Azerbaidžanissa I

Juon Skotlannin ylämaiden mallaskastetta ja pureksin Suomesta saamaani ruisleipää, hämmästellen presidenttimme älähdystä suomalaisen tiedustelun ala-arvoisesta tasosta. Olisin odottanut vähän vähemmän huutelua kansainväliseen julkisuuteen ja puolestaan vähän enemmän sitä, että presidentti olisi vaivautunut ottamaan lukuisilta maassamme vaikuttavilta ihan kohtalaisen päteviltä ihmisiltä selvää esimerkiksi lukiotason perusasioista Syyriaa koskien, ennen kuin kiirehtii toistelemaan julkisuudessa venäläistä propagandaa korviinsa kuiskuttelevien "ystävien" rinnakkaistodellisuuksia.

Mutta minkäs teet. Joskus oli aika, jolloin valtakunnassamme vaikutti sellaisiakin valtiomiehiä kuin kuolinvuoteeltaan Westfalenin neuvotteluihin lähtenyttä Johan-poikaansa neuvonut Axel Oxenstierna, jonka sanoista kuolemattomuuteen ylsi lähinnä toteamus: An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur.

Ongelma kulminoituu suomalaisen johtajuuden tyhmyydessä, jossa omaa tyhmyyttä ei lainkaan ymmärretä, mutta ei toki rajoitu Suomeen, vaan on koko nykylännen ongelma. Sanomaltaan järjestelmäkriittinen bändi Muse, jota olen ystävieni vaikutuksesta viime aikoina tullut taajaan kuulemaan, tiivistää asian tunnelmaltaan muutenkin läntisittäin ajankohtaisessa kappaleessa The Knights of Cydonia tähän tapaan:

Come ride with me
through the veins of history
I'll show you how God
falls asleep on the job.
And how can we win
when fools can be kings?
Don't waste your time
or time will waste you.

Unohtamatta niitä säkeitä, jotka tulevat näiden jälkeen.

Kun nousin koneeseen, joka vei minut yhä perin kesäiseen Azerbaidžaniin, oli edellisessä blogimerkinnässä kuvaamani syksyn henkäys Kiovassa kadonnut ja lämpötila jälleen noussut 32 asteeseen. Minut heitti lentokentälle muuan ukrainalainen ystäväni, joka tekee päivisin töitä kunnanvaltuustossa - iltaisin ja öisin sirkuksessa. Hän tekee hyväkseni monenlaisia palveluksia sitä vastaan, että voi ajoittain lainata maastoautoani tehdäkseen vaikutuksen matkaoppaana työskentelevään tyttöystäväänsä. He haluaisivat mennä naimisiin ja muuttaa yhteiseen asuntoon, mutta kummankaan tulot eivät ole vielä siihen riittäneet. Ystäväni on kuitenkin säästänyt ankarasti ja viimein neuvottelemassa oman auton ostamisesta. Auton omistaminen on yksi niistä edellytyksistä, jotka Itä-Euroopassa on täytettävä, ennen kuin voi viedä tyttönsä vihille. Muita ovat pysyvä (ei määräaikainen) työsuhde sekä oma asunto.

Kun palasin kuumasta Azerbaidžanista, oli syksy sitten toden teolla alkanut Kiovassa. Se tuntui kaikesta - pudonneista lämpötiloista, päivittäin vierailevasta pienestä sateesta ja ilmapiiriin hiipineestä alakulosta. Keltaiset ja punervat värit ovat levinneet puiden lehvästöihin, hyönteissyöjälinnut kadonneet ja läheisissä ikuisesti keskeneräisissä rakennushankkeissa pesivä tuulihaukkakin, joka läpi kesän kiljui korkeuksista, on lähtenyt johonkin eteläisemmille maille. Azerbaidžanissa molempia tuulihaukkalajeja olikin parvittain kaikkialla. Sinne ne lienevät lentäneet Venäjän avomailta, kun taas ukrainalaiset suunnannevat Bulgarian ja Turkin lakeuksille tai ehkä Afrikkaan saakka.

Olin ollut edellisellä matkallani Euroopan läntisessä ääressä Irlannissa. Nyt matkasin Euroopan kaakkoiseen ääreen Azerbaidžaniin, sekä Georgian että Turkin tuollepuolen Kaspianmeren rannikolle - maailman suurimman järven, jonka takana aukeaisi Keski-Aasia ja eteläpuolella Iran. Vaikka matka on kuulunut pitkään suunnitelmiini, siitä on osin kiittäminen edellisen blogikirjoitukseni anonyymiä kommentaattoria, joka palautti mieleeni tämän suunnitelman kiireellisyyden - ennen kuin... (Huomaattehan, lukijat, että teidän kommenteillanne on vaikutusta blogin sisältöön, etenkin jos kommenttine ovat fiksuja ja informoituja.)

*   *   *

Olen ollut Bakussa kerran aiemmin - viisitoista vuotta sitten keskellä talvea ja vain yhden päivän ajan. Silloisesta tunnelmasta oli "tuulten kaupunki" muuttunut tyystin toiseksi. Öljyraha näkyi, tuntui ja ajoittain jopa haisi, mutta lopputulos on kiistämättä vaikuttava. Historiallinen itämainen vanhakaupunki on kauniisti restauroitu ja hiekkakivisessä kokoonpanossaan tuo mieleen Libanonin historialliset satamakaupungit kuten Bybloksen ja Tyroksen. Kun libanonilainen ystäväni vietti aikaa Bakussa, kertoi hän minulle jälkeenpäin, että kaupunki toi hänelle jostain syystä mieleen Helsingin, jossa hän monta kertaa oli vieraanani käynyt. Ihmettelin ensin, mitä kummaa hän tällä tarkoitti, kunnes huomasin, että Bakun 1800-lukulaisia osia hallitsivat ne samat saksalais-, itävaltalais- ja italialaisarkkitehtien kansallisromanttiset ja uusklassiset vaikutteet, joita voi havainnoida monin paikoin Helsinkiä.

Bakussa hengaillessani samoin kuin Azerbaidžanin maakunnissa ajaessani mieleeni tuli usein ajatus, että tällainen voisi olla myös Syyria, jos se onnistuisi vapautumaan Venäjän tuhoisasta ikeestä. Lännen ollessa nykyisessä heikkouden ja typeryyden tilassaan näyttää kuitenkin todennäköisemmältä, että Azerbaidžan tulee pian kohtaamaan Syyrian kohtalon eikä päinvastoin. Venäjä on nyt se, joka on aloitteellinen ja tuhoaa nykyistä maailmanjärjestystä, vaikka asia olisi objektiivisten seikkojen valossa voinut olla täsmälleen päinvastoin.

Azerbaidžanissa yhdistyvät turkkilainen kieli ja kulttuuri kahden pitkän historiallisen kauden vaikutukseen: ensin persialaiseen, sitten venäläiseen. Azerbaidžanilaiset puhuvat kieltä, joka on käytännössä turkin murre paitsi että siinä on enemmän persialaisia lainasanoja sekä neuvostoliittolaisten etnoinsinöörien lisäämiä venäläisiä vaikutteita - jälkimmäisiä erityisesti kommunistisessa ja teollisuustuotantoon liittyvissä sanastoissa. Osittain lainasanat liittyvät ajankohtiin: Turkissa monet modernit lainat on omaksuttu ranskasta, italiasta ja saksasta - Azerbaidžanissa taas elettiin silloin loppuajan Venäjän keisarikunnassa ja niinpä samat sanat omaksuttiin länsikielistä venäjän välityksellä.

Azerbaidžanin persialainen kausi on sikäli mielenkiintoinen, että Persian vanhaa imperiumia tulivat itse asiassa hallitsemaan turkinsukuiset azerbaidžanilaiset eikä päinvastoin. Teini-ikäisenä valtaan noussut šaahi Ismail Safavi, joka aloitti safavidien mahtavan dynastian, oli azerbaidžanilainen. Kerrotaan, että kun Turkin ja Persian keisarikunnat kävivät sotaa toisiaan vastaan, kirjoitti Ismail-šaahi yhä pompöösejä itseään täynnä olevia runojaan turkiksi, kun taas Turkin sulttaani Selim, hienostunutta sivistystään osoittaakseen, kirjoitti runojaan persiaksi, joka oli silloinen hovikieli, vähän kuin ranska myöhemmin Venäjän imperiumissa. Vakavana tunnettu sulttaani ja hävytön teinišaahi olivat katkeria kilpailijoita myös runouden alueella, jättäen jälkeensä verbaalisten vittuilujen kuolemattoman perinnön. Tuo idän imperiumien kamppailu päättyi voittamattomana itseään pitäneen Ismail-šaahin murskatappioon itäisen Anatolian ylängöillä käydyssä Çaldıranin taistelussa vuonna 1514.

Taistelu tunnetaan sotahistoriassa myös ensimmäisenä, jossa tykit olivat ratkaisevassa osassa - Osmanivaltakunta oli edistyksellisenä ja länsisuuntautuneena ehtinyt hankkimaan sellaisia, kun taas Ismail luotti enemmän myytilliseen auraansa ja Alin haamuun, jonka kanssa kävi öisin runollisia keskusteluja. Nuori šaahi järkyttyi tappiostaan niin, että määräsi koko Persiaan mustan suruliputuksen, käynnisti ankaran šiialaistamiskampanjan ja hyväksyi sittemmin maailman vanhimmaksi vakiintuneeksi maarajaksi muuttuneen rajasopimuksen Turkin kanssa, jota Iran ei vastedes rohjennut koskaan enää avoimesti haastaa. Turkkilaiset saivat kyseisen sodan muistona tavan pitää korvarengasta annetun lupauksen symbolina - tämä liittyi erääseen vakoiluretkeen.

*   *   *

Eräs kirjoittamattomista velvollisuuksistani Bakussa oli käydä ekstensiivisiä profiloivia keskusteluja erään paikallisen neitosen kanssa, jonka muuan läheisimmistä ystävistäni oli vielä vähän aikaa sitten vakavissaan aikeissa viedä vihille. Heidän suhteensa on tosin jo vuosia ollut naamakirjalaisittain it's complicated -tilassa, joten viimeisimmät käänteet eivät sikäli tulleet täysin odottamattomina. Tämä kuvankaunis kansainvälisiä suhteita opiskeleva pankkiirin tytär yritti väen väkisin maksaa kaikki tilaamansa ylenpalttiset illalliset ja pullot parhaita, mitä kotimaansa viinintuotannon alueella tuotti (nationalistina hän on aina halunnut kantaa huolta Azerbaidžanin maineesta). Onneksi olen asunut Lähi-idässä ja tunnen jo laskutappelujen metkut.

Vasta kahden pitkän illallisen jälkeen - ensin modernissa gurmeeravintolassa ja sitten historiallisessa karavaaniseraljissa - pääsimme italialaisvaikutteisessa viinibaarissa varsinaiseen asiaan. Tyttö oma-aloitteisesti suositteli minulle nimimerkki Kurban Saidin nimissä julkaistua romaania Ali ja Nino, joka kertoo azerbaidžanilaisen musliminuorukaisen ja georgialaissyntyisen kristityn tytön rakkaustarinan yli sadan vuoden takaisessa Bakussa. Ostin kirjan heti seuraavana aamuna, mutten pelkästään tytön suosituksesta vaan siksi, että kirja oli jäänyt mieleeni Mannerheimin kotimuseosta. Mannerheim matkusti tutkimusmatkailijaksi tekeytyneenä tsaarin upseerina Azerbaidžanin kautta tiedustelumatkalleen Turkestaniin vuonna 1905. Ilmeisesti nostalgisena tämän matkan vuoksi on hän myöhemmin hankkinut kirjastoonsa Alin ja Ninon, joka julkaistiin Itävallassa vuonna 1937.

Kirjan mysteereistä ensimmäinen koskee sen kirjailijaa, jota ei ole todellisuudessa olemassa. Kurban Said on kirjoittanut kaksi kirjaa (myöhempi niistä on Tyttö Kultaisesta sarvesta, jonka nimi viittaa Istanbulin orientaaliseen ja moderniin osaansa jakavaan lahteen). Nimimerkin takana olevaksi kirjailijaksi on oletettu useampia tuon ajan kynäilijöitä. Vallitseva käsitys Bakussa tuntui kuitenkin olevan, että nimimerkki oli todellisuudessa kaksi henkilöä: Kiovassa syntynyt ja Bakussa kasvanut juutalainen lehtimies sekä siellä pitkään asunut itävaltalainen emansipoitunut aatelisnainen. Teoriaa tuntuisi vahvistavan se, että kyseinen juutalainen, Lev Nussimbaum, oli aiemminkin omaksunut islamilaisen kirjoittajanimen käännyttyään nuorena islamiin.

Kirjan mysteereistä toinen koskee tietysti nykypäivää. Ystäväni on kristitty kun taas tyttö on muslimi, eli asetelma on kääntynyt toisin päin kuin Kurban Saidin kirjassa. Nuoripari käytti paljon aikaa ja vaivaa siihen, että molempien vanhemmat lopulta luopuivat ennakkoluuloistaan ja hyväksyivät avioliiton, jonka jo piti olla sovittu asia. Mutta asiat eivät aina mene niin kuin kauniissa itämaisissa saduissa, vaan enemmän kuin traagisissa moderneissa romaaneissa, ilman että uskonnolla tai kulttuurilla sittenkään oli enää mitään tekemistä asian kanssa.

*   *   *

Vietettyäni pari päivää Bakussa vuokrasin auton ja ajoin Şamaxin tietä Kaukasusvuorille, Ismaillin piirikunnan vuoristokylään Lahiciin. Matkan varrella katselin aromaisemia ja join teetä pähkinälehdossa, jossa parveili runsain määrin nälkäisiä närhiä. Sieltä myös avautui näkymä rotkolaaksoon, jonka yläpuolella kaarteli hanhikorppikotkia. Teetä juodessani kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiotani siihen pekuliaariseen seikkaan, että joka puolella oli pikkusieppoja. Edes Intian tunnetuilla talvehtimispaikoilla en ole nähnyt lajia yhtä runsaana kuin nyt muuttoaikaisessa Azerbaidžanissa. Ilmeisesti jossain Uralin metsissä lajin täytyy olla tavattoman yleinen, joskin se kuulemma pesii myös Azerbaidžanin metsissä. Näin niitä myös vuorten tunturikoivikoissa.

Majoituin Lahicissa paikkaan nimeltä Cännät Bağı elı Paratiisin puutarha. Se oli suureellinen nimi primitiiviselle kylämajoitukselle, mutta eipä hintakaan (15 manatia) päätä huimannut. Lahicin kyläkauppias oli Cännät Bağın omistajan veli. Vihertikka ja käpytikka huutelivat paratiisin puutarhoissa. Kiipesin ensimmäisenä päivänä kylän yläpuolisilla vuorilla sijaitsevaan laaksoon. Seuraavana aamuna kylän keskustassa törmäsin vanhaan setään, joka lupasi viedä minut pyhälle vuorelle Babadağille, jossa paikallisen tarun mukaan Saatana tuli kivitetyksi (the site where Satan was stoned).

Pyhiinvaeltajien poikain sukunimeä kantanut vanhus oli 80-luvulla tullut määrätyksi Tšernobylin ydinturma-alueelle korjaustöihin. Kyseessä oli Neuvostoliitolle tyypillinen ratkaisu: radioaktiiviselle tuhoalueelle määrättiin kaukasialaisia, ei etnisiä venäläisiä. Terveytensä uhraamisen vastineeksi mies oli saanut jonkin mitättömän Tšernobyl-eläkkeen ja luvan käydä kerran Kiovassa. Enää Venäjä ei tietenkään eläkettä maksanut, vaan pieni eläke tuli Azerbaidžanin valtiolta ja muuten perhe pysyi elossa sillä, että setä vei kylään eksyviä matkailijoita pyhälle vuorelle, majoitti heitä kotiinsa, ja hänen vaimonsa möi puodissa mummokäsitöitään kuten lapasia ja liinoja.

Matka Babadağille muuttui melkoiseksi seikkailuksi. Setä oli luvannut, että ajomatka viimeiseen kylään veisi vain tunnin ja Bakusta vuokraamani Nissanin jeeppi kestäisi sen kyllä. No, matka vei kolme tuntia yhteen suuntaan, vuorelle kiipeäminen toiset kolme, ja alun kärrypolku muuttui lopulta olemattomaksi ja osa matkasta piti ajaa kuivuneen joenpohjan kivikossa. Auto tietysti hajosi siitä, mutta kesti kuin kestikin, ja isompia ongelmia koituisi vasta selitettäessä vaurioita vuokraamolle. Olihan sekin jotain, että vietin päivän radioaktiivisen miehen seurassa ja pelkästään venäjää puhuen. Poislukien ne lausahdukset, jotka oli parempi esittää turkiksi tai arabiaksi.

Vuoriston eri vyöhykkeillä näkyi onneksi kiitettävästi kaikenlaisia vuoristolintuja, samoin kiivetessäni Saatanan kivityspaikalle ja takaisin. Oli lumivarpusia, alppirautiaisia, vuorisirkkuja, vuorikirvisiä, tunturikiuruja, kangaskiuruja, hanhikorppikotkia, maakotkia, korppeja, alppivariksia, hemppoja, vuorihemppoja, kultahemppoja, mustaleppälintuja ja erityisen runsaasti mustapäätaskuja.

Vuorelta alas palattuani vanhus valitti odottamisen kuumuutta ja veden puutetta, mikä valitus ei kohdannut taholtani erityistä sympatiaa; olinhan sentään juuri yksin kiivennyt vuorelle ja takaisin. Onneksi Jumala oli sentään lähettänyt ihmeen. Setä oli havainnut viimeisessä alppileirissä hylätyn lampaan. Seuraavana päivänä olisi muslimien pääsiäinen, uhrijuhla eid al-adha eli turkiksi ja azeriksi kurban bayram. Setä ei huolinut ihmettelystäni että eikö joku hänen vuoristolaisista naapureistaan kaipaisi hylättyä lammasta, vaan oli vakuuttunut sen olevan Jumalan lahja, sulloi sen takakonttiin ja kertoi jakavansa sen lihat seuraavan päivän iltana naapuruston köyhille.

Oli onneksi yhä valoisaa kuin saavuimme takaisin Lahiciin. Toivotin bayram mubarakia sedälle ja hänen vaimolleen ja ajoin jyrkänteiden laitoja pitkin takaisin valtatielle ja metsässä sijainneen teehuoneen kautta viehättävään Qäbälän kaupunkiin. Qäbälässä majoituin historialliseen karavaaniseraljiin, joka nykyisin on luksushotelli, muttei lainkaan ylihintainen - selvästi alle Bakun hintojen.

*   *   *

Illallistaessani Qäbälässä tuli osakseni viestitulva Bakussa tapaamiltani nuorilta, jotka olivat halunneet otettavan itsestään kuvia ja pyysivät nyt minua lähettämään kuvia heille. Tehtyäni näin sain viestejä tuntemattomalta azeritytöltä, joka henkilöllisyyttään tiedustellessani ilmoittautui yhden mainituista pojista tyttöystäväksi. Lisäksi hän kertoi rakastavansa minua. Kysyin eikö hänen pitäisi rakastaa poikaystäväänsä, joka oli ihan kelpo kaveri. Ei, sanoi tyttö, hän ei rakastanut tätä enää, vaan minua. Hupsu tyttö, totesin tähän, ja toivotin hyvää bayramia. Hänen poikaystävänsä kirjoitti hetken päästä toivoen, että uhraisin kamerani lahjaksi heille. Perusteluksi hän esitti, että he olivat "perineet" sen minulta.

Taustaksi on mainittava, että kun tapasin ryhmän ensi kertaa Bakussa, he lauloivat, musisoivat ja taputtivat käsiään, ja johtava poika pyysi minua ottamaan kuvia, vaihtoi sitten asian päinvastoin, että hän ottaisi kuvia, jolloin kamerani oli hänen hallussaan, ja hän totesi minulle tämän temppunsa, esittäen myös muita mainioita manipulointitemppuja kuin kokenut katutaiteilija. Hänestä tulisi muutenkin oivallinen näyttelijä tai taikatemppujen tekijä (tällaisille lahjakkuuksille voi aina olla myöhemmin käyttöä). Sain toki kamerani takaisin eivätkä he myöhemminkään olleet pyynnöissään vakavissaan. Hullunkurisia nämä azerit huumoriltaan. Eivätkä välttämättä bayramina kuivin suin.

Qäbälästä ajoin seuraavana aamuna varhain ylös vuorille Lazan kylään juomaan teetä ja sittemmin Oğuzin kautta Şäkiin. Matkalla näin keisarikotkan ja runsaasti muuttavia idänhiirihaukkoja, joitain nuolihaukkoja. Ennen kaupunkiin sisään ajamista löysin korjaamon, jonka omistaja vilkaisi autoni Babadağin episodissa kärsimiä tuhoja eikä pitänyt niitä pahoina. Korjaamolla ei osattu venäjää, joten olin hatarien turkinkielisten lauseiden varassa. Korjaajan apulaisena työskennellyt teinipoika ryömi autoni alle ja korjasi asiat kuntoon noin kymmenessä minuutissa. Olin hämmästynyt, ja vielä enemmän kun hän kieltäytyi ottamasta maksua. Painostin hänet ottamaan vastaan kympin ja toivotin jälleen hyvää bayramia koko porukalle, ja he vaikuttivat hyvin iloisilta jostain kaukaa tulleesta vieraastaan.

Azerit ovat samaan tapaan ylpeitä ja pidättyviä kuin muutkin kaukasialaiset - vaikka heidän kielensä on turkkilainen ja kulttuuristaan paljon tulee Persiasta, heissä elää vahvana myös kaukasialaisuus, joka näkyy erityisesti tansseissa ja muissa passionaarisemmissa asioissa. Kun he näkevät minun näköiseni ihmisen, he olettavat yleensä, että kyseessä on venäläinen. Venäläisiä ei ihmisinä vihata, mutta ei heistä erityisesti pidetäkään, venäläiset kun yleensä käyttäytyvät sivistymättömyyteensä nähden katteettomalla ylimielisyydellä ja röyhkeydellä sekä vaativat kaikenlaisia etuoikeuksia. Mutta heti kun paikalliset kuulevat, että puhun venäjää yhtä huonosti tai vielä huonommin kuin he itse, ovat he todella iloisia ja vieraanvaraisia, haluavat tarjota teetä ja viinirypäleitä ja maksaa laskuni. Kuka tahansa ei-venäläinen eurooppalainen oletetaan automaattisesti ja juhlallisesti ystäväksi, olipa tämä ukrainalainen, baltti tai jotain vielä kaukaisempaa.

Şäki on hieno vanha kaupunki, jonka nähtävyyksiin kuuluvat lukuisain lintu- ja eläinaiheisten mosaiikkien koristama kaanien palatsi sekä jälleen vanha karavaaniseralji. Şäkin vanhassakaupungissa suoritin muutaman turistiostoksen - kuuluisaa paikallista hunajassa uivaa baklavaa sekä uuden kaukasialaisen karakul-hatun. Siltä varalta, että koit ovat syöneet aiemmat tšetšeeneiltä, afgaaneilta ja kashmirilaisilta hankitut, jotka ovat jo vuosia olleet varastoituina Suomessa. Join mustaa kahvia ja hätistelin syksyn myötä vihaisiksi muuttuvia ampiaisia, kelta- tai mustatakkisia.

Käytettävissä olevat päiväni kuitenkin hupenivat nopeasti, joten tämänkertainen Kaukasuksen vuoristo-osuuteni päättyi Şäkiin. Edessä olisi vielä muutamia päiviä keskisen ja eteläisen Azerbaidžanin aroalueilla, joista kertoo matkakertomuksen seuraava osa.

Kesän loppu

Syksy on alkanut Kiovassa. Joitain päiviä sitten tuli selvästi viileämpää. Kottaraiset ovat kerääntyneet muuttoparviksi ja täyttäneet poppeleita joukkoviserryksellään jo yli viikon. Tänään tuli asunnossani ensi kerran kylmä illalla - ja vielä edellisviikolla ilmastointi oli tarpeen kuumuudessa.

Se, että olen ollut pitkään laiska kirjoittamaan blogiani, ei ole tarkoittanut, että elämäni on ollut tyhjää. Yleensä asia on päinvastoin. Kun elämässä on muutoin rauhallisempaa, on enemmän aikaa kirjoitella kaikenlaisia vapaa-ajan harrastuksia. Elokuussa tosin suuri osa vapaa-ajan kirjoittamisestani meni projektiini elvyttää nuorena suunniteltu tieteisromaani.

Eurooppa on lakannut seuraamasta Ukrainan tapahtumia, kun kerrankin on ollut vajaat kaksi viikkoa rauhallisempaa Donbasin asemasodassa - toisin sanoen, Venäjän bandiittijoukot eivät ole joka päivä tulittaneet kranaatinheittimillä ja raskaalla tykistöllä ukrainalaisten asemia ja asutuskeskuksia. Muuta hyvää tilanteessa ei oikein ole - Venäjä miehittää yhä Krimiä ja puolta Donbasista, joilla alueilla vallitsee eriasteinen terrorihallinto.

Länsimaiden huomio on sillä välin kiinnitetty pakolais- ja siirtolaisvirtoihin, aivan kuin asiassa olisi jotain erityisesti uutta tai kuin tätäkään ei olisi osattu ennakoida. Eurooppa maksaa nyt ja tulee jatkossa maksamaan katkerasti välinpitämättömyydestään ja toimettomuudestaan Syyrian ja Irakin suhteen.

Venäjä on siirtänyt pääoffensiivinsa Länttä vastaan vaihteeksi eteläiselle rintamalle, jossa Venäjän ja Iranin joukot tukevat Assadin hirmuhallintoa sotarikoksissa Syyrian kansaa vastaan. Venäjä ei ole eskaloinut vuosia jatkunutta sotilaallista interventiotaan Syyriassa siksi, että se taistelisi jihadistista Da'ishia (ISIS) vastaan - se ei taistele sitä vastaan, vaan Syyrian oppositiota ja länsimaita. Venäjän tavoitteina on pitää heikko ja epäsuosittu vasallinsa vallassa, laajentaa tämän hirmuhallinnon terrorisoimaa aluetta, vahvistaa liittolaisensa Iranin otetta länsimielisten Lähi-idän hallitusten kustannuksella - ja ennen kaikkea tietysti saada öljyn hinta uudelleen nousemaan pilviin.

Länsimaiden hylkäämästä Syyriasta tulee astinlauta hybridisodan voimistamiseen Libanonia, Irakia, Jordaniaa ja Turkkia vastaan. Näistä kaksi ensimmäistä ajautunee Venäjän ja Iranin toimien seurauksena lähivuosina katastrofiin, joka voi moninkertaistaa Eurooppaan pyrkivät pakolaismassat. Turkin epävakauttaminen tai vieläpä kääntäminen Venäjän ja Iranin kanssa samaan lännenvastaiseen leiriin olisi vielä suurempi kauhuskenaario eurooppalaisille, jotka se samalla jättäisi energiaeristykseen.

Pakolaiskiintiöt ja niiden jakaminen EU-maiden kesken ovat vain keinotekoinen hätäapukeino, eivät mikään ratkaisu mihinkään. Samoin yritykset rakentaa suurempia muureja ja hukuttaa useampia veneitä Välimereen ovat tuomittuja epäonnistumaan - minkä lisäksi ne ovat tietysti täysin epäinhimillisiä ratkaisuja. Mikäli Eurooppa haluaisi hallita ongelmaksi koettua pakolaistulvaa, sen tulisi kiintiöiden, leirien ja raja-aitojen sijaan vaikuttaa kahteen asiaan: työntötekijöihin ja vetotekijöihin.

Vetotekijöistä osa on tietenkin sellaisia, joista eurooppalaiset voivat yhä olla ylpeitä: hyvä elämä, oikeusvaltio, maailman mittakaavassa merkittävä vauraus ja ennen kaikkea toivo paremmasta tulevaisuudesta jälkeläisille, mikä saa korkeasti koulutettuja kehitysmaalaisia muuttamaan taksikuskien ja kaupan kassojen tehtäviin länsimaihin, jotta lapsensa ja lapsenlapsensa saisivat paremman tulevaisuuden. On kuitenkin myös sellaisia vetotekijöitä, joihin voi ja kannattaa puuttua: Länsi-Euroopassa subventoidaan yhä toimettomuutta kohtuuttomasti ja passivoidaan tulijoita tukijärjestelmien piiriin sen sijaan että heitä kannustettaisiin töihin ja yrittäjiksi.

Työntötekijöitä ovat konfliktit, hirmuhallinnot, köyhyys ja näköalattomuus. Näitä on maailmalla kosolti eikä Eurooppa yksin niitä ratkaise vaikka parhaansa yrittäisikin. Olisi kuitenkin erittäin suuri merkitys sillä, että EU:n välittömimmät lähialueet - toisin sanoen Pohjois-Afrikka, Lähi-itä, Itä-Eurooppa ja Keski-Aasia - olisivat ilman aseellisia konflikteja, ilman totalitäärisiä diktatuureja, vaurastuisivat ja tuottaisivat työpaikkoja kasvavalle nuorisolleen.

Ei olla monen vuoden päässä siitä, kun näin olisi voinut ollakin. Useat EU.n naapuruusvyöhykkeen valtioista olivat hyvässä nousujohteessa, näistä parhaana esimerkkinä Turkki, jonka vauraus ja kehittyneisyys oli jo ohittanut EU:n köyhimmät itäeurooppalaiset jäsenmaat. Talouskasvu oli merkittävää ympäri Itä-Eurooppaa, myös EU:n ulkopuolella. Arabimaat kehittyivät nopeasti - eivät vain Arabian niemimaan rikkaat öljyvallat, joita tämä ei oikeastaan koske täysin erilaisen yhteiskuntarakenteen vuoksi, vaan myös Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän puolidemokraattiset, puoliautoritääriset, suhteellisen vakaat maat - sellaiset kuin Marokko, Libanon ja Jordania.

Arabikevät oli seurausta juuri kaikesta siitä myönteisestä kehityksestä, jota arabimaiden yhteiskunnat olivat käyneet läpi edellisen vuosikymmenen. Ne olivat vaurastuneet nopeasti. Väestöt olivat paitsi kasvaneet, myös tulleet yhä paremmin koulutetuiksi ja kansainvälisemmiksi. Yhteiskunnallinen vapaus oli kasvanut, satelliittitelevisio, internet ja sosiaalinen media mullistaneet tiedonsaannin. Arabikevään tapahtumat markkeerasivat mittaamattomasti tärkeämpää trendiä kuin mitä islamilainen kiihkoilu oli koskaan ollut. Islamistit eivät ole koko olemassaolonsa aikana saavuttaneet arabimaissa mitään vastaavaa kuin mitä arabikevään demokraattiset kansannousut olivat.

Länsimaista on kuitenkin puuttunut tänä aikakautena lähes kokonaan se kulttuurinen, poliittinen ja globaali johtajuus, joka pitkään ylläpiti vapauden ja vaurauden soihtuja juuri länsimaiksi ymmärretyn maailman majakoissa. Olisi surullista ajatella, että arabikevään nuoret arabisukupolvet ja Maidanin ukrainalaiset jäävät viimeisiksi sukupolviksi, jotka vielä katsoivat Länttä kuin vapauden soihdunkantajaa - ja että tästä eteenpäin seuraava aikakausi näkee lähinnä totalitarismin paluuta ja länsimaiden spengleriläistä perikatoa.

Ikävä kyllä jälkimmäinen näyttää todennäköisemmältä, ellei Lännestä ala löytyä selkärankaa ja johtajuutta. Sellaista peläten Venäjä ja Iran ovat tosin käyneet yhä kärsimättömämmiksi, ilmeisesti koettaen saada maksimoitua territoriaalisen etupiiriekspansionsa sekä Euroopassa että Lähi-idässä ennen Yhdysvaltain presidentin vaihtumista.

Eurooppalaiset eivät ole aiheuttaneet tätä toimillaan vaan toimettomuudellaan. He joutuvat maksamaan erittäin kalliin ja kivuliaan laskun, joka tulee vaikuttamaan monien sukupolvien ajan. Vaikka Eurooppa onkin historiassaan tuhoutunut ja noussut taas tuhkastaan kuin feeniks, on silti surkeaa, mikäli mantereemme syöksee itsensä historian auringonlaskuun juuri silloin, kun sillä olisi ollut historian ihmeellinen auringonkehrä puolellaan.

Vasta vähän aikaa on siitä, kun EU ja NATO olivat vuosikymmenten tuhon ja pysähtyneisyyden jälkeen yhdistäneet jälleen suurimman osan mantereestamme. Vasta hiljattain tapahtui erittäin merkittävää myönteistä kehitystä myös EU:n ulkorajojen tuollapuolen, esimerkkeinä Turkki, Georgia, Ukraina ja moni arabimaista. Arabikevät oli Itä-Euroopan vapautumisen jälkeen merkittävin geopoliittinen voitto Euroopalle. Sitä surullisempaa on, miten täydellisesti se möhlittiin ja jätettiin Venäjän propagoimien väärien narratiivien uhriksi.

Nyt Eurooppa menetti mahdollisuutensa ja saa niiden sijasta osakseen hävitystä ja laskujen maksamisen.

Yhdysvallat on maantieteellisistä ja rakenteellisista syistä eri asemassa eivätkä sitä koskaan koske samat seuraukset, eivät ainakaan yhtä raskaina. Yhdysvallat on Euroopan maailmansodista lähtien asemoinut itsensä Lännen keskusvallaksi. Lännen etuvartiot kulkevat Itä-Euroopassa (Suomesta Mustallemerelle), Lähi-idässä ja itäisimmässä Aasiassa. Valitettavasti näillä alueilla geopoliittinen taistelu Lännen vihollisia ja haastajia vastaan käydään, ei Yhdysvaltain territoriolla.

Tämä syksy kylpee ennen kaikkea syyrialaisten, irakilaisten ja ukrainalaisten veressä, mutta on samalla vääjäämättä myös Euroopan syksy. Venäjä on avannut hybridisodan rintamansa niin Itämeren, Balkanin kuin Lähi-idänkin alueilla, eikä tule pysähtymään ennen kuin edessä on tappion uhka. Venäjä pelkää pieniäkin tappioita kuin ruttoa, joten siinä on heikko kohta, jota patoamistoiminta käytännössä voi hyödyntää - ja siten välttää suursotaan joutumisen.

Mitä aikaisemmin tappion uhka asetetaan Venäjän eteen, sitä pienemmässä (taktisessa) mittakaavassa se voidaan tehdä ja sitä paremmin patoaminen myös toimii. Jossittelu ja jälkiviisaus ovat aina helppoja lajeja, mutta toivoisin useampien länsijohtajien miettivän viimeistään nyt, olisiko patoaminen kannattanut aloittaa jo ennen kesän 2008 hyökkäystä Georgiaan, arabikevään yhteydessä Syyriassa tai viimeistään Ukrainan kohdalla, sen sijaan että nyt joudutaan pohtimaan Suomen, Baltian, Balkanin, Turkin ja Persianlahden aiemmin 'ei ajateltavissa olevia' skenaarioita.

Brittein saarilla III

Irlannista piti kirjoittamani. Angleseystä lähtenyt lauttani yli Irlanninmeren lipui Dublinin satamaan harmaassa tihkusateessa, jossa Irlannin tasavallan pääkaupunki ei alkuun näyttäytynyt viehättävimmillään. Auto oli varattuna vasta seuraavalle päivälle, sillä olin ajatellut ottaa ensimmäisen iltani Irlannissa kunnolla irlantilaisittain, tuoppeihin sylkemättä. Niinpä otin terminaalista taksin majatalolleni, eikä aikaakaan kun istuin bussissa kohti keskustaa.

Dublin oli täynnä espanjalaisia ja italialaisia - osa opiskelijoita ja kielikurssilaisia, osa turisteja halpalennoilla, joilla Brittein saarten asukkaat matkaavat Välimeren aurinkoon ja välimerenelävät puolestaan nauttimaan atlanttisten saarten sateisesta dekadenssista. Englannin kieltä opiskeleva nuoriso oli ylen sosiaalista minuakin kohtaan, joka kai näytän jossain määrin irlantilaiselta. Päässäni tosin oli baijerilaishattu, joka aikaansai, että pari kertaa kuulin jonkun turistityttösen selittävän saksaksi toiselle, että tuossa oli tosi saksalainen. Asiassa oli riskinsä - koskaan ei tiennyt, mitä ottelua milloinkin pubeissa katsottiin.

Dublin on melkoinen kesäkaupunki. Siellä parveili laumoittain brittejä, sillä Irlannissa on halvempaa kuin Iso-Britanniassa, mutta väkeä oli kaikkialta Euroopasta. Vaikka brittien lisäksi latinalaiset kansallisuudet tuntuivat dominoivan, saattoi kaupungissa taajaan kuulla myös suomea ja skandinaavisia kieliä, usein iloisesti humalassa. Erään ravintolan kunnollinen katolinen rouva varoitti minua, että täällä Dublinissa ei ollut turvallista iltaisin, koska "meikäläiset eivät vain juo vaan haluavat tapella". Suomalaisena vain nyökyttelin tähän.

Irlantilaisten maineesta huolimatta ainoa insidentti, joka minua kohtasi, oli parin sedän avautuminen minulle Wexfordin kaupungissa myöhemmin, koska baijerilaishattuni perusteella he luulivat minua amerikkalaiseksi ja halusivat sanoa lännen murteella "taidat olla väärässä kaupungissa, karjapoika - bäng-bäng". Pyssyn paikalla oli kuitenkin vain sormi, ja säästyin muutenkin alkuasukkaiden aggressioilta.

Täällä Euroopan läntisessä ääressä, mukavasti Iso-Britannian ja Atlantin välissä, on Irlanti voinut itsenäistymisestään alkaen voinut lepäillä varsin mukavasti tarvitsematta Nato-jäsenyyttä. EU:n jäsen maa on ollut jo pitkään ja käytössä on euro, toisin kuin punnassa pitäytyneellä isoveljellä. Irlanti kärsii kuitenkin yhä kulttuurisesta pikkuvelikompleksista brittejä kohtaan, mitä ei lainkaan helpota se, että Irlanti onnistuttiin vuosisatojen saatossa kolonisoimaan siinä määrin, että Dublin on käytännössä täysin englanninkielinen ja koko Irlannin itäosa puhuu englantia ykköskielenä.

Saaren länsirannikolla iiriä puhutaan laajemmalti, ja sitä joutuu jokainen oppimaan pakkopullana koulussa. Silti on tietyssä mielessä huvittavaa, kuinka kiivaat irlantilaisnationalistit agitoivat pelkästään englanniksi ja vetoavat auktoriteetteinaan anglosaksisen äärivasemmiston edustajiin kuten Chomskyyn. Sen lisäksi, että vallankumousromantiikasta näyttää muutenkin olevan vain pikkuaskel kommunismin ja terrorismin myötäjuoksuun. Kirjakaupoissa on hyllymetreittäin marxilais-leniniläisiä teoksia, Kuuban ja Venezuelan ihannointia ja länsimaista itsevihaa. Che Guevaran kuvia on pikkukylienkin seinillä ilmeisen sponsoroituina graffiteina. IRA:ta tukevien kannanottojen ohessa liehuvat Baskimaan, Korsikan ja Palestiinan liput. Radio-ohjelmissa sympatisoitiin Kreikkaa ja syytettiin kriisistä Saksaa ja Suomea.

Vaikka Irlannissa näkyy ja tuntuu vallankumousromantiikkaan liittyvä vasemmistohegemonia maailmaa selittävissä narratiiveissa, todellisuudessa saari on noussut kohisten kehitysmaa-asemasta talouskriisiensä kautta takaisin jaloilleen - ja tämä on tapahtunut tietysti kapitalismin avulla eikä sosialismin. Toisin kuin Kreikka, Irlanti pani asiat kuntoon ja olikin kohta jaloillaan. Niin ikään vasemmistoeetoksesta huolimatta Irlannissa ei ole pinnalle näkyvää venäläismielisyyttä. Venäjä on kaukana ja kaukainen; se ei jostain syystä tunnu olevan yhtä relevantti asia brittihegemonian vastustamisessa kuin se on antiamerikkalaisille manner-Euroopassa. Asiaan voi olla vaikutusta sillä, että Irlannissa on valtavia määriä puolalaisia ja pienempiä määriä baltteja, joista suuri osa on saanut Irlannin kansalaisuuden. Heihin ei voi olla törmäämättä esimerkiksi palveluammateissa Dublinissa.

Noudettuani seuraavana päivänä autoni, joka oli varsin paljon Iso-Britanniassa ajamaani vaatimattomampi, lähdin saaren toiselle puolen Claren kreivikuntaan. Sää vaihteli sateisen ja aurinkoisen välillä, ja saavuin ongelmitta Loop Headin niemimaalle, jonka tyvessä sijaitsevassa Kilkeen pikkukaupungissa oli majataloni. Niemimaa on yksi Euroopan läntisimmistä kolkista, Atlantin valtamerelle työntyvä sormi, jonka jylhillä rannikoilla on useita hyviä merilintupaikkoja. Niemimaan sisäosien nummet ja maatalousmaisema houkuttelevat varsinkin Atlantilta putoilevia muuttolintuja.

Kaksi parasta paikkaa merilintujen tarkkailuun ovat Rossin sillat niemimaan pohjoisosassa - sillat, joista paikan nimi tulee, ovat meren aaltojen uurtamia kivikaaria. Kallioiden edustalla kulkee suurin määrin liitäjämuuttoa. Siitä valtaosa on pikkuliitäjiä, mutta nokiliitäjää näkee täällä pitkin kesää, loppukesällä ja syksyllä myös isoliitäjiä ja keltanokkaliitäjiä, kaikkia kihulajeja ja paljon muuta. Delfiinejä ja jokin suurempi valas näyttäytyivät myös. Vähän niemenkärjen ulkopuolella näytti olevan liitäjien, suulien ja delfiinien ruokailualue, jossa ilmeisesti kuhisi kalaa. Loop Headin kärjessä on majakka ja merilintuyhdyskuntia, joiden runsaimpia lajeja olivat etelänkiisla, ruokki ja pikkukajava. Jyrkänteillä näkee myös läheltä myrskylintujen pesiä. Niemenkärjen ulkopuolella merellä suulat syöksyvät mereen kalastaessaan.

Seuraavana päivänä matkustin Claren kreivikunnasta etelään, pysähdyin kirjakauppaan ja kahville Kilrushissa, ylitin Shannonin lossilla Killimeristä ja ajelin kauniiden maisemien halki kohti Brandon Pointia, Dinglen niemimaalla Kerryn kreivikunnassa. Brandon Pointin maisemissa on hieno vaellusreitti nummien halki. Merilintuyhdyskunnassa oli tavanomaisia lajeja kuten pikkukajavia ja myrskylintuja, merellä suulia ja nummilla niitty- ja luotokirvisiä. Ilahduttavinta tässä paikassa oli nähdä kolmen muuttohaukan kisailevan taivaalla jyrkänteiden nousevissa ilmavirtauksissa. Brandonin kylässä kävin pubissa, joka taisi väittää olevansa lähimpänä New Yorkia sijaitseva pubi Euroopassa.

Lähdin seuraavaksi ajamaan sisämaan halki kohti Killarneyn kaupunkia. Pysähdyin matkalla Curracullenaghin hienoissa leppälehdoissa, joista löytyi kaikenlaisia metsälintuja, kuten tiaisia, hippiäisiä, pajulintuja ja sylviakerttuja. Pysähdyin myös Beheenaghin ylämaanummilla, toivoen löytäväni nummiriekon myös Irlannista. En löytänyt, mutta löysin kylläkin korppeja, taivaanvuohia ja tietysti jokapaikan niittykirvisiä ja hemppoja.

Killarneyhin päästessäni oli taas sateista, vaikka näinkin ylhäältä kukkuloilta kauniit järvimaisemat. Omistin kuitenkin illan kaupungille ja päätin mennä kansallispuistoon seuraavana päivänä. Erehdyin pariin erinomaiseen kirjakauppaan (kaksi kassia lisää kannettavaa) ja ravintolaan. Killarneyn kansallispuisto käsittää varsin peribrittiläisiä niitty- ja lehtimetsämaisemia, joista löytää paljon sellaisia lajeja, jotka Englannissa ja Keski-Euroopassa ovat yleisiä mutta Irlannissa melko harvinaisia. Lisäksi komeassa järvimaisemassa elää merikotkan kansallispuiston alueelle elvytetty jälleenistutuskanta. Näinkin merikotkan mukavasti Rossin keskiaikaisen linnan raunioilta.

Killarneysta tarkoitukseni oli ajaa etelään, Corkin kreivikunnan rannikon Mizen Headin ja Galley Headin niemille, mutta navigaattori johdattikin minut epähuomiossani Bearran niemimaata kiertämään, koska siellä oli samanniminen Toormoren kylä kuin mihin olin itseni seuraavaksi ohjelmoinut lähellä Mizen Headiä. En katunut kierrosta, sillä Bearran niemimaan maisemat olivat mitä kauneimpia. Sielläkin näkyi samoja merilintuja kuin muualla, suulat mukaan lukien, muutama korppi, tuulihaukka ja alppivaris. Samaa oli tarjolla myös Mizen Headissä, komeiden maisemien ja majakan kera. Pikkuliitäjiä pyyhki merellä paljon.

Ajoin illaksi pitkän matkan Wexfordin kaupunkiin, jossa sade piiskasi koko siellä oloni ajan. Seuraavan aamun kohteeni oli jällen merilintupaikka, Irlannin kaakkoiskärjessä sijaitseva Carnsore Point. Sää oli siinä määrin kurja, että elättelin toiveita jopa ulappakeijuista tai myrskykeijuista, mutta niitäpä ei taaskaan näkynyt. Sen sijaan näkyi kyllä runsain mitoin pikkuliitäjiä, myrskylintuja, suulia ja monenmoista muuta. Minua ilahduttivat erityisesti mustalintujen ketjumaiset parvet, jotka lensivät tihkusateessa niemenkärjen ohi kuin olisivat jo muuttomatkalla. Samoin oli sykähdyttävää nähdä harmaahylkeiden nousevan merestä aivan edessäni, hyvin lähellä. Kallioisilla rannoilla kipitti karikukkoja, pulmussirrejä ja suosirrejä.

Seistyäni tarpeekseni tuulessa ja sateessa staijaamassa - tällä kertaa sentään vedenpitävässä hupparissa - ajoin pubiin myöhäiselle aamiaiselle tai aikaiselle lounaalle, miten sen ottaa, ja kuuntelin naapuripöydän akateemisten henkilöiden vilkasta keskustelua Venäjän taholta koko itäiseen Eurooppaan kohdistuvasta uhasta ja siitä kuinka Obaman hallinto ajaa Amerikan panostusta alas kaikkialla maailmassa. Sateen hellittäessä ajoin Lady's Islandin pyhiinvaelluspaikkaan, josta lähtee pieni luontopolku tuolle saareksi kutsutulle niemelle. Niemen edustalla on saari, jossa pesii Irlannin suurin yhdyskunta ruusutiiroja yhdessä kala-, lapin- ja riuttatiirojen kanssa. Paikka sopii erinomaisesti tiirojen keskinäiseen vertailuun, ja ne ovat tosiaan helposti nähtävissä Neitsyt Marialle pyhitetyltä niemeltä, yhdessä lukuisain kahlaajain ja lokkien kera.

Illaksi ajoin pitkän matkan halki Irlannin takaisin luoteeseen, Mayon kreivikuntaan ja Susihurtan tavernaan Killalaan, jossa minulla oli huone yläkerrassa. Paikka oli täynnä kalamiehiä, mikä sinänsä on loogista, sillä siellä missä ovat valtamerten pikkukalaparvet, ovat yleensä sekä suurkalat että merilinnut lukuisina läsnä. Tavernassa kaikki tuntuivat puhuvan siitä, mitä oli saatu ja tietysti niistä todella isoista, jotka olivat päässeet pakoon.

Kilcumminin niemellä oli riskilöitä, myrskylintuja, suulia, pikkuliitäjiä ja kaikkia tavanomaisempia merilintulajeja. Niemimaan rantamien lahdilla oli jonkin verran kahlaajia. Tässä viimeisessä varsinaisessa päivässäni Irlannissa oli kuitenkin jo lähdön tuntua. Melkein koko päivän satoi, välillä kaataen. Siten ei tehnyt niin pahaa, että iso osa keskipäivästä kului autossa matkalla Ballinasta Dubliniin.

Minulla oli vielä viimeinen ilta hyvää aikaa Dublinissa ja hotellini tällä kertaa ydinkeskustassa Temple Barin ravintola- ja pubikeskittymän alueella, kveekareita vastapäätä. Palautin autoni. Hotellini portieeri osoittautui moldovalaiseksi toimittajaksi ja blogistiksi, joten lupasin kallistaa kanssaan tuoppia ja ottaa pari viskiä pyhässä ryssänvihassa, kunhan hänen työvuoronsa päättyisi. Ehdin sitä ennen valmistautua useammalla porterilla ja stoutilla sekä muistiinpanojeni kasaamisella.

Kukonlaulun aikaan jätin Dublinin haikeana taakseni lautalla kohti Holyheadiä. Irlanninmerellä kuhisi taas pikkuliitäjää ja pienempiä määriä muita merilintuja. Holyheadissä kävin lounaalla ja tuopillisella, jatkoin sitten junalla Pohjois-Walesin halki Pohjois-Englantiin, Manchesteriin. Minulle jäi vielä vapaa ilta Manchesterissä, joka vaikutti mainettaan paljon paremmalta. Viihtyisä kaupunki, paljon hyviä ravintoloita ja baareja.

Koska en ollut enää autolla liikenteessä, saatoin italialaisessa ravintolossa rauhassa nauttia pari pulloa parhaita Piemonten viinejä, mikä ei jäänyt italialaiselta tarjoilijattarelta vaille arvostusta, joten hän kehui vihkooni illan mittaan piirtyvää suunnitelmaa ja käsikirjoitusfragmentteja, ehkä käsialani vuoksi, koska tuskin ymmärsi kieltäni. Nummilla ja tuulisilla kallioilla nimittäin palautui mieleeni elävinä episodeja teini-ikäisenä suunnittelemastani skifihenkisestä joskin goldingilaiseksi äityvästä romaanista, jonka päätin rehabilitoida jälleen kirjoituskuntoon. Jos ehtisin. Mikä on valitettavan harvinaista nykyisin.

Viimeisenä aamunani Brittein saarilla taksikuskini oli lupsakka afrokaribialainen, joka jammaili radiosta soivan kappaleen mukana - Kaupunki ei koskaan nuku. Katsoi väliin minua ikään kuin varmistaen ymmärsinkö kappaleen sanojen osuvuuden. Bilettäjät vasta palailivat väsyneinä koteihinsa pitkin kaupunkia. Tummanpuhuvat partasuut luuttusivat vähäpukeisten pissisten oksennuksia, joiden antaminen ylen kaupungin kaduille oli alkanut jo kahdeksan aikaan edellisiltana. Ja saatoin vain aavistaa kuinka radikaaleja ajatuksia länsimaiden rappiosta noiden puhumattomien kasvojen takana kypsyi.

Brittein saarilla II

Kiovassa eletään työn puolesta melko hiljaista aikaa, sillä ympäri Eurooppaa on lomakausi parhaimmillaan ja toimeksiannot harvassa. Pari ukrainalaista ystävääni oli viikonloppuna luonani juomassa teetä, Tšornyi Printsiä, ja pelaamassa šakkia. Lähi-idässä asuessani alkuiltojen ja viikonloppujen perushuvituksiin kuului istuskella ystävien kanssa kahviloissa pelaamassa šakkia, tawilaa, juomassa mitä juotavissa oli, ja polttamassa silloin tällöin vesipiippua, vaikken tupakkamiehiä olekaan. Siitä on kuitenkin jo aikaa, joten pelitaitoni olivat päässeet ruostumaan. Hävisin kaksi ensimmäistä peliä, sitä seuraavat kaksi voitin, joten harjoitus selvästi auttaa.

Jatketaanpa kuitenkin Britannian matkakertomusta. Teesjoen varrelta palasin Yorkshiren ylämaanummille, yrittäen ensin löytää nummiriekkoja Commondalen nummilta, joita South Garella tapaamani lintumies suositteli. Kävelyni kanervaa kasvavien nummien ja niitä laikuttavien tupasvillaisten suomaiden halki oli ensin mitä miellyttävintä hiljalleen puhaltavan tuulen virvoittaessa mieltäni. Nummelta kantautui kapustarintojen ja kuovien huutoja, niittykirviset laululensivät kaikkialla, vaikka elettiin heinäkuuta, ja muutenkin maisema muistutti Lapin tuntureita paitsi että hyttyspilvet puuttuivat. Brittein saarten tuulisuus kai tekee soisista nummista sääskivapaita.

Mietittyäni vasta tuulisen ilmaston siunauksellisuutta verenimijäin suhteen, sain nopeasti muistutuksen siitä, miksi kantaväestö vihaa Brittein saarten ilmastoa. Alkoi taas sataa ja pian sitä tuli vaakasuorassa. Kaikki vaatteeni olivat kastuneet läpimäriksi siihen mennessä kun pääsin takaisin paikkaan, jonne olin jättänyt autoni. Tweed ja sen sellainen ovat kyllä lämpimiä, mutteivät vedenpitäviä. Pelastauduin Commondalen pubiin lounaalle, ja kun tuolla alueella ei näyttänyt sade hellittävän, päätin ajaa toiseen ylämaanummiseen kansallispuistoon sisämaassa, nimittäin Yorkshire Dalesin kansallispuistoon.

Majatalovaraukseni oli Reethin kylässä Arkengarthdalen alkupäässä. Viehättävä usean perinteikkään pubin ja majatalon kylä on mainio tukikohta eri suuntiin lähteville vaelluspoluille ja pikkuteille. Maisemat ovat kauniita ja ylämaakahlaajien huudot kantautuvat illansuussa kylään sitä ympäröiviltä kukkuloilta. Lähistöltä löytyvät myös kylät nimeltä Crackpot ja Cockayne. Ensin mainitusta kotoisin oleva muusikko selvitti illalla pubissa minulle, että alueella asuu paljon viikinkivalloituksen mukanaan tuomaa muinaisista skandinaaveista periytyvää väestöä, ja myös monien kylien nimet pohjaavat goottilaisiin nimiin, vaikka ne olisivat tuoneet muunlaisia mielleyhtymiä.

Seuraava päiväni oli varsin onnistunut, sillä jo varhain aamulla, pian Reethistä lähdettyäni, törmäsin ensimmäisiin nummiriekkoihin, minkä jälkeen niitä alkoi näkyä säännöllisesti, usein hyvällä kuvausetäisyydellä. Laji tuntui olevan Swaledalen ja Arkengarthdalen maastoissa todella yleinen. Paljon harvinaisempi kanalintu Britanniassa on teeri. Skotlannin ylämailta niitä vielä löytyy enemmän, mutta Englannin viimeiset kannat ovat juuri Arkengarthdalen ja Ylä-Teesdalen nummialueilla. Hyvien ohjeiden ja kärsivällisyyden avulla onnistuin löytämään useita teeriä Barninghamin alueelta. Se oli hyvä, sillä pari päivää myöhemmin en onnistunut löytämään varmempina pidettyjä Langdon Beckin teeriä. Yllättävänä kanalintulajina myös punapyy oli varsin yleinen nummilla.

Yorkshire Dalesin kansallispuiston alueella onnistuin myös yhden päivän aikana näkemään kuusi suopöllöä, joten lajin kanta on ilmeisen vahva siellä. Saatoin myöhemmin vitsailla kuulumisiani kysyvälle lontoolaiselle lintumiehelle, että ilma oli niitä niin sakeanaan, että hyvä kun sain väisteltyä. Auringon alkaessa hiljalleen painua oli hyvä päättää päivä Tan Hillin majataloon, joka on Britannian korkeimmalla sijaitseva pubi, kansallispuiston alueella.

Sieltä ajoin edelleen toiselle laajalle nummialueelle, Langdon Beckin ympäristöön Durhamin kreivikunnan Ylä-Teesdaleen. Pysähdyin vesiputouksilla, mutta taas alkoi sataa, piiskaten minut pian eteenpäin ja retkeilymajaan, jossa oli seuraava majoitukseni. Sateen lakatessa oli jo hämärää ja kävelin eristyksissä olevasta retkeilymajasta nummen halki lähimpään, tuskin kyläksi kutsuttavaan paikkaan, jossa on muutama maatalo, vanhan kalmiston ympäröimä kivikirkko ja tietysti pubi. Palatessani pimeässä kierteli lehtokurppa kurnuttaen aluetta.

Seuraavana päivänä löysin muun mukavan muassa merihanhia Cow Greenin tekojärveltä, koskikaroja ja rantasipiä sinne virtaavalta joelta, paljon nummiriekkoja, nummien kahlaajia ja muita ylämaalintuja. Penniinien maisemat kohottivat mieltä. Jatkoin iltapäivän puolella Skotlantia kohti. Siellä ensimmäinen kohteeni oli talvisista hanhi- ja vesilintumassoista tunnettu Caerlaverockin suojelualue. Heinäkuussa siellä oli kuitenkin hyvin hiljaista, lähinnä yleisiä lajeja. Samoin Nithjoensuun rannat ja särkät olivat ristisorsia ja isokuoveja lukuun ottamatta melko hiljaisia. Jokunen mustapyrstökuiri, edustaen islantilaista alalajia, oli jo lähtenyt etelää kohti.

Illaksi siirryin Southernessin niemenkärkeen, jossa majoituin paikalliseen pubiin ja ehdin vielä pitkälle kierrokselle molemmin puolin niemeä, löytäen rantakallioilta lepäämään asettuneiden kuovien ja kapustarintojen parvia ja muuta sen sellaista. Olin alun perin suunnitellut käyväni Gallowayssä saakka, mutta koska olin viettänyt edellisillä alueilla päivän kauemmin kuin olin alun perin ajatellut, katsoin parhaaksi lähteä Southernessistä seuraavana päivänä takaisin kohti Englantia ja etelää.

Seuraava kohteeni oli yksi Pohjois-Englannin kuuluisimmista lintupaikoista, Leighton Mossin kosteikkoalue lähellä Redmayneä ja Silverdaleä, Morecambenlahden rannikolla Lancashiressä. Kosteikkoalueen etsityimpiä lajeja ovat siellä pesivät ruskosuohaukka ja viiksitimali, molemmat Britanniassa harvinaisia, ja molemmat löysin suhteellisen vaivatta. Niiden lisäksi alueella oli jalohaikara ja useampia silkkihaikaroita - jälkimmäisestä on tullut Britanniassa viimeisten kymmenen vuoden aikana melko yleinen. Toisin kuin Caerlaverockin lampareilla, Leighton Mossissa oli heinäkuiseen päiväsaikaankin sangen runsaasti kosteikkolintuja ja kahlaajia, minkä lisäksi ympäröivät metsät osoittautuivat hyväksi alueeksi metsälintujen lisäämiseksi matkapinnalistalle. Näin yhden ainoan lahoavan puunrungon kimpussa lyhyenä aikana tali-, sini-, kuusi-, viita- ja pyrstötiaisia, pähkinänakkeleita, punarintoja ja käpytikan.

Leighton Mossin kosteikko myös halusi ottaa minut mukaansa, sillä yksi piilottelevien lajien valokuvausyritykseni oli loppua siihen, että lieju ahmaisi minut sisäänsä polvia myöten. Se ei estänyt minua kuitenkaan lähtemästä vielä Morecambenlahden rantalaguuneille, josta löytyi runsaasti kahlaajia sekä laulavina silkkikerttunen ja pensassirkkalintu. Kohtasin myös amerikkalaisen lintumiehen, joka oli tuonut vaahtosammuttimen kokoisen poikansa linturetkelle Atlantin toiselle puolelle, kun poika oli jo nähnyt niin paljon lajeja Yhdysvalloissa. Poika puhui linnuista siihen tyyliin (tietäen myös varsin harvinaisten amerikkalaisten kosteikkolajien äänet), että tunsin nostalgisia muistoja omasta pikkuvanhasta lapsuudestani.

Ajoin sitten illaksi Liverpooliin, joka taisi olla suurin Englannin kaupunki, jossa en ollut vielä käynyt. Sieltä matka jatkui Wirralin niemimaalle Cheshiren kreivikunnassa, sijoittuen Merseyn ja Deen jokisuulahtien väliin. Wirralissa kohteinani olivat rannikon rantaniityt ja kosteikkokaistaleet, joiden varrelta löytämistäni linnuista merkittävin oli huuteleva viiriäinen. Se on Britanniassa harvinainen ja arvaamaton laji, mutta minulle se sattui olemaan jo toinen Britanniassa, sillä vuonna 2012 olin kirjannut lajin havaintovihkooni Shropshiren aukeilta, sotaleikkien lomassa havaittujen lajien joukossa.

Iso-Britanniassa viettämäni viikko oli tulossa päätökseensä, joten oli aika suunnata saaren kolmanteen kuningaskuntaan, Walesiin. Nykyisin Walesin pohjoisosassa, Angleseyn niemimaaksi muuttuneella saarella sijaitseva Holyhead toimii tärkeimpänä Irlannin-lauttojen satamapaikkana, ja on lähes kokonaan korvannut Liverpoolista aiemmin kulkeneen lauttaliikenteen. Holyhead on melko mitäänsanomaton pikkukaupunki, mutta lintutieteellisesti paikka on hyvä, sillä Walesin rannikolla on runsaasti hyviä lintuniemiä.

Walesissä viettämäni yön majoituspaikan olin ottanut Llandudnon kaupungista, jonka pohjoispuolella sijaitsee yksi Walesin merilinnustollisesti hedelmällisistä niemenkärjistä, Great Ormes Head. Mutta jo matka Llandudnoon pitkin Walesin pikkuteitä, idyllisten kylien, ikitammisten metsäsaarekkeiden ja käsittämätöntä kymrin kieltä olevien kylttien kautta, alkoi jotenkin tuoda mieleen Tolkienin maisemat. Tolkienista muistutti myös monien walesiläisten paikkakuntien historia (lueskelen poikkeuksetta matkoillani paikallista historiaa silloin kun en aja autoa tai tähystele lintuja), jossa asettuivat vastakkain muinainen maalaisyhteisö ja alueen lopulta vaurastanut kaivosteollisuus. Sieltäköhän lienee Tolkien saanut innoituksen viattoman jumalaapelkääväisiin hobitteihinsa, ylevän muinaisiin haltioihinsa ja ahneisiin mutta ahkeriin kääpiöihinsä.

Tutustuin ensin Great Ormes Headin tuulisiin jyrkänteisiin, joiden lomaan jäivät historiallinen kirkko hautausmaineen ja paljon muinaiskelttiläisiä kivimuistomerkkejä, samoin kuin jyrkänteillä pesiviä merilintuyhdyskuntia, jotka näyttivät käsittävän runsaasti myrskylintuja ja merellä kalastavia suulia, mukavasti karimetsoja sekä paljon kiisloja, ruokkeja ja kajavia. Täällä näin myös matkan ensimmäiset alppivarikset, jotka nimestään huolimatta viihtyvät alpiinisten paljakoiden lisäksi myös Brittein saarten kalkkikivikallioisilla merenrantajyrkänteillä.

Koska heinäkuussa ovat Britanniassakin päivät yhä hyvin pitkiä ja yöt lyhyitä, minulle jäi illalla enemmän aikaa kuin olin odottanut, joten ajoin Pohjois-Walesin halki Angleseyn koilliskärkeen Point Lynasiin. Sinne päästessäni oli alkanut tihuttaa ja tuulla, mutten katunut matkaani, sillä huono sää on yleensä hyvä sää, mikäli haluaa nähdä valtamerilintuja. Joitain niistä näkee ylipäätään rannikoiden läheisyydessä vain jos sää on niin kurja, että myrskyt piiskaavat ne sinne. Nyt sää ei ollut tarpeeksi huono myrskykeijujen näkemiseen, mutta riittävä, jotta näin parissa tunnissa satoja ellei tuhansia pikkuliitäjiä. Sekä tietysti jo tavanomaisiksi muuttuneita pikkukajavia, etelänkiisloja, myrskylintuja ja suulia.

Varhain seuraavana aamuna ajoin Llandudnosta Holyheadiin, mutta saavuin sinne hyvissä ajoin, joten koska minulla oli yhä jäljellä auton vuokra-aikaa ennen sovittua palautusta laivaterminaaliin, lähdin vielä yhteen lintupaikkaan, Holyheadin länsipuolella olevaan niemenkärkeen South Stackiin, jossa on komeat maisemat, majakka, ja paljon merilintuja. Suurimmaksi osaksi samoja kuin aiemmissa vierailupaikoissani: etelänkiisloja, ruokkeja, pikkukajavia, myrskylintuja, jonkin verran suulia ja merimetsoja, nummen puolella kirvisiä, kiuruja ja hemppoja. Uutena lajina Britannian listalle täältä löytyi kuitenkin riskilöitä.

Yksi riskilä kalasteli lopulta myös Holyheadin laivaterminaalin satama-altailla, mutta tulipa aamun varhaiset tunnit käytettyä tuulisessa ulkoilmassa. Haikeana jätin jäähyväiset hyvin palvelleelle Volvolle ja kannoin tavarani lauttaan. Se oli kuin kopio Helsingistä Tallinnaan liikennöivistä aluksista, jopa ruokalista oli epäilyttävän samanlainen. Ja koska ollaan Brittein saarilla, eivät kanta-asukkaiden tavat olla ylittämättä leveää salmea kuivin suin nekään poikenneet niin paljon Suomenlahden ja Pohjanlahden ylittävistä lautoista.

Walesin ja Irlannin väliseltä lautalta näkee erittäin hyvin merilintuja - myös niitä harvinaisempia pelagisia lajeja, joita ei niemenkärjistä eikä välttämättä pikkusaaristakaan käsin pääse näkemään. Runsain laji avomerellä oli pikkuliitäjä, joita oli valehtelematta merenpinta sakeana. Joukosta saattoi bongata pieniä määriä luodin lailla eteneviä nokiliitäjiä. Lisäksi näin yhden isokihun ja yhden oletettavan baleaarienliitäjän - kyllin lähellä, että saatoin pitkään katsella sen ruskeanpuhuvaa alapuolta (laji ei ole täällä niin harvinainen kuin nimestä voisi luulla).

Mutta saavuttaessa Dublinin satamaan olikin edessä uusi maa, uusi aluevalloitus. Siitä enemmän matkakertomuksen kolmannessa ja viimeisessä osassa.

Brittein saarilla I

Heinäkuu heilui ohi niin nopeasti, että minulle ei jäänyt missään yhteydessä aikaa kirjoittaa blogiani. Tuon kuun alussa olin Kiovassa, mutta vietin sitten kaksi viikkoa heinäkuun alkupuoliskolta loppupuolelle Brittein saarilla. Minulla oli sinne menoon useampia syitä.

Ensinnäkin, Irlanti oli yksi viimeisistä neljästä valtiosta Euroopassa, jossa en ollut vielä käynyt. Nyt se on korjattu ja jäljellä ovat enää Islanti, Malta ja Andorra. En ollut käynyt aiemmin myöskään Skotlannissa enkä Walesissä, joten nekin tulivat kuitattua, Skotlanti tosin raapaisten ja vaatii uutta matkaa myöhemmin. Englannissa olen ollut sen sijaan monen monituista kertaa, mutta lähes kaikki matkat sinne ovat keskittyneet Lontoon, Cambridgen ja Oxfordin kolmioon, joiden lisäksi on ollut yksittäisiä reissuja Somersetiin, Berkshireen, Shropshireen ja Cheshireen.

Minun piti alun perin matkustaa erään ystäväni kanssa, mikä olisi mahdollistanut kaksi kuskia ja siten paremman paneutumisen mallasjuomien ja viskien ihmeelliseen maailmaan, mutta koska ystäväni oli työsyistä kiinni Ammanissa, matkustin yksin. Kuten usein yksin matkustaessani tapahtuu, painotus siirtyy vahvasti luontokohteiden ja pienempien paikkakuntien puoleen. Erityisenä lintuintressinä Brittein saarilla olivat atlanttiset merilinnut, joiden kohdalla minulla oli elämän ja Euroopan pinnalistoillani helposti paikattavia aukkoja. Matkalla saamistani neljästä uudesta eliksestä kolme olikin merilintuja (neljäs oli endeeminen nummiriekko).

Lentoni olivat Kiovasta Amsterdamin kautta Manchesteriin ja sieltä kaksi viikkoa myöhemmin Brysselin kautta takaisin. Matkan varrella olin yhden illan ja yön Amsterdamissa. Bilekaupunki oli heinäkuisena lauantaiyönä maineensa veroinen. Euroopan nuoriso hortoili keskustan katuja ja kanavanvarsia eriasteisen päihtymyksen ja transsin tiloissa, monet laumoittain pelkästään valkoisiin pukeutuneina. Itse tyydyin muutamaan tuoppiin, italialaiseen viiniin ja argentiinalaiseen pihviin.

Manchesterissä minua odotti varaamani vuokra-auto, mutta alun perin varaamani pikkuauton sijaan sainkin Volvon puoliurheiluauton, joka oli seuraavan viikon ajan varsin miellyttävä ajoelämys. Siinä oli myös sisään rakennettu navigaattori, joka löysi vaivatta lähes kaikki kohteeni, säästäen siten runsaasti aikaani. Ei muuta kuin klassista 60- ja 70-lukujen brittirokkia soimaan ja tien päälle. Vanhanaikaisena ihmisenä ostin kuitenkin ensimmäiseltä huoltoasemalta Brittein saarten tiekartaston ja ajoin Pohjois-Englannin läpi Yorkshiren kreivikunnan rannikolle. Kuten olen jo takavuosina oppinut Australiassa ja Kyproksella, vasemmanpuoleinen liikenne on yllättävän helppo oppia ja ainoastaan liikenneympyröissä täytyy muistuttaa itseään siitä, mistä suunnasta toiset tulevat.

Ensimmäinen kohteeni olivat Pohjanmeren rannikolla sijaitsevat Bemptonin lintuvuoret (Bempton Cliffs). Navigaattori vei Bemptonin kylään ja sieltä olikin viitoitus pikkutielle, joka johtaa rannikkojyrkänteille. Jyrkänteillä pesii yksi Britannian suurimmista keskittymistä merilintuja, yli 200'000 paria. Runsaimpia lajeja ovat kukin kymmenillä tuhansilla pareilla pikkukajava, etelänkiisla ja ruokki, joiden lisäksi jyrkänteillä pesii kuutisen tuhatta paria suulia sekä pienempiä määriä lunneja, myrskylintuja ja harmaalokkeja. Lunnit, nuo kirjavanokkaiset valtamerirannikoiden klovnit, ovat valitettavasti jatkuvasti vähentyneet täällä ja kadonneet kokonaan monilta entisiltä pesimäpaikoiltaan, ehkä siksi, että laji on niin erikoistunut tuulenkalan pyytämiseen. Maailman kalakannat ovat romahtaneet ryöstökalastuksen seurauksena. Bemptonin jyrkänteiden yläpuolisilla nummilla ja pelloilla näkee monia tyypillisiä brittiläisiä avomaalintuja, joista yleisimpinä niittykirvinen, kiuru, hemppo ja pajusirkku.

Majoituspaikkani oli majatalossa Sewerbyn kylässä, josta löytyi majatalon oman ravintolan lisäksi perinteinen pubi ja kartano, Sewerby Hall. Bridlingtonin pikkukaupunki on kävelymatkan päässä. Bemptonin kallioiden lisäksi merilintuyhdyskuntia löytyy pienemmässä mittakaavassa läheiseltä Flamborough'n niemenkärjeltä.

Käytyäni seuraavana aamuna vielä toisella täysimittaisella kierroksella Bemptonin kallioilla, jatkoin Yorkshiren rannikkoa pohjoiseen Fileyn pikkukaupunkiin, jonka kreivikunnanpuiston ulkoilualueelta parkkipaikkoineen pääsee polkuja pitkin pohjoisten kallioiden nummille sekä Carr Nazen niemelle, joka päättyy Filey Briggin kiviselle, mereen työntyvälle sormelle. Jyrkänteillä pesii etelänkiisloja, ruokkeja ja pikkukajavia, joskin vaatimattomia määriä verrattuna Bemptoniin. Sen sijaan niemenkärjeltä on paremmat mahdollisuudet nähdä mahdollisia muuttavia pelagisia lajeja, kuten liitäjiä. No, ei näkynyt - niiden muuttoaika Pohjanmerellä alkaa ilmeisesti vasta elo-syyskuussa. Sen sijaan niemenkärjellä oli runsaasti erilaisia lokkeja ja tiiroja, myrskylinnut leijailivat meren puolella, merimetsoja ja karimetsoja kalasteli ympäristössä, muutama lunni velloi jyrkänteiden alla vedessä, törmäpääskyt pesivät niemen lahdenpuoleisissa seinämissä, ja jokapaikan niittykirvisten lisäksi jyrkänteiden laella oli luotokirvisiä.

Fileysta jatkoin edelleen pohjoiseen Scarborough'n viehättävään pikkukaupunkiin, joka on ikuistunut haikeaan kansanlauluun Scarborough Fair, jossa luetellaan mausteyrttejä ja haikaillaan siellä asuvan tytön perään. Scarborough'ssa on näyttävä linna ja Marian kirkko. Linnavuori sijoittuu kahden lahden väliin. Niistä pohjoisemman pohjoisrannikon Scalbyssa sijaitsee merimaailma ja pubi nimeltä Scalby Mills, jonka luota lähtevältä polulta voi katsella kivikkoisen rannikon vuorovesialtaille kokoontuneita lokkeja ja kahlaajia (varsinkin meriharakoita, isokuoveja ja punajalkavikloja).

Scarborough'n luoteispuolella avautuvat Pohjois-Yorkin nummien kansallispuiston kanervaiset ylängöt. Sekä matkalla Scarborough'sta Whitbyyn että Whitbystä Guisborough'hun päätieltä erkanevat pikkutiet tarjoavat erinomaisia mahdollisuuksia pitkiin nummikävelyihin. Toivoin jo täältä löytäväni nummiriekon, mutta iltapäivä jatkui sateisena eikä onni juuri suosinut minua kävelyilläni, joilta palasin lopulta autolle märkänä kuin uitettu koira. Näin sentään jonkin verran nummilla pesiviä kahlaajia - kapustarintoja, isokuoveja ja meriharakoita - ja tietysti yleisiä pikkulintuja, kuten niittykirvisiä, kiuruja, hemppoja ja tiklejä. Yöksi hakeuduin suojaan perinteiseen tapaan pubin yhteydessä olevaan majataloon Guisborough'n pikkukaupungissa.

Pubit tarjoavat Brittein saarilla erinomaisen majoitusvaihtoehdon varsinkin maaseudulla ja pikkukaupungeissa. Ne ovat yleensä huomattavasti halvempia kuin varsinaiset hotellit ja lisäksi kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoisia. Niiden alkuperä on majataloissa, jotka majoittivat, syöttivät ja juottivat matkalaisia, ja tässä tarkoituksessa instituutio on yhä mitä suurimmassa määrin elossa. Monelle pubinpitäjälle ammatti kulkee yhä suvussa isältä pojalle, talot ovat historiallisia ja niissä tosiaan kuulee kylän juorut kuten Sherlock Holmesissa. Guisborough'n pubissa minulle tulivat avautumaan eläkkeellä oleva sotilasuran tehnyt setä, jonka mielestä kaikkialla maailmassa oli parempaa ja halvempaa kuin Britanniassa (oli käynyt myös Suomessa), sekä keski-ikäinen nainen, jolla oli sukulaisia Australiassa, Kanadassa ja Alankomaissa, ja joka unelmoi matkustamisesta, muttei koskaan ollut tullut lähteneeksi.

Seuraavana aamupäivänä kohteinani oli muutama paikka Teesjoensuussa. Redcarista luoteeseen sijaitseva Coathamin kosteikko oli sangen hiljaisessa tilassa eikä siellä näkynyt muuta kuin yleisimpiä eurooppalaisia kosteikkolintuja, kuten nokikanoja, liejukanoja, sinisorsia ja kyhmyjoutsenia. South Garen niemenkärjelle johtavan tien varrella olin onnekkaampi. Dyynien väliin jäävillä lätäköillä oli edellä mainittujen lisäksi pikku-uikkuja ja kanadanhanhia. Itse niemenkärjellä oli jälleen sateista, mutta tänne oli kerääntynyt varsin mukavasti vikloja, sirrejä, tyllejä ja kuoveja. Tapasin myös paikallisen lintumiehen, jolta sain uusia korvaamattomia vihjeitä parhaista lintupaikoista seuraavien päivieni aikana - samoin kuin vinkkejä, mitkä paikat kannatti jättää tähän aikaan vuodesta väliin.

Tässä yhteydessä mainittakoon, että kun monessa muussa paikassa maailmalla lintuharrastajaa katsotaan kuin ulkoavaruudesta saapunutta outolintua, Brittein saarilla harrastus on jokseenkin yhtä valtavirtaa kuin koiran ulkoiluttaminen, eikä kukaan missään ihmettele kiikari kaulassa kulkijaa. Ei tainnut olla kuin pari kirjoissa mainittua lintupaikkakohdetta, jossa ei olisi törmännyt vähintään yhteen tai kahteen kanssaharrastajaan. Tuntemattomat saattavat polulla kysyä 'no, onkos lintua ollut?', mihin voi vastata esimerkiksi, että 'tuollahan se taisi huudella 300 metriä parkkipaikan jälkeen'. Kaikki ymmärtävät heti, ettei kyse ole mistä tahansa linnusta, vaan siitä nimenomaisesta, joka kyseisessä paikassa on mielenkiintoinen.

Odessaa, Bessarabiaa ja Moldovaa

Viikko sitten hieman pidennettynä viikonloppuna tein yhdessä kuuden kollegan kanssa ekskursion Odessaan, Etelä-Bessarabiaan ja sekä Romanian-puoleiseen että itsenäiseen Moldovaan. Matka toteutettiin kahdella autolla, joista toinen minun Toyota-jeeppini, ja seurueemme oli varsin monikansallinen: suomalainen, virolainen, hollantilainen, liettualainen, ranskalaispariskunta ja kanadalainen.

Matkustin yhden ranskalaisen kanssa autolla tavanomaista reittiä suoraa valtatietä Kiovasta Odessaan, pysähtyen matkalla vain azerbaidžanilaisen Socarin huoltoasemalla. Socarin huoltoasemat ovat Ukrainan parhaita, varsinaisia luksusasemia, joissa on ranskalais-turkkilainen kahvilatarjonta, viinivalikoimissa azerbaidžanilaisia viinejä, palvelu ja auton ikkunoiden peseminen hyönteisten raadoista tapahtuu automaattisesti, on langaton verkko ja kännyköiden latausasemat, siistit vessat, suuret valikoimat tiekarttoja eri lääneihin, hyvälaatuiset polttoaineet, ja ylipäätään kaikki, mitä autoilija keksii tarvita. Muista huoltoasemaketjuista Ukrainassa esimerkiksi Woc, Okko ja Shell ovat yleensä hyviä. Aiemmin Lukoilille kuuluneet ja nykyisin aavemaisen nimettömät huoltoasemat ovat puolestaan boikotissa.

Tapasimme seurueen kolme muuta jäsentä Odessan keskustassa Derybasivskalla. Päivällinen oli Arkadian puolella Datšassa, jatkobileet Katariina II:n ja herttua Richelieun patsaiden välissä sijaitsevassa Central-baarissa, jossa leikkautin tällä kertaa myös hiukseni, baarin sisällä kun on parturi. Kyseinen anniskelupaikka on osoittautunut useilla aiemmillakin Odessan vierailuilla muotiväen tapaamispaikaksi ja eikös siellä nytkin ollut jokin Mercedes-Benzin sponsoroima muotitapahtuma. Asiakaskunta oli sen mukaisesti kaunista.

Törmäsimme Centralissa ruotsalaisiin tuttuihin, jotka olivat ajamassa Odessan kautta Romaniaan, Bulgariaan ja Länsi-Balkanille. Odessa on ihanteellinen kesäkaupunki. Ei se talvellakaan tylsä ole, plataanien varjostamalla Primorski bulvarilla on talvisin merisumussa oma viehättävä tunnelmansa. Kesällä kaupungista tulee kuitenkin kuhiseva ja eläväinen turistikaupunki. Nykyään se on entistä tärkeämpi, kun aiemmin ukrainalaisia ja venäläisiä turisteja vetänyt Krim riutuu Mordorin miehityksessä ja on muuttumassa valtavaksi sotilastukikohdaksi.

Presidentti Porošenko nimitti hiljattain Odessan uudeksi kuvernööriksi Georgian entisen presidentin Mihail Saakašvilin. Odessaan piti saada kuvernööriksi joku, joka olisi ulkopuolinen kaupunkia hallinneiden oligarkkien kuvioista. Uuden kuvernöörin piti olla taatusti immuuni Venäjän masinoinneille, joita on toteutettu Odessaa vastaan sekä Krimiltä että Transnistriasta käsin. Lisäksi Odessaa on pitkään vaivannut järjestäytyneen rikollisuuden vahva ote kaupungin talouselämästä, jonka kaikki kivijalat - vilkas satama, hotellit ja kasinot - edustavat perinteisesti mafia-alttiita aloja. Saakašvilin hallinnon aikana Georgiassa kitkettiin korruptiota ja järjestäytynyttä rikollisuutta varsin tehokkaasti.

Saakašvililtä odotetaan ilmeisesti myös uutta Batumia. Hän palautti aikanaan Adžarian rauhanomaisesti takaisin Georgian hallintaan sitä Venäjän tuella hallinneelta omavaltaiselta oligarkilta Aslan Abašidzeltä. Tämän jälkeen Saakašvili loi Batumista uuden keskuksen Georgian turismialalle, Venäjän miehittämän Abhasian tilalle. Toinen toistaan näyttävämpiä marmoripalatseja, suihkulähteitä, nymfejä ja kerubeja kohosi vetämään turisteja Batumiin. Heitä tuli niin Venäjältä, Ukrainasta ja Azerbaidžanista kuin myös Turkista, arabimaista, Iranista ja Israelista. Muutaman vuoden takaisia tunnelmiani Batumista ja muualta Georgiasta voi lukea täältä.

Toivon Saakašvilille menestystä. Odessa ansaitsisi kyllä tulla vähintään Batumin veroiseksi turistien suosikiksi. Georgian saavutusta edesauttoi se, että maa poisti viisumipakon lähes kaikilta, minkä myötä turismi nousi viinintuotannon ohi maan ykköstulonlähteeksi. Ukrainakin voisi saada paljon aikaan sekä turismin että viinintuotannon aloilla. Vaikuttaakin johdonmukaiselta, että georgialaiset on nyt päästetty investoimaan molempiin. Odessan sijainti olisi ainakin keskieurooppalaisten autoturistien kannalta paljon edullisempi kuin Batumin, johon ei autolla pääse ajamatta erittäin pitkää (joskin houkuttelevan mielenkiintoista) matkaa koko Turkin pohjoisrannikon läpi.

Siemaillessamme kylmiä oluita ja mojitoja Odessan illassa havaitsin, että näin kesäkuiseen aikaan, jolloin Keski- ja Länsi-Euroopan lomakaudet eivät ole vielä alkaneet, Odessassa näkyi ukrainalaisten ja venäläisten lomanviettäjien lisäksi erityisesti kolmea kansallista ryhmää enemmän kuin aiemmin: georgialaisia, turkkilaisia ja libanonilaisia. Turkkilaiset pääsevät kaupunkiin Odessan ja Istanbulin välisten suorien edullisten lentojen vuoksi - samoin kuin odessalaiset Istanbuliin. Odessan ja Istanbulin välillä kulkee myös laivalinja, jota en ole vielä koskaan kokeillut. Georgialaisista ja libanonilaisista osa lienee huvittelemaan saapuneita nuoria lomanviettäjiä, mutta osa saattaa olla tullut Odessaan liiketarkoituksissa, molemmat kansallisuudet kun lienevät kiinnostuneita ravintola- ja viinibisneksestä.

Seuraavana päivänä haimme ekspedition kaksi puuttuvaa jäsentä Odessan lentokentältä ja jatkoimme Odessasta matkaa Etelä-Bessarabiaan, jonka Neuvostoliitto liitti Romanialta neuvosto-Ukrainaan. Se muodostaa nyt Odessan läänin läntisen jatkeen, joka ulottuu Odessasta Romanian rajoille, erottaen Moldovan tasavaltaa Mustastamerestä. Rinnakkaisnimenä Etelä-Bessarabialle näkee nimitystä Budžak ja osmaniaikaan se oli Akkermanin lääni. Edelliskevään matkan yhteydessä kirjoitin alueesta myös, mistä voi lukea täältä.

Samana päivänä, kun ajelimme pitkin Etelä-Bessarabiaa, saimme myöhemmin tietää, että kuvernööri Saakašvili oli ottanut maršrutkan ja matkustanut sillä Tatarbunarin kuntaan. Ilmeisesti tutustumaan maalaiselämään, tai mikä tempaus lieneekään ollut kyseessä. Me puolestamme kävimme rannalla Zatokassa, jossa myös syötiin ja ostettiin kyläviinejä.

Ennen Bilhorodia vierailimme Šabon viinitilalla, jonka muuan georgialainen liikemies on ostanut ja uudistanut. Tunsimme jo aiemmin alun perin georgialaisten Gulijevin veljesten erinomaisia viinejä Odessan länsipuolella sijaitsevilta tiloilta. Myös Šabon viinit olivat sangen miellyttävä tuttavuus. Georgialaisomistajat ovat kylväneet eteläbessarabialaiseen maaperään myös perinteisiä georgialaisia lajikkeita kuten saperavia, ja Ukrainassa kasvavien viiniensä lisäksi sama firma myy myös Georgian tuotantoa Ukrainaan.

Ukrainan suurin keskiaikainen linna, Akkerman, sijaitsee linnasta nimensä saaneen Bilhorodin kaupungin kupeessa. Kaupungin nykyinen ukrainalainen nimi on Bilhorod-Dnistrovski eli Dnestrin Valkeelinna, joka nimi on suora käännös linnan (ja kaupungin) turkkilaisesta nimestä Akkerman (ak on valkea ja kerman linnake, linnoitus). Täsmälleen samaa tarkoittavat myös kaupungin venäjänkielinen nimi Belgorod ja romaniankielinen nimi Cetatea Albă. Nykyisen kaupungin paikalla on ollut jonkinlainen linna ja kaupunki antiikin ajoista lähtien, jolloin paikalla tiedetään olleen foinikialainen siirtokunta Ofiusa, kreikkalainen Tyras, roomalainen Albocastrum ja niin edelleen, ennen kuin turkkilaiset valloittivat alueen ja rakensivat nykyisin nähtävillä olevan linnan.

Valkeelinnaa - joka todelliselta väriltään ei ole valkea - vastapäätä jossain lähellä, ehkä joensuulaguunin toisella puolella, on ollut myös Mustalinna, johon viittaavat kreikkalainen nimi Maurokastron, siitä johdettu genovalaisten käyttämä Moncastro ja turkkilainen Karakerman, mutta slaaveille asti ei Akkermanin musta vastinpari liene periytynyt. Liekö sitten tuhoutunut alueen monien valloitusten vyöryssä, jossa Etelä-Bessarabia on ehtinyt vaihtaa hallitsijoitaan ja yhä uudet kansakunnat jättäneet sinne jälkensä: iraaniset skyytit ja sarmaatit, foinikialaiset, kreikkalaiset, roomalaiset, bysanttilaiset, bulgaarit, romanialaiset, turkkilaiset, saksalaiset, venäläiset ja ukrainalaiset.

Kesäpäivä oli mitä kaunein ajellessamme Etelä-Bessarabian maaseutua. Useimmat teistäkin olivat aivan ajettavia, tosin kuten jo toukokuun vierailultani tiesin, tieosuus seuraavaan kohteeseemme Vylkoveen oli hävyttömän huonossa kunnossa. Näin jälleen pelikaaneja jo useissa paikoin ennen varsinaista suistoa - kolme pelikaania lensi näyttävästi ohi ollessamme Akkermanin linnassa. Myös harjalintuja, sininärhiä, kuhankeittäjiä ja muita näyttäviä kesälintuja näkyi tiuhaan.

Tonavan suiston Vylkovessa meitä odottivat paikallisista antimista koottu illallinen - pääruokana monnia - ja saunominen. Miesväen kesken vedimme saunan vihtojen puutteessa muutoin oikeaoppisesti, asianmukaisin juomin, suomalaisin, virolaisin ja ranskalaisin isänmaallisin lauluin sekä ulkona odottavin nälkäisin hyttysin. Varsin suomalainen tunnelma.

Seuraava aamupäivämme kului risteillessä jokiveneellä Tonavan suistoalueella. Vierailimme yhdessä joen monista saarista sijaitsevassa maatalossa, josta ostimme kotiviiniä ja kirsikoita päivämme ratoksi. Pelasimme korttipelejä jokiveneellä. Kävimme nollamonumentilla, jonne Tonava lopullisesti päättyy. Matkalla näyttäytyi runsaasti pelikaaneja, haikaroita, merimetsoja, joutsenia ja merikotka.

Leirissä syötiin taas kalaa ja matka jatkui Izmailiin ja Reniin. Renin piirikunnassa minua ilahduttivat suuret parvet pronssi-iibiksiä, jotka näyttivät olevan matkalla jostain Ukrainan puolelta johonkin joen toiselle puolelle Romanian puolelle yöpymään. Tällä suisto-osuudella näkee aina runsaasti mielenkiintoisia kosteikkolintuja, useimpia Euroopassa tavattavia haikaralintuja ja muuttoaikoina sorsia ja kahlaajia.

Renin raja-aseman jälkeen on pieni pätkä Moldovan tasavallan aluetta verovapaine viinimyymälöineen Giurgiuleştissä ja sitten tullaan Romaniaan, jossa ensimmäinen kaupunki on Tonavan satama Galaţi. Saapuessamme Galaţiin oli valitettavasti alkanut sataa kaatamalla, joten veimme tavaramme ja automme hotellillemme ja otimme taksit ravintola Cajouhun, jonka ruoka- ja viinitarjonta osoittautui jälleen yhtä hyväksi kuin edellisvuonna pääsiäisenä siellä suomalaisen matkakumppanin kanssa syödessäni.

Muuan ystäväni opettaa historiaa Galaţissa sijaitsevassa Ala-Tonavan yliopistossa ja muutenkaan kaupunki ei ole lainkaan ikävystyttävä. Siellä on mukava joenrantapromenadi ja vanhankaupungin katedraali ja muut rakennukset ovat kauniita. Kaupungilla on riittävästi kokoa, jotta siellä on vilkasta ravintola- ja kahvilaelämää, mutta kuitenkin provinssikaupungin kodikas tuntu.

Meillä ei ollut tällä kertaa kuitenkaan aikaa tutustua Galaţiin enempää. Söimme aamiaisen keskustassa ja ajoimme sitten länsimoldovalaisen maaseudun halki Murgenin ja Huşin kautta Albiţăn raja-asemalle ja Moldovan tasavallan puolelle Leuşeniin. Moldovan halki ajaessamme maantiet olivat häkellyttävän hyväkuntoisia, sekä ennen että jälkeen pääkaupunkia Chişinăuta, jossa kävimme lounaalla armenialaisen ravintolan terassilla. Näytti siltä, että amerikkalainen Millennium Challenge -säätiö oli rahoittanut Moldovan päätiet aivan priimakuntoon.

Chişinăusta jatkettiin pohjoiseen mustalaispääkaupunkina tunnettuun Sorocaan, jossa olikin mustalaisruhtinaiden omintakeiseen tyyliin rakennettuja huviloita ja myös historiallinen linna. Suunnittelemallamme rajanylityspaikalla oli lossi kuitenkin jo lakannut siltä illalta toimimasta, joten ajoimme yhä eteenpäin Otaciin ja Družba-sillalle, josta pääsi ukrainalaiseen Mohyliv-Podilskin kaupunkiin. Kahvi- ja huoltotauon jälkeen matkamme jatkui pimenevän Vinnytštšynan halki, ohi Vinnytsjan ja Žytomyrin kaupunkien ja Kiovan valtatielle. Pääsimme kukin kolmeksi yöllä koteihimme Kiovaan.

Pitkin poikin Ukrainaa

Olen lähes kuukauden ajan laiminlyönyt blogiani, mistä pahoittelut lukijoille. Syynä on ollut mitä parhain ukrainalainen kesäsää, joka on houkutellut käyttämään vapaa-ajan muualla kuin näytön äärellä: illat Kiovan kaduilla ja terasseilla, viikonloput maakunnissa.

Toukokuun blogimerkinnöistäni saattoi lukea matkoista pitkin Etelä-Ukrainaa - Odessan, Mykolajivin ja Hersonin lääneissä. Toukokuun lopulla kävin vielä Žytomyrin läänin itäosan Radomyšlissä, jossa on historiallinen puolalaisten rakentama linna ja merkittävä ikonikokoelma Ukrainan eri alueilta. Linnan puutarhassa lauloi kultarinta, keltahemppo sirisi tornin huipulla ja kattohaikarat rakentelivät risulinnojaan nokkiaan kalistellen. Puron varrella näyttäytyi myös Suomesta sukupuuttoon kuollut nisäkäsharvinaisuus, vesikko.

Kahtena viime viikonloppuna olen ajellut yhtenä viikonloppuna Kiovasta länteen, toisena itään, molempiin suomalaisten vieraiden kanssa. Toissa viikonloppuna kävin Ternopilissä, Ivano-Frankivskissa, Hmelnitskissä ja Vinnytsjassa. Viime viikonloppuna vuorossa oli Itä-Ukraina ja kohteina Pultava, Harkova ja Sumy. Näiden matkojen jälkeen olen kuluneiden kahden vuoden aikana käynyt jokaisessa Ukrainan läänissä lukuun ottamatta Luhanskin lääniä sekä kaikissa oblastien pääkaupungeissa lukuun ottamatta Luhanskia, Donetskia sekä Volynian pääkaupunkia Lutskia. Volynian läpi olen kuitenkin ajanut pariin otteeseen ja Donetskin läänissä olen käynyt Mariupolissa.

Kävin myös Kiovan oblastin Kozynin kylässä suomalaisvieraani kanssa valistamassa eripuolilta maata kesäleirille kokoontuneita ukrainalaisteinejä nuorisoaktivismin monista ulottuvuuksista ja kuulemassa kokemuksiaan maakunnista. Muuankin tyttöporukka oli koonnut yli kymmenentuhatta ihmistä tapahtumaan, jossa kerättiin tukea rintamalle lähteneille varusmiehille. Kansainvälisille missioille lähtevien ukrainalaispoliisien kouluttaja kutsui tutustumaan myös hieman vanhempien nuorten harrastustoimintaan, nimittäin Ševtšenko-yliopiston vapaaehtoispataljoonissa taistelevien opiskelijoiden kaartin vieraaksi.

* * *

Länsi-Ukrainan kaupungeissa isänmaallisuus ja maanpuolustus olivat yhä paljon esillä, mutta näkyvyydeltään oikeastaan vähäisempinä kuin edellisvuonna, jolloin sota oli tuore ja edessä oli vaaleja. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, sotaan on alettu tottua. Se tuntuu kesäkaupunkien elämässä etäiseltä asialta, josta muistuttavat lähinnä lomilla olevien varusmiesten maastopuvut ja siellä täällä julisteet ja infoteltat.

Ukrainan kansallismielisimmän kaupungin mainetta kantavassa Ternopilissä kaatui Leninin patsas jo aikaa sitten. Leninin paikalla on nyt sota-ajan nationalistijohtajan Stepan Banderan patsas, ytimekkäällä lisämääreellä "Ukrainan sankari". Muuten tässä viehättävässä kaupungissa ei ollut nähtävissä minkäänlaista avointa kansallisradikalismia tahi muukalaisvihamielisyyttä, vaikka satuin sinne merkittävänä jalkapalloiltana. Barcelona pelasi Juventusta vastaan ja molemmilla näytti olevan kiivaita ukrainalaisia kannattajia. Ternopilin ravitsemusliikkeet olivat tupaten täynnä jalkapallofaneja, jotka yleensä ovat kansallismielisen hulinoinnin vakiojalkamiehiä.

Ukrainan yliopistoissa opiskelee suuria määriä kehitysmaista tulevia opiskelijoita, erityisesti Etelä-Aasiasta, Afrikasta ja Lähi-idästä. Afrikkalaiset, arabialaiset ja intialaiset opiskelijat ovat näkyvä osa Ukrainan provinssipääkaupunkien katukuvaa ja ravintolaelämää, ja näin myös Ternopilissä. Silti heihin ei näytä kohdistuvan olennaisesti enemmän viharikollisuutta kuin läntisemmissä osissa Eurooppaa. Toki rasistisia välikohtauksia on. Opiskelijat kertovat kuitenkin kehitysmaista tulevien opiskelijoiden määrien peräti lisääntyneen Ukrainassa - mm. sen vuoksi, että Ukraina valitaan yhä useammin Venäjän sijaan paitsi halvemman hintatason, myös Venäjällä pahenevan vääränväristen ihmisten rankaisemattoman vainoamisen vuoksi.

* * *

Muualtakin Ukrainasta alkavat leninit olla kaikkialla kaatuneet, mutta useimmissa osissa maata kaadettujen kommunistijohtajien tilalle on etsitty Banderaa huomattavasti vähemmän kiistanalaisia sankareita kirjallisuuden, runouden ja tieteiden aloilta. Ševtšenkojen ja ivanfrankojen määrä alkaa ylittää leninit, kirovit ja petrovskit. Venäläisistä merkkihenkilöistä tsaarinaikaiset hahmot ovat saaneet jäädä, samoin tietysti kaikki venäläiset taiteiden ja tieteiden edustajat, myös kommunistiaikaiset. Myöskään toisen maailmansodan ja puna-armeijan monumentteihin ei ole kajottu.

Ukraina on etsinyt sankareikseen myös runsaasti kirkonmiehiä, joista moni oli tunnettu jo ennen kommunistivaltaa ja lienee säilytetty muistissa ukrainalaisen diasporan piirissä. Ulkoukrainalaisten keskuudessa, varsinkin Pohjois-Amerikassa, ukrainalaiset kirkot toimivat yhteisöjen kokoajina ja järjestivät mm. tehokkaimmin rahankeräyksiä kotipaikkojen hyväksi, mikä näkyy siinä, että kaikkialla Ukrainassa, köyhimmissäkin tuppukylissä, kirkot ovat komeita, suorastaan mahtipontisia, ja usein hiljattain isolla rahalla kunnostettu tai rakennettu kokonaan uusiksi.

Eräiden kirkollissankareiden kohdalla korostetaan erityisesti, kuinka he suojelivat juutalaisia vainojen aikana. Niin varmaan olikin. Stepan Banderan, Roman Šuhevitšin ja Symon Petljuran kohdalla ei kuitenkaan vastaavasti haluttaisi muistella heidän vähemmän suojelevaista asennoitumistaan juutalaisia ja eräitä muita vähemmistöjä kohtaan, vaan heidät halutaan muistaa nimenomaan ukrainalaisen vastarinnan johtajina. Halutaan korostaa, kuinka Bandera taisteli bolševikkien lisäksi myös Saksaa vastaan, ja kuinka Petljura, jonka hallituksessa palveli juutalainen ministeri Margolin, yritti suojella juutalaisia Itä-Euroopassa riehuvilta pogromeilta.

Joissain ihmisissä, jopa monissa koulutetuissa länsimaalaisissa, tuntuu herättävän hallitsemattomia vihantunteita se, että uutta vapautumista kokeva Ukraina yrittää korvata neuvostopropagandan mustavalkoiset historiakuvat monisyisemmällä kuvalla, johon kiistämättä liittyy yrityksiä valkopestä sankareita ja puolestaan muistuttaa maailmaa bolševikkien ja Venäjän glorifioimien sankareiden toteuttamista hirveyksistä.

* * *

Maidanin marttyyrit (Nebesna Sotnia eli taivaalliset sata) ja Donbasissa kaatuneet sankarivainajat ovat saaneet kaikkiin kaupunkeihin muistopaikkoja, mutta tämä ei ole uutta, vaan ne ilmaantuivat kaupunkien keskustoihin pian vallankumouksen jälkeen. Maidanilla kuollut Ivano-Frankivskin oma poika, 19-vuotias Roman Huryk, joka kaatui kansanvallan marttyyrina tarkk'ampujien luodeista verisenä helmikuun 20. päivänä 2014, haudattiin pian verilöylyn jälkeen lähes kulttia muistuttavin puittein kaupungin sankarivainajain puistoon. Hänen hautansa on Ukrainan epäonnistuneessa vapaussodassa kaatuneiden sankarihautojen rivistön päässä ja hautautunut valtaviin kasoihin surevien kansalaisten tuomia kukkaseppeleitä. Alttarimainen kooste filosofiaa opiskelleen ja rokkia harrastaneen pojan kuvia on saanut takapuolelleen kymmeniä runoja, joita tunnetut ja vähemmän tunnetut kaupunkilaiset ovat kirjoittaneet hänen muistokseen ja uhrauksensa kunniaksi.

Olen käynyt Ivano-Frankivskissa ja kyseisessä puistossa sen verran monta kertaa, etten ole voinut välttää nuoren Romanin viattomien kasvojen piirtymistä mieleeni. Siinä määrin, että näin hänet joskus jossain unessanikin. Vastaavia kuolleiden kasvoja on läsnä elävien elämässä, muistuttamassa verellä lunastetusta vapaudesta, missä hyvänsä kaupungissa Ukrainassa liikkuu. Kiovassa Maidanilta ylös viettävä Instytutska onkin nimetty epävirallisesti uudelleen Taivaallisen sadan sankarten kaduksi. Katua reunustavat muuri ja puut ovat täynnä Maidanilla kuolleiden kuvia, heille tuotuja kukkia ja runoja.

Roman Hurykin viimeisenä leposijana toimiva puisto on, kuten mainittu, merkittävä muistakin syistä. Kun Ukraina itsenäistyi, kaatuneiden Ukrainan vastarinta-armeijan taistelijoiden salattuja hautapaikkoja piilotelleet patrioottiset ukrainalaiset kaivoivat näiden luut maasta yhtenä ainoana yönä ja suurella operaatiolla hautasivat ne uudelleen kansallisesti tärkeään puistoon, jota varjostavat vanhat tammet ja muut jalot lehtipuut. Eikä Huryk jäänyt viimeiseksi. Nyt hänen hautansa on saanut seurakseen yhä kasvavan rivin sotilaspukuisia miehiä, joiden kuolinpäivät ja -paikat sijoittuvat Donbasissa käytävään oikeutettuun maanpuolustustaisteluun Ukrainaan hyökännyttä vihollista vastaan.

Ivano-Frankivsk on nykyään yksi Ukrainan ukrainalaisimpia kaupunkeja ja perinteisesti ollut kansallismielinen. Sen entinen nimi oli kuitenkin Stanyslaviv (puolaksi Stanisławów) puolalaisen ruhtinaan Stanisław Potockin mukaan, minkä vuoksi osa historiatietoisimmista nykyäänkin puhuu Stanyslavista ja stanyslavilaisista. Hruštšovin kaudella, jolloin ukrainalaiskansallisia kulttuurihahmoja rehabilitoitiin, nimettiin kaupunki Taras Ševtšenkon jälkeen todennäköisesti Ukrainan kuuluisimman runoilijan ja kirjailijan, Ivan Frankon mukaan. Etunimi Ivan piti kuitenkin ottaa kaupungin nimeen mukaan, koska samoihin aikoihin vaikutti Espanjassa poliittista vastapuolta edustava Francisco Franco, joten pelkkä Frankivsk (venäjäksi Frankovsk) ei olisi mennyt Moskovassa läpi.

* * *

Toinen nimeään Hruštšovin ajan ukrainalaisrehabilitaation myötä vaihtanut kaupunki on Hmelnitski, joka sai uuden nimensä ukrainalaisen kasakkajohtajan Bohdan Hmelnitskin mukaan. Kaupungin entinen, jo keskiajalta periytyvä nimi, oli Proskuriv, joka elää sentään yhä kaupungin pääkadun nimessä. Ukrainalaiset muistavat yhä Hmelnitskiä suurmiehenä ja kansallissankarina, vaikka hän ansaitsisi vähintään samassa määrin revisiointia kuin moni muu, jonka roolin neuvostopropaganda on maalannut tunnistamattomaksi.

Hmelnitski oli nimittäin se kasakoiden hetmanneista, joka huonosti onnistuneilla liittoutumisilla onnistui menettämään Ukrainan itsenäisyyden Venäjälle. Tästäpä syystä hänet ainoana ukrainalaisjohtajana sallittiinkin kansallisen palvonnan kohteeksi myös Venäjän vallan aikana ja myöhemmin neuvostoajan loppupuolella. Poliittisten ja sotilaallisten virheiden lisäksi olisi syytä muistaa Hmelnitskin rooli myös vähemmistökansojen vainoajana ja antisemiittinä. Nämä on kuitenkin vaiettu visusti venäläisessä historiatulkinnassa, ja keskitytty leimaamaan Venäjää vastaan Ruotsin puolella taistellutta Ivan Mazepaa sekä myöhempiä ukrainalaisia nationalisteja, kuten Banderaa ja Petljuraa.

Kävimme kahvilla erään Proskurivskan kahvilan terassilla. Lähistöllä oli pataljoonalaisten koju, jossa paikallinen nuoriso sai kokeilla, kuinka rynkyn kokoonpaneminen ja purkaminen sujuivat. Torvisoittokunta soitteli.

Proskurivin lisäksi ehdimme paluumatkalla Länsi-Ukrainasta vierailla myös toisessa läntisen Keski-Ukrainan kaupungissa, Vinnytsjassa. Tuosta viehättävästä puolalaisvaikutteisesta kaupungista kerroin jo aiemmin viime syksynä sinne tekemäni matkan jälkeen. Vinnytsjassa oli sinne saapuessamme ilta ja soiva suihkulähde soitti kevyitä klassikoita kansan velloessa satapäin olut- ja ruokateltoilla. Vinnytsja on tunnettu kaupunkina, jossa nykyinen presidentti Porošenko teki omaisuutensa makeistehtailijana.

* * *

Viime viikonlopun matkalla Itä-Ukrainaan kävin reitillä Kiovasta Harkovaan myös kahdessa itäisen Keski-Ukrainan kaupungissa, menomatkalla Pultavassa ja paluumatkalla Sumyssa. Molemmat ovat hyvin sympaattisia. Pultava tunnetaan Suomessa ja Ruotsissa erityisesti Kaarle XII:n epäonnistuneen sotaretken tuhoisana lopputaistelupaikkana, jossa Pietari Suuren armeija tuhosi pitkän, kuluttavan poltetun maan taistelun jälkeen ruotsalaisarmeijan rippeet - monet tuosta armeijasta suomalaisia. Muistona Pultavan taistelusta kaupungilla on yhä suomenkielinen nimi, joka tulee ruotsin kautta - sekä ukrainaksi että venäjäksi kaupungin nimi on Poltava.

Pultavan taistelu oli suuren Pohjan sodan kannalta ratkaiseva ja lopetti Ruotsin suurvaltakauden. Kaarle XII joutui maanpakoon Turkin sulttaanikunnan suojelukseen moldovalaiseen Benderin kaupunkiin (romaniaksi Tighina), joka on nykyisin Transnistrian laittoman separatistihallinnon eli Venäjän miehittämänä. Palattuaan Ruotsiin kuningas salamurhattiin omien joukosta tulleella luodilla Norjan sotaretken aikana. Suomi joutui tuon sodan myötä isonvihan kouriin, kun Venäjän joukot miehittivät Ruotsin valtakunnan epäonnisia itäosia.

Nykyaikainen Pultava on leppoisa maakuntapääkaupunki, jossa sotahistoria näkyy muistomerkein ja museoin. Istuskelin matkakumppanini kanssa kesäpäivän lämmössä terassilla, jossa soitettiin Richard Cheesen ja Lounge Against the Machinen ironisia covereita tunnetuista kappaleista kuten Radioheadin Creep. Ovatko kahvilan ukrainalaispitäjät mahtaneet ymmärtää ironiaa kappaleiden rumia sanoja vilisevien sanoitusten lounge-sovituksissa? Ohitsemme lipui ensin nuori neiti pastelliväritetyn kuplavolkkarin ratissa ja perään pillurallille lähtenyt teini käsi pickupin ikkunasta ulkona, stereot täysillä ja päässä pinkkisankaiset aurinkolasit. Sotahistorian näyttämönä kerran toiminut kaupunki tuntui olevan kovin kaukana sotarintaman tunnelmista.

Sumy oli vielä Pultavaakin viehättävämpi, kahdella pääkävelykadulla katumuusikot soittivat, elävä patsastelijatar huvitti ohi guljailevia lapsiperheitä ja teinitytöt polttelivat vesipiippua "demokraattisen ravintolan" terassilla, jossa mekin saimme palvelua sujuvaksi englanniksi. Kaksi eri keski-ikäistä setää tuli Sumyssa kättelemään kadulla pelkästään kiittääkseen, että olimme siellä ja näimme miten asiat oikeasti ovat Ukrainassa.

Harkovan pohjoispuolella Požnjan tuppukylässä, aivan Venäjän rajan tuntumassa, kansallishuvia eli penkillä istumista ja ohi kulkevan liikenteen seuraamista harjoittaneet vanhukset hurrasivat, kun kävimme heidän kyläkaupassaan ostoksilla ja pysähdyimme kahville. Ei selvinnyt, keiksi he meitä oikein luulivat, mutta ainakaan ei välittynyt tunnelmaa, että tuntemattomat länsieurooppalaiset olisivat olleet jotenkin epätervetulleita.

* * *

Ukrainan toiseksi suurin kaupunki Harkova on teollisesta maineestaan huolimatta varsin näyttävä ja kaunis. Sikäläinen ystäväni opettaa paikallisessa yliopistossa ja on alun perin kotoisin eteläukrainalaisesta Berdjanskista. Hänenkin mielipiteensä ovat liikkuneet kuluneiden kahden vuoden aikana yhä vahvemmin kansallismieliseen ja Moskovan-vastaiseen suuntaan.

Katselimme Harkovassa komeita katedraaleja ja luostareita, Ševtšenko-puistoa ja Vapaudenaukiota, jonka päästä, yliopiston edestä, kaatui Lenin vasta syksyllä. Nyt patsaan paikalla on pyhimyksen tai ehkä arkkienkelin kuva. Toista aukiota valvova kasakkapäällikkö Harko, jonka mukaan kaupunki on nimetty, on tietysti paikoillaan.

Suomen historiaan Harkovan kaupunki liittyy hieman vähemmän dramaattisesti kuin Pultava - nimittäin Eugen Schauman syntyi siellä. Hänen isänsä, salaneuvos Waldemar Schauman palveli keisarikunnan virkamiehenä Harkovassa pojan syntymän aikaan. Ehkä viime vuosisadan alun Mantšurian sodan aikaisessa rallatuksessa olisikin pitänyt laulaa:

"Ukrainasta Suomehenkin saatiin uusi muoti;

  Täällä sattui Bobrikoffiin suomalaisen luoti."

Sunnuntaiaamuna kävimme tutustumassa Harkovaa halkovaan vehreään rotkoon, Saržin Jariin, jossa lauloi idänuunilintu ja närhet ja harakat kerjäsivät ihmisiltä ruokapaloja. Ihmiset kävivät piknikeillä ja kappeleissa sekä välillä juomassa tai kastautumassa pyhissä lähteissä.

* * *

Olimme Harkovan ja Sumyn lääneissä lähimmillään parin kilometrin päässä Venäjän rajasta. Siihen nähden herätti ihmetystä, miten hiljaisia ja rauhallisia pikkukaupungit ja kylät olivat. Niissä liputettiin Ukrainan puolesta, mutta maanpuolustustoimet tai kapasiteetti eivät niissä juuri mitenkään näkyneet. Jos Venäjä haluaisi tulla rytinällä rajan yli, nopein reitti Kiovaa kohti olisi juuri Sumyn ja Tšernihivin verrattain suojattomien läänien läpi, kun Ukrainan joukot ovat pidättelemässä invaasiota etelämpänä Donetskin ja Luhanskin lääneissä.

Isompien kaupunkien keskustoissa asepuvut sen sijaan näkyivät runsaina, joukkojen ollessa lomilla tai viikonloppuvapailla. Harkovassa myös vapaaehtoispataljoonilla oli useita näkyviä värväys- ja infotelttoja, joilla liehuivat Oikeistosektorin ja Asovan pataljoonan liput. Noissa oikeistoradikaaleissa kokoonpanoissahan venäjänkieliset itäukrainalaiset ovat pääosassa, kun taas Länsi-Ukrainassa kannatetaan perinteisempää konservatiivista kansallismielisyyttä.

Ukrainassa ei voi puhua minkäänlaisesta sotakuumeesta kansalliskiihkoiseen Venäjään verrattuna. Ukrainan hallituksen propaganda on yhä varsin vaatimattomalla tasolla. Armeijaa tukevat julisteet ovat maltillisia, kansallista yhtenäisyyttä korostavia. Yksittäisten paikallispoliitikkojen maksamia isänmaallisten irtopisteiden keruuyrityksiä näkyy harvakseltaan tienvarsimainosten ja pienten tempausten muodossa. Venäläismielinen propaganda taas keskittyy televisioon ja nettiin eikä juuri näy itäukrainalaisten julkisina mielenilmauksina.

Yhteen seinään oli sentään Harkovassa sprayattu yli ukrainalaismielisen "Putin vittuun" -töherryksen ja Putinin tilalle Porošenkon nimi. Sekään ei välttämättä kerro rakkaudesta Venäjään vaan enemmänkin turhautumisesta kehen tahansa vallanpitäjään. Kuukautta aiemmin Kirovohradissa minulla olisi ollut tilaisuus kuunnella enemmänkin värikästä kielenkäyttöä, sillä siellä oli paikallisessa baarissa käydessäni alkamassa venäjänkielinen rap battle -kilpailu. Valitettavasti en voinut jäädä kuuntelemaan, sillä tie kutsui.

* * *

Ukrainalaiset tuttuni eri alueilla puhuvat entistäkin suoremmin mielipiteistään Venäjää vastaan ja heidän kansallismielisyytensä aste ja varmuus ovat lisääntyneet. He eivät kuitenkaan elämöi asialla. He haluavat yhtenään korostaa, ettei heillä ole mitään venäläisiä ihmisiä tai venäjän kieltä vastaan, vaan ainoastaan venäläistä imperialismia. Näin ollen heidän kansallismielisyytensä poikkeaa olennaisesti venäläisten ja heidän tukijoidensa aggressiivisesta, luonteeltaan fasistisesta kiihkoilusta, johon ikävällä tavalla ovat jotkut lähteneet mukaan Suomessakin.

Ihmisiä tuntuu eniten suututtavan Venäjän propaganda. Sodan fyysistä puolta ei sen sijaan oikein haluttaisi ajatella. Useampi tuttuni kertoo lopettaneensa kokonaan televisiouutisten seuraamisen. Vastaava tapahtui monien tuttujeni kohdalla Lähi-idässä, kun he olivat turhautuneet television verellä mässäilevään, tunteita kuohuttavaan ja silti loukkaavan pinnalliseen tapaan esittää asioita. Ymmärrän heitä. Itse lopetin television katsomisen kokonaan vuosia sitten, ja ainoa, mitä olen menettänyt, on ymmärrys niistä fiktiivisistä sarjoista, joista ihmiset nykyään höpisevät. Televisiouutisten arvo on lähinnä niiden nopeudessa, mutta jos tietää mitä etsii, saman saa yhtä nopeasti tai vielä nopeammin netistä. Muuten televisio tarjoaakin lähinnä tunteilla mässäilyä ja loputonta toistoa, joka luo harhaisen kuvan siitä mikä on tärkeää ja mikä ei. Tämä pätee myös länsimaiseen televisioon - joka ei sentään Venäjän propagandan tavoin perustu pelkkään valehteluun.

Perheitä ja sukuja on hajonnut Venäjän television vuoksi, varsinkin Itä-Ukrainassa. Yleensä tragediat tapahtuvat niin päin, että Venäjällä asuvat tai muuten vain Venäjän mediaa seuraavat ovat aivopestyssä sotakiihkossaan katkoneet välit, kun Ukrainassa olevat sukulaiset eivät ole suostuneet omaksumaan heidän harhaisia näkemyksiään maailmanmenosta. Kaikki tapahtunut huomioiden on suorastaan yllättävää, kuinka pitkämielisiä ja maltillisia ukrainalaiset yhä ovat venäläisiä kohtaan. Heidän näkemyksiään ei hallitse sotakiihko kuten venäläisiä, ja heidän venäläisvastaisissa tuntemuksissaankin painavat enemmän pettymys venäläisten petokseen ja siihen, miten helposti venäläiset ja venäläismieliset ovat valheiden vietävissä.

Vaikka siis ukrainalaiset eivät ole venäläistyyppisen sotakiihkon vallassa ja vaikka väestöllä näyttää riittävän kärsivällisyyttä yksityisissä mielipiteissään, he eivät halua samaa hallitukseltaan. Hallitukselta haluttaisiin enemmän jämäkkyytä ja voimaa, mutta sen toimia pidetään saamattomina, toimettomina ja vihollista väistelevinä, oli kyse reformeista tai maanpuolustuksesta. Kysymys, mitä hallitus olisi tarkalleen voinut tehdä enemmän ja toisin, jää yleensä vastaamatta. Olipa se mitä hyvänsä, se tuskin olisi riittänyt. Ero odotusten ja toteuman välillä ei ole ainakaan lyhyellä aikavälillä kurottavissa umpeen.

Salaliittoteoriat tuntuvat lisääntyvän itää kohti kuljettaessa: Kiovan ja Pultavan tulipalot eivät voineet olla sattumaa. Poliitikot ja johtavat virkamiehet syyttelevät toisiaan samojen oligarkkien kanssa pelehtimisestä. Minskin sopimuksella vain huijataan Ukrainaa. Joku väittää nähneensä amerikkalaisjoukkoja täydessä sotisovassa Harkovan metrossa. Toinen muistuttaa pormestari Kernesin vehkeilevän vihollisen kanssa. Ja tietysti suurhyökkäys on tulossa, mutta kukaan ei tiedä koska ja kuinka laajalle alueelle.

Konfliktialueilla asuvien päällimmäinen tunne ei useinkaan ole akuutti pelko. Sodan läsnäoloon tottuu ja hyvinkin lähellä rintamaa eletään yleensä hämmästyttävän rauhallisessa arjessa. Hallitseva ahdistus koskee turhautumista epävarmuuteen. Siihen, ettei koskaan voi olla varma, mitä tapahtuu, tai mitä nyt kannattaisi tehdä. Mitä tapahtuisi jos tekisi jonkin ratkaisun - jos vaikka muuttaisi muualle? Toisaalta, mitä tapahtuisi jos sitä ei tekisi ajoissa? Pitäisikö lapset lähettää Puolaan, tai kenties vielä kauemmaksi länteen? Kuka valehtelee ja kuka ei? Paikalliset kuvittelevat usein, että länsimaalaisella on hallussaan jotain heiltä salattua tietoa - samoin kuin me kuvittelemme, että sellaista tietoa olisi paikallisilla. Mutta eihän kumpikaan tulevaisuutta tiedä, arvailee vain.

Eri tietojen kuulemisella, jakamisella ja yhdistämisellä on kuitenkin suhteellisuudentajua ja näköalaa laajentava vaikutus. Siksikin on tärkeää matkustella pääkaupunkien lisäksi myös maakunnissa, jos haluaa ymmärtää jotakin maata, vaikkapa sitäkin, jossa sattuu asumaan. Eipä Suomikaan ulkomaalaiselle avaudu jos tämä pysyttelee Kehä III:n sisäpuolella, eikä varsinkaan jos siellä seurustelee vain muiden Suomea ihmettelevien ulkomaalaisten kanssa, lukaisten välillä mitä Helsinki Times (hyvä lehti sinänsä) sanoo, ja millaisia meemejä Suomesta liikkuu anglosaksisessa tai venäläisessä sosiaalisessa mediassa.