Vuosipäiväksi Venetoon I

Pidin poikkeuksellisesti kokonaista kolme viikkoa kesälomaa yhteen menoon järjestettyäni juuri ennen erään pohjoismaisen tapaamisen Helsinkiin. Lomani alkupäivät olimme vielä täällä pääkaupunkiseudulla, mutta sitten tulimme siihen yhteisymmärrykseen, että köyhyydestä huolimatta meidän tulisi mielenrauhamme vuoksi tehdä jokavuotinen kesämatkamme Eurooppaan. Neljäs hääpäivämme oli koittamassa ja halusimme päästä siksi päiväksi paikkaan, johon olimme edellisvuoden rengasmatkalla tykästyneet. Niin teimmekin. 

Vaikka matkustaessa rahaa menee bensaan ja majoituksiin, melkeinpä kaikki muu on halvempaa kuin oleillessa Suomessa. Siksi kalliiksi on elo Helsingissä tätä nykyä käynyt. Jos jättää Pohjoismaat ja Sveitsin laskuista, kaikkialla muualla ostovoima hyvään elämään onkin heti parempi.

Teimme myös päätöksen käyttää koko matkan ajan navigaattorissa maksulliset moottoritiet välttävää asetusta, kun ei ollut ahdistavaa kiirettä mihinkään, ja tämä teki matkanteosta miellyttävämpää, mielenkiintoisempaa ja myös halvempaa. Bensa nimittäin maksaa selvästi enemmän motarien varsilla kuin pikkuteillä, ja alemmat nopeudet kuluttavat sitä vähemmän. Etuna on lisäksi se, että matkalla näkee kyliä, pikkukaupunkeja ja voi pysähtyä milloin metsätielle, milloin leipomokahvilaan tai maalaiskrouviin. Motareilla ei näe juuri muuta kuin huoltoasemia ja rekkojen täyteisiä taukopaikkoja.

Mutta kuten totesin, loman ensipäivät olimme Suomessa. Kurkimäen ja Kivikon koiralenkkiä siunattiin maagisella ilta-auringolla, puut viheriöivät ja kukat kukkivat. Kielojen ja syreenien tuoksi leijaili valoisissa kesäilloissa. Lehtokurpankin iltana muutamana löysin kurnuttamasta Kivikon metsänreunain yllä. Kun vuonna 2017 muutin Kurkimäkeen, se lenteli kiertorataansa usein pihammekin yli, mutta muutamaan vuoteen ei sitä enää ole täällä näkynyt. Hyvä kuitenkin, että Kivikon puolella se yhä kurnuttaa ja tsivittää yössä.

Kivikossa on frisbeegolfkentän avomaiden takana hyvin arvokas metsäalue, jossa alkoivat toukokuussa laulaa sirittäjät ja laulurastaat, ja jossa elää kätköisästi myös ilves. Uusina saapuvina muuttolintuina ehdin toukokuun lopulla löytää reitiltä laulavan viitakerttusen, joka toi pikantin lisänsä kultarintojen lauleloihin, sekä kentän ruohikoissa rääkkyvän ruisrääkän ja polulla kipittäneen pikkutyllin. Olinkin jo aiemmin ollut kuulevinani pikkutyllin kutsuäänen Kivikon lätäkön liepeillä, mutten ollut uskonut sitä havainnoksi saakka. Uskoin lopulta kun näin.

Kävimme jälleen syömässä Nuottaniemessä ja kävelemässä Espoon rannoilla. Niin ikään kävimme jälleen nauttimassa Eestinkylän hampurilaisista ja kuljimme koiramme kanssa peltojen keskellä sijaitsevalle kukkulalle, joka vaikutti pyhältä vähän kuin Kurkimäen päiväkodin kurgaani. Porkkalan metsissäkin samosimme.

Kävin katsastamassa myös Pornaistenniemen ja Lammassaaren polut myöhään saapuvien muuttolintujen varalta ja sieltähän löytyi punavarpusia laulamasta joka puskasta, lehdosta kultarintaa ja viitakerttusta, ja ruovikosta ruoko-, ryti- ja rastaskerttuset. Luhtalitukka kukki pitkospuiden varrella.

Vanhassa Kirkkopuistossa sijaitsee portaali ja siinä lähellä kävimme myös Tanskan kuninkaan syntymäpäiviä viettämässä. Tämän jälkeen oli aika lähteä lopulta Euroopan-matkallemme ja ylitimme Suomenlahden illalla.

Virossa ensimmäinen kohteemme oli Matsalunlahti, jossa majoituimme upean vehreään Haeskan kartanoon. Oli valoisia kuutamoöitä, yölaulajia, vehreää mutta myös hyvin tuulista. Haeskan rantaniityillä ja tornilla kävimme paljon, myös Tuurun pitkospuilla, Põgari-Sassin rannoilla, Puisenniemellä ja Kiidevassa. Matsalunlahden kylissä oli varsin onneton tarjonta ruokaa tai edes kauppoja, joten kävimme oikein hyvässä pizzeriassa Lihulassa.

Rantaniityillä oli runsaasti töyhtöhyyppiä ja kuoveja, pensastasku taisi tuolta tulla vuodariksi, hanhiakin oli yhä parvittain. Kattohaikaroita oli hyvin harvakseltaan - paluumatkalla niiden määrä Baltiassa oli selvästi lisääntynyt, tai ehkä se johtui vain menomatkan kovasta tuulesta. Matsalunlahdella avosetti ja Lihulassa tulipäähippiäinen edustivat Suomessa harvinaisempaa lajistoa, vaikka kumpiakin nähdään myös Suomessa nykyään säännöllisesti. Niittysuohaukkoja näin Matsalunlahden maisemissa kaksi.

Jatkoimme matkaa Pärnuun, jossa syötiin ja kahviteltiin idyllisessä paikassa. Sitten etelään Kablin rannikolle, jossa käytiin luontopolku. Rannoilla oli suosirrejä ja tyllejä, metsässä lauloi muun muassa idänuunilintu. Latvian puolella seurailtiin Vidzemen rannikkoa ja pysähdyttiin perinnepaikoissa, Vitrupen rannalla ja kurpitsakeittokrouvissa. Saulkrasti on aina ollut matkan varrella Via Balticaa ajaessa, mutta tällä kertaa viimein päädyimme yöpymään siellä. Hyvä valinta olikin - upeita rantoja ja rantapolkuja poukamien ympärillä auringonlaskun katseluun.

Riian ohitustien jälkeen emme seuranneet tavanomaista reittiä Iecavan ja Bauskan kautta, vaan poikkesimme itäisemmälle reitille, joka johti Skaistkalnen kylään, viimeiseen lättikylään ennen Liettuaa Memelin toisella puolen. Skaistkalnessa kymmenvuotias pikkupoika kurvasi rehvakkaasti autolla torin laitaan kavereitaan moikkaamaan, kun olimme kahveilla, ja kuusen latvassa sirisi keltahemppo.

Liettuan puolella tullaan Biržain kaupunkiin, jonka kupeessa on lintujärvi. Vähän kaupungin jälkeen pysähdyimme tienvarsikosteikolle lehdon katveessa ja peltojen laidalla. Siellä lauloi jokseenkin kaikki rastaskerttusia, satakieliä, kultarintoja ja punavarpusia myöten. Jopa viiriäinen oli äänessä.

Olimme jonkin aikaa aikeissa mennä Vilnaan, se kun on viimeinen Baltian pääkaupunki, jossa puolisoni ei ole vielä käynyt, mutta juutuimmekin Kurėnain kylän liepeillä olevaan järven rannassa sijaitsevaan ravintolaan. Kokemus oli hieman outo, koska puolisoni oli vakuuttunut, että hänellä oli aitoja muistoja samasta paikasta, jossa olimme molemmat olleet, mutta minä olen melko varma, ettemme koskaan vierailleet tuossa paikassa aiemmin. Ikään kuin vihjeeksi meille ilmestyi brasilialais-saksalaisen näyttelijän ja elokuvantekijän Patrick Santosin nimi, ja kun katsoimme, mitä hän oli tehnyt, löytyi tarina limittäisistä tai rinnakkaisista todellisuuksista. Asiasta tosin tekee vielä hämmentävämmän se, että Saksassa on tehty kaksi eri produktiota nimellä Who am I? ja niistä toisessa Santos oli mukana, mutta nimenomaan se toinen, Baran bo Odarin ohjaama, vaikuttaa aiheensa puolesta relevantilta, koska käsittelee vaihtoehtoisia todellisuuksia. Hän on tehnyt myös Netflixin Dark-sarjaa.

Emme sittenkään menneet Vilnaan, vaan käännyimme takaisin kohti Kaunasta ja jatkoimme ostoksille Suwałkiin. Puola on pysynyt seudun edullisimpana maana. Ruokien, kodinkoneiden ja paljon muun hinnat ovat viisi, joskus jopa kymmenen kertaa edullisempia kuin Suomessa. Lisäksi puolalaisten ostovoima on noussut kohisten ja raha näkyy.

Jatkoimme vielä samana iltana etelään halki ilta-auringon kultaamien kylläisten värien, joissa maisema lepäsi, usvaa niityillään ja saksanturilaiden parveilua metsämailla. Tarkoitus oli päästä Biebrzan kansallispuiston maastoihin seuraavaksi päiväksi, ja majapaikkamme oli Wroceńin kylän lähellä peltojen keskellä. Yöllä oli täysikuu, šakaalit ulvoivat ja suuri risti kohosi peltojen halki vievän tien risteyksessä pystyyn jätettyjen pyhien tammien katveesta. Töyhtöhyypät vinkuivat yölläkin.

Seuraavana päivänä kävelin koiran kanssa joen rantaan, näin harjalinnun ja pari peltopyytä, kuulin tavanomaisempien laululintujen lisäksi kuhankeittäjän ja luhtakanan. Jatkoimme sitten matkaamme etelään halki Biebrzan jokilaakson, niittyjen, lehtojen, sekametsien ja saraniittyjen. Näin useita niittysuohaukkoja, kohtasimme harmaapäätikan ja palokärjen. Długa Lukan legendaaristen pitkospuiden päästä löytyi yhteistyöhaluinen laulava sarakerttunen useampien piilottelevampien lajitovereidensa ohella. Taivaanvuohi kitkutti maassa, oli kurkia, pensastaskuja, lehtokerttuja ja kultarintoja.

Jätettyämme kansallispuiston maisemat taakse saavuimme mutkittelevia teitämme pitkin Sokołyn pikkukaupunkiin, jossa söimme hyvin edullisesti, kävimme vilkaisemassa paikallista katedraalia ja Lewiatan-ruokakaupassa. Siemiatyczen alueen metsistä löytyivät tammitikka ja pikkusieppo, pähkinänakkelit huutelivat.

Siksi illaksi tulimme Lublinin kaupunkiin, johon miellyin pysähdyspaikkana niinä vuosina, joina asuin Kiovassa. Majapaikkamme oli jonkinlainen kylpylähotelli, joka teki rahaa myymällä hyvinvointipalveluja, kun taas yöpymisen hinta oli hyvin edullinen. Illalla kävimme läheisessä kebabpaikassa syömässä ja ottamassa tuopit.

Yllättäen Lublin oli tuttu myös puolisolleni, joskin ilmeisesti 1500-luvun lopulta. Vuonna 1969 Lublinin sopimus yhdisti Puola-Liettuan kansainyhteisöksi ja samalla suurvallaksi. Parikymmentä vuotta myöhemmin kaupunkiin saapui tai siellä eli henkilö, joka oli jättänyt muistojaan puolisoni tietoisuuteen, tai sinne, mistä niitä hänelle tupsahtelee, koskapa puolisoni kuvaili tarkasti kadut, joille kuljimme vanhaankaupunkiin sekä Lublinin linnan Pyhän kolminaisuuden kappelin ja sen sisällä olevat freskot ja pylväät. Kävimme syömässä ruhtinaallisesti ravintola Magiassa, jossa joskus Ukrainan vuosinanikin söin.

Seuraava kohteemme Puolassa oli minulle uusi kaupunki, Tarnów. Ostimme siellä mansikoita torilta ja siemailimme kahvia raatihuoneenaukion laidalla. Majoituksemme oli Łętowicen kylässä, jossa näin harjalinnun ja mustapäätaskun ja kävimme iltaisella retkellä metsien ja niittyjen halki radanvarteen. 

Seuraavana päivänä Tarnówista lähdettyämme ajoimme länteen ja teimme ostospysähdyksen Bochniaan. Tšekin puolelle saapuessamme kävimme kaupunkipysähdyksellä ja syömässä Ostravassa, joka ei tosin ollut yhtä viehättävä kuin Olomouc. Ostravan muistan siitä, että isoisäni jäämistössä oli sieltä lähetetty natsivallan aikainen postikortti Hitlerin kuvalla, johon oli leimattu hakaristileima ja teksti "Mährisch Ostrau, mustien timanttien kaupunki, kiittää führeriä vapautuksen päivänä...", joka tietysti oli miehityspäivä.

Jatkoimme matkaa Määrin halki viime syksyn matkalta tutuille seuduille Pavloviin, Mikuloviin ja Pasohlávkyyn, joissa vietimme muutaman päivän viettäen hyvää elämää, jonka tšekkiläinen hintataso mahdollistaa. Varsinkin ravintoloissa syöminen oli Tšekissä vielä Puolaakin edullisempaa. Kävimme tutuissa maisemissa Děvínin kalkkikivikukkuloilla ja Věstonicen tekojärven rannoilla. Näin mehiläissyöjiä. Katselimme järven ylittävältä kynkäältä pienellä saarellaan, entisellä kukkulanhuipulla, kohoavaa Pyhän Leonhardin kirkkoa, jonka kirkonkylä, Mušov, jäi aavekaupungiksi veden alle tekojärven rakentamisen jälkeen. Tuolla hetkellä ohi lensi pikkuhaikara. Samana iltana näin järven toisella puolella myös yöhaikaran. Molemmat uusia Tšekin maalistalleni. Tekojärven rannalla oli lepuulla myös kokonainen parvi niilinhanhia, joten tämä afrikkalainen laji, josta on tullut yleinen Länsi-Euroopassa, on levinnyt idässä Tšekkiin saakka.

Käväisimme myös Břeclavissa, jossa vilkaisimme Neitsyt Marian ilmestyksen kirkkoa. Břeclav ei kuitenkaan ollut lainkaan yhtä viehättävä paikka kuin Mikulov tai pieni Pavlov.

Itävaltaan ylitimme rajan aurinkoisena päivänä ja maasto pysyi samanlaisena kumpuilevana ja viinitarhain täyteisenä kuin Määrissä. Pysähdyimme kahville ja siunatuille kakuille Gaweinstalin kylän leipomokahvilaan ja jatkoimme sitten kohti Wieniä. Mutta tähän on hyvä katkaista tämänkertainen matkakertomus, ja jatkaa sitä seuraavassa kirjoituksessa.