Kesän loppu

Ilmastonmuutoksen myötä keväät ja syksyt pidentyvät, kesät ja talvet lyhenevät. Sekä kevät että syksy tuntuvat tulevan aikaisemmin kuin nuoruudessani. Tänäkin vuonna koko elokuu on jo käytännössä ollut syksyä. Sadetta yhtenään, keltaisia lehtiä ja kukkansa karistavia ruohokasveja.

Suomen kesä on lyhyt ja loppuu aina liian varhain. Olen sentään yrittänyt käydä ulkona niin paljon kuin olen ehtinyt - ja kun ei ole satanut kaatamalla.

Ensin Lammassaaressa, jossa näyttävimpiä luonnonilmiöitä edustivat satojen töyhtöhyyppien ja keltavästäräkkien parvet. Rannalla kipitteli suokukkoja ja kapustarintoja, ilahduttavan paljon myös mustavikloja. Sepel- ja uuttukyyhkyjen parvia pyyhki yli ja jossain huuteli palokärki. Rannassa kahlaili myös jalohaikara, josta on tullut tavanomainen joka kosteikon laji, varsinkin loppukesän pesimänjälkeisen hajaantumisen aikana.

Pornaistenniemen torni ja piilokoju sekä niille vievät polut oli suljettu jonkin rempan takia.

Tein serkkuni kanssa retken kauas itärajalle, Virolahdelle, jossa kävimme katsomassa viime viikkojen luultavasti eniten bongatun ja valokuvatun linnun, Suomen toisen valko-otsalepinkäisen. Siellä se istuskeli ja saalisti hyönteisiä Virolahden vanhan kirkon kalmiston puutarhassa, istuen väliin tuijassa ja väliin sankarihautain äärellä pensaassa. Edeltävällä viikolla varpushaukka oli jo kerran yrittänyt siepata sen. Meidän nähtemme lepinkäinen saalisti vaaksiaisen ja nieli sen.

Ensimmäisen kerran elämässäni näin valko-otsalepinkäisen Samoksen saarella Kreikassa lapsena. Sittemmin olen nähnyt lajin kuudessa maassa: Kreikassa, Turkissa, Kyproksella, Syyriassa, Libanonissa ja Jordaniassa.

Samassa tuijassa harvinaisen lepinkäisvieraan kanssa oli myös säksättäviä herne- ja pensaskerttuja. Sateisella Virolahdella oli runsaasti västäräkkien ja haarapääskyjen muuttoparvia ja tuulihaukkoja tuli vastaan monella aukealla.

Kävimme myös Ravijoella ja Harjun oppimiskeskuksen maastossa, jossa oli vaisua. Jonkin verran västäräkkejä, niittykirvisiä ja vihervarpusia. Sitten kävimme myös Kouvolan laitamilla ratapihalla, jossa kasvaa useita harvinaisia ketokasveja. Siellä oli myös pikkulepinkäinen aidan päällä.

Valko-otsalepinkäinen ei jäänyt ainoaksi Suomen-pinnaksi, jonka kävin hoitamassa, sillä kävin katsastamassa myös Kauppatorilla pitkään hengailleen aroharmaalokin, joka olikin tunnistettavissa, kun tiesi, mitä etsi. Kun ei ole enää varaa matkustaa, pitää ottaa sitten ilo irti edes uusista Suomen-pinnoista, vaikka ne olisivatkin jonkun muun löytämiä.

Kävimme puolisoni kanssa jälleen Kirkkonummen Eestinkylässä syömässä hampurilaisia ja ulkoiluttamassa koiraa peltojen halki ja metsäisen kukkulan ympäri. Kukkapelloissa hyöri tiklejä ja hemppoja, metsäkauris patsasteli keltaisella vainiolla ja seudulla töräytteli tälläkin kertaa suuria parvia kurkia.

Lauantaina kävimme Inkoossa, jossa katsastimme taidemyymälän, vanhan kirkon ja hautuumaan, jonka hautakivissä näkee myös erään vanhimmista tunnetuista esi-isäperheistäni Suomen kamaralla. Sen vanhimmat sukututkimuksissa nimetyt edustajat lähtivät Saksan ja Hollannin rajaseudulta 1200-luvulla ja päätyivät jotenkin Inkooseen. Tuon suvun jälkeläisiä elää Inkoossa yhä.

Kävelimme Inkoon pieneen sievään satamaan ja rantapolulle kauniita maisemia katselemaan, ja päädyimme lopulta pizzalle kylän tavernaan.

Inkoosta palatessamme kävimme myös Saltfjärdenillä katsomassa suuria parvia meri- ja valkoposkihanhia sekä kurkia ja laulujoutsenia. Ruskosuohaukka saalisteli niittyjen yllä.

Kesän viimeiset kaksi päivää vietin Öröllä, jossa sielläkin oli perin syksyistä. Kahlaajia, joita olimme odottaneet, ei enää juurikaan ollut, lukuun ottamatta muutamia yksittäisiä vikloja. Meren puolella ilmatilaa ja aaltoja hallitsivat merimetsojen ja isokoskeloiden suuret kerääntymät. Eteläkärjen vasemmalla puolella oli satoja koskeloita, oikealla taas lautoittain haahkoja. Suojaisissa poukamissa puolestaan polski parvittain puolisukeltajia, suurimmaksi osaksi sinisorsia ja taveja, mutta joukossa haapanoita ja harmaasorsia. Yksittäisinä löytyivät myös jouhi- ja lapasorsa, tukkasotka, telkkä, kuikka ja pohjoissataman poukamassa sukellellut silkkiuikku.

Yleensä runsaat peruslajit, kuten rastaat, peipot ja kyyhkyt loistivat poissaolollaan. Ehkä ne olivat kaikki mantereen puolella pelloilla. Sen sijaan saaressa oli kohtalaisia määriä muutolla olevia hysyjä, kuten västäräkkejä, haarapääskyjä, metsä- ja niittykirvisiä, harmaasieppoja, pajulintuja ja siellä täällä herne-, pensas- ja mustapääkerttuja. Saaren erikoisuuksiin kuuluvalla töyhtötiaisella tuntui menneen hyvin, koska parvia tuli vastaan siellä täällä, melkein yhtä paljon kuin tali- ja sinitiaisia. Mukana kulki hippiäisiä ja puukiipijöitä. Harvinaisempia hysyjä, joita löysin, olivat kaksi pikkusieppoa ja myöhäinen pikkulepinkäinen.

Petolintuja muutti varsin paljon, mutta lähinnä tuulihaukkoja ja varpushaukkoja. Yksi ampuhaukka pohjoiskärjessä piristi tunnelmia. Eteläkärjessä kaksi käkeä haki rohkeutta lähteä merelle ja etelää kohti. Nummen pohjoispäästä metsänreunasta löytyi viisi teertä ja myöhemmin pohjoiskärjestä kaksi lisää. Teerikana patsasteli siirtolohkareen päällä niin, että siitä sai kännykälläkin otettua kelvollisia kuvia.

Saaren rannoilla oli ainakin kolme jalohaikaraa ja vähintään seitsemän harmaahaikaraa. Haikaroista on tullut Örölläkin erottamaton osa rantaluontoa. Muuta linnustollista megafaunaa edustivat kaksi merikotkaa ja tietysti saaren rannoille kerääntyneet kyhmyjoutsenryhmät. Joillain kyhmyjoutsenilla oli vielä lentokyvyttömiä poikasia. Vielä yllättävämpää oli nähdä myös iso poikueellinen tukkakoskelon jälkikasvua, jotka eivät vielä vähään aikaan kyllä lennä. Ilmeisesti pesinnät ovat viivästyneet kesällä tai ensimmäinen yritys mennyt mönkään.

Kurkimäen ja Kivikon koiralenkillä sadas lintulaji ei ole vielä ilmestynyt, mutta suokukkoja pelmahti ulkoilupuiston nurmille kymmenpäisinä parvina lisää, ja ovat viihtyneet siellä jo pari viikkoa.