Kassala

Khartumista matkustin jeeppiletkassa itäiseen Kassalaan Eritrean rajan tuntumaan. Tie vie ensin halki Geziran eli al-Jaziran - merkitsee saarta arabiaksi ja sekä Kaksoisvirtainmaassa että Kahden Niilin maassa sillä viitataan myös kahden joen väliin jäävään alueeseen. Sudanissa, kuten Egyptissäkin, lausutaan yleensä j-kirjaimella merkittävä dž- tai ž-äänne tavallisimmin g:nä, joten Džäzīrasta tulee Gezīra ja Džamalista tulee Gamal.

Gezira on Keski-Sudanin vilja-aittaa, täynnä viljavia tasankoja, joita kastellaan Niilin vesillä. Maatalous on varsin pitkälle kehittynyttä. Kiinalaiset ynnä muut ulkomaalaiset investoijat ovat hankkineet täältä Ranskan kokoisia maa-alueita käyttöönsä. Muuten Sudanissa, kuten useimmissa Afrikan maissa, valtio omistaa kaiken maan ja niinpä hallitus päättää, ketkä milloinkin saavat vuokraa vastaan viljellä sitä. Viljelijät eivät saa omistaa omaa maataan, joten heidän kannattaa riistää siitä irti mahdollisimman paljon vuokrakaudellaan. Sosialistinen maanomistuspolitiikka onkin kaikkialla Afrikassa johtanut aavikoitumiseen ja nopeaan maa-alueiden degradaatioon.

Geziran pääkaupunki on Wad Madani, johon vastanaineet nuoretparit tulevat Khartumista viettämään kuherruskuukautta käyskennellen Niilin rannoilla ja puistoissa. Muuten maakunnassa kaikki pyörii hirssin, durran, maissin ja puuvillan ympärillä.

Seuraava maakunta Geziran jälkeen on Gedaref (Qadarif), jonka halki kulkee Atbarajoki, virraten ennen pitkää Niiliin Khartumista pohjoiseen Atbara-nimisen kaupungin kohdalla. Gedarefin läänin pääkaupunki on samanniminen kuin lääni. Atbaran rannalla on maakunnan toinen merkittävämpi paikkakunta, Shuwak. Sekä Gedaref että Shuwak vaikuttivat vilkkailta kauppapaikoilta, joissa on paljon elinkeinoelämää ja runsaasti Eritreasta tullutta väkeä.

Gedarefista haarautuu tie Gallabatiin, joka on samalla rajakaupunki matkalla Etiopiaan ja niin ikään vilkas laillisen ja laittoman rajakaupan keskus. Tie jatkuu sieltä eteenpäin, ylämaille nousten, Gondariin, josta olen kertonut tässä blogissa huhtikuussa.

Shuwakista pohjoiseen tie puolestaan seurailee Atbarajoen laaksoa ja maisemissa vaihtelevat silmänkantamattomiin ulottuvat viljapellot, joiden tarkkoja hallintosuhteita kukaan ei halunnut lähteä kertomaan eivätkä mitkään Afrikassa tavallisesti nähtävät viljelykorporaatioiden kyltit niiden laitoja merkinneet. Joku näitä valtavia viljavaroja hallitsee. Varmaa on, että paikalliset viljelijät saavat pitää vain osan tuloista.

Viljelymaiden lisäksi Itä-Sudanin maisemaa hallitsevat akaasiaa kasvavat puusavannit ja pensaikkomaat, jotka ovat yleisesti ottaen säilyneet paremmin kuin Etiopian puolella, jossa melkein kaikki on hakattu tai ylilaidunnettu. Jokaisessa tuppukylässä joku muisti kertoa, kuinka täällä on joskus maailmanaikaan metsävarojen ja ympäristön hallintaa kehittänyt suomalainen hanke, jossa on ollut mukana sekä yliopistoväkeä että iso suomalainen metsäfirma. Tuntui absurdilta, että Suomi oli niin tunnettu Itä-Sudanin takamailla, vaikka hanke ilmeisesti on loppunut jo aikaa sitten, kun kehitysyhteistyössä on haluttu siirtyä äärimmäiseen keskittämiseen: mahdollisimman paljon mahdollisimman harvoille. Tuntuu kuitenkin hyvältä ajatella, että ehkä suomalaiset ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että akaasiaa on säilynyt ja uudelleen istutettu niinkin paljon. Erityisen hyvä on, että metsityshankkeissa on käytetty afrikkalaisia puulajeja eikä vierasperäistä eukalyptusta.

Vähän väliä aromaiden halki ajettaessa teiden lähellä on kamelien ja vuohien juottopaikkoja, pieniä lampia, jotka olivat keränneet valtavia määriä kahlaajia ja vesilintuja, lähinnä pohjoisesta Euroopan suunnalta tulleita muuttolintuja. Hiljattain on saatu selville, että Sudanin tasangot ovat tärkein talvehtimisalue uhanalaisille keskiaasialaisille lajeille kuten arohyyppä ja kaspiantylli. Niitä on siellä paikoin valtavina kerääntyminä, mutta tämä tekee ne hyvin haavoittuviksi, sillä kokonainen populaatio on helposti yhden metsästysretkikunnan surmattavissa.

Lopulta tie vie Kassalan kaupunkiin (Qasala), joka on samannimisen läänin pääkaupunki Eritrean rajalla. Kassalasta on kotoisin yksi Sudanin omintakeisista ja vaikutusvaltaisista suufilaisista veljeskunnista, Khatmiyya, ja samoin Kassala on tunnettu eritrealaisista yhteyksistään. Siellä on paljon tigren ja tigrinjan puhujia, mutta on epäselvää, missä määrin nämä ovat vanhaa väestöä ja missä määrin viime aikojen valtavien muuttovirtojen tulosta. Joka kuukausi lähes kaksi tuhatta eritrealaista tulee laittomasti rajan yli Sudaniin paremman elämän toivossa. Vain harvat heistä haluavat jäädä Sudaniin, vaan toiveissa välkkyvät rikkaammat arabimaat tai lopulta Eurooppa. Osa ei koskaan pääse perille, sillä salakuljettajien ja muun järjestäytyneen rikollisuuden armoille heittäytyminen ei ole vaaratonta. Tuhannet hukkuvat vuosittain yrittäessään ylittää laittomasti Adeninlahtea tai Välimerta.

Suurin osa alueen vanhasta eritrealaisväestöstä on muslimeja ja osaa sujuvasti arabiaa, kun taas suurin osa uusista tulijoista on ylämailta ja Asmarasta kotoisin olevia kristittyjä, joiden motivaatio opetella arabiaa ei ole kovin korkea. Basaareissa raikaa eritrealainen ja etiopialainen musiikki. Kassalan suq on kuuluisa. Sieltä saa mitä vain, sillä tarjolla on runsain mitoin sekä laillista että laitonta tavaraa. Afrikan sarven salakuljetuskauppa yhdistyy siellä paimentolaisten Punaisenmeren rannikolta salakuljettamiin Arabian tuontitavaroihin. Lisäksi basaareissa myydään omnipresenttiä kiinalaista tuontitavaraa ja länsimaista ruoka-apua, josta suuri osa aina jotenkin kummasti päätyy harmaan talouden markkinoille.

Seudun kantaväestön muodostavat pääosin kaksi paimentolaiskansaa: bežat ja rašaidat. Bežat ovat vanha soturikansa, joka on asuttanut Sudanin Punaisenmeren rannikkoa ja Kassalan seutua iät ajat. Rašaidat taas ovat ilmaantuneet joskus myöhemmin ja heidän sanotaan olleen beduiineja Arabian niemimaan puolelta. Molemmilla oli aiemmin kapinaliikkeet Sudanin keskushallitusta vastaan: Bežakongressi ja Rašaidan vapaat leijonat. Liikkeet liittyivät kuitenkin joitain vuosia sitten saavutettuun rauhansopimukseen, joka rauhoitti huomattavasti Kassalan aluetta.

Kuten Afrikan konflikteissa tavallisesti käy, asiat eivät ole niin yksinkertaisia, vaan bežat ja rašaidat tappelivat myös toisiaan vastaan ja eri ryhmittymistä irtosi sirpaleryhmiä, jotka toimivat milloin Sudanin, milloin Eritrean, milloin Etiopian ja milloin muiden hämärien voimien agentteina. Afrikassa on tapana, että naapurimaat tukevat toistensa alueilla olevia kapinaliikkeitä ja siten ruokkivat konfliktien jatkumista ikuisuuksiin, niin että kukaan ei enää ole täysin varma mistä taistellaan ja kuka olikaan kenenkin liittolainen.

Kassalan näköalaa hallitsevat merkilliset pöytävuoret, Takavuoret, jotka ovat samanlaisia kuin Etiopian puolella Gondarin ympäristössä. Maisemat ovat hienot. Takavuorten lähimpien huippujen juurella on Toteil-niminen paikka, jossa on pyhänä pidetty lähde, lähellä jonkin suufin hauta, ja runsaasti etiopialaista musiikkia soittavia kahviloita, joissa saa etiopialaista - vai pitäisiköhän täällä sanoa eritrealaista - kahvia asianmukaisen naisten tarjoileman seremonian mukaan.

Vuori näyttää olevan samanlainen paikka kaupungin nuorille rentoutua ja seurustella kuin vastaavat vuoret Iranin suurkaupunkien lähellä. Siellä voi nähdä nuorten naisten ja miesten tapaavan toisiaan intiimeissäkin merkeissä ja kaikki tapahtuu ilmeisesti poliisin ja moskeijan katsoessa läpi sormiensa. Kaupungin julkisilla paikoilla ei moinen kävisi.

Vuorella oli vaikuttavia korppikotkayhdyskuntia, mutta kuuluisista paviaaneista ei näkynyt jälkeäkään. Onkohan ne hävitetty vai ovatkohan ne joutuneet väistymään lisääntyneiden ihmismassojen tieltä. Sen sijaan paikalla näyttäytyi pari nokihaukkoja ja ne järjestivät pienen luonnonnäytelmän, kun hämärän laskeutuessa tuhannet lepakot purkautuivat ylhäällä vuorenjyrkänteessä olevasta luolasta. Haukat olivat odottamassa sitä hetkeä. Ilmeisesti muutama lepakko joka ilta kohtaa tässä loppunsa, mutta kun lepakot kaikki säntäävät luolasta yhtä aikaa ja hajaantuvat sitten nopeasti Kassalan yötaivaalle, muutama yksilö on pieni hinta, joka tästä on maksettava.

Khartum

Olin myös Kenian pääkaupungissa Nairobissa, mutta siellä vain yhden yön ja yhden päivän, ja se päivä oli juoksemista kokouksesta toiseen. Ehdin sentään aamuvarhain tarkistaa kahden hotellin puutarhat ja erikoisimpia löytämiäni lintuja olivat afrikankeisarikalastaja ja nuori rosvohaukka.

Olin puolitoista viikkoa Sudanissa. Täytyy sanoa, että odotin paljon pahempaa. Aivan ensiksi on mainittava, että Sudanissa on vaurautta, varmaan suurelta osin öljytuloista, ja se myös näkyy varsinkin Khartumissa mutta muuallakin Sudanissa. Infrastruktuuri ja maatalouskin ovat kehittyneempiä kuin Etiopiassa. Ympäristön osalta on mainittava, että akaasiaa kasvavat puusavannit ovat monin paikoin säilyneet paljon paremmin kuin Etiopiassa. Mutta puhutaanpa ensi alkuun Khartumista, Sudanin pääkaupungista.

Khartumilla on vanhat juuret, mutta se kasvoi pääkaupungiksi vasta Muhammad Alin Egyptin valtakaudella 1800-luvulla. Khartum sijaitsee sopivasti Sinisen ja Valkean Niilin yhtymäkohdassa, jota voi tarkkailla joko keskustan puolelta Mughranin perhepuistosta tai sitten Omdurmanin puolelta Kahden Niilin moskeijasta. Kahden Niilin vedet virtaavat yhteisuomassa hetken aikaa vierekkäin, sekoittumatta.

Kävin Omdurmanissa Mahdin haudalla ja Khalifan synnyintalolla. Mahdi ja hänen seuraajansa Khalifa onnistuivat mahdilaisliikkeen aikana ravisuttamaan perinpohjaisesti koko islamilaista maailmaa ja vieläpä Eurooppaakin. Khartumin valtaus ja Sudanin päätyminen mahdilaisten valtaan pitkäksi ajaksi olivat suuri nöyryytys niin viktoriaaniselle Englannille kuin Egyptille ja Turkin sulttaanillekin. Mahdi ja Khalifa uhosivat marssivansa seuraavaksi Kairoon, Mekkaan, Medinaan ja Konstantinopoliin. Sen sijaan he marssivatkin Etiopian keisaria vastaan, jonka kylläkin voittivat ja surmasivat, mutta heikentyen niin, että pohjoisesta Niiliä myöten taas etelään vyörynyt englantilais-egyptiläinen armeija lopulta kukisti mahdilaiset, niittäen kymmeniätuhansia maahan Maxim-konekivääreillä.

Sattumoisin samalla taistelukentällä Omdurmanissa käytiin myös hiljattain taistelu Darfurista Khartumiin hyökänneitä kapinallisia vastaan.

Länsimaissa elää sellainen käsitys, että Sudania hallitsevat pohjoisen valkoiset arabit, jotka rasistisesti sortavat etelän, Darfurin ja idän mustia afrikkalaisia. Käsitys on varsin hullunkurinen, kun Niilinlaakson arabit pohjoiseen aina nuubialaisten alueille saakka ovat aivan yhtä mustia kuin Darfurin tai Nubavuorten kansat, mustempia kuin idän bežat ja rašaidat ja vain pieni osa väestöstä edustaa ulkonäöltään pohjoisafrikkalaisia rotupiirteitä. Sudan oli aikoinaan Afrikasta Välimeren alueelle suuntautuneen orjakaupan kauttakulkumaa ja Sudania nykyisin hallitsevat Niilinlaakson arabit lienevätkin arabeiksi kasvatettujen afrikkalaisten orjien jälkeläisiä.

Tai voi olla, että sudanilaiset arabit polveutuvat suhteellisen pienistä joukoista valloittajina saapuneita arabeja, mutta valloittajat koostuvat yleensä nuorista sinkkumiehistä, jotka paikoilleen asettuessaan ottavat paikallisia vaimoja ja niinpä mitokondriaalinen geeniperimä tulee äideiltä. Joka tapauksessa Sudanin kohdalla on suorastaan koomista puhua rasismista tai roduista, kun alue on kautta aikojen ollut erittäin voimakkaiden muuttoliikkeiden ja erisuuntaisten valloitusretkien temmellyskenttää.

Tiesittekö, että Sudanissa on enemmän pyramideja kuin Egyptissä? Sudanin alueelle nimittäin sijoittuvat muinaiset Kushin ja Meroen valtakunnat, jotka jatkoivat muinaisen Egyptin kulttuurisia ja uskonnollisia perinteitä sellaisinakin aikoina, jolloin varsinainen Egypti oli tilapäisesti milloin hyksojen, milloin assyrialaisten vallassa. Meroviittien imperiumi Sudanissa oli vielä roomalaisajalla itsenäinen imperiumi, Rooman eteläinen ja Etiopian pohjoinen naapuri. Nykyisin unohduksiin tuntuu painuneen myös Sudanin merkittävä kristillinen kausi, kun koptilaisuuteen kääntyneet nuubialaiset hallitsivat alueella kolmea kuningaskuntaa ennen kuin arabivalloittajat saapuivat Egyptistä käsin ja suufilaiset veljeskunnat käännyttivät vähitellen nuubialaiset islamiin.

Sudan on ollut islamilaisesta vallankumouksestaan vuonna 1989 lähtien yksi maailman kolmesta valtiosta, jossa islamistit ovat virallisesti islamilaisen vallankumouksen kautta saaneet vallan. Ne toiset kaksi olivat Iran vuodesta 1979 sekä Afganistan Talibanin valtakaudella 1995-2001. Kuitenkin jo 1990-luvun puolivälissä Sudanin islamismi väljähtyi yleiseksi autoritääriseksi sotilasvallaksi ja Hasan at-Turabi joutui epäsuosioon.

Islamilainen säännöstö on Sudanissa yhä tiukempaa kuin monessa muussa arabimaassa, muttei sittenkään kovin ahdasmielistä. Vaikka suurin osa naisista näytti käyttävän huivia, he käyttivät vain varsin vapaamielisiä huiveja, enkä puolentoista viikon aikana nähnyt ainuttakaan burkhaa. Eurooppalaisilta naisilta ei vaadittu huivin pitämistä. Alkoholia ei virallisesti saa Sudanissa, mutta asioista perillä olevat tiesivät, mistä pimeää arrakkia ja eritrealaisten salakuljettamaa viinaa ja olutta sai. Vesipiippukin on virallisesti kielletty, mutta vain virallisesti.

Vaikka Sudan on virallisesti islamistinen ja wahhabilaiset moskeijat loistavat valkeuttaan, suufilaiset veljeskunnat näkyvät ja kuuluvat kaikkialla erittäin selvästi. Eri veljeskunnilla on erivärisiä moskeijoita: sinisiä, vihreitä, kellanruskeita ja niin edelleen. Qadirilaiset ovat levinneet koko Sudaniin ja omintakeiset tifanilaiset ja khatmilaiset ovat peräti keskittyneet juuri Sudaniin. Pyörivät dervissit pitävät transsitanssejaan joka perjantai auringonlaskun aikaan Omdurmanissa.

Khartumissa on miljoonia kristittyjä. Heistä jotkut kuuluvat pieneen egyptiläis-koptilaiseen yläluokkaan, mutta suurin osa on Etelä-Sudanista, Etiopiasta ja Eritreasta tulleita köyhiä laittomia siirtolaisia ja pakolaisia, jotka kansoittavat alimpia ja huonoiten palkattuja ammatteja pääkaupungissa sekä yrittävät kerätä pimeillä töillä rahaa matkustaakseen salakuljettajien mukana eteenpäin Egyptiin, Libyaan ja kohti parempaa elämää, jonka uskovat löytyvän Persianlahdelta tai Euroopasta. Sudan on valtava kauttakulkumaa. Antiikin, keskiajan ja vielä 1800-luvun aikana sitä kautta kulki miljoonia orjia pohjoisille leveysasteille. Nyt sitä kautta kulkee ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti haluavat ala-arvoisiin töihin Eurooppaan ja arabimaihin.

Darfur on pikkuhiljaa rauhoittumassa mutta Etelä-Sudan taas kiihtyvässä määrin epävakautumassa, kun eteläsudanilaiset ovat jälleen alkaneet sotia toisiaan vastaan. Rauhansopimuksen jälkeen Etelä-Sudan on ollut käytännössä itsenäinen valtio. Entinen kapinapuolue pitää siellä nyt samantapaista yksinvaltaa kuin pohjoisen valtapuolue Khartumissa ja muiden etnisten ryhmien suuttumus Sudanin kansanvapautuspuoluetta hallitsevia etnisiä dinkoja vastaan on lisääntynyt. Samaan aikaan kansanvapautuspuolue osallistuu hallitukseen ja öljyrahojen jakamiseen Khartumissa, mutta öljyvarat ovat kummallisesti kadonneet ja Etelä-Sudan edelleen jäänyt rakentamatta, kansa ruokkimatta ja kansainvälisten humanitääristen avunantajien varaan. Afrikan pahimpia riistäjiä ovat jälleen kerran omat vallanpitäjät.

Kaiken huipuksi jälleen nostaa päätään jo monta kertaa lyödyksi uskottu piru: Pohjois-Ugandasta lähtöisin oleva Herran vastarinta-armeija, joka pitää itseään kristillisenä, mutta soveltaa merkillistä Raamatun tulkintaansa muun muassa ryöstämällä, raiskaamalla, pakkovärväämällä lapsia pahamaineisiin nuorisoarmeijoihinsa ja katkomalla viidakkoveitsin käsiä ja jalkoja vastustelijoilta. Nykyisin Herran vastarinta-armeijan johtajan uskotaan piileksivän Keski-Afrikan tasavallan alueella. Sieltä ja Kongosta käsin joukkio tekee iskuja Etelä-Sudaniin - aina sattumalta samana tai seuraavana päivänä kun jokin kylä on saanut humanitäärisen avustuslastin. Viidakkorumpu toimii.

Boston

Olen aika lailla jäljessä blogini kanssa, mutta mitä tehdä kun viimeiset kolme viikkoa olen ollut jälleen tien päällä pysyvästi. Amerikasta paluun jälkeen ensin Suomessa, sitten kahdesti Genevessä, sitten taas Suomessa, sitten Keniassa ja Sudanissa.

Joka tapauksessa, matkani Bostoniin oli monen asian summa. Näytti yhtäkkiä siltä, että suuri määrä Beirutissa tuntemiani ihmisiä oli toisistaan riippumatta samanaikaisesti Bostonissa ja sen rinnakkaiskaupungissa Cambridgessä, jossa Harvardin yliopisto sijaitsee. Tämä oli toinen kerta kun olen viettänyt aikaa Bostonissa ja jälleen se oli yhtä akateemisissa piireissä, vaikkakin eri ihmiset tällä kertaa. Harvardin lisäksi vierailin myös Tuftsin yliopistossa ja Massachusettsin yliopistossa. Bostonin alue on melkoinen akateemisen erinomaisuuden keskittymä.

Paitsi yliopistoelämästä, Boston on tunnettu irlantilaisista ja puolalaisista, jotka molemmat ovat miehittäneet kaupunkia sankoin joukoin. Siellä on erinomainen pubielämä ja kirjakauppoja, joissa voisi viettää kokonaisia päiviä. Erinomaisia ravintoloita ja museoita, panimoita ja merellisiä ympäristöjä.

Metroasemalla vanhempi rouvashenkilö havaitsi eräässä vaatekappaleessani leijonatunnuksen ja ilmoittautui suomalaiseksi, joka tosin oli elänyt suurimman osan elämästään Bostonissa. Tuftsin lähistöllä taas seisoin kahden kontaktini kanssa risteyksessä, kun äkkiä vastaan tuli tuttuja Beirutin amerikkalaisesta yliopistosta. Eivätkä yhteensattumat siihen jääneet, sillä paluumatkalla Chicagoon lentokoneessakin viereisessä penkissä istui sattumoisin tuttu Beirutin ajoilta, matkalla Chicagossa pidettävään Iran-konferenssiin.

Nobelin rauhanpalkinnon antaminen Obamalle ei ollut mikään kovin fiksu veto. Näyttää siltä, että Nobel-komitealla on kihahtanut jokin päähän niin että kuvittelevat voivansa palkinnoilla etukäteisesti määrätä Yhdysvaltain presidentin tulevaa politiikkaa ja samalla näpäyttää edellistä presidenttiä. Obama on varmaan ihan hyvä jätkä, mutta olisi nyt kuitenkin kannattanut odottaa ensin, että hän olisi ehtinyt jotain saada aikaankin. Vasta kahdeksan kuukautta virassa, ja kuten kuka tahansa Yhdysvaltain presidentti, Obamakin on toistaiseksi saanut aikaan vasta linjapuheita. Miksei voitu odottaa kolmea vuotta, jolloin Obama olisi ehkä ehtinyt saada aikaan oikeita saavutuksia rauhan saralla?

Nyt palkittiin pelkistä mielikuvista ja eurooppalaisten turhautumisesta Bushiin, ja tällainen ei ole hyväksi ei Obamalle eikä Nobel-palkinnon maineelle. Kaiken huipuksi Obama tulee varmasti joutumaan vielä useisiin vaikeisiin haasteisiin, jotka myös edellyttävät sotilaallisten keinojen käyttöä.

On tietysti huhuja, että Obama olisi kulissien takana tehnyt jotain merkittävää. On vaikea uskoa, että häntä olisi palkittu puolustuksellisen ohjuskilpihankkeen peruuttamisesta ja siten Venäjän aggressiiviselle ulkopolitiikalle annetusta myönnytyksestä, joka lisää epävakautta Euroopan itälaidalla. Palestiinan ja Iranin suhteen Obama ei ole saanut aikaan ihmeitä - jos hän siihen tulevaisuudessa pystyy, se kyllä sitten olisikin palkinnon arvoinen, mutta eihän samaa henkilöä sitten enää voi palkita.

Jäljelle jää siis lähinnä kaksi merkittävää kiistakysymystä, joissa Obama on ollut kulissien takana aktiivinen, mutta joita eurooppalaiset ovat tuskin huomanneet. Ensinnäkin Obama on jatkanut Bushin aloittamia pyrkimyksiä saada aikaan liennytystä Intian ja Pakistanin välille. Toiseksi, Obama oli aktiivinen yrityksissä saada Turkki ja Armenia normalisoimaan välejään. Molemmissa tapauksissa rauhanpalkinto on kuitenkin räikeästi ennenaikainen niin kauan kuin Kashmirin ja Karabahin ruutitynnyrit pysyvät pattitilanteissaan.

Mutta nyt on jo aika saada Amerikka pois alta tämän blogin agendalla ja siirtyä seuraavaksi Afrikkaan. Kunhan ajatukset kaiken viime viikolla koetun jälkeen hieman kasautuvat ja tiivistyvät...

Lippujen tarkastus

Genevessä on koko viikko ollut kesäistä. Suurin osa ajasta on tosin mennyt sisätiloissa kokouksissa, mutta olen ehtinyt myös kävellä kaupungilla eri puolille, kulkea Genevejärven ja Rhônen rantoja pitkin pitkällekin keskustasta ja tietysti milloin lounastaa ja milloin illallistaa ravintoloissa: espanjalaisessa, portugalilaisessa, libanonilaisessa, korealaisesssa...

Geneven ratikoissa ei ilmeisesti tarkastuksia tehdä kovin taajaan tai sitten ihmiset ovat muuten vain epärehellisiä, mikä on omituista kun Sveitsistä on kyse, mutta toisaalta Geneve on monissa muissakin asioissa ranskalaisen epälooginen ja leväperäinen verrattuna varsinais-Sveitsiin. Ensin todisti muuan kollegani tapausta, jossa suuri somaliperhe - useampia miehiä, naisia ja kymmenisen lasta - oli ahtautumassa raitiovaunuun, mutta havaittuaan tarkastajien tulon alkoi perheen parissa valtava hälinä ja ahtautuminen ulos raitiovaunusta, missä ironista kyllä tarkastajat lopulta auttoivat.

Tänään taas tuli vastaan tarkastus ratikassa, jolla itse matkustin ja lähes puolet vaununi matkustajista oli ilman lippua. Kaikki liputta olevat olivat habitukseltaan vauraanpuoleisia nuorehkoja jakkupukunaisia, ja kaikki alkoivat tietysti heti hirveän puheenpulputuksen ja selitysten tulvan, koska katsoivat kaikki olevansa niin erikoisia tapauksia, että heidän ei nyt ainakaan tarvitse mitään tarkastusmaksua maksaa. Tarkastajat saivat lopulta muut paitsi yhden jakkupukunaisen nielemään sakkolappunsa. Tämä yksi oli puolisen tuntia muiden matkustajien kärsimykseksi huutanut ja selittänyt sujuvalla ranskalla omaa tärkeyttään, mutta sitten kun piti lähteä aseman poliisille asiaa selvittämään, hän menettikin kokonaan ranskan kielen taitonsa ja väitti olevansa ulkomainen turisti. Oli ilmeistä, että valehteli.

Surullisinta tässä on, että nämä jakkupukunaiset olivat todennäköisesti kaikki töissä joko YK:n organisaatioissa tai pankeissa. Molemmissa tapauksissa he ovat ihmisiä, jotka liikuttelevat suuria määriä muiden ihmisten rahaa. He olivat myös kaikki todennäköisesti erittäin hyvätuloisia. On vastenmielistä, että tällaisessa asemassa olevat ihmiset katsovat olevansa oikeutettuja matkustamaan julkisissa kulkuneuvoissa ilman lippua, joka maksaa alle kaksi euroa. Sellaisesta ei tule kuin vihaiseksi.

Genevejärvi on kuuluisa suurista talvehtivista vesilintumääristä. Nyt niitä ei järvellä ainakaan vielä näkynyt. Vasta silkkiuikkuja oli isoina kerääntyminä ja niiden lisäksi paikallisia ympärivuotisia lajeja kuten sinisorsia, nokikanoja ja kyhmyjoutsenia. Muutama isokoskelo ja punapäänarsku. Merimetsoilla oli ilmeisesti meneillään läpimuuttoa.

Chicago

Olen jälleen Genevessä ja on jo korkea aika kirjoittaa Chicagosta. Chicago on kiistatta Yhdysvaltain tärkeimpiä kaupunkeja ja eräänlainen Keskilännen sekä Suurten Järvien alueen pääkaupunki. Silti vielä itää. Nykyisin se on tainnut kaupunkien suuruusjärjestyksessä tippua kolmannelle sijalle New Yorkin ja Los Angelesin jälkeen. Kuitenkin vielä 1800-luvun vaihduttua 1900-luvuksi Chicago oli New Yorkin kilpailija "tulevaisuuden kaupunkina" tai "maailmankaupunkina". Maailman ensimmäiset pilvenpiirtäjät rakennettiin Chicagoon ja rakentaminen jatkui ja jatkui niin että aivan näihin päiviin saakka Sears Tower, jonka nimeksi hiljattain muuttui uuden haltijayrityksen mukaan Willis Tower, oli maailman korkein rakennus.

Chicago oli amerikkalaisen kapitalismin kehtoja mutta samalla myös amerikkalaisen sosialismin kehto. Siellä on tahkottu rahaa ja tehty työtä vuosikymmeniä ja merkittävä osa amerikkalaisesta strategisesta teollisuudesta sijoittuu Suurten Järvien alueelle. Samalla Chicago on ollut erilaisten kaupunkisuunnittelun uusien tuulien kokeilukenttä, usein aikaansa edellä, kuten esimerkiksi sosiaalisessa suunnittelussa ja viherrakentamisessa. Erilaisista suuntauksista on jäänyt jäljelle sekä menestystarinoita että vähemmän menestyksekkäitä ja mielellään unohdettuja hankkeita.

Chicagon yliopisto, jonka kampus leviää Oxfordin mallin mukaan rakennettuina goottilaisina palatseina Hyde Parkin kaupunginosassa keskustasta etelään, on tuottanut maailmalle enemmän nobelisteja kuin mikään muu yliopisto. Siellä sijaitsevat Fermin laboratoriot, joissa tehtiin maailman ensimmäinen hallittu atominhalkaisukoe. Myöhemmin chicagolaiset fysiikan opiskelijat saivat aikaan kansallisten turvallisuusviranomaisten paniikin rakennettuaan tiedekilpailuun oman ydinreaktorinsa yliopistokursseilta saaduilla opeilla. Epäilemättä he saivat myöhemmin allekirjoittaa vaitiolositoumuksia ja muuta mukavaa.

Myös taloustieteissä Chicagon yliopisto on aikoja ollut merkittävä uranuurtaja, joka ei ole kaihtanut älyllisesti rehellistä keskustelua. Siellä ovat vaikuttaneet sellaiset merkittävät ja hyvin erilaiset taloustieteilijät kuin Milton Friedman ja Amartya Sen, nobelisteja molemmat. Myös Yhdysvaltain uusimman presidentin Barack Obaman tausta on Chicagon talous- ja yhteiskuntatieteiden akateemisessa ilmapiirissä.

Teologisen seminaarin päärakennuksen kellarissa on erinomainen akateeminen kirjakauppa, legendan maineessa, ja joidenkin mukaan Amerikan ellei maailman paras. Kirjojen tieteellinen tai keskustelullinen merkitys arvioidaan huipputieteilijöistä muodostuvin raadein, jotka määräävät kirjojen paikan. Parhaat pääsevät keskuspöydälle, jonka ympärillä opiskelijat parveilevat. Lähellä on ravintola, joka oli Obaman kantapaikka. Chicagon yliopiston Orientaalinen instituutti museoineen on tunnettu muinaisten Egyptin, Assyrian, Babylonian, Persian ja muiden itämaiden valtakuntien kokoelmista ja Indiana Jonesin esikuva työskenteli aikoinaan professorina täällä.

Chicagon keskusta on pilvenpiirtäjien, lasin ja metallin maailmaa ja helposti käveltävissä. Kapitalistiset rakennukset ja kaikkialla liehuvat Amerikan liput ovat seesteisiä ja kauniita. Kieltolain aikaisten gangsterisotien maineeseen verrattuna nykyinen Chicago on hämmästyttävän avoin ja turvallinen kaupunki. Siivousta on tehty, koska osa chicagolaisista kontakteistani muistaa vielä lapsuudestaan ajan, jolloin nykyisin suosittu ostosalue Loop oli rikollisuuden johdosta no-go-aluetta. Chicagosta löytyy erinomaisia museoita ja ravintoloita, niin kuin tietysti voi arvatakin. Rantabulevardeja ja puistoja hallitsevat näkymät Michiganjärvelle, joka on yksi maailman suurimmista järvistä.

Keskustan laidoilla on runsaasti etnisiä alueita. Chicagosta löytyy tietysti mustien ja meksikolaisten kortteleita, mutta myös omia alueita, joilla on historialliset leimansa eri siirtolaisryhmistä: On ruotsalainen kaupunginosa Andersonville, johon on pystytetty ruotsalaisia kulttuuritaloja ja Taalainmaan hevosia. On kreikkalaisten ja romanialaisten suosima kreikkalaiskatolinen alue. On italialaisten, arabien ja slaavien alueita. Pohjois-Chicagosta löytyy Amerikan suurin iranilaisperäisen ja islamista erkautuneen baha'i-uskonnon temppeli.

Chicago oli aikoinaan amerikkalaisen neekerikulttuurin kehittymisen kehtoja. Sinne virtasi orjuuden lopettamisen jälkeen runsaasti uutta tulevaisuutta etsiviä mustia etelävaltioista ja heidän muassaan kehittyi jazz, josta Chicago yhäkin on tunnettu. On paikkoja, joissa edelleen aistii 20-30-lukujen tunnelmaa.

Toisaalta eteläisten kaupunginosien pikimustissa kortteleissa on nyttemmin si'innyt vankiloista rekrytoiva mustien islamistien liike, Islamin kansakunta, jolla on moskeija aiemmin ortodoksisella alueella, josta valkoiset ovat pääosin muuttaneet pois.

Kävin myös kontaktien kanssa persialaisessa ravintolassa ja sen jälkeen egyptiläisessä vesipiippupaikassa, jossa ei tarjoiltu alkoholia, arabimiehet pelasivat backgammonia, joivat teetä ja polttivat shishaa, puhuen matalalla äänellä, mutta toisaalta paikassa oli myös tarjoilijoina kauniita venäläisiä ja ukrainalaisia tyttöjä. Vähän paikan ulkopuolella oli helppo havaita ryhmä Muslimiveljeskunnan edustajia, ilmeisesti lähinnä egyptiläisiä ja sudanilaisia. Jotkut poliittiset kuppikunnat vain loistavat olemuksellaan sadan metrin päähän.

Tästä tuli mieleen pitkin poikin Illinois'n ja Indianan seutuja ajellessa, että kaikesta hysteriasta huolimatta Amerikka on yhä varsin viaton, sinisilmäinen kulttuuri. Ihmiset uskovat suuren vapauden ja moninaisuuden maailmaan eikä Amerikassa ilmenevä rasismi ole yhtä kategorista ja ilkeää kuin Euroopassa. Kaikilla, ehkä intiaaneja lukuun ottamatta, on siirtolaistausta, ja kun ryhmiä on aina niin monia, ei pääse syntymään jyrkkiä jakoja kahteen tai kolmeen leiriin, eikä toisaalta kukaan pienistä ryhmistä tunne itseään täysin eristetyksi, kun ympärillä on aina suuri moninaisuus muita pienryhmiä. Kaikki kukat saavat kukkia, vaikka rajatkin ovat tietysti olemassa.

Eurooppalaisten on amerikkalaisten terrorisminvastaista sotaa parjatessaan hyvä muistaa, että yhtään ainoata terrori-iskua ei syyskuun yhdennentoista jälkeen ole onnistuttu tekemään Yhdysvaltain maaperällä. Se ei varmastikaan johdu siitä, etteivätkö jotkut ihmiset haluaisi iskeä juuri Amerikkaa vastaan. Esimerkiksi Suurten Järvien alueella suuret määrät öljynjalostamoita ja jopa strategisen tärkeitä avaruusteknologian tehtaita on helposti saavutettavissa ja singon etäisyyden päässä valtateistä. Amerikka on haavoittuva ja täynnä kohteita sille, joka ei kaihda väkivaltaa.

Nefriittirukoushelmet

Ennen kuin jatkan kirjoituksia Amerikasta, on mainittava, että viime viikolla kävin jälleen Genevessä ja tulen sinne taas ensi viikollakin menemään. Syyskuu on vuoden kiireisintä aikaa, juoksemista paikasta toiseen ja turhautumista kiirehtimiseen. Aika loppuu koko ajan käsistä ja kaikki se, mikä piti kiireellä tehdä, muuttuu saman tien valmistuttuaan turhaksi, ikään kuin pyyhkiytyy ohi. Tällaisina aikoina ei mitään tärkeää tule tehdyksi. Käsitelläänpä vaihteeksi hieman kirjallisuutta.

Jokin aika sitten luin loppuun Boris Akuninin novellikokoelman Nefriittirukoushelmet, vai pitäisikö se kääntää Jaderukoushelmet (viroksi Nefriitpalvehelmed). Se tilkitsee aukkokohtia Akuninin sankarin Fandorinin elämästä 1800-luvun loppuaikoina vyöryttäen eteen pienempiä ja hieman suurempia tarinoita, jotka sijoittuvat Moskovaan, Venäjän provinsseihin, Japaniin, Amerikkaan, Englantiin ja Ranskaan.

Suoraan sanottuna tämä kirja oli jonkinmoinen pettymys. Akunin ratsasti Fandorinin maneereilla ja tarinat saivat christiemäisen kaavamaisia piirteitä. Kuin mikä tahansa Poirot-kokoelma. Kirjan ideana oli, että kukin tarina on kirjoitettu jonkun dekkarien klassikon tyyliin, pastissiksi. Monen kohdalla tämä on kuitenkin jäänyt ideoiden, elementtien ja viittausten asteelle. Parissa paikoin hieman lapsellisella tasolla, toisaalla oivaltavammin.

Tulee kysyneeksi itseltään, että jos jopa kosmopoliitti Grigori Tškhartišvili (Akunin) on länsimaiden kulttuurin detaljien suhteen tällainen, onko Venäjä vielä epäeurooppalaisempi kuin oli luultu. Näyttää kuin Akunin olisi tarkoittanut Amerikan-seikkailut sekä kohtaamisen Sherlock Holmesin ja Arsène Lupinin kanssa kovinkin nerokkaiksi, mutta ne ovat minusta huonoimmin onnistuneita tähän astisista Akuninilta lukemistani tarinoista, eikä pelkästään Lännen detaljien puutteellisen ymmärtämisen vaan myös tarinoiden loogisten epäjohdonmukaisuuksien vuoksi. Näistä tarinoista paljastuu se häkellyttävä seikka, että Akunin ei ehkä tarinoita kirjoittaessaan ole miettinyt niitä loppuun saakka, lyhyitäkään, vaan loppua kohti tulee aiempien vaiheiden kanssa pienissä mutta sitäkin kiusallisemmissa yksityiskohdissa epäjohdonmukaisia ratkaisuja, vaikka aiemmasta kuultaa selvästi toinen looginen ratkaisu.

Kirjan tarinoihin mahtuu sentään kohtuullisen hyvä aloitusjuttu Shigumo sekä yksi varsinainen helmi, Maailmanlopun edellä vai mikä sen nimi olikaan. Tämä jälkimmäinen pelasti koko kirjan. Siinä Fandorin on pitkien Lännessä vietettyjen vuosien jälkeen palannut Venäjälle ja liittynyt retkikuntaan, jonka tarkoitus on tehdä suurta edistyksellistä väestönlaskentaa vanhauskoisten kylissä jossain provinssissa, joka ehkä on kuvitteellinen. Tässä tarinassa päästään taas Akuninin omimpaan tunnelmaan ja symboliikkaan. Tarina onkin tarkoitettu Umberto Econ pastissiksi.

Olen kuullut, että Timanttivankkuri olisi erinomainen. Mutta Tornin vangin jälkeen tarvitaan ensin tauko Akuninista ja olenkin jo keskellä Jan Guilloun lupaavalta vaikuttavan Madame Terrorin lukemista ruotsiksi. Kirja löytyy kirjakaupoista myös suomennettuna.

Lucrezia ja Gary

Chesterton, Indiana. Minulla ei ole tästä paikasta paljonkaan sanottavaa. Tavallinen amerikkalainen pikkukaupunki, jossa on kylänraitti, kauppoja, pubeja ja niin edelleen. Mutta se on mainittava, että kaupungin paras italialainen ravintola on nimeltään Lucrezia ja siellä on vieläpä kuva Lucrezia Borgiasta. Tämä on varsin hämmentävää. Kun sitten lukee tekstistä, että kuka tämä henkilö oli, niin siellä kerrotaan, kuinka Lucrezia oli merkittävä renessanssiruhtinatar, taiteiden suosija ja nimetty erään siveän pyhimyksen mukaan.

Mutta ravintolan esitteessä ei mainita sanallaakaan, mistä Lucrezia Borgia tuli erityisen tunnetuksi: hänen aviomiehensä kuolivat taajaan ruokamyrkytykseen, minkä jälkeen Borgian suku sai heidän maansa ja palatsinsa haltuunsa. Lucrezian isä oli tunnetusti paavi Aleksanteri VI, vaikka eihän paaveilla pitäisi olla poikia ja tyttäriä. Paavin poika ja Lucrezian veli oli kuuluisa sotapäällikkö Cesare Borgia, jonka avulla Kirkkovaltio laajensi merkittävästi alueitaan Italiassa. Suvun alamäki alkoi, kun Borgiat saivat maistaa omaa lääkettään ja paavi myrkytettiin, Cesarekin myrkytettiin, jäi henkiin, mutta heitettiin sittemmin uuden paavin Julius II:n toimesta vankilaan, lähti maanpakoon Espanjaan ja kuoli Navarran kuninkaan joukoissa eräässä taistelussa.

Vielä Indianan puolella hieman ennen Chicagoa on kaupunki nimeltä Gary, josta oli kotoisin Michael Jacksonin perhe. Kaupunki tekee terästä. Siellä kokeiltiin aikanaan erityistä sosialistis-tyyppistä yhteiskuntasuunnittelua ja rakennettiin ultramodernistisia rakennuksia. Työläisten sosiaalietuisuudet olivat kaupungissa legendaarisen hyvällä tolalla. Teollisuus kuitenkin taantui ja kaupunki veti puoleensa vääränlaisia elementtejä. Se vajosi välillä Amerikan synkimpiin rikollislukuihin ja jengisodat riehuivat sen kaduilla. Keskiluokka muutti sankoin joukoin pois. Edelleen kaupunki on poikkeuksellisen neekerivaltainen, 84 % asukkaista ollessa mustia. Kaupunki on prosentuaalisesti Amerikan afroamerikkalaisin yli sadantuhannen asukkaan kaupunki.