Matka eiliseen

Tämän kirjoituksen otsikko ei ole vertauskuvallinen vaan virallinen. Itsenäinen Samoa siirtyi joitain vuosia sitten kansainvälisen päivämäärärajan sille puolelle, jossa Uusi-Seelantikin on, samalla kun se myös muutti liikenteen vasemmanpuoliseksi miellyttääkseen uusseelantilaisia ja australialaisia, ja koska joku vaikutusvaltainen halusi täyttää Samoan automarkkinat nimenomaan noista maista tuotetuilla käytetyillä autoilla, suurimmaksi osaksi japanilaisilla.

Tuloksena oli kuitenkin Samoan saariston jakautuminen sekä päivämäärän että liikenteen suhteen. Kolmesta isosta saaresta Upolu ja Savai'i kuuluvat itsenäiseen Samoan valtioon, niissä päivämäärä on kauimpana mihin itä ulottuu, ja niissä ajetaan englantilaiseen tapaan vasemmalla. Sen sijaan kolmas isoista saarista, Tutuila, kuuluu Amerikan Samoaan, joka on niin kaukana idässä, että siellä alkaa Länsi, ja päivämäärän suhteen se on siten vasta viimeinen auringonlaskun maa. Siellä myös ajetaan Yhdysvaltain, Suomen ja suurimman osan maailmaa tavoin oikealla.

Kun tänä aamuna nousin Apian kotimaanlentokentältä Fagaliista keikkuvan potkurikoneen kyydissä taivaalle ja laskeuduin tuntia myöhemmin Tutuilan saarelle, siirryin konkreettisesti eiliseen. Lähtiessäni oli tiistai 4. kesäkuuta, mutta saavuin maanantaihin 3. kesäkuuta. Merkillistä.

Amerikan Samoalla moni muukin asia on hieman toisin. Kaikki on suurempaa: talot isompia, eikä juuri kukaan asu falessa; tiet leveämpiä; kaupat tiheämmässä ja paremmin varustettuja; autot suuria amerikkalaisia avolavoja ja kaupunkimaastureita. Ihmiset ovat samoja samoalaisia, mutta Amerikan Samoalla he ovat vieläkin suurempia ja lihavampia kuin itsenäisellä Samoalla.

Polynesialaisten kansanhuvia näkyy olevan voin ahmiminen. Se kai johtuu geneettisestä taipumuksesta rasvanhimoon, koska kolmen vuosituhannen ajan polynesialaiset elivät enimmäkseen kalalla ja kookoksella, lukuun ottamatta vauraampia saaria, joihin jo lapitat aikoinaan toivat kanoja, sikoja ja koiria, oivia lisäproteiinien lähteitä muutoin merelliseen ja hedelmillä ryyditettyyn dieettiin.

Harhailen nyt vähän aiheesta toiseen, mutta tässä yhteydessä valistettakoon lukijoita, että lapitat olivat polynesialaisten esi-isiä, jotka saapuivat nykyisen Indonesian paikkeilta. Siksi polynesialaisissa voi vieläkin nähdä varsin paljon malaijilaisia piirteitä, jos yleistä lihavuutta ei lasketa. Fidži ja siitä luoteeseen sijaitsevat saaristot aina Papuaan saakka kuuluvat puolestaan melanesialaiseen kulttuurialueeseen, joka on myös rodullisesti kovin toisennäköistä. Lapitat asuttivat Polynesian saariryhmiä jo 3000 eKr; Havaiji pohjoisessa ja Uusi-Seelanti etelässä edustivat heidän asuttamansa maailman ääriä, idässä he ennättivät nykyisin Chilelle kuuluvalle Pääsiäissaarelle, lännessä sekoittuivat melanesialaisiin ja malaijeihin.

Palataan nyt puolestaan tankkien vyörymiseen Amerikan Samoan kaduilla. Tarkoitan nyt ihmistankkeja, fatasseja, en sotakoneita, vaikka itsenäisestä Samoasta poiketen sotilastouhu näkyykin jonkin verran Tutuilalla, johtuen siitä, että täällä toimii erilaisia amerikkalaisten sotaveteraanien instituutioita, laivasto käyttää Pago Pagon satamaa väliasemanaan, ja samoalaiset nuormiehet tykkäävät hankkia uralleen buustia hakeutumalla Yhdysvaltain laivastoon ja merijalkaväkeen Havaijilla sijaitsevan maanpuolustuskorkeakoulun kautta.

Amerikansamoalaisilla on Yhdysvaltain kansalaisuus, vaikka nämä alle sadantuhannen asukkaan saaret ovatkin itsehallinnollisia eivätkä muodollisesti inkorporoituja Yhdysvaltain hallintaan. Saarten asukkaat ovat paitsi erittäin kristillisiä, myös äärimmäisen amerikkalaismielisiä. En ole vielä kertaakaan kahden viikkoni aikana kuullut kummallakaan puolen päivämäräärajaa kenenkään haluavan saarten yhdistämistä itsenäiseen Samoaan. Sitä eivät missään nimessä halua mittavia tukiaisia ja elintasoa nauttivat amerikansamoalaiset, mutta jostain syystä sellaista eivät haikaile myöskään itsenäisen Samoan asukkaat, joista monet tulevat Amerikan Samoalle vierastyöläisiksi. Tai ostoksille, koska Amerikan Samoalla useimmat asiat ovat korkeammasta elintasosta huolimatta halvempia kuin itsenäisellä Samoalla.

Eurooppalaisten näkemyksiä Etelämeren saarelaisista hallitsevat usein erotisoidut mielikuvat siroista ja kukkakäädytetyistä yläosattomista hulahulaneidoista sekä lihaksiaan pullistelevista atleettisista soturikansan uroista, jotka maorien tapaan tömistelevät ja murahtelevat rugby- ja krikettikentillä, soveltaen molempiin peleihin täysin omia sääntöjään. No, noita kumpiakin, kauniita neitoja ja komeita nuorukaisia, on kyllä olemassa, mutta lähes puolet teini-ikäisistä samoalaisista ja suurin osa aikuisista on törkeän ylipainoisia traanitankkeja, jotka potkurikoneessa vievät vähintään kaksi penkkiä per fatassi, ja siltikin pursuvat yli.

Kirjoitan tätä keskellä Amerikan Samoan lukioiden päättäjäisjuhlaa, joissa soitetaan Gangnam Styleä ja kikatetaan, halaillaan ja jaellaan lahjoja. En kuitenkaan voi olla huomaamatta, että puolet saaren lupauksista on jo teini-iässä satakiloisia, tai ylikin. Mutta ehkä on Etelämeren saarten verkkaiseen elämänrytmiin sopivaa, että täällä vain hyllytään ja oleillaan. Kuten taksikuskini sanoi, suunnitellaan jo maanantaina, miten sitä velttoilisi viikonloppuna. Useimmat amerikansamoalaiset näyttävät chillailevan perin amerikkalaisesti - lähtemällä koko perheen voimin amerikkalaisten ketjujen pikaruokaloihin syömään sekä kruisailemaan päämäärättömästi isoilla autoilla pitkin saaren harvoja maanteitä.

Taksikuskini oli kotoisin Upolulta, lukuisien muiden Amerikan Samoalle töihin tulleiden ja tänne jääneiden toisen luokan kansalaisten tavoin - heiltä nimittäin puuttuu tutuilalaisten syntymäetu, Amerikan passi, jonka turvin suurin osa saarten kotoperäisestä väestöstä elelee Havaijilla tai Yhdysvalloissa, josta lähetetään rahaa kotiin ja nostellaan vuokratuloja. Amerikansamoalaisten suurimmat tulonlähteet ovatkin vuokratulot maan, kiinteistöjen ja lupien vuokraamisesta kaikkea bisnestä hallitseville korealaisille, filippiiniläisille ja kiinalaisille. Julkihallinnossa, erityisesti opetus- ja terveyssektoreilla, toimii myös paljon palangeja, valkoisia amerikkalaisia. Näin ollen suuri osa siitä taloudellisesta vauraudesta ja vireydestä, joka Tutuilalla kiinnittää huomiota itsenäiseen Samoaan verrattuna, on maahanmuuttajien pyörittämää, mukaan lukien hanttihommia tekevät länsisamoalaiset ja melanesialaiset.

Amerikan Samoan suurimpia työllistäjiä ovat olleet kaksi suurta tonnikalatehdasta, joista toinen on tosin nyt suljettu, tonnikalojen ehdyttyä aasialaisten harjoittamaan ryöstökalastukseen ja Tyynenmeren ekologian yleiseen romahdukseen. Amerikan Samoan pääkaupunki Pago Pago (lausutaan Pangopango tai vain Pango) on ketju yhteensulautuneita kyliä mitä idyllisimmän turkoosinvärisen trooppisen merenlahden reunoilla. Pago Pagon sataman vilkkaus kiinnittää erityistä huomiota - nytkin siellä lojui kasapäin saksalaisia kontteja. Mihin lienevät lopullisesti matkalla ja mitä täällä tekevät, tuskin ainakaan täyttävät Tutuilan pienten markkinoiden tarpeita.

Samoalaisten ja aasialaisten vierasyrittäjien lisäksi Samoalla tapaa joitain hyvin pieniä, mutta ravintoloissa ja baareissa taajaan esiintyviä ryhmiä, joista yksi ovat samoansaksalaiset. He liikkuvat tyypillisesti perheittäin, joihin kuuluu kookas vaalea arjalainen isä, mahdollisesti punaisella parralla varustettu, joka puhuu perheelleen englantia voimakkaalla saksalais- tai hollantilaiskorostuksella, sekä polynesialainen vaimo ja vähintään kaksi, usein isompi liuta lapsia. Samoansaksalaiset lukevat ruokarukouksen mutta saattavat silti tilata olutta.

Kun itsenäisen Samoan baareissa hengailee lähinnä australialaisia ja uusseelantilaisia turisteja ja erilaisten projektien ja kansalaisjärjestöjen ihmisiä, Amerikan Samoalla niiden pääasiallista asiakaskuntaa ovat merimiehet ja kaupparatsut, joita kumpiakin on sekä valkoisia että keltaisia.

Jottei ympäristö unohtuisi, niin muutama sana Tutuilan luonnosta. Tutuila on jyrkemmin vuoristoinen ja niemien ja lahtien kiemurtelema kuin Upolu ja Savai'i. Ehkäpä jyrkänteisyyden vuoksi Tutuila on myös erittäin metsäinen. Siellä on niin hyvännäköisiä habitaatteja, että luulisi linnuston voivan hyvin. Näin ei kuitenkaan näytä olevan: Tutuilan metsissä näkee lähinnä kahta lajia, polynesianmesikkoa ja samoankottaraista. Rannikot ovat täysin mainojen ja bulbulien vallassa. Myös hyönteisiä on silmiinpistävän vähän itsenäiseen Samoaan verrattuna, johtuneeko sitten makean veden määrän suhteellisesta vähyydestä. Hyvänä puolena tässä on, että täällä ei tunnu olevan hyttysiä, kun itsenäisellä Samoalla niitä oli joka paikassa riesaksi.

Monet yleisetkin samoalaiset maa- ja metsälinnut joko puuttuvat kokonaan Amerikan Samoalta tai ovat täällä harvinaisia. Satuin kuitenkin löytämään kuvernöörin palatsille nousevan tien varresta hedelmöiviä puita, jotka olivat täynnä tongalaisia ja samoalaisia hedelmälepakoita sekä kolmea lajia kyyhkyjä: kyhmykeisari-, purppuralakki- ja palettihedelmäkyyhkyjä, joista erityisesti viimeksi mainittu oli itsenäisellä Samoalla harvinainen ja löysin sen vain kerran kummaltakin pääsaarelta. Nyt palettihedelmäkyyhkyt kisailivat peräti taivaalla suoraan pääni yläpuolella niin että punaiset alaperähöyhenet pöllysivät.

Jos Amerikan Samoan viidakoissa on linnustollisesti tylsempää kuin itsenäisen Samoan - monarkit, viuhkat, viheltäjät, paratiisipeipot ja jopa livertäjät puuttuvat - niin meri kompensoi puutteita jonkin verran. Näyttää siltä, että Tutuilalla on paljon helpompi päästä maalta käsin näkemään merilintuja kuin kahdella Länsi-Samoan pääsaarella. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että Tutuilalla on useita jyrkkiä suoraan mereen työntyviä niemiä, joiden edustalla on vieläpä jatkeina erillisiä lintusaaria. Niinpä suulat, tropiikkilinnut, fregattilinnut ja valtameritiirat lentelevät lähellä rantaa ja helposti nähtävissä, ja pienellä tiirailulla liitäjiäkin erottaa mereltä.

Tutuilan useilla vuorenhuipuilla ja viidakon peittämillä jyrkillä rinteillä pesii myös viistäjien ja liitäjien yhdyskuntia, mutta ne voi havaita vain öisestä röhkimisestä ja vinkumisesta, koska ne viettävät päivänsä valtameren ulapoilla ja vierailevat saarella vain öisin, eivät koskaan valoisan aikaan näyttäydy edes saaren rannikkovesillä.

Samoalta IV

Edellisissä kirjoituksissani oltiin Upolulla, jota voisi sanoa itsenäisen Samoan pääsaareksi sikäli, että siellä sijaitsevat pääkaupunki Apia ja suurin osa väestöstä. Upolua suurempi on kuitenkin sen naapurisaari Savai'i, joka on samalla koko Polynesian suurin saari.

Savai'i sisältää Polynesian laajimman yhtenäisen alkuperäismetsäalueen, joka sijoittuu saaren tiettömään vuoristoksi kohoavaan sisäosaan. Samoan korkein vuori Silisili kohoaa 1866 metrin korkeuteen ja huipulla on viileitä kosteikkoniittyjä, nummia ja pilvimetsää. Kaksi Samoan endeemisistä lintulajeista, samoanrastas ja samoanrilli, elävät ainoastaan Savai'in vanhoissa ylämaametsissä.

Ylämaametsiin pääseminen osoittautui paljon vaikeammaksi kuin olin aavistanut. Savai'in ympäri kulkevat maantiet rannikkoja seuraavina renkaina, ja lisäksi sisämaahan tunkeutuu tältä rannikkotieltä jonkin verran pikkuteitä kyliä ja niiden plantaaseja palvelemaan. Missään kohtaa saarta ei päässyt teitä pitkin saaren ylänkömetsiin, ja vastaavasti kaikkialla, mihin tieverkosto oli ulottanut lonkeronsa, olivat metsät korvautuneet kookospalmu-, banaani- ja hedelmäpuuplantaaseilla. Lienee siis hyvä, ettei ylämaametsiin pääse teitä pitkin. Rannikoiden sademetsistä on jäljellä suojeltuja rippeitä saaren eri puolilla, mutta niissä tapaa samoja lintulajeja kuin Upolulla.

Paras paikka päästä ylämaan metsiin on mennä Aopon kylään ja nousta sieltä kävellen parin päivän matka Silisilivuorelle eri kasvillisuusvyöhykkeiden halki. Ikävä kyllä tähän minulla ei ollut mahdollisuutta, koska en ollut varustautunut metsässä yöpymistä varten leirintävarustein. Lisäksi Aopon maatai, heimopäällikkö, lihava ja sokea vanhus paalutetussa falessaan jotain ruohotuotetta polttelemassa, vaati kohtuutonta 150 talan hintaa metsään pääsystä, vaikka paikalliset pojat olisivat vieneet minut sinne 15 talalla ja kaikkialla muualla saarella 5 tai korkeintaan 10 talaa riitti maksuksi mihin tahansa metsään, kraatterille tai vesiputouksille pääsystä.

Tässä yhteydessä on ehkä syytä mainita, että Samoalla ei ole jokamiehenoikeutta, vaan kaikki maa kuuluu heimoille (aiga), käytännössä kyläyhteisöille, joiden päälliköltä eli maatailta on saatava lupa heimon maille tunkeutumiseen. Samalla yhteisöt rahastavat hieman vierailijoilta. Aopon maatailla oli vielä erillinen titteli pulenuu. En tiedä, tekikö se hänestä jotenkin erityistärkeän. Toisin kuin useimmat samoalaiset, hän ei myöskään halunnut neuvotella ja tinkiä hinnasta, joten Silisilin rinteille kiipeäminen ja kaksi tavoitelajia jäivät minulta tämän matkan osalta väliin.

Pian Aopossa käytyäni olin tyytyväinen, etten ollut lähtenyt vuorelle nousemaan. Minulla oli nimittäin Savai'illa legendaarisen huono onni sään suhteen - satoi koko ajan, milloin kaatamalla, milloin tihuttamalla. Se ei tehnyt rantaelämästäkään erityisen houkuttelevaa, vaikka sain viehättävästä Manasen kylästä saaren pohjoisrannikolla oman rantabungalowin 200 talalla, vain parikymppiä kalliimmalla kuin naapuripaikat kaupittelivat yksinkertaisia suihkuttomia ja vessattomia faleja. Yleisesti ottaen majoittumisen hinnat olivat ärsyttävän korkeita. Tosin jos toisi mukana oman hyttysverkon, rannoilla voi yöpyä faleissa muutaman kympin rannankäyttömaksuilla. Hyttysiä Samoalla riittää siinä määrin, että niiltä on tottumattoman pakko jotenkin suojautua, mutta savukierukat auttavat.

Fale on polynesialainen "mökki", josta puuttuvat seinät, yksinkertaisimmillaan vain pylväiden päällä oleva katos, jossa on maan pinnan yläpuolella oleva lattia. Samoan maaseudulla on hassua nähdä, kuinka maaseudun samoalaiset asuvat näissä katoksissaan ilman yksityisyyttä ainakaan mitä naapurien katseisiin tulee, mutta silti heillä on falen katolla lautasantennit ja sisällä plasmatelevisioita. Voisi tietysti väittää, että Polynesiassa on aina lämmin sää ja paikalliset ovat tottuneet hyttysten jatkuviin pistoihin - eivät käytä ulkosalla nukkuessaan edes hyttysverkkoja. Toisaalta kuitenkin hirmumyrskyt ja tsunamit huuhtovat harva se vuosi kyliä mereen. Ehkä juuri siksi talojen rakentamiseen ei ole perinteisesti investoitu niin paljon.

Laivamatka Upolun Mulifanuasta Savai'in pääkylään Salelologaan ja takaisin oli mielenkiintoinen pelagisten merilintujen näkemisen kannalta. Suulia ja tiiroja näkyikin Apolimansalmella paljon, muutama tropiikki- ja fregattilintukin. Jonkin verran näkyi myös liitäjiä, kunhan jaksoi tihrustaa ankarasti aaltoihin, joiden välissä ne liitävät kovaa vauhtia. Lyhytpyrstöliitäjät etenivät jonoissa, kun taas suuret suippopyrstöliitäjät ja pienet tropiikkiliitäjät yksittäin.

Saaren puolella Savai'i edustaisi periaatteessa alkuperäisempää ja villimpää luontoa kuin Upolu, mutta tuohon villiin osaan on vaikea päästä. Rantoja on joka makuun - valkeista paratiisibiitseistä mustiin laavakivikkoihin vesisuihkuineen. Kylät ovat viehättäviä pastelliväreineen ja suureellisine kirkkoineen. Päätiet ovat hyvässä kunnossa ja niitä on ilo ajella mutkitellen, kunhan varoo teillä hortoilevia koiria, sikoja ja lapsia.

Vielä maanantaina juhlittiin Savai'illa ja Upolulla Samoan kansallispäivää hihhuloivin kulkuein, jotka kiljahtelivat, huudahtelivat, lauloivat isänmaallisia lauluja ja kanniskelivat Samoan ja eri kirkkojen lippuja. Sunnuntaikirkkoon samoalaiset pukeutuvat kokovalkoisiin ja naiset laittavat päähänsä mitä koreimpia hattulaitteita vanhaan siirtomaatyyliin. Muina aikoina miesväki kuljeskelee paidatta, naiset astetta säädyllisemmin. Kenkiä ei Samoalla juuri käytetä.

On vielä mainittava samoan ja suomen kielten samanlaisuutta koskeviin kommentteihini, että Savai'ilta löytyvät melkein peräkkäin kylät nimeltä Salailua ja Satuilua. Monet kaupat on nimetty Marteiksi, yksi esimekriksi on Vaimea Mart. Runsas ea- ja ae-diftongien käyttö saa varsinkin hitaat paikallislaulut joskus kuulostamaan virolta. Yhdessäkin hitissä lauletaan suoraan pea-asista. Toisessa lauletaan suomalaisemmin "mussu mussu vattoo". Joihinkin lauluihin on lisätty kansainvälisessä hengessä englanninkielinen kertosäkeen kertaus, kuten Savai'illa soineessa kantrilaulussa: "I've got to work every month for my money; do things I don't like to help my family; to work really hard."

Tapana näkyy myös olevan tehdä tunnetuista kansainvälisistä ja varsinkin amerikkalaisten mustien hiteistä samoankielisiä versioita. Rakkauslaulut ovat sen sijaan mitä suomalaisimpia keinuvia syntikkahitaita, yleensä laahaavassa valssitahdissa. Mutta Samoalla rakkauslauluissakin korostetaan kristillisiä perhearvoja ja aviollista vastuullisuutta. Naisen pitää olla kuuliainen miehelleen ja palvella häntä. Miehen taas pitää muistaa olla uskollinen vaimolleen eikä juosta joka hameen perään.

Samoalta III

Suomen suuri kansantaiteilija ja ruotsalaisia kansallismielisiä käsityksiä trollannut fantasisti Sigurd Wettenhovi-Aspa taisi aikoinaan osoittaa suomalaisten perustaneen myös Polynesian saaristokulttuurit. Enää en sitä lainkaan ihmettele. Samoan kieli on sellaista pitkien sanojen ja tuplavokaalien harmoniaa, että se muistuttaa välillä oudosti suomea. Mana on taikavoimaa, manu on lintu ja paikallisia oluita valitessa voi ottaa joko Vailimaa (jonka nimi ilmeisesti tulee Vaalimaasta), Taulaa tai sitten sitä Samaa. Radiossa soi jatkuvasti paikallinen hitti, jonka kertosäkeessä lauletaan "hei huu hei hai, kun tussua kaikilta sai". Mitä helmiä polynesialaiset hitit olisivatkaan Youtuben näppärien sanoitusnikkarien käsissä Niilinhanhien ja Pensselisedän metodeilla.

Samoalla operoiminen kävi äärettömän helpoksi, kun vuokrasin auton. Polttoaine on subventoitua ja siten yksi harvoista halvoista asioista täällä. Ensimmäisenä autollisena päivänäni kävin läpi koillista rannikkoa, jossa näin uutena lajina siperiankurmitsoja, tutustuin Apian kaupunkiin ja kävin Mulinuun niemimaalla, jossa parlamentin takana on hienot kahlaajarannat, nyt tosin vain parilla kurmitsalla varustetut, koska kahlaajat ovat joitain tänne jääneitä yksilöitä lukuun ottamatta pohjoisilla pesimäseuduillaan Itä-Siperiassa ja Alaskassa tai ainakin matkalla sinne. Ajatella, että noista arktisista paikoista saakka lennetään Polynesian saarille talvehtimaan. Yksi lintu tekee myös päinvastaisen keikauksen; atollikäki pesii Uudessa-Seelannissa, mutta lentää talvehtimaan Polynesian saarille.

Kävin myös Bahaitemppelillä kuultuani ruotsalaiselta ja uusseelantilaiselta lintutieteilijättäreltä, että se on hyvä lintupaikka. Niin olikin. Bahaitemppeliä ympäröivissä metsänreunoissa näki lähes kaikkia Upolun metsälintuja. Varsinkin pienen hautausmaan ympärillä olevat suuret alkuperäispuut olivat produktiivisia ja kuhisivat livertäjiä, kottaraisia, viheltäjiä, monarkkeja, viuhkoja ja mesikkoja. Näin myös tyynenmerensieppoja ja nimensä mukaisesti kirjavia samoanparatiisipeippoja. Bahaitemppelin alueen huippuhavainto oli kuitenkin valkokurkkukyyhky, joka on käynyt perin harvinaiseksi.

Keskiviikosta torstaihin tein ruotsalaistytön kanssa matkan Upolun itäosiin ja menimme pienveneellä Namuan pieneen asumattomaan paratiisisaareen, joka on juuri sellainen, kuin turistien haavekuvat Etelämeren saarista tapaavat olla: valkeita korallihiekkarantoja lukemattomine värikkäine simpukankuorineen. Turkoosinen meri, jonka pinnan alla koralliriuttoja värikkäine kaloineen. Sademetsän peittämä vuori, jolle voi kiivetä jyrkkää, mutta salaista polkua pitkin, nähden matkalla paljon mesikkoja, hedelmälepakoita ja kyhmykeisarikyyhkyjä. Saaren vastakkaisella rannikolla pesivät kallioilla ruskotiirat, sinitiirat, punajalkasuulat ja ruskosuulat. Saaren yläpuolella taivaalla partioivat kuningasfregattilinnut. Toisin sanoen, erinomaisen romanttinen paikka.

Etelärannikolla pysähdyimme Lalomanun näyttävillä rannoilla ja söimme riutan edustalla, jossa italialainen ystäväni oli jokin aika sitten vähällä kuolla tempauduttuaan merivirran vietäväksi. Jostain syystä hait sen sijaan eivät muodosta Samoalla kovin suurta vaaraa, vaikka sekä riutta- että tiikerihaita liikkuu rantariuttojen lähellä. Ehkä ne eivät ole vielä päässeet yhtä hyvin ihmislihan makuun kuin Australiassa, Etelä-Afrikassa ja Karibialla.

Kävimme myös Upolun ainoassa kansallispuistossa Pupu Puessa, jonne japanilaiset ovat vuonna 2008 kehitysavulla rakentaneet vierailijakeskuksen ja toimiston. Ne näyttivät siltä kuin olisivat olleet hylättyinä viimeiset viisi vuotta. Ketään ei näkynyt kansallispuistossa eikä mistään löytynyt henkilöä avaamaan porttia, josta olisi päässyt rannanpuoleiselle luontopolulle. Eräänä päivänä Apiassa kävin varta vasten kyselemässä luonnonvaraministeriön suojelualue- ja metsäosastoilta, mutta niissä vakuutettiin, että tietoja saisi kansallispuiston edellä mainitusta toimistosta. Sen sijaan ministeriöissä kaikki ovat jo viikkoja olleet täystyöllistettyjä Samoan huomenna koittavan itsenäisyyspäivän pönötysvalmisteluilla. "Samoa on rakennettu Jumalan varaan", lukee parlamenttia vastapäätä olevan pompöösin kirkon edustalla monumenteissa, ja siltä tosiaan usein tuntuu.

Apia on pikkupaikka, liekö pariakymmentätuhatta asukasta. Se on kuitenkin Upolun ja koko itsenäisen Samoan käytännössä ainoa kaupunki, sillä pari muuta pikkukaupungeiksi luokiteltua paikkaa ovat lähinnä kyliä. Apiassa on muutama kauppakeskus sekä kiinalaisten pyörittämiä halpatavaramarkkinoita. Sieltä löytyy monta ravintolaa ja baaria, mutta niissä näyttävät käyvän lähinnä palangit (ulkomaalaiset) ja rikkaat samoalaiset. Toisaalta Apiassa vallitsee sama kiireettömyys ja rauha kuin muuallakin Samoalla. Täällä sanotaankin, että vain palangeilla on kiire.

Tänään on satanut lähes taukoamatta, mutta maomao aloitti huutelunsa jo aamuyöstä. Onnistuin näkemään sen pari kertaa, mutta kelvollisia lähikuvia en saanut. Sen sijaan sain niitä polynesianmesikoista, samoankottaraisista ja latuskanokkakalastajista, ja löysin kuolleen, ilmeisesti rankkasateen hukuttaman sarvikuonokkaan. Ystäväpariskuntani keittiössä viime aikoina mellastanut rotta oli yön aikana mennyt loukkuun ja löytyi aamulla hengettömänä, päättäen päiviä jatkuneet yritykset.

Suhdettani Etelämeren saariin ovat määrittäneet nuoruudessani ainakin Aarresaaren kaltaiset klassikot, Thor Heyerdahlin kirjat matkoistaan ruokolautoilla milloin minkäkin valtameren yli, Jacques Cousteaun dokumentit ja jostain divareista löytyneet Merten salaisuudet -lehdet, jollaisia ei kai enää Suomessa julkaista, sekä tietenkin sarjakuvaklassikoiden helmi, Corto Maltese ja Suolaisen meren balladi. Corto Malteseista olen aikoinaan opetellut lukemaan sujuvasti ranskaksi, vaikka niiden tekijä Hugo Pratt onkin italialainen. Ernest Hemingwayn Vanhan miehen ja meren olen lukenut parikymppisenä, mutta saman tien alkukielellä. Italialainen ystäväni on täällä ollessaan ryhtynyt lukemaan uudelleen meriaiheisia klassikoita ja ylisti suuresti Moby Dickiä.

Samoalta II

Samoa on erinomaisen rentouttava paikka, jos haluaa velttoilla ja tšillailla, lojua rannoilla, käydä välillä sukeltamassa ja sen sellaista. Sen sijaan sellaiselle, joka haluaa aktiivisesti jotain, polynesialainen kulttuuri erittäin hitaasti etenevine aikoineen ei ole hyväksi. Täällä on helppoa saada paljon aikaa kulumaan miellyttävässä tasaisen kuumassa, aurinkoisessa ja kosteassa laventelilullassa.

Polynesialaiset arvostavat lihavuutta. Täällä näkee enemmän törkeän läskejä ihmisiä kuin edes Amerikassa. He hyllyvät kuin valaat kuivalla maalla, onnellisina lihavuutensa viestimästä hyvinvoinnista.

Lisäksi Samoalla on runsaasti transvestiittejä, tai sellaisina me länsimaisen käsitteistön mukaan heitä pitäisimme. Täällä on kuitenkin faffafineille oma rooli yhteiskunnassa, ja perinteisesti tuon roolin ovat omaksuneet usein perheiden nuorimmat pojat, joille ei olisi jäänyt perinteisessä kulttuurissa perintöä. Euroopassa ja Lähi-idässä nuo ylijäämäpojat siirtyivät usein luostareihin ja kirkolliselle uralle. Samoalaiset faffafinet ovat usein koomisia hahmoja hepenineen ja naismaisine äänineen, koska ovat ulkonäöltään raavaita ja rasvaisia miehiä.

Tyynimeri, maailman suurin valtameri, joka kattaa niin suuren osan planeettamme pinnasta, on kaikkialla läsnä. Asiat kietoutuvat meren ympärille. Viimeaikaisissa polynesialaisten itsetuntoa pönkittävissä antikoloniaalisissa tutkimuksissa on kuulemma selvinnyt, että polynesialaisilla on erityisiä geneettisiä rotupiirteitä, jotka edesauttavat heitä vaistomaisesti navigoimaan merellä oikeansuuntaisesti, kuin maagisesti.

Magiikka elää muutenkin vahvasti pastellisävyisen mutta ankaran kristillisen kuorrutuksen alla. Saaret ovat täynnä pyhiä paikkoja, tabuja (joka lienee lännessä tunnetuin etelämereltä tuleva lainasana), ja tabuja liittyy runsaasti myös käyttäytymissääntöihin ja etikettiin. Maanomistajalle pitää esimerkiksi viedä tiettyjä lepytyslahjoja, jos meinaa kulkea maidensa läpi, ja silloin hän puolestaan tulee velvoitetuksi kaikenlaisiin vieraanvaraisuussääntöihin.

Sunnuntaisin mitään ei tapahdu, sillä Herran lepopäivä otetaan vakavasti. Edes rannalle ei saa julkisilla paikoilla mennä, ei ainakaan vähissä vaatteissa.

Olimme sunnuntaina iltapäivän saaren keskiosan harjun metsissä etsimässä harvinaista koukkunokkakyyhkyä, jonka muuan paikallinen oli nähnyt tuolla seudulla jokin aika sitten. Emme löytäneet kohdekyyhkyä, mutta kaikenlaista muuta kivaa kuitenkin: samoanmonarkkeja, samoanviheltäjiä, samoanlivertäjiä, polynesiankottaraisia, purppuralakkikyyhkyjä, kyhmykeisarikyyhkyjä, isoja hedelmälepakoita ja monia jo aiemmassa kirjoituksessani mainitsemiani lintulajeja. Kotoperäiset skinkit ja gekot vilahtelivat kasviston suojiin.

Hämärän laskeuduttua tornipöllö lähti saalistusretkilleen. Tännekin kauas eristyksiin on tornipöllö jo joskus muinaisina aikoina lentänyt ja eriytynyt omaksi alalajikseen. Samalta se silti näyttää kuin Euroopassa. Tornipöllö on erittäin tehokas jyrsijöiden saalistaja ja siksi tärkein ihmisen mukana saarille levinneiden rottien ja hiirten kurissapitäjä. Se on myös Samoan suurin luonnonvarainen petoeläin, sillä saarilla ei pesi yhtäkään haukkalajia eikä niillä ollut ennen kissojen ja koirien tuloa ainoatakaan nisäkäspetoa. Kaksi hedelmälepakkoa ja pieni, nykyisin harvinainen hyönteissyöjälepakko ovat ainoat alkuperäiset nisäkäslajit saarella. Saaria ympäröivillä merillä toki liikkuu valaita ja delfiinejä monin lajein.

Tänään kiipesin Vaeavuorelle, jonne Stevenson on haudattu. Vuorelle nousevat polut kasvavat varsin hyvää metsää, joskin täälläkin 60 % puista on vieraslajeja. Alkuperäisiä lintulajeja näkyi kuitenkin metsissä varsin paljon: samoanviheltäjiä, samoankottaraisia, polynesianmesikkoja, kardinaalimesikkoja, polynesiankottaraisia, tyynenmerensieppoja, samoanviuhkoja, purppuralakkikyyhkyjä...

Aamulla kävellessämme Vaoalasta tänne olimme erittäin onnekkaita, sillä pääsimme näkemään harvinaisen maomaon läheltä ja kuulemaan sen ihmeellistä äänivalikoimaa, ja lisäksi näimme vielä parven samoanlurikkeja, täkäläisiä endeemisiä papukaijoja. Oman pikantin lisänsä tuovat merilinnut, joita saattaa nähdä metsässäkin, erityisesti rotkoissa, joissa keijutiirat, ruskotiirat ja pikkutropiikkilinnut lentelevät kuin olisivat siellä kotonaan.

Samoalta I

Matkustin kaksi vuorokautta putkeen. Ensin Kabulista Delhiin, sitten Delhistä Singaporeen. Singaporessa oli kaunis ilma, trooppinen kostea helle, mutten matkakoomassa pystynyt siitä juurikaan nauttimaan. Matka jatkui Singaporesta Sydneyyn, jossa puolestaan oli koleaa ja satoi. Olin saapunut eteläiselle pallonpuoliskolle, jossa on tällä hetkellä syksy.

Lopulta lensin yön ja meren yli Sydneystä eteläiselle trooppiselle Tyynellemerelle, Polynesian saaristoihin kuuluvan Samoan saariryhmän keskellä sijaitsevalle Upolun saarelle, jossa sijaitsee itsenäisen Samoan valtion pääkaupunki Apia. Lentokenttä tosin oli tunnin ajomatkan päässä Apiasta.

Ensivalo sarasti lähtiessäni lentokentältä kohti Apian ulkopuolella sijaitsevaa kukkulaa, jossa kontaktini, Syyriassa tuntemani italialainen biologi vaimoineen (joka myös italialainen biologi) asuu. Hämmästyneenä saatoin todeta, että kuuden ja seitsemän välillä aamulla koko Samoa oli jo heräillyt. Kaupat ja kioskit olivat auki ja kirkoissa messuttiin. Samoalaiset ovat jumalaapelkääväistä kansaa, joiden sieluista lukuisat eri kristilliset kirkkokunnat kilpailevat. Kristittyjen lisäksi läsnä ovat islamista irronneet bahait, joilla on kauniin puutarhan ympäröimä temppeli täältä sisämaahan päin.

Italialaiset ystäväni eivät vielä noin varhain olleet heränneet, sillä heillä on pieni lapsi, ja olivat siksi pyytäneet, että saapuisin hiljaisesti, lukitsematta jätetystä takaovesta. Jäljellä olevina aamutunteina Vaoalassa ennen ystävieni heräämistä en malttanut väsymyksestäni huolimatta nukkua, koska paikkaa ympäröivät puutarhat ja metsä kuhisivat elämää.

Ruohikoilla käyskenteli ja juoksenteli itkuluhtakanoja, silloin tällöin myös sulttaanikanoja tai villiintyneitä punaviidakkokanoja. Puissa ja pensaissa mekasti joukoittain äänekkäitä lintuja, joista runsaimmat tosin ihmisten mukana saarille kulkeutuneita pihamainoja, viidakkomainoja ja punaperäbulbuleja. Onneksi myös eräät Samoan endeemisistä lintulajeista ovat sangen yleisiä. Esimerkiksi samoankottaraisia ja kardinaalimesikkoja on puutarhoissa runsaasti. Latuskanokkakalastajat tykkäävät istua puhelinlangoilla ja väijyä gekkoja ja hyönteisiä. Myös samoanlurikkeja, polynesianmesikkoja ja polynesianlivertäjiä näkyy.

Läheisen vuoren suunnasta, jossa on ikimetsää ja jonka huipulle on haudattu kirjailija Robert Louis Stevenson, kantautuu ajoittain harvinaisen maon eli samoansammalmesikon kantavia huutoja. Stevensonin kirjoittama Aarresaari kuului minunkin lapsuuden mielenmaisemiin, sillä isämme tapasi lukea meille suuren maailmankirjallisuuden helmiä iltasaduiksi, kun olimme vielä lukutaidottomia. Stevenson vietti elämänsä viimeiset vuodet Samoalla.

Nykyisin Samoan saaristo jakautuu kahtia, sillä kolmesta isosta saaresta kaksi, Upolu ja Savai'i, kuuluvat itsenäiseen Samoaan, entiseen Uuden-Seelannin protektoraatiksi saksalaisesta siirtomaavallasta siirtyneeseen Länsi-Samoaan, ja itäinen Tutuila muutamine itäpuolisine saarineen muodostaa itsehallinnollisen Amerikan Samoan. Koko alueella on yhteensä vain parisataatuhatta asukasta; tarkkaa lukua ei tiedetä, sillä suurin osa Samoan kansalaisista on maan ulkopuolella, siirtotyöläisinä Uudessa-Seelannissa ja Australiassa, kun taas Samoalla pyörii joka puolella ulkomaalaisia kuka milläkin asioilla.

Lähdimme lauantaina saaren keskiosan halki etelärannikolla sijaitsevan Matarevan rannoille laiskottelemaan. Italialainen ystäväni, jonka kanssa katselin paljon lintuja Syyriassa, vaihtoi kanssani kuulumisia yhteisistä syyrialaisista tutuistamme. Syyrialaisista lintuharrastajatutuistamme yhden ovat hallituksen joukot murhanneet kotiinsa, kaksi muuta on paennut Britanniaan, yksi Libanoniin, yksi muodosti vapaan armeijan prikaatin ja hallituksen jyrättyä kotikaupunkinsa, otti teini-ikäiset poikansa mukaan ja lähtivät kolmistaan taistelemaan vapaan armeijan Homsin prikaatiin Assadin hallitusta vastaan. Monista muista meillä ei ole tietoa. Ehkä he ovat kuolleet, ehkä paenneet, mutta todennäköisimmin he vain yrittävät elää hiljaiseloa sotkeutumatta kummallekaan puolelle rintamaa. Se on nyky-Syyriassa yhä vaikeampaa, minkä vuoksi yritämme olla ottamatta yhteyttä näihin ihmisiin, jotteivät he joutuisi kenenkään liian huomion kohteiksi.

Matarevan rannoilla näin jonkin verran merilintuja. Siellä oli runsaasti ruskotiiroja, jonkin verran pikkutropiikkilintuja ja ruskosuulia. Kaukana merellä meni liitäjiä, mutta alueella on monta samannäköistä liitäjälajia, joten lajilleen tunnistaminen on oleva suuri haaste. Pieniä määriä harmaavikloja ja karikukkoja käyskenteli rannoilla - suurin osa talvehtivista kahlaajista lienee palannut pohjoiseen. Korallihaikaran tummaa värimuotoa liikuskeli jonkin verran riutoilla.

Italialaistoverini on innokas lintuharrastaja, mutta oltuaan jo pari vuotta Samoalla hän on nähnyt kaikki paikalliset lajit paitsi erittäin harvinaisia, joiden turha etsiminen on turhauttanut hänet, joten hän on nykyisin innostunut bongaamaan satoja erilaisia kaloja riutoilta. Niinpä meidän olikin Matarevassa perehdyttävä myös vedenalaisen elämän värikkääseen runsauteen ja uhmattava ihmisiä kärkkyvien kauhistuttavien haiden hampaita. Ryhävalaita ja kaskelottejakin on havaittu kyseisellä rannalla, mutta näkemämme valaansuihkut olivat kaukana ja epävarmoja.

Kesän koitto Kabuliin

Olen blogissani viime aikoina kirjannut muistiin pitkän Intian ja Nepalin matkani vaiheita, vaikka palasin tuolta matkalta jo yli kuukausi sitten. Ennen kuin jälleen suuntaan itselleni uuteen maailmankolkkaan, on syytä kirjoittaa joitain huomioita keväästä ja kesästä, jotka koittivat kohisten Afganistaniin sinä aikana, kun olen ollut täällä.

Puut viheriöivät nyt Kabulissa ja koko maa on vihreämpi kuin mihinkään vuodenaikaan. Tavallisesti karut ja ruskeat vuoret viheriöivät nyt, mutta muuttuvat jo lähiviikkoina ruskeiksi ja lohduttomiksi, etenkin kun viime talven lumentulo oli tämän karun maan kannalta riittämätöntä.

Kärpäset pörisevät nyt riesana toimistossa ja hyttyset inisevät asunnossani iltaisin. Vastapainoksi myös yökköset ja mitättömän pienet gekkoliskot ovat ilmaantuneet esille. Linturintamalla koko kevään jatkunut kashmirin- ja idänuunilintujen muutto Kabulin läpi on päättynyt; jonkin verran vielä näyttää menevän yli tervapääskyjä, pikkukiitäjiä, haarapääskyjä ja mehiläissyöjiä. Mainat ja bramiinikottaraiset mekastavat.

Kävin viikko sitten päivän matkalla Ghorin maakunnan itäisimmässä osassa sijaitsevassa Lalissa, joka on Lalin ja Sarjangalin piirikunnan pääpaikka. Kyseinen piirikunta on muuten tadžikkivoittoisen Ghorin maakunnassa poikkeus, sillä sen väestöstä suurin osa on šiialaisia hazaroja, ja se kuuluukin maantieteellisesti hazarojen asuttamaan keskiylänköön, Hazarajatiin. Seutu on miltei kauttaaltaan puutonta ja karua, ylilaidunnettua ylänköä. Lalin kyläkin sijaitsee lähes kolmen kilometrin korkeudella merenpinnasta.

Alue on köyhää ja perifeeristä, mutta osittain juuri siksi myös rauhallista seutua, joka ei näy uutisissa terrori-iskujen ja taistelujen näyttämönä. Lalin kylä koostuu käytännössä yhdestä pölyisestä basaarikadusta, piirikunnan halki Heratin suuntaan virtaavan Harirudjoen varsille sijoittuvasta maanviljelyksestä sekä maalaisväestön asuintaloista pitkin rinteitä. Lähinnä kylissä ja joen varressa on vähäisiä määriä nuorta poppelia, mutta muuten alue on silmänkantamattomiin puutonta. Talvet ovat täällä kovia.

Sain viimein tilaisuuden käydä myös Kabulin mahdollisesti kauneimmassa paikassa, Baburin puutarhoissa (Bagh-i Babur), jonne Mogulivaltakunnan perustaja Babur on haudattu. Aga Khanin säätiö ja British Library ovat tehneet paikan restauroimisessa näyttävää työtä ja tuoneet myös Mogulivaltakunnan taidetta käsittelevän näyttelyn Kabuliin. Baburin puutarhat ovat harvinainen rauhan keidas muutoin kaoottisen ja turvattoman Kabulin keskellä. Perheitä tulee sinne piknikille ja nuoria pelaamaan tawilaa.

Pääsin käymään toisessakin keitaassa, Taimanin kaupunginosan ravintola Le Jardinissa, jossa pidettiin humanitääristen toimijoiden kesken perin harvinaislaatuinen tapahtuma, nimittäin Kabulin rock-koulun artistien konsertti. Hankinkin heti Kabulin ensimmäiseksi rockbändiksi itseään tituleeraavan Kabul Dreamsin levyn.

Puhuessani Kabulin elpyvän undergroundin nuorten edustajien kanssa tulivat elävinä mieleeni Damaskoksen maanalaiset runoillat, joita pidettiin joka keskiviikkoyö erään damaskolaisen hotellin kellarissa. Hotellin omistaja oli vauras liikemies, jolla oli suhteita, joten mukhabarat ei rynnäköinyt tilaisuuksiin, vaan ne tarjosivat oppositiohenkiselle ja kulttuurista kiinnostuneelle nuorisolle pakopaikan, jossa myös tupakat savusivat, olut virtasi ja tytöt osallistuivat runoiluun huiveitta tai jotkut jopa huivien kera.

Syyrian ja muun arabimaailman tavoin musiikki ja runous ovat myös Afganistanissa erittäin tärkeitä ja muodostavat pakoväylän autoritäärisestä kontrollista. Afganistan linkittyy persialaiseen kulttuuripiiriin, jossa runous on keskeisimpiä taidemuotoja. Runojen kautta politiikasta voi puhua ja vallanpitäjiä arvostella peitellysti - vaikka osanottajat toki ymmärtävät, mistä puhutaan. Damaskoksen runoiltojen sivupöydissä puhuttiin ja tehtiin arabikevättä.

Afganistanissa ollaan yhteiskunnallisesti vuosikymmeniä arabimaista jäljessä, mutta urbaanikulttuurinen pluraliteetti heräilee henkiin täälläkin, etenkin turhautuneen nuoren sukupolven etsiessä paikkaansa patriarkaalisesta ja ylettömän korruptoituneesta valtajärjestelmästä.

Chitwan

Chitwanin kansallispuisto sijaitsee Nepalin eteläosassa, linnuntietä suunnilleen yhtä etäällä Katmandusta ja Pokharasta, mutta helpommin saavutettavissa Pokharasta käsin, pittoreskiä vuoristotietä rotkoineen ja kylineen. Vietin siellä kaksi päivää ja yön. Jokin aika sitten Nepalin hallitus heitti kaikki majatalot ulos kansallispuiston sisältä joen toiselle puolen ja ne sijaitsevat nyt Chitwanin kylässä.

Minulla oli Chitwanissa kaksi opasta, mestari ja oppipoika. Ensimmäisenä iltapäivänä näin jo hyvän valikoiman mielenkiintoisia lintuja, kuten intianvarpuspöllöjä, pikkukukaaleja, smaragdikyyhkyjä, isomalkohoita, neljää lajia papukaijoja, muutamaa tikkalajia ja paljon muuta. Toinen päivä oli kuitenkin vielä huomattavasti produktiivisempi, etenkin joen varsilla.

Minulle heräsi epäilys, että Chitwanissa oppaat vievät matkailijat kansallispuiston alueille pimeästi, sillä en missään vaiheessa nähnyt lippuja, jotka muka oli hankittu, ja ajoneuvoja ei käytetty, vaan matkaa kansallispuiston eri habitaateissa taitettiin kävellen. Oppaat tunsivat kuitenkin asiansa: lintulajeja ropisi kivasti ja vanhempi opas tunsi ne kaikki. Joen varsilla näki monia haikaralajeja, mukaan lukien harvinaiseksi käyneitä pikkumarabuja ja piispahaikaroita, ja siellä talvehti vielä parvittain ruostesorsia, joukossa kevään viimeinen tiibetinhanhikin.

Chitwan on erityisen tunnettu intiansarvikuonoistaan. Jos minulla oli Corbettissa onnea tiikerin näkemisessä ja valokuvaamisessa, Chitwanissa onni kohtasi minua toisella tavoin sarvikuonojen kohdalla, riistäen mahdollisuudet valokuviin mutta tuottaen unohtumattoman elämyksen. Olimme ylittäneet joen kahlaten ja saapuneet savannille ja polulle kohti juomapaikkaa, jossa sarvikuonot usein kokoontuivat. Äkkiä kuului puhinaa kovin läheltä, korkean ruohon takaa.

Vanhempi opas lähetti oppipoikansa kepillä varustautuneena tiedustelemaan, ja poika katosi näkyvistä. Pian tämän jälkeen alkoi pusikosta kuulua uhkaava puhina ja rytinä, kun jotakin erittäin kookasta rynni meitä kohti. Poika ryntäsi esille pusikosta juosten henkensä edestä ja huusi meille: juoskaa! Juoksimme kaikki polkua pitkin pakoon sarvikuonon rytistessä perässä, kunnes se pysähtyi.

Seuraavaksi rytinää alkoi kuulua kolmelta suunnalta ympäriltämme, ja tajusimme, että toistakymmentä sarvikuonoa oli eri puolilla polkua kaikilla suunnilla, eivätkä ne lainkaan pitäneet läsnäolostamme. Pakenimme polkua takaisin joelle ja jouduimme kahlaamaan kiireen vilkkaa joen halki toiselle puolelle suojaan. Sarvikuonot ovat nimittäin territoriaalisia ja Chitwanissa on raportoitu useita hyökkäyksiä ihmisten kimppuun, myös kuolonuhreja tuottaneita.

Paetessamme raivoisia villipetoja joen yli jäi niiden kuvaaminen ikävä kyllä sikseen. Yksi huomattavasti edellisiä rauhallisempi sarvikuono löytyi myöhemmin viidakko-osioista, ja sitä saattoi katsella mukavammissa tunnelmissa, mutta se oli etäällä ja suurimmaksi osaksi oksien peitossa.

No, lintuja tuli sitten kuvattua Chitwanissa senkin edestä. Ruohostomailta löytyi runsaasti keltapriinioita, viiru- ja vuoripensastimaleja, bambutimaleja, tamariskitaskuja ja muuta mukavaa. Joella oli paitsi ruostesorsia ja kahlaajia, myös ruskosuokanoja, jotka astelivat liejuisilla rannoilla aamuvarhain. Viidakoissa oli papukaijoja, sarvinokkia ja huiluharakkataskuja.

Paluumatkalla Chitwanista Pokharaan alkoi äkillinen hirmumyrsky, joka lennätti vastaamme vaakasuorassa hiekkaa ja tomua, talojen kattoja, puita ynnä muita ja uhkasi syöstä automme rotkoon. Ihmiset panikoivat kylissä ja huonosti rakennetut talot hajosivat liitoksistaan. Tuuli oli Pokharaan päästäessä laantunut, mutta kadut märkiä, sillä oli satanut kaatamalla.

Pokharasta palasin syyrialaisten ja amerikkalaisen kanssa ennen pitkää takaisin Katmanduun, hengailimme Bhaktapurissa ja söimme jäähyväispäivällisemme Funky Buddhassa. Toverini palasivat Dubaihin ja Dohaan, minä Delhiin ja sieltä sittemmin Kabuliin. Ja tähän päättyy tältä erää matkakertomus Intiasta ja Nepalista, sillä uudet seikkailut jo odottavat pientä kulkijaa ja lukijoitaan.