On sunnuntai ja olen kävellyt tänään kilometrikaupalla. Suomen hiljaisuuteen alkaa vähitellen tottua ja minua miellyttää se anonyymius, joka täällä kävelemiseen ja asioimiseen liittyy. Kukaan ei kiinnitä huomiota, ei kysele. En poikkea ulkoisesti alkuasukkaista.
Olen nähnyt lisää muuttolintuja: punarinta, kivitasku, pajulintu, mustapääkerttu, haarapääsky. Viimeksi mainitut ovat jo selviä kesän merkkejä, vaikkei yksi pääsky vielä kesää teekään. Lahdenpoukaman rannassa näin myös rantasipejä, punajalka- ja valkovikloja, kalatiiroja ja kimeästi kirkuvia meriharakoita. Monissa pajuissa ja joissain koivuissa on jo hiirenkorvia.
Pienen puron ylittävällä sillalla pysähdyin tuijottamaan ajatuksissani lahdelle ja panin merkille, että kävelypolulta tullut vanhahko mies otti minusta valokuvia. Rekisteröin sen. Vähän myöhemmin olin ostanut elintarvikekioskilta krouvin nurkalta kahvin ja afrikkalaisen lintupatsaan (jonka voin antaa tuliaisena varmuuden vuoksi jollekin, jolle olen unohtanut tuoda jotain Etiopiasta, mutta joka jotain odottaisi). Eikös sama mies kameran kanssa ilmaantunut kioskiin perässäni. Yritän muistuttaa yliaktiiviselle alitajunnalleni, että Suomessa se ei välttämättä tarkoita, että minua seurataan.
Helsingin laidoilla on loputtomiin hiljaisia mummojen ja lapsiperheiden suosimia lähiöitä, joissa on joko pieninä ryhminä identtisiä kerrostaloja tai sitten golfkenttää muistuttavilla vihreillä nurmilla ryhmiä identtisiä kaksikerrosrivitaloja. Siellä täällä on kioski, lähikapakka tai peräti kauppa, mutta ruokapaikkoja on hyvin vaikea löytää. Kohdalleni sattui lopulta yksi.
Olin ainoa asiakas. "Talon punaviini" oli erinomaista, samoin ruoka. Harmi, että hinnat Suomessa ovat niin korkeita, ettei lähiravintoloissa käydä, eivätkä ne siksi tunnu kannattavan. Tarjoilijatar oli muuttanut alueelle jostain määrittelemättömästä pohjoisesta. Sain häneltä käyttökelpoista tietoa alueen asuntomarkkinoista, putkiremonttitilanteesta ja julkisesta liikenteestä.
sunnuntai 3. toukokuuta 2009
lauantai 2. toukokuuta 2009
Vappu
Saavuin Helsinkiin Istanbulista iltapäivällä torstaina, joka oli samalla vappuaatto. Lentokenttäbussissa matkalla keskustaan edessäni istui kärisevä vanha mies, australialainen turisti, jolla oli päässään Australia-lippalakki ja päällä Australia-pusero. Hän tivasi viiden minuutin välein bussikuskilta, menisikö bussi rautatieasemalle – ääntäen rautatien ja aseman erittäin australialaisittain – ja pääsisikö hän sieltä lautoille. Kuljettaja ei kunnolla vastannut hänelle. Ehkä hän ei osannut kunnolla englantia tai ehkä hän oli niin virkaintoinen, ettei suostunut puhumaan matkustajien kanssa ajaessaan.
Keskustaan päästyäni sain havaita vappuaaton olevan jo hyvin käynnissä. Kaikkialla oli opiskelijoiden ja nuorten porukoita, ilmapalloja myytiin ja ihmisillä oli hassuja hattuja ja peruukkeja, vappupillejä ja viinapulloja. Kulkiessani Senaatintorin halki sinne saapui juuri sillä hetkellä kuorma-autojen lavoilla viinaa juovia haalaripukuisia nuoria heilutellen ihmisille. Suomen liput liehuivat. Olin hyvin liikuttunut. Jatkoin sitten noutamaan turvatalon avaimia ja osoitetta ja menin pivnitsaan, koska oli saatava kännykän akku ladatuksi, jotta voisin alkaa koordinoida ihmisten tapaamisia. Otin pivnitsassa pöydän pistorasian vierestä sekä tumman böömiläisoluen ja aloin sitten akun latautuessa lähetellä viestejä.
Viestinnästä alkoi hahmottua tapaamisten sarja. Puhelin alkoi soida taajaan. Kun akku oli täynnä ja tuoppi tyhjä, siirryin Espan puistoon. Muuan pikkutyttö, joka ei vielä osaa kävellä, osaa kuitenkin jo osoitella sormella epäilyttäviä henkilöitä ja spotata mahdollisia varjostajia. Hyvä tyttö! Yhdellä ystävällä oli Sovjetskoje polusladkojea ja toisella jotain kallista ranskalaista šamppanjaa. Kaikkialla oli tuhansia iloisesti juovia ja piknikoivia nuoria. Havis Amanda lakitettiin. Kaikki käyttäytyivät hyvin ja varsin kohteliaasti, mikä oli vaikuttavaa. Onko jokin muuttunut suomalaisten humalakäyttäytymisessä?
Sää oli hieno, vaikkakin huomaa, että kevät on ollut myöhässä. Istanbulissa oli jo täysin kesä, kun taas Helsingissä ei ole vielä puissa edes hiirenkorvia. Kuulemma on ollut aivan viime päiviin saakka todella kylmä ja siten nyt vapuksi tulivat kauan odotetut kauniimmat ilmat. Siksi kai ihmisetkin olivat niin iloisia ja hyvin käyttäytyviä.
Vappupäivänä muutin tavarani ja ystävältä lainatun irtopatjan turvataloon, joka sijaitsee esikaupungissa. Se on tavallinen kerrostaloyksiö, jossa ei ole mitään erikoista. Ovessa lukee nimi, joka ei ole minun. Ainoa sisustukseni on nyt lainattu patja, mukanani tuomat matkalaukut sekä iso kasa kirjoja, jotka olivat olleet toisen ystävän luona viime kesästä lähtien, kun painorajoitukset eivät sallineet kaikkien viemistä Addikseen. Olimme pikkutytön kanssa leikkipuistossa, johon tuli keinumaan myös vappuasuisia humalaisia teinityttöjä minihameissa.
Tänään lauantaina olen varustanut vähitellen tyhjää turvataloa tilapäiseksi kodikseni. Lähellä on Siwa ja kapakka, vähän kauempana toinen kapakka ja S-marketti. Syyrian ja Etiopian jälkeen suomalainen kahvi maistuu ruskeaksi värjätyltä vedeltä. Suomessa on omituisen hiljaista. Hermostun, kun kadulla ei ole mitään liikettä. Alitajuntani yrittää kertoa, että jokin on vinossa, mutta alitajuntani on väärässä; sen pitää kouluttautua uuteen toimintaympäristöön. Lehdistöstä päätellen suomalaiset ovat pelosta hysteerisiä sikaflunssan ja hautausmailla riehuvien kanien takia.
Olen nähnyt talvilintujen lisäksi joitain muuttolintuja: sepelkyyhkyn, peipon, västäräkin ja punakylkirastaan. Aamulla herätessäni kun näin pienen linnun puikkelehtivan ikkunan edessä kohoavassa puussa, mietin vielä mielessäni medestäjien tuntomerkkejä, kunnes tajusin, että sehän oli tietysti sinitiainen ja että olin Suomessa.
Keskustaan päästyäni sain havaita vappuaaton olevan jo hyvin käynnissä. Kaikkialla oli opiskelijoiden ja nuorten porukoita, ilmapalloja myytiin ja ihmisillä oli hassuja hattuja ja peruukkeja, vappupillejä ja viinapulloja. Kulkiessani Senaatintorin halki sinne saapui juuri sillä hetkellä kuorma-autojen lavoilla viinaa juovia haalaripukuisia nuoria heilutellen ihmisille. Suomen liput liehuivat. Olin hyvin liikuttunut. Jatkoin sitten noutamaan turvatalon avaimia ja osoitetta ja menin pivnitsaan, koska oli saatava kännykän akku ladatuksi, jotta voisin alkaa koordinoida ihmisten tapaamisia. Otin pivnitsassa pöydän pistorasian vierestä sekä tumman böömiläisoluen ja aloin sitten akun latautuessa lähetellä viestejä.
Viestinnästä alkoi hahmottua tapaamisten sarja. Puhelin alkoi soida taajaan. Kun akku oli täynnä ja tuoppi tyhjä, siirryin Espan puistoon. Muuan pikkutyttö, joka ei vielä osaa kävellä, osaa kuitenkin jo osoitella sormella epäilyttäviä henkilöitä ja spotata mahdollisia varjostajia. Hyvä tyttö! Yhdellä ystävällä oli Sovjetskoje polusladkojea ja toisella jotain kallista ranskalaista šamppanjaa. Kaikkialla oli tuhansia iloisesti juovia ja piknikoivia nuoria. Havis Amanda lakitettiin. Kaikki käyttäytyivät hyvin ja varsin kohteliaasti, mikä oli vaikuttavaa. Onko jokin muuttunut suomalaisten humalakäyttäytymisessä?
Sää oli hieno, vaikkakin huomaa, että kevät on ollut myöhässä. Istanbulissa oli jo täysin kesä, kun taas Helsingissä ei ole vielä puissa edes hiirenkorvia. Kuulemma on ollut aivan viime päiviin saakka todella kylmä ja siten nyt vapuksi tulivat kauan odotetut kauniimmat ilmat. Siksi kai ihmisetkin olivat niin iloisia ja hyvin käyttäytyviä.
Vappupäivänä muutin tavarani ja ystävältä lainatun irtopatjan turvataloon, joka sijaitsee esikaupungissa. Se on tavallinen kerrostaloyksiö, jossa ei ole mitään erikoista. Ovessa lukee nimi, joka ei ole minun. Ainoa sisustukseni on nyt lainattu patja, mukanani tuomat matkalaukut sekä iso kasa kirjoja, jotka olivat olleet toisen ystävän luona viime kesästä lähtien, kun painorajoitukset eivät sallineet kaikkien viemistä Addikseen. Olimme pikkutytön kanssa leikkipuistossa, johon tuli keinumaan myös vappuasuisia humalaisia teinityttöjä minihameissa.
Tänään lauantaina olen varustanut vähitellen tyhjää turvataloa tilapäiseksi kodikseni. Lähellä on Siwa ja kapakka, vähän kauempana toinen kapakka ja S-marketti. Syyrian ja Etiopian jälkeen suomalainen kahvi maistuu ruskeaksi värjätyltä vedeltä. Suomessa on omituisen hiljaista. Hermostun, kun kadulla ei ole mitään liikettä. Alitajuntani yrittää kertoa, että jokin on vinossa, mutta alitajuntani on väärässä; sen pitää kouluttautua uuteen toimintaympäristöön. Lehdistöstä päätellen suomalaiset ovat pelosta hysteerisiä sikaflunssan ja hautausmailla riehuvien kanien takia.
Olen nähnyt talvilintujen lisäksi joitain muuttolintuja: sepelkyyhkyn, peipon, västäräkin ja punakylkirastaan. Aamulla herätessäni kun näin pienen linnun puikkelehtivan ikkunan edessä kohoavassa puussa, mietin vielä mielessäni medestäjien tuntomerkkejä, kunnes tajusin, että sehän oli tietysti sinitiainen ja että olin Suomessa.
Kenraalien vapautus
Keskiviikkoiltana kuulin ensi kerran uutisen, että neljä tiedustelukenraalia on vapautettu. Kenraalit Sayyed, Hamdan, Azar ja al-Hajj olivat olleet vangittuina epäiltyinä osallisuudesta Rafiq Haririn murhaan helmikuussa 2005 ja jo neljän kansainvälisen tuomarin johdolla tehdyt tutkimukset olivat viime vuosien aikana vahvistaneet epäilyjä heitä vastaan. Puhumattakaan siitä, kuinka moniin ihmisoikeusloukkauksiin, katoamisiin ja kidutuksiin mainitut kenraalit olivat todennäköisesti olleet osallisina sinä aikana, kun Syyria miehitti Libanonia ja kyseiset kenraalit vartioivat syyrialaismielisen hallinnon etuja maassa.
Ensimmäinen mieleeni tullut mielikuva kuullessani vapauttamisesta oli jostain syystä kesän 2006 sodan ajalta Beirutista, jolloin muuan vanhempi hotellinpitäjän rouva tarjoili espressoja ja oluita kyseisen pienen perhehotellin parvekkeelle ja ravintolatilaan kokoontuneille asiakkaille.
Hotelli oli sodan vuoksi täynnä toimittajia, kameramiehiä, avustusjärjestöjen edustajia ja ulkolibanonilaisia, jotka odottivat pääsyä pois maasta. Istuin siellä muistaakseni kahvilla ja käymässä läpi papereita assistenttini kanssa, tosin en voi mennä takuuseen siitä, että se oli kahvia. Vuosien kuluminen tekee tepposet muistille. Viereisessä pöydässä muuan STT:n toimittaja flirttaili hotellin portieerin kanssa, vai oliko se niin, että portieeri flirttaili toimittajan kanssa. Seuraukset olivat joka tapauksessa kansainvälistä laatua.
Majatalon emäntä oli nähnyt kaikenlaista elämänsä varrella ja toisinaan paha suustaan. Hän ei hätkähtänyt pommien paukkumisesta. Mutta kun sitten israelilaiset pommit osuivat varsin lähellä sijainneeseen satamaan, jossa kohteena oli ollut epäilyttävä rekka, koko hotelli tärähti ja olutlasit kilisivät. Hotellinjohtajan rouva ei kuitenkaan hätkähtänyt, jatkoi vain työtään ja kuulutti suureen ääneen, kaikkien toimittajien ja kameramiesten ja fiksereiden edessä: ”Toivottavasti siinä räjähti Nasrallahin äidin vittu.”
Onneksi suurin osa läsnäolijoista ei tainnut osata arabiaa. Niinpä toimittajat kirjoittaisivat siivosti kotimaihinsa sitä, mitä toimituksensa odottivat: ”Tavalliset libanonilaiset ovat raivoissaan Israelille ja Amerikalle.” Näitä ”tavallisia libanonilaisia” ei vain löytynyt sieltä, missä toimittajat turvallisuussyistä majailivat - Beirutin keskiluokkaisilla kristityillä, sunnalaisilla ja druusialueilla - vaan heitä piti lähteä etsimään Dahiyen hajalle ammutuista shiialaisista kortteleista, joissa Hizbullah auliisti järjesti ammattimaiset ”tavalliset ihmiset” kertomaan kauhutarinansa maailman medialle sellaisina, jollaisina media ne halusi kuulla.
Ensimmäinen mieleeni tullut mielikuva kuullessani vapauttamisesta oli jostain syystä kesän 2006 sodan ajalta Beirutista, jolloin muuan vanhempi hotellinpitäjän rouva tarjoili espressoja ja oluita kyseisen pienen perhehotellin parvekkeelle ja ravintolatilaan kokoontuneille asiakkaille.
Hotelli oli sodan vuoksi täynnä toimittajia, kameramiehiä, avustusjärjestöjen edustajia ja ulkolibanonilaisia, jotka odottivat pääsyä pois maasta. Istuin siellä muistaakseni kahvilla ja käymässä läpi papereita assistenttini kanssa, tosin en voi mennä takuuseen siitä, että se oli kahvia. Vuosien kuluminen tekee tepposet muistille. Viereisessä pöydässä muuan STT:n toimittaja flirttaili hotellin portieerin kanssa, vai oliko se niin, että portieeri flirttaili toimittajan kanssa. Seuraukset olivat joka tapauksessa kansainvälistä laatua.
Majatalon emäntä oli nähnyt kaikenlaista elämänsä varrella ja toisinaan paha suustaan. Hän ei hätkähtänyt pommien paukkumisesta. Mutta kun sitten israelilaiset pommit osuivat varsin lähellä sijainneeseen satamaan, jossa kohteena oli ollut epäilyttävä rekka, koko hotelli tärähti ja olutlasit kilisivät. Hotellinjohtajan rouva ei kuitenkaan hätkähtänyt, jatkoi vain työtään ja kuulutti suureen ääneen, kaikkien toimittajien ja kameramiesten ja fiksereiden edessä: ”Toivottavasti siinä räjähti Nasrallahin äidin vittu.”
Onneksi suurin osa läsnäolijoista ei tainnut osata arabiaa. Niinpä toimittajat kirjoittaisivat siivosti kotimaihinsa sitä, mitä toimituksensa odottivat: ”Tavalliset libanonilaiset ovat raivoissaan Israelille ja Amerikalle.” Näitä ”tavallisia libanonilaisia” ei vain löytynyt sieltä, missä toimittajat turvallisuussyistä majailivat - Beirutin keskiluokkaisilla kristityillä, sunnalaisilla ja druusialueilla - vaan heitä piti lähteä etsimään Dahiyen hajalle ammutuista shiialaisista kortteleista, joissa Hizbullah auliisti järjesti ammattimaiset ”tavalliset ihmiset” kertomaan kauhutarinansa maailman medialle sellaisina, jollaisina media ne halusi kuulla.
torstai 30. huhtikuuta 2009
Istanbul
Istanbul, entinen Konstantinopoli, on aina ollut portti Eurooppaan niille, jotka tulevat ulkoapäin, ja portti Orienttiin niille, jotka tulevat Euroopasta päin. Minulle siitä on jo monien vuosien ajan kirjaimellisesti tullut portti Eurooppaan, koska kätevimmät ja edullisimmat lentoyhteydet Suomeen niin Beirutista, Damaskoksesta kuin Addis Abebastakin näyttävät yleensä kulkevan Istanbulin kautta. Vaikka välilasku täällä jäisi viitiseen tuntiin, siinäkin ajassa ehtii hyvin käydä kahvilla Taksimilla tai Istiklalilla tai jossain paljon vähemmän tunnetussa kaupunginosassa - kerran olin Aksarayssa ja kerran taas Yeni Bosnassa (Uudessa-Bosniassa). Lentokentän alta lähtee nimittäin suoraan metro, jolla pääsee kaupunkiin.
Viimeisten Addiksessa vietettyjen päivien ja nukkumattomien öiden paine alkaa vähitellen hellittää turkkilaisen kahvin myötä. Mieleni pyörii siinä, mitä olen saanut oikeasti aikaan valitsemallani uralla ja mitä muuta hyötyä siitä on ollut kuin että minä olen nähnyt maailmaa. (Se tietenkin on minulle henkilökohtaisesti iso asia, muttei välttämättä kovin suuri juttu maailmalle.)
Seitsemän vuotta sitten olin harjoittelijana Pakistanissa, köyhä opiskelija. Asuin erään kansalaisjärjestön rahanahneelta johtajattarelta vuokratussa ullakkohuoneessa, jossa heräsin usein siihen, että sänkyyni oli kiivennyt rotta, ja jossa lattia vilisi torakoita. Useita kertoja olin vähällä kuolla erilaisiin tauteihin. Muutamaankin otteeseen hoidin asioita Afganistanissa ilman tukea organisaatiolta, palkaten itse oman tulkin ja autonkuljettajan. Tulkki oli lukiolainen, autonkuljettaja oli taksikuski. Minulla ei ollut ikinä varaa syödä siellä missä muut länsimaalaiset. Silti silloin minulla oli jotain paljon enemmän kuin nyt. En tiedä, millä sanalla sitä kuvaisin. Ehkä kyse on inhimillisestä arvokkuudesta. Olin ylpeä siitä, mitä tein ja miksi.
Urani paras aika ja toistaiseksi huippu oli Libanonissa. Tunsin kerrankin kouriintuntuvasti tekeväni asioita, jotka konkreettisesti auttoivat ihmisiä. Autoin ihmisiä kahden sodan kourista, yhden kansainvälisen ja yhden sisällissodan. Vaikka ensin mainittu kesti muutamaa päivää yli kuukauden ja jälkimmäinen vain puolitoista viikkoa, jälkimmäinen oli paljon pelottavampi. Ehkä siksi, että vihollinen saattoi olla kuka vain samalla kadulla. Ystäviäni etsittiin ja vainottiin puolentoista viikon ajan poliittisten mielipiteiden vuoksi tai siksi, että olivat puolustaneet demokratiaa ja ihmisoikeuksia seetrivallankumouksessa tai siitä lähtien. Sellaista yksilöihin kohdistuvaa vainoamista ei tietenkään tapahtunut mainitun kansainvälisen sodan aikana, paitsi ehkä tiettyjen aseellisten järjestöjen johtajia vastaan. Mainitussa kansainvälisessä sodassa tiesimme aina etukäteen, mitä aluetta pommitettaisiin seuraavaksi, ja ihmiset saivat aikaa poistua sieltä.
Mutta sodat olivat loppujen lopuksi sivuseikka. Paitsi että tuskin missään olen viettänyt parempaa elämää kuin Beirutissa asuessani, myös työ tuotti paljon enemmän tulosta ja tyydytystä. Siihen vaikutti varmasti sekin, että olin voinut rakentaa oman kahden hengen tiimini. Motivaatio ja henki olivat korkealla. Apulaiseni oli hieno ihminen ja on tietysti edelleenkin, vaikkei olekaan enää apulaiseni. Lasken korkeintaan yhden käden sormin elämäni aikana tapaamani ihmiset, joiden inhimillinen arvokkuus ja integriteetti ovat samalla tasolla kuin hänen. On kuvaavaa, että korruptoitunut viranomaisvalta oli vähällä tuhota sellaisen ihmisen nuoren elämän, joka on taatusti lahjomattomimpia, joita olen tavannut. Mutta ehkä juuri sellaisten kokemusten vuoksi hyvä hallinto ja kansalaisoikeudet merkitsivät hänelle ja siten minullekin niin paljon enemmän kuin asioita teoreettisina ja tilastollisina kysymyksinä tarkasteleville ihmisille.
Missään muualla en ole saanut rakennettua yhtä paljon siltoja kahden yhteiskunnan välille ja autettua alulle asioita, joiden tiedän kestävän vielä vuosia ellei vuosikymmeniä siitä eteenpäin, kun lähdimme Libanonista. Työ on parhaimmillaan silloin kun se on luonteeltaan investoimista: ihmisiin, kestäviin hankkeisiin, osaamiseen. Se kantaa hedelmää riippumatta ulkopuolelta kaadetusta rahasta, jota meillä ei tietysti koskaan suuremmin ollut. Etiopian kokemusten jälkeen ajattelen, että ehkä oli hyvä, ettei ollut, koska kyse ei siten ollut rahasta, kuten Etiopiassa.
Syyriassakin sain aikaan kaikenlaista, vaikka se tietysti olikin hyvin erityyppistä. Vasta Etiopiaan tulo oli dramaattinen arvonalennus sekä työssäni että elämässäni, pudotus kauas seitsemän vuoden takaisen Pakistanin harjoittelijan alapuolelle, olipa muodollinen status tai palkka mitä tahansa. Jos tämä jotain tuotti minulle, niin ainakin syvän pettymyksen ja disilluusion siihen, mitä kehitysyhteistyöstä on viime vuosikymmenten aikana tullut. En voinut kokea, että työni olisi ollut todella tarpeellista tai että sitä olisi arvostettu. En ollut ylpeä siitä, mitä tein työkseni. Varsinkin tällaisina lama-aikoina, joina hyviä ja ahkeria työntekijöitä irtisanotaan kaikkialla maailmassa, tulin sisäisesti sairaaksi siitä, että kehitysavun nimissä toimivat ihmiset istuvat viiden tähden hotelleissa lounailla ja heidän mielissään päällimmäisenä on vain, kuinka saada enemmän rahaa palamaan ja nopeammin.
Erityisen ahdistavaa on se välinpitämättömyys, joka vallitsee suhteessa siihen, mitä rahalla oikeasti tehdään; autetaanko eläviä ihmisiä jossain, pelastuuko ympäristö tai muuttuuko yhteiskunta inhimillisemmäksi eläjilleen. Mikään määrä gin toniceja tropiikin auringossa, palkkioita ja päivärahoja ei voi korvata sitä tyhjyyttä, jonka valheellisuus luo ihmisen sisälle. Valheellisuudella tarkoitan sitä valtavaa kuilua, joka vallitsee sanojen ja tekojen välillä. Kehitysyhteistyössä tärkeintä näyttäväkin olevan kvasitavoitteet: maksatusasteita on nostettava, prosentteihin on päästävä, velvoitteita on täytettävä, tiettyjä sanoja on hoettava, lauseita on muodostettava identtisessä muodossa joihinkin kommunikeoihin. Todellisuudessa demokratia, ihmisoikeudet, hyvä hallinto, ympäristön tila ja niin edelleen eivät näytä olevan huolenaiheita. Pääasia, että rahaa palaa. Demagogia korvaa tarkoituksen.
Niinpä, kun lähtöni Afrikasta on nyt todellisuutta, on syytä muistuttaa, että lähtöni ei johtunut Afrikasta eikä Etiopiasta eikä edes siitä, että olisin menettänyt uskoni kehitysyhteistyöhön tai siihen, että maailmalla voisi kiertää auttamassa ihmisiä ja rakentamassa siltoja yhteiskuntien välille. Kyse on siitä, miten sitä tehdään. Olen nyt entistä vakuuttuneempi siitä, että pienempi on usein kauniimpaa. Valtavien koneistojen rakentamisilla, rahapumpuilla ja keskityksillä ei ole saatu aikaan sitä mitä on väitetty - itselle ja muille. Sydäntä hiertää pikemminkin kauhu siitä, että aikaansaatu ei välttämättä ole ollut autettavien parhaaksi. Kansalaisyhteiskunta - hyvin laajasti tulkittuna - olisi ollut paljon lähempänä ihmisiä kuin suuret ja kaukaa johdetut, yhä byrokraattisemmiksi muuttuvat organisaatiot, jotka mittaavat tavoitteitaan ja toimintaansa abstrakteina dollarivirtoina ja julistuksina ja tekevät itsestään itsetarkoitusta.
En löytänyt sitä inhimillistä arvokkuutta, jonka löysin Pakistanissa, Thaimaan ja Georgian pakolaisleireillä ja demokratian ja ihmisoikeuksien hyväksi työtä tekevien kansalaisjärjestöjen keskuudessa Lähi-idässä. Löysin suuria tyhjiä sanoja ja valtavia raadollisia rahavirtoja. Ja heti toisella puolen katua viiden tähden hotelleista ja gin toniceista sanoinkuvaamattoman köyhyyden, johon kaikella kaadetulla rahalla ei selvästi ollut ollut vaikutusta.
Samaan aikaan on minulla nyt kuitenkin outo kaipaus kaikkea sitä hyvää kohtaan, mitä Etiopiassa oli. Ihmisiä, jotka yrittävät kaikkensa vaikeissa oloissa, vaikka ympärillä olevat rakenteet tekevät heidän menestyksensä mahdottomaksi. Ainutlaatuista luontoa - ovatko näkemäni paikat vielä siellä, kun joskus palaan takaisin, vaikka toivottavasti eri roolissa? Vilpittömiä rukouksia ja toivoa paremmasta. Pieniä tekoja ja ihmisjoukkoja, jotka työskentelevät epäitsekkäästi epäkiitollisissa oloissa, saamatta työstään muuta arvostusta kuin korusanoja itsensä kaukaisiksi tehneiltä valkonaamoilta.
Viimeisten Addiksessa vietettyjen päivien ja nukkumattomien öiden paine alkaa vähitellen hellittää turkkilaisen kahvin myötä. Mieleni pyörii siinä, mitä olen saanut oikeasti aikaan valitsemallani uralla ja mitä muuta hyötyä siitä on ollut kuin että minä olen nähnyt maailmaa. (Se tietenkin on minulle henkilökohtaisesti iso asia, muttei välttämättä kovin suuri juttu maailmalle.)
Seitsemän vuotta sitten olin harjoittelijana Pakistanissa, köyhä opiskelija. Asuin erään kansalaisjärjestön rahanahneelta johtajattarelta vuokratussa ullakkohuoneessa, jossa heräsin usein siihen, että sänkyyni oli kiivennyt rotta, ja jossa lattia vilisi torakoita. Useita kertoja olin vähällä kuolla erilaisiin tauteihin. Muutamaankin otteeseen hoidin asioita Afganistanissa ilman tukea organisaatiolta, palkaten itse oman tulkin ja autonkuljettajan. Tulkki oli lukiolainen, autonkuljettaja oli taksikuski. Minulla ei ollut ikinä varaa syödä siellä missä muut länsimaalaiset. Silti silloin minulla oli jotain paljon enemmän kuin nyt. En tiedä, millä sanalla sitä kuvaisin. Ehkä kyse on inhimillisestä arvokkuudesta. Olin ylpeä siitä, mitä tein ja miksi.
Urani paras aika ja toistaiseksi huippu oli Libanonissa. Tunsin kerrankin kouriintuntuvasti tekeväni asioita, jotka konkreettisesti auttoivat ihmisiä. Autoin ihmisiä kahden sodan kourista, yhden kansainvälisen ja yhden sisällissodan. Vaikka ensin mainittu kesti muutamaa päivää yli kuukauden ja jälkimmäinen vain puolitoista viikkoa, jälkimmäinen oli paljon pelottavampi. Ehkä siksi, että vihollinen saattoi olla kuka vain samalla kadulla. Ystäviäni etsittiin ja vainottiin puolentoista viikon ajan poliittisten mielipiteiden vuoksi tai siksi, että olivat puolustaneet demokratiaa ja ihmisoikeuksia seetrivallankumouksessa tai siitä lähtien. Sellaista yksilöihin kohdistuvaa vainoamista ei tietenkään tapahtunut mainitun kansainvälisen sodan aikana, paitsi ehkä tiettyjen aseellisten järjestöjen johtajia vastaan. Mainitussa kansainvälisessä sodassa tiesimme aina etukäteen, mitä aluetta pommitettaisiin seuraavaksi, ja ihmiset saivat aikaa poistua sieltä.
Mutta sodat olivat loppujen lopuksi sivuseikka. Paitsi että tuskin missään olen viettänyt parempaa elämää kuin Beirutissa asuessani, myös työ tuotti paljon enemmän tulosta ja tyydytystä. Siihen vaikutti varmasti sekin, että olin voinut rakentaa oman kahden hengen tiimini. Motivaatio ja henki olivat korkealla. Apulaiseni oli hieno ihminen ja on tietysti edelleenkin, vaikkei olekaan enää apulaiseni. Lasken korkeintaan yhden käden sormin elämäni aikana tapaamani ihmiset, joiden inhimillinen arvokkuus ja integriteetti ovat samalla tasolla kuin hänen. On kuvaavaa, että korruptoitunut viranomaisvalta oli vähällä tuhota sellaisen ihmisen nuoren elämän, joka on taatusti lahjomattomimpia, joita olen tavannut. Mutta ehkä juuri sellaisten kokemusten vuoksi hyvä hallinto ja kansalaisoikeudet merkitsivät hänelle ja siten minullekin niin paljon enemmän kuin asioita teoreettisina ja tilastollisina kysymyksinä tarkasteleville ihmisille.
Missään muualla en ole saanut rakennettua yhtä paljon siltoja kahden yhteiskunnan välille ja autettua alulle asioita, joiden tiedän kestävän vielä vuosia ellei vuosikymmeniä siitä eteenpäin, kun lähdimme Libanonista. Työ on parhaimmillaan silloin kun se on luonteeltaan investoimista: ihmisiin, kestäviin hankkeisiin, osaamiseen. Se kantaa hedelmää riippumatta ulkopuolelta kaadetusta rahasta, jota meillä ei tietysti koskaan suuremmin ollut. Etiopian kokemusten jälkeen ajattelen, että ehkä oli hyvä, ettei ollut, koska kyse ei siten ollut rahasta, kuten Etiopiassa.
Syyriassakin sain aikaan kaikenlaista, vaikka se tietysti olikin hyvin erityyppistä. Vasta Etiopiaan tulo oli dramaattinen arvonalennus sekä työssäni että elämässäni, pudotus kauas seitsemän vuoden takaisen Pakistanin harjoittelijan alapuolelle, olipa muodollinen status tai palkka mitä tahansa. Jos tämä jotain tuotti minulle, niin ainakin syvän pettymyksen ja disilluusion siihen, mitä kehitysyhteistyöstä on viime vuosikymmenten aikana tullut. En voinut kokea, että työni olisi ollut todella tarpeellista tai että sitä olisi arvostettu. En ollut ylpeä siitä, mitä tein työkseni. Varsinkin tällaisina lama-aikoina, joina hyviä ja ahkeria työntekijöitä irtisanotaan kaikkialla maailmassa, tulin sisäisesti sairaaksi siitä, että kehitysavun nimissä toimivat ihmiset istuvat viiden tähden hotelleissa lounailla ja heidän mielissään päällimmäisenä on vain, kuinka saada enemmän rahaa palamaan ja nopeammin.
Erityisen ahdistavaa on se välinpitämättömyys, joka vallitsee suhteessa siihen, mitä rahalla oikeasti tehdään; autetaanko eläviä ihmisiä jossain, pelastuuko ympäristö tai muuttuuko yhteiskunta inhimillisemmäksi eläjilleen. Mikään määrä gin toniceja tropiikin auringossa, palkkioita ja päivärahoja ei voi korvata sitä tyhjyyttä, jonka valheellisuus luo ihmisen sisälle. Valheellisuudella tarkoitan sitä valtavaa kuilua, joka vallitsee sanojen ja tekojen välillä. Kehitysyhteistyössä tärkeintä näyttäväkin olevan kvasitavoitteet: maksatusasteita on nostettava, prosentteihin on päästävä, velvoitteita on täytettävä, tiettyjä sanoja on hoettava, lauseita on muodostettava identtisessä muodossa joihinkin kommunikeoihin. Todellisuudessa demokratia, ihmisoikeudet, hyvä hallinto, ympäristön tila ja niin edelleen eivät näytä olevan huolenaiheita. Pääasia, että rahaa palaa. Demagogia korvaa tarkoituksen.
Niinpä, kun lähtöni Afrikasta on nyt todellisuutta, on syytä muistuttaa, että lähtöni ei johtunut Afrikasta eikä Etiopiasta eikä edes siitä, että olisin menettänyt uskoni kehitysyhteistyöhön tai siihen, että maailmalla voisi kiertää auttamassa ihmisiä ja rakentamassa siltoja yhteiskuntien välille. Kyse on siitä, miten sitä tehdään. Olen nyt entistä vakuuttuneempi siitä, että pienempi on usein kauniimpaa. Valtavien koneistojen rakentamisilla, rahapumpuilla ja keskityksillä ei ole saatu aikaan sitä mitä on väitetty - itselle ja muille. Sydäntä hiertää pikemminkin kauhu siitä, että aikaansaatu ei välttämättä ole ollut autettavien parhaaksi. Kansalaisyhteiskunta - hyvin laajasti tulkittuna - olisi ollut paljon lähempänä ihmisiä kuin suuret ja kaukaa johdetut, yhä byrokraattisemmiksi muuttuvat organisaatiot, jotka mittaavat tavoitteitaan ja toimintaansa abstrakteina dollarivirtoina ja julistuksina ja tekevät itsestään itsetarkoitusta.
En löytänyt sitä inhimillistä arvokkuutta, jonka löysin Pakistanissa, Thaimaan ja Georgian pakolaisleireillä ja demokratian ja ihmisoikeuksien hyväksi työtä tekevien kansalaisjärjestöjen keskuudessa Lähi-idässä. Löysin suuria tyhjiä sanoja ja valtavia raadollisia rahavirtoja. Ja heti toisella puolen katua viiden tähden hotelleista ja gin toniceista sanoinkuvaamattoman köyhyyden, johon kaikella kaadetulla rahalla ei selvästi ollut ollut vaikutusta.
Samaan aikaan on minulla nyt kuitenkin outo kaipaus kaikkea sitä hyvää kohtaan, mitä Etiopiassa oli. Ihmisiä, jotka yrittävät kaikkensa vaikeissa oloissa, vaikka ympärillä olevat rakenteet tekevät heidän menestyksensä mahdottomaksi. Ainutlaatuista luontoa - ovatko näkemäni paikat vielä siellä, kun joskus palaan takaisin, vaikka toivottavasti eri roolissa? Vilpittömiä rukouksia ja toivoa paremmasta. Pieniä tekoja ja ihmisjoukkoja, jotka työskentelevät epäitsekkäästi epäkiitollisissa oloissa, saamatta työstään muuta arvostusta kuin korusanoja itsensä kaukaisiksi tehneiltä valkonaamoilta.
tiistai 28. huhtikuuta 2009
Viime päiviä
Toiseksi viimeinen päiväni Addiksessa, ainakin tällä erää. Kaksi viimeistä päivääni täällä ovat 24 tuntia vuorokaudessa täynnä työtä, mutta juuri nyt odottelen ison kopionivaskan tulostumista, joten voin tehdä todennäköisesti viimeiset blogimerkintäni Addiksesta.
Ajelen vieläkin 007-autollani, koska uusi omistaja ei ole saanut vielä täkäläistä ajokorttiaan. Viime yönä töiden viimein päätyttyä suurin osa kaupungista oli taas pilkkopimeänä sähkökatkojen vuoksi, mutta ihmiset eivät silti lakkaa hyppimästä kaduille autojen eteen eivätkä taksit ja pikkubussit lakkaa ajelemasta päättömästi. Päinvastoin näyttää siltä, että pimeys oikein villitsee autoilijoita ajamaan vastaantulijoiden kaistoilla, jopa moottiriteillä, pysäköimään autonsa keskelle ajokaistaa, ajamaan ilman valoja jne. normaalia. On hyvä, että minulla on yhä autossa vanhoja kasetteja Lähi-idästä, koska arabiräppi auttaa saamaan oman ajotyylin riittävän aggressiiviseksi.
Uutisten mukaan Suomea uhkaa jokin sellainen kuin sikainfluenssa. Uskaltaakohan sinne mennä? Uhkakuviaan Suomi torjuu lähettämällä miinalaivan Adeninlahdelle. Mutta selvitysten mukaan Venäjä, Venäjä ja Venäjä eivät ole uhkia. Eivät, eivät, eivät. Jos hoemme sitä riittävän rytmikkäästi niin ehkä se muuttuu todeksi. Ehkä jos Suomi tarpeeksi neuvoo muita, niin Georgiassa ja Latviassakin lopulta ymmärretään, että Venäjän uhkaan auttaa parhaiten se, että hoetaan erilaisia asioita ja samaan aikaan käristään oman maan sisällä niitä vastaan, jotka eivät hoe riittävästi rytmissä.
Ajelen vieläkin 007-autollani, koska uusi omistaja ei ole saanut vielä täkäläistä ajokorttiaan. Viime yönä töiden viimein päätyttyä suurin osa kaupungista oli taas pilkkopimeänä sähkökatkojen vuoksi, mutta ihmiset eivät silti lakkaa hyppimästä kaduille autojen eteen eivätkä taksit ja pikkubussit lakkaa ajelemasta päättömästi. Päinvastoin näyttää siltä, että pimeys oikein villitsee autoilijoita ajamaan vastaantulijoiden kaistoilla, jopa moottiriteillä, pysäköimään autonsa keskelle ajokaistaa, ajamaan ilman valoja jne. normaalia. On hyvä, että minulla on yhä autossa vanhoja kasetteja Lähi-idästä, koska arabiräppi auttaa saamaan oman ajotyylin riittävän aggressiiviseksi.
Uutisten mukaan Suomea uhkaa jokin sellainen kuin sikainfluenssa. Uskaltaakohan sinne mennä? Uhkakuviaan Suomi torjuu lähettämällä miinalaivan Adeninlahdelle. Mutta selvitysten mukaan Venäjä, Venäjä ja Venäjä eivät ole uhkia. Eivät, eivät, eivät. Jos hoemme sitä riittävän rytmikkäästi niin ehkä se muuttuu todeksi. Ehkä jos Suomi tarpeeksi neuvoo muita, niin Georgiassa ja Latviassakin lopulta ymmärretään, että Venäjän uhkaan auttaa parhaiten se, että hoetaan erilaisia asioita ja samaan aikaan käristään oman maan sisällä niitä vastaan, jotka eivät hoe riittävästi rytmissä.
lauantai 25. huhtikuuta 2009
Muuttopäivä
Perjantaina maallinen omaisuuteni katosi pahvilaatikoihin ja tänään rekkaan. Tätä ennen olin harjoittanut kehitysapua myymällä pilkkahinnalla tai lahjoittamalla pois kaksi isoa parivuodetta, yhden suuren vaatekaapin, ikivanhan television, uudemmat satelliittivastaanottimen ja dvd-laitteen, televisiopöydän, vieraspatjan, joitain vanhoja pukuja, muita vaatteita ja ison kasan vanhoja kenkiä, joita on jaettu alueen lähiseudun kengättömille köyhille. Nyt olen iloinen siitä, että nuukuuttani olen näin kauan säästellyt vanhoja kenkiä nurkissani, koska niille on tullut käyttöä ja ne ovat tehneet ihmisiä iloisiksi.
Myös 007-autoni on myyty pois. Voi, sitä tulee ikävä. Niin paljon kokemuksia ja muistoja liittyy tuohon jeeppiin, joka on moitteettomasti palvellut niin vuoristoissa, aavikoilla, kosteikoilla, aroilla kuin suurkaupungeissakin. Se on joutunut poliittisen väkivallan kohteeksi vääränmaalaisten rekisterikilpien vuoksi ja sillä on karistettu useampia "häntiä". Sillä on evakuoitu ihmisiä turvaan yhden sodan ja yhden sisällissodan jaloista. Monia kauniita sanoja ja ajatuksia on sanottu sen sisällä ja yksityiskohtaisia neuvotteluja käyty. Herra ties mihin kaikkeen libanonilainen assistenttini ehti sitä käyttää. Kyynel tulee silmään siitä luopuessa, mutta ranskalaisen kollegani aikoinaan Kuwaitista Syyriaan tilaama autoparka nyt vain ei olisi ollut käytännöllinen suomalaisissa kaupunkioloissa, koska on liian iso ja vie liikaa bensaa, puhumattakaan niistä painajaismaisista vaatimuksista, joita Suomi asettaa autojen maahantuonnille.
Aiemman tekstini ajatukset merirosvoista kirvoittivat eräältä tuttavaltani seuraavanlaisia ajatuksia:
Tyhjässä talossa on jäljellä enää pari tilapäistä lainahuonekalua, tietokone, melkein tyhjä pullo libanonilaista konjakkia ja vesitankki. Nurkassa on tosin vielä myös kori tyhjiä Pyhä Yrjö -olutpulloja, jotka pitäisi viedä takaisin kauppaan pantteja varten, sillä niin hämmästyttävältä kuin se tuntuukin, Etiopiassa toimii kierrätys ainakin pullojen kohdalla. Ongelmana on vain, että pullot pitää palauttaa täsmälleen samaan kauppaan josta ne on ostettu tai muuten panttia ei tipu.
Tyhjässä kirjastossa käy ikkunoista tuulenvire, joka muistuttaa kesäilloista Kourassa. Puutarhassa laulaa tuhkapriinioita ja tarhabulbuleja - nekin muistuttavat Lähi-idästä, jossa lauloi puutarhoissa aina priinioita ja arabianbulbuleja. Molemmilla varsin samanlaiset äänet kuin afrikkalaisilla vastineillaan. Helttaiibisten pesä on valmis, mutta munia ei pesässä vielä ilmeisesti ole, koska niillä on ollut varaa kadota koko päiväksi muuttomiesten metelöinnin takia ja ne palasivat vasta illalla raakkumaan ja kurnuttamaan piha-akaasian oksille.
Myös 007-autoni on myyty pois. Voi, sitä tulee ikävä. Niin paljon kokemuksia ja muistoja liittyy tuohon jeeppiin, joka on moitteettomasti palvellut niin vuoristoissa, aavikoilla, kosteikoilla, aroilla kuin suurkaupungeissakin. Se on joutunut poliittisen väkivallan kohteeksi vääränmaalaisten rekisterikilpien vuoksi ja sillä on karistettu useampia "häntiä". Sillä on evakuoitu ihmisiä turvaan yhden sodan ja yhden sisällissodan jaloista. Monia kauniita sanoja ja ajatuksia on sanottu sen sisällä ja yksityiskohtaisia neuvotteluja käyty. Herra ties mihin kaikkeen libanonilainen assistenttini ehti sitä käyttää. Kyynel tulee silmään siitä luopuessa, mutta ranskalaisen kollegani aikoinaan Kuwaitista Syyriaan tilaama autoparka nyt vain ei olisi ollut käytännöllinen suomalaisissa kaupunkioloissa, koska on liian iso ja vie liikaa bensaa, puhumattakaan niistä painajaismaisista vaatimuksista, joita Suomi asettaa autojen maahantuonnille.
Aiemman tekstini ajatukset merirosvoista kirvoittivat eräältä tuttavaltani seuraavanlaisia ajatuksia:
Lisäksi suosittelisin, että länsimaat ostaisivat Mogadishun lentokentän ja hiekkarannan välisen alueen paikallisilta asukkailta kelpo hintaan, värväisivät naapurit vartijoiksi ja rakennuttaisivat kaupunginosan, johon siirrettäisiin kaikki Euroopassa oleskelevat työttömät somalit. Lentokenttä ja hiekkaranta takaisivat kohtuullisen turismin, hotellimajoitus siellä tulisi turvapaikanhakijoillekin halvemmaksi kuin täällä ja jos kaikki Euroopassa maksettavat toimeentulotuet suoritettaisiin suosiolla somalialaisille pankkitileille, terrorismille otolliset perinteiset maksuvälityspalvelut tyrehtyisivät. Kaiken järjen mukaan Somalian valtion kansainvälinen huoltohallinto ja kustantaminen olisi monella tapaa säästövaihtoehto siihen verrattuna, mitä suoria ja välillisiä kuluja nykyinen muuttoliike aiheuttaa. Tarvittaessa huoltohallinnon voisi järjestää yksityinen yritys, jonka osakkaiksi päästettäisiin alueen heimot, ja jolta valtiot voisivat ostaa tarvitsemansa palvelut perusteettomien turvapaikanhakijoiden palauttamisesta, elättämisestä ja suojelemisesta.Mielenkiintoista. Pitäisiköhän tätä ryhtyä oikein kynän ja paperin kanssa laskemaan?
Tyhjässä talossa on jäljellä enää pari tilapäistä lainahuonekalua, tietokone, melkein tyhjä pullo libanonilaista konjakkia ja vesitankki. Nurkassa on tosin vielä myös kori tyhjiä Pyhä Yrjö -olutpulloja, jotka pitäisi viedä takaisin kauppaan pantteja varten, sillä niin hämmästyttävältä kuin se tuntuukin, Etiopiassa toimii kierrätys ainakin pullojen kohdalla. Ongelmana on vain, että pullot pitää palauttaa täsmälleen samaan kauppaan josta ne on ostettu tai muuten panttia ei tipu.
Tyhjässä kirjastossa käy ikkunoista tuulenvire, joka muistuttaa kesäilloista Kourassa. Puutarhassa laulaa tuhkapriinioita ja tarhabulbuleja - nekin muistuttavat Lähi-idästä, jossa lauloi puutarhoissa aina priinioita ja arabianbulbuleja. Molemmilla varsin samanlaiset äänet kuin afrikkalaisilla vastineillaan. Helttaiibisten pesä on valmis, mutta munia ei pesässä vielä ilmeisesti ole, koska niillä on ollut varaa kadota koko päiväksi muuttomiesten metelöinnin takia ja ne palasivat vasta illalla raakkumaan ja kurnuttamaan piha-akaasian oksille.
torstai 23. huhtikuuta 2009
Merirosvoista
Kun kansainvälinen yhteisö on ensin vuosikymmenet vältellyt Somaliaa kuin ruttoa, viimeisen vuoden aikana on sitten yhtäkkiä leivottu merirosvouksesta suuri kansainvälinen kysymys. Kaikenlaiset kansainväliset laivat ja jopa italialainen mafiajärjestö Camorra (siitä kertovan Gomorra-kirjan mukaan) ovat vuosikymmenet käyttäneet Somalian rannikkoa ongelmajätteiden, jopa ydinjätteiden dumppaukseen, ja toiset puolestaan ryöstökalastukseen. Näille somalien esille nostamille ongelmille on viitattu kintaalla, mutta kun merirosvot sitten alkava ahdistella rahtilaivoja ja tähän yhdistetään ash-Shabaab ja muita radikaaliliikkeitä, niin johan aletaan merirosvoutta puida kalliissa kansainvälisissä seminaareissa ja foorumeissa ja sotalaivoja lähetetään alueelle tungokseen asti.
Koska somalit ovat klaaniyhteiskunta, jossa on voimakas kunniakäsitys, yksi toimiva tapa voisi olla palauttaa merelle lähteneiden militanttien toiminta takaisin väitettyyn alkutarkoitukseensa eli Somalian rannikkovesien suojeluun. Tämä voi tapahtua esimerkiksi siten, että tietyn rannikkokaistaleen suojelijoiksi julistautunut klaani saa tietyn maksun jokaisesta kyseisen merialueen läpi turvallisesti kulkeneesta aluksesta sekä erikseen korvauksen jokaisesta todistetusti neutraloidusta merirosvosta ja tuplana sellaisesta, joka on luovutettu elävänä kansainvälisesti hyväksyttyyn merirosvotuomioistuimeen Džibutiin. Porkkanan lisäksi kyseinen klaani kuitenkin joutuisi hyväksymään myös kepinkäytön eli jokaisesta rosvoustapauksesta samalla suojelluksi julistetulla merialueella rapsahtaa korvaukset maksettaviksi.
Suojelijat voivat siis myydä eräänlaista merivakuutusta. Alueen läpi kulkevat alukset voivat miettiä, haluavatko maksaa ja säästää merimaileissa vai kiertää jostain kauempaa, jossa saksalaisetkin sotalaivat voivat turvallisesti partioida. Laivat, jotka toimivat suojellulla merialueella laittomasti (dumppaavat todistetusti jätteitä tai rosvokalastavat), voidaan samalla julistaa vapaaksi riistaksi kyseiselle klaanille.
Eiköhän tilanne tällä paranisi huomattavasti. Järjestelmän byrokratiasta voi vastata alkuun esimerkiksi Džibutissa päämajaansa pitävä Afrikan sarven alueellinen organisaatio IGAD - tuleepahan sillekin tekemistä - ja myöhemmin Somalian hallitus, jos sellainen jossain vaiheessa saa itsensä jaloilleen. Samantapaiset ratkaisut eli paikallisten militioiden mobilisointi rakentavaan toimintaan kapitalistisin ratkaisuin olisi hyödyllinen mietittävä myös Afganistanissa, Tšetšeniassa, Pakistanin "heimoalueilla" ynnä muualla, mihin kaukaisten keskushallitusten ote ei ole koskaan kunnolla ulottunut tai ollut ainakaan tervetullut. Siten rosvous muutettaisiin huomattavasti vähemmän väkivaltaiseksi lailliseksi bisnekseksi, jossa sopimukset pätevät ja suojeluasioista muodostuu kunniakysymyksiä.
Koska somalit ovat klaaniyhteiskunta, jossa on voimakas kunniakäsitys, yksi toimiva tapa voisi olla palauttaa merelle lähteneiden militanttien toiminta takaisin väitettyyn alkutarkoitukseensa eli Somalian rannikkovesien suojeluun. Tämä voi tapahtua esimerkiksi siten, että tietyn rannikkokaistaleen suojelijoiksi julistautunut klaani saa tietyn maksun jokaisesta kyseisen merialueen läpi turvallisesti kulkeneesta aluksesta sekä erikseen korvauksen jokaisesta todistetusti neutraloidusta merirosvosta ja tuplana sellaisesta, joka on luovutettu elävänä kansainvälisesti hyväksyttyyn merirosvotuomioistuimeen Džibutiin. Porkkanan lisäksi kyseinen klaani kuitenkin joutuisi hyväksymään myös kepinkäytön eli jokaisesta rosvoustapauksesta samalla suojelluksi julistetulla merialueella rapsahtaa korvaukset maksettaviksi.
Suojelijat voivat siis myydä eräänlaista merivakuutusta. Alueen läpi kulkevat alukset voivat miettiä, haluavatko maksaa ja säästää merimaileissa vai kiertää jostain kauempaa, jossa saksalaisetkin sotalaivat voivat turvallisesti partioida. Laivat, jotka toimivat suojellulla merialueella laittomasti (dumppaavat todistetusti jätteitä tai rosvokalastavat), voidaan samalla julistaa vapaaksi riistaksi kyseiselle klaanille.
Eiköhän tilanne tällä paranisi huomattavasti. Järjestelmän byrokratiasta voi vastata alkuun esimerkiksi Džibutissa päämajaansa pitävä Afrikan sarven alueellinen organisaatio IGAD - tuleepahan sillekin tekemistä - ja myöhemmin Somalian hallitus, jos sellainen jossain vaiheessa saa itsensä jaloilleen. Samantapaiset ratkaisut eli paikallisten militioiden mobilisointi rakentavaan toimintaan kapitalistisin ratkaisuin olisi hyödyllinen mietittävä myös Afganistanissa, Tšetšeniassa, Pakistanin "heimoalueilla" ynnä muualla, mihin kaukaisten keskushallitusten ote ei ole koskaan kunnolla ulottunut tai ollut ainakaan tervetullut. Siten rosvous muutettaisiin huomattavasti vähemmän väkivaltaiseksi lailliseksi bisnekseksi, jossa sopimukset pätevät ja suojeluasioista muodostuu kunniakysymyksiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)