Blankaartissa ja Dijlenlaaksossa

Olin ajatellut pääsiäislomalla mennä Ranskan Atlantin-rannikolle lintuja katsomaan, mutta koronatilanteen pahennuttua rajat ovat taas kiinni. Niinpä olen kiertänyt pyhinä Belgian lintupaikkoja. Sää täällä on ollut kolea ja tuulinen. Maanantaina alkoi suoranainen takatalvi ja maassa on vieläkin lunta myös Brysselissä.

Lauantaina olin Blankaartissa, joka lukeutuu Belgian parhaisiin lintupaikkoihin. Se on Länsi-Flanderissa, Diksmuiden kaupungin lähellä sijaitsevan Blankaartin kartanon maille muodostettu suojelualue, joka käsittää kosteikoita ja tulvivia laitumia. Kävin Blankaartissa myös matkallani elokuussa 2018 - silloin sain sieltä kapustahaikaran uutena Belgian-pinnana.

Ensimmäiseltä lahdelta ei vielä löytynyt mitään kovin erikoista. Siellä kellui harvakseltaan tavanomaisia sini- ja harmaasorsia, silkkiuikkuja, nokikanoja. Metsissä lauloivat peukaloiset, punarinnat ja tiltaltit, äänessä myös jokunen mustapääkerttu ja silkkikerttunen. Närhet rääkyivät.

Laitumilta löysin suuria parvia merihanhia, jotka kaakattivat äänekkäästi ja lentelivät silloin tällöin laitumelta toiselle. Uusia parvia saapui taajaan. Myös kanadan- ja niilinhanhia oli pienempinä ryhminä, mutta alueen valtalaji oli merihanhi. Tuntui, että jokaisesta merihanhiparvesta löytyi jotain epätavallista. Yhden parven mukana matkasi outo ruskeaposkinen hanhi, joka valokuvia analysoitaessa on osoittautunut meri- ja kanadanhanhen risteymäksi. (Kuulemma sellaisia on liikkunut muutama myös Viikin pelloilla tänä keväänä.) 

Parvien mukana matkusti myös useampia valkoisia - tai valkeita ja harmaaläikkäisiä - merihanhia. Tarkistin tietysti, etteivät olleet lumihanhia (joita liikkuu varsinkin talvisin jonkin verran Alankomaiden valtavien hanhiparvien matkassa). Ei, kyllä nämä merihanhia olivat. Ilmeisesti kyse on Nils Holgerssonin seikkailuista tutusta ilmiöstä, että jonkin verran kotihanhia on aikojen saatossa karannut villien lajikumppaniensa merihanhien joukkoon ja niiden villeinä syntyneet jälkeläiset ovat täysin lentokykyisiä, muuttavat ja liikkuvat normaalien harmaiden merihanhien joukossa. Belgiassa tapaa varsin usein myös sinisorsia, joissa on esimerkiksi valkeaa kaulassa tai siivissä, merkkinä risteytymisestä ankkojen kanssa. Maatalous on ollut satojen vuosien ajan niin lähellä kosteikoita, että kotihanhien ja ankkojen geenejä on villeissä vesilintupopulaatioissa selvästi enemmän kuin vaikkapa Suomessa.

Yllättävin löytöni oli niin ikään merihanhiparvesta - sen laskeutuessa tulvaniitylle näin heti, että yksi hanhista oli vaalea ja muita pienempi. Sehän paljastuikin tiibetinhanheksi, vanhalta nimeltään intianhanheksi. Luontaisesti laji pesii Tiibetin, Sinkiangin ja Mongolian ylängöillä ja talvehtii Intiassa ja Nepalissa. Aikoinaan laji metsästettiin talvehtimisalueillaan lähes sukupuuttoon, mutta nykyisin Intia ja Nepal suojelevat luontoaan esimerkillisesti ja hanhet ovat siellä turvassa. Nykyisin metsästyspaine uhkaa lajia sukupuutolla Kiinassa ja Keski-Aasiassa.

Euroopassa tavattavat tiibetinhanhet ovat kuitenkin peräisin populaatiosta, joka joskus vuosisata sitten istutettiin Alankomaihin. Sieltä jotkut linnut lensivät pohjoiseen, Norjan vuonoille pesimään, ja noista Norjan linnuista osa seikkaili sittemmin myös Suomen Lapin järvillä. Minä näin tiibetinhanhen yllätyksekseni ensimmäisen kerran varusmiesaikanani Santahaminassa, jossa se lensi iloisesti etelään valkoposkihanhien parvessa. Alankomaissa on alettu nykyään hävittää tiibetinhanhia vieraslajina, mikä on mielestäni sekä turhaa että haitallista puuhaa - erityisesti ottaen huomioon, että lajin alkuperäispopulaatio Aasiassa kutistuu hälyttävästi (kuten kaikki Kiinan alueilla pesivät vesilinnut).

Hanhet ovat liikkuvaisia lintuja, jotka pystyvät nopeasti kolonisoimaan uuden pesimäalueen, kunhan niitä ei vainota. Tästähän Alankomaiden, Ruotsin ja Suomen nopeasti kasvanut valkoposkihanhikanta on hyvä esimerkki. Eurooppaan riistalajiksi istutettu kanadanhanhi ja Länsi-Euroopassa laajasti levinnyt niilinhanhi muita hyviä esimerkkejä. Niilinhanhi on nykyiseltä viralliselta nimeltään afrikanhanhi, mutta Pensselisedän tehtyä lajin Suomessa tunnetuksi vanhalla nimellään, annan mennä.

Hanhet eivät ole niin tarkkoja maantieteellisestä sijainnista - ne ovat historiallisesti muuttaneet muuttoreittejään ja pesimäalueitaan merkittävästikin, riippuen siitä, missä on ollut tarjolla lyhyttä ruohoa. Pleistoseeniarojen aikaan sitä oli kaikkialla, koska suuria kasvissyöjänisäkkäitä laidunsi pohjoisilla aroilla kuin Serengetissä ikään. Siksi Egyptin faaraoiden aikaiset maalauksetkin kuvaavat suuria hanhiparvia - tundrahanhia, valkoposkihanhia, punakaulahanhia... - jollaisia Egyptissä ei ole enää viime vuosisatoina talvehtinut. Niilin suistossa talvehtineet miljoonapäiset hanhiparvet ovat olleet peräisin Pohjois- ja Itä-Euroopan valtavilta kosteikkoisilta aroilta, joita arovisentit, alkuhärät ja mammutit pitivät avoimina.

Hanhien ongelma on ollut ihminen. Ne ovat isoja, helposti nähtäviä ja helposti ammuttavia. Lisäksi niiden suurissa kerääntymissä on usein merkittävä osa maailmankannasta, mikä antaa illuusion siitä, että kyse olisi hyvin yleisestä lajista. Kuitenkin jos esimerkiksi Suomessa sallittaisiin nyt valkoposkihanhen vapaa metsästys, suomalaiset ampuisivat koko lajin maailmankannan sukupuuton partaalle vain muutamassa päivässä, sillä niin suuri osa hanhista on kerrallaan tietyillä alueilla. Niillä alueilla, joissa on niille sopivaa lyhyttä ja mehevää laidunmaata.

Epäilemättä Alankomaiden populaatiosta kotoisin oleva tiibetinhanhi oli sen päivän ensimmäinen uusi laji Belgian-listalleni. Näin saman päivän aikana vielä kolme muutakin: kaulushaikaran, pitkäjalan ja ruokokerttusen. Kaulushaikara ja ruokokerttunen ovat tyypillisiä lajeja Blankaartin tapaiselle kosteikolle. Pitkäjalka sen sijaan ei ole Belgiassa yleinen, ja Blankaartissa näkemäni viisi yksilöä ovatkin pohjoisimmat, jotka tästä lajista olen nähnyt. Pitkäjalka on viime vuosikymmeninä levittäytynyt pohjoista kohti ja se on Belgian lisäksi pesinyt säännöllisesti Alankomaissa, jopa Tanskassa. Suomessa sitä on havaittu vasta muutama yksilö. Koska kyseessä on muuttolintu, sillä ei sinänsä olisi ongelmaa levittäytyä Etelä-Suomeenkin, jos vain kesä riittää poikasten kasvattamiseen lentokykyisiksi.

Haikaralinnuista puheen ollen, näin jälleen Blankaartissa kapustahaikaroita, tällä kertaa kaksi. Samoin näin kaksi jalo- ja kaksi silkkihaikaraa, ja tietysti useita tavanomaisia harmaahaikaroita. Kahlaajista mieleen painuivat pitkäjalkojen lisäksi soidintavat mustapyrstökuirit. Myös taivaanvuohia röhähteli lentoon ojanpientareilta. Kesän tulosta kertoivat suuret parvet muutolla olevia haarapääskyjä kosteikkojen yllä. Ne olivat ensimmäiset tänä keväänä - ellei lasketa niitä, joita näin jo tammikuussa Andalusiassa.

*   *   *

Maanantaina olin parikymmentä kilometriä Brysselistä itään Leuvenin suuntaan sijaitsevassa Dijlenlaaksossa, jossa on pienellä etäisyydellä useita mielenkiintoisia luontopaikkoja. Laakso sijaitsee Flaamin-Brabantissa ja merkittävimmät pikkukaupungit lähistöllä ovat Huldenberg ja Oud-Heverlee. Aloitin Doode Bemden suojelualueen parkkipaikalta Sint-Joris-Weertin puolelta ja kävelin järvien kautta Neerijsen kylään, jossa belgialaiseen tapaan on kylän kokoon nähden merkittävän mahtipontinen kirkko.

Sääolosuhteet olivat alusta alkaen koleat ja viimaiset, ja pian alkoi taivaalta tulla ensin rakeita, sitten lunta. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt häiritsevän suuremmin järvillä kelluvia harmaasorsien, tukka- ja punasotkien, nokikanojen ja silkkiuikkujen parvia. Pikku-uikku huuteli ruovikon puolella. Silkkikerttunen oli äänessä täälläkin ja muutama ahdistunut haarapääsky sinnitteli lennossa lampien yllä. Niillä ei varmaankaan ollut kivaa.

Ehdin lähes Neerijsen kirkolle saakka, kun lumisade väistyi auringonpaisteen tieltä. Palatessani olikin jo kauniimpi sää. Se ei kuitenkaan kestänyt, sillä autolle ehdittyäni alkoi taas tulla lunta. Ja kun saavuin Meerdaalin metsään, sääolot olivat muuttuneet siinä määrin ekstreemeiksi, että tein kuten muutkin sinne rohjenneet retkeilijät, evakuoiduin nopeasti takaisin autoille ja päätin ajaa Brysseliin juomaan kupin teetä ja katsomaan, mitä olin onnistunut päivän mittaan kuvaamaan.

Pajunkissoja ja lumikko

Kun edellisinä viikonloppuina suuntasin rannikolle Flanderiin, tällä kertaa ajoin viikonloppuna Valloniaan, tarkemmin Hainaut'n maakunnan Harchiesiin, aivan Ranskan rajoille. Vaikka pandemia-ajan liikkumisrajoitukset saavat Belgian tuntumaan liian pieneltä kaikkien vapaapäivien ja lomien viettämiseen, se hyvä puoli Belgian maantieteellisessä pienuudessa on, että mihin tahansa osaan maata voi ajaa päiväretkelle ja palata vielä samana päivänä takaisin Brysseliin.

Vaikka Bernissartin ja Harchiesin maasto on nykyisin perin maatalousvoittoista, kyse on varhaisteollisuuden alueesta, ja Harchiesin luonnonsuojelualuekin on muodostunut kauan sitten kadonneen teollisuuden jälkeensä jättämistä, sittemmin veden täyttämistä kaivannoista ja kanavista. Luonnon valtaamat avoimet alueet ja kosteikot vetävät puoleensa runsasta lintulajistoa.

Nyt vihertää maastossa jo kunnolla. Pajunkissat olivat puhjenneet kukkaan ja moni muukin kukki. Tiltaltit, punarinnat ja peukaloiset lauloivat kaikkialla, ja joskin vielä paljon harvalukuisempina, olivat saapuneet myös mustapääkerttu ja pajulintu. Kosteikoista kuuluivat silkkikerttusen ja pikku-uikun pekuliaariset huudot.

Yksi järvistä oli täynnä tukka- ja punasotkaa, toinen taas kellui valtoimenaan lapasorsaa. Näiden joukossa oli pienempinä määrinä muita sorsalajeja. Haapanoita oli vielä joitain ja lisäksi löysin yhdeltä järvistä telkän - se on Belgiassa vain talvivieras. Heinätavitkin olivat jo tulleet. Silkki- ja pikku-uikkujen lisäksi oli varsin paljon mustakaulauikkuja. Pienempiä haikaroita ei ollut vielä saapunut, harmaahaikarat olivat jo puuhissaan.

Nisäkäspuolella Belgiassa näkee paljon kettuja, kaneja ja metsäkauriita, mutta tällä kertaa näin uuden lajin, lumikon. Se oli tietysti kesäpuvussa. Mahtaako se täällä muuttua talvisin valkeaksi lainkaan, kun lunta ei juuri maahan jää, vaikka sitä muutaman kerran talvessa tuleekin.

Palatessa sain muistutuksen siitä, kuinka huolettomasti antaudumme teknisten laitteidemme helppojen ominaisuuksien varaan. Sinnittelin todella pitkään tiekartastojen ja oman muistin varassa mieluummin kuin navigaattorien, mutta viimeistään Euroopan roaming-sopimus teki minusta navigaattorin huolettoman suurkäyttäjän.

Kävi nimittäin niin, että paluumatkan alkajaisiksi kännykkä kuoli kokonaan. Syytä ihmetellessäni arvelin autolaturin lakanneen syystä tai toisesta toimimasta, ja arvelu osoittautui myöhemmin oikeaksi. No ei siinä mitään. Brysseliin oli helppo löytää. Sitten haasteet kuitenkin alkoivat. Saavuin nimittäin kaupunkiin oudosta suunnasta ja päädyin loputtomien lähiöiden sokkeloon Anderlechtiin ja Cureghemiin. Ympärillä oli lähinnä arabeja, afrikkalaisia ja itäeurooppalaisia - mutta ei siinä mitään. Suurempi ongelma oli, että kuten useimmiten on asiainlaita suurkaupungeissa ajaessa, kylttejä ei ole, monet kadut ovat yksisuuntaisia, pysähtyä ei voi, koska kadut ovat kapeita ja takana on aina letka autoja, ja jos mikään paikka tai risteys ei näytä tutulta, päätyy helposti harhaan.

Pandemian ja sunnuntai-illan vuoksi juuri mikään ei enää ollut auki, mutta onneksi lopulta löysin vielä auki olevan kaupan, ja ihme kyllä, siellä oli jäljellä yksi kappale oikeanlaista autolaturia. Ostin sen, palasin autooni, ja vot, pian kännykkä heräsi eloon. Kävi ilmi, että olin noin seitsemän kilometrin päässä kotoa, mutta navin jälleen toimiessa se ei tietysti ollut enää ongelma eikä mikään.

Meren tervehdys

Koronaviruksen brittiläinen variantti riehuu ja leviää Euroopassa valtoimenaan eikä rokotuksia näy eikä kuulu. Belgia panee jälleen kaiken kiinni, kaupat ja parturit mukaan lukien, ja rajoitukset tiukentuvat. Sama kuulemma naapurissa Saksassa. 

Ihmisten energia puolestaan tuntuu menevän siihen, kuinka parhaiten välttää ja rikkoa määräyksiä ja levittää tautia mahdollisimman laajalle. Tämänkin talon naapuriasunnoista kuuluu harva se ilta bileiden jumputus ja ison porukan synnyttämä kohoavien äänten meteli, jolle viron kielessä on oma nimi, läbu.

Covidin sairastaneista vajaa kolmannes kärsii vielä kuukausia, todennäköisesti vuosia tai koko elämänsä, oireista, joita kutsutaan "pitkäksi covidiksi". Ne eivät muistuta kovinkaan paljon sitä hengityselinsairautta, jollaisena covidia alun perin pidettiin, ja jollaisena se viruksen iskiessä näyttäytyy. Virus nimittäin tekee vahinkoa autonomiselle hermostolle ja autoimmuunijärjestelmälle, tuottaen kroonisen sairauden, jolla on enemmän yhteistä AIDS:in kuin kausiflunssan kanssa. Kun vielä tiedämme, ettei parannuskeinoa - ainakaan toistaiseksi - ole, luulisi ihmisten kantavan hieman enemmän huolta itsestään ja läheisistään. Myös lapsista, jotka hekin saavat hermostovaurioita.

Viikonloppuna kävin Belgian rannikolla tervehtimässä Atlanttia. Tällä kertaa kävin tuon rannikon lounaisosassa Nieuwpoortissa, jossa sijaitsee Yserjoensuu (hollanniksi Ijzermonding) ja samanniminen luonnonsuojelualue. Se käsittää heinikkoisia dyynejä, majakan ympäristön sekä kahlaajien suosimia rantalietteitä. Naapurissa sijaitsee sotilasalue, joka sekin lienee taannut, että linnut saavat olla rauhassa.

Viimeksi olin Zwinissä, jossa oli valtavia hanhiparvia. Yserjoensuussa ei hanhia ollut, koska ei ollut niiden suosimia mataliksi laidunnettuja kosteita laitumia, vaikka lampaita paikalla laidunsikin ja niiden lomassa lömppi kaniineja. Ristisorsia oli sen sijaan paljon, samoin harmaasorsia, meriharakoita ja isokuoveja. Jonkin verran avosettejä, punajalkavikloja, tundrakurmitsoja, taveja ja sekalaista muuta. 

Merellä muutti lokkeja, kuoveja ja merimetsoja. Muita merilintuja ei näkynyt. Belgian rannikko ei oikein sovi ruokkilinnuille, suulille tai myrskylinnuille, kun sieltä puuttuvat sellaiset kalkkikivijyrkänteet, joita Britannian ja Ranskan rannikoilta löytyy.

Aamulla matkaan lähtiessäni pudotin harmikseni kamerani maahan siirtäessäni kalustoa autoon, ja vasta illalla kotiin palattuani havaitsin, että muistikortti tai sen lukija oli vioittunut. Kaikki ottamani kuvat olivat menneet hukkaan - kadonneet tai jääneet kokonaan tallentumatta. Tämä harmitti enemmän kuin kameran vaurioituminen, koska voisin kyllä investoida uuteen kameraan - se olisi pitänyt tehdä jo vuosikausia sitten, koska eihän minun pikkukamerani mikään oikea vehje lintukuvaukseen ole - mutta sen sijaan tuona päivänä Nieuwpoortissa ottamani kuvat olivat ainutkertaisia. Olin mielestäni ottanut esimerkiksi loistavia kuvia meriharakoista ja ristisorsista, joiden mustavalkoiseen olemukseen maaliskuinen kolea ja pilvinen iltapäivä oli sopiva. Ja otin kuvia, joissa meriharakat laidunsivat yhdessä nokivaristen ja sepelkyyhkyjen kanssa, kinastellen. Ja kaikki tuo katosi kuin kyyneleet sateeseen.

Myös kännykkäni näyttää hajoavan. Osa sovelluksista lakkasi viime yönä mystisesti toimimasta, kun taas toiset sovellukset toimivat virheettä. Toimimattomia ei myökään saa poistettua, jotta ne voisi asentaa uudelleen. Kännykänkin vaihto voisi olla hyvä tehdä, mutta se ärsyttää, kun silloin pitää taas opetella uusi laite, tehdä uusiksi kaikki sen asetukset, tallentaa uudelleen kaikki kontaktit ja niin edelleen.

Niin kuin arvata saattaa, rannikolla ei ollut erityisen lämmintä. Kova tuuli ja pipokeli. Kevät alkoi tässä maassa varhain, mutta se ei ole sittemmin edistynyt erityisemmin. Puut eivät vielä viherrä. Kaksi viikkoa sitten oli oikeastaan keväisempää kuin nyt. Mutta ehkä tämä tästä.

Elävien ja kuolleiden kirjoissa

Lauantaina oli ensimmäinen päivä kuukauteen, kun tunsin itseni miltei terveeksi. Ulkona paistoi aurinko, joten päätin lähteä maaseudulle, tällä kertaa Pohjois-Flanderin rannikolle aivan Alankomaiden rajalle, jossa sijaitsee Zwinin luonnonsuojelualue. Alueella on poldereita, tulvaniittyjä, kahlaajien suosimia lietteitä ja pitkäsarvisen karjan laitumia, joilla laiduntaa lehmien lisäksi myös tuhansia talvehtivia hanhia. Kansallispuisto sijaitsee molempien maiden alueella, joten polkuja ja kannaksia pitkin voi kävellä myös Alankomaiden puolelle.

Hämmästyin, kuinka keväistä on jo tullut. Se näkyi myös linnustossa. Laitumilla oli yhä satamäärin talvehtivia hanhia, lukuisimpina tundra- ja valkoposkihanhia, mutta näin alueella kokonaista kuusi hanhilajia. Kahden edellämainitun lisäksi melko runsas oli myös merihanhi, joka on ympärivuotinen laji. Lisäksi oli pieniä määriä metsähanhia sekä kanadan- ja niilinhanhia, jotka eivät ole alkuperäislajistoa. Haapanoita oli vielä paljon, mutta myös lapasorsia oli jo saapunut parvittain. Myös kattohaikarat kalisuttelivat jo nokkiaan sekä suojelualueen keskuksen ympärillä olevissa suurissa puissa että Knokken kylässä.

Isokuoveja, meriharakoita ja avosettejä oli sadoittain, suurina keskittyminä. Myös pienempiä kahlaajia oli paikalla näin aikaiseksi yllättävän paljon, jotkut lajeista ilmeisesti ympärivuotisina. Punajalkavikloja ja tyllejä oli runsaimmin, mutta varsin paljon myös isosirrejä, tundrakurmitsoja ja karikukkoja. Pikkulintuja ei juurikaan ollut vielä liikkeellä, lukuun ottamatta niittykirvisiä, joita oli parvina.

Koska tunsin itseni pitkästä aikaa ihmiseksi, kävin kansallispuistosta lähtiessäni Knokkessa leipomossa ja otin kroissanttien kyydikkeeksi pienen kahvin - ensimmäisen, jonka olen juonut kuukauteen. Kuuntelin ajomatkoilla Dear Sherlockin albumia, jonka bändi ystävällisesti kokosi minua varten ja lähetti, kun halusin nimenomaan CD-levyä (autossa kuunneltavaksi) enkä MP3-muotoa. Muse-fanit syyttävät bändiä Musen tyylin kopioimisesta, mutta minua se ei häiritse. Onhan Musen omakin musiikki täynnänsä viittauksia ja vaikutteita muualta.

*   *   *

Viime viikonlopun ekskursion tein Ixelles'in hautausmaalle. Se ei johtunut morbideista ajatuksistani, vaan siitä, että kolumbialainen ystäväni näki näyn tietystä hautamonumentista Brysselissä. Hautaan olisi haudattu lapsi, jonka ystäväni yhdisti omaan pikku kummitukseensa. Vaikka kummituksen pitäisi olla ystäväni itse lapsena (sivupersoona), hän piirsi kuvan näkemästään hautaveistoksesta ja pyysi, että kävisin katsomassa, onko siellä sellainen ja onko kyseessä lapsen hauta. Kuten ennenkin tällaisilla retkillä, otin kymmenittäin kuvia, jotta ystäväni voi tutkia niitä ja nähdä niissä mitä sitten näkeekin.

Ixelles'in hautausmaalla on myös sankarihautoja. Lisäksi siellä on runsaasti vanhoja mahtipontisia sukuhautoja, jotka kertovat Brysselin historian eri kerrostumista. Uloimmilla vyöhykkeillä oli koruttomampia nykyajan hautoja, joihin kaiverretut nimet olivat flaamilaisten ja ranskalaisten lisäksi vietnamilaisia, arabialaisia, puolalaisia, länsiafrikkalaisia...

En löytänyt ystäväni piirroksen kaltaista veistosta, vaikka kuvasinkin monia muita mielenkiintoisia, ja löysin myös haudan, jossa lepäsi ystäväni kuvaukseen sopivan ikäinen ja näköinen lapsi (italialainen nimi). Hautakivi ei kuitenkaan ollut oikean muotoinen eikä sen yhteydessä ollut veistosta.

Ystäväni näkemää hautaa ei siis lopulta löytynyt. Ehkä hautausmaa oli sittenkin väärä. Ehkä kyseistä hautaa ei koskaan ole ollutkaan olemassa, liekö poikaakaan. Tai sitten kummituksella oli muita tarkoitusperiä. Ystäväni ei palannut myöhemmin siihen, mitä kenties oli kuvista löytänyt - mutta hän palasi monta kertaa kysymään, eikö minulla olisi vielä lisää kuvia sieltä, sillä hän koki niiden tutkimisen hyvin mielenkiintoiseksi.

Löysin hautausmaalta sen sijaan jotain itselleni mielenkiintoista. Puiden varjostamassa osassa hautausmaata minua tuijotti nimittäin vanhasta hautakivestä oma sukunimeni. Nimi ei ole erityisen yleinen, ja vaikka laajennetun sukukokonaisuuden edustajia onkin vuosisatojen ajan vaikuttanut kaikkialla Itämeren rannikoilla, usein merenkulkuun ja kauppaan liittyvissä ammateissa, en ollut aiemmin ollut tietoinen, että "meikäläisiä" on joskus elänyt ja kuollut myös Brysselissä.

Haudassa oli kolme henkilöä: Nuori mies, jolla oli sukunimeni, ja joka oli kuollut vuonna 1933, vain 18-vuotiaana; vanhempi mies, joka oli nuorenmiehen isä, ja joka oli kuollut vuonna 1941; sekä nainen, jolla oli ranskalainen etunimi ja flaamilaiselta vaikuttava sukunimi, vanhempaa miestäkin vanhempi, mutta oli elänyt kolmikosta pisimpään, vuoteen 1944 saakka.

Sukunimessä oli liite, joka osoitti vanhan miehen ja poikansa kuuluneen sukukokonaisuuden pieneen aateloituun haaraan. Se sai alkunsa eräästä Skoonesta kotoisin olleesta mutta lopulta Kalmarissa vaikuttaneesta piispasta ja hänen kirjailijapojastaan, joten aloitin jäljittämisen näistä. Lopulta selvisikin, että Ixelles'in hautausmaalle haudattu vanhempi mies oli viimeinen aatelisarvon kantaja (koska hänen tiettävästi ainoa poikansa kuoli 18-vuotiaana, ennen isäänsä), ja tosiaan kyseisen piispan pojanpojanpojanpoika. Miehen isoveli oli vaikuttanut Stettinissä ja kuollut ennen häntä. Sisko, taiteilijatar, joka vaikutti pitkään Ruhnun (Runö) saarella Virossa, eli vielä näiden jälkeen. Samassa haudassa ollut vanha nainen oli ollut miehen anoppi, ranskalainen. Vaimo on ilmeisesti haudattu johonkin muualle. Ehkä hän palasi sodan päätyttyä Ranskaan ja kuoli siellä.

Vuodet 1933-1944 herättävät tietysti välittömän mielenkiinnon. Vanhempi mies oli toiminut ruotsalaisen kauppahuoneen edustajana Pariisissa. Ruotsin kansalaisena hän oli nähtävästi pysynyt puolueettomana henkilönä myös sotavuosina, mutta jokin oli kuitenkin saanut heidät siirtymään Pariisista Brysseliin jo ennen pojan kuolemaa (1933). Myöskään pojan kuolinsyy ei toistaiseksi minulle selvinnyt.

Rautiaiset, jotka tuntuvat olevan Brysselissä hyvin yleisiä, lauloivat hautausmaalla, kevättä rinnoissaan. Takapihani ketut ovat riehaantuneet ulvomaan ja päästämään parkaisujaan kaiket illat ja yöt.

Ohi kiitävä elämä

Kuun alussa oli vähän aikaa pakkasta ja Bryssel pysyi lumisena yli viikon verran. Nyt on yhtäkkiä keväistä, aurinko paistaa ja rautiaiset ja punarinnat ovat alkaneet laulaa.

Ikävä kyllä en ole pystynyt tästä nauttimaan muutoin kuin avoimen parvekkeen ikkunan kautta. Olen ollut yli kolme viikkoa sairaana. Pahinta on, etteivät lääkärit tunnu tietävän, missä vika. Ensin epäiltiin sydäntä. Jouduin sairaalaan. Sydänkäyräni ovat kuitenkin osoittautuneet normaaleiksi ja niin ovat veriarvotkin. Maanantaina on tiedossa lisää kuvauksia.

Ehkä kyse on koronaviruksen keväällä tekemästä vahingosta. Seuraukset eivät ole heti tulleet näkyviin, vaan ovat johtaneet krooniseen sairauteen. Koronavirustesteistä sain negatiiviset, ja kevään jäljiltä koronan vasta-ainetaso on laskenut 12:een, kun lääkärin mukaan immuniteettiin tarvittaisiin yli 20. Niinpä koronan sairastaminen ei enää suojaa minua uudelta tartunnalta. Siitähän onkin pian jo vuosi.

Syyskuun jälkeen minulla ei ole käynyt yhtäkään vierasta enkä itse ole käynyt fyysisesti tapaamassa ketään kaveria sitten marraskuun. Olen sen verran introvertti, ettei tämä oikeastaan häirinnyt minua ennen kuin nyt. Lisäksi netissä ystäviä on niin paljon, että viestejä tulee kaikkia kanavia pitkin ympäri vuorokauden. Puhelimeni ovat jo vuosia olleet koko ajan hiljaisella, jotta en koko ajan kuulisi huomiotani vaativien sovellusten merkkiääniä, ne kun aiheuttavat kroonista stressiä myös. Mutta jos ei nettiä olisi, olisin hyvin yksinäinen ihminen.

Sairauden myötä yksin asuminen ja kotoa käsin töiden tekeminen ovat alkaneet huolestuttaa. Jos minulle tapahtuu jotain, olen sen varassa, että itse onnistun soittamaan ambulanssin, odottelemaan puolisen tuntia sen saapumista ja vielä avaamaan ovet.

Useampikin ystävä on tarjoutunut luokseni asumaan ja hengailemaan, mutta eihän se ole tällaisena aikana järkevää. Belgia on sulkenut rajansa kaikelta ei-tarpeelliselta matkustamiselta ainakin huhtikuuhun saakka. Ja mitä tekemistä kellään olisi kaupungissa, jossa kaikki paitsi ruokakaupat on kiinni?

Romaanitrilogiaani myytiin tammikuun puoliväliin saakka jonkin verran - enimmäkseen Yhdysvalloissa, mutta jonkin verran myös Britanniassa, Saksassa, Meksikossa ja Kanadassa. Amerikasta käsin tiedän kirjoja menneen ainakin Uruguayhin, Kolumbiaan, Ukrainaan ja Filippiineille. Luultavasti kaikki tilaajat ovat ystäviäni. Ja miten muutenkaan voisi olla, kun olen itse kirjan ainoa markkinoija. Suomeen en tiedä kirjoja myydyn, mutta voi olla, että kaikki suomalaiset kaverit ovat joko lukeneet aikanaan suomenkielisen version sähköisenä tai odottavat kirjojen ilmestymistä suomeksi.

Jotain hyvää sentään tapahtui: yli vuoden ajan murheenkryyninä ollut kaunis Kallion asuntoni on viimein palautettu asuttavaan kuntoon. Kaveri kävi siellä katsomassa ja löysi yllätyksekseen kaiken kunnossa. Tosin suihkuseinän palauttaminen paikoilleen on yhä tekemättä - remonttifirma on sanonut pistävänsä sen paikoilleen maaliskuun alussa. Käsittämätöntä, että tällainen prosessi voi kestää yli vuoden ilman, että kukaan korvaa minulle mitään. Mutta sellainenhan maailma on. Ainoa, mihin voi luottaa, ovat henkilökohtaiset ystävät.

Kolumbialainen ystäväni on jatkanut sairastelua ja sai ilmeisesti koronatartunnan (testitulokset eivät ole tulleet). Se on hänen tapauksessaan hengenvaarallinen ja tämä aiheuttaa minulle ylimääräistä surua. Pahinta on, että hän oli viikkojen ajan tehnyt paljon työtä, jotta saavuttaisi itsenäisyyden. Hän muutti pois kotoa ja ponnisteli yksin läpi byrokratian ja kustannusten perustaakseen oman yrityksen - samalla kun jatkaa yliopisto-opintojaan. Hänen piti avata pieni kauppa uuden asuntonsa alakertaan. Hän oli tehnyt kaikki rekisteröinnit, maksanut vuokrat ja tilannut sinne kaikki myytäviksi tarkoitetut tuotteet.

Ystäväni lähetti kuvia. Pieni kauppa oli niin kaunis. Kaikki loisti uutuuttaan ja ystäväni oli panostanut siihen, että lopputulos oli täynnä värejä. Sisään astuva tuntisi itsensä iloiseksi.

Päivää ennen kuin kaupan piti avata, ystäväni sairastui. Nyt kauppa viruu suljettuna ja pidättää henkeä. Ystäväni elää päivästä toiseen karanteenissa kissansa ja koiransa kanssa. Onneksi ystäväni tila ei ainakaan toistaiseksi ole kriittinen. Se vaikutti kriittisemmältä aiemmin, kun hän joutui useita kertoja sairaalaan ja lääkärit olivat yhtä neuvottomia kuin minun kohdallani.

Maailma on täynnä murhetta. Toivottavasti tämä painajainen jonain päivänä päättyy. Kaikki on nykyisin masentavaa ja elämä tuntuu vain menevän ohi, hukkaan.

Kauhean vuoden muistolle

Jotkut vuodet tulevat leimatuiksi kauheiksi vuosiksi (annus horribilis) ja vuosi 2020 tulee varmasti jäämään ainakin vähäksi aikaa muistiin sellaisena. Vaikka seuraavat vuodet osoittautuisivat vielä kauheammiksi, nähdään vuosi 2020 silti varmaan kauheiden vuosien avajaisena.

Vuosi oli monessa mielessä vaikea myös henkilökohtaisessa elämässäni. Pandemiasta seurasi, että vietin tavattoman suuren osan siitä neljän seinän sisällä enkä voinut toteuttaa yhtä mieliharrastuksistani - matkustamista - lainkaan siinä määrin kuin normaalina vuotena olisin. Sairastuin itsekin covid-19:een, joka jätti jälkeensä joitain pysyviä oireita. Lisäksi kärsin tavanomaista vuotta pidemmistä ja syvemmistä masennusjaksoista. Luultavasti osittain siksi, että olemme psykofyysisiä olentoja. Jos fyysinen terveys järkkyy, se vaikuttaa väistämättä myös mielialaan. Kärsin myös taloudellisia tappioita, mittavia materiaalivahinkoja ja hyvä ystävä yritti tappaa itsensä.

Mutta nyt kun ollaan vuoden 2021 puolella ja ajattelen viime vuotta takaperin, havaitsen, ettei sen saldo kuitenkaan jäänyt kokonaan negatiiviseksi. Aloitin vuoden 2020 Meksikosta, jossa tapasin uusia ystäviä ja sain koko viime vuoden ainoat uudet lintulajit - loput vuodesta kun pandemia rajoitti matkustelun Suomeen ja sen lähialueille, joista minun on nykyisin haastavaa saada kokonaan uusia lajeja. Tein kuitenkin pari hyvää rengasmatkaa pandeemiseen Pohjois- ja Keski-Eurooppaan, kävin Örön saarella, Pohjanmaalla, Suomen ja Ruotsin Lapissa, Kainuussa, Karjalassa, Baltiassa, Puolassa, Slovakiassa, Unkarissa, Saksassa, Belgiassa, Luxemburgissa ja Ranskassa. Vaihdoin syksyllä työpaikkaa ja kotikaupunkiakin. Loppusyksyllä löysin keinon julkaista romaanitrilogiani. Eivätkä Yhdysvaltain presidentinvaalitkaan päättyneet lopulta täyteen katastrofiin - vaikka lisää on yhä luvassa Atlantin molemmin puolin.

*   *   *

Itsemurhaa yrittänyt ystävä selvisi hengissä, ja hänestä tuli tapahtumaketjun myötä paljon läheisempi kuin hän olisi ollut, jos mitään niin dramaattista ei olisi tapahtunut. Kun on pelastanut jonkun hengen, ei voi pysyä välinpitämättömänä. On ikään kuin lunastanut tuon ihmisen itselleen, mutta samalla tullut hänestä vastuulliseksi. Vaikka meitä on täällä miljardeittain ja kuolee koko ajan kuin kärpäsiä, silti kukin ihmiselämä on itsessään ihme, kokonainen maailma. Kun vanhus kuolee pitkän ja vaiherikkaan elämän päätteeksi, yksi tuollainen maailma ikään kuin sulkeutuu, jääden aikakirjoihin ehjänä kuin loppusanoihinsa ennättänyt romaani. Nuoren ennenaikainen kuolema on kuin kesken jäänyt kirja, jonka olisimme halunneet lukea loppuun, mutta jäljellä on vain revitty sivu, jonka jälkeisistä luvuista emme koskaan saa tietää.

Ystäväni kirjassa tuli elokuussa vastaan musta sivu, mutta sen jälkeen kirja jatkuukin uudelleen. Kuolema tuntuu tuntevan itsensä petetyksi, koska ystäväni päätettyä haluavansa vastedes elää ja katsoa kirjansa loppuun saakka, synkeä viikatemies on kärkkynyt häntä yhä uudelleen. Ei tosin enää oman käden kautta. Elokuusta alkaen ystäväni on saanut puukosta väkivaltaisen ryöstön yhteydessä, kuollut melkein moottoripyöräonnettomuudessa sekä joutunut useamman kerran sairaalaan fyysisten sairaskohtausten vuoksi.

Ihmiset alkavat usein kummasti arvostaa sitä, minkä ovat vähällä menettää, joten ystäväni elämänhalu tuntui voimistuvan sitä enemmän, mitä sitkeämmin kuolema yritti päästä häneen käsiksi. Elämä on asia, joka sisuuntuu, kun vaikeudet kohdistuvat siihen ulkoapäin, ja niitä vastaan voi kamppailla. Lannistuu vasta jos on umpikujassa eikä tunnu olevan mitään keinoa, millä taistella vaikeuksiaan vastaan. Ulkopuolisen silmiin nuo tilanteet eivät välttämättä näyttäydy lainkaan loogisilta. Nähdessään sellaisen määrän vaikeuksia ja haasteita voi ulkopuolinen ajatella, että eihän tuosta koskaan mitään tule, kun taas umpikujassa oleva voi hänestä näyttää ihmiseltä, jonka pitäisi olla kiitollinen siitä kaikesta, mitä hänellä näennäisesti on, ja jota muut kenties häneltä kadehtivat.

*   *   *

Ystäväni on katolinen ja vaikkei häntä voikaan luonnehtia perinteisessä mielessä uskovaiseksi, hänellä on jo lapsena ilmenneiden taipumustensa vuoksi ollut aina erityissuhde tuonpuoleisina pidettyihin asioihin. Vaikka ystäväni fyysinen elämä riippuu enemmän tieteen ja maallisten lääkäreiden kyvyistä, ei tuota kenellekään vahinkoa pitää myös toinen kanava auki. Niinpä olen viime aikoina käynyt ystäväni puolesta kirkoissa Belgiassa, Ranskassa ja Espanjassa, joissa ei ole pulaa historiallisista ja puhuttelevista kirkoista salaisuuksineen. Sattumalta myös oman asuinpaikkani lähikirkko, Padovan pyhän Antoniuksen kirkko, on sellainen.

Kävellessäni tuon harmaakivisen, goottilaisen rakennuksen viertä myrskytuulen ujeltaessa, havaitsin kirkon tornissa tuulihaukan, joka huusi siellä surumielisesti. Sitten huomasin kirkon sivuoven retkottavan auki ja liikkuvan edestakaisin kovassa tuulessa. Sisään astuessani kuulin aivan selvästi sisältä lapsen kirkkaan äänen sanovan jotain ja sitten nauravan, kunnes nauru ikään kuin haipui pois. 

Kirkkosaliin astuessani siellä ei kuitenkaan ollut ketään. Ei lasta, ei aikuista, ei ketään itseni lisäksi. Siellä oli hämärää, vaikka alttarilla oleva risti olikin valaistu ja hiljattain kirkossa oli ollut ihmisiä, koskapa pyhimysten kuvien alla paloi yhä kynttilöitä.

Outoa, mutta toimitin asiat ystäväni puolesta, otin muutaman taiteellisen kuvan kivisistä holveista, murheellisen näköisistä pyhimyksistä, lasimaalauksista ja mustavalkopunaruudullisesta lattiasta, joka toi värikoodeillaan jotain mieleeni. Askeleeni kaikuivat tyhjässä kirkossa eikä katolla huutaneen tuulihaukankaan ääni kantautunut sisään. Silti, ollessani suuntaamassa sivuoven sijaan pääovelle, josta aioin mennä ulos, kuulin selvästi lapsen pois juoksevat askeleet.

Tullessani pääovelle, lattia oli veden peitossa. Ilmeisesti kirkon katto oli vuotanut. Astuin kuitenkin lammikoiden halki ovelle, joka edellisen tapaan retkotti auki. Silloin näin kiviportaiden alapäässä pienen tytön, joka juoksi poispäin minusta ja lopulta vähän matkan päässä kirkon ulkopuolella odottaneen huivipäisen äitinsä helmoihin. Painoin hatun paremmin päähäni, jottei tuuli sitä veisi, ja astelin kohti kirja- ja paperikauppaa.

*   *   *

Kolumbiassa vanha vuosi korvataan ihmishahmoisella nukella, joka sitten uudenvuoden menoissa symbolisesti surmataan ja poltetaan. Usein vieläpä räjäytetään ilotulitteilla tuusan nuuskaksi. Meillä vähemmän dramaattisessa Euroopassa se vain karkotetaan paukuttelulla sikäli kun laki enää sellaista sallii.

Vuosi 2020 oli hyvin kummallinen vuosi. Monessa mielessä kauhea eikä sitä tule ikävä. Mutta toisaalta, merkityksetön se ei taatusti ollut. Ihmiset oppivat arvostamaan sellaista, minkä ovat olleet vähällä menettää. Toivottavasti vuoden 2021 jälkeen ihmiset arvostaisivat myös sellaisia asioita kuin vapautta, auki olevia rajoja, kahviloita, ystävien kohtaamista ilman turvavälejä ja maskeja, länsimaisten poliittisten järjestelmien ylläpitäviä instituutioita, yhtenäistä Länttä, lääkäreitä ja sairaanhoitajia, tiedettä, kokouksia ja seminaareja, ja kaikenlaista muuta, mitä joskus erehdyimme pitämään itsestäänselvänä.

Kuinka lukemattoman monta dystooppista maailmanlopun kirjaa, elokuvaa ja peliä onkaan rakennettu samojen elementtien ympärille, jotka viime vuonna tulivat todeksi: pandemia riehuu maailmassa, joka samaan aikaan hourailee populististen johtajien, lopun ajan saarnamiesten ja mielipuolisten kulttien perässä; jossa lietsotaan vihaa ja salaliittoteorioita; jossa hallitukset säätävät kieltoja ja rajoituksia. Tiedot muuttuvat päivästä toiseen eivätkä koskaan ole ajan tasalla. Zombiapokalypsiä ei sentään tullut - ainakaan vielä. Mutta tuntuu kuin kuolleet olisivat kuitenkin ainakin vähän kääntyilleet levottomina haudoissaan.

Andalusiaan ja takaisin

Yöt ovat pimeitä ja tätä nykyä kylmiäkin. Ketut ulvahtelevat hylätyn kappelin ympäristössä. Jossain siellä pitää majaa myös lehtopöllö, joka aloitti öisen huhuilunsa jo joulupyhinä. Matkalta palattuani se on jatkanut joka yö.

Jouluaaton ja joulupäivän vietin yksin asunnollani. Eipä kaupungilla olisi ollut paljon tekemistäkään. Kahvilat ja ravintolat ovat koronan vuoksi kiinni, ja pyhinä kaupatkin sulkeutuivat varhain.

Tapaninpäivänä menin käymään Antwerpenissä, jonne vein joulun hengessä kassillisen takavuosina luonani asuneen georgialaisen Suomen-asuntooni jättämiä kirjoja. Oli Liisa ihmemaassa, Matka kadonneeseen maailmaan sekä myös kartulinkielinen Harry Potter. Paljon nostalgiaa hänelle, nyt kun hänellä on vakaa ja turvallinen asuinpaikka, jossa voi pitää omistamiaan asioita ilman pelkoa, että ne pitäisi heti kohta roudata taas johonkin muualle. Belgia on antanut hänelle virallisen pakolaisstatuksen, joten hän saa opiskella ja tehdä työtä, mikä ei Suomessa olisi ollut mahdollista. Hän osaa jo hollantia ja muutenkin vaikutti, että hänellä on nyt normaali elämä. Se ilahdutti mieltäni suuresti.

Antwerpen on Belgian toiseksi suurin ja Flanderin suurin kaupunki sekä myös maan rikkain, vanha kauppakaupunki. Georgialainen oli hankkinut omilla rahoillaan Amazonista romaanitrilogiani ensimmäisen kirjan, Titaanien ajan, joten vein hänelle lahjoiksi trilogian kaksi muuta kirjaa, Elysionin ja Sangrialan.

*   *   *

Minulla oli suunnitelma mennä heti joulun jälkeen kahdeksi viikoksi Kolumbiaan, koska sikäläinen ystäväni tarvitsi piristystä ja tukea. Hän on saanut kaksisuuntaisen mielialahäiriönsä hallintaan ja näkyjen näkemisen vähemmän pelottavaksi. Hän ymmärtää nyt paremmin, mitä näkee, esimerkiksi katsoessaan ihmisten valokuvia ja nähdessään niistä asioita, joita on vaikea selittää arkilogiikalla. Ihmisillä on luontainen houkutus kuitata vaikeasti selitettäviä luonnollisia ilmiöitä yliluonnollisiksi. Ystäväni erityislahjassa lienee yhdistelmänä ilmiömäistä intuitiota, voimakasta ja luovaa (jossain määrin lapsenkaltaista) mielikuvitusta, tietojen yhdistely- ja visualisointikykyä, sekä sairauden aiheuttamaa sivuvaikutusta aivokemiaan. 

Valitettavasti ystäväni fyysinen terveys on ollut syksyn aikana hauras. Kolumbian terveydenhuolto on pandemian myötä ylikuormitettu ja korruptoitunut ja ystävälläni on ollut hyvin vaikea olla.

Tein paljon taustaselvitystyötä sen eteen, että olisin voinut mennä hänen luokseen uudeksivuodeksi. Matkustaminen ja koronaproseduurit sekä Kolumbian päässä että takaisin Eurooppaan pääsemiseksi vaikuttivat kuitenkin sen verran hankalilta normaaliaikoihin nähden, että päätimme lopulta lykätä suunnitelmaa puolella vuodella - aikaan, jolloin toivottavasti rokotuskampanjat ovat edenneet jo valtaväestöihin, pandemia alkaisi olla kurissa ja transatlanttisetkin matkat taas vaivattomampia.

Keksimme ratkaisun korvaavaksi suunnitelmaksi, hyödyntäen siihen aiemmin haasteina näyttäytyneet asiat - ystäväni erityispiirteet ja maidemme välisen seitsemän tunnin aikaeron. Ystäväni oli joka tapauksessa sidottu koti- ja yliopistokaupunkeihinsa. Monina päivinä myös vuoteeseensa, jossa oli yksinäistä, huolimatta ulkona laulavista linnuista. Teimme niin, että minä ajoin autollani Ranskaan ja Espanjaan ja kolumbialainen ystäväni osallistui matkalle virtuaalisesti, ikään kuin astraaliprojektion kautta. Hänen etähahmonsa on nimeltään Fantasmín, eräänlainen näkymätön mielikuvitusseuralainen. Ehkä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa tietoisuus voi kokea matkustavansa tuohon tapaan ilman että sen asuinsijana oleva fyysinen ruumis liikkuu. Nykymaailmassa suggestioon tarvitaan kuitenkin riittävä henkinen yhteys ja myös kommunikaatiokanava kahden kuvittelijan välillä.

Aikaero sopi meille hyvin sikäli, että Euroopan aamunkoiton ja valoisan päivän aikana, jolloin Kolumbiassa oli vielä yö, minä keskityin lintujen katselemiseen ja ajamiseen, unohtamatta ottaa paljon kuvia, jotka lähetin kommenttien ja ääniviestien kera Kolumbiaan. Kun Kolumbiassa aamu valkeni, alkoi Euroopassa puolestaan iltahämärä, joten minun oli aika hakeutua johonkin kaupunkiin, jossa viettäisimme sitten yhteisen iltamme.

Ystäväni sai valokuvia katsomalla paljon näkyjä, jotka pystyi myös taustoittamaan kommenteistani sekä internetistä. Karttaa katsomalla hän näki, mihin kaupunkiin voisimme seuraavaksi suunnata ja mitä siellä olisi. Pelasimme iltaisin paljon šakkia. Apollo on šakkimestari, joten hän voitti yli kaksi kolmannesta peleistämme, mutta se vajaa kolmannes, jotka minä voitin, piti pelimme illasta toiseen jännittävinä. Ystäväni ylivoima ei ollut liiallista.

*   *   *

Matkaan lähdettiin ensin Vallonian halki Ranskan puolen Ardenneille, missä vallitsi pimeys, hyinen myrskytuuli ja luntakin oli maassa. Ensimmäinen yö meni persoonattomassa automaattihotellissa Chaumontissa, mutta onneksi vastapäätä oli hyvin varustettu ruokakauppa, josta sain aamulla täydennettyä Brysselistä mukaan otetut eväät. Viimeinen pullo Egeristä elokuussa ostettua Fertálymester-laatikollista meni šakkia pelatessa siellä. Siitä lähtien viini, juustot ja liha olivatkin aina paikallisesti hankittua ja vastasivat vierailtuja alueita.

Seuraavana päivänä edessä oli pitkä ajomatka Ranskan halki Välimeren rannikolle Camargueen. Matkan varrella lumi ja myrskytuuli väistyivät leudomman ilmanalan tieltä ja aurinkoakin näkyi. Kuten Belgiassa, myös Ranskassa kahvilat ja ravintolat olivat kiinni, mutta kaupat sen sijaan auki. Ruokaa sai myös taukopaikkojen kahviloista ostaa mukaan vietäväksi, muttei paikan päällä nautittavaksi. Camarguessa majoituin tällä kertaa Pont de Gaun ja Pikku-Rhônen mutkan väliin jäävälle kosteikko- ja aroalueelle, jossa on useita majataloiksi muutettuja perinteisiä ranchoja. Yössä kantautuivat kurkien huudot ja läheisen laguunin flamingojen törähtely.

Camargue on Rhônen suistoalue, jossa tuo joki laskee Välimereen. Se on tavattoman rikas luontoalue, jossa varsinkin linnusto on monimuotoista. Se on paras alue Ranskassa nähdä monia sellaisia lajeja, jotka ovat tyypillisempiä Espanjalle ja Italialle. Camargue on tunnettu myös perinteisestä maataloudestaan, erityisesti hevosista ja häristä. Heti suiston pohjoispuolella on Arlesin keskiaikainen kaupunki, jossa on myös näyttävä roomalainen amfiteatteri. Suistoalueen länsipuolella on Montpéllier'n kaupunki ja itäpuolella Marseille.

Kaksi päivää, jotka vietin Camarguessa, tuottivat yli sata lintulajia, vaikka oltiin keskitalvessa. Mutta Camarguessa ollaankiin jo Välimeren ilmastossa eikä talvi ole sen kummempi kuin jokin syys-lokakuun vaihde Etelä-Suomessa. Esimerkiksi kahlaajia ja hysyjä oli maisemissa runsain mitoin. Camargue on ainoa paikka Ranskassa, jossa on pesiviä flamingoyhdyskuntia, joten flamingo on alueen luonnon eräänlainen lippulaiva. Siellä voi nähdä kaikki muutkin Euroopan haikaralinnut - talviaikaan tosin pikku- ja rääkkähaikara puuttuvat. Monet pohjoiset sorsalinnut ja kurjet puolestaan edustavat talvehtivaa lajistoa.

*   *   *

Toisen päivän iltapäivällä teimme kulttuurivierailun Arlesiin ja ajoimme sitten sieltä parin tunnin ajomatkan A9-valtatietä pitkin Kataloniaan. Tai siis minä ajoin ja Fantasmín piti seuraa ja kommentoi. Yöpaikaksi tuli Castelló de Empúrias (Castellón de Ampurias), jossa havaitsin majapaikaksi valikoituneen saman paikallisen ravintolan yläkerran kuin keväällä 2017, jolloin olin tuossa keskiaikaisessa pikkukaupungissa. Aamulla oli kiva havaita, että Espanjan koronaregiimi oli hieman rennompi kuin Ranskan ja Belgian. Aamulla sai kahvia ja aamiaista oikeassa ravintolassa, ihmisen tarjoilemana.

Pääsyy vierailla toistamiseen Castellóssa on aivan sen lähellä sijaitseva merkittävä lintupaikka, Aiguamolls de l'Empordà - laaja alue kosteikoita, lampia, jokisuistoa, lehtoja ja kuivempaa pensaikkomaata. Alue kuhisee aina vesilintuja ja kahlaajia, eikä näköjään keskitalvi tehnyt tähän poikkeusta. Talven myötä ihmisistä autioituneilta Rosesinlahden hiekkakynkäiltä saattoi puolestaan nähdä karimetsoja, kuikkia ja lauttoina kelluvia baleaarienliitäjiä.

Tässä vaiheessa tultiin uudenvuodenaattoon ja uudenvuoden viettoon. Ystäväni näki karttaa katselemalla, että Girona olisi se paikka, jossa viettäisimme uudenvuoden. Hän näki siellä myös pienen harmaan talon, joka oli suuren pimeyden äärellä. Pimeyttä olikin illalla siinä määrin, etten pystynyt tuota taloa jalkaisin identifioimaan, joten se jäänee tulevaisuuteen, jolloin toivottavasti pääsemme toistamaan matkan molempien osapuolten fyysisellä läsnäololla - elävinä olentoina, ja parempaan vuodenaikaan.

Gironan tunnelmallinen vanhakaupunki oli aivan autio ihmisistä, eikä mikään ollut auki - lukuun ottamatta yhtä bengalilaisen pitämää pikkukauppaa, joka onneksi tarjosi tarvittavan. Lisäksi oli hyytävän kylmä. Uudenvuoden viettomme siirtyi siten katedraalin mahtipontisesta varjosta hotellille.

Seuraavana päivänä Fantasmín näki Valencian kaupungin, joka on Espanjan kolmanneksi suurin ja oman autonomisen alueensa Valencianan keskus. Päivällä ennen sitä ehdin kuitenkin katsella lintuja Ebron suistossa, jossa pellot olivat täynnä töyhtöhyyppiä ja kapustarintoja. Laguuneilla kahlaili satoja flamingoja ja kellui tuhansia nokikanoja. Hyytävästä viimasta huolimatta näin matkan ensimmäiset pääskyt, sillä kalliopääskyjä oli runsaasti kosteikkojen yllä. Myöhemmin Andalusiassa lennossa oli myös haarapääskyjä.

Valencia on kaikin puolin miellyttävä kaupunki. Riittävän suuri, että siellä on kaikkea, mutta paljon vähemmän turistoitunut kuin esimerkiksi Barcelona. Hotellin lähikadulta löytyivät sarjakuvakauppa, levykauppa ja fantasiagenren erityiskauppa. Viihtyvyyttä paransi merkittävästi myös se, että täällä ravintolat ja kahvilat olivat auki. Nautimme lettuja ja viiniä tuomikirkon kupeessa ja kuvistani Fantasmín tunnisti näkemänsä seinämän ja enkelipatsaan. Hän näki myös olennon, joka ei ollut tästä maailmasta. Seuraavana päivänä palasin tuomiokirkolle valoisan aikaan. Enkelipatsaskin löytyi. Tuomiokirkossa oli myös pyhän Vicenten muumioitunut käsi, kirkon alla holveissa ihmisten luita sekä Graalin malja - yksi useista kilpailevista maailmalla.

Suoritin ystävälleni tärkeän hengellisen tehtävän, joka toivottavasti oli tuloksellinen. Söin sen jälkeen erinomaista entrecôtea, jonka kanssa tarjoiltiin tulikuuma kivi lihojen lisälämmittelyä varten, mikä olikin näin kylmällä terassikelillä hyvä ratkaisu.

*   *   *

Iltapäivän osalle oli edessä pitkä matka seuraavaan ystäväni identifioimaan kaupunkiin, joka ei ollut sen vähempää kuin legendaarinen Córdoba, Andalusian ytimessä. Córdoba sijaitsee ylängöllä, joten siellä oli yöllä käynyt lämpötila pakkasen puolella, minkä näki esimerkiksi joenvarren penkkien huurteesta aamuvarhaisella. Córdoban halki virtaava joki on samainen Guadalquivir, joka laskee Cádizinlahteen tämänkertaisen matkan etäisimmän äären muodostavalla valtavalla suistoalueella Doñanassa. Joenpartaan poppeleissa ja pajuissa lepäili yöhaikaroita.

Vietimme Córdobassa koko päivän ja seuraavankin yön. Valencian tavoin siellä olivat kahvilat, terassit ja ravintolat auki. Appelsiinipuut kantoivat kaikkialla hedelmää. Olen aina pitänyt Córdobasta, Granadasta ja Cádizista. Ensimmäistä kertaa näissä kaupungeissa käydessäni elettiin silloinkin joulunaikaa. Nyt oltiin jo itämaan tietäjien odotuksen puolella - espanjalaisessa traditiossahan lapsille tuovat lahjoja nuo kolme maagikuningasta, ei suinkaan anatolialainen pyhimys tai pakanallinen pukki.

Kun tuli aika lähteä Córdobasta, suunta oli Sevillaan, mutta siellä ei tällä kertaa pysähdytty. Doñanan suistoalueelle pääsee useasta eri suunnasta ja tällä kertaa lähestyin sitä pohjoisesta Sevillan suunnasta, yöpyäkseni El Rocion hohtavanvalkeassa, hiekalle rakennetussa (asfaltoimattomassa) kylässä, joka on täynnä hengellisten sääntökuntien rakennuksia. Kaupunki katselee suoraan yli laguunin, jossa kahlailee sadoittain flamingoja, kapustahaikaroita, pronssi-iibiksiä ja kelluu suuria määriä sorsia ja nokikanoja.

Doñanan kansallispuisto kattaa erittäin laajan alueen ja sillä on myös pitkin tätä aluetta useita eri vierailijakeskuksia, joista luontopolut lähtevät. Lintuja oli paljon siellä, missä vesialueet olivat. Kuivilla mäntyä, macchiapensaikkoa ja aroa kasvavilla mailla taas lintuja oli harvakseltaan - mustapäätaskuja, mustaleppälintuja, kivikkokiuruja, kangaskiuruja, samettipää- ja ruskokerttuja, tiltaltteja ja sen sellaista. Alueen viehättävimmän linnun tapaa kuitenkin usein juuri luontokeskusten liepeiltä ja parkkipaikoilta - nimittäin siniharakan, jonka pikkuparvet käyttäytyvät hyvin samaan tapaan kuin kuukkelit Lapin ja Kainuun kansallispuistoissa.

Siniharakalla on erikoinen levinneisyys, sillä laji on jakautunut kahteen populaatioon - pääpopulaatio on Itä-Aasiassa, keskittyen Kiinaan. Eristynyt läntinen populaatio on sen sijaan ibeerinen endeemi - sitä on vain Etelä-Espanjassa ja Etelä-Portugalissa. Näillä alueilla se on yleinen. Nykyisin aasialainen ja iberialainen siniharakka on jaettu kahdeksi lajiksi, mutta niiden yhteinen alkuperä on ilmeinen. Jostain syystä lintu vain on kadonnut koko siltä laajalta alueelta Euraasiaa, joka näiden ääripäiden väliin jää.

*   *   *

Kahden Doñanan päivän jälkeen suuntasimme kohti Extremaduran ylänköjä. Matkan varrelle sijoittui kuitenkin minulle uusi luontoalue, nimittäin Sierra de Aracena, erittäin luonnonkaunis kukkulainen korkkitammialue Andalusian pohjoisosassa. Matkalla sinne voi nähdä myös vähemmän kauniit Riotinton kaivokset samannimisen kylän liepeillä.

Aracenan vuorilla ei näkynyt lainkaan ihmisiä ja tunsin olevani kansallispuistossa ainoa vierailija - toki kummitukseni kanssa. Mikäs sen mukavampaa. Alemmilla rinteillä näki paljon tyypillisiä korkkitammimetsien lajeja. Tammenterhoja syövät ibérico-siat laidunsivat suurta osaa näistä alueista, ja paljon olikin pääsy kielletty -kylttejä laidunten vuoksi. Ylemmillä vuorenrinteillä pärähteli lentoon punapyitä, pensaissa puikki rautiaisia ja kolmen lajin sirkkujen talviparvia. Näin myös muutaman komean saksanhirven.

Ajaessani vuorilta kohti Extremaduraa kohtasin tienposkessa ihmissielun, joka oli liftaamassa ison rinkan kanssa keskellä ei mitään. Tyttö osoittautui kanadalaiseksi luontoihmiseksi, esoteerikoksi ja luonnonyrttien tuntijaksi. Hän oli matkalla samaan suuntaan kanssani, Extremaduraan, joten heitin hänet pikkukaupunkiin nimeltä Jerez de los Caballeros ja päätin itsekin jäädä sinne. Kaupunki osoittautui temppeliherrojen tukikohdaksi, jossa oli temppeliherrojen linnanrauniot sekä toinen toistaan komeampia kirkkoja vuorelle rakennettujen kalkittujen kujien varsilla.

Kanadattaren nimi oli Kanerva. Nomen est omen. Annoin hänelle takapenkillä lojuneen ylimääräisen Elysionin muistoksi itsestäni. Apollo voitti monta peliä.

*   *   *

Seuraavan päivän tavoitteenani oli löytää trappeja Cáceresin ja Trujillon välisiltä laajoilta aroalueilta. Pitkään pikkuteitä ajeltuani löysinkin lopulta kolmisenkymmentä isotrappia parista kerääntymästä. Pikkutrappeja ei tällä kertaa näkynyt, vaikka niitä pitäisi maastossa olla enemmän. Ymmärrettävästi ne onnistuvat maastoutumaan avoimeen aromaisemaan paremmin kuin Euroopan painavin lintu, isotrappi.

Isotrappien lisäksi löysin aroilta muutakin mielenkiintoista. Vanha iberiankeisarikotka purjehti ylitseni. Kattohaikaroita oli liikkeellä kylmään viimaan nähden hämmästyttävän paljon. Oli myös kolmea lajia suohaukkoja ja yhtä monta lajia haarahaukkoja, joskaan liitohaukka ei nykyisin enää ole sinihaarahaukka. Vastaan tuli vahingossa myös hietakanoja ja päivänvalossa kököttävä minervanpöllö.

Illemmalla ehdin valoisan aikaan hyvin vielä Monfraguen kansallispuistoon, joka on tunnettu erityisesti vuorenjyrkänteiden suurista korppikotkayhdyskunnista. Eniten on hanhikorppikotkaa, mutta kansallispuistossa on hyvä kanta myös munkkikorppikotkaa. Jyrkänteillä pesii myös maakotkia, huuhkajia, mustahaikaroita ja muuttohaukkoja. Tietysti myös muuta, kuten korppeja, kalliopääskyjä ja tuulihaukkoja.

Kansallispuiston keskellä olevan kylän majatalot olivat pyhän takia suljettuna, joten ajoin majoittumaan Plasencian kaupunkiin. Sielläkin nätti keskiaikainen keskusta. Aamulla latasin Plasencian Carrefourista auton täyteen Dueron ja Extremaduran viinejä, punaista lihaa, turroneja ja kaikenlaista muuta mukavaa viemistä Belgiaan. Jos matka olisi jatkunut Suomeen saakka, olisin lastannut vielä enemmän, Brysselhän ei varsinaisesti ole huono paikka viini- ja ruokaostoksille, mutta kaikki on silti Espanjassa halvempaa.

Ajomatkalla Kastilian keskiylänköjen halki tapahtui jotain eriskummallista: lumimyrsky yllätti, peitti maat ja vuorasi autoni etuosan jäätyneen rännän muodostamaan valkeaan vaippaan. Extremaduran yhä kohtalaisen leutojen olosuhteiden jälkeen nämä ekstreemiolosuhteet yllättivät. Myöhemmin luin, että Espanjassa oli tuona päivänä mitattu pakkasennätyksiä ja myös Madrid oli peittynyt lumihankiin.

Saavutin ennen iltaa Aragonian ja asetuin illaksi Belchiten pikkukaupunkiin. Yöllä oli hieman pakkasta, muttei kuitenkaan niin, että viinit olisivat jäätyneet autoon - en uskonut niin kylmää tulevan, että ne olisi pitänyt evakuoida yöksi majapaikkaani.

Belchiten lähellä sijaitsee El Planerónin suojelualue, joka kattaa laajoja aroalueita. Maisemat tuovat mieleen syyrialaisen badian. Kohdelajini täällä oli harvinainen kaitanokkakiuru, jonka olen nähnyt aiemmin Pohjois-Afrikassa, mutten ollut vielä saanut sitä Euroopan listalleni. Kaitanokkakiuru löytyi oikeasta habitaatista muutama minuutti puolenpäivän jälkeen. Sitä ennen olin aamupäivän ajan löytänyt kaikenlaista muuta kivaa - yleisempien kiurujen, harmaasirkkujen ja niittykirvisten talviparvia, maakotkia, suo- ja hiirihaukkoja. Planerónin aroilla on myös pikkutrappia (sisón), hietakanaa (ortega) ja jouhihietakanaa (ganga).

*   *   *

Saavutettuani matkan viimeisen ornitologisen tavoitteen saatoin ryhtyä pitkälle paluumatkalle pohjoiseen. Olin yhä Espanjan puolella kolumbialaisen aktivoituessa ja ajelimme sitten iloisesti valencialaisen levykaupan ostoksia kuunnellen Katalonian ja Etelä-Ranskan halki Avignoniin yöksi.

Viimeisenä matkapäivänä tarkoitukseni oli ehättää Lothringeniin saakka ja Metzin kaupunkiin tapaamaan siellä asuvan ranskalaisen šakkipelikaverin, mutta Lyonin paikkeilla ruuhkat viivästyttivät taas hieman matkantekoa ja saapuessani Metziin oli šakkikaveri jo joutunut ottamaan viimeisen junan kotikyläänsä. Hän ei tullut ajatelleeksi, että olisinhan minä voinut heittää hänet sinne tavattuamme. Mutta Metziin on onneksi Brysselistä vain kahden ja puolen tunnin ajomatka Luxemburgin kautta.

Metz oli viehättävä kaupunkikohde matkan päätteeksi. Katselin sitä itsekseni ja Fantasmín katseli kuvia. Siellä oli hyytävän kylmä. Ja saapuessani Belgian puolelle olivat metsät lumen peitossa. Aamulla Brysselissä oli tosin enää vain vettä, mutta tulipa nähtyä pieni vilaus valkeaa talvea sekä Kastiliassa että Valloniassa.