torstai 24. elokuuta 2023

Elokuinen Euroopan-matka, osa I

Kävin elokuussa Euroopassa kahden viikon kesälomalla. Kesäkuinen matkani suuntautui pohjoiseen, Lappiin ja Ruijaan. Nyt elokuussa suurin osa matkasta meni puolisoni toiveesta eteläisemmillä leveysvyöhykkeillä Italiassa ja Alppimaissa. Alussa ja lopussa ehdin kuitenkin viettää päiviä Suomessa.

Matkan alkupäivinä Suomessa oli melko aurinkoista, vaikka sitä oli edeltänyt sateinen ja pilvinen jakso. Landasin lämpimänä lauantai-iltapäivänä Helsinki-Vantaalle ja sieltä Itä-Helsinkiin, jossa onneni ja elämänkumppani oli minua vastassa. Serkkuni ei sinä viikonloppuna ollut maisemissa, koska oli tapansa mukaan saaristossa, joten riensimme puolisoineni Itäkeskuksen kurdimarkettiin lihaostoksille ja paistoimme nautaa sitten serkkuni grillillä. Dohan lentokentältä olin poiminut tätä varten mukaan pari pulloa vuoden 2016 Campo Viejon Riojaa, Dueroa kun ei Dohan varsin suppeasta valikoimasta löytynyt.

Olimme sunnuntaina Porvoossa, joka on aina vain etelärannikon viehättävimpiä kesäkaupunkeja. Käytimme sekä mennessä että tullessa valtatien sijaan vanhaa maantietä, joten tulimme samalla reissulla käyneeksi ostoksilla Söderkullassa ja kahvilla Eestinmäessä. Läntinen etelärannikko on minulle alueena tutumpaa, mutta itäinenkin etelärannikko on miellyttävää ja rauhallista seutua.

Maanantaina lähdimme illansuussa Ryanairin suoralla lennolla Bergamoon, joka on Lombardian toiseksi suurin kaupunki, ja jossa yksi Milanoa palvelevista kansainvälisistä lentokentistä sijaitsee. Majoituksemme oli kaupungin eteläisessä Malpensatan esikaupungissa, mutta koska oltiin Italiassa, paremmasta elämänlaadusta pääsi nauttimaan saman tien vain käymällä kahviloissa ja tavallisissa ruokakaupoissa, joiden notkuvien leipä-, juusto- ja lihapöytien anti oli alle kolmanneksen Suomen nykyisistä hinnoista. Vaikka lentojen hinnat ovatkin kallistuneet ympäri maailmaa, Helsingistä kannattaa melkeinpä lentää Italiaan vaikka vain yhden viikonlopun ulkonasyömisten vuoksi - maksaa itsensä takaisin, verrattuna siihen, että sen tekisi Helsingissä.

*   *   *

Olen ennenkin kirjoittanut siitä, kuinka Suomessa keskiluokka elää alaluokkaista elämää, vaikka kuvitteleekin asioiden olevan paremmin kuin muualla. Suomalaisen elämänlaadun heikkoudella on osin ilmastolliset syyt - ilmasto lienee pääsyynä tiettyihin kulttuurisiin asioihin, kuten siihen, että suomalainen sosiaalinen elämä keskittyy niin voimakkaasti neljän seinän sisään ja ydinperheeseen eikä suosi ulkona käymistä. Koska moinen kuitenkin tuntuu sopivan suomalaisten kansanluonteeseen, ei ilmastoa voi pitää pääsyyllisenä suomalaisen elämän ankeuteen, vaan tuo pääsyy löytyy hintatasosta, johon taas vaikuttaa varsinkin verotus. 

Elintarvikkeiden hinnat ovat viimeisten kahden vuoden aikana Suomessa räjähtäneet täysin käsistä, minkä saattoi tuntea nahoissaan Belgiassakin, mutta koska Belgia on Suomen tavoin melko kallis maa, asian kärjistymisen tajusi kouriintuntuvammin Italiassa. Hyvänä esimerkkinä patonki helsinkiläisessä marketissa maksaa nykyään lähemmäs 5 €, kun se Italiassa on yhä jotakuinkin normaalihinnoissa, n. 40-60 senttiä. Kahvilassa juotu kahvi maksaa Italiassa 90 senttiä, kun se Helsingissä on 2,5 €. Ulkomaalaisille, jotka eivät ymmärrä, miksi suomalaiset äänestivät seksikkään ja menevän Sanna Marinin hallituksen vaihtoon ja tilalle kauheita natsikohuja kärsivän oikeistohallituksen, voi siteerata näitä ja vastaavia lukuja - perus ruokaostoskassin hinta on Helsingissä nelinkertaistunut viimeisten parin vuoden aikana. Toisaalta ainakaan vielä oikeistohallitus ei ole saanut aikaan hintatason tai muunkaan elämän inhimillistämistä. Suokaamme heille kuitenkin vielä mahdollisuus.

*   *   *

Palataanpa elämänlaatua koskevista ensitunnoista kuitenkin tien päälle. Kosmisten leijonaporttien naristessa auki elokuun kahdeksannen aamuna matkustimme Bergamosta Lombardian ja koko pohjoisen Italian pääkaupunkiin Milanoon, joka tätä nykyä on väkiluvultaankin ohittanut Rooman - taloudellisesta vauraudesta puhumattakaan. 

Ajelimme Lombardian maaseudun halki maksuttomia teitä pitkin, koska aikaa oli. Euroopassa autoillessa on ylipäätään kaksi vaihtoehtoista matkustustapaa, joita voi vuorotella. Silloin, kun haluaa taittaa pitkiä matkoja ja säästää aikaa, on järkevää ajaa maksullisia motareita pitkin kaupungista toiseen. Ne ovat nopeita, mutta loputtoman tylsiä - kaikki taukopaikatkin ovat kopioita toisistaan - ja lisäksi tulevat tietysti kustannukset: tiemaksujen lisäksi bensa maksaa motarien varrella usein huomattavastikin enemmän kuin pikkuteiden varsilla, ja korkeammilla nopeuksilla polttoainetta myös kuluu enemmän kuin provinssimaanteiden 80-100 km/h keskinopeuksilla.

Milanossa meillä oli majoituksena kokonainen kerrostaloasunto hiljaisessa Calvairaten kaupunginosassa Emilio Alessandrinin puiston kupeessa. Puolisoni oli paikan viboihin hyvin tykästynyt varsinkin nähtyään avaimet antaneen emännän auran. Päivän kuumimpana hetkenä vain oleilimme, söimme, joimme punaviiniä. Iltapäivällä siirryimme bussilla Milanon keskustaan - yksi bussilinja vie tuolta asuinalueelta suoraan Piazza del Duomolle (tuomiokirkonaukiolle) ja myös julkinen liikenne on 3-4 kertaa Helsinkiä edullisempaa. (Suomen puolustukseksi voi sen sijaan sanoa, että Uber ei tuntunut toimivan ja varsinaistaksit olivat selkeän ylihintaisia. Voi tosin olla, että Italiassa on jokin oma edullinen taksiäppi, joka olisi pitänyt tietää.)

Iltamme Milanossa oli kaikin puolin onnellinen ja seesteinen. Erityisesti ilahdutti täsmälleen kahdeksan yli kahdeksan illalla Ukrainan kansallislaulun kajahtaminen tuomiokirkon edessä, auringon värjätessä taivasta ruusunpunaan ja purppuraan. Oli kansallislaulun kajahdushetki sattumaa tai tarkoituksella valittu, puolisoni kosmologisessa katsannossa 8. elokuuta kello 8:08 ilta-aikaa oli se hetki, jolloin leijonaportit olivat apposimmillaan auki, joten toivottavasti ukrainalaisten viesti kantoi samoin tein suoraan universumin ytimiin, joissa toiveet tulevat tosiksi. Laulussa lauletaan: 

Eivät ole kuolleet Ukraina, sen vapaus, sen kunnia,
kohtalo on vielä hymyilevä meille, veljet ukrainalaiset;
vihollisemme ovat haihtuva kuin kaste aamunkoitossa,
ja meidänkin osamme on hallita omassa, vapaassa maassamme.

*   *   *

Milanosta matkustimme seuraavana päivänä Ligurian rannikolle, jossa valitsimme taas tylsän moottoritien sijaan Välimeren turkoosista rannikkoa seurailevan polveilevan maantien, josta poikkesimme kahdelle kaupunkivierailulle, ensin Savonaan ja sitten Imperiaan. Aurinkoisia ja välimerellisiä paikkoja, joissa kahvilakulttuuri ja oleilevan promeneeraava elämänmeno kukoistivat. Lopulta saavuimme Ranskan puolelle Rivieraa, Mentonin rantakaupunkiin.

Jatkoimme Monacoon, jossa teimme pidemmän pysähdyksen ja söimme illallisen, jotta puolisoni sai uuden maapinnan. Siellä kuuli ranskan ja italian jälkeen eniten arabiaa ja venäjää ja sai väistellä humalaisia lamborghinejä ja ferrareita. Kalliita eurooppalaisia escort-tyttöjä kulki pieninä ryhminä kasinoiden edessä parveilevien uusrikkaiden arabien ja venäläisten joukossa - yksi fifi-koiraa kanniskellen ja päivitellen, ettei voinut uskoa joutuvansa kävelemään korttelin pituisen matkan uusissa timanttikoristeisissa Dolce & Gabbana -kengissään. Suomalaisiakin ammattilaistyttöjä kaupungissa näemmä oleilee - kahden kuulimme keskustelevan keskenään suomeksi. Vähemmän ökyrikas nuoriso tulee näköjään Monacoon lähinnä ottamaan selfieitä itsestään ravintoloiden ja klubien eteen jätettyjen urheiluautojen ja kaupunkijeeppien vierellä.

Yöpymään emme Monacoon jääneet, vaan ajoimme sieltä Ranskan puolelle Nizzaan, jonka ranskankielinen nimi on Nice. Suomalaiset lienevät tutustuneet aikoinaan Nizzaan ja koko Ranskan Rivierana tunnettuun Côte d'Azuriin jo silloin, kun ne vielä eivät olleet osa Ranskaa, koskapa niitä kutsutaan suomen kielessä italiankielisillä nimillään. Toisaalta italian äänteistö sovittuu suomalaiseen suuhun paljon ranskaa helpommin.

Nizza oli viihtyisä, tosin yleishintatasoltaan selvästi italialaisia vastineitaan kalliimpi. Vaikkei siellä ole lainkaan yhtä paljon pohjoisafrikkalaisia kuin Marseillessa, ilmasto, arkkitehtuuri ja yleinen elämänmeno saivat puolisoni tuntemaan itsensä hyvin kotoiseksi. Muuten en tällä matkalla kovin paljon ehtinyt lintuja katselemaan, mutta Nizzasta sain vahingossa itselleni uuden Euroopan-pinnan, nimittäin idänhopeanokan, joka näyttää villiintyneen vakiintuneeksi lajiksi Ranskan kaakkoisrannikolla.

Nizzan jälkeen siirryimme nopeampaan etenemiseen maksullisia moottoriteitä pitkin iltapäiväkohteeseemme Avignoniin. Jo kahdesti aiemmin käyntini Avignonissa ovat jääneet läpikulkumatkoiksi siksi, että juuri niinä päivinä on satanut kaatamalla, mutta tällä kertaa aurinko paistoi täydeltä terältä ja lämpöä oli reippaasti yli 30 astetta. Avignon oli majesteetillinen ja mystinen. Meillä oli siellä oikein hyvä vierailu ja päivällinen tunnelmallisella pikkuaukiolla plataanien varjossa. On vielä syytä mainita, että Avignonissa on katu nimettynä "hyönteisten Homerokselle" Jean-Henri Fabrelle, jonka kirjoja (Muistelmia hyönteismaailmasta I ja II) oli vielä viime vuosisadan alkupuolella saatavissa suomeksikin käännettyinä. Kahviloita, juustokakkuja, kukkeita kirkkojen takapihoja, salakäytäviä. Avignonissa voisi viihtyä pidempäänkin.

Illaksi ajoimme Grenobleen päästäksemme lähemmäs seuraavan päivän kohdettamme Sveitsiä. Hotellimme oli aivan kaupungin vanhassa keskustassa Victor Hugon puiston kupeessa ja parvekkeeltamme oli hieno näköala kaupungin takana kohoaville vuorille. Kävimme syömässä tunisialaisten omistamassa paikassa ja muutenkin koko Grenoble oli niin täynnä tunisialaisia, että puolisoni jopa vahingossa tunnisti kadulla jonkun kotikadultaan kotoisin olleen, jota ei ollut nähnyt sitten teinivuosiensa. Kun algerialaiset keskittyvät Marseilleen, tunisialaiset näyttävät omineen Grenoblen.

tiistai 1. elokuuta 2023

Paikallista ja maailmallista

Niin jo alkoi elokuu. Heinäkuun viimeisenä viikonloppuna täällä oli vieraana kanadalainen lintuharrastaja, jonka kanssa kävin eri puolilla Rawaljärveä sekä kahdella eri Margallakukkuloiden luontopolulla, vitosella ja nelosella. Kuutonen on vieläkin suljettuna yleisöltä leopardiperheen reviirin vuoksi. Kun maahan saapui iso kiinalaisvaltuuskunta, viranomaiset päättivät sekä pidentää ashura-pyhää kahdella lisäpäivällä että sulkea myös vitos- ja kolmospolut yleisöltä tilapäisesti. Tämä hieman yllätti, sillä en usko kiinalaisministereitä kuitenkaan vietävän viidakkoon retkeilemään.

Ehdimme joka tapauksessa käydä vitospolulla ennen sen sulkemista eikä nelospolkua missään vaiheessa suljettu. Myös Lake View Parkissa käydessämme oli pääsy parkkipaikoille suljettu, mutta se vain tarkoitti, että puistossa oli aamuvarhain rauhallista ilman töllistelijöitä ja selfieiden kinuajia.

Monsuunin kesälinnustoon kuuluvat useat äänessä olevat käkilajit ja monet sellaiset lajit, jotka ovat täällä kesävieraita, kuten mehiläissyöjät, paratiisimonarkit ja sinikurkkusiepot. Rawaljärven vedenkorkeus kohosi siinä määrin, että se karkotti maisemista syysmuutolla olleet palearktiset kahlaajat. Myös paikalliset pitkäjalat katosivat ja kenttähyyppien aiemmin kymmenpäiset parvet kutistuivat muutamiin. Rantakanatkin pysyvät veden ollessa korkealla piiloissaan eivätkä käyskentele lietteillä.

On ollut silti havaittavissa, että syysmuutto on heinäkuussa hyvin käynnissä: tervapääskyjä ja alppikiitäjiä on ollut taivaalla yhdessä paljon runsaamman paikallisen pikkukiitäjän kanssa. Tervapääsky ja alppikiitäjä ovat Islamabadissa vain läpimuuttajia - pesivät lähimmillään Gilgit-Baltistanin vuoristoissa. Niin ikään olen nähnyt jo muutamia tavallisia käkiä, joka sekin on täällä läpimuuttaja. Margallakukkuloilla sen sijaan huutelevat paikalliset kesävieraat: haukkakäet, variskäet, harmaakäet, viime käynnillä myös intiankäki. Järven rantalehdoista löytyi siperiansieppo - läpimuuttaja sekin. Nelospolulla kolusi lehvästöjä rilliparvessa syysmuuton ensimmäinen idänuunilintu.

Nisäkäshavaintojakin on kertynyt. Illansuussa vitospolun parkkipaikan, pyhätön ja metsänvartijain majan liepeillä jolkottelee lähes joka kerta kettu, usein hyvin kesynä. Ja poluilla alkavat iltaisin karjahdella muntjakit, joita intianenglannissa haukkupeuroiksi kutsutaan. Makakeja on usein varsinkin vesilähteiden ääressä. Piikkisiat pöhistelevät pimeän langettua menemään myös poluilla. Lenkot (lentävätkoirat eli suuret hedelmälepakot) lentävät varjoina ylitse kuin yön varikset.

Päivän varikset puolestaan tuovat yhä minulle lahjoiksi luita ja joskus muita esineitä. Toiminta terassilla on eskaloitunut, sillä joinain päivinä joudun siivoamaan sieltä pois monta luuta. Joku voisi tietysti kysyä, onko kyse sittenkin mustan magian harjoittajista, mutta olen todistanut ikkunasta silminnäkijänä, kuinka varikset niitä tuovat. Ne liottelevat niitä linnuille tarkoitetussa juomakipossa tai ilmastointilaitteen tippuman veden muodostamassa lätäkössä, leikkivät niillä ja asettavat sitten kummallisiin paikkoihin. Mutta ainakaan vielä ne eivät ole oma-aloitteisesti muodostaneet luista ristejä, pentagrammeja tai silmän kuvia.

*   *   *

Bajaurin heimoalueen päätaajamassa Kharissa tehtiin terrori-isku hallituskoalitioon osallistuvan islamistipuolueen Uskonoppineiden liiton Fazlurrahmanin siiven (JUI-F) tapahtumaan, jossa viitisenkymmentä ihmistä kuoli. Puoluetta johtava uskonoppinut maulana Fazlurrahman ei kuitenkaan itse ollut iskun aikaan paikalla. Epäilyt kohdistuvat Talibaniin, jonka kilpailija JUI-F on. Taliban pitää heimoalueita perinteisesti omana reviirinään - Bajaurin väestö on kokonaan paštuja ja ylipäätään maan vanhoillisimpia kolkkia. Sekä Pakistanin että Afganistanin Taliban on kuitenkin irtisanoutunut iskusta - ehkä näyttäisi omienkin parissa liian pahalta tappaa kymmeniä erittäin konservatiivisen islamistipuolueen edustajia, heitä kun on vaikea millään verbaalisella kuperkeikalla kehystää maallistuneiksi tai länsimielisiksi liberaaleiksi. Voi olla, että teko on ulkoistettu Da'ishin paikallisille soluille tai että nämä ovat toimineet ilman Talibanin lupaa.

*   *   *

Ruotsin koraaninpoltot ovat aiheuttaneet koko kesän perjantaisin huolta siitä, mitä Ruotsin tuomitsevien mielenosoitusten yhteydessä tällä kertaa tapahtuu. Uutisointi on keskittynyt pinnallisesti islamofobian kauhisteluun yhdellä puolen rintamaa ja islamofobiseen öyhötykseen toisella puolella. Huomiotta on jäänyt tekijän tausta, josta asioita vähänkään ymmärtävän olisi ollut helppo ynnätä, että yksi plus yksi on kaksi.

Tekijän tausta on Irakin kristityissä, joskin hän on julkisuudessa ilmoittanut olevansa ateisti. Tämä ei ole estänyt häntä taistelemasta Irakissa iranilaismielisen šiiamilitian riveissä, joista on sitten tullut Ruotsiin turvapaikanhakijaksi - monien muiden militiamiesten tavoin. Hänelle on myönnetty turvapaikka, mutta kun hän on sen turvin rötöstellyt - mm. militiatyyliin uhkaillut aitoja turvapaikanhakijoita, jotka hakevat turvapaikkaa juuri hänen kaltaisiltaan - ei hänelle ole myönnetty pysyvää oleskelulupaa.

Vielä paljastavammaksi miehen taustan tekee se, että Irakissa hänen koraaninpoltoistaan raivostuneet militiat, jotka hyökkäsivät jo useasti Ruotsin suurlähetystön tiloihin (siinä sivussa aiheuttaen vahinkoa myös Suomelle), edustivat iranilaismielistä šiiamilitiaa. Toisin sanoen, Koraanin julkista polttelua ja tallomista harrastava provokaattori ja hänen provokaatioistaan raivostuvat organisaatiot ovat samaa porukkaa. Sattumaako?

Tuskinpa. Iran on Venäjän liittolainen. Venäjän turvallisuusorgaanit ovat rekrytoineet runsaasti sekä Iranin ja Assadin puolella olleita militiamiehiä että erityisesti Lähi-idän kristittyjä. Näiden kautta on pyritty saamaan hallintaote länsimaissa olevista diasporayhteisöistä, joita Venäjä on ennenkin käyttänyt provokaatioihin ja polarisaation aiheuttamiseen Euroopassa.

Niin kauan kuin Turkin parlamentti ei ole ratifioinut Ruotsin Nato-jäsenyyttä, asia on poliittisten konspiraattoreiden mielissä yhä avattavissa. Ruotsin ja Turkin välillä Vilnassa saavutettu yhteisymmärrys on helposti heitettävissä roskakoriin, mikäli provokaattorit onnistuisivat aiheuttamaan riittävän suuren raivostumisen, että se saisi turkkilaiset kansanedustajat äänestämään asian nurin. Erdoǧan voisi silloin levitellä käsiään ja kysyä, eivätkö eurooppalaiset uskokaan parlamentaariseen demokratiaan.

*   *   *

Venäjän Wagner-kapinasta on esitetty runsaasti tulkintoja, toiset parempia ja toiset huonompia. Venäjällä on kuitenkin jo tsaarinajalta saakka esiintynyt perinteenä sellaisia kenraaleja, jotka toimivat omapäisesti ja rellestävät maailmalla, saavat vieläpä arvostella ja nöyryyttää tsaarin pajareita, koska kuitenkin loppupeleissä ovat tsaarin kontrollissa ja tuovat tsaarille voittoja. Usein sellaisilla keinoilla, joita olisi ollut diplomaattisesti hankalaa tehdä valtion virallisina operaatioina.

Se, että Venäjä on siirtänyt sekä ydinaseita että Wagner-joukot Valko-Venäjälle, kertoo paitsi Valko-Venäjän haltuunotosta, myös siitä, että Venäjä ei ole millään muotoa luopumassa imperialistisesta sodastaan Eurooppaa vastaan. Tuon sodan pääasiana on territoriaalinen laajentuminen. Kun se ei ota onnistuakseen Ukrainassa - ainakaan ennen Trumpin paluuta Valkoiseen taloon - Venäjä ei ole tällä välin lakannut laajentumasta, vaan tehnyt sen muualla. Valko-Venäjän yhä syvemmän haltuunoton lisäksi Venäjä on ottanut haltuun Ranskan entisiä siirtomaita Afrikassa yhden toisensa jälkeen: Keski-Afrikan tasavalta, Mali, Burkinamaa ja viimeksi Niger. Sotilasvallankaappauksissa Wagnerin ja sen takana olevan Venäjän sotilastiedustelun rooli on ollut keskeinen. Myös Sudanissa ja Tšadissa ovat Venäjän kädet veressä. Algeria on perinteisesti ollut Venäjän alueellinen liittolainen - se voi pyrkiä uudelleen haastamaan Marokon hegemonian Atlantin rannikolla ja Mauritaniassa.

Venäjä myy ylihinnoilla öljyä ja Ukrainasta varastettua viljaa Afrikkaan, Lähi-itään ja Aasiaan ja niinpä sen sotakassa ei ole lainkaan ehtymässä, tästä pitää maailmanlaajuinen hintojen nousu huolen. Lännen hylkäämiksi itsensä kokevat valtiot, kuten Saudi-Arabia, Egypti ja Pakistan, ovat navigoituneet yhä selvemmin Kiinan vetovoimaan, ja Kiinan yuaneilla Venäjän öljystä ja viljasta nyt Venäjälle maksetaan.

Lännessä on jo jonkin aikaa ennenaikaisesti julisteltu Venäjän romahdusta, jota emme tule näkemään. Putin odottaa tällä hetkellä Trumpin toista tulemista. Trump on luvannut lopettaa Ukrainan tukemisen saman tien valtaan päästyään - ja uhannut myös irrottaa Yhdysvallat Natosta. Vaikka Capitolin vallankaappausyrityksen lässähtäminen onkin optimistisessa Lännessä tulkittu osoitukseksi demokratian voimasta, asia voidaan myös nähdä hieman toisin: Lännen suurin demokratia ehti käydä senttimetrien päässä kuilun partaasta, ja sittenkin voitti ainoastaan neljä vuotta lisäaikaa. Noiden neljän vuoden aikana ei ole toistaiseksi saatu Trumpia telkien taa saati neutraloitua venäläismielisen fasismin yleisesti Lännelle muodostamaa uhkaa.

Suomikin on lietsottu täysin absurdiin polarisaatioon suuren maailman mallin mukaan. Vasemmisto on toistamassa samoja virheitä, joilla saatiin aikaan Brexit ja Trump. Kiihko, jolla maltillista oikeistoa vastaan hyökätään ja heilutellaan natsileimakirveitä, hyödyttää lopulta lähinnä äärioikeistoa. Jos nykyhallitus kaatuu, seuraava hallitusohjelma ei ehkä enää irtisanoudukaan rasismista. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivätkö äärioikeiston öyhöttäjien ja maalittajien laumat (venäläisten trollien selustatulella) tekisi osaansa maan ajamisessa polarisaatioon, mutta he tekevät niin omaksi edukseen. Vasemmisto on lähtenyt mukaan leikkiin tavalla, joka tulee kääntymään kivuliaasti sen pitkän tähtäimen arvoja vastaan. Luokkataistelun rintamat kun eivät enää ole samoilla paikoilla kuin ne joskus varhaisteollisen yhteiskunnan aikana olivat.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2023

Heinäkuun juttuja

Heinäkuu on Islamabadissa tukahduttavan kuumaa ja kosteaa aikaa, mutta siitä huolimatta olen käynyt viikonloppuisin retkeilemässä. 

Viime viikonloppuna oli kylässä Lahoresta opiskelija, jonka joskus taannoin tapasin yhdellä Margallan luontopoluista. Se, jolla on merkillinen kiinnostus käärmeenpääkaloihin (Channa gachua). Monien täkäläisten tavoin hänellä on myös paljon yliluonnollisiin asioihin ja taikauskoon liittyviä pelkoja, jotka ovat hänen tapauksessaan yhdistyneet perhetragediaan, pikkuveljensä kuolemaan. Hänen mielikseen katsoin moneen kertaan valvontakameran videon, jossa veljen kuolema näkyy, ja sanoin hänelle, että minusta mikään siinä näkyvä ei viittaa erään paikalla olleen henkilön osallisuuteen eikä kukaan olisi voinut lavastaa moista onnettomuutta. Onnettomuusajoneuvon kuljettajaa voisi toki syyttää siitä, ettei hänen kuljettamansa lasti ollut turvallisesti kiinnitetty. Mutta sivullinen seisoskelija, vaikka olisikin kantanut kaunaa, ei kyllä videosta päätellen tehnyt - eikä olisi voinutkaan tehdä - mitään.

Kehotin ystävääni suhtautumaan näkemiinsä uniin ja näkyihin luonnollisena asiana. Läheisen menetyksen kokeneilla ihmisillä sellaiset ovat tuiki tavallisia, eikä niitä kannata yrittää ylitulkita. Mieli askartelee kaikenlaisten vaihtoehtoisten selitysten parissa, kun traagisen totuuden hyväksyminen on vaikeaa, ja niinpä nuo vaihtoehtoiset tapahtumat tulevat uniin. Kuten tietysti kuollut läheinenkin.

Vaikka mainittu ystävä on sosiaaliselta ulosanniltaan jossain määrin omituinen, hän on ilmeisesti omalla alallaan lahjakas, koskapa oli saanut - toisin kuin koko ajan pelkäsi - kokonaista neljä opiskelupaikkaa eurooppalaisiin yliopistoihin, niiden joukossa Vaasaan. Hän oli kuitenkin päätynyt valitsemaan Trondheimin, johon kuuluu ilmeisen hyvä stipendi - sellainen, että sillä pärjää Norjankin hinnoissa.

Tapasin myös kuusi Suomeen lähdössä olevaa opiskelijaa - kaikki teknologeja, puolet vieläpä tyttöjä menossa hyvin miesvaltaisille aloille. Asioiden internettiä, pintarakenteita, keinoälyä, koneoppimista... Nämä ovat nyt niitä aloja, joita koskeva osaaminen Suomessa kiinnostaa maailmalla, ja joissa toisaalta Suomessa on työvoimapula. Päätellen opiskelijoiden profiileista joku tekee rekrytointipuolella jotain oikein. Jos oikea käsi onkin junaillut asioita oikein, toivottavasti vasen käsi ei heti rankaise heitä yrittämällä karkottaa ja tunkemalla turvapaikka- ja tukiputkeen, mikäli opintojen lisäksy yrittävät hakeutua myös oman alansa töihin.

Kävin käärmeenpääkalamiehen kanssa Shah Allah Dittan pyhillä luolilla, joissa rukoilivat muinaisina aikoina buddhalaiset ja sittemmin suufilaiset mystikot. Toisena päivänä kuljimme Margallan viitospolun ylhäältä alas. Ylhäällä oli laulavia sulttaanisirkkuja, ainoalla yhä virtaavalla vesilähteellä (muut kuivina) oli suuri lintutihentymä, jossa oli lukemattomien aasianrillien, harmaavatsaviuhkojen ja himalajansieppokerttujen lisäksi kaunis sinikurkkusieppo.

Kävin myös useita kertoja Rawaljärvellä, koska sinne on alkanut ilmaantua kaikenlaista erikoista: pitkäpyrstöjassanan ja kapustahaikaroiden jälkeen mm. intianviheltäjäsorsa ja kiinanpikkuhaikara. Sinne putoilee myös lapa- ja harmaasorsia, puhumattakaan pienistä määristä palearktisia kahlaajia. Kahlaajat vielä ymmärrän - ne ovat jo syysmuutolla. Mutta olen yllättynyt siitä, että sorsiakin ilmestyy maisemiin jo heinäkuussa.

Niin ikään kävin erään vanhemman herrasmiehen maatilalla Chak Shahzadissa. Laskin hänen mielikseen 27 lintulajia hänen tiluksiltaan illallistamisen lomassa. Viimeisenä jo pimeän tultua savannikehrääjä, jolla onneksi on läpitunkeva ja helposti tunnistettava ääni, ettei pelkän lehahtavan varjon perusteella tarvitse arvailla.

Tulin ostaneeksi auton. Pitkällisen byrokratian jälkeen varsin vanha mutta erinomaisen kaunis Volvon jeeppi seisoo nyt pihassani, tosin vielä ilman rekisterikilpiä. Saa nähdä kuinka kauan vielä kestää, ennen kuin voin myös ajaa sillä.

Heinäkuun kuumuudessa kaikenlaiset asiat tuppaavat hajoamaan: milloin putket, milloin pumput, milloin sähköviritykset. Jatkuvasti on jotain hajalla ja taas pitää valvoa kodissa ramppaavia sähkö- tai putkimiehiä.

Takaterassilla pyörii avuttomina ja sydän sykkyrällä ilmastointilaitteen päällä pesineen mainaperheen jälkikasvua. Onneksi ne ovat siellä, koska naapurien kissat eivät pääse takaterassille (toisin kuin etuterassille, jossa ne aina silmän välttäessä kyttäävät lintuja). Variksia ja haarahaukkoja mainanpoikasten pitää tietysti yhä pelätä, mutta siksipä välttelenkin siellä käymistä nyt, jotten kiinnittäisi petolintujen huomiota nurkissa täriseviin mainanalkuihin.

Etuterassilla, jossa linturuokintani ja niille asentamani vesikulho sijaitsevat, varikset tuovat minulle säännöllisesti asioita. Joskus epämiellyttävämpiä, kuten luita. Joskus taas jotain, minkä ainoa merkitys lienee kiitos tarjotusta ruoasta. Jostain ne olivat löytäneet litsejä, joita ne käyvät liottamassa vedessä ja sitten avaavat ja syövät. Sain erään liikemiehen maatilalta laatikollisen mangoja, joita olen kiskonut kaksi per päivä, jotteivät ehtisi pilaantua. Niistäkin jää yli kuoret ja iso hedelmänkivi, jotka annan terassille linnuille. Ne saavat niistä vielä paljon irti.

Uutisista päätellen Suomessa on tällä välin pöyristelty persujen persuutta ja teeskennelty, että kaikkien internetiä vähänkään seuranneiden 10-15 vuotta hyvin tietämät persujen puheet ja kirjoittelut olisivat muka jotain uutta ja järkyttävää. Miksiköhän ne eivät järkyttäneet silloin yli 10 vuotta sitten?

Niin, ja Bidenkin kävi kylässä.

tiistai 4. heinäkuuta 2023

Lapissa ja Ruijassa III

Kesäkuun 2023 pohjoisenmatkan kahtena viimeisenä matkapäivänä ajoimme Suomen halki. Ensimmäisenä päivänä Utsjoelta Haaparantaan ja toisena Haaparannasta Helsinkiin. Se tarkoitti tietysti tarpeettoman paljon autossa istumista, mutta minkäs teit, kun kaikilla oli syynsä olla etelässä perjantai-illaksi. 

Teimme toki monta luontopysähdystä ja pari kulttuuripysäkkiäkin. Eräällä tunturikoivikkoa käsittävällä pysähdyksellä tapasimme asuntoautolla matkalla olleen ranskalaisen lintuharrastajan, joka oli pitkän linjan Lapin-ystävä ja matkalla sinne, mistä me olimme palaamassa. Hän mainitsi kuvanneensa suokukkoja ja taviokuurnia - jälkimmäisiä Kaamasen Neljän tuulen tuvalla. Matkan varren vesistöissä suurin osa vesilinnuista oli jo pesimässä ja piilossa. Oli kuuma kesäpäivä. Telkkiä näkyi jonkin verran - ja yksi uivelo. Neljän tuulen tuvalla oli tosiaan taviokuurnia ruokinnalla, joka ilmeisesti on turisteja varten ympärivuotista. Oli myös urpiaisia, viherpeippoja, talitinttiä, käpytikkaa jne. Naapuripöydästä tuli lappilainen linturengastaja avautumaan lajiston muutoksista.

Samaa maantietä etelään Kaamasten bensiksellä taisi olla matkan ylihintaisin polttoaine - epäilemättä siksi, että kyseinen paikka oli ainoa pitkällä matkalla. Matka jatkui Inarin ja Ivalon kautta. Siinä välissä näkyi vähän myös Inarijärveä. Saariselän ja Vuotson maisemissa tehtiin myös luontopysäkkejä. Ennen Sodankylää käytiin Ilmakkijärven lintutornilla. Ilmakkiaavalla oli kukassa raatetta ja kaksi kurkea kahlaili kauempana. Paikalla on havaittu kunnioitettava määrä harvinaisia lajeja, mutta nyt äänessä oli vain tavanomaisia pajulintuja, punakylkiä, järrejä ja pajusirkkuja. Muutama mustalintu kellui järvellä.

Sodankylään satuimme samaan aikaan elokuvafestivaalien kanssa, joten paikkakunta oli hämmästyttävän toimeliaisuuden ja sosiaalisen hyörinän vallassa. Ensimmäiseksi manifestoituneessa pizzeriassa oli niin paljon jonoa, että päädyimme kävelemään keskustan läpi ja syömään ähkyburgerin nimellä markkinoidut kulinariteetit ruokakojusta.

Rovaniemen pohjoispuolella joulupukinmaassa ylitimme napapiirin jälleen, tällä kertaa pohjoisesta etelään. Kuin symbolisena osoituksena tästä paikalla lauloivat samanaikaisesti järripeippo ja peippo. Tavallista peippoa ei ollutkaan juuri näkynyt sitten Tornionlaaksosta lähdön - ja tästä eteenpäin järripeippo katosi nopeasti lajistosta. Rovaniemen eteläpuolella käväisimme vielä Niskanperän lintutornilla järvimaisemassa, joka olisi ihan hyvin voinut olla Etelä-Suomessa. Törmä- ja haarapääskyjä lenteli vetten yllä. Tervolan alueella näytämme pysähtyneen kolmesti ja sieltä tuli matkan ensimmäinen ja ainoa teeri.

Illaksi saavuttiin Haaparannan Kukkolaan, saunottiin ja syötiin viimeiset naudanlihat argentiinalaisella punaviinillä alas huuhtoen. Mökin ulkopuolella hyttyset olivat väijyssä sankkoina verenhimoisina pilvinä. Tämä muutos oli tapahtunut runsaassa viikossa, sillä menomatkalla Kukkolassa oli ollut keskiyölläkin miellyttävän hyttysvapaata.

Viimeisen päivän ajotaivalkin oli pitkä ja illaksi haluttiin Helsinkiin, joten Oulussa ei tällä kertaa pysähdytty. Liminganlahtea emme sen sijaan malttaneet jättää väliin vaan teimme sinne luontopysähdyksen, joka tuotti tavanomaisia kosteikkolajeja, paljon soidintavia taivaanvuohia sekä jonkin verran muita kahlaajia ja sorsalintuja. Kaksikin merikotkaa lipui yli. Limingan pelloilla oli mustavariksia.

Sen päivän lounaspizzat syötiin Kärsämäellä, joka taitaa olla etelän ja pohjoisen välisen suoran matkareitin ainoa paikkakunta, jonka keskustan läpi tie kulkee. Pihtiputaalla, Viitasaarella ja Äänekoskella pysähdyttiin hetkittäin metsäpaikkoihin. Sitten olemme näemmä ajaneet pitkään pysähtymättä kunnes Hartolassa ja Heinolassa on ollut tauot. Mäntsälän alueella taukopaikalla tuli korppi tervehtimään, pesästään huolestuneen varispariskunnan ahdistelemana. Sitten syrjälenkki Hyvinkäälle jättämään veljeni kotiovelleen ja lopuksi Helsinkiin, jotta puolisoni pääsi perjantai-illan rientoihin Kallioon. Itse kaipasin näiden ajorupeamien jälkeen hieman unta.

Lauantaina kävin ostamassa erään ystäväni Valko-Venäjästä kirjoittaman kirjan ja tapasin sitten samaisen ystävän lounaalla Hesarin bosnialaisessa ravintolassa. Sain tietää Helsingissä olevan yhä ainakin kolme paikkaa, joista tuopin voi saada vitosella. Muutoin elämme jo perin ankeita aikoja sen suhteen, mihin työtä tekevällä ihmisellä on enää Pohjoismaissa varaa. Niillähän ei ole mitään hätää, jotka saavat kaiken takaisin Kelasta hinnoista riippumatta.

Sunnuntaina lensin Istanbuliin ja sieltä edelleen Islamabadiin. Täällä tuli vastaan tukahduttava lähes 50 asteen lämpötila. Islamabadissa olikin ollut toukokuun loppuun saakka sangen miellyttävä kesäsää, mutta kesäkuun kaksi viimeistä viikkoa olivat toista maata. Olo helpotti vain hetkellisesti  yksittäisten monsuunisateiden langettua. Yölläkin ulos astuminen tuntui kuin saunaan olisi mennyt. 

Lämpötilat ja Swarovski-kiikareideni fokusrullan rikkoutuminen ovat haitanneet luonnossa liikkumista viime viikkoina, mutta viime viikonloppuna menin sentään Rawaljärvelle, koska pakistanilainen lintuharrastaja oli sieltä edellisviikolla löytänyt pitkäpyrstöjassanan. Jassanaa ei löytynyt, mutta sen sijaan kolme kultakurppoa, kapustahaikara, kolme mustapikkuhaikaraa, lukemattomia silkki-, lehmä- ja yöhaikaroita, huuteleva jakobiinikäki, pikkuparvi harmaasiipikottaraisia ja muuta mukavaa löytyi. Yllättävää kyllä myös ilmeisesti jo syysmuutolla olevia metsävikloja ja naurulokkeja.

torstai 29. kesäkuuta 2023

Lapissa ja Ruijassa II

Kun riikinraja Ruotsista Norjaan on ylitetty, ensimmäinen eroavaisuus, johon huomio kiinnittyy, on se, että Norjan puolen Lapissa on kovin täyttä. Joka tunturi on täynnä norjalaisten lomamökkejä. Toisin kuin suomalaiset ja ruotsalaiset, jotka tälläävät mökkinsä järvien rannoille ja laaksoihin eivätkä suinkaan tunturien laille, norjalaiset ovat mieltyneitä mökkeihin, joiden ympärillä on vain rakkaa ja paljakkaa ja vesistönä vain kirkas puro.

Myös raha näkyy. Joka paikka on yhdistetty sivilisaatioon hyvillä teillä, silloilla, tunneleilla, sähköverkoilla ja laajakaistoilla. Haja-asutus ei näytä olevan ongelma, jota pitäisi ratkaista tyhjentämällä kyliä ja keskittämällä asutus kasvukeskuksiin. Vaikka Norjallakin riittää alueita eikä väentiheys ole suurempi kuin naapurimaissa, siellä on - ainakin pääteiden varsilla - huomattavasti vaikeampi päästä täysin erämaiseen tunnelmaan kuin Suomen tai Ruotsin Lapissa.

Laskeutuessamme Skandeilta alas kohti vuonoja alkoi rinteiden metsistä kuulua sellaisiakin eteläisiä lajeja kuin tiltalttia ja mustarastasta. Pian alkoi edessä siintää Ofotvuono, jonka nimen kerrotaan juontuvan huuhkajanjalasta. Emme kuitenkaan kääntyneet vasemmalle Narvikin satamakaupunkiin, vaan seurasimme vuonon rannikkoa sen pohjoisimpaan päähän Bjerkvikin kylään (saameksi Ráhka). Siellä söimme lounaan ja kävelimme vuononpohjukassa, jossa oli jonkin verran kahlaajia (mm. meriharakoita, tyllejä ja isokuoveja), koskeloita ja kolme kelluvaa mustakurkku-uikkua.

Bjerkvikistä lähdimme sitten pohjoista kohti ja ylitimme tällä taipaleella lääninrajan Nordlandista Tromssan ja Finnmarkin lääniin, jota tästedes kutsumme suomalaisella nimellään Ruijaksi. Myös Kuolan niemimaasta puhuttaessa olisi hyvä säilyttää sen vanha suomenkielinen nimi, Turja, jolla on sitä paitsi myyttinen kaiku. Ruija ja Turja ovat arktisinta maailmaa, johon Euroopan mantereella pääsee autolla. Suomen Lappiin nähden näiden alueiden eksotiikkaa lisää Jäämeren läsnäolo. Valaat ja merilinnut tuovat meikäläisittäin kiehtovan lisän tunturiluontoon.

Norjan vuonojen ilmasto on niin suojattu, että elämä noilla seuduin on paitsi sievää, myös lauhkeaa, aina pohjoisimpien niemimaiden kärkiin ja Varangille saakka, joilla alueilla tunnelma muuttuu merkittävästi jäämerellisemmäksi. Tämä näkyy myös ja varsinkin merilinnuston koostumuksessa. Länsirannikon suojaisissa vuonoissa sen sijaan kohtaa lähinnä hyvin samanlaista lintulajistoa kuin Itämerellä. Meressä asiat ovat toisin, sillä Atlantilta tulevat ajoittain miekkavalaat ja sen sellaiset suojaisiinkin vuonoihin.

Saavutimme seuraavan vuonon, Gratanginvuonon, jonka pohjukassa sijaitsee idyllisen oloinen Gratangsbotnin kylä. Storelvan jokisuussa ja vuononpohjukassa on kahlaajalietteitä, joilta löytyi mm. lapinsirrejä ja kapustarintoja. Jonkinlainen lasten lintutornikin sinne on pykätty.

Päästäksemme joutuisasti pohjoista ja arktisempia oloja kohden ajoimme Gratangsbotnista sisämaatietä Fossbakkenin, Moenin ja Nato-tukikohtakaupunki Bardufossin kautta seuraavaan vuononpohjukkaan - ja täällä vuonolla oli jo suomenkielinen nimi, Paatsivuono (Balsfjord). Sievässä Storsteinnesin kylässä (saameksi Njárga) kävimme kahvilla ja juustokakulla. Hengenahdistusta aiheuttavista hinnoista piittaamatta viereinen pitkä pöytä oli täynnä iloisesti šamppanjaa siemailevia norjalaisia.

Tromssaan voi ajaa Paatsivuonon pohjukasta joko läntistä pienempää tietä tai itäistä hieman isompaa tietä - jälkimmäistä ajaessa kiusana on varsin paljon liikennekameroita. Molemmat ovat maisemallisesti kauniita ja kylät niiden varsilla idyllisiä. Ajoimme illalla Tromssaan itäpuolista tietä.

Tromssa on Pohjoismaiden suurin napapiirin pohjoispuolinen kaupunki - ja Pohjois-Norjan tärkein keskus. Se sijaitsee saarella, jota yhdistävät mantereeseen ja länsipuoliseen Valassaareen (Kvaløya) kolme siltaa. Meillä oli netistä hankittu yksityismajoitus, joka osoittautui vasta remontoiduksi kokonaiseksi asunnoksi Hamnassa. Sieltä oli hulppea näkymä Tromssansaarta Valassaaresta erottavalle salmelle, jossa yöttömänä yönä liikkui merilintuja ja hylkeitä. Olimme paikan ensimmäiset vieraat, joten jätimme omistajalle myös hyvän arvostelun.

Seuraava päivä oli kolea ja tuulinen. Kävimme Tromssan keskustassa ja satamassa kyselemässä valasretkistä, mutta kuulemma vuodenaika ei ollut oikea - kesällä olisi kannattanut mennä Lofooteille, jos valaita etsi. Tai sitten kauas pohjoiseen. Ajoimme sitten Valassaaren puolelle ja siellä suojellulle Tisnesin niemelle, joka työntyy Paatsivuonon keskiosiin. Jonkin verran sorsia, kahlaajia ja merihanhia löytyi, muttei mitään erikoista. Matkalla oli muutama pahta, joilta löytyi pikkukuoveja, suokukkoja ja merikihu. Taisi olla matkan ensimmäinen kihu. Sittemmin sekä meri- että tunturikihua näkyi säännöllisesti.

Itään päästäksemme piti ajaa takaisin Tromssaan ja sitten pitkä matka etelän kautta koukaten, jotta pääsimme Yykeänvuonon eli norjaksi Lyngenin dramaattisiin maisemiin. Yykeänperän (Skibotn) taajamassa kävimme syömässä. Sinne laskee jänkän ja tunturikoivikoiden läpi Enontekiöstä Jäämereen virtaava Yykeänjoki (saameksi Ivgojohka). Tuon joen varrella olevasta mökkikylä-leirintäpaikasta Norjan puolelta mutta matkalla Kilpisjärvelle otimme siksi yöttömäksi yöksi majapaikan.

Seuraavan päivän ohjelmassa oli tunturipysähdyksiä, Rovijoen putous, Suomen raja ja Ahdaskuru. Kävimme syömässä Kilpisjärvellä ja kiipesimme sitten saamelaisten pyhälle vuorelle Saanalle. Sääolosuhteet eivät tällä kertaa olleet suosiollisimpia mahdollisia. Tuuli oli kova ja kylmä. Lintuja oli todella vähän nähtävillä - yksi kiiruna, useita niittykirvisiä ja kivitaskuja. Saanan tähtilajeja kuten sepelrastasta ei löytynyt. Tunturikoivikoista sentään löytyi parvina urpiaisia, reviirijorinaansa ryystäviä järrejä, muutama kylmissään tapaileva sinirinta ja kovin harvinaiseksi käynyt hömötiainen.

Toisin kuin vuoden 2020 matkalla, emme Kilpisjärveltä lähteneet palaamaan etelään Suomen halki, vaan palasimme Norjaan ja Yykeänperän kautta Jäämeren rannikoille, sillä etsimäämme Jäämeren eksotiikkaa löytääksemme meidän piti matkata vielä paljon kauemmas itään.

Matkalla pohjoisen kautta Rässikäisiin (norjaksi Sørkjosen, saameksi Reaššegeahči) aletaan olla jo todella jäämerellisillä rannikoilla ja niinpä myös valtamerilintuja kuten ruokkeja ja kiisloja alkoi vähitellen näkyä - tosin useimmiten vain kaukana lentämässä. Tuhansista kalalokeista ei enää voinutkaan olla varma, koska pikkukajavat ilmaantuivat kuvioihin. Yövyimme leirintäalueella Altavuonon pohjukassa, Altajoen partaalla.

Altasta (Alattio) lähdimme Rässivuonoon (Rafsbotn) ja niemimaan paljakkain yli Leipovuonoon (Olderfjord). Siellä saavutaan Porsanginvuonon maisemiin ja kyliin, joissa nykyisin ovat Ruijan suurimmat osuudet suomenkielisiä eli kveenejä. Pysähdyimme Lemmijoella (Lakselv) ja päätimme sieltä jatkaa itään pienempää tietä, joka näytti lupaavalta. Lemmijoki on Porsangin hallinnollinen keskustaajama. Pohjoinen reitti kulkee Ifjordin (Idjavuotna) kautta, kunnes laskeutuu Tenon laaksoon.

Tenossa, jota kveenit kutsuvat Taanaksi, norjalaiset Tanaksi ja saamelaiset Deanuksi, saavutaan kveeninkielisiltä alueilta saamenkielisille. Majapaikkamme oli Skiippagurrassa lyhyen ajomatkan päässä Tenonsillan (Tana bru) taajamasta. Aurinko paistoi keskiyölläkin ja kävin puolisoni kanssa hampurilaisilla ainoassa Tenonsillasta löytyneessä auki olleessa paikassa (muut olivat sulkeneet jo aikaisin).

Seuraavana aamuna olimme lopulta saapuneet kohdealueellemme Varangille, jossa muuttuvat niin maisema kuin linnustokin tyystin jäämerellisiksi. Merenpinnan tasollakin ollaan puurajan yläpuolella ja Varanginvuono avautuu suoraan Jäämereen, mikä tuo sinne tarvittavat kalaparvet niitä seuraavine merilintuineen ja valaineen. Olen aiemmin käynyt Varanginvuonolla, mutta sen etelärannikolla, Kirkkoniemessä ja Etelä-Varangissa, jonne saavuin Muurmannista ja Mordorin miehittämästä Petsamosta käsin.

Sää oli tuulinen ja kylmä, muttei kuitenkaan sateinen, joten saatoimme olla varsin tyytyväisiä päivään,  jonka vietimme Varanginvuonon pohjoisrannikolla. Aloitimme Vuononpohjan (Varangerbotn, Vuonnabahta) taajamasta, jossa tankkasimme ja kävimme vuononpohjukan luonnonsuojelualueella. Siellä ei kuitenkaan ollut mitään kovin erikoista. Merilintujen määrä ja laatu paranivat sitä mukaa, mitä pidemmälle itään ajoimme. Nyborgin vanhainkodin takaa rannasta näkyi jo enemmän merisorsia ja rannassa oli punakuirikin. Gornitakissa oli merikotkia, joita muutenkin alkoi näkyä taajaan Varangilla.

Uuniemen saamelaisvoittoisessa kunnassa oli erityisen miellyttävä kohde, Nessebyn kirkko ja suojelualue. Paljon pesiviä meriharakoita ja tyllejä, joita koetimme olla häiritsemättä. Pikkukajavia oli jo parvittain. Merellä meni mustalintuja ja alleja. Lietteillä oli toinen punakuiri ja pari ristisorsaa. Haahkoja ja isokoskeloita lepäili kymmenittäin lähiluodoilla.

Annijoella (Jakobselv) pysähdyttiin ja jatkettiin sitten kohti Vesisaaren (Vadsø) kaupunkia. Kävimme rannassa useammassakin paikassa, kunnes saavuimme Ekreijan (Ekkerøya) lintuvuorelle. Siellä pesii yli kymmenentuhatta paria pikkukajavia - valkoisten kajavamassojen joukossa siellä pesii myös ruokkeja, etelänkiisloja, riskilöitä ja karimetsoja. Ylhäällä nummella oli mm. suokukkoja ja kivitaskuja. Tästä paikasta eteenpäin pikkukajava olikin runsain laji - ja nousi raportoimissani määrissä koko matkan runsaimmaksi lajiksi, vaikka niitä olikin lähinnä tämän yhden päivän osuudella.

Pikkukajava on pieni lokki, joka ulkoisesti muistuttaa kovasti kalalokkia, mutta on silti sijoitettu omaan sukuunsa. Se on aito valtamerirannikoiden lintu - ja myös maailman pohjoisimpana pohjoisnavan tuntumassa pesivä lintulaji. Kajava-nimi viittaa sen ääneen samoin kuin lajin englanninkielinenkin nimi (kittiwake). Sitä vain ihmettelen, miksi nimeen on lisätty "pikku", kun se on kuitenkin maailman kahdesta kajavalajista isompi. Toinen laji, punajalkakajava, elää Tyynenmeren arktisilla rannikoilla. Pikkukajavahan olisi voinut hyvin olla suomeksi vain kajava - kun kaikki muut Euroopassa esiintyvät lokit ovat suomalaiselta nimeltään lokkeja. Vanhoissa eläinkirjoissa se on nimeltään kolmivarvaslokki, jota se myös ruotsiksi yhä on. Norjaksi laji on krykkje ja saameksi skierru, jotka nimet myös viitannevat sen ääneen.

Nessebyn ja Ekreijan jälkeen kolmas matkan kohokohta oli Kiiperin kylässä (Kiberg), jonka aallonmurtaja on suosittu staijauspaikka, ja jonka satamassa kajavat pesivät valtoimenaan yhdyskuntina puurakennusten katoilla ja seinillä. Niille on ystävällisesti rakennettu jopa hyllyjä seiniin pesimistä varten - huolimatta niiden tavasta paskoa pesimäpaikkansa valkeiksi. Suomessa niistä olisi tietysti tehty iso ongelma ja vaadittu koko vuonon kajavakannan hävittämistä, ettei kukaan paskoisi talojen katoille.

Mutta eivät kajavat, haahkat eivätkä koskelot olleet Kiiperin kohokohta, vaan vanha jääkuikka, joka kellui Kiiperin satama-altaassa vain metrien päässä rannasta, josta sitä saattoi katsella ja kuvata. Luulin sitä ensin hetken ajan hylkeeksi ennen kuin tajusin, mitä katsoin. Jääkuikka on Suomessa harvinainen läpimuuttaja. Armeija-aikoinani Isosaaren merivalvonta-asemalta käsin näin niitä yhtenä keväänä kuusi, mutta kaikki ohilentävinä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin lajin paikallisena ja noin läheltä. Näin Isosaaren keväänä myös kaksi muuta Varangin tähtilajeista - kyhmyhaahkan ja allihaahkan - mutta näitä lajeja meille ei tälle matkalle siunaantunut. Näin tosin yhden todennäköisen kyhmyhaahkauroksen, mutta liian kaukaa voidakseni vahvistaa määrityksen.

Varangin päivä vei meidät lopulta matkamme päätepisteeseen Vuoreijaan (Vardø). Tai melkein päätepisteeseen. Lopullisen päätepisteen olisi pitänyt olla Hornøyan saari - asumaton lintusaari Vuoreijan ulkopuolella. Saavutimme kuitenkin Vuoreijan noin puoli tuntia liian myöhään, että olisimme ehtineet viimeiseen Hornøyan alukseen. Jouduimme katselemaan Hornøyan tuhansia kiisloja, lunneja ja muita merilintuja kaukoputkilla Vuoreijan majakalta ja aallonmurtajalta käsin.

Koska olimme joka tapauksessa saavuttaneet pitkän pohjoisen matkamme etäisimmän pisteen, jonka länsipuolella oli vain Jäämerta ja Siperiaa, ja koska meillä ei ollut enää käytettävissä päiviä matkustaaksemme Varangin niemimaan pohjoisrannikolle, päätimme syödä hyvät ja kalliit poropihvit vuoreijalaisessa ravintolassa. Valastakin olisi näköjään ollut tarjolla, mutta eettisistä syistä jätimme väliin.

Paluumatkalla kävimme vielä kahvilla Vesisaaren keskustassa. Hanoista olisi saanut kveenipanimon oluita, joilla oli sellaisia nimiä kuin Kaamos ja Herrä Hummala. Veljeni käytti tilaisuutta hyväkseen, mutta minä ratissa olijana en kaljaan kajonnut. Vuononpohjassa kävimme vielä marketissa ostoksilla ja ajoimme sitten Nuorgamiin. 

Seurailimme sitten Tenojokea aina Utsjoen taajamaan saakka, jonka lähellä yövyimme. Hyttyset olivat jo ilmaantuneet Suomen Lapin pohjoisimpiinkin osiin ja ärhäköitä yöaikaan. Meillä oli majapaikkanamme saksalaisilta säästynyt vanha hirsimökki. Tenojoen yllä lepatteli pikkulokkeja hyönteisjahdissa.

lauantai 24. kesäkuuta 2023

Lapissa ja Ruijassa I

Kesäkuun alussa olin kaksi viikkoa Suomessa sekä myös Ruotsin Lapissa (Norlannissa) ja Norjan Lapissa (Ruijassa). Saavuin Istanbulin kautta lauantai-illaksi jo miltei yöttömään Helsinkiin. Sunnuntai kului puolisoni kanssa. Ostimme Itäkeskuksesta lihaa ja grillasimme sen kotona hyvällä menestyksellä.

Kokeilin amerikkalaisen lintusovelluksen Merlinin käyttöä äänten tunnistukseen Kurkimäen nimikkomäellä, jonka metsiin on hautautunut historiallisia Nikolai II:n ajan linnoitteita. Sovellus tunnisti oikein kymmeniä laululintulajeja - laulukausihan on kesäkuun alussa parhaimmillaan - ja kertoi Kurkimäen suhteellisesta rehevyydestä, ottaenkin, että mänty yhä on kukkulan valtapuu. Pajulintujen ja peippojen lisäksi äänessä olivat musta- ja räkättirastaat, kirjosiepot, mustapääkertut, kultarinnat, tali- ja sinitiaiset, viherpeipot ja peukaloiset. Pikkukäpylintujakin hääri parvina latvuksissa.

Maanantai ja tiistai kuluivat autoani rukatessa. Joku oli yrittänyt murtautua siihen onnistumatta, mutta rikkoen kuitenkin manuaalisen lukon. Auto oli seissyt koko talven, joten akku oli paitsi tyhjentynyt, myös rikki. Niinpä kun autoon murtautuminen oli ensin onnistunut ja auto saatu käynnistymään johdoilla, se jäi kaupan pihaan Kivikkoon ja piti hinata takaisin. Jouduin ravaamaan Motonetissä kolmesti ja käyttämään kaksi päivää ennen kuin uusi akku oli viimein asennettu ja toimi. 

Säntäsin samana iltana Laajalahdelle, jossa oli valkoposkihanhien poikueita, yksinäinen kurki, jalohaikara, jänkäsirriäistä ja tylliä. Rannoilla lepäili kala- ja lapintiiroja ja räyskiä. Lehdoissa lauloi punarintaa, lehtokerttua, satakieltä.

Keskiviikkona aamupäivällä pääsimme lähtemään pitkälle matkalle pohjoista kohti. Vuoden 2020 samoihin aikoihin ajoittuneella rengasmatkalla Suomen ympäri matkustimme aluksi pohjoiseen Pohjanmaan rannikkoa pitkin, poiketen Lumijoen tukikohdasta käsin Hailuodolla ja Liminganlahdella. Elettiin koronakaranteenien vuotta, joten emme päässeet Norjaan lainkaan, vaikka Ruotsista käsin rajalla kävimmekin. Abisko ja Saana edustivat arktisimpia alueita, joihin tuona vuonna ehdimme, ennen kuin palasimme Kuusamon ja Itä-Suomen kautta etelään.

Sille on tietysti syy, miksi pohjoisen matkat yritetään aina ajoittaa kesäkuun alkuviikoille: silloin kevät on yleensä ehtinyt pitkälle ja melkein kaikki muuttolinnut saapuneet, näkyvillä ja äänessä, mutta hyttysten ja mäkäräin pilvet eivät vielä täytä taivasta.

Alkukesän 2020 matkalla meitä oli neljä: minä, veljeni, muuan suomalainen kaveri ja hänen tuolloinen puolalainen tyttöystävänsä. Tällä kertaa matkustimme kolmistamme: minä, veljeni ja puolisoni, joka sai nyt edustaa nuorisoa ja Lappi-neitsyyttä. Tampere on aiemmin ollut pohjoisin maailmankolkka, jossa puolisoni on käynyt. Itselläni se on Nordkapp ja on yhä tämän matkan jälkeenkin, sillä Islannissa ei pääse kuin yhdessä paikassa napapiirin pohjoispuolelle.

Matka eteni puolisoni suosikkiartistia Lana del Reytä kuunnellen rattoisasti Lahden, Heinolan ja Joutsan tietä Jyväskylään, jossa kävimme syömässä lounaamme yläkaupungin Sohwissa. Minulla oli opiskeluajoilta muistikuva, että siellä olisi saanut hyviä pizzoja, mutta nyt sai vain hampurilaisia ja palvelun saaminenkin kesti loputtomiin. Jatkoimme sitten matkaa Viitasaarelle ja käännyimme sieltä itään tehdäksemme luontopoikkeaman Heinä-Suvannolle. Kävin siellä lintuja katsomassa niinä vuosina, kun asuin Jyväskylässä, ja ihastuin paikkaan. En ollut käynyt siellä yli vuosikymmeneen.

Heinä-Suvanto on maaginen, erämainen paikka. Siellä voisi kuvitella olevansa paljon kauempana pohjoisessa, vaikka se on todellisuudessa Keski-Suomessa - vaikkakin hädin tuskin, sillä aivan alueen itäpuolella kulkee Pohjois-Savon raja. Siellä pesii yhdyskuntina pikkulokkeja. Kurjet ja kaakkurit tuovat huudoillaan muinaisuuden tunnun. Härkälintu mylvi ja voimaeläimeni korppi tuli kronkkuen tervehtimään - tietenkin, sehän tapahtuu jokaisella merkittävämmällä matkalla. Rehevissä kosteissa korvissa lauloivat pikkusieppo ja pohjansirkku. Ikävä vain, hyttysiä oli niin sakeina pilvinä, että jouduimme suojautumaan hyttyshatuin selvitäksemme hengissä verenhimoisista parvista.

Viitasaaren kunnan sivut tietävät kertoa Heinä-Suvannosta seuraavaa: 

"Heinä-Suvanto on retkikohde ja alueellisesti, kansallisesti ja jopa kansainvälisesti merkittävä lintukosteikko. Alue on rauhoitettu ja luonnonsuojelualuetta koskevat erityiset rauhoitusmääräykset.

Kosteikko on muodostunut järvestä, joka kuivatettiin vuonna 1812. Heinä-Suvanto on vetistä, keväisin tulvivaa luhtaista nevaa. Kosteikkoa kiertää paikoin iäkäspuustoinen rantavalli. Rantavallin takana on alueen eteläpuolella ja länsipuolella osin luonnontilaisena säilynyt laaja suoalue, jolla tavataan monipuolinen valikoima räme-, korpi- ja nevatyyppejä.

Luonnonsuojelualue perustettiin vuonna 1995. Kosteikko on merkittävä lintujen muuttoaikaan sekä pesimäalueena, sillä alueella on tavattu pesimässä yli sata lintulajia. Kosteikon läpi kulkee vesiuoma ja suurin osa kasvustoista on järvikortetta, mutta Heinä-Suvannolla on myös saraniittyjä ja pensaikkovyöhykkeitä."

Lähtiessämme Heinä-Suvannolta navigaattori eksytti meidät ajamaan pitkät taipaleet päällystämättömiä pikkuteitä, kunnes tulimme Pyhäjärven alueelle ja vasta siellä saavutimme ison tien. Tuossa oudossa oikaisussa oli kuitenkin etunsa, sillä näimme siellä kanahaukan ja suopöllön.

Korpien alkaessa vaihtua vainioiksi lähestyimme matkan ensimmäistä majapaikkaamme. Se oli vaihtunut matkan aikana Lumijoelta Ouluun, vaikka isännät olivatkin samoja kavereita. Liha oli kunnollista, kastike samoin. Olut oli odottamassa. Toin punaviinit pöytään. Tuossa puutalossa olin ollut viimeksi syksyllä 2017, kun kävin työmatkalla Oulussa.

Seuraavana päivänä käyskentelimme alkajaisiksi Oulun keskustassa, kävimme ostarilla ja Torinrannassa. Söimme siellä lettuja paikassa, jonka syyrialainen pitäjä keskusteli vanhemman suomalaismiehen kanssa, joka viljeli puheessaan sellaisia sanoja kuin inshallah. Oli kai ollut joskus rauhanturvaajana tai jotain. Meille tarjoili somali. Kävimme Kiikelillä ja Elballa. Sellainenkin saari Oulusta näemmä löytyy. Ostimme kirsikoita ja mansikoita. Gilgitistä tuomani kirsikat oli syöty loppuun jo Helsingin päivinä - viimeiset annoin biologeille naapuriin.

Kun lähdimme Oulusta, ajoimme käytännössä pysähtymättä puolentoista tunnin matkan Tornioon, sillan yli Ruotsin puolelle Haaparantaan ja siellä ostarille, koska joku oli maininnut kruunun kurssin olevan nyt niin alhainen, että ruoka- ja viiniostokset kannatti poikkeuksellisesti tehdä Ruotsin puolella. Hampurilaispaikassa ruotsia ja suomea sekaisin puhunut keski-ikäinen sekakäyttäjä yhtä aineissa olevine sotanorsu-ystävättärineen yritti käydä kimppuumme. Ehkä vain koska olimme etelästä. Jouduin hälyttämään vartijat, jottei puolisoni soveltaisi heihin ninjataitojaan. Siitä olisi voinut tulla viivytyksiä matkantekoon.

Kukkolan kylästä Tornionlaaksoa hieman Haaparannasta pohjoiseen löysimme veljeni odottamasta tienposkesta. Hän ja puolisonsa hankkivat koronan ja Venäjän uhon vuoksi kaukaa viisaasti itselleen mökin Ruotsin puolelta rajajokea siltä varalta, että tulisi vielä tarve evakuoida naiset ja lapset syrjäiseen turvataloon sillä välin kun miehet lähtisivät ottamaan ryssää vastaan. On jonkinlaista kohtalon ivaa, että nyt veljeni kesäpaikka sijaitseekin väärällä puolella jokea siltä kantilta katsoen, että itäpuoli on nyt Nato-aluetta, länsipuoli vielä ulkona.

Kukkolankoskella kävimme katsomassa Tornionjokea ja siian haavittelijoita. Meän lippu liehui. Tornionlaakso on vielä eteläisten lintulajien valta-aluetta ja monen niistä viimeinen runsas esiintymä. Niinpä siellä peippo vielä kirkkaasti päihittää järripeipon, lehdoissa kuulee lehtokerttua, pusikoissa punavarpusta. Vaikka ollaan muodollisesti jo Lapissa, maisemallisesti ja kulttuurisesti alue on enemmän Pohjanmaata. Tervapääskytkin olivat jo tulleet. Oli kaikin puolin kesäistä, muttei vielä sankkoja hyttysparvia. Saunoimme, grillasimme erinomaista naudanlihaa, joimme espanjalaisia ja argentiinalaisia viinejä, joita Oulusta oli jäänyt yli.

Seuraavana päivänä suuntasimme pohjoiseen Ruotsin puolella jokea, Kukkolasta kohti Matarenkiä, josta tie haarautuu kolmeen suuntaan: itään Suomen puolelle, pohjoiseen kohti Pajalaa ja länteen kohti Ylikainuuta (Överkalix). Koko Ruotsin-puoleinen Tornionlaakso on Meänmaata, käytännössä suomen- tai sekakielistä aluetta, jonka puutalokylät ja pikkukaupungit ovat säilyttäneet idyllisen kauneutensa samalla tapaa kuin ruotsinkielinen Pohjanmaan rannikko Suomen puolella. Suomen puolella jokea vanhat kylät ovat valitettavasti tuhoutuneet saksalaisten polttamina tai sodanjälkeisten vuosikymmenten brutalistisen arkkitehtuurin raiskaamina.

Ylikainuussa poikkesimme kakkukaffeille vanhan rouvan pitämään viehättävään taidekahvilaan. Puolisoni lisäsi latteensa neljätoista sokeria ja oli tyytyväinen. Kirkolla oli pikkuvarpusia. Ennen Ylikainuuta käytiin Posjärvellä lintuja katsomassa. Ylikainuun jälkeen majavapaikassa ja napapiirillä. Jällivaarassa käytiin kaupungilla lounaalla ja kahvilla. Suappavaarassakin lintupaikalla. Kiirunassa pysähdyttiin ruokakauppaan ja käytiin Systembolagetissa.

Torniojärvelle tultaessa alkoivat maisemat näyttää kunnollisilta. Kävimme järvellä ja jänkällä, näimme matkan toisen suopöllön ja kaikenlaista muuta. Sinirinnat lauloivat. Leiriin asetuimme samaan kuvankauniiseen paikkaan, jossa olimme telttailleet myös kolme vuotta aiemmin, nimittäin Bessešjohkaan, Kaisepakten jälkeen. Yöttömänä yönä Torniojärven rannassa tapasimme kaksi paikallista kalastajaa, joista toinen puhui meää, toinen vain ruotsia.

Seuraavana aamuna retkeilimme Stordalenin suojelualueella, jossa näyttää olevan myös biologinen asema. Olimme ilmeisesti ainoita retkeilijöitä maisemissa, ja ehkäpä siitä syystä suon pitkospuilta näkikin monenlaista kahlaajaa läheltä: suokukot pitivät turnajaisiaan aivan nähtävillä, pikkukuovit huutelivat, yli lipui merikotka, matkan kolmas suopöllö näyttäytyi. Järvellä oli mustalintuja.

Kevät oli koko matkan ajan selvästi pidemmällä kuin vuonna 2020, jolloin samoissa maisemissa oli vielä paljon lunta. Pesimäkausi oli suurimmassa osassa matkareittiä jo alkanut, minkä vuoksi varsinkin sorsalintuja ja kahlaajia oli huomattavasti hankalampi nähdä, ne kun muuttuvat pesinnän alkaessa paljon piilottelevammiksi. Pajulinnut, järripeipot, punakylkirastaat ja sinirinnat lauloivat toki yhä kaikkialla, mutteivät olleet samalla lailla esillä kuin kolme vuotta aiemmin. Jotkut yleiset lajit, kuten riekko ja metso, jäivät matkalla kokonaan näkemättä. Hömötiaisia näkyi todella nihkeästi, lapintiaisia ei lainkaan.

Abiskosta matka jatkui sitten vielä tunturien ja kirkkaiden lampien kautta ylös Norjan rajalle ja siitä yli. Mutta Norjasta kerron seuraavassa osassa.

keskiviikko 31. toukokuuta 2023

Margallain harjuilla kukkuvat käköset

Gilgit-Baltistanista palattuani olen käynyt tutuissa paikoissa, kuten Rawaljärven itäpäässä, Korangjoen suussa ja eri paikoissa Margallakukkuloilla.

Rawaljärvi näyttää vetäytyneen aiemmilta rannoiltaan ja pöyheä ruohokasvillisuus on äkkiä vallannut aiemmat kahlaajalietteet. Ei ihme, että palearktiset kahlaajat ja sorsat ovat kaikonneet teilleen tietymättömille johonkin Siperiaan. Jäljellä ovat paikalliset kesälinnut, joiden joukossa kahlaajia edustavat lähinnä sadat kenttähyypät. Niiden kiekumista kuuluu usein öisinkin kaupunkialueella.

Järvellä talvehtineiden satojen lokkien tilalla on nyt pieninä parvina valkoposkitiiroja. Rannoilla laulavat nokitaskut sekä kelta-, ruso- ja sinipriiniat. Haara- ja ruostepääskyjen, pikku- ja safiirimehiläissyöjäin parvet pyydystelevät ilmasta hyönteisiä. Tulviin kuolleiden puiden käppyröissä drongot väijyvät hyönteisiä, joita pyörii kuivuneilla laguuneilla laiduntavien vesipuhveleiden jälkeensä jättämissä lantakasoissa. Harmaa- ja jalohaikarat ovat kaikonneet, silkki-, lehmä- ja intianriisihaikarat pysyneet maisemissa ja yöhaikarat lisääntyneet yhdeksi runsaimmista lajeista.

Margallakukkuloilla kesäntulo on niin ikään muuttanut lajistoa, vaikka itse maisema on muuttunut vähemmän kuin järven rannat. Moni Margallain talvi- ja kevätlajeista on muuttanut korkeammille metsävyöhykkeille Himalajalle - esimerkiksi sinipyrstöt, monet leppälintulajit ja tulirintatimalit. Talven valtalajeista kashmirinuunilintu on kadonnut - sen sijaan himalajansieppokerttu on runsastunut yleisimmäksi laululinnuksi. Töyhtöbulbulien, aasianrillien ja metsätimalien parvet muodostavat yhä lintuaaltojen ytimen, johon vähälukuisemmat lajit liittyvät.

Kesälinnustoa edustavat useat käkilajit. Yleisin niistä, variskäki, alkoi saapua jo maaliskuussa ja ne ovat yhä äänessä kaikkialla. Haukkakäki niin ikään huutaa edelleen kukkuloilla. Uusin tulokas on vasta toukokuun lopulla saapunut harmaakäki, joka suosii Margallan harjujen väleihin jääviä laaksoja. Monsuunia ennakoiden myös ensimmäiset jakobiinikäet ovat saapuneet. Kyseinen laji on eurooppalaisen harakkakäen vastine, mutta toisin kuin varhain saapuva harakkakäki, jakobiinikäki (joka sekin on pitkän matkan muuttaja) saapuu vasta kesällä ja sitä pidetään monsuunin airuena.

Järven ja savannin puolella monsuunia enteilee myös kutojien kirkastuminen pesimäpukuihinsa, jolloin ne lakkaavat näyttämästä kaikki isoilta varpusnaarailta ja kolme täkäläistä lajia alkavat erottua helposti kirkkaista väreistään.

Kesän merkkihetki Margallakukkuloilla on myös bengalinpitan saapuminen reviireilleen. Pitta sähköistää saapuessaan paikallisen luontokuvaajajengin, joka oitis ryntää pöpelikköön pittaa etsimään. Joskus liiankin innokkaasti, sillä joinain vuosina valokuvaajat ovat onnistuneet jatkuvalla ahdistelullaan ja nauhoitusten soittamisella ajamaan pitan pois vakiintuneilta reviireiltään.

Tänä vuonna bengalinpitan saapuminen oli minulle henkilökohtainen asia, koska satuin olemaan ensimmäinen, joka havaitsi linnun tulleen. Olin toki oikeassa paikassa ja hyvinkin sopivassa maastossa, joten kuullessani linnun kuuluvat huudot, tiesin nopeasti, mitä olin kuulemassa. Kaivoin lajin huudon Merlinistä lähinnä varmistaakseni määrityksen, mutta lintu reagoi siihen välittömästi ja tuli näytille. Nähtyäni sen tyhjentävän hyvin lopetin nauhoituksen soittamisen linnulle - valokuvaajien saadessa vihiä sen saapumisesta se saisi kyllä kuunnella "kilpailijan" huutelua kyllästymiseen saakka.

Kuten kaikki pitat, bengalinpitta on oikea väriläiskä. Sillä on myös reviirille saapumisensa alkuaikoina tapana varsin epäpittamaisesti laulaa näkyvillä paikoilla - myöhemmin laji muuttuu hankalaksi nähdä, sillä se on maalintu, joka välttelee lentämistä avoimesti. Pitkät muuttomatkansa se tekee öisin.

Kuiva puronuoma, josta pitan löysin, tuotti kaikenlaista muutakin mukavaa - mm. kaksi oranssirastasta ja urospuolisen harmaasiipirastaan. Se näyttää olevan nisäkkäiden lisäksi metsän piilottelevien maassa viihtyvien lintujen, kuten rastaiden ja timalien suosiossa. Myös harmaafrankoliini tulee usein vastaan puronpohjalla. 

Olen ottanut tavakseni seurailla viikonloppuisin kuivuneita purojen uomia, koska varsinaiset luontopolut ovat liian suosittuja kaupunkilaisten keskuudessa. Viikolla luontopolut sen sijaan ovat rauhallisempia. Paikalliset välttelevät puronuomissa kävelemistä, koska tiedetään hyvin, että leopardi ja villisiat käyttävät niitä. Minua se ei haittaa - en panisi lainkaan pahakseni jos pääsisin joku päivä näkemään leopardin. Jos paikallisten villieläinten vaarallisuudesta puhutaan, niin väki pelkää leopardia ihan suotta. Paljon vaarallisempi eläin ihmisen kannalta on nimittäin leopardin vakiosaalis - villisika. Erityisesti porsimisaikaan.

Kävin vakituisen lintuharrastajaryhmän kanssa jälleen myös Talharin harjulla, laaksossa ja kylässä Islamabadin liittovaltiopiirikunnan ja Khyber-Pakhtunkhwan osavaltion rajalla. Laaksolaisille osavaltioraja on yhtä tyhjän kanssa, sehän kulkee virran tavoin Talharin kylän keskeltä ja samaa etnistä ryhmäähän väki on molemmilla puolilla.

Harjulla tuli vastaan joitain uusia saapuneita kesälajeja, kuten sulttaanisirkku, himalajankivikkorastas ja turkoosisieppo. Harmaakäet ja mustafrankoliinit huutelivat. Kelossa tähysti sudenkorentoja jahtaava nuolihaukka - sama laji lensi edellisviikolla myös kotiterassini yli uusimpana pihapinnanani. Arovarpushaukka näyttäytyi pariin otteeseen, lähteeltä löytyi paikallisena idänmehiläishaukka ja virranvarren rinteiltä valkosilmähaukka. Ruskosuokana kahlaili yhä Talharin purossa.

Margallan kansallispuiston luontopolun numero viisi pienen pyhätön takana huuteli edelleen pimeän tullen pitkäpyrstökehrääjä. Se on selvästi aliraportoitu - pakistanilaiset eivät tunnu juuri harrastavan lintujen määrittämistä äänistä, paikallinen skene kun on sen verran valokuvaajavoittoista. Kuten muuallakin Aasiassa, suurin osa paikallisista lintuharrastajista on aloittanut valokuvaamisesta ja kehittynyt lajituntemuksessaan vasta sen jälkeen.

Ensi viikoksi olisikin sitten taas luvassa Suomen-matka ja siellä suunta pohjoiseen, jos säät vain sallivat. Pohjanmaata, Lappia ja Ruijaa pukannee.