi sitä suomalaisilta usein puuttuvaa näkemystä, jossa oma kansallinen historia suhteutuu osaksi kaikkea sitä, mitä muualla Euroopassa ja maailmassa samanaikaisesti tapahtui. Puhumattakaan Tartossa vallitsevasta ainutlaatuisesta hengestä ja itäeurooppalaisesta intelligentsiasta, johon tuo kaupunki antaa paljon syvemmän yhteyden kuin mikään suomalainen yliopistokaupunki. Jo ennen kuin pääsin kirjan loppusanoihin, joissa Virkki ylistää Tarttoa, olin valmis osoittamaan Tarttoa sormella vaikuttuessani Virkin suomalaisittain poikkeuksellisen hyvästä weberiläisestä silmämäärästä ja kyvystä arvioida kotimaista suhteutettuna kansainväliseen.

Näistä lähtökohdista Virkki kehittyikin nopeasti lahjakkaaksi ulko- ja turvallisuuspoliittiseksi skribentiksi, jonka tärkeimmäksi foorumiksi näytti muodostuvan perinteikäs maanpuolustusalan lehti Suomen Sotilas. Sen lisäksi hän kirjoitti myös moneen muuhun lehteen Itämeren alueella ja aina Kanadassa saakka, samalla kun eteni kansainvälisen politiikan ja oikeustieteen opinnoissaan - joissa tutki sattumoisin korruptiota ja rahanpesua. Ei siis ollut yllätys, että seuraavaksi olisi luvassa kirja. Ja nyt kun padot on aukaistu ja rauta on kuumaa, uskoisin Virkin takovan vielä monta kirjaa lisää.

*   *   *

Jälkisuomettumisen ruumiinavaus on eräänlainen ajankuva viimeisistä runsaasta 30 vuodesta, jotka ulottuvat Neuvostoliiton hajoamisesta ja YYA-sopimuksen raukeamisesta aina Suomen liittymiseen Naton jäsenmaaksi. Kirjan pääaihe siis ei ole varsinainen suomettuminen, joka osui ajallisesti edeltävään jaksoon, toisen maailmansodan päätöksestä kylmän sodan loppuun. Tuosta ajasta ja ilmiöstä on jo ehditty kirjoittaa paljon, joskaan ei aina kovin rehellisesti ja avoimesti. Virkki kuitenkin käsittelee jonkin verran myös neuvostoajan suomettumista, muodostaahan se paitsi taustan kirjassa käsitellyille ilmiöille, myös selityksen kirjan nimivalinnalle ja käsitteistölle.

Virkki tarkoittaa jälkisuomettumisella jotakuinkin samaa kuin Mika Aaltola puhuessaan "suomettumisen pitkästä hännästä" - siis suomettumisajan ja -ilmiön vaikutusten jatkumista ja niiden myötä Venäjän konspiratiivisen vaikutusvallan jatkumista Suomen poliittisessa eliitissä, liike-elämässä ja kansallisessa keskustelussa vuosikymmeniä sen jälkeen, kun Neuvostoliitto ja YYA-sopimus olivat jo lakanneet olemasta ja melkein kaikki (muut) Itä-Euroopan maat liittyneet sekä Euroopan unioniin että Natoon.

Kirja on korutonta ja kylmäävää luettavaa, vaikka tietäisi suurimman osan siinä kerrotusta jo entuudestaan. Itse asiassa Jälkisuomettumisen ruumiinavaus sisältää niin paljon myös viitteellistä ja tarkemmin avaamatonta tietoa, että hyvät yleistiedot Venäjän vaikutusvallasta ja vaikuttajapiireistä Suomessa eivät latista lukukokemusta, vaan päinvastoin auttavat ammentamaan kirjasta vielä paljon enemmän kuin mikä on sanottu suoraan.

Tapa, jolla kirja on toteutettu, on aihepiiriin nähden varsin optimaalinen. Sanon tämän huolimatta siitä, että olisi suuri kiusaus toivoa kaikenlaista lisää - jokainen kirjan luku ja moni kappalekin ansaitsisi oikeastaan oman kirjansa. Kuitenkin tämän kirjan suurimpiin vahvuuksiin kuuluu sen asiantunteva generalismi: Virkki kuuluu niihin harvinaisiin osaajiin, jotka kykenevät käsittelemään lukuisia eri ilmiöitä ja aihepiirejä, ottamaan huomioon niin politiikan, talouden, tiedustelumaailman kuin psykologiset ja henkilöprofiileihin liittyvät seikat. Hän ei siis rajaa käsittelyä vain johonkin tiettyyn erityisalaan. Suurin osa akateemisista teoksista tekee niin ja jää siksi suuren yleisön huomion ulkopuolelle.

Edellisestä huolimatta Jälkisuomettumisen ruumiinavaus on akateemisesti pätevä teos - se on akateemisempi kuin suurin osa Suomessa "tietokirjoina" julkaistavista teoksista, joista on jätetty pois lähdeliitteet ja hämärrytetty väitetyn tiedon lähteet näkymättömiin. Virkki ei ole toiminut näin, vaan on ihailtavalla pedanttisuudella dokumentoinut niin yksityiskohtia kuin yleisiä linjojakin koskevat arvionsa, viitteistäen ne julkaistuihin lähteisiin, jotka kuka tahansa pääsee halutessaan tarkastamaan.

Eivätkä nuo lähteet suinkaan ole heppoisia. Joukossa on toki täysin journalistisia julkaisuja ja silkkoja juorujakin - mutta on erittäin olennaista, että Virkki on dokumentoinut, mistä ne ovat peräisin. Tämä lienee osittain myös tervettä itsesuojelua - mikäli kirjassa epäedulliseen valoon asettuva henkilö keksisi syyttää kirjailijaa kunnianloukkauksesta tai yksityisen tiedon levittämisestä, lähdeviite vakiintuneeseen tiedotusvälineeseen antaa selkänojaa.

Itsesuojelusta lienee kyse myös itseäni lukijana ajoittain häirinneessä piirteessä: Virkki tuntee tarvetta toistuvasti kirjan aikana selitellä, ettei ole syyttämässä ketään eikä ainakaan rikoksesta, että kirjassa ilmeisen niljakkaiksi kuvatut ilmiöt olivat "sinänsä ymmärrettäviä" omana aikanaan ja omassa kontekstissään. Myös sanoja "toki" ja "kuitenkin" toistellaan välillä häiritsevän paljon, mikä antaa tekstille selittelevää sävyä, vaikka seuraavaksi läpikäytävä faktojen vyörytys puhuu kiistattomasti omaa kieltään. Ymmärrän kuitenkin valinnan, sillä aihepiiriä ei ole totuttu Suomessa käsittelemään avoimesti eikä rehellisesti - ja kuten aiemmin totesin, ei niin kauan aikaa taaksepäin koko kirjan julkaiseminen, ainakin vakiintuneen tietokirjakustantajan kautta, olisi saattanut koitua ylipääsemättömän hankalaksi tai jopa hengenvaaralliseksi.

Tästä tulemmekin kirjan ajoitukseen. Virkki toteaa itsekin kirjoittaneensa kirjan varsin nopeasti ja loppuvaiheessa suorastaan kilpajuoksua vyöryvien uutisten kanssa, kun vuoden 2022 tapahtumat yhtäkkiä täysin mullistivat Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen asemoitumisen ja sen myötä myös julkisen keskustelun maassamme. Kiirehtiminen oli aiheellista. Tätä kirjaa ei olisi kannattanut jäädä märehtimään vuosikausiksi. Pikemminkin kirja nyt toimii päänavauksena ja vaatii jatkokseen uusia kirjoja - sekä tältä kirjailijalta että toisilta. Toivottavasti ilmapiirissä, jota kattaa Nato-sateenvarjo, ja jossa on lopultakin vapauduttu suomettumista ja jälkisuomettumista leimanneista pelosta ja itsepetoksesta.

Kirjan lähteiden joukossa on joitain, joihin on tukeuduttu voimakkaammin kuin muihin. Tällainen on erityisesti Mari Luukkosen tuore Supo-historia, Rautaesiripun varjossa - Supo idän ja lännen jännitekentässä 1978-1993 (Otava 2022). Huolimatta tarkastelujaksonsa päättymisestä pian kylmän sodan päättymisen jälkeen, kirja näyttää tarjonneen Virkille hyvin hedelmällisen kronologisen kehikon, johon sovitella myös jälkisuomettumisen ajan ilmiöitä ja tapahtumia. Muutenkin Virkki osoittaa tiedollis-analyyttisten lähteidensä valinnassa yhtä aikaa hyvää arvostelukykyä ja ennakkoluulottomuutta. Nuorten tutkijoiden opinnäytetöitä on joukossa useampia, mutta myöskään vanhan sukupolven muisteloita ei ole unohdettu. 

Kirjan tyyli on sujuvan asiallinen - suorastaan silmiinpistävän koruton ja toteava, kun ottaa huomioon kuinka arkaluontoisista asioista kirja puhuu. Moni olisi kokenut houkutusta retostella skandaaleilla. Tähän Virkki ei kuitenkaan alennu. Se "pikkuvanha mahtipontisuus", jonka alussa mainitsin muistavani kirjailijan nuoruusvuosilta, on vuotten varrella karissut pois, kun Liperin kirkkoherraa siteeranneesta osakuntaveikosta on kypsynyt kivenkova asiantuntija.

Sitä asiantuntemusta tosiaan riittää. Epäilen, että kirjan luettuaan moni vanhempi herra (ja jokunen rouva) tässä valtakunnassa alkaa katsoa Virkkiä suuremmalla kunnioituksella. Joku ehkä pelollakin - miettien, kuinkahan paljon se minusta tietää. Ja syytä onkin, sillä rivien väleistä voi monin paikoin päätellä kirjailijan tietävän monesta asiasta enemmänkin kuin sen, minkä on pystynyt julkisista lähteistä viitteistämään ja siten julkaisemaan.

Vaikka moni, varsinkin KGB:n toimiin Suomessa törmännyt, voisi varoitella, että tietyistä asioista kirjoittaminen voi olla terveydelle vaarallista, kannattaa muistaa, että myös päinvastainen on terveydelle haitallista. Asioiden tietäminen on vaarallisimmillaan ennen kuin ne on julkaistu tai jaettu - tai vähintäänkin asennettu "kuolleen miehen kytkimen" taa siltä varalta, että jotain tapahtuisi. Kun ne on kerran julkaistu, muuttuu asetelma olennaisesti: julkaisijan vaientaminen vain kohdistaisi yleisen kiinnostuksen tämän julkaisemiin ja julkaisemattomiin tietoihin.

Ja tästähän on kyse tarpeessa avata suomettumisen ja jälkisuomettumisen patologia julkiseen keskusteluun. Niin kauan kuin se pysyy piilossa, supinan ja kuiskausten tasolla, se myrkyttää koko maan ilmapiiriä ja suhteita liittolaisiimme. Sen sijaan kun asiat on kerran sanottu ääneen, saamme huomata, että moni noista iljetyksistä muuttuu yhtäkkiä varsin arkisiksi ja banaaleiksi asioiksi. Suomalaiset olisivat ansainneet näiden asioiden käsittelyn jo 90-luvulla, mutta vieläkään ei ole liian myöhäistä.

Paitsi Suomen Nato-jäsenyyden toteutuminen, myös viime vuosina tapahtuneet keskeisten vaikuttajahämähäkkien eläköitymiset (eräät heistä esiintyvät kirjassa useasti, nimeltä mainittuina) ovat tehneet mahdolliseksi sen, että Suomi viimein kykenee lähihistoriansa rehelliseen arviointiin samoin kuin vuosikymmenet vallassa pysytelleen eliitin toimien kriittiseen käsittelyyn. Virkin konkreettinen ehdotus muisti-instituutin perustamiseksi menneisyydenhallinnan välineeksi vaikuttaa kannatettavalta, kunhan sitä ei miehitetä tiedon pimittämiseen ja kassakaappeihin sulkemiseen keskittyvillä geriatrisilla portinvartijoilla.

*   *   *

Kun nyt olen käsitellyt kontekstuaalisesti sekä kirjaa että sen kirjoittajaa, siirrymme tärkeimpään asiaan eli kirjan aihepiiriin. Kirja on aihepiiriinsä erinomainen johdatus eli suosittelen sen hankkimista kotikirjastoon ja lukemista - vaikkapa useampaan kertaan - kaikille, jotka haluavat ymmärtää Suomen yhteiskuntaelämää ja erityislaatua. Kaikessa Suomen politiikassa ja yhteiskuntaelämässä ei ole ollut kyse Venäjästä - mutta niin paljossa on, ja niin paljon siitä on tähän asti pidetty vaiettuna, että tämä kirja avaa erittäin tärkeän oven muidenkin asioiden ymmärtämiseen.

Asioiden pilkkominen ja eristäminen toisistaan erillisiksi on akateemisen maailman mutta myös suomalaisen lähihistorian käsittelyn helmasyntejä. Erillisinä asioiden suhteet toisiinsa eivät hahmotu oikein. Yksi oleellinen esimerkki tästä on se, miten tiedustelutoimintaa käsitellään Suomessa ja osin muuallakin länsimaissa.

Kun uutisissa tai kirjallisuudessa on jotain KGB:stä tai Venäjän tiedustelu- ja turvallisuuspalvelujen toiminnasta Suomessa, maallikot - ja jopa ammattitoimittajat - ajattelevat, että kyse on lähinnä vakoilusta. Siitä, että joku tuhma pikkuvirkamies on pimeällä kujalla antanut salaisiksi leimattuja papereita venäläiselle "diplomaatille" kostean illan päätteeksi, tai koska on juuri saanut ison summan rahaa sveitsiläiselle tililleen, tai koska ei halua vaimonsa tai työnantajansa tietävän siitä motelliseuralaisesta, josta venäläisillä ystävillämme on valokuvia. Ajatellaan, että tämä asia hoidetaan pois päiväjärjestyksestä sillä, että sankarillisen vastavakoilun paljastama "diplomaatti" julistetaan ei-toivotuksi henkilöksi. Tietoja vuotanut suomalainen virkamies saa nuhtelut tai potkut huonosta käytöksestään.

Vakoilupainotteisen mielikuvan toistuessa niin tiedotusvälineissä kuin vakoiluromaaneissa ja agenttileffoissa jää kokonaan ymmärtämättä se, että vakoilu muodostaa vain pienen osan tiedustelusta, ja tiedonhankinta taas vain pienen osan siitä, mitä tiedustelupalvelut tekevät.

Länsimaiset tiedustelupalvelut harjoittavat tyypillisesti kolmitasoista tiedon käsittelyä, jossa kaiken pohjalla on tiedonhankinta, kattaen sekä tiedustelijoiden tuottaman tiedon, kumppaneilta saadun tiedon että erilaisten teknisten järjestelmien, kuten viestiurkinnan, satelliittien ja tutkien, tuottaman tiedon. Tiedonhankintaa seuraa analyysi, jota varten tiedustelupalveluilla yleensä on suuret määrät henkilökuntaa päämajoissaan. Tiedusteluanalyysi ei siis ole jonkun yksittäisen vakoojan henkilökohtainen mielipide tiedottajansa lavertelemista asioista, vaikka tästä kirjoitettu raportti voikin olla osa sitä tietomassaa, josta tiedusteluanalyytikot kokoavat analyysiä. Kolmannella tasolla, jota kutsutaan operationalisoinniksi, analyysejä ei enää arvioida vain siitä näkökulmasta, onko tämä totta ja mihin liittyy, vaan siitä näkökulmasta, mitä asialle seuraavaksi pitäisi tehdä. 

Vaikka kaikkialla maailmassa tiedustelupalveluilla on tekemisissään jonkin verran omaa harkintavaltaa - eikä kaikkea suinkaan viedä poliitikkojen pöydille tai aamubriiffauksiin (ei poliitikoilla olisi sellaiseen rahkeitakaan) - on länsimaissa tapana, että mikäli tiedustelutieto johtaa merkittäviin aktiivitoimiin, tämä tapahtuu parlamentaarisesti valvotussa poliittisessa ohjauksessa. Isoimmat ja ulkopoliittisesti arkaluontoisimmat asiat menevät valtionpäämiehen päätettäviksi. Jos tosielämän tiedustelumiehet toimisivat niin kuin elokuvasankarit, he olisivat jo ensimmäisen operaationsa jälkeen entisiä tiedustelumiehiä.

Venäjä ei kuitenkaan ole länsimaa. Vaikka länsimaiset ihmiset tiedostavatkin tämän, heidän on usein kumman vaikea ymmärtää sitä, että Venäjän "orgaanit" eivät toimi siten kuin länsimaiset vastinparinsa toimivat. KGB ei ollut eikä edelleenkään ole ensisijaisesti tiedustelupalvelu (jos tarkkoja ollaan, niin Venäjän virallinen ulkomaantiedustelu on lyhenteeltään SVR, mutta ei nyt mennä tähän), vaikka se tekeekin paljon myös tiedustelutyötä. Se on ensisijaisesti poliittinen poliisi, siis autoritäärisen valtion harjoittaman hallitsemisen keskeisin instrumentti.

Tämän instrumentin ensisijainen tehtävä ei ole kertoa Venäjän presidentille ja hallitukselle totuutta maailmasta - niin kuin länsimaisten tiedustelupalvelujen tehtävä on. KGB:n ensisijainen tehtävä on tuhota Venäjän valtionjohdon vastustajia sekä edesauttaa Venäjän valtionjohdon itse itselleen määrittelemien "intressien" toteutumista sekä kotimaassa että kaikkialla maailmalla. Totuudella on väliä vain sikäli kuin se auttaa palvelemaan mainittuja vihollisten tuhoamisen ja maailman hallitsemisen päämääriä.

Vaikka KGB:n juuret ovat tsaarinajan poliittisessa poliisissa, se on ennen kaikkea neuvostoajan luomus - kommunistisen puolueen rautanyrkki, jonka tärkein tehtävä oli toisinajattelijoiden paljastaminen ja likvidointi. Venäjän toiminta ei kuitenkaan koskaan rajoittunut sen omalle valtioalueelle, vaan se soveltaa samaa lähestymistapaa myös ulkomailla - kunnianhimon vaihdellessa suoraan alistetuista alusmaista (joissa KGB suoraan komensi paikallisia filiaalejaan) Suomen kaltaisten harmaan vyöhykkeen maiden kautta yksiselitteisesti vihollismaiksi määriteltyihin länsimaihin. Mitä sisempänä Venäjän imperiaalista ydintä oltiin, sitä enemmän korostui puhdas hallinta - toisinajattelijoiden toisinajattelu piti ensin saada selville, tämän jälkeen heidät piti joko tuhota tai värvätä järjestelmän palvelukseen ilmiantajiksi. Mitä kauempana länsimaiden ytimissä oltiin, sitä enemmän korostuivat sabotaasi ja manipulointi - sielläkin voitiin harjoittaa terroria tai tappaa ihmisiä, mutta vain niin, että Venäjä ei jäisi siitä kiinni tai ei ainakaan joutuisi kärsimään liian pahasti itseen sattuvia vastakeinoja länsimaiden taholta.

Suomen sijainti tällä kartalla oli ääripäiden välissä harmaavyöhykeellä. Suomi oli ensisijaisesti KGB:n alusmaista vastanneiden poliittisten poliisien reviiriä - ei aitoihin länsimaihin lähetettyjen korkeasti koulutettujen ulkomaantiedustelijoiden. Kotiryssät urkkivat kyllä tietoja eli toteuttivat perinteistä tiedustelutointa - mutta tämä ei ollut heidän päätehtävänsä. Heidän päätehtävänsä oli hallita Suomea, mutta pehmeämmin keinoin kuin neuvostotasavaltoja tai kaalimaita hallittiin. Mikäli lukijalla on vaikeuksia ymmärtää eroa, asia hahmottuu ehkä parhaiten ajattelemalla, että kun Venäjällä toisinajattelija saatettiin yksinkertaisesti tappaa tai sulkea keskitysleirille tai mielisairaalaan, Suomessa sellainen ei länsimaita muistuttavan demokraattisen poliittisen järjestelmän vuoksi ollut mahdollista, vaan "neuvostovastainen" tai "russofobinen" yksilö pyrittiin ainoastaan eristämään, suistamaan urallaan sivuraiteelle, hänen maineensa pyrittiin tuhoamaan mustamaalauksella ja häneen saatettiin yrittää erilaisia psykologisen ja arkielämän terrorin muotoja. Salamurhat olivat Venäjän mittapuulla verrattain harvinaisia ja vankilaan joutumiseen tarvittiin muutakin aineistoa kuin vain kotiryssän esittämä toive.

Kirjan aihepiirin kannalta erityisen merkittävää on myös se, että Suomessa "itäperäinen korruptio", kuten Virkki sitä kutsuu, jäi pääosin ylätasolle. Alatasolla Suomi toimi kuten oikea Pohjoismaa, ja tämänpä vuoksi tavallisen kansalaisen silmissä yhteiskuntamme oli hitaasti mutta vakaasti lännettymisen tiellä suomettumisen punaisimpinakin vuosina. Tämän kolikon kääntöpuoli eli se, että alatason korruption vähäisyyden mahdollisti ylätason eliitin myötämielinen yhteistyö neuvostohallinnon kanssa (jolloin alatason korruptiota ei tarvittu), jää kirjassa auki kirjoittamatta.

KGB:n päätehtävä Suomessa oli siis vaikuttaminen - ja sen kautta viime kädessä hallinta. Suomen eliittiin vaikutettiin ennen kaikkea henkilötasolla, joskin tästä seurasi myös järjestelmätason vaikuttamista, joka näkyi eräiden instituutioiden toisia syvemmälle menevässä poliittis-konspiratiivisessa korruptiossa. Näistä instituutioista huomio keskittyy erityisesti vallassa olleisiin puolueisiin sekä Supoon. Kirjassa jää käsittelemättä se, että Supon heikkous ja tehottomuus lienevät myös suojelleet Suomea kaikkialle penetroituvalta, ulkomailta johdetulta poliittiselta poliisilta, jollaisen Venäjä rakensi KGB:n kopioksi kaikkiin varsinaisiin alusmaihinsa (samoin kuin moniin ulkopoliittisesti Moskovaan kallistuneisiin kolmannen maailman maihin).

*   *   *

Toinen kirjan sisällöstä esiin työntyvä havainto ja teema on se, että Suomi oli ja on yhä hyvin pieni maa. Virkki on ansiokkaasti kartoittanut henkilöiden välisiä yhteyksiä laajemmalla skaalalla kuin mihin muut alan teokset ovat pystyneet. Tosin monissa paikoin Virkki ujuttaa tämän tiedon ikään kuin puolivahingossa (mutta yhtä kaikki lähdeviitteistettynä) siihen kudelmaan, jonka tosiasiat näyttävät neulovan. Hän mainitsee esimerkiksi sukulaisuus- ja avioliittosuhteista monien asioihin vaikuttaneiden henkilöiden välillä. Tämä voisi muuten vaikuttaa asiaan kuulumattomalta ja juorulehtimäiseltä, mutta on itse asiassa ensiarvoisen tärkeää lisätietoa, sillä se paljastaa kouriintuntuvasti, kuinka pieniä poliittisen päätöksenteon, virkamiehistön, talouselämän ja median eliittien piirit Suomessa oikeasti ovat.

Se, että Suomessa on perinteisesti suosittu puolueuskollisia - "sopivimpia eikä pätevimpiä" - poliittisiin virkanimityksiin, on yleistä tietoa, mutta Jälkisuomettumisen ruumiinavaus paljastaa, ettei nimityskorruptio jää tähän, vaan "poliittiset perheet" ovat kierrättäneet etuisuuksia ja virkoja myös perinteisen nepotistisin periaattein. Lisäkysymyksiä voisi olla aiheellista esittää - vinkkinä maamme harvoille tutkiville journalisteille.

Tutkiva journalisti Jarmo Liski nosti kirjan kirjoittamisvaiheen aikana valtakunnan julkisuuteen virkamies Matti Saarelaisen ympärille kietoutuneen vyyhden, johon linkittyy useampia suoraan KGB:hen ja Kremliin kytkeytyviä osajuttuja. Missä tahansa oikeassa länsimaassa moinen juttu olisi johtanut skandaaliin. Putinin luotto-oligarkille Gennadi Timtšenkolle ja tämän perheelle junailtiin Suomen kansalaisuudet, mutta samalla Liski toi julkisuuteen myös paljon vanhemman jutun, jossa Maahanmuuttovirastosta paljastui ilmeinen KGB:n vakooja ja kiristäjä - vieläpä Naton historian tuhoisimpiin lukeutuneen vakoojan Herman Simmin sisarpuoli (jälleen osoitus siitä, miksi sukulaisuussuhteet ovat näissä asioissa relevantteja).

Tapaukset olivat toimittajien tiedossa vuosikausia, mutta niistä uskallettiin kirjoittaa julkisuudessa vasta, kun Suomi oli liittymässä Natoon ja tietyt henkilöt eläköityneet. Jatkokysymykset siitä, ketkä Saarelaisen yläpuolella asioista päättivät, ovat yhä tekemättä. (Sillä on aivan selvää, että yksin hän ei näissä asioissa sooloillut - eikähän häntä silloin olisi palkittu toimistaan merkittävillä ylennyksillä.) Tapaukset ovat kuitenkin ehtineet Virkin kirjaan - kiitos Liskin työn - ja ovat siinä nyt vähän kuin pisteinä i:n päällä, osoittamassa konkreettisesti, että kirjassa kerrotut asiat ovat todellisuutta. Valitettavasti.

Suomen edessä on kova instituutioiden siivoustyö, mikäli aiomme Naton jäsenenä olla uskottavia liittolaisia. Sisäministeriön ja Supon tähänastisten selvitysten tarkoitushakuinen puutteellisuus osoittaa, ettei Suomi edelleenkään ole valmis tekemään siivoustyötään sisäisenä viranomaistyönä, vaan julkisuus tulee olemaan välttämätön osa suomalaista lustraatiota.

Jälkisuomettumisen ruumiinavaus on tehnyt asiassa rohkean avauksen. Toivottavasti lisää seuraa nyt, kun sekä toimittajat että tutkijat näkevät, että asioista voi kirjoittaa. Toivottavasti myös Kari Häkämies ja Ilkka Remes lukevat teoksen tarkoin, sillä siinä on erinomaisia aihioita heidänkin seuraaviin kirjoihinsa. Pekka Virkki ansaitsee hatunnoston ja ansaitsisi myös Tieto-Finlandia-palkinnon.