Viikonloppu Virossa

Heinäkuu vaihtui elokuuksi ja vaikka loma- ja hellekausi jatkuu Keski- ja Etelä-Euroopassa ja maastopalot riivaavat vanhoja ja uusia alueita, Suomessa saavan syksyn merkit vahvistuvat. Säät pysyvät kauniina ja suopeina, mutta puista putoilee jo keltaisia lehtiä, laululinnut ovat pääosin vaienneet ja taivaalla menee yli maamme pikku hiljaa jättävien hyönteissyöjälintujen (eli hysyjen) parvia, päivällä pääskyjä ja tervapääskyjä, yöllä kerttuja, pajulintuja, sieppoja, metsäkirvisiä ja muita. 

Hysyjen ahdinko Suomessa jatkuu. Hyönteiskato on pahentunut kesä kesältä ja lintukannat romahtavat loogisesti samaa tahtia. Pohjois-Suomen lintukantojen nousu on sekin tuhon alkua Lapin linnuille, sillä se koostuu pohjoista kohti levittäytyvistä etelän lajeista, joiden kokonaismäärät etelässä puolestaan putoavat. Tuntureilla ja nevoilla on ollut viime kesinä autiota, pesinnät ovat epäonnistuneet, hyönteisiä ei vain ole. Ihmiset ovat ehkä iloinneet hyttysten poissaolosta, mutta maapallon tasapainoa ajatellen hyönteiskato enteilee katastrofia, hyönteiset kun vastaavat sekä suurimmasta lajimäärästä että suurimmasta biomassasta.

Mitä biomassaan tulee, ihminen on yksittäisistä lajeista ehdottomasti yksi suurimmista biomassoista, vaikkakin nautakarja tulee kintereillä. Eräiden puulajien ja antarktisen krillin biomassat ovat ainakin menneisyydessä ylittäneet ihmisen, mutta tänä päivänä asia ei välttämättä enää ole niin, sillä krilliä on jo pitkään ryöstökalastettu meristä ja metsiä hakattu. Toisaalta, hakattujen metsien tilalle on usein istutettu juuri yleisimmistä puulajeista koostuvia monokulttuureja ja krillien ja kalojen tilalla meriä täyttävät nyt meduusat ja kalmarit. Nisäkkäiden keskuudessa ihminen muodostaa kolmanneksen maailman biomassasta, kaikki kotieläimet yhdessä kaksi kolmannesta, ja villieläimet enää muutaman prosentin. Surullista.

*   *   *

Kuunvaihteen viikonloppuna olimme puolison ja koiran kanssa Virossa. Menimme jo perjantaina, jonka olin ottanut vapaaksi. Palasimme maanantaiaamun aikaisimmalla laivalla, jolla ehti vielä töihin aamuksi. Olisimme palanneet jo sunnuntaina, mutta paluuliikenteen laivoissa ei ollut enää autopaikkoja.

Viron-matkan kimmoke oli osallistuminen perjantaina erään virolaisen liikemiesystävän syntymäpäiväpidoille, jotka pidettiin Sahan kylässä Harjumaalla. Kahvin maahantuojana vaurastunut ja maailmaa nähnyt isäntä täytti 60 vuotta ja oli kutsunut yli 300 vierasta kaikkialta maailmasta. Viroa, venäjää ja ukrainaa kuuli joukosta paljon, mutta myös espanjaa, sillä paikalla oli hyvä kontingentti argentiinalaisia. Isäntä on joskus elämänsä aikana asunutkin siellä, ja Argentiinasta tulivat juhliin myös liha ja viini. Kokonaiset sorkkaeläinten ruhot tirisivät tulilla rosvopaisteina ja kun pyysin baaritiskiltä meille lasit punaviiniä, sain heti kättelyssä käteen koko pullollisen ja myöhemmin neljä pulloa mendozalaista. Oli kunnollista.

Monet vieraista majoittuivat pitopaikalla, mutta me olimme asettuneet Vandjalan kylään kukkaketojen keskelle. Seuraavana päivänä, kiireettömän aamun ajan edellisillan pidoista toivuttuamme, menimme Jägalan putouksille ja jatkoimme sieltä joenvarsilehtojen ja muinaislinnan kautta Neemen niemennokkaan. Siellä oli monen monta yksityistaloon rakennettua kesäkahvilaa, muttei juurikaan vapaita kaistaleita rantaa, joten menimme merituulesta ja dyyneistä nauttimaan Neemen satamaan. Kala- ja lapintiiroja lenteli vielä varsin paljon ja riuttatiirakin suoritti näyttävän ohilennon narskauttaen amalgaamisen äänensä.

Myöhemmin keskivirolaisten Paiden ja Põltsamaan tienoita ohittaessamme kävimme Annan kyläkaupassa ja Puurmanin Lidlissä, mutta suuntasimme lopulta Tartonmaalle. Olisin oikeastaan halunnut viikonloppuna käydä Saarenmaalla, mutta omista selittämättömistä syistään puolisoni halusi mieluummin Tarton seudulle, eikä minulla tietenkään ole koskaan mitään Tartossa käymistä vastaan, sillä niin monet muistot ovat elämässäni tuolta seudulta. Sielläkin minulla oli kerran parin vuoden ajan koti.

Emme kuitenkaan majoittuneet Tarton kaupungissa, vaan Ilmatsalun järvenrantaidyllissä vähän Tarton ulkopuolella. Siellä sijaitsi entisaikaan eräs Tarton legendaarisimmista lintupaikoista, nimittäin Ilmatsalun kala-altaat, joissa oli neuvostoajoista saakka viljelty karppia. Kala-altaiden ympärille syntyi ajan saatossa mosaiikkimaisten lampien muodostama lintuparatiisi.

Karpinviljely lopetettiin kuitenkin Ilmatsalussa vuonna 2013, koska se oli paitsi käynyt taloudellisesti kannattamattomaksi, myös aiheutti ympäristöongelmia saastuttaessaan paikallisen joen. Lintujen kannalta kalanviljelyn lopettaminen vain paransi hetkeksi alueen arvoa, mutta vuonna 2021 kala-altaat kuivatettiin kokonaan ja niitä jokeen yhdistäneet kanavat tukittiin. Kosteikko muuttui rikkaruohoa puskeviksi savikentiksi.

Nyt kuuluu Tarton kaupunki suunnittelevan alueelle golfkenttää ja uusia moderneja asuinalueita virkistysalueineen. Vaikka näyttääkin siltä, että laajeneva Tartto ahmaisee Ilmatsalun kylän ja tekee siitä uuden esikaupungin, kaikki ei kuitenkaan ole tuhoutunut, ainakaan vielä. Suurin järvi on yhä paikoillaan, ja vaikka sekin on joen patoamisesta syntynyt tekojärvi, on sillä jo ihan hyvän näköiset rantaruovikot, joissa kahlaili useita jalo- ja harmaahaikaroita.

Luontopolku johtaa yhä lintutornille, ja vaikkei tornista enää näekään oikein mitään, polun varsilla on vielä muutamia pienempiä lampia sekä yhteys joenvarsikosteikkoon, joka on tarkoitus suojella vihreäksi käytäväksi. Ja tällä vyöhykkeellä lintuja oli yhä varsin kivasti: lammet olivat täynnä sorsia, ruovikoissa oli jo syysmuuttoa käynnisteleviä kerttusia, nokkavarpusia pyöri tuomien latvuksissa ja löysin pitkästä aikaa uuden lajin Viron-listalleni, nimittäin kosteikoissa ja pajukoissa viihtyvän pussitiaisen.

Illalla suuntasimme Tarton hyvään kaupunkiin. Käyskentelimme Emajoen rannoilla ja kaupungin eloisilla kaduilla. Kahvi saavutti Tarton jo 1600-luvun lopussa, kuten vastikään opin tarkistellessani Meelis Friedenthalin kirjan taustafaktoja - siis jo ennen kuin sitä opittiin juomaan vaikkapa Turun hyvässä kaupungissa. Ainoana riesana olivat hyttyset, joita sekä Tartossa että Ilmatsalussa oli tänä kesänä illassa paljon sakeammin kuin Suomessa.

Puolisoni on hyvä ratsastaja - mitäpä hän ei osaisi, ja kylläpä sitä taitoa, kuten miekkailuakin, varmasti tarvitsi keskiajan maailmoissa. Hän on jo pitkään toivonut mahdollisuutta tämän taitonsa harjoittamiseen, mutta Helsingin ympäristössä hevosurheilu on hillittömän kallista. Ostovoimamme on muutenkin alimmalla tasollaan sitten opiskeluvuosieni kurjistelun. Virossa ratsastamaan pääsee kuitenkin jo muutamalla kympillä ja otollisia kartanomiljöitä maassa riittää.

Valitettavasti elettiin selvästi korkeaa kesäsesonkia. Suurin osa kartanoista oli majoituspaikkoina täyteen buukattu, koska niissä ilmeisesti järjestetään runsaasti häitä, ja myös Jõgevanmaalla sijaitseva maatila, jolle löysimme tiemme, oli varannut kaikki hevosensa jo sen sunnuntain ajaksi. Olisimme kovin tervetulleita, mutta pitäisi varata aika vähintään pari päivää ennen.

Niinpä suuntasimme läheiselle Kuremaan kartanolle ja sen ympärillä olevalle suojelualueelle, josta löytyi kauniita lehtoja ja muutama keto. Kartanossa joimme kahvit ja katselimme taidenäyttelyn, jossa meitä yllättivät arabiankieliset lauseet ja muutenkin suufilaiset aiheet. Taiteilijatar oli kylläkin virolainen, Tartossa syntynyt, mutta kakkossukunimestään päätellen naimisissa muslimimiehen kanssa, mikä saattoi selittää viehtymyksen islamilaiseen mystiikkaan maalaustensa aiheissa.

Kartanon puutarhassa huutelivat pähkinänakkelit ja kylän halki kulki suomalaisittain pahaenteiseltä kuulostanut Soomevere tee. Varsinkin Etelä-Virossa on runsain mitoin kyliä ja maatiloja, joiden nimessä esiintyy vere, ja nykyviroksi ne kuulostavat siltä kuin paikat olisi nimetty veren mukaan. Kyseessä on vanha sana, jonka merkityksestä on kilpailevia teorioita, mutta se on epäilemättä liittynyt jotenkin joko sukuperintöön tai jonkin äärellä tai laidalla olemiseen - vrt. suomen kielen vieri. Soomevere voisi siis viitata joko suomalaiseen verenperintöön tai "Suomenviereen".

Rutikveren maastossa tuli vastaan kaksi pikkukiljukotkaa, ilmeisesti pari. Pikkukiljukotka on nykyään Virossa normaali pesimälaji, kun taas soisempien korpimaiden perinteinen kiljukotka on hävinnyt ja vetäytynyt levinneisyydeltään yhä kauemmas itään. Kattohaikaroita näkyi yhtenään niityillä.

Pohjoiseen palatessamme kävimme Puolassa suuren suosiomme saavuttaneen HalfPricen myymälässä, jonka edellismatkalla havaitsimme saapuneen Tallinnaan. Sijaitsee Ülemistessä, Peterburi teellä. Ikävä kyllä siellä ei ollut lainkaan yhtä edullista kuin saman ketjun puolalaisissa myymälöissä.

Kävimme myös Paljassaaren niemenkärjen suojelualueella, jossa oli tosin sunnuntai-iltapäivänä vähän turhan paljon väkeä. Pohjoisimmalta parkkipaikalta luonnonsuojelualueelle oikaistessa matkalla kuljetaan nudistirannan ohi, ja tuon skandaalin välttääksemme yritimme oikaista metsän kautta, mutta metsä olikin täynnä piileksiviä perverttejä. Lintutornikin oli vanhassa neuvostobetoniröhjässä, joka oli lasinsiruineen ja kusineen varsin epämiellyttävä, kunnes pääsi portaat ylös. Jonain rauhallisempana ajankohtana Paljassaare lienee kuitenkin maineensa mukainen hyvä lintupaikka ja varsinkin kahlaajamekka aivan Tallinnan kupeessa.