perjantai 26. huhtikuuta 2013

Jaipur

Kabulissa viimeaikaiset rankkasateet ja raekuurot (ns. pudotuskeli) aiheuttivat runsaan lintulaskeuman puutarhojen puihin ja pensaisiin. Omalla minimaalisella pihallani oli yhtäaikaisesti sinirinta, lukuisia tiltaltteja, idänuunilintuja ja hernekerttuja sekä toistakymmentä kashmirinuunilintua, ja yli lensi lisäksi nuolihaukka.

Palataanpa kuitenkin takaisin tauolla olleeseen Intian matkakertomukseen. Sariskasta pääsimme Jaipuriin, joka on Rajasthanin osavaltion pääkaupunki ja suurin kaupunki. Jaipur on vasta kymmenenneksi suurin koko Intian kaupungeista. Väestöstä 77 % on hinduja, 17 % muslimeja ja pienempiä osuuksia muiden uskontokuntien edustajia.

Intialaisittain kaupunki on melko uusi, sillä Amberin maharadža perusti sen "vasta" vuonna 1727. Nykyisin se on yli kolmen miljoonan asukkaan metropoli ja erittäin tärkeä kaupallinen keskus, jonka loputtomiin jatkuvia basaareja pidetään maan vilkkaimpiin kuuluvina. Turistit tuntevat Jaipurin "vaaleanpunaisena kaupunkina" sen vanhaakaupunkia dominoivien punaisten talojen vuoksi. Jaipur on niin ikään tunnettu useista näyttävistä palatseista. Kaupungista löytyy kahdeksan yliopistoa ja metrokin on rakenteilla.

Vanhankaupungin basaarikadut ovat sangen orientaalisia. Liikenne on kaoottista, ihmismassat tiheitä ja joukossa puikkelehtivat lehmät ja apinat. Uudenkaupungin puolella on länsimaistyylisiä ostareita, kahviloita, ravintoloita ja baarejakin. Löysin kirjakaupasta Rudyard Kiplingin kolmiosaisen Rajasthanin tarinoita jollain alle eurolla koko nivaska.

Otimme Jaipurista yksityisen firman yöbussin Bikaneriin, Rajasthanin aavikkoisiin länsiosiin. Opaskirjat jostain syystä hypettävät Intian rautateitä, mutta junaliput on aina varattava vähintään vuorokautta ennen matkaa ja toiminta on muutenkin rasittavaa, kuten saimme myöhemmin Bikanerista Delhiin palatessamme havaita. Meille myytiin ulkomaalaisluukusta huolimatta rahvaan vaunuun lippu - olot olisivat olleet kuin karjavaunussa ilman minkäänlaista suojaa lukuisien tuijotukselta ja kerjäämiseltä. Lisäksi kaikkien matkustajien nimet, passinumerot ja iät paljastettiin junan vaunuihin liimatuilla paperilistoilla, jotta varmasti mahdolliset varkaat ja kerjäläiset tietäisivät ulkomaalaisten vaunussa olemisesta. Jouduimme vaihtamaan ykkösluokkaan, jossa sai sentään verhot, mutta hinta tuli paljon kalliimmaksi kuin yksityisessä yöbussissa ja bussissa nukkumakoppi oli suljettu verhoa paremmalla liukuovella.

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Bostonin pommimiehet

Muutama huomio Tsarnajevin veljesten tapaukseen. Pidempään analyysiin ei ole tässä yhteydessä aikaa. Kehotan lukemaan emigranttien Mairbek Vatšagajev ja Valeri Dzutsev kirjoittamat kriittiset huomiot tutkimuslaitos Jamestown-säätiön sivuilta, sekä al-Jazirassa ilmestyneen Sarah Kendziorin artikkelin median kiireestä etsiä tekojen motiivia epäiltyjen etnisestä taustasta. Kaikissa kolmessa artikkelissa on mielenkiintoisia huomioita, joita on turha etsiä valtavirtamedian toinen toistaan kopioivasta epäjohdonmukaisesta hötöstä.

Iskujen jälkeen, kun media ja nettisalapoliisit levittelivät maailmalle sittemmin viattomiksi osoittautuneiden 17-vuotiaan marokkolaistaustaisen juoksijan ja kadonneen intialaistaustaisen opiskelijan yksityistietoja, kansainväliset yleiset syyt eivät vielä olleet aktivoituneet suureen propagandakampanjaan. Tosin Kreml huomasi kyllä tarjota apuaan Valkoiselle talolle jo ennen kuin taikasanaa oli tutkinnassa edes mainittu.

Heti, kun taikasana tšetšeeni mainittiin, maailma riehaantui ja uutisoinnista katosi se vähäkin järki, joka oli suunnannut kritiikkiä pahimpia yleistyksiä ja ylilyöntejä islamofobista ja muuten vain tunnekuohuista kirjoitteluja kohtaan. Tšetšeenit olivat kaikille sopivan pieni ja tuntematon vihollinen, jota sopi vihata ja demonisoida estoitta, kunhan ei sekoittanut tšekkeihin. Myyttisten tšetšeenien metsästykseen yhtyivät tunnetut islam-apologeetikotkin, ilmeisesti huojentuneina siitä, että arabit ja afgaanit voitiin jättää laskuista. Tamerlan Tsarnajev oli saanut nimensä "verenhimoisen sotapäällikön" mukaan - väliäkö tuolla, että Timur Lenk oli keskiaasialainen, koska mediassa Kirgisistan ja Kazakstan katsottiin osaksi samaa "monimutkaista Kaukasian aluetta" kuin Tšetšenia.

Media kierrätti kuluneita myyttejä Kaukasian verenhimoisista villeistä ja CNN löysi Tamerlan Tsarnajevin Youtube-tililtä epäilyttävän islamistisen videon, jossa poseerataan latinalaisin kirjaimin kirjoitetuissa Marat Kavkaz -paidoissa. Kuulostaa enemmän jalkapallojoukkueelta kuin terroristiryhmältä, mutta kukapa niitä enää erottaisi. Taustalle on sentään asetettu musta shahada-lippu. Tamerlanin someen linkittämät videot riittivät osoitukseksi "terroristiyhteyksistä", vaikka samanlaisia videoita linkittelevät tileilleen terrorismintutkijat sekä tietysti islamofobit ja maahanmuuttokriitikot.

Veljesten Facebook-tilit katosivat eetteristä jo ennen kuin heidän nimensä oli annettu epäiltyinä julkisuuteen. Sen sijaan Google-yhtiön omistamat Youtube- ja Twitter-tilit säilyivät eetterissä päiväkausia kaiken kansan luettavina, ja saattavat olla luettavissa vieläkin.

Vanhempi veli oli mediatietojen mukaan profiililtaan selvästi islamilaisempi kuin pikkuveljensä. Tamerlan oli innokas amatöörinyrkkeilijä, saanut tuomion tyttöystävänsä pahoinpitelystä ja hankkiutunut sanaharkkaan paikallisen moskeijan väen kanssa näiden kehdattua verrata profeetta Muhammedia mustien oikeustaistelijaan Martin Luther Kingiin. Pikaluvulla ei selvinnyt, miksi vertaus oli loukannut vanhempaa Tsarnajeviä, mutta amerikkalaiseen yleisöön tarinalla lienee tunteenomainen vaikutus.

Nuoremman veljen Džoharin Twitter-tili oli varsin mielenkiintoinen luettava. Mielenkiintoinen siksi, että islamilainen vaikutus rajoittui rauhantervehdykseen ja pariin yleisfilosofiseen sitaattiin. Luin pari ensimmäistä sivua Džoharin twiittejä eikä niistä löytynyt mitään, mikä olisi viitannut jihadistiseen ideologiaan. Teiniangstia oli senkin edestä, mutta kaikki englanniksi, ei edes millään eksoottisella "rättipääkielellä". Džoharin nikki netissä oli J-tsar, jossa J viitannee Džohariin ja loppuosa tsaariin. Vaikuttaa erikoiselta nimimerkkivalinnalta, jos kyseessä olisi venäläistä imperialismia vastustava "tribaali".

Mediassa haastatellut Džoharin kaverit ja opiskelutoverit kertoivat hänen olleen varsin tavallinen amerikkalaispoika, sosiaalisesti aktiivinen ja suosittu, harrastaneen painia ja hengailleen lähinnä "muiden venäläisten" kanssa. Hänen kerrotaan myös poltelleen mielellään ruohoa (yksi haastateltu ystävätär etsi siitä jopa syytä teoille) ja tukkakin näyttää kuvissa enemmän hipiltä kuin islamin soturilta.

Kaikkein häkellyttävintä Džoharin Twitter-tilissä ovat pommi-iskun jälkeiset twiitit. Pari tuntia pommi-iskun jälkeen hän twiittasi "ain't no love in the heart of the city - stay safe people", jossa alkulause on lainaa räppäri Jay-Z:lta. Lisäksi hän jatkoi twiittejä triviaaleista asioista vielä seuraavina päivinä. Jos Twitter-tili todella oli hänen ja twiitit aitoja, hän joko tahallisesti ja kylmäverisesti johti tuttavapiiriään harhaan, tai vaihtoehtoisesti saattoi olla aidosti tietämätön syyllisyydestään pommi-iskuun. Tai jonkinlaisessa kieltäymyksen tilassa, tavallisuudesta henkistä suojaa etsien.

Jihadistien tutuksi tulleista tekotavoista poiketen Tsarnajevit eivät tehneet itsemurhaiskua eivätkä selvästikään tarkoittaneet jäädä iskusta kiinni. Heidän jäljiltään on kuulemma löytynyt autotallista räjähteitä - muttei tiettävästi ideologista julistusta tai marttyyrivideoita. Tietääkseni sellaisia ei ole levitetty jihadistisivustoillekaan, vaan päinvastoin Kaukasian emiraatti ynnä muut kaukasialaiset radikaalijärjestöt sanoutuivat jyrkästi irti teosta.

Poliisin identifioitua veljekset epäillyiksi ja miesjahdin alettua veljekset yrittivät aktiivisesti pakoilla poliisia ja tekivät aseellista vastarintaa poliiseja vastaan, surmaten yhden poliisin. Julkisuudessa on väitetty kummankin olleen varustettuja räjähdevöillä, mutta tämä kuulostaa ristiriitaiselta sitä taustaa vasten, ettei kumpikaan yrittänyt tiettävästi itsemurhaa, saati räjähteiden käyttöä.

Tamerlan kuoli ilmeisesti poliisin tulituksessa saamiinsa haavoihin. Tosin pian tämän jälkeen levitettiin tietoa, että pikkuveli olisi ajanut hänen ylitseen varastetulla autolla, hylännyt sitten auton ja juossut jalkaisin poliisien saartorenkaasta pakoon. Kuulostaa yllättävältä, etenkin kun Džoharin viimein löytyessä hän piilotteli jonkun yksityisihmisen pihalla veneessä, haluten mitä ilmeisimmin jäädä henkiin, ja poliisi ampui veneen seulaksi, kuten Amerikassa ilmeisesti on tapana silloin kun vastassa on "kytäntappaja".

Olisi hyvä, jos Džohar jäisi henkiin kertomaan tekojen taustoista. Toisaalta asiaa saattaa hankaloittaa se, että häneen sovelletaan terrorisminvastaisia erikoislakeja, joiden nojalla hänelle ei tarvitse antaa normaaleja oikeuksia asianajajaan yms., ja hänen lausuntonsakin voitaneen tarvittaessa muokata (ainakin julkisuuteen) sellaisiksi, etteivät ne vahingoita Yhdysvaltain hyviä ja lämpimiä suhteita yleisiin syihin. Suurvaltayhteyksien ollessa kyseessä suuri yleisö saattaa jäädä ikiajoiksi hämmennyksen ja disinformaation varaan.

Jos veljekset osoittautuvat syyllisiksi, veikkaan, että Sarah Kendzior on artikkelissaan oikeammilla jäljillä kutsuessaan tapausta tekijöiden etnisestä taustasta huolimatta kotikutoiseksi terrorismiksi. Ei nimittäin ole kuviteltavissa oikein mitään järjellistä syytä, miksi veljekset Tšetšeniaan liittyvistä syistä olisivat iskeneet viattomia siviilejä vastaan Bostonin maratonissa. Kummatkin olivat aktiiviurheilijoita, joten urheilua he eivät vihanneet. Boston oli heidän kotikaupunkinsa, jossa nuorempi veljeksistä oli lisäksi elänyt lapsesta asti.

Jihadistinen motiivi on tietysti mahdollinen, ja jihadistien vainoharhainen maailmankuva voisi selittää sen, miksi viha haluttiin Venäjän sijaan suunnata amerikkalaisia siviilejä vastaan. Tällöin oletan, että Tamerlan oli tekojen dominoiva voima. Džohar saattoi toimia avustajana joko pitkälle tietämättömänä veljensä puuhista tai sitten harhaanjohdettuna. Ei kuitenkaan vaikuta kovin ilmiselvältä, miksi aivokirurgiksi haluava ja älykkääksi kuvailtu, sosiaalisesti normaali nuori olisi tullut aivopestyksi tappajarobotiksi ilman, että mitään sanottavampaa merkkiä prosessista näkyi ulospäin. Ei kuulosta uskottavalta edes siinä tapauksessa, että aivopesijä oli oma veli. Vaihtoehtona on, että nuorempi Tsarnajev oli lahjakas todellisten tarkoitusperiensä peittelyssä ja salailussa.

Medialähteiden mukaan Tamerlan matkusti ennen tekoja Venäjälle, mutta ilmeisesti hän vietti suurimman osan kyseisestä matkastaan Moskovassa, kävi lisäksi Dagestanissa, muttei lainkaan Tšetšeniassa. Matkakohteet eivät vaikuta oudoilta, koska veljesten vanhemmat (tšetšeeni-isä Anzor Tsarnajev ja dagestanilainen äiti Zubeidat) asuivat Mahatškalassa, ja sukua oli nimenomaan Moskovan tšetšeeniyhteisön suunnalla. Herättää tosin ihmetystä, että jos perheellä oli pakolaistausta, miksi vanhemmat olivat palanneet takaisin KGB:n huomaan, ja kuinka Tamerlan sai vapaasti Venäjän viranomaisten häiritsemättä harjoittaa väitettyä jihadturismiaan.

Jos Tamerlan halusi ryhtyä jihadiin, miksei hän jäänyt samalle matkalleen, hankkinut asetta ja lähtenyt Kaukasuksen vuorille? Hän oli nyrkkeilijä ja kovapintainen, väkivaltaankin ryhtynyt mies - ainakin kotikulmillaan Amerikassa. Jos CNN:n videoväitteet pitävät paikkansa, hän halusi jostain syystä poseerata kaukasialaisten militanttien (tai sellaisiksi pukeutuneiden) kanssa, ja kaiken huipuksi lisäsi videon Youtube-tililleen maailman nähtäväksi. Miksi hän palasi Amerikkaan ja iski Venäjän sijaan sivullisia amerikkalaisurheilijoita vastaan? Joko hänessä ei ollut miestä taistelemaan Kaukasiassa tai sitten hänellä ei ollut siihen kiinnostusta, koska teon motiivit olivatkin jotain aivan muuta.

Amerikastakin olisi löytynyt paljon Bostonin maratonia sopivampia kohteita, jos hän olisi halunnut teoillaan ajaa kaukasialaisten ääriliikkeiden asiaa. Sellainen motiivi olisi ymmärrettävä, jos kohde olisi ollut vaikka Venäjän konsulaatti. Harvardista, MIT:stä, Tuftsista ja Massachusettsin yliopistosta olisi löytynyt tunnettuja venäläismielisiä puhuvia päitä, korkean profiilin venäläisiä rojalisteja tai muita nationalisteja, jos hän olisi halunnut murhata Kaukasian vapauden vihollisia. Jos taas motiivi olisi ollut ensisijaisesti islamiin liittyvä, hän olisi voinut iskeä jotain tunnettua islamofobista aivoriihtä, kapakkaa tai muuta paheiden pesää vastaan.

Mutta ei. Nyt koko tapaus jättää ainoastaan isoja kysymysmerkkejä ilmaan. Kun näin käy, on yleensä viisasta esittää kysymys: Cui bono? Kuka hyötyy?

Venäjä ja sen propaganda tietysti hyötyvät. Mahdollisesti jo valmiiksi islamofobisessa kuumeessa kieriskelevät äärioikeistolaiset ja kristillisradikaalit piirit saavat yhden tapauksen verran lisää vettä myllyihinsä. Hyötyikö kukaan muu?

Fanaatikoille ja hulluille ominainen epäloogisuus kohteen valinnassa ja tekotavassa ovat toki mahdollisia selityksiä. Kumpikaan veljeksistä ei kuitenkaan vaikuttanut erityisen hullulta eikä ainakaan nuorempi erityisen fanaattiselta. Täytyy vain toivoa, että nuoremman Tsarnajevin kuulustelut ja muut tutkimukset tulevat valottamaan teon syitä.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Hätälasku

Kun auringonnousun aikaan saavuin Dubaihin, kahdentoista tunnin matkustamisen jälkeen, olin melko väsyneessä tilassa. Rekisteröin ympäriltäni kaikenlaista surreaalista.

Kaupassa venäläisnaiset joivat suoraan limsahyllystä ja näyttelivät kuin olisivat kärsineet janosta pitkään. Jättivät sitten osittain juodut pullot sinne. Ei ihme, että heitä usein katsotaan kieroon Emiraateissa, jos tuollainen käytös on jotenkin kansallisuusominaista.

Arabialaisella rockbändillä oli vaikeuksia ensin edelläni sisääntšekkausjonossa, sitten turvatarkastuksissa. Heitä oli viitisen parikymppistä poikaa, joista osalla oli afrotukat, osalla geelipiikkitukat, ja paljon metallia vaatteissa.

Kaiken huipuksi Dubaissa satoi. Taksikuskini päivitteli sitä innostuneena, todeten kuinka hyvä asia sade on Dubaille. Hän oli peshawarilainen ja päivitteli sitä, kuinka korruptio ja politiikka olivat muuttaneet niin kauniit Afganistanin ja Pakistanin turvattomiksi maiksi.

Touhu oli PPP:n hallinnon aikana vajonnut sellaiseksi, että taksikuskinkin piti kotimaassa käydessä pelätä, koska kaikkien Dubaissa työskentelevien kuviteltiin tienaavan niin paljon, että heitä tai heidän omaisiaan kannatti kidnapata ja vaatia lunnaita. Poliisi ei enää suojellut, koska korruptio ja mielivalta rehottivat. Ja hän oli sentään pelkkä taksikuski.

Samaan aikaan täällä Dubaissa käyttelivät rahojaan rikkaat afgaanit, joille länsimaalaiset jakelivat rahaa, ja he ostivat sillä täällä huviloita, ravintoloita, yökerhoja ja muuta. Etenkin persialaiset (tadžikit), koska he olivat lännen suosikkeja, jupisi taksikuski, joka epäilemättä oli paštu.

Koneeni lähti aikataulusta myöhässä. Koneessa oli pari afgaanilaista suurperhettä - kaksi parrakasta miestä ja neljä mustiin puettua huivitettua vaimoa sekä lauma rääkyviä lapsia. Totta kai he olivat vallanneet mitä penkkejä sattuu, joten tusinan verran muita matkustajia joutui siksi vaihtamaan paikkojaan ja säätämään matkatavaroitaan. Muutenkaan afgaanit eivät tietenkään noudattaneet mitään sääntöjä, puhuivat kännyköihin nousun aikana, turvavöistä puhumattakaan.

Jossain Hindukushin yllä kone joutui kuitenkin rajujen tuulten ja ilmakuoppien kouriin ja Kabulin lähestyminen epäonnistui. Turvavyösääntöjä noudattamattomat afgaanit kirkuvine lapsineen kaatuilivat käytäville ja tarjottimet levisivät lattioille. Lopulta kone joutui palaamaan etelään ja tekemään pakkolaskun Karachiin, Pakistaniin.

Siellä odottelimme sitten epätietoisina. Konetta tankattiin ja muutama matkustaja panikoi lähtien etsimään korvaavia liikenneyhteyksiä Pakistanista. Lopulta tänä iltana pääsimme kuitenkin alkuperäisen lentoyhtiön lennolla Karachista Kabuliin. Kabulissa oli nyt tyyntä mutta taivaalla roikkuvat synkät myrskypilvet selittivät, miksi yläilmoissa ei ollut aiemmin päivällä turvallista saapua kaupunkiin.

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Adana

Täytyy taas tehdä pieni syrjähyppy Intian matkakertomuksesta ennen kuin jatkan Jaipurilla. Tapahtui näet, että lennähdin pariksi päiväksi Adanaan, eteläiseen Turkkiin, tavatakseni hyvää ja tärkeää työtä syyrialaisten hyväksi tekevän ystäväni. Emme olleetkaan nähneet vähään aikaan, joten jälleennäkeminen oli iloinen, ja taas sitten viime näkemän on ehtinyt tapahtua niin paljon kummankin elämässä, että se vaati pitkän kierroksen siinä vähässä, mitä Adana saattoi baaririntamalla tarjota perjantai-iltana, siis muslimien sunnuntaina.

Adana on lähteestä riippuen nykyisin Turkin neljänneksi tai viidenneksi suurin kaupunki, varsin tuntematon länsimaalaisten parissa ollakseen kuitenkin puolentoista miljoonan asukkaan metropoli. Turistit siellä harvoin käyvät, sillä Adana sijaitsee sisämaassa. Lähin satama on Mersinissä.

Viime käynnistäni Adanassa olikin aikaa, sillä vietin siellä pari päivää vuonna 2004 enkä kovin paljon siitä muista, paitsi että silloin olimme tulossa Irakista sekä Turkin kurdialueilta ja Adana vaikutti kovin modernilta edellisten kaupunkien jälkeen. Adana on eräänlainen portti kaakkoon - moderni suurkaupunki ennen saapumista orientaaliseen Turkkiin, joka alkaa miellyttävän sekulaarista Antepista ja jatkuu konservatiivis-uskonnollisella Urfalla kunnes tullaan jo kurdialueiden ytimeen.

Adanassa ei noin muuten ole kovinkaan paljon nähtävää matkailijalle. Muutama historiallinen osmanityylinen moskeija ja kylpylä, etnografinen museo sekä Seyhanjoen ylittävät Kennedynsilta ja Kivisilta, ja siinä se, mitä lyhyessä ajassa ehdin kaupungista hahmottaa. Kennedynsillalla paikalliset perheet kävivät ottamassa itsestään kuvia Seyhanjoki ja historiallinen Sabancı-moskeija taustallaan. Historiansa toki ulottuu kauas heettien ja helleenien aikaan.

Kevät oli jo tullut Adanaan. Haara- ja ruostepääskyt lentelivät taivaalla, valkoposkitiirat Seyhanin turkoosisten vetten yllä. Hotellimme pihassa oleva rykelmä plataaneja ja pensaita sisälsi tavanomaisten turkin- ja palmukyyhkyjen lisäksi mekastavia arabianbulbuleja, mikä kertoo kaupungin olevan luonnontieteellisesti jo Lähi-idän porteilla.

Mainittu baaritarjonta osoittautui kuitenkin perjantai-iltana aneemiseksi. Useampia paikkoja oli auki Çakmak Plazan ja Inönünkadun ympäristöissä, mutta niissä kaikissa roikkui lähinnä keski-ikäisiä turkkilaisia juoppoja intoilemassa huonosti laulettujen hitti-iskelmien perään sekä paikallisia ja itäeurooppalaisia prostituoituja. Bostonin uutisista huolimatta tarjoilija kertoi ylpeästi olevansa Pohjois-Kaukasiasta. Toinen tarjoilija oli syyrialainen. Pakolaisia vai siirtotyöläisiä, se ei selvinnyt.

Paikallisten baarien tarjonta oli sen verran masentavaa, että turvauduimme loppujen lopuksi omiin eväisiin; onneksi paikallinen supermarketti oli erittäin hyvin varustettu ja tarjouksessa olleen punaviinipullon ostajat saivat kaupan päälle viinilasin, niin ettei tarvinnut tinkiä tyylistä juomalla pullon suusta.

Vaikka totesinkin, ettei Adanassa ole turisteja, kaupparatsuja siellä sen sijaan näyttää liikkuvan. Kiinalaisia tuli vastaan niin hotellissa kuin kentällä, itäeurooppalaisia siellä täällä; muutama länsieurooppalainenkin näkyi. Monet paikalliset osasivat englantia, saksaa ja venäjää.

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Sariska

Sariskan kansallispuisto Aravallikukkuloiden kupeessa Rajasthanissa, Alwarin ja Jaipurin välillä, on perustettu tiikerien suojelemiseksi, mutta alueella on jäljellä enää pieni tiikerikanta, minkä vuoksi suuria kissapetoja on vaikea päästä Sariskassa näkemään.

Leopardeja alueella elää enemmän, mutta niiden näkeminen on legendaarisen vaikeaa lajin mestarillisen piilottelun vuoksi. Siksipä leopardi onkin viimeinen jäljellä oleva suurkissapeto monilla Intian alueilla, ja sinnittelee yhä hengissä myös Afganistanissa, Arabiassa ja Iranissa. Sitkeät huhut väittävät viimeisiä yksilöitä elävän vielä myös Jordanian ja Israelin rajaseudulla. Turkista leopardi lienee hävinnyt vasta 1900-luvun lopulla, tiikeri 1900-luvun alussa (kun viimeinen tiikerimetsä tuhoutui metsäpalossa) ja leijona 1800-luvulla. Afganistanissa paljastui vasta hiljattain riistakameroista, että persianleopardi elää yhä Band-i Amirin vuorilla, lumileopardi taas sinnittelee Wakhanin käytävässä Badakhshanissa.

Sen sijaan Sariskassa on helppo nähdä suuria laumoja suurpetojen saaliseläimiä, sambarhirviä, aksishirviä, nilgaita ja villisikoja. Makakeja ja langureja on runsaasti, samoin tietysti monenlaisia lintuja. Sariskan habitaatti muodostuu pääasiassa kuivasta metsäsavannista. Riikinkukot ja huppuviidakkoharakat ovat yleisiä ja jälkimmäiset tulivatkin suojelualueen sisällä uteliaasti tonkimaan jeeppiä sen ollessa pysäköitynä.

Juomapaikoilla näki paljon kaikenlaista: haikara- ja sorsalintuja, kahlaajia, jokitiiroja, krokotiilejä ja suokilpikonnia. Metsäsavannikierroksemme alkoi aamulla vuorikotkalla ja päättyi iltapäivällä kahteen kaartelevaan mustahaikaraan. Uusina lajeina kirjasin Sariskasta paikallisen viidakkopriinian ja talvehtivana esiintyvän kiinankäpinkäisen. Pikkuminivettejä liikkui puissa pieninä parvina, harakkarastas ja intiantasku olivat yleisiä ja ensimmäisenä iltana eräältä puiston ulkolaidalla olevalta jokiuoman juomapaikalta löytyi valkovatsadrongo, matkan ainoa.

torstai 18. huhtikuuta 2013

Liikkeessä

Kaisla sai jatkokseen vielä Urhon ja Rytmin ennen kuin lyhyt käyntini Helsingissä tuli päätökseensä. Mikä parasta, ehdin käydä myös Suomenlinnassa tavatakseni entisen päällikköni, erinomaisen ja isänmaallisen miehen, joka tarjosi illallisen ja oluet Suomenlinnan Panimossa.

Suomenlinnassa havaitsin myös viimein kevään tulleen. Valkoposkihanhet olivat saapuneet pieninä parvina ja lensivät kaakattaen saaren ympäri. Rantavesissä kellui juhlapukuisia isokoskelopareja. Peipot, punarinnat ja rastaat lauloivat vielä lehdettömissä puissa ja pensaissa. Meriharakoita käyskenteli avoimilla nurmilla, kiljahdellen porkkananokistaan kevään kutsua.

Vaikka olin Suomessa pääosin työasioissa, ehdin kaikkina iltoina tavata ystäviäni ja hyvä olikin. Nykyaikana ystäviin tulee pidettyä joka tapauksessa päivittäin yhteyttä sähköpostitse ja someitse, mutta Afganistan on paikka, jossa viruessa tulee kaivanneeksi myös tapaamista kasvokkain.

On hyvä tietää, että lähiystäväni ovat saaneet aikaan kaikenlaista merkittävää: julkaisseet tai kirjoittamassa kirjoja, kuvanneet ja järjestäneet dokumenttiaineistoa julkaistavaksi, nostaneet yrityksemme parkuvan vastasyntyneen asteelta tomeraksi ja yli-innokkaaksi poikaseksi, tarjonneet hyvän vanhemmuuden varttuville monikielisille lapsilleen, valmistelleet uusia tutkimusmatkoja ja järjestäneet entisten tuottamia aineistoja, ja lukemattomia muita ihmiselon sankaritarinoita. Tunnen niin monia hyviä ja aikaansaavia ihmisiä.

Nyt olen matkalla Turkkiin ennen kuin palaan muutaman päivän kuluttua Kabuliin.

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Stadissa

Intian matkakertomukseni jatkuu piakkoin Sariskalla, mutta tähän väliin tuli yllätysmatka käymään Helsinkiin vajaaksi viikoksi. Saapuessani linja-autolla lentokentältä Rautatientorille, siellä oli odottamassa kurdien mielenosoitus mahabadilaisine aurinkolippuineen, vaatien Saddam Husseinin toimeenpaneman Anfal-operaation tunnustamista kurdien kansanmurhaksi.

Saddam käytti tunnetusti joukkotuhoaseitaan omia kansalaisiaan vastaan useaan otteeseen - niin kurdeja, shiioja kuin suoarabejakin - sen lisäksi, että hän tietysti käytti joukkotuhoaseita myös Irania vastaan. Amerikan vihaajien mielestä kurdien kansanmurhaa ja Halabjaa ei varmaankaan koskaan tapahtunut, koska he ovat päättäneet, ettei Irakilla koskaan muka ollut joukkotuhoaseita.

Painuin Hiiteen. Se on suomalaiseksi itseään mainostava ravintola Perkeleen kellarissa jossain Kaisaniemen katutason alapuolella. Hiidessä tarjolla ollut perussuomalainen ruoka käsitti makaronilaatikkoa, pyttipannua ja kalapuikkoja, kansallisia ruokalajeja, joihin kauhea monikulttuuri ei ole päässyt vaikuttamaan. Jotkut kalapuikkoviiksiset sedät ja vähätukkaiset nuormiehet olivat jo ehtineet päiväkaljalleen tai -viinalleen. Musiikkina soi suomirokki. Henkilökuntaan tosin kuului mamuja sekä tarjoilijoina että keittiössä. Hiidestä ylösnousin myöhemmin kantapaikkaani Kaislaan.

Hiisi antoi minulle vaihtorahana maltalaisen euron, varustettuna johanniittain ristillä. Se oli ensimmäinen Helsingissä saamani kolikko. Ilmeinen ennusmerkki.

Löysin kirjakaupasta teoksen maailman mytologioiden synnystä. Se alkaa suorastaan Gondwanasta ja Laurasiasta, joten pakkohan se oli saada, samoin kuin Sa'din Ruusutarha suomennettuna ja teokset kreikkalais-roomalaisesta, intialaisesta ja arabialaisesta mytologiasta tarinaesimerkkeineen.

En voi sanoa, että Helsinkiin olisi tullut kevättä. Ei edes lokkeja vielä. Kuulin, että lumimyrskyt olisivat ajoittain laantuneet vesisateeksi, ja ettei Pohjois-Euroopassa ole ollut miesmuistiin yhtä myöhäistä kevättä. Kabulissa sentään jo lentelivät haarapääskyt taivaalla tihkusateessa, kun lähdin.

Näin Pin elämän. Se oli hieno elokuva, etenkin filosofiselta puoleltaan. Mangrovesaarella meno meni tosin psykedeeliseksi. Jo kaksi hyvää ystävääni on toisistaan riippumatta kehottanut minua katsomaan uuden Sherlock-sarjan, joten ehkä sitä on luvassa tänä iltana, jahka olen baareista kotiutunut.

Suomessa kohistaan kummallisista asioista. Siitä, että opettaja oli kehdannut poistaa häiriökäyttäyvän oppilaan ruokalasta ja saanut heti tädeiltä potkut. Siitä, että joku suomalainen poliisi ei ole rekisterikirjauksissaan ymmärtänyt joidenkin ihmisten, joidenkin valtioiden, ja noiden ihmisten ja valtioiden suomalaisten ystävien olevan kaikkien lakien yläpuolella. Siitä, että vihreät ministerit ovat jättäneet veroja maksamatta, vaikka mielellään korottelisivat kaikenlaisia veroja ja maksuja muille kansalaisille. Siitä, että metrotunnelit ovat radioaktiivisia - vielä niissä ei kuitenkaan ole havaittu mutatoituneita tappajatorakoita. Kansalaiset ovat kauhuissaan.

Bostonissa kaksi ihmistä kuoli pommi-iskussa maratoniin ja maailma kohisee siitä. Maailma ei kohise samaan aikaan Irakissa tehdyistä useista pommi-iskuista eikä tietenkään syyrialaisten silmittömän tappamisen jatkumisesta.