Lomalle

Tällä viikolla tuli sitten näemmä syksy, ainakin Helsinkiin. Ilmat olivat yhtäkkiä helteiden jälkeen koleat ja koulut alkoivat. Onkin sitten aika siirtyä pariksi viikoksi Lähi-itään. Kunhan eivät aloita sotaansa ennen kuin olen päässyt paikan päälle.

Viikonloppuna olin Flow-festivaalissa, joka kesti perjantaista sunnuntain ja maanantain väliseen yöhön. Festari sujui vielä hellesäässä ja Suvilahti oli nimensä mukainen. Mikä sivistynyt festivaali! Ei kovin hirveää festariörvellystä eikä väkivaltaisia elementtejä. Kaikki hipsterit kilometrien säteeltä tai ehkä kauempaakin olivat kaivaneet omituisuuksia vaatekaapeistaan ja ilmaantuneet ihmisten ilmoille. Musiikkitarjonta oli erittäin monipuolista. Näille festareille monet eivät tulleet minkään tietyn bändin takia, vaan tungeksivat katsomaan uteliaisuuttaan aivan uusiakin nimiä, bändejä, joista eivät olleet kuulleetkaan. Monipuolisuuskin todisti, että kyse oli aika korkeasti koulutetusta urbaanista porukasta, josta löytyy liberaalia suvaitsevaisuutta joka suuntaan.

Festareille osallistuminen on tietysti aina paljon muutakin kuin varsinaisia festareita. Kaikki lieveilmiöt ovat tärkeitä. Pohjien ottaminen. Aamuisin kokoonnuimme osin samoilla ja osin vaihtuvilla kokoonpanoilla šamppanja-aamiaisille kallioille. On olennaista todeta, että kallista ranskalaista šamppanjaa juotiin pullon suusta.

Flow'n ruokatarjonta oli erinomaista. Tarjolla oli gurmeeruokia, legendaarisia hodareita sekä raakasuklaa-hamppupirtelöä. Ostin Stupidon tiskiltä vähän turhan monta uutta levyä. Juutuin kuuntelemaan mm. tätä kirjoittaessa ties monettako kertaa Marina & The Diamondsia. Mutta tulipa kaikenlaista suomalaistakin hankittua.

Pizzasta, kirjoista, sodasta ym.

Pian alkaa viime aikojen suurin pyykkivuororupeama, mikä tarkoittaa myös sitoutumista koko illaksi turvatalon rakennuskompleksiin. Olen sen kunniaksi avannut toiseksi viimeisen Ksaran vuoden 2004 Cuvée du Troisième Millénairen.

Muistelen jokin aika sitten kirjoittaneeni laadusta. Esimerkiksi ravintoloiden laatu ei suinkaan riipu pelkästään siitä, että niissä tarjoillaan hyvää ruokaa ja että hinta-laatu-suhde on edes jotakuinkin kohdallaan. Ehkä kaikkein tärkeintä paikan laadun kannalta on se, millainen tunnelma paikassa on. Kuinka henkilökunta reflektoi asiakkaisiin ja kommunikoi heidän kanssaan, verbaalisesti tai eleillään. Hyvästä ravintolasta tietää usein vasta muutaman kerran jälkeen, että se on hyvä; että asiat, joita siellä havaitsi esitietoisina tunnetiloina, ovat ominaisia paikalle.

Hämeentien varrella jossain Hakaniemen ja Tannerin kentän puolivälissä sijaitseva pizzeria Mare Chiaro on hyvä ravintola. Ruoka on hyvää, hinnat ovat kohdallaan, ja mikä parasta, paikassa on aina tunnelma, joka antaa sille sielun. Henkilökunta ja asiakkaat puhuvat keskenään, ja harvoin kaikkein banaaleimmista asioista. Sisustus muistuttaa siitä, että omistajalla tai ravintolanpitäjällä on värikäs menneisyys. Ehkä. Ei väliä, onko se totta. Siellä soitetaan aina vanhoja klassikoita, milloin suomalaisia ja milloin amerikkalaisia. Kävisin paikassa useamminkin, jos se olisi useammin auki silloin kun ehdin suorittamaan syömispalvelustani, ja jos se liian usein ei olisi niin täynnä. Paikka on pieni, joten se täyttyy maltillisestakin asiakasmäärästä.

Laatu on sitä, että ei tehdä vain, mikä on välttämättä tehtävä, kuten syöminen, joka epäilemättä on välttämätön päivittäinen suoritus suurimmalle osalle väestöstä, vaan välttämättömien tehtävien lisäksi tehdään muuta, ja lisäksi välttämättömien tehtävien suorittaminenkin voidaan tehdä tietoisemmin ja lisäarvollisesti.

Nykyaikana monet luulevat, että laatu ja tehokkuus kasvavat sillä, että välttämättömyyksiä luodaan enemmän. Että yhä useampi asia on pakko. Sillä tavoin yritetään oman toiminnan lisäksi ohjata muidenkin toimintaa: alaisten, seurustelukumppanien, lasten ja niin edelleen. Kuitenkin suurin osa itselle ja muille luoduista pakoista on kaikkea muuta kuin välttämättömiä, niille olisi lukuisia vaihtoehtoja, ja niiden muuttaminen pakkotoimiksi sekä vähentää oleellisesti suoritusten laatua että vie aikaa ja resursseja miltään lisäarvoa tuottavalta toiminnalta.

On surullista, miten vallitsevaa toisaalta käytettävissä olevien resurssien tuhlaaminen ja toisaalta käytettävissä olevien resurssien käyttämättömyys ovat. Tuhlaamisella tarkoitan ennen kaikkea turhaa toimintaa, joka turhauttaa, ja väärin suunnattua toimintaa. Tai toimintaa, johon olisi pitänyt suunnata muita resursseja kuin siihen suunnatut. Mikään ei turhauta niin kuin turhuus.

Hiljattain luin loppuun kauan sitten aloittamani John le Carrén parin vuoden takaisen kirjan A Most Wanted Man. Le Carré on vihdoinkin astunut toisella jalallaan pois kylmästä sodasta, 2000-luvulle ja terrorisminvastaiseen sotaan, vaikka toinen jalka onkin yhä kylmässä sodassa. Kuten tavallista, amerikkalaiset cowboyt ovat tässäkin kirjassa pahoja. Tällä kertaa hyviä ovat saksalaiset humanistit. Le Carré on antanut pakolliselle alter egolleen tällä kertaa yksityisen sijoituspankkiirin hahmon, tietenkin välttämättömine kompleksisine isäsuhteineen.

Kirjasta käy epäsuorasti ilmi, etteivät le Carrén omakohtaiset tiedot Kaukasiasta ole ollenkaan parantuneet sitten Single & Singlen. Hän asettaa yhä kaukasialaisiin rooleihin venäläisiä kylmän sodan ajan lopun dissidenttejä. Niinpä myös Mitä halutuimman miehen konspiraatioiden välikappaleena tahtomattaan toimiva pseudoislamisti, joka on olevinaan tšetšeeni, on luonteeltaan pikemminkin edesvastuuttoman moskovalaisen underground-runoilijan arkkityyppi. Onneksi le Carré on väistänyt ongelmaa samalla tavalla tietojensa vajavaisuudet tunnistaen kuin Single & Singlessä, eli tekemällä hahmosta isän puolelta venäläisen.

Molemmista kirjoista saa vahvasti sen kuvan, että David Cornwell ei ole tuntenut henkilökohtaisesti ainuttakaan tšetšeeniä eikä edes georgialaista, saati vuoriston megreliä tai vastarintaan osallistunutta tšetšeenisissiä. Jos olisi tuntenut, hän olisi saattanut saavuttaa hyvinkin herkullisia kuvauksia. Mutta ei. Le Carré on lisännyt tarinaan islamilaista maustetta, mutta siinäkin on hieman kirjoista ja toisen käden lähteistä opitun maku enemmän kuin eletyn.

Sen sijaan länsimaisten tiedustelupalvelujen hallinnollisia ja operationaalisia kokouksia ja hallintojen sisäisiä juonitteluja ja poliittisia vääntöjä kuvatessaan le Carré on yhä yhtä tarkka ja nautinnollisen kyyninen kuin aiemmin. Ehkä se johtuu siitä, ettei mikään ole oleellisesti muuttunut.

Ryhdyin eilen lukemaan Alan Furstin kirjaa The Polish Officer, jonka erään kontaktini äiti injektoi ystävällisesti lukulistaani. Suosittelija on himolukija ja genren asiantuntija, joten ei ole yllätys, että jo alkumetreillä kirja on erinomainen. Erityisesti siinä viehättää se, kuinka paljon yksityiskohtia voidaan sanoa suhteellisen nopeasti etenevällä kuvauksella.

Furst on syntynyt New Yorkissa ja asuu Long Islandilla, joten on epätodennäköistä, että kyse olisi hänen kohdallaan omakohtaisesti eletyn kuvaamisesta - hänhän kuvaa toisen maailmansodan tapahtumia kaukana Euroopan rintamalla. Tästä huolimatta hän on kuitenkin mielestäni kuvaillut erittäin hyvin aktiivisella rintamalla ja epätoivoisissakin defaitistisissa tunnelmissa elävien ihmisten toimia ja tuntemuksia saksalaisten valloittaessa Varsovaa vääjäämättä.

Sen lisäksi, että Furst on epäilemättä lukenut paljon, ehkä myös käynyt läpi paikkoja ja visualisoinut, ehkä hän on vain hyvä eläytyjä. Useimmat hyvät kirjailijat ovat. Siksi he pystyvät kirjoittamaan laadukkaasti ajoista ja paikoista, joita eivät omakohtaisesti eletyn kautta tunne. Moni, joka tuntee, ei ole suinkaan hyvä tuntemansa kuvailija.

Minä olen omakohtaisesti elänyt useamman kuin yhden sodan rintamalla, tavannut ihmisiä, jotka sitten katoavat tai kuolevat, ja muuta sellaista. Nähnyt ihmisissä, joista ei olisi uskonut, hienoa sankaruutta, ja toisissa, joiden kohdalla se tulee pettymyksenä, halveksittavaa pelkuruutta. Usein sitä ei siinä tilanteessa tietenkään voi sanoa, eikä ehkä myöhemminkään. Sitä vain katsoo pitkään ja ihmettelee, tekevätkö ihmiset lainkaan tietoisia ratkaisuja vai ajelehtivatko vain hetkellisten tunteidensa varassa. Ja mitä sen jälkeen?

Kirjoitan paljon, mutta kirjoitan pääsääntöisesti aivan muista asioista kuin niistä, joita olen omakohtaisesti kokenut. En oikein tiedä miksi. Joskus kirjoitan myös omakohtaisesti koetusta, mutta kun jälkeenpäin luen niitä, ajattelen, ettei niitä voi julkaista ennen kuin korkeintaan kymmenien vuosien päästä, kun tietyt ihmiset ovat kuolleet ja muutkin menettäneet muistinsa. Tietysti voi tehdä myös jotain siltä väliltä, kuten tässä blogissa: kirjoittaa tosiasioista, mutta vältellä tarkkuutta, jättää nimet mainitsematta, olla tahallisesti epämääräinen. Ne, jotka ymmärtävät, tietävät, ja päinvastoin, ja muut voivat lopettaa lukemisen ja etsiä itselleen parempaa luettavaa.

Työnantajani ajattelevaisesti lähettämä psykologi ihmetteli aikoinaan meille varatun puolen tunnin aikana, että eikö minulla muka ole yhtään posttraumaattista stressireaktiota, vai mikä sen nimi nyt oli. Hän oli kirjoista lukenut, että sellainen pitäisi tapauksessani varmaankin jotenkin näkyä. Kuinka se näkyisi, jos ei ole yhteistä kieltä? Hiljaisuutena? Ihmiset näkevät ja kuulevat ja tekevät kaikenlaisia asioita sodassa. Niistä on helpompi puhua hiljaisesti ja ilman sanoja niiden kanssa, jotka olivat siellä ja tietävät kertomattakin. Ei tuntemattomien kanssa, jotka kuvittelevat, mitä jonkun toisen päässä pitäisi liikkua.

Psykologi, joka oli nuori ja pätevän oloinen nainen, ihmetteli myös, että näenkö kenties unia, mihin vastasin, että en. En oikeastaan. Tarkemmin ajatellen, aivan varmasti näen, mutta en muista myöhemmin. Tai sitten näen unia, jotka liittyvät sotaan, mutta eivät ole siitä sodasta. Jos vaikka sinä eräänä yönä pelkäsin, jolloin joitain ystäviäni oli väärällä puolen rintamalinjaa ja tiesin vihollisen kiertelevän nimilistojen kanssa talosta taloon, niin viisi vuotta myöhemmin näen unen, jossa joku ystäväni, ei ehkä lainkaan sama, on kidutettavana anonyymissä kellarissa. Voidaanko silloin vetää yhtäläisyysmerkit koetun ja alitajuisten pelkojen välille? Eivätkö muka kaikki ihmiset näe joskus painajaisunia pahimmista peloistaan?

En ole koskaan nähnyt unta - tai en ainakaan muista nähneeni - miltä tuntuu jos itseen osuu ohjus. Tunteeko siinä ylipäätään mitään? Mutta olen kyllä nähnyt unia, joissa joku muu on huutanut apua paikassa, johon en voi päästä. Luulen, että monet ihmiset näkevät sellaisia unia paljon arkisempienkin kokemusten perusteella kuin sota. En ole huomannut, että säpsähtäisin kauhusta laukauksia tai muita pamauksia kuullessani. Pikemminkin luulen, että säpsähtäisin niistä enemmän jos en olisi koskaan käynyt aktiivisella konfliktirintamalla.

Sota voi olla hyvä asia mielenterveydelle, varsinkin jos se on niin kutsuttu tavanomainen sota, jossa on omat täällä ja vihollinen tuolla ja ne tappavat toisiaan syistä, jotka ovat enemmän tai vähemmän tiedossa. Sisällissodat ovatkin sitten paljon kauheampia. Mutta kaikkein kauheinta, mitä tiedän, on vallanpitäjien sota hallitsemiaan ihmisiä vastaan - tai ainakin niiden ihmisten parhaita elementtejä. Miksi tuo auto on parkittu pihallemme toista päivää? Miksi tuo verho heilahti? Voiko tässä kahvilassa puhua?

Sodassa ammutaan ihmisiä, mikä on ikävää ja traagista. Joskus raunioista kannetaan ulos kuolleita lapsia - ja nykyisin on muotia, että niitä sen jälkeen näytellään televisioyhtiöille, jotka on tilattu paikalle oikeaan aikaan - ja kaikki sekin on traagista. Jostain syystä minä kuitenkin näen painajaisia paikoista, joissa sota on ollut, muttei ole sillä hetkellä, tai paikoista, joissa sota on tuleva ja me jotenkin jo näemme sen varjon takavasemmalla.

Kun elimistöön tunkeutuu haitallinen vieras elementti, esimerkiksi bakteeri, valkosolut käyvät sen kimppuun ja tuhoavat. Siitä seuraa vähän komplikaatioita, kuten turvotusta haavan ympärillä, mutta se on kuitenkin parhaaksemme. Valkosolujen tarkoituksena on pitää kokonaisuus elossa ja toimintakykyisenä. Mutta entä kun kyse onkin syövästä? Verisyövässä valkosolut käyvät hyödyllisten muiden solujen kimppuun ja tuhoavat omaa elimistöä. Tauti johtaa kuolemaan, ellei valkosoluja eliminoida keinoilla, jotka puolestaan nekin ovat niin rankkoja, että voivat johtaa potilaan kuolemaan. Valkosolut eivät tunnista syöpäsoluja, koska niillä on sama alkuperä.

Majakka

Kaikki alkoi oikeastaan Sopronista ja Berliinin muurista ja Neuvostoliiton hajoamisesta, joilla oli käänteentekevä vaikutus yhteiskunnallisen kiinnostukseni herättämisessä koulupoikana. Vapaus kiinnosti kovasti. Oli hienoa, kun kokonaiset kansat, kokonainen manner vapautui verenpunan tahrimasta tummanharmaasta painajaisestaan.

Vapaus on myös merellä. Ensimmäisenä vuotena yliopistossa löysin rannikolta veneen ja veneellä pari erityisen vapaata saarta. Siellä kokoontui muita vapauden ystäviä. Pimeyden langetessa majakkaan sytytettiin valo, jotta pimeällä merellä navigoivat löytäisivät vapaille saarille. Ja monet löysivät. Paljon puhuttiin pyöreän pöydän äärellä. Moni huomasi saarella, ettei ollutkaan ajatuksineen yksin. Saivat innostusta ja rohkaisua tulevaan merimatkaansa kauas tuntemattomaan.

Muistikuvani ovat hatarat siitä, mitä tapahtui yli kymmenen vuotta sitten. Usva jotenkin vain sakeni saaren ympärillä. Majakan torniin kyllä kiivettiin joka ilta ja valo sytytettiin, mutta monet parhaista ja innostavimmista lähtivät retkilleen suureen maailmaan, niin kuin pitikin; valmistuivat, hankkivat vakavasti otettavia työpaikkoja, menivät naimisiin, tekivätpä kuka mitäkin. Kymmenen vuotta sitten minäkin lähdin saarelta, kävin siellä vain pari kertaa jälkeenpäin. Samat vanhat parrat istuivat kittaamassa rommia pyöreän pöydän ääressä ja nurkkiin oli pesiytynyt hattivatteja ja hörhöjä.

Kaikki kunnia vanhoille parroille, majakassa kuitenkin paloi valo, joskus himmeä, mutta valo kuitenkin. Mutta en tunnistanut saarta enää samaksi, jonka muistin.

Vähän aikaa sitten soudin pitkästä aikaa takaisin saarelle katsomaan, mitä siellä oli vuosikymmenen aikana tapahtunut. Ja katso ihmettä: Majakassa paloi valo kirkkaana. Pyöreän pöydän ääressä kuului oikea äänten sorina. Kun avasin oven ja astuin sisään, näin paljon uusia kasvoja, joiden olemassa olosta en ollut lainkaan tiennyt. Innostuneita kasvoja, jotka olivat varmoja itsestään ja esittivät häpeilemättä ajatuksiaan. Lukuisia nuoria tähtiä oli omatoimisesti saapunut saareen ja ylläpiti nyt majakkaa kirkkaana. Pari vanhaa partaakin vielä istui vartiossa alakerran mustuneen pöydän ääressä tuoppeineen ja toteineen.

Kuuntelin ja ihmettelin suuresti imponeerattuna. Oli sanoja, jotka olivat vaihtuneet vaikka tiesin pian niillä viitattavan samoihin asioihin, joista ennen oli puhuttu hieman eri termeillä, ja oli uusia nimiä, kirjoja ja teorioita, joita heiteltiin ristiin rastiin, mutta ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö majakassa palava hehku olisi ollut sama ellei kirkkaampikin kuin ennen. Ja minä kun olin puoliksi melankolisena odottanut löytäväni puolihylätyn majakan hämähäkinseitteineen ja sitä hoitamasta korkeintaan viimeisen mökkihöperön ja hänen koiransa.

Silloin mieleeni muistui elävänä tarina, joka joskus yli kymmenen vuotta sitten kerrottiin majakan alakerran pyöreän pöydän ääressä.

Tarinassa oli kaapuun pukeutunut muukalainen, joka saapui mustan linnakkeen portille, pitäen koko ajan miekkaansa näkymättömissä kaavun sisällä. Hän ohitti ensimmäiset vartijat, näki julmuuksia ja vääryyksiä muurin sisäpuolella, orjuutetussa kaupungissa. Hän kulki kohti keskellä olevaa tornia, jossa tiesi tyrannin asuvan. Piti miekkaa koko ajan näkymättömissä, vaikka mieli paloi vetää se esiin.

Vähän ennen tornia hän katsahti taakseen, ja näki, kuinka portista tuli perässä toisia kaapuun pukeutuneita, jotka pitivät jotain piilossa kaapujensa alla, ja jotka kulkivat myös kohti tornia. Ja silloin muukalainen tiesi matkan olleen sen arvoinen.

Ilman majakanvaltaajia, kuka jaksaisi jatkaa kulkuaan mustia torneja kohti?

Sienten kulttuurielämä

Ystävättäreni oli hankkinut minulle jo keväällä syntymäpäivälahjaksi liput libanonilaissyntyisen mutta Britanniassa pääosan urastaan tehneen Mikan konserttiin. Konsertti olikin ehtaa itseään: pastellivärejä, auringonkukkia, hassuja naamareita ja äänen vaihtamista äkillisesti matalasta falsettiin ja päinvastoin. Tuhmia kaksimielisiä laulunsanoja teineille. Artisti tuntui napsineen hassuja sieniä tai jotain. Mutta viihdyttävyydessä ei valittamista.

Palatessani yöllä kotiin sporassa oli edessäni ryhmä nuoria, jotka puhuivat kolmansista henkilöistä ja edessäni penkillä nuokkui vanha partainen setä. Yhtäkkiä nuorten mainitessa jonkun nimen partainen setä havahtui ja huudahti: "Mähän tunnen sen, se on mun kaveri! Tosi hyvä jätkä!" Nuoret tuijottivat hämmästyneinä toisiaan ja puliukkoa. He saivat aivan uuden perspektiivin kaveriinsa, josta juuri olivat puhuneet... Sitten puliukko lauloi "Jeesus voitti kuoleman", mumisi jotain lisää, ja nukahti taas.

Kun jokin aika sitten kävin Lauttasaaressa katsomassa Lynchin elokuvia ja menin yhden jälkeen kääntöpaikalta viimeiseen keskustaan palaavaan bussiin, bussikuski kävi tarkastamassa koko bussin. Minähän olin ainoa matkustaja. Sitten hän palasi ja sanoi ohitseni kävellessään: "Piti vai tarkistaa, ettei ole ruumiita."

Kysyin häneltä: "Ai, tapahtuuko sitä useinkin?" Hän vastasi: "Ei kovin usein, mutta vasta pari päivää sitten viimeisestä Lauttasaaren bussista löytyi ruumis. Oli saanut sydänkohtauksen. Bussissa oli ollut vaikka kuinka paljon ihmisiä ja kukaan ei muka ollut nähnyt eikä huomannut mitään. No, nyt siellä ei ollut ruumiita." "Hyvä niin", sanoin. Sitten ajettiin.

Muutenkin viikko on ollut varsin vauhdikas, ja sen univelkoja olenkin tänään lauantaina nukkunut pois. Keskiviikkona serkkuni avioitui venäläisen tyttöystävänsä kanssa, mitä juhlittiin Elitessä ja loput iltaa ja yötä runsaiden pussikaljojen ja tetrapakviinien kera Töölönlahden kallioilla, josta on kauniit näkymät yli lahden.

Torstaina osallistuin oikeamielisen salaseuran maailmanparannukseen, joka alkoi ruisoluen parissa ja jatkui yöllä pienessä reggaepaikassa. Tapasin samana iltana peräti kolme suurelle yleisölle tuntemattomaksi jäänyttä kirjailijaa. Ja sain neuvoja, että kannattaa ostaa pankkiin sijoitushopeaa, koska hopea pitää inflaation loitolla rahoista. Samaan tapaan kuin se tepsii ihmissusiin.

Ilmoja pidellyt

Suomeen on rantautunut kuumin helleaalto sitten vuoden 1914 legendaarisen kesän, jolloin Itä-Värtsilässä ja Turussa mitattiin Suomen lämpöennätyksiä. Se taukosi kylmän ja sateisen suomalaisen normikesäsään tieltä ainoastaan viime viikonloppuna, kun minulla olisi pitkästä aikaa ollut vapaa viikonloppu. Kuinkas muuten. Luulisi, että yhdistelmä kylmä talvi ja kuuma kesä ovat ainakin olleet hyödyksi Suomen hyönteiskannoille ja hyönteissyöjälinnuille. Ainakin Kallion kanikanta on elpynyt taattua pikavauhtia talven tappioiden jälkeen. Myös valkoposkihanhilla näyttää menevän hyvin.

Kansa ei tietenkään ole tyytyväinen. Ensin oli koleaa ja sitten liian kuuma. Koko Suomesta loppuivat pöytätuulettimet kesken. Kiinasta lennätetyistä uusista eristä tapeltiin tukkuliikkeissä, kun kansa hamstrasi tuulettimia töihin ja kotiin. Minunkin oli pakko hankkia kaksi kappaletta, sekä saunaa muistuttavaan toimistoon, jossa ilmastoinnista on huolehdittava omin kustannuksin, että koirankoppia muistuttavaan asuntooni.

Asuntoni on nyt paljon viihtyisämpi kun palkkasin ammattilaisen siivoamaan sen; enpä olisi itse ehtinyt kun käyn siellä vain iltaisin. Nyt sai rahan tarpeessa oleva pientä lisätuloa ja pitäisi vain muistaa dokumentoida asia seuraavaan veroilmoitukseen.

Kauhukseni runsas viikko sitten kantapaikka Istanbul oli sulkenut ovensa ja tilalla oli nyt jonkun skotin pyörittämä pubi, josta ei ainakaan vielä ruokaa saanut. Harmi, Istanbul tapasi tarjota erittäin kohtuuhintaisen lounaan, ja heidän lounasaikansa ulottui kuuteen asti toisin kuin useimmissa lounasravintoloissa, joihin ei ikinä ehtisi, ei ainakaan työpäivinä.

Matkustamisesta

Olen aina ollut matkalla jonnekin. Joskus määränpää on häämöttänyt taivaanrannassa sumuisena saarena tai keitaan muotoisena kangastuksena, joskus taas olen vain ollut matkalla tietämättä, mitä edessä on. Jos olenkin löytänyt saaria ja keitaita, olen pysähtynyt niissä ja sitten jatkanut.

Matkustaja lähtee usein liikkeelle ensimmäisenä, ennen kaikkia muita, mutta tulee silti perille viimeisenä. Miksi näin? Koska matkustaja joutuu rämpimään raivaamattomassa viidakossa, käyttelemään leukua ja taistelemaan myrkkykäärmeitä vastaan joka mutkassa, kun taas perässähiihtäjät voivat rauhassa kulkea valmiiksi raivattua polkua pitkin, jossa myrkkykäärmeet on tapettu tai paljastettu.

Aisopoksen sadussa, joka kertoi jäniksen ja kilpikonnan kilpajuoksusta, jänis uskoi ylivoimaisuutensa ja heittäytyi välillä radan varteen makaamaan, nukahti, ja jäniksen nukkuessa kilpikonna raahusti ohi, päästen maaliin ensimmäisenä. Matkustaja tuskin tekee niin. Sen sijaan hän on jänis, joka loikkaa kokonaan radalta pois ja pomppii omia teitään. Kilpikonna raahustaa radalla, mutta jänis tuskin enää palaa samalle radalle koskaan. Hän on unohtanut juoksukilpailun ja sen radan päässä ollut maali on unohtunut.

Mihin olemme matkalla? Mitä perillä on? Eikö tie ole todempi ja tärkeämpi kuin päämäärä, joka sitä paitsi saattaa olla pelkkä kangastus? Matka on jokaisena hetkenä totta. Myöhemmin se määrittää sitä, keitä olemme, paljon enemmän kuin kertomukset jossain edessä (ehkä) häämöttävästä päämäärästä. Sitä paitsi matka ei ole päämäärän suhteen poissulkeva asia. On kirjoitettu – tai laitettu profeetta Muhammedin suuhun – sellainenkin mieleeni takertunut viisaus, että vaikka Jumala on yksi, Hänen luokseen johtaa lukematon määrä teitä. Niin varmaankin on; kuinka muutenkaan voisi olla? Jos jumalia olisi useita, asia olisikin paljon monimutkaisempi. Ehkä siksi monijumalaisetkin, kuten hindut, ovat tarvinneet itselleen vaikeasti selitettävän nirvanan käsitteen.

Kiirehtimistä on kahdenlaista: Ensimmäinen muoto on sitä, jossa päämäärän pelätään haihtuvan tai tulevan jonkun muun anastamaksi, ellemme ehdi sinne tarpeeksi nopeasti, mieluiten ensimmäisinä. Toinen muoto on sitä, että selkämme takana on jotain, mikä ahdistaa, ja mistä haluamme päästä eroon. Ehkä pelko tai vajavaisuus, ehkä tausta, ehkä niskaan hönkivä sosiaalinen paine. Yksi pakenee köyhyyttä, toinen kotikylänsä ahtautta, kolmas yksin jäämisen pelkoa. Joka pakenee yksinäisyyttä, olettaa seuran olevan jossain tuolla edessäpäin, vaikka todellisuus on usein sitä, että iän myötä ystäväpiiri kapenee ja redusoituu lopulta puolisoon ja lastenlasten vuosittaiseen vierailuun.

Joka tapauksessa meitä on siis ilmeisesti kahdenlaisia kiirehtijöitä: pyrkyreitä ja pakolaisia. Entä ne outolinnut, joilla ei ole kiire? Sosiaalitieteet laittavat kaiken nelikenttiin, joten tässäkin pitänee pyrkiä symmetriseen nelikenttäisyyteen. Siinä tapauksessa pyrkyreitä ja pakolaisia vastaavat kiireettömällä puolella matkailijat ja linnoittautujat. Matkailijoille elämä on tie, kun taas linnoittautujat yrittävät luoda itselleen lopullisen turvapaikan, muuttumattoman tilan, joka myös suojelisi heitä kaikelta, mitä ikinä keksivätkään pelätä. Matkailijan ei kannata kerätä enempää kuin pystyy kantamaan (sekä myötä- että vastamäessä), kun taas linnoittautujan on syytä hamstrata bunkkeriinsa kaikki, minkä vain saa siellä pysymään. Jos ei pysy niin sitten itketään ja pysyy.

Onneksi ihmiset ovat niin monimutkaisia, ettei heitä voi noin vain jakaa sosiologien suosimiin nelikenttiin. Jokuhan voi vaikka kasvaa lapsuutensa linnoituksessa, lähteä sitten sieltä pakolaiseksi, nähdä sitten horisontissa siintävän saaren, pyrkiä pyrkyrinä sinne, mutta kun saari osoittautuukin vain kauniiksi kangastukseksi, päätyä ihmisyyden korkeimmalle asteelle, matkailijaksi. Toisaalta, jokuhan voi kehittyä nelikentän ruutujen välillä toiseenkin suuntaan.

Lontoosta

Vietin neljä päivää Lontoossa ja olen tyytyväinen, että niin tein. Palasin sunnuntain ja maanantain välissä aamuyöllä ja olin maanantaiaamuna aikamoinen zombi, mutta tiistain ja keskiviikon välisenä yönä nukuin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kymmenen tunnin yöunet.

Englannissa oli helle kuten Suomessakin. Lontoon metrot olivat hiostavia täyteen pakattuja ihmislihatölkkejä, mutta sitä suuremmalla innolla tervehti aurinkoa jokaisella uudella asemalla, liukuportaiden yläpäässä. Huomasin taas, että Lontoo, jossa olen käynyt monia kertoja, mutten koskaan asunut, on minulle mieluisa ja läheinen kaupunki. Ehkä samasta syystä kuin Beirut. Lontookin on nimittäin mikrokosmos, jossa vallitsee käsittämätön diversiteetti. Se on maailmankaupunki tasolla, jolla vain muutama kaupunki maailmassa kilpailee. Luulen, että vain New York on loppujen lopuksi samalla kansainvälisyyden tasolla. Moni muu potentiaalinen maailmankaupunki on pikemminkin alueellinen keskus, kuten Pariisi, Berliini, Kairo, Istanbul, Moskova tai Shanghai. Ne ovat monimiljoonaisia metropoleja, joissa on paljon muualta tulleita ihmisiä, mutta niistä avautuva näköala on sittenkin olennaisesti kansallinen.

Beirut sen sijaan muistuttaa paljon pienemmästä koostaan huolimatta enemmän Lontoota ja New Yorkia. Sieltä avautuva näköala on väestön menemisen ja tulemisen ja kauas ulkomaille ja toisille mantereille ulottuvien kontaktien myötä erittäin kosmopoliittinen. Beirut ja Lontoo ovat paikkoja, joissa on mahdollista, että samassa kaupungissa vaikuttavat Jumalan puolue ja Libanonin joukot; Nasrallah, Hariri, Jumblat ja Geagea - tai kuten Lontoossa, kiihkeät hindu- ja muslimiradikaalit samassa korttelissa, tai Abu Hamza saarnaamassa samassa yhteisössä, jossa toimii myös islamistien vastustamiselle omistautuneita arabiaivoriihiä.

Kairo, Riad ja Damaskos ovat tärkeitä poliittisia pääkaupunkeja Lähi-idän kehityksen kannalta, mutta tiedotusvälineiden ja yhteiskunnallisen keskustelun kannalta ne eivät suinkaan ole pääkallonpaikkoja. Arabimedian kannalta kolme keskeisintä kaupunkia ovat sen sijaan Lontoo, Beirut ja Doha. Niistä viimeksi mainittu tosin vain yhden satelliittitelevisioaseman ansiosta.

Lontoossa ja Beirutissa kaupunginosan vaihtaminen merkitsee myös ilmapiirin ja identiteetin vaihtumista ympärillä, muttei niin, etteikö liike kaupunginosien välillä olisi jatkuvaa. Ne ovat vaihtoehtoja, eivät vaihtoehdottomuutta. Tämä on olennaisin ero aidon monikulttuurisuuden ja eristäytyvän tai peräti slummiutuvan segregaation välillä. Kosmopoliittisissa metropoleissa syntyy nykyisin uusi identiteetti kuten Uudessa Maailmassa aikoinaan. On mahdollista olla lontoolainen tai beirutilainen, vaikkei olisikaan britti tai libanonilainen. Suurkaupungeissa, jotka eivät vielä ole kosmopoliittisia, on sen sijaan paljon suurempi segregaation vaara.

Tein Lontoossa kaikenlaisia varsin banaaleja asioita. Söin hyvän turkkilaisen lounaan kaukasialaisista esi-isistä polveutuvan jordanialaisen tutkijan kanssa. Tapasin vanhoja ja uudempia ystäviä: libanonilaisen kristityn, syyrialaisen kurdin, irakilaissyntyisen Amerikan assyrialaisen ja niin edelleen. Toki sentään otin olutta pubissa ja punaviiniä camdenilaisen opiskelija-asuntolan puutarhassa myös yhden suomalaisen ja yhden aidon britin kanssa. Yritin suhtautua kirjakauppoihin pidättyväisesti ottaen huomioon painorajoitukset ja nykyisen asuntoni pienuuden, mutta viimeistään Skoobin löytäminen Brunswickin takaa Russell Squaren metroasemaa vastapäätä oli vastustamaton kiusaus ja pari kassillista sieltä tulikin mukaan.

Turistikohteetkaan eivät jääneet tällä kertaa täysin sivuun, koska eräs kontakteistani veti minut mukaan Windsorin linnaan, legendaariseen Stonehengeen ja Yrjöjen aikaiseen Bathin kaupunkiin. Oikein hienoja paikkoja, joskin olisivat olleet vielä hienompia, jos joka paikkaan ei olisi pitänyt jonottaa niin suurten kesäisten turistilaumojen osana. Kävin myös LSE:llä, kuulin vanhojen piirien uutisia sisilialaisen punaviinin äärellä Leicester Squarellä, ranskalaisen äärellä Covent Gardenissa ja jäätelön kera Hyde Parkissa. Tein pyhiinvaelluksen Notting Hill Gatelle ja söin kalaa vapausperunoiden kera eräässä Queenswayn pubissa.

Neljän päivän osalta ilman mitään vakavasti otettavaa agendaa suoritin kaksi lomapäivääni ja viikonloppuni ihan kohtuullisesti ja absorboin siinä sivussa runsaan määrän kulttuuri- ja kirjallisuusvihjeitä, havaintoja maailmanmenon trendeistä ja joitain merkittäviäkin juoruja.

Olen huomannut, että ikäiseni ja minua nuoremmat naiset - niin suomalaiset kuin libanonilaiset kuin virolaisetkin - tarkkailevat herkeämättä toistensa lapsitilannetta ja puhuvat siitä minulle (ja epäilemättä monille muillekin). On hyvin tiedossa, että nuoret äidit tietenkin puhuvat paljon lapsistaan, mutta vieläkin enemmän lapset ja heidän puuttumisestaan johtuva alitajuinen sosiaalinen ahdistus tuntuvat puhututtavan niitä monia nuorehkoja koulutettuja naisia, jotka ovat käyttäneet elämänsä toistaiseksi muuhun kuin perheen perustamiseen. Naiset aiheuttavat toisilleen paljon paineita ja ahdistusta. Samanikäinen nainen on naiselle susi; vanhempi nainen on nuoremmalle lammaskoira, jonka vaisto pakottaa painostamaan nuorempaa nopeasti naimisiin ja lastentekoon.

Sitä tekisi mieli sanoa monille, että naisen elämä ja arvo eivät riipu siviilisäädystä, miehen tuloista eivätkä siitä, onko hänellä lapsia vai ei. Ja että oman itsensä ja elämänsä arvostaminen itsessään ei mitenkään vähennä mahdollisuuksia päästä myöhemmin halutessaan hyviin naimisiin ja saada lapsia, päinvastoin. Mutta ei sellaista voi sanoa, varsinkaan mies naiselle.