Vakiopaikoilla

Perjantai-iltana olin illallisilla Pindissä, jossa keitimme kokoon suunnitelman tehdä viikonloppuna nostalgiaretket eräille vakiopaikoistamme, koska retkikuntamme kantava voimatar on palaamassa lopullisesti synnyinseudulleen Alankomaihin. Tästä huolimatta hän oli lauantaina muuttokiireiden ja terveyssyiden vuoksi joukosta poissa, kun kuljimme pakistanilaisen valokuvaajattaren kera maagista polkua pitkin lähteen seudun näreeseen etsimään viikkoa aiemmin sieltä löytämääni keltaista keijukaista.

Aluksi vastaan tuli tuttu pari aasiankirjotikkoja sekä mekastavia sekaparvia bulbuleita, timaleita, tiaisia ja rillejä. Tällä polulla töyhtö- ja punanokkabulbulit, metsätimalit ja aasianrillit ovat ympäri vuoden yleisimpiä lajeja, mutta nyt talvisin on maastossa runsaasti myös Pekingin punarinnoiksi kutsuttujen tulirintatimalien rätiseviä parvia. Siellä täällä rätisevät myös mustaleukalappuiset pakistanintimalit ja kaihoisasti viheltelevät sinijokirastaat.

Löysimme varsin nopeasti keltaisen keijukaisen eli keltaviuhkon (keltavatsamonarkin), sillä se oli palannut jotakuinkin täsmälleen samalle paikalle, vieläpä samalle kuivalle käppyrälle, josta olin sen aiemmin löytänyt. Tämä lintu on kuin suoraan jostain japanilaisesta chibi-animesta suurine mustine silmineen, jotka heijastelevat iltapäivän auringon lehvistön läpi siivilöityneitä säteitä. Lisäksi lintu tanssahtelee koko ajan puolelta toiselle jahdatessaan armotta surviaissääskiä, jotka näyttävät parveilevan puronuoman yllä siitä huolimatta, että itse puro on kuivana. Toverini kamera räpsyi kilvan puskissa puuhastelevien pensassilkkikerttusten kanssa.

Sunnuntaina hollannitar kykeni kynnelle ja tapasimme Rawaljärven itäpohjukassa - tutussa paikassa, joka on muuttanut muotoaan lähes tunnistamattomaksi. Osin luonnollisista syistä, sillä sinne laskeva Korangjoki muokkaa maastoa alituiseen uusiksi. Osin ihmissyistä, sillä Bani Galan kylä - kuten kaikki muukin asutus tässä maassa - paisuu paisumistaan ja väki raivaa pois aiemmin rantoja reunustaneita suuria puita. Kesällä yli miehenkorkuiseksi kasvanut heinä ja kaislikko on lähes tykkänään niitetty lehmien ja vesipuhvelien rehuksi. Tämä on vähentänyt joidenkin lajien, kuten priinioiden ja kutojien määriä, mutta sen sijaan kutsunut kuukausia kadoksissa olleet kahlaajaparvet takaisin, ne kun tykkäävät mutarannoistaan avoimina.

Kuluneella viikolla kaksi pakistanilaista lintumiestä oli raportoinut täältä pikkupääskykahlaajia ja jokitiiroja, joiden suhteen olimme kovin toiveikkaita. Niitä ei kuitenkaan näkynyt - molemmat lajit vierailevat Rawaljärvellä vain ajoittain eivätkä koskaan viivy pitkään. Sen sijaan rantalietteet olivat mustanaan yleisempiä kahlaajia: liroja, metsä- ja valkovikloja, pikkutyllejä, pitkäjalkoja... Rantavesissä oli suurina lauttoina jaavanmerimetsoja ja nokikanoja. Järvellä talvehtivien haarapääskyjen parvet hatuttivat yhä pystyssä olevia ruokoja ja kauempana jokisuun laguuneilla lepäili sadoittain naurulokkeja. Etsimme lokkiparvista harvinaisempia lajeja, mutta niitä oli nihkeästi: vain pari aroharmaalokkia ja yksi tiibetinlokki.

Rawaljärven rantojen talvelle ominaiset suuret talviparvet kirvisiä ja västäräkkejä olivat vallanneet avautuneet rannat. Kumpaakin ryhmää on monia lajeja, joten ne muodostavat alituisen määrityspähkinän. Västäräkkien kohdalla lajilleen määritys on helppoa, mutta sitten tullaan kysymykseen alalajeista, joka onkin kinkkisempää, elleivät linnut ole juhlapuvussaan. Keltavästäräkkejä on täällä säännöllisesti kolmea-neljää alalajia, tavallista västäräkkiä kahta hyvin erinäköistä päätyyppiä (meikäläisen alban näköistä dukhunensista ja keskiaasialaista naamiovästäräkkiä, personataa). Myös sitruunavästäräkkiä on kahta eri alalajia. Suuri paikallinen mustavästäräkki sen sijaan on muuttumaton. Kirvisten keskuudessa syksy pudottaa ympärivuotisen riisikirvisen vähemmistöön, kun muuttavat lajit valtaavat tilan. Niistä yleisin talvella on himalajankirvinen, jonka lisäksi on melko paljon vuorikirvistä. Metsä- ja nummikirvinen näyttäisivät olevan enemmän läpimuuttajia kuin talvehtijoita.

Pitkän ja rämpimyksellisen retkipäivän päätteeksi plakkariin oli jäänyt 60-70 lajia, epätavallisimpana suokukko. Kaikki olivat kuitenkin tyytyväisiä. Menimme abbottabadilaisen lääkäri-lintuharrastajan kanssa myöhäislounaalle Islamabadin keskiluokan suosimaan trendikkääseen leipomo-kahvila Loafologyyn, jonka parkkipaikannäyttäjäpoika ei suostunut ymmärtämään, että autoni oli aivan puhdas, vaan insistoi saada pestä sen paristasadasta rupiasta.

Keltakeijukainen

Sunnuntaina olin Margallakukkulain nelospolulla, joka on viikonloppuisin väestä väljempi kuin suosittu viitospolku. Viidakko kylpi talven erikoisessa, hieman mystisessä valossa. Öisin on kylmä, mutta päivisin miellyttävä sää, vähän kuin Suomen kesässä. Ylempänä Himalajalla talvi on ankaroitunut, minkä vuoksi Margallakukkuloilta tähän aikaan vuodesta löytääkin paljon mielenkiintoista Länsi-Himalajan lajistoa.

Puro, joka laskeutuu vuorilta rotkoon, jossa nelospolku kulkee, oli valitettavasti kuivana, mikä tarkoitti, ettei perinteisellä lintujen juoma- ja kylpypaikalla ollut vilskettä. Samalla paikalla on tunnistamattomia raunioita - siellä on todennäköisesti joskus ollut jokin pieni pyhäkkö, joko viime vuosisatojen aikainen suufilainen tai vielä vanhempi buddhalainen. Paikassa onkin jotain pyhää. Myös apinalaumat usein viivähtävät siellä. Olen nähnyt šikran metsästävän tuolla paikalla, viuhkojen viuhahtelevan, oranssirastaiden kylpevän ja sinisieppojen pyydystelevän hyönteisiä.

Vähän matkan päässä polkua ylöspäin alkoi puskista kuulua särähtelyä, jonka omistaja paljastui vasta pitkän tiirailun jälkeen pensassilkkikerttuseksi. Niitä oli kaksin kappalein. Lajia on vaikea nähdä, vaikka se usein lopulta päästääkin aivan lähelle - puuhastelee jossain tiheikössä aivan katsojan lähellä mutta silti piilossa, tavoittamattomissa. Kuin totuus. Hiljaisesti särähtelevä totuus.

Vielä vähän tästä ylöspäin minua piinasi yksi retken mysteerilinnuista: kuulin sen, mutta mitään ei näkynyt. Ääntä ei löytynyt mistään Merlinin syövereistä - ei muististanikaan. Ja siihen yhtyi pian toinen, jotenkin tutumpi, toistuva kutsuääni. Ehkä siksi, että olin pyhässä paikassa, jossa menneisyyden mystikoiden muistot katsoivat minua, lausuin tuolla kohdin ääneen eräät sanat, jotka merkitsevät "paljasta kasvosi" tai "näyttäydy", ja katso - sillä samalla sekunnilla kun ne sanoin, lehahti tiheiköstä suoraan eteeni kuivalle oksankäppyrälle, joka kuivuneesta puronuomasta kohosi, sulopiirteinen pieni lintu, jolla oli keltainen vatsa ja silmäkulmajuova, ja joka viehkosti lehautteli pyrstöään kuin viuhko ikään.

Se oli keltakeijukainen! Legenda Margallakukkulain lintumaailmassa, sillä niin elusiivinen ja epäsäännöllinen se on esiintymisessään. Lajin tiedetään esiintyvän Margallakukkulain lehtimetsissä, yleensä talvisin, mutta ennakoimattomasti ja epäsäännöllisesti, ilmeisesti riippuen olosuhteista jossain aivan muualla, Länsi-Himalajan tai Murreevuorten suojaisissa rotkoissa, joissa laji pesii.

Miksi keltakeiju? Tämä liittyy lajin englanninkieliseen nimeen Yellow-bellied Fairy Fantail, joka on keskuudessamme lyhentynyt muotoon Yellow Fairy, paikallisten lintuharrastajien ainainen unelma, koska se on sen verran haasteellinen eikä mitään takuupaikkaa sen löytämiseen ole. Suomeksi laji nimettiin keltavatsamonarkiksi aikana, jolloin lajia pidettiin viuhkapyrstöihin eli viuhkoihin kuuluvaksi, ja jolloin oli päätetty, että viuhkot olisivat suomeksi viuhkamonarkkeja. Myöhemmin selvisi kuitenkin, etteivät viuhkot ole monarkkeja laisinkaan - sekä vielä sekin, ettei keltakeijukainen ole lainkaan viuhko, vaikka se oli aiemmin luettu viuhkojen monilajiseen Rhipidura-sukuun. Kävi ilmi, että keltakeijukainen kuuluu ainoana omaan sukuunsa ja tämä suku puolestaan arvoitukselliseen ja hajanaiseen keijusieppojen heimoon, johon sen lisäksi kuuluvat kaksi lajia viitasieppoja sekä kasa pieniä afrikkalaisia monarkkeja.

Keltaviuhko on ulkoisesti kovin viuhkon kaltainen - silläkin on pitkä pyrstö, jota se viuhkomaisesti lehauttelee. Se on kuitenkin varsinaisia viuhkoja pienempi - eikä missään viuhkolajissa ole keltaista, jota tässä lajissa puolestaan on kosolti. Ulkoisesti ja käyttäytymiseltään se muistuttaa kovin vähän nykyisin oletettua sukulaistaan viitasieppoa. Niitä yhdistävät lähinnä keltainen väri ja tykästyminen varjoisiin, tiheikköisiin paikkoihin, joissa virtaa vettä.

Sain ihastella keltaviuhkoa aivan läheltä, muutaman metrin päästä. Se käytti kutsuääntään lakkaamatta, mutta harvemmassa tahdissa kuin Merlinin näytteessä, joten sovellus ei sitä tunnistanut, vaikka vierestä nauhoitti. Se pyydysteli iloisesti ilmasta sääskiä ja palasi aina uudelleen samalle kuivuneelle oksankäppyrälle eikä näyttänyt olevan kovin huolissaan siitä, että vesi oli purosta tyrehtynyt. Palatessani vuorelta alas polkua pitkin muutamaa tuntia myöhemmin, erään vuorelta löytämäni karachilaisen lääkärin seurassa, joka myös kertoi minulle useista muista käymisen arvoisista paikoista, ei keltakeiju enää ollut samassa paikassa. Mihin lie mennyt seuraavaksi.

Tuon tähtilinnun lisäksi löysin polun varsilta useita sekaparvia, jotka koostuivat runsaista kashmirinuunilinnuista, himalajansieppokertuista, aasianrilleistä ja harmaatalitiaisista. Joukossa kulki vähälukuisempia lajeja, kuten tiibetin- ja idänuunilintuja, kashmirinsieppokerttuja ja raitapyrstökiipijä. Tämän polun varrelta olen melkein aina löytänyt aasiankirjotikkoja ja niin nytkin. Sinijokirastas vihelteli metsissä. Muutama teräsfasaani pöyhi kariketta. Bulbulit ja timalit mekastivat.

Jokin mysteerilintu lauloi rinteessä lakkaamatta tee-ti-tyy, suorastaan käkimäisesti (mutta kaikki käet ovat tiettävästi muuttaneet etelään), ja toinen yksilö vastasi sille. Kumpikin oli kuitenkin liian kaukana polusta, jotta niihin olisi voinut soveltaa näyttäytymisloitsua, ja muutenkin sellaisten käytössä pitää olla hyvin maltillinen. Luonto paljastaa mysteerinsä silloin kun haluaa, ja joidenkin mysteerien on jäätävä mysteereiksi, koska maailma, sisäinenkään, ei koskaan ole valmis, eikä kuolevaisen ole sallittua koskaan tuntea koko totuutta ympärillään olevasta maailmasta, saati maailmoista sen takana, näkymättömissä.

Illan pimetessä juhlin keltaviuhkoa juomalla parkkipaikan kojusta kupin teetä. Päivä oli ollut hyvä ja suotuisa. Kotiin päästyäni olin niin vallattomalla tuulella, että tilasin peräti pizzan.

Vuoden loppu Sumatralla

Matkustin joulun alla Sumatralle, tarkemmin sanoen sen pohjoisosassa sijaitsevaan Acehin maakuntaan, joka tuli taannoin tunnetuksi Suomessa ensin tsunamituhoista, sitten Königstedtissä neuvotellusta ja elokuussa 2005 Helsingin Smolnassa allekirjoitetusta rauhansopimuksesta, jossa Martti Ahtisaari oli keskeisessä osassa. Acehissa muistettiin Helsinki ja Suomi hyvin siksi, että sopimusta kutsutaan siellä Helsingin sopimukseksi. Ahtisaari oli sen sijaan jäänyt tuntemattomammaksi, varmaankin siksi, että rauhanvälittäjät - ainakin taitavat sellaiset - yleensä asettuvat diskreetisti taka-alalle, antaen valokeilat sopimukseen päässeille riitapukareille.

Acehin viidakot olivat hyvä paikka viettää joulupyhiä, koska kyseinen maakunta on Indonesian konservatiivisinta muslimialuetta eikä siellä siten ollut joulupyhinäkään mikään suljettu tai väki kadoksissa sukulaisissaan. 

Verrattuna Jaavaan - Ison-Britannian kokoiseen saareen, jossa tungeksii yli puolet Indonesian väestöstä - paljon suuremmalla mutta harvemmin asutulla Sumatralla oli miellyttävän väljää. Hyväkuntoisia teitä ilman minkäänlaisia ruuhkia. Rauhallisia luonnonkauniita vuoristometsäalueita, joiden idylliä uhkaavat vain salametsästäjät ja tännekin tunkeutuvat laululintujen pyytäjät. Jaavalaisten kulttuurinen villitys häkkilintuihin - ja nimenomaan luonnosta pyydystettyihin sellaisiin - on romahduttanut lähes kaikkien suosituimpien laululintulajien kannat Indonesiassa.

Matka Sumatralle oli jossain määrin monipolvinen, sillä lähtöpäivänäni lensin ensin Dubaihin. Siellä minulla oli yhdeksän tuntia aikaa, joten vuokrasin auton ja ajoin sisämaahan al-Marmumin aavikonsuojelualueen virkistysjärville, jossa vietin aikaa katsellen tuhansia turkin- ja palmukyyhkyjä sekä monia muita lintuja. Emiraateissa näkee nykyään joka puolella mitä eksoottisimpia vieraslajeja, jotka ovat muodostaneet vakiintuneita kantoja. Minulle ei ole aivan selvää, onko kaikki nuo lajit vasiten istutettu Emiraatteihin vai ovatko ne karkailleet paikallisten yksityispuutarhojen kokoelmista ja sitten kolonisoineet ihmisen luomia habitaatteja. 

Monet yleisimmistä vieraslajeista ovat Pakistanista hyvin tuttuja, koska ne edustavat nimenomaan eteläaasialaista lajistoa - esimerkiksi mainat ja bulbulit. Nykyisin myös šikra on vakiintunut pesimälajiksi Emiraatteihin. Marmumin lampareilla näki myös kaikenlaista muuta outoa: kruunukurkia, mustajoutsenia, satapäisiä parvia sepelkyyhkyjä - joukossa myös afrikkalainen täpläkyyhky. Näin tosin myös gaselleja ja akaasian alla päivänpaisteelta piilossa istuskelleen paksujalan.

Palatessani Dubain kaupunkiin kävin myös Ras al-Khorin laguunilla, jonka vetonaulana siellä on melkein aina suuria määriä flamingoja. Paljon muuta kuin flamingoja, naurulokkeja ja kiljuvia koululaisporukoita siellä ei tällä kertaa ollutkaan.

Dubaista lensin Kuala Lumpuriin - tai tarkemmin sanoen Selangorin osavaltiossa sijaitsevalle Kuala Lumpurin kansainväliselle lentokentälle. Sielläkin minulla oli kylliksi aikaa, että ehdin käydä lintuja katselemassa Paya Indahin kosteikoilla. Näin kaksikin kiinanpikkuhaikaraa sekä paikallisen, puusta liikkeelle lähtevän idänmehiläishaukan. Ilahduttavaa oli myös nähdä Pakistanissa puutarhassani jokapäiväisen harakkataskun voivan tuolla kosteikolla yhä hyvin - se nimittäin kuuluu niihin aiemmin yleisiin lajeihin, jotka Indonesiasta ovat jo melkein tyystin kadonneet edellä mainitun häkkilintukaupan vuoksi.

Banda Acehiin saavuin aatonaaton iltapäivästä, yhä valoisaan aikaan. Kontaktini olivat minua vastassa ja ajoimme maakunnan pääkaupungista pitkän matkan ensin Calangiin syömään merenrantaravintolassa ja sitten majoituskohteeseemme Nagan Rayaan. Hotellistamme Nagan Rayassa ja vastapäisestä De Albi -ravintolasta tuli ilta- ja yötukikohtiamme tutkimusretkille, jotka kukin päivä aamuhämärästä päivänlaskuun suuntautuivat Leuservuorten kansallispuiston ja sitä ympäröiväin alueiden metsäisille rinteille.

Siellä - ylänkömetsissä - viihtyy suurin osa Sumatran endeemeistä, jotka olivat luonnollisesti lajitoivelistani kärjessä. Endeemisten lajien lisäksi Sumatran metsistä löytyy tietysti runsaasti yleissundalaista lajistoa - samoin hyvin paljon yhteistä Malakan niemimaan lajistoon. Indonesian saarista Sumatralla onkin aasialaisin lajisto - lähimpänä manner-Kaakkois-Aasian linnustoa. Siirryttäessä itää ja etelää kohti, Wallace- ja Lydekker-linjojen yli, vaihettuu Nusantaran lajisto vähitellen aasialaisesta australaasialaiseksi - tyypilliset aasialaiset linturyhmät, kuten bulbulit ja timalit, vähenevät, ja vastaavasti tyypilliset australaasialaiset ryhmät, kuten mesikot ja malurit lisääntyvät. Harvinaisin löytämämme laji oli acehinbulbuli, joka on käynyt perin vähälukuiseksi. Sama kohtalo uhkaa myös sumatrannaurulia, vaikka niitä sentään yhytimme kolmeen otteeseen.

Sademetsiä ei suotta kutsuta sademetsiksi. Joka iltapäivä sade kasteli meidät jossain vaiheessa. Silloinkin kun ei satanut, oli vuorilla usein sumuista ja aina kosteaa. Toisaalta alankometsissä oli puolestaan tukahduttavan kuuma - niissäkin toki retkeilimme kartuttaaksemme matkalistaa sundalaisella lajistolla. Alankometsistä löytyi mukavasti esimerkiksi trogoneja ja harlekiineja.

Lintujen lisäksi Sumatralla on mielenkiintoista muukin eläinmaailma. Nisäkkäistä mainittakoon esimerkiksi runsas apinalajisto. Näimme ihkaeläviä orankeja, mutta myös endeemisiä lehtiapinoita, kahta lajia gibboneita ja kahta lajia makakeja. Sumatran orangit on nykyisin jaettu kahteen eri lajiin, vaikka hieman tuota epäilen. Niiden lisäksi pohjoisen Sumatran sumuisissa metsissä seikkailee myös myyttinen kryptidi, orang-pendek, jonka nimi merkitsee pikkuväkeä - erotukseksi orang-hutanista eli metsänväestä, jolla viitataan orankeihin, sekä orang-sungaista eli joenväestä, jolla viitataan ihmisiin. Orang-pendek on eräänlainen paikallinen jetihahmo, johon uskovat ovat järjestäneet jopa retkikuntia sen löytämiseksi. Sen on kuviteltu olevan jokin eristynyt populaatio ajat sitten sukupuuttoon kuolleita gigantopithecuksia tai vieläpä hominidi, jotain Floresilta löydettyjen ns. Floresin hobittien (Homo floresiensis) kaltaista. Todennäköisempää toki on, että havainnot koskevat ulkonäöltään poikkeavia tai poikkeavasti liikkuneita orankeja - tai ihmisiä. Kyse voi myös olla siitä, että jonkin jo muinoin sukupuuttoon kuolleen apina- tai ihmislajin muisto on jäänyt elämään Sumatran alkuperäisheimojen pariin. Yleensä kun jostain kerrotaan tarinoita, ihmiset alkavat myös tehdä tarinoita vastaavia havaintoja. Floresin lisäksi muillakin saarilla on saattanut vielä melko hiljattain elää pienikasvuisempia ihmislajeja, jotka ovat kokeneet kovan kohtalon nykyihmisen valloitettua saariston. Myös malaijikarhu ja tiikeri elelevät yhä Sumatran metsissä ja onpa siellä oma sarvikuononsakin.

Oravia näki metsissä yhtenään - varsinkin pieniä sundanoravia, jotka muodostavat monilajisen suvun. Myös kolmivärisiä jättioravia. Oravien ja monien muidenkin metsänelävien kokoisekseen väkevä saalistaja, keltarintanäätä, nähtiin myös peräti kahdesti. Tämä suomalaista näätää jonkin verran isompi eteläaasialainen näätälaji käy säännöllisesti ja pelottomasti itseään isompien saaliseläinten kimppuun, surmaten makakeja, muntjakkeja ja sivettikissoja. Matelijoista erityisen mieleenpainuvia olivat Draco-suvun liitoliskot, jotka liitävät puista toiseen lohikäärmemäisten kylkiluusiipiensä avulla, sekä endeeminen punainen kyy, jonka satuimme löytämään yhdessä kohtaamamme indonesialais-meksikolaisen biologiryhmän kanssa.

Tein sen hämmästyttävän havainnon, että Sumatralla on hyvin paljon vaaleanpunaisia vesipuhveleita. On siellä normaalivärisiä mustiakin, mutta kun vastaan oli monta kertaa löntystellyt vaaleanpunaisia puhveleita, ihmettelin asiaa matkakumppaneilleni. Nämä eivät nähneet vesipuhvelien värissä mitään erikoista - ehkä Sumatralla sitten on normaalia, että merkittävä osa vesipuhveleista on vailla mustaa pigmenttiä. Muualla en muista moisiin törmänneeni.

Sumatra on valtava saari ja etäisyydet ovat pitkiä. Tiet ovat kuitenkin pääosin varsin hyvässä kunnossa eikä liikennettä ole missään liikaa, joten matkanteko on sangen miellyttävää. Metsäisten vuorten väleissä on laaksoja, joissa on runsaasti riisi-, kahvi- ja sitruunaheinäviljelyksiä sekä hedelmätarhoja, mm. kuuluisia duriania ja lohikäärmehedelmää. Suurin osa acehilaisista naisista pitää huivia eikä alkoholia tai elokuvateattereita ole, mutta muuten seutu ei mitenkään paista erityisen ahdasmielisenä. Elämänmeno on kovin samanlaista kuin Indonesian muidenkin saarten maaseudulla, mukaan lukien kristityt saaret.

Kahvi (kopi) on iso osa elämää kaikkialla Indonesiassa, mutta Sumatraa pidetään Indonesian sisälläkin erityisenä kahvin saarena. Lisäksi Sumatran sisällä on vielä erillinen heimoalueensa, Gayo, josta tulevaa kahvia pidetään koko Sumatran ja siten myös koko maailman parhaana. En voi kiistää, sillä tuossa kahvissa on sellaista väkevyyttä, jota aina jään varsinkin luirua lipittävässä Suomessa kaipaamaan.

Teimme pitkän matkan Leuserin luoteisista osista saman vuoriketjun kaakkoisiin osiin Ketamben alueelle, jossa on vielä alkuvoimaisempia metsiä kuin Nagan Rayan yläpuolisilla rinteillä. Tuolla matkalla tulimme kahdesti vierailemaan myös suuren ja kirkkaan Laut Tawar -ylämaajärven rannoilla, jossa sijaitsee Takengonin kaupunki, sekä Blangkejerenin ylämaakaupungissa, jonka voisin sekä nimen että historiallisen rakennuskannan perusteella arvata olleen joskus maailmanaikaa hollantilaisten siirtomaaherrojen tai Itä-Intian kauppakomppanian ns. kukkula-asema (hill station) - korkeamman ilmanalan viileämpi paikka, johon kuumimpaan vuodenaikaan on vetäydytty varsinkin rannikoilta.

Ketambessa vietimme koko päivän viidakossa. Siellä niitä orankejakin tuli vastaan yhtenään - muiden muassa raskaana ollut ja samaan aikaan aiemmasta lapsesta huolehtinut naaras. Olimme nähneet jonkin verran majesteetillisia sarvinokkia jo aiemmissa paikoissa, mutta Ketambessa niitä oli hedelmöivien viikunoiden latvoissa parvittain - esimerkiksi 15 harjasarvinokkaa yhdessä parvessa, juhlallisesti korahtelevia sulttaanisarvinokkia ja muutama mustasarvinokka.

Yölintujakin tuli matkan aikana havaittua kiitettävän monta lajia. Beutongin metsistä löytyi useita reviirejä vuoripöllösiä ja sundanpöllösiä sekä sumatranpöllökehrääjiä. Nagan Rayassa savannikehrääjä veti kierrostaan tirskahdellen joka yö. Iseisen viidakkotieltä löytyi yöaikaan komea ruskopöllö, joka antoi kuvata itseään otsalamppujen valokeiloissa.

Paluumatkalla vietin illan ja aamupäivän Banda Acehissa. Ottaen huomioon, että tsunamin aikaan lähes koko kaupunki meni matalaksi - muutamaa moskeijaa ja muuta tukevampaa rakennusta lukuun ottamatta - katastrofi näkyi siellä nyt enää todella vähän. Kaikki on rakennettu uudestaan, elämä palannut hyörimään basaareihin ja ostareille. Kävin myös kaupungin suurmoskeijassa.

Kuala Lumpurin lentokentälle laskeuduttuani vietin yöni Putrajayan kyberkaksoiskaupungissa Cyberjayassa, joka haluaa olla Malesian piilaakso, ja sitten päivän ennen Dubain-lentoani Putrajayan kosteikkopuistossa. Se oli uudenvuodenpäivä, mutta tästä huolimatta olivat luontopolut melkein tyhjiä enkä kovin monta muuta vierailijaa päivän aikana tavannut. Lintuja senkin edestä - mm. komeita aasianiibishaikaroita, harmaa- ja ruskohaikaroiden yhdyskuntia sekä yllätyksekseni vapaina kaarrelleita ja katulamppujen päällä poseeranneita afrikanpelikaaneja, joiden myöhemmin selvitin olevan istutettuja. Myös apinoita, oravia, saukkoja ja varaaneja.

Dubaissa oli tällä kertaa vain neljä tuntia ja oli yö, joten en lähtenyt kaupungille vaan pysyin lentokentällä. Olisi ehkä pitänyt mennä kaupungille, koska lentoni Islamabadiin oli - taas - yli kaksi tuntia myöhässä. Mutta perille joka tapauksessa pääsin ja odottelen jo ensimmäistä viikonloppua päästäkseni taas katselemaan Margallakukkuloiden ja Rawaljärven tuttuja lintupaikkoja. Ainakin yksi uusi lintuharrastaja kuuluu tällä välin landanneen kaupungin länsiyhteisöön ja kaipaa opastusta parhaisiin paikkoihin.

Sarvinokka ja haarapyrstöjä

Lauantaina olin valokuvaajattaren kanssa Rawaljärven etelä- ja itäpuolten maastoissa. Olemme kumpikin ihmisiä, joilla on hyvä lintuonni, ja kun olemme kahdestamme jossain retkellä, lintuja manifestoituu tuon tuosta ja perin yllättäviäkin lajeja.

Aloitimme tuona aamuna seitsemältä Jinnantien kosteikolta, joka on Rawalin padon poistumauoman ympärille lähelle Chak Shahsadin maatalousalueita muodostunut pieni kosteikko, jossa on joenuoman ruovikon lisäksi peltoja, puhvelien laitumia sekä vanhoja lehtipuita. Yhdistelmä on hyvin suotuisa monenlaisille linnuille. 

Laitumilla liikehti suurparvina intianmainoja, pihamainaa harmaampia ja rusosiipilaikkuisia. Pensaissa ja erityisesti kukkivissa puissa oli puolestaan liikkeellä tavattoman suuria määriä tiltaltteja ja harmaatalitiaisia. Keltasilmätimalit kulkivat määrätietoisina laumoina arundapöheikköjen läpi ja sinipriiniat lauloivat. Olimme palaamassa autoja kohti ja totesimme keskenämme, että vaikka olimme nähneet paljon kaikenlaisia lintuja, emme olleet sinä aamuna löytäneet mitään kovin epätavallista.

Juuri sillä hetkellä lähietäisyydeltä ylitsemme lensi intiantoko - Pakistanin ainoa vakituinen sarvinokkalaji. Tämä harmaa ja mustanaamioinen sarvinokka on vakituinen Lahoren ja Sialkotin seuduilla Punjabissa, mutta Islamabadissa suurharvinaisuus. Viimeinen ja ainoa eBirdiin ennen meitä kirjattu havainto on kahdesta sarvinokasta erään toisen tuntemamme lintuharrastajan kotipuutarhasta E-7-sektorilla - silloinkin täysin epätavallinen havainto. Linnun ilmestyminen Jinnantien kosteikon maatalousmaisemaan osoittaa, että se ajoittain liikkuu Punjabin pesimäalueiltaan kauaskin. Sen verran huomiotaherättävä laji on kuitenkin kyseessä, että sitä havaittaisiin paljon useammin, jos Islamabadissa olisi pienikin oma pesimäkanta.

Seuraillessamme sarvinokkaa peltoaukeiden isoille puille löysimme myös kaksi variskäkeä - uroksen ja naaraan - sekä ohi ja padolle päin lentävän aasiankeisarikalastajan. Variskäki on kesällä yleinen ja kuuluva laji, mutta vain pieni määrä sinnittelee Islamabadin alueella talven yli. Keisarikalastaja puolestaan on kesäisin kaukana korkeilla vuoristopuroilla. Talvisin se silloin tällöin laskeutuu Rawaljärvelle saakka.

Jatkoimme Kinarapuistoon ja sielläkin meitä kohtasi epätavallinen lintuonni: aivan vieressä olevassa piikkipensaassa piileskeli isohko lintu, joka pakeni edellämme suurin piirteen samalla hetkellä, kun tajusin punaisesta nokasta, mikä se oli: viirumalkoha. Tämä epätavallinen kuivien alueiden maassa elävä malkohalaji on eräällä tapaa Pakistanin ja Intian avomaiden maakäki. Kaikki muut malkohat ovat trooppisen Aasian viidakoiden otuksia.

Olihan Kinarapuiston piikkipensaikoissa myös kaikenlaista pikkulintua: mustakurkkurautiainen, pari sepeltaskua, tavanomaisia bulbuleita ja priinioita. Ja rannasta näki putkella järvellä olevia vesilintulauttoja: siellä oli sini- ja harmaasorsaa, jonkin verran punasotkaa ja nokikanaa. Durbarin ympäriltä löytyi jokunen priinia ja lepinkäinen lisää, laguunilta paljon kenttähyyppiä mutta vähänlaisesti muita kahlaajia. Tosin muutama taivaanvuohi röhki itsensä lentoon.

Järven itäpohjukassa, joka on tavallisesti paras lintupaikka, oli kylläkin kaikenlaista lintua, mutta vain varsin tavanomaisia lajeja. Pikkutörmäpääskyjen parvet talvellakin tavallisten haarapääskyjen lisäksi tuntuivat yllättävän myöhäisiltä, vaikka tokihan kaikkia pääskyjä näkyy Islamabadissa myös talviaikaan. Kahlaajia oli silmiinpistävän vähän: jokunen viklo siellä, pikkutylli täällä. Noki- ja liejukanoja sekä kirjokalastajia oli paljon, kuten edelliskäynnilläkin.

*   *   *

Sunnuntaina lähdin eläköityneen majurin ja erään tunnetun luontovalokuvaajan kanssa Abbottabadin piirikunnan vuoristolaaksoihin, jotka muodostavat käytännössä osan Murreevuoria ja siten Länsi-Himalajaa. Kohteemme oli Karlanin putousten laakso Bagnoterin kylän alueella. Bagnoter sijaitsee Nathiagalin ja Abbottabadin välisen maantien varrella.

Silmiinpistävintä Bagnoterissa oli vuoristopurojen virtalintujen runsaus. Koko vaeltamallamme jaksolla olivat sekä jokileppälintu että virtaleppälintu tavattoman yleisiä. Harvinaisempia mutta sitäkin ilahduttavampia olivat neljä pitsihaarapyrstöä sekä kaksi aasiankoskikaraa. Jostain syystä virtavästäräkkejä ei sen sijaan näkynyt - lienevät muuttaneet alemmas, kuten tapaavat talvisin tehdä. Pitsihaarapyrstö on sangen elegantti vuoripurojen lintu. Lehahtelee hyöteisjahdissa. Keisarikalastaja löytyi täältäkin.

Niin ikään ilahduttavaa oli tiaisparvien runsaus metsissä - erityisesti se, että ne koostuivat pääosin niistä lajeista, jotka Margallakukkuloilla ovat harvinaisia: runsaasti vihertalitiaista, harlekiinitiaista, mustatöyhtötiaista ja pakistanintiaista. Oli siellä tietysti myös tavanomaisia harmaatalitiaisia. Tiaisten lisäksi sekaparvissa liikkui runsaasti uunilintuja: lähinnä kashmirin- ja tiibetinuunilintuja sekä himalajansieppokerttuja. Kuningasseppä huuteli etäällä. Löytyi myös useita pareja kivikkoleppälintua, melko paljon viirupriinioita, himalajansinipyrstöjä, tulirintatimaleita sekä punanokka- ja töyhtöbulbuleita.

Nauruleita, tinttejä ja sieppiksiä

Joulukuu merkitsee työrintamalla yleensä kiivasta juoksemista tapahtumissa ja seminaareissa. Kaikilla on kiire järjestää tapahtumiaan ja niputtaa yhteen vuoden aikana tekemänsä hankkeet ennen vuodenvaihteen tilinpäätöksiä ja seuraavan vuoden budjetteja. Nukkuminen on jäänyt vähälle ja joskus syöminenkin. Jälkimmäinen ei ole ongelma, sillä joulun lähestyessä toimistolle alkaa tulla kakkulähetyksiä milloin miltäkin yritykseltä tai yhdistykseltä, joka haluaa muistaa meitä hyvällä - tai ehkä pikemminkin toivoo, että me muistaisimme heitä hyvällä. Kakkuja jaellaan sitten eteenpäin palkollisille ja palveluskunnille. Näin toteutuu kunnon kristillinen antamisen ilo muslimienemmistöisessä maassa.

Viikonloppuina on onneksi aikaa palautua luonnon helmassa ja iltaisin kirjoja lukien, kirjoittaen ja šakkia pelaten. Punjabilainen valokuvaajatar, jonka kanssa suunnittelen uutta kirjaa Islamabadin linnuista, halusi valokuvata pari viikkoa sitten Kharianin pyhässä lehdossa ja puronvarressa kovin aktiivisena olleen viitasiepon, joten lähdimme aamuseitsemältä sitä etsimään. Yöt ovat nyt niin kylmiä, että Kharianissa oli maa vielä aivan kuurassa. Hytisten ja kädet jäässä lähdimme kulkemaan pitkin lintujen valtaväylinä toimivia puronvarsia. Paikalle ominainen taianomainen valo kipusi harjun yli vasta kymmenen maissa ja silloin alkoi tuntua miellyttävän lämpimältä.

Viitasieppoa ei valitettavasti koko aamupäivänä löytynyt. Liekö se sittenkin muuttanut talveksi johonkin lämpimämpään. Linnuitta emme toki jääneet. Puronvarsilla kävi koko ajan levoton vilske, kun lintujen sekaparvia saapui juomaan tai muuten vain hillumaan. Runsaimpana lajina oli kaunis kullan ja oranssin väreissä hehkuva tulirintatimali, joita laskettiin viitisenkymmentä. Hyvinä seuraavina tulivat töyhtö- ja mustabulbulit, pikku- ja kirjonaurulit sekä himalajannärhet. Siellä täällä oli sinijokirastaita, himalajansinipyrstöjä, huppu- ja naamioviidakkoharakoita, himalajanloistoharakoita, tamariskipyrstötiaisia, kivikkoleppälintuja, viirupriinioita, pakistanintimaleita ja pensassilkkikerttusia.

Pyhien tammien alla oli kummallisen hiljaista. Siellä tosin tonkivat kariketta villinä kulkevat kanat, mutta niitä ei lasketa, koska kuuluvat vähän matkan päässä olevien talojen kotieläimistöön. Vähän matkan päässä oli kuitenkin käynnissä varsinainen hyörinä, sillä yhytimme puista suuren, pääosin tiaisista koostuvan lintuaallon. Iloksemme siinä oli tavanomaisten harmaatalitiaisten lisäksi mukana runsaasti pakistanintiaisia ja mustatöyhtötiaisia sekä kirsikaksi kakun päälle harlekiinipyrstötiaisia, joiden nimestä voi päätellä, kuinka koreasta otuksesta on kyse. Tiaisparvien mukana kulkee usein nakkeleita ja kiipijöitä, mutta tällä kertaa niitä ei ollut. Sen sijaan mukana kulki kashmirin- ja tiibetinuunilintuja sekä himalajansieppokerttuja.

Retkikumppanini on itsenäinen ja modernisti pukeutuva nainen, joten aina, kun retkeilemme jossain konservatiivisten kylien alueella kaksistaan, paikalliset olettavat meidän olevan naimisissa - ja vieläpä, että valokuvaajatar on ulkomaalainen. Heille tulee aina järkytyksenä, että tämä onkin paikallinen, naimisissa muttei minun kanssani. Mutta tuleepahan retkistämme aina puhuttavaa tuppukylien pikkumoskeijoihin, partapärinöihin, polttopuunkerääjämummoille ja ikäihmisten penkki-istuntoihin. Kummallista kyllä, vihamielisyyteen emme silti ole vielä koskaan törmänneet, vaikka usein käymmä samoissa paikoissa kerta toisensa jälkeen, joten oletettavasti moni kyläläinen esimerkiksi pyhän lehdon liepeillä on jo meidät nähnyt. Jos paheksuvat, paheksuvat kaiketi salassa. Viimeksihän tuotiin teetäkin tarjottimella, joski silloin retkikumppanini oli miespuolinen.

*   *   *

Kävin myös Margallakukkuloiden viitospolulla erään 19-vuotiaan koodarin kanssa, jonka olen tavannut joskus monta kuukautta sitten samalla polulla, ja joka viestitteli minulle yllättäen, joten lupasin hänelle, että sunnuntaina menisimme jälleen kukkuloille. Melkein heti metsänvartijain majan kupeessa karjahteli pöpelikössä haukkupeura eli muntjakki. Lintuja ei valitettavasti vesipaikoilla ollut, koska sunnuntaina ihmisretkeilijöitä on yksinkertaisesti liikaa. Yleisiä lajeja, kuten metsätimaleita ja töyhtöbulbuleita oli toki joka paikassa. Oli tavanomaiset tiaiset, rillit ja uunilinnut, sinijokirastas puronvarressa, viidakkoharakoita siellä täällä. Paras laji oli kashmirinsieppokerttu, joita oli tällä kertaa kaksin kappalein. Punakylkitimali kajahteli ja rinteiden yläpuolella kierteli runsaasti kalliopääskyjä.

Retkikumppanini kuunteli kännykästä länsimaista musiikkia, jota en hennonnut vaientaa, vaikka olisinkin mieluummin kuullut lintuja ilman taustamusiikkia. Hän kertoili elämänsä ongelmista, kuten sukulaisten jatkuvasta nalkutuksesta: Vaikka ystäväni on onnekas, sillä hänellä on hyvä työpaikka - tekee IT-töitä amerikkalaiselle firmalle - perhe arvostaa enemmän serkkuaan, jolla on tyhjänpäiväinen suojatyöpaikka valtiolla. Tämä ei johdu rahasta, sillä ystäväni tienaa enemmän kuin serkkunsa, vaan siitä, että ystäväni työ on yötyötä (amerikkalaisen kellonajan mukaan) eikä siksi nauti sosiaalista arvostusta täällä. Perheeltä ei tule ymmärrystä sille, että ystäväni lähtee töihin silloin kun nämä valmistautuvat nukkumaan, ja haluaisi nukkua silloin kun nämä elämöivät jalkeilla. Ymmärrystä ei tule siitä huolimatta, että ystäväni - paikallisen tavan mukaisesti - joutuu luovuttamaan palkkansa perheen päämiehelle eli isälleen, joka antaa siitä takaisin vain rippeitä. Vanhemmat ovat lisäksi alkaneet ankarasti nalkuttaa naimisiin menosta, johon tarvitaan paljon rahaa sekä auto. Pelkästään nalkutuksen takia ystäväni on alkanut miettiä työnsä jättämistä ja yrittämistä johonkin länsimaahan, mutta sekin vaatisi tolkuttomasti rahaa, sillä viisumeja saa vain korruptiolla.

Ystäväni halusi tietää länsimaalaisen mielipiteeni siitä, olisiko parempi ottaa tyttö, joka on kaunis, vai tyttö, joka on uskollinen. Nämä kun ilmeisesti ovat toisensa poissulkevia ominaisuuksia. Neuvoin häntä sulkemaan korvat sukulaisten nalkutukselta, tekemään omia juttujaan ja naimaan sen tytön, jota oikeasti rakastaa, sitten ja silloin kun kumpikin on siihen valmis. Yritin myös selittää, että hänen taidoillaan ja erinomaisella englannin kielellään on kyllä kysyntää, ei kannata heittää olemassaolevaa työpaikkaa hukkaan eikä varsinkaan lähteä turvapaikkaturistiksi pimeitä hanttihommia tekemään vain siksi, että vanhemmat eivät arvosta koodarin työaikoja. Ei kovin monella 19-vuotiaalla Suomessakaan ole yhtä hyvää työpaikkaa - eikä autoa saati vaimoa. 

Mutta no, minä olen keski-ikäinen viisastelija ja nuoriso joutuu aikakaudesta ja paikasta toiseen raivaamaan itse oman tiensä ymmärtääkseen, millä loppujen lopuksi on väliä ja millä ei. Kaikkien hänen kaltaistensa nuorten ihanteena olevan vapauden saavuttaminen ei ole loppupeleissä kiinni kielitaidosta tai rahasta (vaikka niillä toki on merkitystä, ts. niitä kannattaa olla), ei merkkivaatteista eikä länsimaisen musiikin kuuntelusta, vaan siitä, pystyykö korvienväli riittävästi uhmaamaan vääjäämätöntä konfliktia nalkutuskulttuurin kanssa. Siitä kun ei kukaan pääse yli eikä ympäri ilman että kasvattaa paksumman nahan ja oppii jättämään muiden mielipiteet huomiotta. Perikles lausui jo 431 eKr, että "onni on vapauden ja vapaus rohkeuden hedelmä". Useimmille tuo viisaus ei avaudu keski-ikäisenäkään, joten onnekas se, joka jo nuorna vitsansa vääntävi.

Mardanissa ja Peshawarissa

Joulukuun alussa tein kolmen päivän matkan Khyber-Pakhtunkhwan osavaltion suurimpiin kaupunkeihin Peshawariin ja Mardaniin, jotka sijaitsevat Islamabadista luoteeseen. Peshawar on paštujen nimikko-osavaltion pääkaupunki ja siitä itään sijaitseva Mardan saman osavaltion toiseksi suurin kaupunki.

Varsinainen syyni mennä Mardaniin oli se, että muuan ystäväni Ukrainan vuosilta saakka oli käymässä vanhassa kotimaassaan sukunsa luona. Hän on Mardanista alun perin kotoisin oleva mutta opiskelumaansa Ukrainan kansalaisuuden saanut lääkäri ja nyttemmin menestyvän lääketieteen alan yrityksen omistaja ja johtaja Skotlannissa. Hänellä on alaisuudessaan lääkäreitä ja sairaanhoitajia ainakin viidellä mantereella. Tulin tuntemaan hänet Kiovassa puolivahingossa, koska hänet ja monia muita ulkomaisia lääketieteen opiskelijoita evakuoitiin Venäjän hyökkäyksen alta Donetskin, Luhanskin ja tilapäisesti Harkovankin yliopistoista - ja hän sattui tuohon aikaan olemaan läheinen suomalaisen mutta kurditaustaisen lääketieteen opiskelijattaren kanssa, josta sittemmin tuli menestyvä lääkäri Suomessa.

Veljessarjan isä on jo kuollut, joten suvun päämies on nyt ystäväni vanhin veli, joka harjoittaa perheen perinteistä liikemiehen tointa Mardanissa. Keskimmäinen veli on Peshawarin korkeimman oikeuden asianajaja ja kolmikon serkku puolestaan Khyber-Pakhtunkhwan vesilaitoksen insinööri. Veljessarjaan kuuluu vielä yksi lisää, jota en ole tavannut, koska asuu Lontoossa ja sijoittelee asuntobisnekseen Dubaissa.

Olen ollut vieraana heidän kauniissa ja perinteistä pataanityyliä edustavassa Mardanin-talossaan jo seitsemän vuotta sitten, keväällä 2016, kun kävin Ukrainasta käsin saman ystävän seurana kiertämässä Khyber-Pakhtunkhwaa. Nykyisin ulkomaalaisten liikkuminen Khyber-Pakhtunkhwassa on valitettavasti paljon rajoitetumpaa kuin vielä vuonna 2016, puhumattakaan kahdenkymmenen vuoden takaisesta tilanteesta - silloisessa Musharrafin ajan Pakistanissa oli sotilashallinnosta huolimatta monin tavoin vapaampaa kuin myöhemmin, kun Taliban-ongelma oli vyörytetty Afganistanista Pakistanin puolelle ja olivat vaaran vuodet sisällissotineen ja Punaisine moskeijoineen (Lal Masjid), joista ei oikein koskaan ole kokonaan toivuttu.

Seitsemän vuotta sitten tapaamani iäkäs historian professori, joka aina halusi keskustella kanssani maailmanpolitiikasta ja kaikesta mahdollisesta, menehtyi valitettavasti vajaa vuosi sitten. Muut tuolloin tapaamani olivat sen sijaan ennallaan - lapset tosin kasvaneet hämmästyttävää vauhtia, kuten tuon ikäisillä on seitsemässä vuodessa tapana tehdä.

Pataanikeskiluokan pääasiallisena huvituksena tuossa perin konservatiivisessa provinssissa on lähinnä syödä ja turista joko teehuoneissa tai ravintoloissa - sukupuolet erotettuina toisistaan. Suurilla joukoilla haahuillaan ensin autoilla ajellen ja vaihtaen suunnitelmia koko ajan lennossa, tavaten niitä ja näitä sukulaisia (niitähän suurperheisissä kulttuureissa riittää) ja lopulta ajautuen johonkin suosituista ravintoloista. Ajanvieteravintolat jakautuvat karkeasti kahdenlaisiin - perinteistä tyyliä edustaviin ulkoilmaravintoloihin, usein joen partaalla, joissa istutaan tyynyillä pitkissä pöydissä ja mätetään loputtomasti riisiä ja rasvaista lihaa, sekä moderneihin länsityyppisiin, lähinnä pikaruokapaikkoja muistuttaviin paikkoihin, joissa käydään enemmänkin näyttäytymässä, koska niihin voi pukea päälle länsityyppisiä merkkivaatteita. Toinen paikka, jossa Khyber-Pakhtunkhwassa pukeudutaan länsimaisiin farkkuihin ja lenkkareihin, ovat valtavat tienvarsimainokset. Jostain syystä paštut tykkäävät katsella länsimaisittain pukeutuneita kauniita nuoria ihmisiä mainoksissa ja tv-sarjoissa, mutta pukeutuvat silti 99 %:issa arkielämänsä paikoista ja tilanteista salwar-kamiziin, jonka päälle talvella puetaan joko perinteisempi kashmirvillaviitta tai modernimpi nahkarotsi.

Kävimme ensimmäisenä iltana perinteistä tyyliä edustavassa ravintolassa Kabuljoen varressa Nowsherassa. Siellä mätettiin pilahvia, lammasta, mahseer-kalaa ja monnia. Sunnuntaina taas teimme pitkän ekskursion Tarbelan patojärven rannoille Swabin piirikunnan Topiin, jossa seisoi järven rannalla yhä se sama idyllinen kalaravintola, jossa kävimme seitsemän vuotta sitten. Silloin muistan, että järvellä kellui paljon lapa- ja jouhisorsia, haapanoita ja punasotkia. Nyt sorsalauttoja ei ollut. Järvi näytti muutenkin alkuun tyhjältä, joten retkeilimme kallioilla ja yläpuolisen kylän viljelyksillä. Oli intiantaskua, mustaleppälintua, hernekerttua sekä tavanomaisia bulbuleita ja uunilintuja. Palattuamme ja ryhdyttyämme syömään oli kuitenkin paikallinen myöhäinen lounasaika jo alkanut, ravintola täyttynyt, ja jostain oli aineellistunut parvittain lokkeja - lähinnä naurulokkeja, yksi tiibetinlokki. Myös merimetsoja ja kaksi tiibetinhanhea pyyhki ohi Industa pitkin tekojärvelle päin.

Toisin kuin Mardanissa ja Swabissa, Peshawarissa aikani kului työasioiden merkeissä. Niinpä ravintoloiden ja järvien sijaan ohjelmassa oli miljööltään vähemmän eksoottisia Canttin kaupunginosan toimistoja ja Hayatabadin teollisuusalueen laitoksia ja yrityksiä. Näin sentään ulkopuolelta käsin Peshawarin yliopiston kuuluisan mogulityylisen vaikkakin brittisiirtomaa-aikaan rakennetun päärakennuksen samoin kuin suljetun poliisialueen moskeijan, joka vajaa vuosi sitten joutui tuhoisan Talibanin terrori-iskun kohteeksi. Jotenkin mieleeni oli piirtynyt parinkymmenen vuoden takaa Peshawarista nostalgisia muistoja kiehtovan itämaisesta paikasta basaareineen ja koloniaaliajan upseerikerhoineen. No, se oli sitä länsituristin näkökulmasta nähtyä Peshawaria. Nyt tutustuin aivan toisenlaiseen Peshawariin - autojen, kiireisinä kiiruhtavien työmatkalaisten, toimistojen ja loputtomien ostoskeskusten kuhisevaan mutta persoonattoman betoniseen kaupunkiin. Kaiken tuon pakokaasun, savusumun, torventoitotuksen ja sinne tänne kiirehtimisen jälkeen Islamabad tuntuikin jälleen perin rauhalliselta ja väljältä paikalta.

*   *   *

Itsenäisyyspäivänä vietin päiväsajan Rawaljärven itäpohjukassa, jossa muuan paikallinen lintuharrastaja oli nähnyt kaksi tiibetinhanhea samana päivänä, jona minä näin niitä Tarbelan patojärvellä. Saattoivat jopa olla samat kaksi hanhea, sillä etäisyys olisi ollut tuossa ajassa hanhien lennettävissä. No, itse en tiibetinhanhia Rawaljärveltä löytänyt, mutta kylläkin yllätyksekseni kahdeksan merihanhen parven. Jaavanmerimetsoja oli satoja, mutta myös talvehtivat isommat merimetsot olivat saapuneet. Sorsia oli, mutta ne ovat näemmä yhä päivästä toiseen vaihtuvia, sillä muutamaa päivää aiemmin pakistanilainen lintumies oli nähnyt puna- ja ruskosotkia, muttei esimerkiksi lapasorsia ja pikku-uikkuja, joita minä näin. Kahlaajia oli vain vähän, mutta vedenpinnan laskun myötä niitä on alkanut tulla: kymmenittäin kenttähyyppiä, jotka välillä olivat kovin vähissä, ja näemmä myös ensimmäisiä pikkuparvia metsä- ja valkovikloja oli saapunut. Kirjokalastajat kirskahtelivat kaikkialla.

Pitkät heinikot oli niitetty karjanrehuksi ja sänget kulotettu. Jäljellä olevissa ruovikoissa liikehti kuitenkin runsaasti kultasilmätimaleja ja keltapriinioita. Intianmainojen laajat parvet kulkivat laitumien ja rantojen väliä, joukossaan jonkin verran kyläkottaraisia. Ruskosuohaukkoja oli ilmestynyt järven rannoille saalistelemaan. Yöhaikarat olivat kadonneet, jalohaikarat sen sijaan saapuneet.

Kinarapuiston suufilaisella pyhimyshaudalla oli henkevän näköisiä nuorukaisia lukemassa runoja. Bani Galan kalastajain suosimalla tähystyspaikalla sen sijaan tapasin jotain ennenkuulumatonta - luontoon romanttiselle kävelylle lähteneitä nuoria naisia poikaystävineen. Margallakukkuloiden luontopoluilla nuoria pareja tulee vastaan yhtenään, sillä se on suosittu pakopaikka Islamabadin vauraampien alueiden kaupunkilaisnuorille. Bani Galan pikkukaupungin alueella järven toisella puolen en ole kuitenkaan aiemmin moiseen törmäillyt. Niin vain maailmallisen moderni elämäntapa valtaa alaa perinteisemmilläkin alueilla. En toki päristellyt heille paheksuvasti partaani vaan tervehdin kohteliaasti ja he olivat iloisia. Eivät edes kinunneet selfieitä.

Sangrialan salaisuudet

Tämän blogin toissatekstissä nimeltä Marraskolkko mainitsin saaneeni viimein valmiiksi vuoden päivät viipyneen suomalaisen painoksen romaanitrilogiani kolmannesta kirjasta, Sangrialasta. Linkitin siinä yhteydessä myös edelliset romaanit, Titaanien ajan ja Elysionin, jotta lukijat voisivat tilata ne vaikkapa pukinkonttiin.

Myös Sangrialan saa nyt kätevästi kotiin parahiksi ennen joulua, sillä painettu kirja on nyt saatavilla kustantajan verkkokirjakaupassa ja pian muuallakin. 

Tämä lienee sovelias tilaisuus viimein myös avata sitä, mistä kirjasarjassa on kyse: 

Titaanien aika -trilogian kolme kirjaa kertovat Mikael Corvinin, 27-vuotiaan jatko-opiskelijan ja aloittelevan opettajan eeppisestä matkasta halki kuolemanjälkeisen elämänsä maailmojen, kertoen samalla myös ihmiskunnan tarinan.

Ensimmäinen kirja (Titaanien aika) keskittyy nuoruuteen, uteliaisuuteen ja kasvamiseen. Ensin keinotekoisen kelluvan kaupungin viattomuuteen valmiissa maailmassa, sitten teini-iän pyrkimyksiin kohti itsenäisyyttä ja identiteettiä valtamerisaarella. Saarelaisten salaisuudet, alkaen siitä, keitä he oikeastaan ovat, alkavat keriytyä auki samalla kun he tekevät myös pelottavampia ja ahdistavampia löytöjä.

Toinen kirja (Elysion) seuraa Mikaelin ja hänen kumppaniensa matkaa halki Elysionin uuden maailman. Tässä kirjassa asiat muuttuvat vakavemmiksi, sillä maailmaa repivät kolmen vastakkaisen sääntökunnan väliset konfliktit. Viholliset osoittautuvat aiempia vaarallisemmiksi ja sankarien ystävyys ja lojaalisuus joutuvat koetukselle heidän saadessaan selville asioita menneisyydestään.

Kolmas kirja (Sangriala) vie sankarit Elysionin suurenmoiseen pääkaupunkiin Sangrialaan ja samalla myös vallan, politiikan ja uskonnon korkeampiin kerrostumiin. Sangrialasta tulee sääntökuntien sodan viimeinen näyttämö, mutta myös paikka, jossa sankarien pitää saattaa päätökseen oma henkilökohtainen tehtävänsä kadonneiden lasten pelastamiseksi.

Kokonaisuudessaan trilogian voi lukea eeppisenä fantasiaseikkailuna – tai sitten vertauskuvannollisena tarinana ihmisyydestä. Kunkin kirjan voi lukea itsenäisenä teoksena, mutta ne täydentävät toisiaan siten, että vasta kolmas kirja antaa lopulliset vastaukset eräisiin ensimmäisen kirjan suurista kysymyksistä.

Näin muuan lukija kuvasi trilogiaa luettuaan vuonna 2020 julkaistun englanninkielisen version:

”Sain juuri eilen päätökseen fantastisen kirjasi enkä voi kyllin sanoa, kuinka suurenmoinen kirja se on kelle tahansa lukijalle, nuorelle tai vanhalle.

Tarinasi kehittyvät läpi kirjojen ja tulevat lopussa erittäin palkitsevaan loppuratkaisuun. Viimeisissä luvuissa on useita dramaattisia paljastuksia. Tämä on olennainen piirre menestykselliselle jännitys-, fantasia-, mysteeri-, romanssi- ja seikkailukirjailijalle ja tässä teoksessa olet yhdistänyt kaikki nuo ominaisuudet.

Pidin erityisesti siitä, että lukija sai seurata Mikaelin ajatuksia hänen turvautuessaan strategiseen ongelmanratkaisuun, neuvottelutaitoihin sekä arvioihinsa toisten mielistä ja motiiveista. Syvä ja laaja-alainen maailmankokemuksesi ja ensyklopedinen tietämyksesi heijastuvat Mikaelin tarinaan. Lukija oppii kaikenlaista hyvää kirjan lukemisesta. Mikaelin saavuttaessa tarinan myötä kypsyyttä ja ymmärrystä, niin saavuttaa myös lukija.

Juuri kuten mainitsit, kuvittelin kirjaa lukiessani mielessäni animen ja graafisen mangaromaanin piirroksia. Kuvittelin myös näytöksiä elokuvatuotantoon. Olet luonut niin monia originellin kiehtovia skenaarioita. Kirjasi on niin antoisa niin monella tasolla – viihteenä, draamana, toimintana, uusina maailmoina ja ihmiskuvauksina, filosofisena kehittelynä ja henkilöiden kehittymisenä. Sankareistasi tulee tarinan myötä parempia ihmisiä ja lukijastakin tulee heidän kanssaan parempi ihminen.”

Sangriala on trilogian romaaneista kolmas ja viimeinen. Se on myös kolmesta kirjasta monessa suhteessa yhteiskunnallisin, koska jos Titaanien ajan kantava teema oli nuoruus ja Elysionin teema matka, Sangrialan teema on valta.

Sen voi lukea fantasiaseikkailuna, spekulatiivisena fiktiona, murhamysteerinä, hyvän ja pahan taisteluna, ihmisyyden allegoriana, hengellis-filosofisena kannanottona, kertomuksena sota-ajoista ja selviytymisestä, kirjana luottamuksen ja petoksen merkityksistä - sekä tietysti sarjana psykologisesti johdonmukaisten henkilökuvien hahmotelmia.

Jos on jo aiemmin lukenut Titaanien ajan ja/tai Elysionin, tämä kirja vastaa useimpiin (ehkä kaikkiin) niihin kysymyksiin, joita lukijalle jäi hampaankoloon edellisistä kirjoista. Lukija tulee tietämään sen, minkä halusi tietää, ja enemmänkin. Aiempien kirjojen lukeminen ei kuitenkaan ole välttämätöntä, mikäli haluaa hypätä suoraan Sangrialan maailmaan. Ja on myös mahdollista lukea se ensin ja vasta tämän jälkeen palata Titaanien aikaan, jolloin tapahtumat kelluvassa kaupungissa tai valtamerisaarella saattavatkin saada aivan eri merkityksen.

Sangrialan loppuun on lisätty pieni eksegeesi eräistä tämän kirjan ja koko trilogian syntyyn vaikuttaneista asioista omassa elämässäni. Sitä ei olisi voinut lisätä aiempiin kirjoihin ilman, että se olisi liikaa värittänyt lukijan ennakkokäsityksiä tapahtumista ja henkilöistä hänen lukiessaan Sangrialaa. 

Sangrialasta on sanottu, että se on hyvin jungilainen, täynnä arkkityyppejä, symboleja ja viittauksia maailman mytologioihin. Niin tietysti onkin, mutta niinhän olivat myös Titaanien aika ja Elysion. Koko trilogia joko yhtenäisenä tai kukin kirja erikseen on kirjoitettu tarkoituksellisesti siten, että ne voi lukea yhtä hyvin joko eksoteerisellä tai esoteerisellä lukutavalla ja saada kummasta vain tahi kummastakin tyydytystä omalle uteliaisuudelleen ja etsinnälleen. Kaikki suuret tarinat kumpuavat aiemmista ja kutoutuvat osaksi ihmiskunnan tarinaa, joten on vain oikein ja hyvä kunnioittaa viittauksin tuon tarinallisuuden geneettistä perimää.

Niille, jotka lukevat teosta ja sanovat "tämä ei takuulla ole sattumaa", voin todeta lohdullisen huolettomasti, että ei takuulla olekaan. Kuinka mikään voisi olla sattumaa kirjassa, joka eräällä tavoin kirjoitti itse itsensä, vieläpä moneen kertaan ja niin, että lopulta pelastuisi, vaikka niin unho kuin tulipalokin yrittivät käsikirjoituksen hävittää? Kirjoittajan loppusanoissa on hieman myös mainitusta Kiovan Mikaelinkadun asunnon tulipalosta ja mustista siivistä, jotka piirtyivät seinille ukrainattaren minulle antaman kangasenkelin molemmin puolin ennen kuin tuli mystisesti sammui. Kaikki muinaiset muistiinpanot menivät, mutta itse käsikirjoitusta kantanut kone samalla pöydällä säilyi, ja käsikirjoitus sen mukana. 

Tarinan henkilöiden ja paikkojen nimet eivät tietenkään ole sattumanvaraisia, vaan ne, kuten muutkin viittaukset, ovat tarkoitettuja tähtiporteiksi, joiden kautta lukija pääsee halutessaan moniinkin metaulottuvuuksiin kehystarinan takana ja syvyyksissä. Tämä onnistuu esimerkiksi googlettamalla oudolta tuntuva sana tai nimi kirjan lukemisen aikana. Mutta sille lukijalle, joka ei tästä pidä, koska ei halua ajatustensa herpaantuvan kehystarinan etenemisestä, voin huojennukseksi todeta, ettei yhdenkään viittauksen ymmärtäminen ole välttämätöntä tai edes tärkeää tarinan lukemiseksi sinä, mitä se ensisijaisesti on - tarinana.

Titaanien aika -trilogian myötä sulkeutuu myös oma varjotyöni tältä osin. Jätän Mikaelin ja hänen monet haamunsa saarelleen ja otan omassa kirjoitusharrastuksessani seuraavaksi työn alle jotain hyvin toisenlaista. Vaihtoehtoja on jo monia - ikivanhoja ja uudempia käsikirjoituksia, jotka huutavat tulemistaan maailmoille, loppuun kirjoittamistaan. Elinaikani tässä maailmassa ei riitä niiden kaikkien kirjoiksi kirjoittamiseen, joten on pakko valita jotain ja katsoa, mihin se johtaa.