Punainen varjo

Neuvostoliitto on jättänyt varjonsa Ukrainaan. Niissä arabimaissa, joissa olen asunut, käytännön asiat toimivat huomattavasti paremmin kuin täällä, jossa seurataan venäläistä logiikkaa. Afganistanissa ja Etiopiassakin käytännön asiat sujuivat helpommin kuin täällä, koska kehitysmaissa voi aina laittaa jonkun palkollisen juoksemaan asioilla kohtuullisesta maksusta. Täällä pitää näyttäytyä itse, käydä virastosta toiseen, hankkia leimoja sieltä ja passikuvia tuolta, kaikki kärkkyvät lahjuksia ja ilman niitä asiat hautautuvat loputtomiin paperipinoihin.

Sitä luulisi, että esimerkiksi sähkölasku olisi yksinkertainen asia. Mutta ei. Kun olin lopulta saanut asiasta jotain osviittaa paperilla, jouduin käymään neljässä pankissa ennen kuin viides lopulta hyväksyi maksun suorittamisen. Sitä taas ei voinut tehdä ilman vuokraisäntäni täysiä henkilötietoja. Minun oli lopulta saatava vuokraisäntäni kiinni puhelimitse kysyäkseni häneltä, tarkoittaako patronyyminsä alkukirjain Myhailon vai Mykolan poikaa.

Taksin tilaaminen on toinen hankala asia. Ukrainassa sovelletaan venäläistä tapaa, että jos puhelimitse ei saa selvää toisen puheesta - esimerkiksi koska tämä puhuu venäjää liian hitaasti tai huonosti, saati yrittää selvittää asiaansa englanniksi - lyödään luuri korvaan. Arabiystävälleni tehtiin sama kymmenisen kertaa Ukrainan konsulaatissa Istanbulissa ennen kuin lopulta langan päähän saatiin joku, joka suostui puhumaan turkkia hänen ystävättärensä kanssa. Englantia ei kukaan suostunut puhumaan.

Kun lopulta pääsee taksiin, hinta pitää neuvotella ennen matkan alkua, koska jos kellään ylipäätään on mittaria, ne ovat huijausta. Hinta voi olla naamasta riippuen mitä vain neljänkympin ja satasen välillä samasta matkasta. Matkan lopussa useimmilta kuskeilta ei löydy sen enempää vaihtorahaa kuin kuittejakaan, ja ne, joilla on kuitteja, lykkäävät yleensä ne asiakkaan käteen ja kehottavat itse väärentämään sisällön.

Minulla pitäisi olla kohtuullisen hyvä sopimus luotettavan yhtiön kanssa, kattaen netti- ja puhelinyhteydet ja satelliittikanavat, mutta firma ei suostu lähettämään laskuja, vaan pitää arvailla, milloin on maksujen aika ja käydä syöttämässä summanmutikassa käteistä rahaa kadun varressa olevaan mitä epämääräisimmän näköiseen maksukoneeseen ja sitten toivoa, että ne menevät oikeille tunnuksille ja linjat taas aukeavat. Linjojen katkeileminen ei kuitenkaan estä spämmiä tulemasta läpi puhelimeen tusinan viestin ja robottipuhelun muodossa. Ärsyttävintä on, kun venäjänkielisiä nauhoituksia lukevat robotit soittavat esimerkiksi viideltä aamuyöstä, ja aina eri numerosta, niin ettei numeroiden blokkaaminenkaan auta.

Olen kantabaarissani tätä kirjoittamassa, koska eteisessäni oleva sähkökaappi alkoi lyödä salamia ja asunnossa ei ole enää sähköä. Sähkömies saattaa ehkä päästä paikalle maanantaina, inshallah.

Naapuripöydässäni kolme nuortamiestä väittelee kovaäänisesti Syyriasta. Venäläismielinen syyrialainen baathisti ja venezuelalainen yrittävät parhaansa mukaan aivopestä seurueen kolmatta jäsentä, joka on kohtelias ja hiljainen turkkilainen. Kaikki kolme työskentelevät samassa firmassa ja venezuelalainen odottaa sukulaisilleen Yhdysvaltain papereita lähiviikkoina - osalle työluvilla, toisille pakolaisstatuksella. Tämä kaikki ei estä venezuelalaista ja syyrialaista syyttämästä Yhdysvaltoja kemiallisten aseiden käytöstä, al-Qa'idan kouluttamisesta ja toimimisesta ylipäätään "bandiittina", joka ohjailee koko maailmaa vain saadakseen haltuunsa Syyrian öljyn.

Syyrialaisen ja venezuelalaisen mukaan Syyriassa ei ole koskaan ollutkaan mitään sisällissotaa, vaan kyse on vain Yhdysvaltain kouluttaman al-Qa'idan yksittäisistä iskuista, joita vastaan Assad, Iran ja Venäjä urheasti taistelevat pysäyttääkseen amerikkalaisen banditismin, johon liittyvät myös tšetšeenit ja georgialaiset. Molemmat ylistävät Putinia, joka yksin paljain käsin nöyryytti amerikkalaisia imperialisteja ja sotilaallisella uhallaan pakotti Amerikan perääntymään itäiseltä Välimereltä. Nyt koittavat heidän mukaansa paremmat ajat, Amerikka on lyöty, ja seuraavaksi Venäjä ja Iran tuhoavat muut amerikkalaisuuden pesäkkeet alueella, kuten Georgian.

Turkkilainen ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä kuulemaansa propagandatykitykseen, mutta halusi olla kohtelias. Yritettyään muutaman kerran vaihtaa puheenaihetta urheiluun ja ruokaan, hän lopulta älähti siinä kohdassa, jossa syyrialainen ryhtyi kertomaan, kuinka kaiken pahan taustalla on itse asiassa Israelin kanssa liittoutunut Turkin johtaja Erdoğan, joka onkin kansainvälisen Muslimiveljeskunnan salainen johtaja. Toisin sanoen, Israel, Amerikka ja Muslimiveljeskunta ovat yhtä al-Qa'idan kanssa ja näitä vastaan taistelevat urheat sekularismin sankarit Assad, Putin ja Khamenei. Turkkilainen ei suinkaan ole Erdoğanin ystävä, hän totesi, mutta ilmaisi kuitenkin epäuskonsa työtoveriensa analyysiä kohtaan.

Ja venezuelalainen tuntuu olevan kovin tyytymätön ja järkyttynyt siihen, että Amerikassa ei voi lahjoa noin vain virkamiehiä antamaan hänen sukulaisilleen turvapaikkoja. Mietin tässä, että jos kaveri kerran jakaa kaikki chávezilaisen paranoian pahimmat salaliittoteoriat, miksi hänen sukulaisensa ovat Amerikassa pakolaisina. Hän viittailee välillä Kolumbiaan, joten ehkä hänen sukulaisensa ovatkin FARC:in terroristeja. Hehän ovat saaneet Venäjän mafialta (luultavasti myös Ukrainan kautta) ohjuksia ja mm. sukellusveneen huumeiden salakuljettamiseksi Meksikoon ja Yhdysvaltoihin. Yllättävää kyllä, venezuelalainen näyttää olevan innostunut myös Sealandin libertaristisesta öljynporauslauttayhteisöstä. Maailman kaikki hörhöt tuntuvat nykyään tulevan yksiin rajatilateorioineen.

Keskusteluni kuoleman kanssa

Viime aikoina kuolema on ollut lähellä minua useammallakin tavalla. Ensinnäkin, olen seurannut jatkuvasti Syyrian tapahtumia ja tilanteesta käytävää paikoin absurdia ja paikoin muuten vain vastenmielistä keskustelua selkärankansa kadottaneissa länsimaissa. On vaikea käsittää niiden ihmisten valheellisuutta, jotka toivovat mieluummin sodan ja kansanmurhan jatkumista sekä toisten sadantuhannen syyrialaisen murhaamista kuin sitä, että länsimaat käyttäisivät voimaa Venäjän ja Iranin aseellisesti tukeman Assadin roistohallinnon pysäyttämiseksi.

Olen usein huomannut kärsiväni jonkinasteisesti niinkutsutusta eloonjääneen syndroomasta. Tällä nimityksellä kutsutaan niitä syyllisyyden, tyhjyyden ja masennuksen tunteita, joita traumaattisista tapahtumista tai läheisten kuolemasta selvinnyt kokee myöhemmin. Huomaan esimerkiksi, että ollessani Libanonissa kahden sodan aikana en tuntenut lainkaan samanlaisia voimattomuuden tuntemuksia, koska silloin olin itse siellä, keskellä tapahtumia, tunsin voivani tehdä jotain (vaikka harvoin todella voin) ja vähintäänkin tunsin jakavani niitä kokemuksia, joita libanonilaiset ystäväni kokivat.

Silloin kun asuin Syyriassa, tunsin kyllä jatkuvaa ahdistusta syyrialaisten ystävieni turvallisuudesta, etenkin jos joku heistä katosi tai tuntui joutuvan salaisen poliisin tähtäimeen. Mutta koska olin itse Syyriassa, oli helpompaa tavata ihmisiä ja jakaa välittömästi suurin osa heidän huolistaan. Nyt huomaan kärsiväni samanlaisista mielentiloista kuin kaikki ne syyrialaiset ja libanonilaiset ystäväni, jotka ovat paenneet Syyriasta ja asettuneet läppäriensä ääreen kuka mihinkin: Suomeen, Ukrainaan, Turkkiin, Libanoniin, Qatariin, Ranskaan, Amerikkaan...

Kaikissa syyrialaisissa ystävissäni ja monissa libanonilaisissa havaitsen eloonjääneen syndrooman oireita: he tuntevat syyllisyyttä ja ahdistusta siitä, että eivät ole rintamalla eivätkä itse hengenvaarassa, kun taas monet heidän tuntemansa ihmiset ja maanmiehensä ovat. Kauheiden tapahtumien katseleminen voimattomasti jostain etäältä - vailla mahdollisuuksia tehdä juuri muuta kuin puhua ja kirjoittaa siitä, ehkä järjestää joskus jokin tapahtuma tai auttaa humanitääristä järjestöä - on henkisesti jotenkin vaikeampaa kuin olla itse keskellä tapahtumia. Uhka omaa turvallisuutta kohtaan jotenkin helpottaa oloa sen suhteen, mikä uhka muihin ihmisiin kohdistuu.

Syyrian sodan jatkuttua yli kaksi vuotta ja yli sadantuhannen syyrialaisen tultua roistohallinnon murhaamiksi kaikki tuntemani syyrialaiset tai Syyriassa olleet ulkomaalaiset ovat menettäneet myös konkreettisesti läheisiään. Jotkut ihmiset, jotka vielä muutama vuosi sitten istuivat samoissa kahvilapöydissä, debatoivat kanssamme politiikasta tai arkiasioista, söivät, joivat ja polttivat vesipiippua kanssamme, hymyilivät, opiskelivat, tekivät videoprojekteja, seurustelivat, innostuivat Tunisian ja Egyptin tapahtumista - niin, jotkut näistä ihmisistä eivät enää ole kanssamme. Vaikka tiedämme, mikä diktatuuri auttajineen on heidän murhaamisestaan vastuussa, meillä ei ole ketään, johon kohdistaa kielteiset tunteemme asian johdosta. Emmehän ole taistelukentällä, ja ympärillämme Euroopassa, Amerikassa tai Persianlahdella on lähinnä ihmisiä, jotka joko eivät tiedä mistä puhuvat, tai jotka häpeämättömästi sivuuttavat syyrialaisten hädän ja välittävät ainoastaan Amerikan vastustamisesta.

Kuluneen viikon aikana olen joutunut lähelle kuolemaa myös omassa henkilökohtaisessa elämässäni. Eilen, 13. päivä ja perjantai, olin viimein leikkauksessa, jossa kaikki mahdollisesti meni ihan hyvin - se nähdään - mutta sain kuulla lääkäriltä, että minun olisi pitänyt tulla sinne paljon aiemmin, ja jos leikkaus olisi vielä viipynyt päivän tai pari, olisin voinut kuolla. Tuo kävi parina viimeisenä päivänä useastikin mielessäni, kun tilanne paheni niin nopeasti. Mutta aikoja vain ei ollut, ja jouduin kuitenkin olemaan töissä, meneväthän työasiat kiireisinä aikoina aina sellaisten pikkujuttujen kuin terveyden edelle.

Olen ollut tuossa risteyksessä ennenkin, joten olen jo monta kertaa elämäni varrella käynyt läpi ne ajatukset, joita kuoleman mahdollinen läheisyys aiheuttaa. Nuo ajatukset eivät ole minulle vieraita eivätkä yllättäviä. Niin oudolta kuin se ehkä kuulostaa, olen valmistautunut kuolemaan jo hyvin nuorena enkä siksi kovin dramaattisesti ylläty siitä mahdollisuudesta nykyään. Periaatteessa olen ollut valmis lähtemään koko aikuisikäni. Eikä se suinkaan tarkoita, etten arvostaisi tai olisi kiintynyt nykyiseen elämääni, päinvastoin.

Yksi suurimpia syitä siihen, miksi kuolema ei pelota, ei suinkaan ole metafyysinen varmuus siitä, mitä sen jälkeen mahdollisesti seuraa, vaan se, että olen jo elänyt varsin hyvän ja monipuolisen elämän. Olen nähnyt, tehnyt ja kokenut jo tähän asti niin paljon enemmän kuin useimmat pitkän iän eläneet eläkepäiviinsä ehtiessään. Tai "enemmän" on ehkä väärä sana, koska toiset näkevät ja kokevat paljon enemmän kuin toiset, vaikka tekisivät samaa.

Voin silti olla varsin tyytyväinen. Elämäni ei ainakaan ole ollut tylsää. Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut sellaista hetkeä, ettei olisi ollut mitään tekemistä. En voi ymmärtää ihmisiä, jotka kuolevat ikävystymiseen - tämä asia on itselleni ahdistava ei suinkaan itseni vaan eräiden läheisteni vuoksi. Ihmisten ei koskaan pitäisi vain odottaa, että joku muu tulee ja antaa heille elämän.

Voin tietysti olla tyytymätön joihinkin jaksoihin elämässäni, kuten lapsuuteen, jonka aikana en muista koskaan olleeni onnellinen (tosin muistoni eivät ulotu kovin varhaisiin vaiheisiin), tai kuten teini-ikään, jollaista minulla ei eräällä tavoin koskaan oikeastaan ollut. Olin lapsi ja sitten minusta tuli nuori aikuinen. On kuitenkin turhaa murehtia jotain, mitä olemme menettäneet tai mitä emme ole koskaan saaneet. Se energia tulisi suunnata parhaan ilon ottamiseen irti kaikesta siitä, mitä osaksemme on tullut. Minun osakseni on tullut todella paljon.

Minun oli pitänyt lähteä tänä viikonloppuna Harkovaan ja tuon miljoonakaupungin lähellä olevaan Petšenegiin, jossa on iso folktapahtuma. Mahtavatko Itä-Euroopan aroilla jossain vaiheessa historiaa riehuneet petšenegit olla alun perin tuolta kotoisin, vai onko paikka vain heidän mukaansa nimetty? Kaspian suunnalta tulleita turkinsukuisia petšenegejä on pidetty joissain puheissa ugrilaisina, mutta siinä on ilmeisesti sekoitettu heidät samoihin aikoihin syvemmälle Eurooppaan tunkeutuneisiin madjaareihin, nykyisiin unkarilaisiin. Toisaalta yhdistäväthän unkarilaiset itsensä myös hunneihin, joita heitäkin on pidetty vaihtelevasti turkinsukuisina, ugrilaisina, iraanisina tai gootteina. Voi olla, että kuten monessa muussakin tapauksessa etnonyymi ei alun perin viitannut mihinkään tiettyyn kieleen tai kansallisuuteen, vaan sillä saatettiin kutsua mitä tahansa sotaisaa ratsastajakansaa.

No, nyt Harkovan ja Petšenegin matka tietysti peruuntui, kun minun pitää ravata joka päivä sairaalassa. Blogikirjoittelua ei tilanteeni kuitenkaan rajoita, sitähän voin tehdä kotoa tai vaikka alakerran baarista käsin. Eipä tuo jo viikkoja jatkunut sateenvihma ulkona houkuttele sinnekään lähtemään. Tuuli on riepotellut kultaiset lehdet puista ja Kiova näyttää lokakuiselta Suomelta. Toivottavasti kuun loppuun mennessä selkenisi, jotta edes lokakuussa pääsisi katsomaan joitain luontopaikkoja.

Euroopan jaosta

Tammikuussa 2010 kirjoitin blogiini artikkelin Euroopan uusi kahtiajako, jossa hahmottelin Euroopan jakautuvan demokraattiseen Eurooppaan ja autoritääriseen Eurooppaan. Tuolloin Ukraina eli viimeisillään oranssikoalition aikaa ja arabikeväästä oltiin vielä yli vuoden päässä. Muuten ennusteeni menivät aika lailla nappiin, mutta venäläismielisten palattua Ukrainassa valtaan saman kuun vaaleissa maan vajoaminen takaisin autoritääriseen leiriin oli nopeampi kuin odotin.

Oranssikoalitio kaatui keskinäiseen riitelyynsä. Selvä enemmistö ukrainalaisista - niistäkin, jotka puhuvat ensimmäisenä kielenään venäjää - olisi kannattanut oranssia ja sen ajamaa kurssia kohti länttä, demokratiaa ja niinkutsutusti eurooppalaisia arvoja. Venäjä ei levännyt: idänkaupasta riippuvaisten oligarkkien ja Donbasin teollisuusomistajien mediavallan sekä monenlaisten temppujen avulla se nosti Viktor Janukovitšin takaisin valtaan. Nykyisin Ukrainassa puhutaankin, että Donetsk on maan epävirallinen pääkaupunki. Sieltä tulevat Janukovitš ja hänen suosikkinsa, ja alue on sekä taloudellisesti että kulttuurisesti neuvostoliittolainen, Venäjään kytkeytyneen raskaan teollisuuden tyyssija.

Se tiedetään, että Kiovassa enemmistö kannattaa oranssia oppositiota. Senpä vuoksi pormestarin ja kaupunginvaltuuston vaalit onkin lykätty jo seitsemän vuotta ja sopivasti vuoteen 2015, seuraavien presidentinvaalien jälkeiseen aikaan. Kiovan kaupungin hallitsijoilla on merkitystä nykyhallinnon tehdessä kaikkensa pysyäkseen vallassa.

Tammikuun 2010 vaalien jälkeen halusin nähdä Ukrainan vallanvaihdoksen toiveikkaasti enkä maalailla liian synkkiä piruja seinille:

Mikäli Janukovitšista tulee Ukrainan seuraava presidentti, ratkaisevaa on, mitä tapahtuu tämän jälkeen. Janukovitš on jo etukäteen lievitellyt vastustajiensa pelkoja puhumalla Ukrainan eurooppalaisuudesta ja demokraattisuudesta. Hän ei ole uhonnut palauttavansa maan Venäjän helmaan ja rakentavansa uuden rautaesiripun erottamaan Ukrainaa länsinaapureistaan. Hän ei ole uhkaillut vainojen käynnistämisellä oranssivallankumouksellisia vastaan eikä ole ilmoittanut sensuurin toimeenpanosta väärin ajattelevaa lehdistöä vastaan.

Ukrainan kypsyyskoe eurooppalaisena demokratiana on, pystyykö Janukovitš jatkamaan aiempien vastustajiensa käynnistämällä tiellä demokratian vakiinnuttamiseksi, hyvän hallinnon edistämiseksi ja länsi-integraation tiivistämiseksi, vaikka viimeksi mainittu tie onkin tällä hetkellä tukossa Länsi-Euroopan rakenteellisten itse aiheutettujen ongelmien vuoksi - asia, josta myös Turkki, Georgia ja Moldova EU:n ratapihalla jatkuvasti kärsivät.

Puola ja Romania pystyivät kypsyyskokeen läpäisemään aiemmin. Kun Aleksander Kwasniewski aikoinaan korvasi Lech Wałęsan ja myöhemmin Ion Iliescu korvasi Emil Constantinescun, ulkopuoliset pelkäsivät, että Puola ja Romania palaisivat entisaikoihin. Sen sijaan Kwasniewski ja Iliescu olivatkin kääntäneet takkejaan ja jatkoivat edeltäjiensä aloittamilla teillä, vieden Puolan ja Romanian talouden ja poliittisen järjestelmän uudistuksiin sekä EU:n ja NATO:n jäseniksi.

Janukovitšilla on mahdollisuus samaan, mutta on myös asioita, jotka tekevät Ukrainan tiestä vaikeamman kuin Puolan ja Romanian tiet olivat. Ensinnäkin Puola ja Romania pääsivät etenemään suuren osan matkastaan aikana, jolloin Venäjällä valtaa piti periaatteessa länsimielinen Jeltsin. Putinin kansallismielisen imperialismin aikana samanlainen irtiotto olisi ollut vaikeampaa ja vastatoimet härskimpiä. Toiseksi, Puolan ja Romanian etuna oli myös Länsi-Euroopan paljon nykyistä innokkaampi suhtautuminen EU:n ja NATO:n laajenemiseen.

Tuossa tulikin todettua tärkeimmät syyt siihen, miksi Ukraina vallanvaihdoksen jälkeen taantui - etenkin mitä tulee demokratiaan, oikeusvaltioon, ihmisoikeustilanteeseen ja korruptioon. Ukraina ehti jo jonkin aikaa oranssivallankumouksen jälkeen tehdä selvää edistystä mainituissa asioissa. Janukovitšin hallinto ryhtyi kuitenkin heittämään poliittisia vastustajiaan vankilaan, harjoittamaan politisoitunutta oikeudenkäyttöä ja jakelemaan etuja venäläismielisille oligarkeille. Ukraina vajosi Euroopan korruptoituneimmaksi valtioksi, jääden jälkeen sellaisista maista kuin Albania, Makedonia ja Moldova ja sijoittuen Transparencyn luokituksessa jopa Venäjän ja Azerbaidžanin alapuolelle.

Janukovitš ei kyennyt samaan takin kääntämiseen kohti länttä kuin Kwasniewski ja Iliescu aiemmin. Toisaalta, Venäjän vasalleina valtaan nostetut ja alun perin autoritariaan taipuvaiset johtajat ovat ennenkin halunneet paitsi pysyä vallassa, myös pysyä vallassa itsenäisten valtioiden johtajina eikä Venäjän lääninherroina. Tämä sai alkujaan Venäjän valtaan nostamat Eduard Shevardnadzen, Haidar Alijevin ja Leonid Kutšman määrätietoisesti tavoittelemaan Georgian, Azerbaidžanin ja Ukrainan todellista itsenäisyyttä Venäjästä sekä lähentymistä länteen.

Moldovassa kommunistien valtaan nostama Vladimir Voronin julisti alun perin, että "Moldovan pitäisi vastustaa Eurooppaa kuten Kuuba vastustaa Yhdysvaltoja", ja että "Valko-Venäjän tie on Moldovan tie". Sitten hänkään ei pidemmän päälle halunnut valtionsa olevan johdettu Tiraspolista tai Kremlistä. Nyt Moldovassa on jälleen vallassa länsimielinen koalitio. Minskin tie ei ollutkaan Moldovan tie. Ukrainassa Kutšma pyrki ensimmäisellä kaudellaan aktiivisesti lähentämään Ukrainaa länteen, mutta toisella kaudellaan hän valtaan takertuessaan ja murhauttaessaan kriitikoitaan ajautui riippuvaiseksi autoritääristen tyrannien ikiaikaisen ystävän, Moskovan, tuesta.

Tämä vallan dynamiikka selittää käytännössä, miksi Eurooppa jakautuu demokraattiseen ja autoritääriseen. Länsi tukee demokraattista kehitystä, kun taas autoritääriset johtajat, joiden keskeisin intressi on pysyä vallassa, tukeutuvat Venäjään. Heille ei ole luvassa tukea länsimaista, elleivät he ole arabialaisten öljymaiden "vakauden takaajia", jolloin länsikin mielellään katselee tyranniaa ja ihmisoikeusloukkauksia läpi sormiensa.

Tammikuussa 2010 kirjoitin Euroopan kahtiajaosta seuraavaa: 

Euroopassa eletään jälleen ideologisen kahtiajaon aikaa. EU ja Venäjä ovat kahtiajaon vastakkaisia pooleja, eivätkä ne paljosta puheesta huolimatta jaa yhteisiä arvoja. Vaikka ne käyttäisivät samoja sanoja, kuten "vakaus" tai "moninapaisuus", ne tarkoittavat niillä aivan eri asioita. On jälleen olemassa demokraattinen Eurooppa ja autoritäärinen Eurooppa. 

Tilanne ei toki ole täysin samanlainen kuin kylmän sodan aikana. Ensinnäkin, demokraattinen Eurooppa on nyt paljon laajempi kuin vuosikymmeninä, joina Moskovan nyrkki puristi otteessaan Itä-Berliiniä, Varsovaa, Prahaa ja Budapestiä. Nämä hengittävät nyt kaikki varsin rauhassa, Naton turvatakuiden hellässä huomassa. Myös aiemmin suoraan neuvostovallan alla viruneet Tallinna, Riika ja Vilna ovat nyt Natossa, vaikkakin joutuvat pidättämään henkeään paljon enemmän kuin ossit ja polakit. [...]

Toiseksi, autoritäärinen Eurooppa ei ole yhtä autoritäärinen kuin kylmän sodan aikana. Venäjä ei ole Neuvostoliitto. Ei se ole länsimaa eikä aito demokratia, mutta ei se ole myöskään totalitäärinen valtakunta. Totalitarismin mittoina olivat aikanaan nimenomaan natsi-Saksa ja Neuvostoliitto. Putinin esikunnan termein nyky-Venäjä on "suvereeni demokratia" tai "kontrolloitu demokratia". On selvää, että paino ei näissä ole sanalla demokratia, vaan sanoissa suvereeni ja kontrolli. [...]

Länsimaissa uskotaan avoimeen yhteiskuntaan, vaikka sana "vapaus" onkin jostain syystä mennyt huolestuttavasti pois muodista. Uskotaan, että valtion tulee olla kansalaisten ystävä ja tukija, ja hallitukset voivat vaihtua vaaleilla ilman, että mikään valtio siitä romahtaa. Pelisäännöt ja lait eivät koske vain kansalaisia vaan myös hallitsijoita. Tämä on länsimainen käsitys vakaudesta. 

Venäjällä uskotaan, että maailmassa vallitsevat kaaos ja kaikkien sota kaikkia vastaan, ja siksi tarvitaan vakautta. Venäjällä uskotaan, että vakautta tuo vain vahva johtaja, joka kukistaa kaikki vakauden horjuttajat. Vakautta ei ole, jos johtaja voi vaihtua. Niinpä hallitsijoiden on varmistettava, että valta ei vaihdu. Lait ja pelisäännöt ovat välineitä, eivät itseisarvoja. Ne ovat joka päivä muokattavissa, jos valtion intressi ja suuruus sitä vaativat. Yhteiskunta ei voi olla avoin, koska muutenhan tulisi muutoksia ja vakautta voisi kuka vain horjuttaa. 

Demokraattiseen Eurooppaan kuuluvat kaikki Euroopan unionin jäsenmaat sekä lisäksi ainakin Norja, Islanti, Sveitsi, Kroatia, Albania, Montenegro, Kosovo, Turkki, Ukraina ja Georgia. Bosnia ja Moldova keikkuvat niillä rajoilla, etenkin kun kummassakin maassa on osa maasta irrotettu autoritäärisen Euroopan piiriin. 

Autoritääriseen Eurooppaan kuuluvat Venäjän lisäksi Valko-Venäjä, Serbia, Armenia, Azerbaidžan sekä Venäjän miehittämät autoritääriset saarekkeet Transnistriassa, Abhasiassa ja Etelä-Ossetiassa. Autoritäärinen vyöhyke jatkuu edelleen itään Keski-Aasiaan, Iraniin ja Syyriaan, mutta keskittykäämme nyt Euroopan puolelle.

Niiden kolmen ja puolen vuoden aikana, jotka tuon kirjoittamisesta ovat kuluneet, on Ukraina taantunut, joskaan ei edelläänkään vajonnut Venäjän tai Valko-Venäjän tasolle. Korruptio ja politisoitunut oikeudenkäyttö rehottavat ja jäytävät pohjaa demokraattiselta, avoimelta yhteiskunnalta. Ilmapiiri Ukrainassa on silti edelleen paljon vapaampi kuin pohjoisissa naapurimaissaan. 

Georgian kurssi on antanut ajoittain syytä huoleen, sillä poliittinen oikeudenkäyttö ja sen myötä mahdollisesti myös korruptio ovat nostaneet päitään Bidzina Ivanišvilin vaalivoiton jälkeen. Georgia on silti yhä selvästi edellä Ukrainaa, mikä on merkittävää ottaen huomioon sen, että Venäjä sentään hyökkäsi maahan, miehittää edelleen Georgialle kuuluvia alueita ja käyttää ylipäätään Georgiaa vastaan huomattavasti härskimpiä menetelmiä kuin Ukrainaa vastaan.

Kolmen ja puolen vuoden takaisen arvioni jälkeen Moldova on selvästi harpannut eteenpäin. Länsimielinen koalitio palasi valtaan jo syksyllä 2009 ja Voronin erosi, mutta maan kurssi heilahteli kommunistien paineessa vielä vuosia. Keväällä 2012 presidentiksi tuli Nicolae Timofti. Tämän vuoden keväällä puolestaan muodostettiin uusi länsimielinen koalitio, Proeurooppalainen koalitio, jonka johtajia ovat Vlad Filat, Marian Lupu ja Ion Hadârcă. Pääministerinä on toiminut tästä keväästä Iurie Leancă, samasta Liberaalidemokraattisesta puolueesta kuin edeltäjänsä Filat. Moldova on tällä hetkellä pisimmälle edistynyt EU:n assosiaatiosopimuksen solmimisen suhteen, ja siis ohittanut Ukrainan ja jopa Georgian.

EU on kehittänyt demokraattisen ja autoritäärisen Euroopan väliin jäävän harmaavyöhykkeen houkuttelemiseksi itäisen kumppanuuden, jonka huippukokous pidetään puheenjohtajamaa Liettuan pääkaupungissa Vilnassa marraskuussa. Vilnassa odotetaan ainakin joidenkin entisten neuvostotasavaltojen allekirjoittavan EU:n kanssa assosiaatiosopimukset ja niihin kuuluvat sopimukset vapaakauppa-alueesta. Moldova ja Georgia näyttävät tällä hetkellä edistyneimmiltä, Armenia niiden kintereillä, mutta kaikkein suurimmat odotukset kohdistuvat valtavan kokoiseen Ukrainaan.

Venäjä suunnittelee EU:n vastavoimaksi omaa geopoliittista blokkiaan, Euraasian unionia, jonka edeltäjäksi se on perustanut tulliliiton. Toistaiseksi Moskova on onnistunut liittämään tulliliittoonsa vasta Valko-Venäjän ja Kazakstanin. Näistäkin Kazakstan on tulliliittoon liityttyään katunut ratkaisua katkerasti ja etsinyt keinoja ottaa etäisyyttä, mutta kun pikkusormi on annettu Venäjälle, sitä ei noin vain vedetä pois. Huhut kiertävät jo, että Moskova haluaisi nostaa Nursultan Nazarbajevin seuraajaksi Kazakstanin KGB:n päällikön. Sellainen ratkaisu seurailisikin jo Keski-Aasian hallitsemisen perinteitä, sillä sama tapahtui aiemmin Turkmenistanissa.

Toisin kuin EU, joka luettelee kumppanuutta haluaville itäisille maille monenmoisia ehtoja ja uudistussuosituksia, Venäjä ei ole kiinnostunut demokraattisista uudistuksista tai ihmisoikeuksien ja vähemmistöjen aseman parantamisesta. Sitä kiinnostaa vain valta: tottelevatko uuden neuvostoliiton johtajat Kremlin käskyjä ja alistavatko salaiset poliisinsa ja valtiolliset mediansa Kremlin valtapolitiikan välineiksi euraasialaisen imperiumin hallitsemiseen.

Niinpä kun EU kosiskelee erityisesti kumppanimaiden kansaa, lupailemalla vähemmän korruptiota, alenevia kuluttajahintoja ja helpompaa pääsyä Euroopan tuote- ja työmarkkinoille, Venäjä suuntaa viestinsä erityisesti eliiteille. Se lupaa asioita, joita EU ei lupaa: vallassa pysymistä, korruptio- ja privilegiojärjestelmien säilymistä, edullisia diilejä hallitseville oligarkeille ja kilpailijoiden eliminointia. Kaikki tämä sitä vaatimatonta myönnytystä vastaan, että Venäjä saa kyntensä maiden turvallisuus- ja tiedustelujärjestelmien hallitsijaksi. Tähän vain kätkeytyy troijanhevonen, sillä turvallisuusorgaaneja kontrolloimalla kontrolloidaan lopulta aina myös poliittista ja taloudellista eliittiä.

Itä-Euroopan maiden johtajat tuntevat Venäjän ja sen toimintatavat paljon paremmin kuin länsimaiden vakaaseen demokratiaan tottuneet sinisilmäiset johtajat. Niinpä heillä ei ole illuusioita siitä, mitä pikkusormien antaminen Moskovaan merkitsee heille ja johtamilleen valtioille. Länsi-integraatio toimii hyvänä keinona lisätä toimintavapautta suhteessa Venäjään. Siksi Venäjä käytteleekin porkkanoidensa ohessa ahkerasti keppiä.

Moldovan ja Etelä-Kaukasian maiden tapauksessa Venäjän parhaita keppejä on sen tuki Abhasian, Etelä-Ossetian, Karabahin ja Transnistrian separatistialueille, jotka kaikki ovat eriasteisesti Venäjän turvallisuusorgaanien kontrollissa. Venäjällä ei ole intressejä saada näitä konflikteja ratkaistuksi, vaan se haluaa pitää ne matalalla intensiteetillä käynnissä ja miehittämiensa alueiden kansainvälisen statuksen avoimena, jotta se voi käyttää niitä Georgian, Armenian, Azerbaidžanin ja Moldovan suvereniteetin vahingoittamiseen sekä ratkaisemattomia ongelmia kammoavien EU:n ja Naton pitämiseen nihkeinä näitä valtioita kohtaan.

Vaikka siis Armenia oli Moldovan ja Georgian jälkeen edistynein EU:n assosiaatiosopimuksen tavoittelija, harva yllättyi, kun presidentti Serž Sarkisian julisti haluavansa liittää Armenian Venäjän johtamaan tulliliittoon. Karabah toimii Kremlin kiristysruuvina, jolla Armenia pidetään tottelevaisena. Armenialaiset tietävät saaneensa Karabahin itselleen vain ja ainoastaan Venäjän sotilaallisen avun vuoksi. Muistutuksena tästä Putin kävi juuri Bakussa sopimassa miljardin arvoisista asekaupoista.

Muutamaa päivää aiemmin Venäjän varapääministeri Dmitri Rogozin kävi uhkailemassa Moldovaa, että jos maa allekirjoittaisi EU:n assosiaatiosopimuksen, kaasuhanat sulkeutuisivat ja Transnistrian konflikti leimahtaisi taas yllättäen liekkeihin. Ilman Venäjän langettamaa varjoa Moldova olisi valmis sopimukseensa ja voisi ryhtyä tavoittelemaan seuraavaa askelta eurooppalaisen integraation tiellä, virallista jäsenehdokasstatusta Albanian ja Bosnian tapaan.

Ukrainan tilanne on ehkäpä kaikkein kriittisin. Varsinkin sen EU:hun ja Natoon jo päässeet länsinaapurit Puola, Slovakia, Unkari ja Romania haluaisivat edetä Ukrainan kanssa niin nopeasti kuin suinkin, mutta muu Eurooppa edellyttää Ukrainaa noudattamaan monenlaisia ehtoja, toteuttamaan oikeusvaltiouudistuksia sekä parannuksia ihmisoikeustilanteeseen ja korruptioon. Venäjä heilutteli keppiä jo loppukesällä käynnistämällä Ukrainaa vastaan koeluontoisen kauppasodan. Kaasuhanatkin saattavat talvipakkasilla taas mystisesti sulkeutua. Venäjä pitää edelleen hallussaan Sevastopolin kaupunkia Krimillä, jossa sillä on laivastotukikohta, vaikka se voisi aivan hyvin siirtää tukikohtansa Novorossijskiin tärkeimmän Mustanmeren-öljysatamansa suojaksi.

Janukovitšin venäläismielinen hallinto haluaisi kyllä EU:lta assosiaatiosopimuksen ja vapaakauppaedut, mutta ei ole lainkaan yhtä halukas täyttämään demokratiaan, ihmisoikeuksiin ja oikeusvaltioon liittyviä uudistuksia. Hän haluaisi edelleen pitää poliittisen vastustajansa, entisen pääministerin Julia Tymošenkon vankilassa, käyttää oikeuslaitosta ja turvallisuusviranomaisia poliittisina nyrkkeinä, ja jaella taloudelliset korruptioedut venäläismielisille oligarkeille, joiden tuesta on riippuvainen. Kuitenkin kun Sarkisian julisti haluavansa liittyä Venäjän tulliliittoon, Janukovitšille tuli kiire näyttää vihreää valoa lakiuudistuksille ja lähettää medioihin viestiä, että Tymošenko saatettaisiin sittenkin päästää sairaalahoitoon Saksaan.

Georgiassa Ivanišvili meni lipsauttamaan harkitsevansa liittymistä Euraasian unioniin, jos siitä olisi Georgialle etua, mutta vastalauseryöppy Georgiassa oli välittömästi sellainen, että sekä Ivanišvili itse että hänen ulkoministerinsä kiirehtivät korjaamaan lausuntoa ja selittämään, että EU ja Nato yhä olivat Georgian ensisijaisessa tähtäimessä. Georgiassa on yhä itäkumppanuusmaista vapain media, Moldovan ja Armenian seuratessa perässä.

Autoritäärisimpiä ovat Venäjän ohella Valko-Venäjä, jossa tarvittaisiin käytännössä vallankumous jos kurssia enää haluttaisiin muuttaa, ja Azerbaidžan, joka tukeutuu öljyynsä. Azerbaidžan on Qatarin ja Kazakstanin ohella viimeisten kymmenen vuoden aikana maailman eniten vaurastunut maa. Itse asiassa koko eniten vaurastuneiden maiden listan kymmenen kärjen voi generoida laskemalla energiaraaka-aineiden hinnannousun ja tuotantokapasiteetin lisäyksen. Azerbaidžanin ja Kazakstanin taloudet ovat siinä suhteessa samanlaisia kuin Venäjän, Saudi-Arabian ja Qatarin, että ne riippuvat täysin energiaraaka-aineiden ylikorkeasta hinnasta.

Venäjä on lisäämässä aggressiivisuuttaan - ja mikäli sitä ei pysäytetä Syyriassa, se rohkaistuu yhä hyökkäävämpään politiikkaan myös Euroopan-rintamallaan. Johtajille heiluteltu porkkana autoritääristen tyrannien ikuisena ystävänä ja samanaikainen kaasu-, konflikti-, vallankaappaus- ja salamurhakepeillä huitominen luovat ahdistavaa todellisuutta suvereniteettinsa ja eurooppalaisen suuntauksensa puolesta kamppailevissa rajamaissa, joista Ukraina on suurin.

Samaan aikaan Länsi on historiallisen väsyneessä ja voimattomassa tilassa. Yhdysvaltain poliittinen johto sekoilee linjattomuudessaan ja päättämättömyydessään Egyptistä Syyriaan ja Irakista Afganistaniin. Länsimaista tuntuu puuttuvan johtajuus, vaikka François Hollande ja David Cameron ovatkin yrittäneet sellaista ottaa ja Saksakin selkeästi etsiskellyt selkärankaansa. Erityisesti Ranska on Hollanden aikana ryhdistäytynyt tavoittelemaan takaisin pitkään alamaissa ollutta länsimaista moraalista johtajuutta, joka anglosakseilta tuntuu olevan nykyisin hukassa. Mutta Ranskan johtajuus suuntautuu aktiivisimmin arabimaihin ja Afrikkaan; itäisen kumppanuuden maat eivät koskaan ole kiinnostaneet Ranskaa samassa määrin kuin vaikka Saksaa ja Puolaa.

EU on edelleen väsyneessä tilassa. Sillä menee surkeasti sekä taloudessa että politiikassa. Talouden osalta madonluvut ovat sitä musertavampia, mitä enemmän niistä tietää. Pääkaupungeissa tiedetään, mitä pitäisi tehdä, mutta siihen ei ole poliittista uskallusta eikä voimaa. Parhaiten menee Sveitsillä ja Ruotsilla. Ruotsin osalta näen esimerkiksi omasta vaatimattomasta sijoitustoiminnastani, kuinka ruotsalaisyritykset tahkoavat yli kuusinkertaista voittoa suomalaisiin verrattuna.

Onkin Suomessa yleinen myytti, että Ruotsi olisi jotenkin erityisen sosialistinen valtio. Se aloitti tarpeelliset taloutta vapauttaneet uudistukset jo sosiaalidemokraattien aikana, mistä lähtien Ruotsi on ollut porvarihallitusten johdossa. Lisäksi on syytä muistaa, että Ruotsin taloudella on aivan toisen luokan pohja kustantaa kallistakin julkista sektoria kuin Suomessa, jossa puuttuvasta katteesta huolimatta paisutetaan jatkuvasti julkista tuhlaamista.

Länsi-Euroopassa maanosan integraatio nähdään ennen kaikkea laadullisena ja institutionaalisena prosessina. EU-byrokratian ylimmillä paikoilla on aivan liikaa juristeja ja hallintobyrokraatteja ja aivan liian vähän historioitsijoita, jotta Euroopan integraation historiallisuus ymmärrettäisiin. Siksipä Lännellä onkin suuria vaikeuksia kommunikoida viestejään Idälle, joka näkee integraation ensisijaisesti geopoliittisena, territoriaalisena ja sivilisaatiollisena prosessina - reviiritaisteluna kahden arvomaailmaltaan vastakkaisen leirin välillä.

Länneltä on tällä hetkellä hakusessa nimenomaan sen ymmärrys, että sen ajamalla arvopolitiikalla - puheella vapaudesta, demokratiasta, oikeusvaltiosta ja avoimesta yhteiskunnasta - on väistämättä territoriaalinen, geopoliittinen ulottuvuus. Kysymys ei ole, eikä voi olla, vain juristeriasta, muodollisista sopimuksista ja liittymisistä tai liittymättä jättämisistä erilaisiin ylikansallisiin instituutioihin. EU:ssa täytyy unionin toimimiseksi olla kyse myös arvoyhteisöstä, ja tuon arvoyhteisön muskeli ja suoja on Nato.

Sama koskee Lännen tavoitteita myös Euroopan lähiympäristössä - erityisesti arabimaissa, jotka muodostavat EU:n välittömän, suurimman ja nopeimmin kasvavan naapuruston. Arabikevät edusti niitä arvoja, joita Yhdysvallat ja EU:kin sanovat edustavansa. Nämä arvot eivät suinkaan voita itsestäänselvyytenä, vaan niitä vastaan kamppailee useampi arvomaailmaltaan vastakkainen voima: autoritääristä imperialismia edustava Venäjä, autoritääristä islamismia edustava Iran sekä radikaalia islamismia ja jihadismia edustavat erikokoiset ääriliikkeet.

Jos länsivallat eivät kykene näkemään, muotoilemaan ja toteuttamaan arvojaan niinkään räikeissä tapauksissa kuin Syyria, jossa vastassa ovat kaikki kolme mainittua läntisten arvojen vihollista, silloin ne ovat tuomittuja epäonnistumaan niissä moninaisissa tapauksissa, joissa arvojen ja intressien yhtälö on paljon epäselvempi. Esimerkiksi siinä, pitäisikö geopoliittisten etujen johtaa ihmisoikeus-, demokratia- ja korruptioasioiden sormien läpi katsomiseen Ukrainan eurointegraatiossa, tai painaako jonkin arabialaisen öljymaan vakaus vaakakupissa enemmän kuin kyseisen maan autoritaria.

Tiedon päivä

Tänään oli kaunis päivä, mutta huomiseksi on luvattu taas sadetta. Koulut ympäri Ukrainaa pitivät tänään avajaisensa ja aloittavat huomenna. Minäkin olin tanskalaisen kollegan kanssa kutsuttuna erään 1400 oppilaan koulun (ala- ja yläasteet sekä lukio) avajaisiin. Puheita, mahtipontista musiikkia, runonlausunta- ja tanssiesityksiä.

Ukrainassa kun oltiin, seremonioiden jälkeen mentiin ruusupuskien kanssa opettajainhuoneeseen, jossa rehtori avatutti kaksi pulloa šamppanjaa ja jälleen pönötettiin maljapuheiden merkeissä. Eipä siinä mitään, hyvähän aamu on aloittaa šamppanjalla.

Kiovassa voi opiskella suomea ja tanskaa neljäntenä tai viidentenä kielenä. Kyseisestä lukiosta valmistuvat osaavat 17-vuotiaina valmistuessaan viittä kieltä: ukrainan, venäjän, englannin ja saksan lisäksi valinnaista viidettä kieltä, joiden vaihtoehtojen joukosta löytyy siis suomikin. Herättää kunnioitusta.

Hreštšatykillä oli jälleen juhlahumu: poppia, akrobaatteja, ruokatelttoja, partureita, šakkipelejä, näytelmiä, ilmapalloja ja vohveleita. Rikospoliisi oli pystyttänyt oman telttansa, jossa lapset saivat tutkia todistusaineistoja. Lähikamppailulajeja pääsi kokeilemaan aiheeseen harjaantuneiden nuorten kanssa jos uskalsi. Ilmeisesti tämä jälleen uusi iloinen massatapahtuma liittyi "tiedon päivään", joka juhlistaa koulujen ja kaikenlaisten oppilaitoksen avajaisia.

Nettiyhteyteni reistailivat pari päivää, mutta tänään kaksi asiasta jotain tietävää lukiolaista korjasi ongelman ja tunsin itseni tyhmäksi, kun olin soittanut nettifirman miehen paikalle. En tosin ollut noina parinakaan päivänä deprivaatiossa, sillä melkein kaikissa kahviloissa ja pubeissa on langaton verkko.

Syyriasta puhutaan täällä hyvin vähän. Tuntuu, että ihmiset saavat yliannostuksen Venäjän propagandaa, tietävät sen olevan propagandaa, mutta eivät tohdi sitä lähteä aktiivisesti haastamaan. Ukrainalaisilla on kylliksi ongelmia omassa maassaan. Kiovan melko suuri syyrialaisyhteisö pitää hyvin matalaa profiilia, tietäen todennäköisesti Venäjän mahdin täällä.

Joidenkin länsimaalaisten kanssa tulee sen sijaan mieleen, että haluaisin teepaidan, johon on kirjoitettu lause tästä Sean Leen erittäin kohdalleen osuvasta artikkelista:

"Tehdäänpä tämä selväksi: jos mielipiteesi Syyriasta on oikeasti mielipide Yhdysvalloista, en ole kiinnostunut kuulemaan sitä, ja voidaan varsin turvallisesti sanoa, että suurin osa syyrialaisista (ainakaan minun tuntemistani), jotka ovat regiimin räjähteiden vastaanottavassa päässä, ei myöskään ole."

Leelläkään ei näytä olevan vastauksia, ja hän vastustaa tyhjänpäiväisiä symbolisia iskuja. Intervention vastustaminen on kuitenkin ymmärrettävää ja loogista - etenkin jos ajattelee enemmän yhdysvaltalaisten veronmaksajien etuja kuin syyrialaisten siviilien. Syyrialaisten vastarinnan leimaaminen terrorismiksi ja ihmissyönniksi ja sotarikollisen diktaattorin puolustaminen vain siksi, että inhoaa Amerikkaa ja aiempia amerikkalaisia sotilasoperaatioita, on kuitenkin sen luokan vastenmielistä älyllistä epärehellisyyttä, että se lähinnä oksettaa. Tässä on kymmenen hyvää neuvoa rauhanpuolustajille, jos he haluavat argumenttiensa olevan jotenkuten vakavasti otettavia.

Olen tavannut elämässäni baathisteja, Assadin regiimistä hyötynyttä opportunistista Damaskoksen eliittiä, Hizbullahin kiihkomielisempiä ja kyynisempiä kannattajia, kommunisteja ja SSNP:n pseudofasisteja, joista kaikista osa on luultavasti edelleenkin Assadin leirissä. Kaikki ne syyrialaiset, joista vuosien varrella on tullut ystäviäni, ovat kuitenkin opposition puolella. Heidän joukossaan on sunneja, šiioja, kristittyjä, kurdeja, alaviittejä, druuseja ja uskonnottomia sekularisteja. Kukaan heistä ei ole jihadisti.

Jihadistejakin Syyriassa on. Heidän asemansa todennäköisesti vahvistuu sitä enemmän, mitä kauemmin nykyinen sota jatkuu. Vaikka jihadistit ovat tehneet monia kamaluuksia, Assadin joukot ja shabihat ovat tehneet niitä moninkertaisesti. Assadin ja hänen tukijoidensa politiikka on vastuussa siitä, että konflikti on saanut sektaarisia piirteitä ja raaistunut myös toisella puolella rintamaa.

Assadin massamurhaamismenetelmillä rauha ei Syyriaan palaa. Kannattaisin mielelläni Leen ja monien muiden kommentaattorien suosimaa poliittista neuvotteluratkaisua, jonka tuloksena saataisiin väliaikaishallinto, uusi perustuslakiprosessi ja poliittista pluralismia kunnioittava järjestelmä Syyriaan, mutta suurin este tuon ratkaisun tiellä on Assadin hallinnon ja sen tukijoiden vakaumus, jonka mukaan ratkaisu olisi tappaa kaikki eri mieltä olevat. Tämän vuoksi voimankäyttö on välttämätöntä voimasuhteiden muuttamiseksi ja niiden Assadin hallinnon jäsenten houkuttelemiseksi poliittiseen ratkaisuun, joilla on vielä päässä järkeä ja halua pelastaa Syyrian tulevaisuus.

Voimankäyttö on niin ikään tarpeen voimasuhteiden muuttamiseksi Assadia vastaan taistelevien ryhmien kentässä - vastuullisten ja pluralismia kunnioittavien ryhmien hyväksi ja jihadistien tappioksi. Vuonna 2011 tämä olisi ehkä saatu aikaan ilmankin ulkomaista sotilaallista voimankäyttöä. Nyt sekä Assadin hallinnon joukkotuhoaseiden käytön asteelle eskaloitunut rankaisemattomuus että jihadistien saama hyöty pitkittyneestä konfliktitilasta ovat tehneet väkivallattomat ratkaisut täysin epärealistisiksi.

Syyrian seuraukset

Olen uneton Ukrainassa. Syksy on saapunut Kiovaan. Puiden lehdet ovat kellastuneet ja ruskistuneet, viime viikolla useimpina päivinä satoi ja sää on harmaa. Seuraan päivittäin ahdistuksen vallassa Syyrian uutisia, mikä vie yöunetkin, koska usein vasta illalla ehtii uutisia lukemaan. Kiinnostuneille blogini lukijoille olen kerännyt joitain hyviä artikkeleita viime viikolta.

Ensinnäkin ranskalaisen professori Jean-Pierre Filiun artikkeli. Filiu on Euroopan johtavia islamilaisen uskonnollisen radikalismin asiantuntijoita ja myös parhaita luennoitsijoita, joita olen ollut kuulemassa. Hän vietti viimeksi heinäkuussa aikaa Syyrian Aleppossa ja tuntee maan läpikotaisin. Häntä kannattaa lukea, erityisesti aikana, jona monet akateemiset asiantuntijat puhuvat julkisuudessa ja tekevät kaikkensa sanoakseen mahdollisimman vähän, tai arvailevat, mikä mielipide muodostuu vallitsevaksi, jotta sen kannalle uskaltaisi kallistua. Filiu sen sijaan tietää mistä puhuu, eikä pelkää kertoa, mitä asiantuntemuksensa ja kokemuksensa perusteella tietää. Linkin takaa löytyy lisälinkkejä Filiun kokemuksiin kentältä Syyriasta.

”Pakkomielle, jonka Bashar al-Assad peri isältään, on vallassa pysyminen hinnalla millä hyvänsä. Syyrian kansa katoaa despootin kaikenkattavaan visioon, joka kaikkien historian diktaattorien tavoin osittain uppoaa omaan propagandaansa.

Ytimessä on olla ottamatta huomioon väestöä, jota pidetään suhteellisen laiminlyötävissä olevana tekijänä, vaan testata kansainvälisen yhteisön passiivisuutta kullakin eskalaatiotasolla väestöä vastaan - väestöä, jonka tietysti väitetään olevan ‘terroristeja’, ‘jihadisteja’ sekä Mossadin, CIA:n ja Persianlahden arabimaiden agentteja.

Aina rauhanomaisten mielenosoitusten alusta alkaen, maaliskuusta 2011, Bashar al-Assadin tarkk’ampujat alkoivat avuttomien ja aseettomien vastustajiensa ampumisen estoitta. Kuukautta myöhemmin aloitettiin puhdistukset mielenosoitusalueilla. Kesällä sama armeija, mutta tällä kertaa konekiväärein varustettuina, kylvi terroria kaupunkeihin, joissa opposition kannatus oli suurta. Seuraavana talvena tykistö alkoi pommittaa oppositiota tukevia alueita.

Joka kerran diktaattori testasi kansainvälisiä reaktioita ottamalla astetta raskaammat toimet käyttöön. Kansainvälisen yhteisön ‘arvojen’ turhuus paljastui niiden ollessa pelkästään verbaalisia kaiken sen edessä, mitä jo tapahtui koko Syyrian alueella. Tämä kauhea eskalaatio jatkui kesällä 2012, jolloin ilmaiskuista siviiliväestön asuma-alueille tuli triviaali käytäntö.

Yhtäkään uskottavaa reaktiota näihin sotarikoksiin ei tullut, lukuun ottamatta joitain huolestuneita ja pelästyneitä uutisraportteja. Assad saattoi nyt siirtyä pommituksiin ballistisilla scud-ohjuksilla, joiden kantama on 300 kilometriä. Tämäntyyppistä strategista asetta ei ole aiemmin käytetty hallituksen toimesta omia kansalaisiaan vastaan. Jälleen passiivisuus vallitsi, mikä luonnollisesti kannusti hallitusta jatkamaan ja systematisoimaan uuden terroriaseensa käytön.

Kemiallisten aseiden käyttö todistettiin ensi kerran jouluaattona 2012 eräällä Homsin asuinalueella. Huolehtien siitä, ettei suoraan haastaisi Obaman hallinnon piirtämää ‘punaista viivaa’, Assad käytti kemiallisia aseita vain ajoittain, sekoittaen joukkotuhoaseiden käytön konventionaalisiin räjähteisiin. Tuloksina näistä iskuista oli kuudessa kuukaudessa noin 150 kuollutta, mikä tietysti kalpenee sen rinnalla, että Syyrian tragediassa on kuollut jo yli 100 000 ihmistä (kokonaisluku on todennäköisesti aliarvioitu).

Hallitus haastettiin sen turvallisuusalueiden ytimessä.

‘Vapautettujen’ alueiden väestöt joutuivat maksamaan korkean hinnan, ennen kuin uskoivat, että tyranninsa Assad ei kaihtaisi käynnistää joukkotuhoiskuja kemiallisilla aseilla. Aleppon vallankumoussairaalat, joissa kävin heinäkuussa, toimivat improvisoiduilla varusteilla, jotka kykenevät vain ensiapuun ja kemiallisten aseiden tapauksissa dekontaminaatioon. Tämän ‘vapaan Aleppon’ alueen miljoonalla asukkaalla on vain kuusitoista kaasunaamaria ja 10 000 annosta atropiinia, joka on ainoa lääke sariinille altistumiseen.

Opposition mukaan päätös käyttää kemiallisia aseita Damaskoksen oppositiomielisiä asuinalueita vastaan tehtiin 8. elokuuta. Assad oli sinä päivänä selvinnyt häntä vastaan tehdystä iskuyrityksestä lähellä Anas bin Malikin moskeijaa, jossa hän osallistui ramadanin päätösrukouksiin.

Olen asunut monta vuotta tuon moskeijan vieressä ja voin sanoa, että se on keskellä hallituksen turvallisuuskoneiston hallitsemaa aluetta. Niinpä Assadin diktatuuri, joka joutui turvautumaan libanonilaiseen kätyriinsä Hizbullahiin saavuttaakseen jalansijaa Homsissa ja Qusairissa, tunsi itsensä uhatuksi pääkaupunkinsa ytimessä.

Basharin rankaisemattomuus.

Selvittyään vastaavasta iskusta kesäkuussa 1980, Basharin isä Hafiz al-Assad määräsi kostoksi satojen poliittisten vankien verilöylyn Palmyran pahamaineisessa vankilassa. Tyrannimurhan yrityksestä rankaistiin absoluuttisena rikoksena Assadien järjestelmässä; koston piti olla yhtä sokea kuin pelko, joka sillä luotiin.

Kenties jo kauan ennen Basharia vastaan tehtyä murhayritystä alkoi valmistelu iskemiseksi kemiallisin asein Damaskoksen vastarinta-alueiden väestöä, joka olisi pitänyt saada karkotetuksi, jotta pääkaupungin jo kuukausia jatkunut vastarinta saataisiin murskattua.

Egyptin sotilasjuntan rankaisemattomuus saattoi kannustaa Assadia ryhtymään toimeen. Olihan lähes tuhannen ihmisen joukkomurhaaminen Egyptissä 14.-16. elokuuta tapahtunut ilman muita kuin verbaalisia kansainvälisiä vastalauseita. Jos tuollainen verilöyly oli mahdollista maissa, joissa sentään sallittiin avoin median toiminta, sittenhän mikä tahansa olisi sallittua Syyriassa.

YK-tarkastajien saapuminen Damaskokseen saattoi ainoastaan kannustaa suunnitelmaa: Heidän mandaattinsa oli Assadia tukevien voimien kiivaasti neuvottelema ja rajoittui vain kolmeen Damaskoksen ulkopuoliseen kohteeseen. YK:n ei ollut sallittua julkisesti ilmoittaa, ketkä iskuihin olivat syyllistyneet. YK:n läsnäolo onkin rakenteellisesti voimaton pelottamaan murhaajia ja kannustaa pikemminkin päinvastaiseen päättäväisyyteen.

Elokuun 21. päivänä kymmeniä ohjuksia ammuttiin 2:30 ja 5:30 välillä aamuyöstä hallituksen asemista Ghutaan ja pääkaupungin itä- ja länsipuolilla oleviin lähiöihin. Improvisoidut sairaalat olivat pian täynnä uhreja, joista lasten osuus oli hälyttävä, johtuen alttiudestaan kaasun vaikutuksille. Kokonaisia perheitä murhattiin heidän ollessaan unessa, sillä kesäkuumuus pakotti heidät nukkumaan ikkunat avoinna. Lopputulos on paljon enemmän kuin tuhat kuollutta. Lääkärit ilman rajoja -järjestö raportoi ainakin 355 hermokaasun uhria.

On kulunut neljä päivää tästä Bashar al-Assadin hallinnon Syyriassa toteuttamasta ennennäkemättömästä joukkomurhasta eikä edelleenkään ole mitään, mikä kyseenalaistaisi hänen rankaisemattomuutensa. Hallinto tulee näin ollen eskalaatiotendenssinsä mukaisesti trivialisoimaan tämänkin uuden aseensa käytön väestöä vastaan.

Kolme mahdollista skenaariota.

Damaskoksen lähiöiden jälkeen isketään Homsiin ja Dayr az-Zawriin. Emme voi jättää laskusta kemiallisilla kärjillä varustettujen scud-ohjusten käyttöä Aleppoa vastaan sen estämiseksi, ettei maan toiseksi suurimmasta kaupungista tulisi vallankumouksen kokonaan kontrolloimaa tukikohtaa.

Kolme pääasiallista skenaariota häämöttää lähellä, ainakin uskottavammassa horisontissa:

1) Obaman hallinto saattaa lopultakin uudelleenarvioida epäonnistunutta politiikkaansa, joka on vahvistanut sekä Bashar al-Assadia että jihadisteja, ja päättää liittolaisineen iskeä hallinnon komentokeskuksia vastaan, päätähtäimessä kemiallisten aseiden laukaisukyky. Laivaston mobilisointi itäiselle Välimerelle näyttäisi puoltavan tätä hypoteesiä.

Mutta tämä ‘kylmän sodan’ logiikka sopii oikein hyvin Assadin ja hänen liittolaisensa Putinin propagandajuoneen. Ja Yhdysvaltain presidentin haluttomuus sotilastoimiin Lähi-idässä on hyvin tiedossa.

Lopulta myös Israel on aina ollut tyytyväinen, jos šiialaiset militiat ja sunnalaiset radikaalit taistelevat toisiaan vastaan. Mitä Turkkiin tulee, se on liian syvällä Erdoğanin järjestelmän kriisissä voidakseen olla aloitteellinen.

2) Syyrian vastarinta voisi viimeinkin saada ne ilmatorjunta- ja panssarintorjunta-aseet, jotka sille luvattiin viime vuonna, mutta joita ei koskaan toimitettu. Tässä vaihtoehdossa on se etu, että se vahvistaa nationalistista elementtiä Syyrian vastarinnassa, auttaen siten neutraloimaan jihadistien valtapyyteitä.

Voi olla, että juuri tämä optio paremman aseistuksen toimittamiseksi syksyllä 2012 olisi nyt taistelussa keskeisessä osassa, mikä on johtanut kemiallisten aseiden taktisen käytön trivialisoimiseen. CIA haluaa aina viime kädessä ehdollistaa tukensa omaan kontrolliinsa, kuten kävi Kosovossa vuonna 1999, ja se kieltäytyy yhteistyöstä syyrialaisten itsepintaisesti insistoiman itsenäisen komennon kanssa.

3) On siten hyvin todennäköistä, ettei mitään merkittävää tapahdu, paitsi hieman diplomaattista ja sotilaallista hermostusta, jolla ei lopultakaan ole juuri yhteyttä kehityskulkuihin kentällä.

‘Vuotojen’ suodattaminen viisaasti luo perusteita tarinalle läntisten palvelujen salaisesta toiminnasta, ja auttaa siten oikeuttamaan johtajiensa julkisen passiivisuuden. Se, että kansainväliset tutkimukset Syyrian maaperällä kielletään, raivaa tietä salaliittoteorioille. Itsensä Voltaireksi julistaneet puhuvat päät vetoavat ‘sananvapauteensa’ kieltäessään Syyrian kansalta omien kuolleidensa laskemisen.

Ennen ja jälkeen 21.8.2013.

Ja niin maailma jatkaa pyörimistään. Tai niin se uskoo - todellisuudessa tulee olemaan ero sen välillä, mitä maailma oli ennen 21.8.2013 ja mitä se on sen jälkeen. Assad valmistelee jo seuraavaa kemiallista joukkotuhontaa eri mittaluokassa. Sen voi lukea Syyriasta kuin avoimesta kirjasta, eikä hänellä ole minkäänlaista kunnioitusta meidän yhteiskuntiamme kohtaan.

Olin aikanaan paikalla, kun Hafiz al-Assad julisti, että Gorbatšov olisi pitänyt ampua Neuvostoliiton maanpetturina. Bashar ja hänen kätyrinsä varmaan juhlivat ‘kansainvälisen yhteisön’ heikkoutta.

Nykyinen passiivisuus on niin ollen osasyyllinen tappamiseen, joka tulee jatkumaan jo pian. Damaskoksen isäntä kylvää terroria esteittä. Ja on myös paljon mahdollisuuksia levittää kaaosta naapurimaihin.

Kaksi vuotta Irakin kurdeja vastaan tehdyn Halabjan kemiallisen holokaustin jälkeen Saddam Hussein, rankaisemattomuudestaan humaltuneena, hyökkäsi Kuwaitiin vuonna 1990. Lyön vetoa, ettei Assad tule odottamaan niinkään kauan ennen kuin syöksee koko alueen kauhun valtaan.

Syyrian suhteen pätee alkeellinen moraali, mutta kollektiivinen turvallisuus.”

Suomessakin on julkaistu ainakin yksi tasapainoinen ja tietopohjainen artikkeli kentältä. Kirjoittaja on toimittaja Saana-Maria Jokinen, joka on tehnyt vuosia työtä syyrialaispakolaisten parissa ja Syyrian naapurimaissa, ja on tiiviissä yhteydessä Syyrian sisällä oleviin kontakteihin. Yksi humanitääristä työtä tekevistä kontakteista kertoi saaneensa sisäpiiritietoa hallinnon sisällä olevalta henkilöltä, joka suhtautuu kriittisesti hallintonsa julmaan strategiaan. Tietojen perusteella voi päätellä Assadin tukeutuvan edelleen isänsä ns. vanhaan kaartiin eikä olevan näistä erillinen, kuten jotkut optimistit ovat halunneet uskoa.

"Abu Hamza väittää saaneensa sisäpiirin tietoa kemiallisen iskun taustoista.
- Ajatus iskusta tuli kahdelta hyvin korkea-arvoiselta, niin kutsutun vanhan kaartin edustajalta al-Assadin hallinnossa, aktivisti kertoo.
- Vain kaikkein ylin johto tiesi suunnitelmasta; edes sotilaat, jotka ampuivat kemikaaleja sisältävät raketit, eivät tienneet, mitä tekivät.
Abu Hamzalla on myös selitys iskun erikoiselle ajoitukselle.
- Henkilöt, jotka tilasivat iskun, olivat jo Bashar al-Assadin isän, Hafez al-Assadin, läheisimpiä neuvonantajia. Heillä on edelleen Hama-mentaliteetti, hän selittää.
Vuonna 1982 arviolta 20 000–40 000 syyrialaista sai surmansa Haman kaupungissa, kun Hafez al-Assadin johtaman Syyrian armeija tukahdutti verisesti Muslimiveljeskunnan johtaman kansannousun.
- Lisäksi, al-Assadin hallinto ei ole ennenkään lopettanut siviilien surmaamista, kun YK:n tai Arabiliiton tarkkailijat ovat saapuneet maahan. Hallinto luotti tälläkin kertaa siihen, että Venäjä lopulta turvaa sen selustan, Abu Hamza jatkaa.
Abu Hamzan mukaan syyrialaisten mielipiteet USA:n ja sen liittolaisten mahdollisesta aseellisesta interventiosta vaihtelevat.
- Moni kannattaa voimatoimia, mutta osa on huolissaan. Yhdysvaltojen johto on todennut, ettei iskujen tarkoitus ole kaataa al-Assadin hallintoa. Siksi moni pelkää hallinnon reaktiota pommituksiin.
- Lisäksi jotkut pitävät suunniteltuja, varsin rajallisia iskuja vain USA:n yrityksenä pelastaa kasvonsa."

Myös toimittaja ja kirjailija Michael Totten on kirjoittanut Syyrian kemiallisesta iskusta ja siitä, ettei Yhdysvalloilla näytä olevan halua tehdä muuta kuin jokin rajallinen isku, joka ei muuta tilannetta kentällä miksikään. Totten kirjoittaa:

"Ajatus, että Barack Obama kehittelisi väärää tekosyytä pommittaakseen Syyriaa, ei ole lainkaan järkevä. Hän on selvästi ollut koko ajan sitä vastaan, että Yhdysvallat sekaantuisi tilanteeseen, jos hän suinkin voi sen välttää."

Libanonilaisen tutkijan Paul Salemin pessimistinen artikkeli kertoo meille todennäköisen toteuman: Yhdysvallat ja sen muskelin puuttuessa muukaan länsiyhteisö ei ole halukas laajempaan operaatioon Syyrian tilanteen muuttamiseksi todella paremmaksi.

Tässä lopulta Noah Schachtmanin artikkeli Yhdysvaltain mielenkiintoisesta vuodosta, jonka mukaan joku Syyrian puolustusministeriöstä olisi vaatinut kemialliset iskut tehneeltä kenraalilta selityksiä puhelimitse.

Ei ole mielestäni lainkaan yllättävää, että Amerikka on haluton ryhtymään sotilaalliseen interventioon Syyrian suhteen. Se maksaa edelleen isoja laskuja Afganistanin, Irakin ja Libyan interventioista. Maailma ei suinkaan osoita avomielisesti kiitollisuuttaan siitä, että amerikkalainen sotilasvoima auttoi kukistamaan Talibanin, Saddamin ja Qaddafin, joiden tyrannia ja hirmuhallinto vaativat yhteensä miljoonia uhreja. Sen sijaan maailma muistaa joka välissä syyttää Amerikkaa kaikesta siitä, mitä Afganistanissa, Irakissa ja Libyassa on tapahtunut huolimatta ja riippumatta interventioista.

Ironista kyllä, jos nuo interventiot olisivat jääneet tekemättä, Amerikkaa syytettäisiin afgaanien, irakilaisten ja libyalaisten hylkäämisestä reaalipolitiikan kyynisessä hengessä. Kuten sitä itse asiassa joka tapauksessa syytettiin: Saddam sai rauhassa kaasuttaa kurdeja ja šiioja ilman amerikkalaista interventiota, Taliban sai riehua rauhassa koko 90-luvun jälkipuoliskon ja vallata Kabulinkin, ja Qaddafilla oli aluksi kaikki syyt uskoa vastaavaan rankaisemattomuuteen. Maailma hoki, ettei Amerikka välitä libyalaisista, koska Libyalla on öljyä.

Koko läntinen maailma kärsii johtajuusvajeesta. Minulle ei tule mieleen ainuttakaan kovan luokan valtiomiestä nykyisten länsijohtajien joukosta, eikä itse asiassa koko maailmasta. Mitään Churchillin tai Reaganin kaltaista arvojohtajaa ei ole näköpiirissä. Tästä huolimatta brittiparlamentin nynnyys onnistui vielä yllättämään minut. Olin sentään odottanut briteiltä vähintään sitä, mitä ranskalaisilta. Toisaalta britit eivät Obaman tavoin koskaan hirttäneet itseään mihinkään katteettomiin ”punaisiin viivoihin” ja katteettomiin vakuutteluihin auttamisesta.

Ranska näyttää jälleen hamuavan Lännen moraalisen johtotähden paikkaa, kun anglosaksinen maailma rypee kollektiivisessa kyvyttömyydessä. Ranska hoiti Malin ihan mallikkaasti. Valitettavasti Ranskalla ei yksin ole kuitenkaan muskelia Syyriaan niin kauan kuin Assadilla on takanaan Venäjä. Vain Yhdysvaltain sotilaallinen ja poliittinen mahti riittää patoamaan Venäjän.

Erityisen masentavaa viime viikon velloneessa keskustelussa on se valehtelun ja denialismin määrä, joka on taas tulvinut ilmoille salaliittoteorioineen. Useimmat näistä ”sodanvastaisista” kiihkoilijoista eivät tiedä eivätkä ymmärrä Syyriasta hölkäsen pöläystä eivätkä välitä syyrialaisten hädästä tuon taivaallista. He vain vastustavat periaatteesta Yhdysvaltain puuttumista tähän tai mihinkään, eivätkä kaihda valehtelemasta tai vääristelemästä Syyrian konfliktin kuvaa tuon asiansa ajamiseksi.

Todellisuudessa nämä ”sodanvastustajat” kannattavat Syyrian sodan pitkittymistä – kuka kyynisistä, kuka rasistisista ja kuka yksinkertaisesti ymmärtämättömistä syistä – ja tulevat ajaneeksi kansanmurhan asiaa. He kun ovat osa sitä vihreää valoa, jonka Assad kokee saavansa teoilleen.

Samalla tavalla kokivat Milošević ja Saddam aiemmin saavansa vihreää valoa kansanmurhapolitiikalleen, kunnes johtavien länsivaltain mieli lopulta muuttui. Toisin sanoen, toimettomuuden seuraukset alkoivat lopulta hirvittää enemmän kuin pelko sitoutumisesta toimintaan.

On hyvä välillä muistuttaa siitä, mitä tapahtuu, jos Assadin annetaan Venäjän ja Iranin tuella tappaa kaikki vastustajansa. Jotkut ehkä kuvittelevat, että silloin palataan takaisin ”normaalijärjestykseen”, tiukan diktatuurin kurinpitoon, joka ei näy kiusallisesti länsiyleisön televisioissa ja sanomalehdissä. Tällaisen haihattelu osoittaa vaarallista ymmärtämättömyyttä Lähi-idän tilanteesta erityisesti ja maailmanpolitiikasta yleensä.

Mikäli Assad autetaan kansainvälisellä käsien vääntelyllä voittoon Syyriassa, maa ei suinkaan palaa mihinkään vuoteen 2001 tai 2005. Sen sijaan keskelle Lähi-itää – Turkin, Israelin ja Irakin naapuriin – syntyy uusi Pohjois-Korea, suljettu valtio, joka aseistautuu hampaisiin asti, tukeutuu Venäjään ja muihin maailman diktatuurien ystäviin ja kihisee revanssia. Satojatuhansia syyrialaisia tapetaan ensin sodassa ja kansanmurhassa, sitten laajamittaisissa vainoissa, jotka eskaloituvat kattamaan yhä vainoharhaisempia viholliskuvia. Kokonaisia kaupunkeja hävitetään todennäköisesti maan tasalle.

Turkkiin ja Eurooppaan – Syyrian naapurimaista puhumattakaan – virtaa miljoonia syyrialaisia pakolaisia. Iranin islamistihallinnon ja sen vasallina toimivan Hizbullahin valta kasvaa eksponentiaalisesti ja ulottuu Iranista Irakin ja Syyrian kautta Libanoniin, sulkien Turkin ja Euroopan pohjoiseen ja avaten Venäjälle tien Persianlahdelle ja itäiselle Välimerelle. Turkki kääntyy pois lännestä.

Diktatuurit alueella vahvistuvat. Kaikki se hyvä, mitä arabikevään myötä olisi voinut saavuttaa, kuten päästä monopolististen poliittisten järjestelmien hegemoniasta poliittiseen pluralismiin, menetetään, ja sen sijaan vahvistetaan kielteistä kertomusta arabikeväästä. Tällä on erittäin huonoja seurauksia Euroopan välittömälle lähialueelle, puhumattakaan siitä, että diktatuurien rankaisemattomuuden kulttuurin vahvistuminen asettaa diktatuurien naapurissa olevat pienet maat hengenvaaraan.

Venäjällä oli jo tehty mielipidekysely, johon vastanneista yli kolmannes katsoi, että jos Yhdysvallat tekee intervention Syyriaan, Venäjän tulisi kostoksi hyökätä Baltian maihin. Vaara on kuitenkin vielä suurempi, jos Venäjä onnistuu pelottelemaan länsimaat vetäytymään Lähi-idästä. Sellainen lopputulos houkuttelee voimankäyttöön ja törkeisiin provokaatioihin jatkossakin.

YK ja länsimaat joutuvat vuosikymmeniksi eteenpäin sensuroimaan ja peittelemään kyvyttömyytensä ja välinpitämättömyytensä seurauksena Syyriassa tapahtuvia massamurhia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan. Samalla Iran ja Syyria aseistautuvat hampaisiin asti, hankkien lisää joukkotuhoaseita ja jatkaen ydinaseen kehittämistä Venäjän hyötyessä tästä tietysti pääasiallisena aseiden tuottajana alueelle. Myös Iranin ja Syyrian avokätisesti tukemat terroristijärjestöt vahvistuvat ja suuntaavat toimintansa länsimaita, Turkkia ja länsimielisiä arabimaita vastaan.

Vaihtoehtoja aina oli. Erityisesti niitä oli keväällä 2011 ainakin puolen vuoden ajan, jolloin Syyrian oppositio pitäytyi aseettomassa vastarinnassa. Syyrian hallituksen ei ollut mikään pakko eskaloida tilannetta täysimittaiseksi sisällissodaksi järjettömällä väkivallallaan aseettomia siviilejä vastaan.

Tunisian armeijan erikoisyksiköt puuttuivat lopulta Tunisian tilanteeseen ja auttoivat kaatamaan Ben Alin. Marokon kuningas salli mielenosoitusten jatkumisen ja oli jo varhain ryhtynyt uudistuksiin, joiden ansiosta marokkolaisilla oli jo arabikevään tullessa runsaat määrät oikeuksia ja vapauksia, joista syyrialaiset tai libyalaiset saattoivat vain uneksia. Kaikki voivat kuvitella mielessään, millainen paikka Maghreb olisi ja millainen pakolaistilanne Länsi-Euroopassa, jos Tunisian kansalliskaartin johdossa olisi ollut Maher al-Assad tai jos Marokon kuningas olisi toiminut kuten Qaddafi ja Assad.

Jopa autoritäärinen Algeria hoiti asiansa paljon paremmin kuin Assad. Luultavasti tämä johtui siitä, ettei Algeria turvautunut yhtä häikäilemättömiin ja huonoihin neuvojiin kuin Assad. Assad seuraa Syyriassa olennaisesti Venäjän Tšetšeniassa testaamaa mallia: tapetaan kaikki, alkaen maltillisimmista voimista; levitetään sumeilematonta propagandaa ja masinoidaan se koko maailmalle tarkoituksena leimata vastarinta ”terroristeiksi” ja ”bandiiteiksi”; kohdistetaan hävitys suoraan siviiliväestöön eikä kaihdeta hävittämästä kokonaisia kaupunkeja maan tasalle. Seurauksena tällaisesta strategiasta on täystuho, jonka raunioilla vain pahimmat elementit puolin toisin selviävät. Terrorismi ei koskaan ole ollut ongelma Venäjän tai Syyrian johtajille – nehän ovat alan asiantuntijoita ja tietävät, ettei terrorismi ole niille merkittävä uhka vaan hyvä väline likaisiin operaatioihin ja provokaatioihin.

Libya olisi tänä päivänä kuin Syyria, jos sinne ei olisi tehty länsijohtoista interventiota. Kukaan järjissään oleva länsimaisten arvojen kannattaja ei kai toivoisi sellaista. Tästä huolimatta Libyan interventiota arvostellaan jatkuvasti muka huonosti onnistuneeksi, kun se ei välittömästi tuonut pohjoismaista hyvinvointivaltiota Libyaan, ja kun Qaddafin palkkasotilaat tuottivat ongelmia Malissa ja jihadistit ovat tehneet terrori-iskuja.

Yllä mainitsemistani artikkeleista Schachtman käsittelee niin kutsuttua rogue element -vaihtoehtoa, jota jo edellisessä Syyrian tilannetta käsitelleessä kirjoituksessani epäilin kasvojen säilyttämisen optioksi. Roistoelementtiteorian mukaan jokin taho hallinnon sisältä olisi toteuttanut iskun ilman Assadin tai koko hallinnon hyväksyntää. Yleisimpien teorioiden mukaan tämä taho olisi voinut olla Basharin veli Maher al-Assad, joka on ollut kansalliskaartin ja shabiha-militioiden komennossa, tai sitten niin kutsuttu vanha kaarti, joka koostuu isä-Assadin aikaisista kenraaleista ja tiedustelujohtajista, Haman tuhoamisen veteraaneista.

Schachtmanin käsittelemässä nauhoituksessa joku puolustusministeriön virkamies olisi soittanut hätääntyneesti kemiallisia aseita siviilejä vastaan ampuneiden joukkojen kenraalille ja protestoinut. Tällaisen nauhoituksen vuotaminen voi hyvinkin olla Yhdysvaltain puolelta kädenojennus: jos hallinnon sisällä oli ihmisiä, jotka olivat tällaista törkeää iskua vastaan, siellä voisi myös olla ihmisiä, joiden kanssa voi neuvotella.

On silti edelleen varsin päivänselvää, että korkein poliittinen taho Syyriassa oli tietoinen iskusta. Tämä käy epäsuorasti ilmi myös Jokisen YLE:lle kirjoittamassa artikkelissa. Bashar al-Assad on jatkuvasti ollut isänsä vanhan kaartin ympäröimä, eikä Syyriassa missään vaiheessa tapahtunut mitään uudistusmielisten valtaannousua tai irtiottoa vanhan kaartin toimintatavoista, vaikka Assadin hallintoa puoltanut spinni on pitkään sellaista käsitystä levittänyt.

Johtavia länsivaltoja ei tietystikään voi nykytilanteessa kadehtia. Ne ovat Skyllan ja Kharybdiksen välissä. Sotilaallinen interventio johtaisi jälleen amerikkalaisvastaiseen riehumiseen maailman medioissa ja poliitikkojen pitäisi myydä erittäin epäsuosittu ajatus sotilastoimista kalliine kustannuksineen äänestäjille. Toisaalta toimettomuus johtaisi varmuudella katastrofaalisiin seurauksiin – jos ei kaukana Amerikassa asti, niin vähintäänkin Lähi-idässä.

Syyrialaisille kauheinta olisi, että Yhdysvallat perääntyy nöyryytettynä ja joko tekee vain pari symbolista iskua tai ei iskuja lainkaan, jättäen Assadin sitten teurastamaan kansaansa, kuten Saddam jätettiin teurastamaan kansaansa Persianlahden sodan jälkeen. Perääntyminen olisi varmuudella vihreä valo Assadille tehdä saddamit, ja Venäjältä se saisi siihen täyden siunauksen, sillä Venäjän näkökulmasta on sitä parempi, mitä totaalisempi sen vasallien välirikko länsimaihin on.

Minusta on tullut haukka, vaikka olen periaatteessa pasifistinen yksilö. Minusta on tullut haukka, koska olen nähnyt kyllikseni diktatuureja tietääkseni, etteivät ne ole vakauden tyyssijoja, joissa vallitsee kuri ja järjestys, ja olen nähnyt myös kylliksi diktatuurien vastustajia tietääkseni, etteivät he ole terroristeja ja kiihkoilijoita, kuten diktatuurien ja niiden tukijoiden propaganda poikkeuksetta yrittää saada meidät uskomaan.

Kiihkoilijoitakin aina on, mutta he saavat aikaan diktatuurien veroista pahaa vain tullessaan itse diktatuurien johtoon. Näin kävi esimerkiksi Talibanin kohdalla, kun Afganistan hylättiin oman onnensa nojaan 90-luvun alussa. Näin kävin Somaliassa, kun sinne tehtiin pari symbolista ilmaiskua ja sitten poistuttiin häntä koipien välissä, kun yksi amerikkalainen Black Hawk oli ammuttu alas. Sekä Afganistanissa että Somaliassa tarvittiin ulkopuolinen interventio, jotta Taliban ja Shabaab saatiin kammetuksi vallasta. Ja vuosikymmenen toimettomuudella aiheutettiin vuosikymmeniksi paljon suurempia ongelmia kuin ajoissa tehty interventio olisi aiheuttanut.

Vielä koskaan en ole nähnyt valistunutta itsevaltiasta missään. Sen sijaan olen nähnyt, kuinka diktatuuri poikkeuksetta synnyttää läpimädän korruptiojärjestelmän ja vallassa pysyäkseen kylvää epävakautta niin omaan väestöönsä kuin ympäröiviin maihin.

Pahuuden kansallisia erityispiirteitä

Pahuutta on kaikissa yhteiskunnissa ja kaikissa se myös saa erilaisia muotoja. Tästä huolimatta pahuudessakin on erotettavissa eräitä kansanluonteellisia piirteitä, jotka ovat muovanneet pahuuden arkkityyppejä eri kulttuureissa hieman erilaisiksi.

Nykylänsimaisessa populaarikulttuurissa ehkä kaikkein tunnetuin kansallisesti stereotypifioitu pahuuden arkkityyppi on se, mitä voisi kutsua saksalaiseksi pahuudeksi. Saksalainen pahuus on kliinistä, mekaanista, järjestäytynyttä, tehokasta ja pikkutarkkaa. Tällaisen saksalaisen pahuuden kuvaamisen alkuperä oli vanhempi kuin natsien harjoittama juutalaisten ja muiden tuhottaviksi leimattujen ryhmien teollinen murhaaminen. Se esiintyi jo preussilaisten upseerien, riistävien kartanonherrojen ja hullujen tiedemiesten muodossa toista maailmansotaa vanhemmassa populaarikulttuurissa.

Varsin tuttu kansallistettu pahuuden arkkityyppi on myös venäläinen pahuus. Venäläinen pahuus on kylmää, julmaa ja häikäilemätöntä, mutta samalla usein järjetöntä sadismia. Venäläiseen kirjallisuuteen on pitkään kuulunut järjettömän ja tarpeettoman väkivaltaisen äkkikuoleman mörkö, joka ilmaantuu muistuttamaan maailman perimmäisestä epäoikeudenmukaisuudesta ja julmuudesta. Venäläisen pahuuden arkkityyppi eli ja voi hyvin jo tsaarinajalla, mutta luonnollisesti neuvostoaika löi siihen pekuliaarisen leimansa.

Amerikkalaisen yhteiskunnan syvä uskonnollisuus ja sosiaalinen normatiivisuus lienee vaikuttanut siihen, että amerikkalainen pahuus esiintyy populaarikulttuurissa usein perin toisenlaisessa muodossa kuin tyypilliset mannereurooppalaisen pahuuden tyypit, joissa häivähtää yleensä totalitarismin varjo. Amerikkalainen pahuus näyttäytyy individualistisena. Se on dekadenttia, perverssiä, kieroutunutta ja sairasta. Amerikkalainen paha ei ole julma diktaattori, monokkelipäinen superkonna eikä hullu tiedemies, vaan sarjamurhaaja ja psykopaatti. Hän on erityisesti viattomien naisten ja lasten kimpussa. Kokonaisten kansakuntien kohtalot kiinnostavat amerikkalaista kauhistelijaa vähemmän kuin puhtaiksi ja viattomiksi koettujen yksilöiden (poikkeuksena tietysti yksi tietty kansakunta).

Siirryttäessä etelän suuntaan pahuuden kansalliset erityispiirteet muuttuvat. Länsimaisesta populaarikulttuurista tunnemme ainakin kaksi välimerellisen pahuuden arkkityyppiä, nimittäin italialaisen ja orientaalisen. Italialainen pahuus on tunnetusti kieroa, petollista ja teatraalista. Siihen ovat vaikuttaneet kokemukset sisilialaisen ja amerikanitalialaisen mafian erityisestä tunnettuudesta järjestäytyneen rikollisuuden kentässä samoin kuin mielikuvat renessanssiajan juonittelijoista, Borgian suvusta ja Machiavellistä.

Orientaalinen pahuus näyttäytyi aiemmin kahtena arkkityyppinä, juutalaisena ja islamilaisena pahuutena. Juutalainen oli Euroopassa suosittu roiston tyyppi ennen kuin natsit toimillaan tekivät siitä poliittisesti epäkorrektin (paitsi Itä-Euroopassa ja arabimaissa, joissa juutalaiskonna eli omaa elämäänsä). Toinen orientaalisen pahuuden arkkityyppi löydettiin islamilaisesta maailmasta ja se vastasi varsin hyvin arabien ja persialaisten omaa näkemystä pahuudesta: Arabialaisella pahalla on paljon yhtymäkohtia italialaiseen, mutta hän on ehkä vielä korostetummin tekopyhä. Hän saattaa lausua runoja ja kohteliaisuuksia ja vieraan käännettyä selkänsä lähettää assassiinit tämän perään. Ahmed Ahne on perinteisen orientaalisen roiston tragikoominen karikatyyri länsimaisessa sarjakuvassa.

Vielä kauemmas itään matkattaessa löydämme vielä ainakin erityisen intialaisen pahuuden, jonka vaikutusalue alkaa jo Pakistanista. Se on hillitöntä, veren juovuttamaa ja fanaattista hulluutta, jonka kestäessä tehdään silmitöntä väkivaltaa, mutta sen jälkeen seuraavat murhe, hammastenkiristys ja vakavoituminen. Niin, ja tietysti kosmiset mittasuhteet saavuttava kosto.

Pahuuden kansalliset erityispiirteet muovaavat myös yhteiskunnan tilaa riippuen siitä, ovatko vallankahvassa enemmän kansallistyypillistä pahaa vastustavat vai harjoittavat voimat. Kukin yhteiskunta saattaa olla kokenut pimeimpiä aikojaan karakteristisen pahan vallassa. Vastaavasti kunkin yhteiskunnan parhaimpiin voimiin on vaikuttanut pitkällinen kamppailu tietyntyyppistä pahuutta vastaan.

On syytä muistaa, että pahuuden kansalliset arkkityypit varioituvat popkulttuurissa, kirjallisuudessa ja mytologiassa monimuotoisesti. Lisäksi tulee muistaa, että kansojen omat pahuuden kansalliset erityispiirteet eivät aina vastaa niitä stereotyyppejä, joita muilla kansoilla on näistä kansoista. Esimerkiksi parin vuosikymmenen terrorismi-ilmiö on korvannut perinteisen orientaalisen juonittelijan arkkityypin hillittömällä fanaatikolla. Ja amerikkalaisvastaisissa diskursseissa esiintyvä amerikkalaisen kapitalisti-imperialistin arkkityyppi taas on kovin erilainen kuin amerikkalaisten kuva mielisairaista psykopaateista pelottavimpana pahuuden muotona.

Saksalaisen korkeakulttuurin pahuus ei ole perinteisesti ollut se preussilais-natsilainen stereotyyppi, jota ulkomaalaiset ovat saksalaisissa nähneet, vaan demoninen pimeä paha, joka voi mefistomaisesti imarrella ja lirkutella, mutta osoittautuu lopulta julman ahneeksi kuolemanvoimaksi - kuten Faustissa ja Goethen Erlkönigissä, suomeksi Keijukaiskuninkaassa. Erlkönig on muuten mielestäni myös loistava kuvaus välittävän hyvän ihmisen ahdistuneesta voimattomuuden tunteesta pahan edessä. Täältä löytyy Otto Mannisen suomennos tuosta klassikkorunosta, ja tässä vielä alkukieliset kolme viimeistä säettä:

»Mein Vater, mein Vater, und siehst du nicht dort
Erlkönigs Töchter am düstern Ort?«
»Mein Sohn, mein Sohn, ich seh es genau:
Es scheinen die alten Weiden so grau.«

»Ich liebe dich, mich reizt deine schöne Gestalt;
Und bist du nicht willig, so brauch ich Gewalt.«
»Mein Vater, mein Vater, jetzt faßt er mich an!
Erlkönig hat mir ein Leids getan!«

Dem Vater grauset’s, er reitet geschwind,
Er hält in Armen das ächzende Kind,
Erreicht den Hof mit Müh’ und Not;
In seinen Armen das Kind war tot.

Millaista sitten on tyypillinen suomalainen pahuus? Mielestäni pelottavinta pahuuden suomalaisissa erityispiirteissä on niiden yleisyys ja arkisuus. Suomalainen pahuus on jokapäiväistä. Se ei ehkä saa samanlaisia apokalyptisen tuhon mittoja kuin monien suurten kulttuurikansojen pahuuden ilmentymät. Sen sijaan suomalainen pahuus on jatkuvalla pienellä liekillä polttavaa ilkeyttä. Suomi on itsetunnoltaan epävarmojen kiusaajien kulttuuri, jonka ominaispiirteisiin valitettavasti kuuluvat kateus ja vahingonilo.

Kateus ja vahingonilo kulkevat suomalaisessa pahuudessa käsi kädessä, kylväen ympärilleen rakkaudettomuutta, äärimmäistä arvonkieltoa mutta samalla pohjatonta itsekkyyttä. Minun lienee syytä selventää, mitä näillä termeillä tarkoitan.

Kateus on ärsyyntymistä ja vastenmielisyyden tunnetta toisten onnellisuudesta, menestyksestä, saavutuksista tai vaikka vain saamastaan huomiosta. Siihen liittyy olennaisena osana arvonkielto, sillä kateellinen tunnistaa kadehtimiensa ominaisuuksien tai asioiden arvon, mutta koska ne häneltä puuttuvat, hänellä on niitä vähemmän, hän luulee niitä itseltään puuttuvan tai hän ei osaa niistä nauttia, hän kieltää näiden ominaisuuksien tai asioiden arvon, pyrkien niitä vähättelemään, halveksumaan tai paheksumaan.

Enemmän kuin mitään toista tuntemaani kansaa, suomalaisia tuntuu usein suuresti ärsyttävän sellainenkin näkemänsä hyvä, iloinen tai kaunis, jota he eivät suoranaisesti kadehdi. Tässä lienee kyse perikateuden mieliin niin syvällisesti iskostamasta arvonkiellosta, että hyvät ja kauniit ominaisuudet ja asiat uhkaavat perikateellisen maailmankuvaa pelkällä olemassaolollaan. Niihin pitää siis soveltaa samaa arvonkiellon, vähättelyn, halveksunnan ja paheksunnan logiikkaa kuin kadehdittuihin asioihin.

Suomalainen inhoaa iloisuutta ja hilpeyttä, pitää hyväsydämisyyttä tekopyhänä ja kohteliaisuutta teeskentelynä. Hän näkee ihmisten ja rakennusten kauneudessa jotain itselleen salaperäisesti vastenmielistä ja suosii mieluummin pelkistämistä ja eleettömyyttä, aina rumuuden ihannointiin saakka. Suomalainen ihannoi tavallisuutta, kunhan tavallisuus merkitsee tiettyä merkityksettömyyttä ja tulevan suhteen pessimismiä.

Vahingonilo on puolestaan iloa ja ivaa toisten vahingosta. Suomalaisille on luontevaa kiusata toisia ihmisiä ja ilkkua heidän epäonnistumisilleen. Tällä kylvetään mainitsemaani rakkaudettomuutta, sairaan vahingonilon kulttuuria. On hämmästyttävää havaita, kuinka suomalainen aidosti pitää ivaa hauskana. Mikään ei ole suomalaisen mielestä niin hauskaa kuin että sille, jolla (muka) menee paremmin, tapahtuu jotain ikävää tai noloa.

Suomalaiset ilkkuvat jopa silloin, kun jotain aivan kauheaa tapahtuu; kun mikä tahansa muu kansa ymmärtäisi vähintäänkin vaieta. Olen nähnyt tämän itse jo ainakin kolme kertaa suurten maailmantapahtumien kohdalla. Ensin syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen vuonna 2001: palestiinalaisten väitetty juhliminen iskun vuoksi osoittautui valheeksi ja propagandaksi, mutta sen sijaan monet amerikkalaisvastaiset suomalaiset ilmaisivat avoimesti vahingoniloaan tapahtuneesta.

Toinen vastaava vahingonilon aalto koettiin kaksi vuotta sitten, kun Anders Breivik oli tehnyt kammottavan terrori-iskunsa demarinuorten kesäleirillä Utöyan saarella. Ensin suomalainen nettiskene täyttyi ilkkujista, jotka hekumoivat, kuinka tässä nähtiin mihin maahanmuutto johtaa (he olettivat iskun tekijän olevan muslimi). Kun iskun tekijä paljastui heidän aateheimolaisekseen, jatkui ilkkuminen siitä, kuinka monikulttuurisuus oli aiheuttanut iskun ajamalla Breivikin äärimmäisiin tekoihin.

Kolmannen kerran olen nähnyt suomalaisten ilkkuvan vahingonilosta viime viikkoina Egyptin verilöylyjen ja Syyrian hermokaasuiskun vuoksi. Jopa asiantuntijoina itseään pitävien ihmisten on ollut vaikea pidätellä vahingoniloaan, jota he kokevat siitä, että arabikevät olisi jotenkin "epäonnistunut", ja että arabisiviilien massamurhaaminen osoittaisi jotenkin, ettei "demokratia" sovi arabeille. Niin ikään suomalaisilla tuntuu olevan merkillinen erikoistarve heristellä vahingoniloisina sormea syyrialaisille, että mitäs nousivat vastarintaan, olisivat vain kiltisti eläneet diktatuurissaan. Ja sama enemmän tai vähemmän Egyptin suhteen.

Suomalaiset ovat ilmeisesti unohtaneet oman historiansa kokemukset. Mahtaisiko heistä tuntua oikeudenmukaiselta, jos amerikkalaiset tai norjalaiset ilkkuisivat Suomeen kohdistuvalle terrori-iskulle. Jos virolaiset heristelisivät suomalaisille typeryksille sormea, kun Venäjä mobilisoi Suomessa mellakoita tai asettaa perusteettomia kauppasaartoja. Tai jos arabit nauraisivat suomalaisten massamurhaamiselle jossain haman tulevaisuuden talvisodassa. Ei tietenkään tuntuisi kivalta. Sehän olisi täysin eri asia, suomalaiset huudahtavat nyt.

Kaikki suomalaiset eivät tietenkään ole aina lähtökohtaisen kateellisia eivätkä vahingoniloisia. Luultavasti edellä mainittujen tapahtumien kohdalla ilkkuneiden määrä edustaa pientä vähemmistöä Suomen kansasta, joskin ikävä kyllä ajoittain kovin näkyvää, ja keskittynee voimakkaasti tiettyihin aatteellisiin ryhmiin. Jos minun kuitenkin pitäisi nimetä pahuuden suomalaiset erityispiirteet, ne olisivat nämä.

Suomalainen pahuus ei ole saksalaista, venäläistä, amerikkalaista, italialaista, arabialaista eikä edes intialaista tyyppiä, vaan oma merkillisen banaali lajinsa. Silti se on hitaasti kuluttavan haavoittavana tavallaan yhtä julma kuin mainitut suureellisemmat arkkityypit, ennen kaikkea siksi, että se on monin verroin yleisempää kuin maailman orjuuttamisesta haaveilevat monokkelipäiset suurroistot, psykopaattiset sarjamurhaajat tai apokalyptiset terroristit.

Suomalaisen pahuuden banaalisuus on myös saattanut vaimentaa yhteiskuntamme parhaita voimia, sillä arkisen ilkeää pahuutta vastaan kamppaileminen ei tuota vastaavia sankari-ihanteita, intellektuaalista ja taiteellista luovaa tuskaa ja pyrkimystä moraaliseen ylevyyteen kuin suureelliset mittasuhteet saavan pahuuden heittämä varjo. Vielä Venäjän vallan alla ollessaan suomalaiset saattoivat projisoida pahuuden imperiumin sortovaltaan ja Bobrikoviin, kuten Eugen Schauman teki. Eino Leino löysi demoninsa sisällissodasta.

Pitkinä sodanjälkeisen jatkuvasti lisääntyneen hyvinvoinnin ja holhouksen vuosikymmeninä paha kätkeytyi kuitenkin suomalaisten perikateuteen ja arki-ilkeyteen, hävitti kaiken sankarillisen ja romanttisen, väheksyi kauneutta ja nosti harmauden alttarille. Suomalainen pahoinvointi sikisi tästä, eikä tunnu löytävän pahuudelleen kasvoja. Suomalaiset kääntävät ahdistuksen itseensä, kärsivät masennuksesta, popsivat psyykelääkkeitä, juovat viinaa ja tekevät itsemurhia.

Kansallinen ongelmamme ei ole se, että täältä, kuten kaikista maailman yhteiskunnista, löytyy pahuutta. Ongelmamme tuntuu olevan se, että olemme kadottaneet pahuuden vastinparin, kansallistyypillisen hyvyyden. Jokaista pahuuden inkarnaatiota on täytynyt vastata sankari, hyvien ihmisten esitaistelija ja esikuva. Sellaista suomalaisilla ei enää ole, ei kateuden ja vahingonilon kylmää ja muodotonta varjoa vastaan.

Ukrainan itsenäisyyspäivä

Perjantaina oli Ukrainan lipun päivä ja lauantaina Ukrainan itsenäisyyspäivä, jolla juhlistetaan itsenäistymistä Neuvostoliiton vallasta 90-luvun alussa. Ukrainalla oli hyvin lyhyeksi jäänyt itsenäisyys myös vuonna 1918, mutta toisin kuin Suomi, Puola ja Baltian maat, Ukraina ja useat muut tuolloin lyhyesti itsenäistyneet maat joutuivat sisällissodan raivotessa pian uudelleen venäläisvetoisen bolševistisen imperiumin valtaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, että Ukrainan valtiollinen historia olisi alkanut vasta vuodesta 1918. Alueella oli historian saatossa lukuisia imperiumeja ja valtioita, joista kukin jätti jälkensä Ukrainan historiaan.

Kimmeriläiset muodostivat ensimmäisen tunnetun korkeakulttuurin Ukrainaan 1100-luvulla eKr. Heitä seurasivat iraanisten skyyttien ja sarmaattien valtakunnat, jotka ovat jättäneet jälkeensä geneettisen perimänsä varsinkin etelä- ja länsiukrainalaisten usein varsin iraanisiin (arjalaisiin) piirteisiin. Jo skyyttien ja sarmaattien hallitessa aroja, Ukrainassa vaikuttivat myös rannikolle siirtokuntia perustaneet helleenit sekä alueen halki vyöryneet gootit ja hunnit. Lähi-idästä lähteneiden yksijumalaisten uskontojen syrjäyttäessä alueen vanhat pakanauskonnot Ukrainan alueella pääsi ensin voitolle juutalaisuus, sillä alueen ensimmäisen monoteistisen imperiumin perustivat turkinsukuiset kasaarit, jotka kääntyivät juutalaisuuteen hankkiakseen neutraalin väliposition lounaassa leviävän kristinuskon ja kaakossa leviävän islamin välissä.

Kasaarien hallitessa imperiumiaan nykyisen Ukrainan alueella suuri osa heidän alamaisistaan oli jo kielellisesti slaaveja. Slaavien alkukoti sijoitetaan yleensä Ukrainan, Slovakian, Puolan ja Valko-Venäjän välimaastoon, josta alkuun varsin nomadiset slaaviheimot levittäytyivät niin etelään Balkanille, pohjoiseen Puolaan, Baltiaan ja Novgorodiin, luoteeseen nykyiselle Venäjälle ja itään nykyisen Keski- ja Itä-Ukrainan alueelle. Slaavilaisten kielten monimuotoisuus on ilmeisesti vielä hiljattain ollut suurinta Karpaattien ja Tatran ympäristöissä. Rutenian eli nykyisen Ukrainalle kuuluvan Zakarpatian ruteenit eli rusiinit pitävätkin usein itseään alkuperäisimpinä slaaveina.

Joidenkin teorioiden mukaan historiasta salaperäisen jälkiä jättämättä kadonnut juutalainen kasaari-imperiumi olisi jättänyt jälkeensä Itä-Euroopan lukuisat mutta hajanaiset pääosin saksansukuista jiddišiä puhumaan ryhtyneet aškenaasit, mutta Israelin ja muun Lähi-idän seemiläisille juutalaisille tämä teoria on sensitiivinen sen vuoksi, että juutalaiset insistoivat geneettistä perintöä, kun taas kasaarien tiedetään suurelta osin muodostuneen käännynnäisistä. Yksi ryhmä sentään jäljittää itsensä varsin ongelmitta kasaareihin, nimittäin turkinsukuista kieltä puhuvat juutalaiset karaiimit, joiden tärkeimmät yhteisöt sijaitsevat nykyään Liettuassa ja Krimillä. Heidän kielensä on lähellä krimintataaria, uskontonsa sen sijaan omaleimaista juutalaisuutta, jota muut juutalaisryhmät ovat perinteisesti pitäneet kerettiläisenä, liiaksi kristillisiä vaikutteita ottaneena.

Samalla kun kreikkalais-bysanttilainen vaikutus Mustallamerellä jatkui, mutta ei enää helleenisenä vaan kristillisenä, levisi Ukrainaan myös toinen kauppiaskansa pohjoisesta jokia pitkin. Kyseessä olivat ruusit eli viikingit, jotka perustivat kauppapaikkoja käydäkseen lukratiivista kauppaa Itämereltä jokia pitkin Mustallemerelle, Konstantinopoliin ja kreikkalaisten välityksellä aina Lähi-itään saakka. Yksi tärkeistä kauppatavaroista olivat orjat, joita tuotiin Koillis-Euroopan laajoilta ja villeiltä suomalais-ugrilaisilta pakanamailta.

Legendan mukaan Kiovan kaupungin perustivat kolme slaavilaista veljestä Kyi, Štšek ja Horiv sekä sisarensa Lybid joskus 400-500 jKr. ja vanhimman veljeksen Kyin nimi elää yhä kaupungin nimessä (ukrainaksi Kyiv, venäjäksi Kijev). Kaupunki saavutti merkittävän aseman vasta, kun muukalaiset tulivat ja valtasivat sen. Kyseessä olivat tietysti viikingit, jotka purjehtivat suuria jokia myöten etelään jo perustamastaan Novgorodista (Nygårdista). Novgorodilaiset viikinkipäälliköt Askold ja Dir olivat epäonnistuneet yrityksessään hyökätä Konstantinopoliin ja vetäytyivät jokia pitkin takaisin pohjoiseen. Siellä he ottivat Kiovan hallintaansa. Novgorodin ruhtinas Helge (Oleg) saapui vuonna 882 ottamaan kaupungin hallinnan ja julisti itsensä Kiovan ruhtinaaksi. Tästä alkoi Kiovan ruusien taru ja samalla vähitellen slaavilaiseksi muuttuva Ukrainan ja Venäjän historia.

Sata vuotta myöhemmin ruusien jälkeläinen, Kiovan ruhtinas Vladimir (Valdemar) päätti muodostaa liiton eteläisen imperiumin Bysantin kanssa. Hän antoi kastaa itsensä kristinuskoon ja matkusti Krimin kreikkalaiseen kauppakaupunkiin Khersonessokseen ottaakseen vaimokseen bysanttilaisen prinsessan. Tämän jälkeen imperiumin kristillistyminen eteni Vladimir Pyhän mahtikäskyin: pakanain epäjumalankuvia särjettiin ympäri Ukrainaa ja kiovalaiset määrättiin joukoittain Dneprjokeen kastettaviksi kristityiksi. Tästä saatiin uusi väkevä monoteismi hiipuneen juutalaisuuden tilalle, idässä tataarikansojen parissa voimistuvaa islamia vastaan.

Tultaessa 1000-luvulle Vladimirin poika Jaroslav Viisas hallitsi Kiovaa, josta tuli Bysantin kulttuurivaikutuksen pohjoinen sillanpääasema. Kreikkalaisia ja kristinuskoon jo kääntyneitä bulgaareja oli tuotu imperiumiin käännyttämään ihmisiä, komeita katedraaleja ja kirkkoja oli rakennettu ja Kiovasta oli tullut yksi itäisen kirkon tärkeistä keskuksista. Kiovasta käsin ortodoksinen uskonto ja sen myötä slaavilainen kieli levisivät nykyiselle Venäjälle - Novgorodin, Vladimirin ja Suzdalin ruhtinaskuntiin, ajan myötä myös Moskovaan. Tätä ennen Venäjän alueet olivat olleet pääosin suomalais-ugrilaisten ja turkkilais-tataarilaisten kansojen asuttamia. Näiden asteittainen slaavilaistuminen kristinuskon leviämisen myötä on voitu havaita tutkimalla Konstantinopoliin laivattujen orjien nimiluetteloita. Kysymys ei toki ollut vain kielen, kulttuurin ja uskonnon muuttumisesta, vaan myös väki liikkui, mikä on voitu havaita tutkimalla lukemattomat kansainvaellukset kokeneiden Itä-Euroopan tasankojen nykyasukkaiden geeniperimiä.

Mongolit valtasivat Kiovan vuonna 1240 Tšingis-kaanin pojanpojan Batu-kaanin johdolla ja alistivat itäslaavien ruhtinaskunnat vasalleikseen. Mongolivaltakunnan läntiseksi perilliseksi tuli Kultainen Orda, pääkaupunkinaan volgantataarien ydinmailla sijaitseva Sarai, johon Kiovakin maksoi vasallina veronsa ensin mongolien ja sittemmin heidän vasalleinaan paikkansa ottaneiden tataarien kaaneille. Kultainen Orda puolestaan hajosi ajallaan Kazanin, Astrakanin ja Krimin kaanikunniksi, krimintataarien hallitsema Krimin kaanikunta tuli hallitsemaan suurinta osaa Ukrainasta.

Tataarien kaanikunnat heikentyivät puolestaan vähitellen, ja uudet nousevat imperiumit pohjoisessa ja etelässä kasvoivat ensin alueillaan ja alistivat lopulta kaanikunnat valtaansa yksi toisensa jälkeen. Pohjoinen imperiumi oli mongolien vasallina muut itäslaavit valtaansa saanut Moskovan suuriruhtinaskunta, josta myöhemmin tuli nykyinen Venäjä. Eteläinen imperiumi oli puolestaan Bysantin alueet yksi toisensa jälkeen hallintaansa ottanut Osmanivaltakunta, josta myöhemmin tuli nykyinen Turkki. Astrakan ja Kazan joutuivat Moskovan hallintaan, Krimin kaanikunta puolestaan aluksi Osmanivaltakunnan vasalliksi. Lopulta Katariina Suuren aikana 1700-luvun lopulla Venäjä valtasi myös Krimin ja tuhosi krimintataarien pitkään kukoistaneen valtakunnan perinpohjaisesti.

Imperiumien välisten taistelujen puristukseen jäi sen verran tilaa, että leimallisesti ukrainalainen kulttuuri saattoi kehkeytyä omaleimaisena niin läntiseen Puola-Liettuaan, pohjoiseen Venäjään kuin eteläisiin Krimin kaanikuntaan ja Osmanivaltakuntaan nähden. Ukrainan läntisimmät alueet Galitsia ja Volhynia onnistuivat 1200-luvulla välttämään mongolivalloituksen ja tulivat sen sijaan Puolan, Unkarin ja Liettuan imperiumien vaikutuspiiriin. Erityisesti Puolasta tuli läntisen Ukrainan hallitseva imperiaalinen voimatekijä, jota vastaan ukrainalaiset myös kävivät vastarintaa. Puolan vallan ollessa suurimmillaan osa Länsi-Ukrainan ortodokseista suostui tunnustamaan Rooman paavin, jolloin syntyi uniaattikirkko katolisten ja ortodoksien väliin. Galitsian itsenäisyys jatkui 1340-luvulle saakka, siis sata vuotta Kiovan mongolivalloituksen jälkeen, jolloin puolalaiset valloittivat Lvivin ja Länsi-Ukrainasta tuli osa Puola-Liettuan suurvaltaa, joka myöhemmin sai hallintaansa myös Kiovan.

Galitsian ja Volhynian lisäksi ukrainalaiset jäljittävät omaleimaisuutensa Keski-Ukrainan aroja ja jokitasankoja asuttaneisiin kasakoihin. Kasakat muodostuivat sekakansana slaaveista, iraanisten ja turkkilaisten ratsastajakansojen jäänteistä, ehkä jopa gooteista. Vaikka he saivat nimensä turkin vapaita ratsastajia tarkoittavasta sanasta ja paljon kulttuuripiirteitä tataarikansoilta, he omaksuivat jo varhain ortodoksisen kristinuskon ja heistä tuli ortodoksisten imperiumien rajaseutujen vartijoita ja laajentajia. Menestyksellisimmät kasakoiden ryöstö- ja valloitusretket ulottuivat kauas katolisten puolalaisten ja unkarilaisten maille, krimintataarien Kaffaan, nykyisen Bulgarian rannikolla sijaitsevaan Varnaan sekä vieläpä Istanbuliin. Kasakkaheimojen jotakuinkin demokraattisesti valitseman ylipäällikön, hetmannin, hallintopaikka sijaitsi Dneprjoen saaressa Zaporižžjan kohdalla.

Kasakat kävivät kiivasta vastarintaa Puolan ylivaltaa vastaan, liittoutuen ensin tataarien ja myöhemmin venäläisten kanssa. Ukrainalaisten epäonneksi molemmat liittolaiset pettivät heidät, tataarit puolalaisten hyväksi Venäjän uhkaa torjuakseen ja Venäjä omien valtapyrintöjensä nimiin. Yhä kansallissankarina hyllattava kasakkahetmanni Bohdan Hmelnitski taisteli kylläkin urheasti Puolaa ja katolisuutta vastaan, mutta juuri hänen epäonninen liittonsa Venäjän kanssa lopulta johti Ukrainan venäläisvalloitukseen ja kasakkojen tuhoon.

Hmelnitskin aseman myöhemmin perinyt hetmanni Ivan Mazepa valitsi hänkin liittolaisensa epäonnisesti. Yrittäen yhdistää Ukrainan taistelemalla sekä katolista Puolaa että paisuvaa Venäjää vastaan hän valitsi liittolaisensa kaukaa pohjoisesta, protestanttisesta Ruotsin valtakunnasta, joka oli siihen asti hallinnut Itämeren ympäristöä. Ruotsin - ja siinä sivussa suomalaisten sotureiden - seikkailu Ukrainan aroilla päättyi tunnetusti murskaavaan tappioon Pultavassa.

Pietari Suuren murskattua ruotsalaisen suurvalta-aseman ja nostettua Venäjän Pohjois-Euroopan suurimmaksi mahdiksi, oli suuren eteläisen ekspansion aika. Osana sitä Katariina Suuri murskasi lopullisesti Ukrainan kasakat ja hävitti Zaporižžjan linnoituskaupungin. Venäjä sopi lännessä nousseiden valtakuntien Preussin ja Itävallan kanssa Puolan likvidoinnista ja jakamisesta, jolloin Venäjä laajensi alueensa Länsi-Ukrainaan, joskin Lviv meni Itävallalle. Katariinan armeijat marssivat edelleen etelään hävittäen Krimin kaanikunnan. Katariina nimitti suosikkinsa kreivi Grigori Potjomkinin luomaan Mustanmeren rannikoille "Uuden-Venäjän", johon kuuluivat peripotjomkinilaisesti luotu keinotekoinen helleenihistoria uusklassisine kaupunkeineen ja nimistön muuttaminen kreikkalaiselta kuulostavaksi. Historiallinen Kaffa muutettiin Feodosiaksi ja Sevastopolista tuli "etelän Pietari".

Katariina Suuren valtakaudesta alkaen Ukrainaan kohdistui voimaperäinen venäläistäminen. Ukrainan kielen käyttö kiellettiin, minkä seurauksena se säilyikin vahvana lähinnä Puolan ja Itävallan vaikutuksessa pisimpään pysyneessä Länsi-Ukrainassa. Venäjän sisällissodan ja sitä seuranneen bolševistisen hirmuhallinnon aikana miljoonia ukrainalaisia kuoli, kun maasta tuli moninkertainen sotatanner. Stalinin aikana 1930-luvulla Ukrainaan kohdistettiin tahallinen nälänhätä (holodomor), jonka avulla tapettiin jopa viisi miljoonaa ukrainalaista, minkä lisäksi miljoonia likvidoitiin teloituksin ja Siperiaan lähettämällä. Tilalle tuotiin Venäjältä juurettomia neuvostoihmisiä. Toinen maailmansota vuorotelleine saksalais- ja venäläismiehityksineen jatkoi tuhoa.

Karpaatit ja Länsi-Ukraina säilyivät myös toisen maailmansodan ja sitä seuranneen Euroopan uusjaon aikana ukrainalaisen vastarinnan keskuksina, ja tuolla alueella ukrainalaiset partisaanit - täkäläiset metsäveljet - jatkoivat vastarintaansa aina 50-luvulle saakka, jolloin KGB sai heidät lopulta tuhottua tai ainakin painettua kokonaan maan alle. Entinen partisaani Stepan Bandera johti pakolaishallitusta lännessä aina vuoteen 1959, jolloin KGB:n agentit murhasivat hänet Münchenissä.

Seuraavan kerran ukrainalainen nationalismi nousi muutosta ajamaan vasta 1980-luvulla, jolloin se mobilisoi mielenosoituksia uskonnon elvyttämisen puolesta, Tšernobylin katastrofin protestiksi ja lopulta neuvostovaltaa vastaan. Neuvostoliiton viimeinen lähtölaskenta alkoi epäonnistuneesta Janajevin juntasta, jonka kaaduttua Ukrainan kommunistijohto päätti kiirehtiä kääntämään takkiaan jo äänekkään opposition puolelle. Elokuun 24. päivänä vuonna 1991, tasan 22 vuotta sitten, Verhovna Rada äänesti Ukrainan itsenäisyyden puolesta ja itsenäisyysajan ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Leonid Kravtšuk. Ukraina oli astunut Euroopan itsenäisten valtioiden joukkoon.

Perjantai-iltana juhlistimme Ukrainan itsenäisyyspäivää suomalais-virolais-liettualais-puolalaisella seurueella liettualaisessa pubissa nimeltä Klaipeda, jonne voi Myhailivskalta mennä Velika Žytomyrskaa pitkin, sitten iloisesti rallatellen alas mäkeä laaksoon, mutta kun on runsaiden oluiden höysteeksi syönyt kokonaisen sianreiden runsaalla silavalla, ylämäki takaisin keskikaupunkiin onkin sitten Via Dolorosa, josta ei ilman eväksiä selviä. Onneksi Klaipeda myy erinomaisia ja harvinaisia liettualaisten pienpanimoiden tuotteita myös kotiin vietäviksi.

Lauantaina varsinaisena itsenäisyyspäivänä vatsani tuntui yhä niin täydeltä, että tyydyin vain ankeriassašimiin ja pieniin siivuihin ankanrintaa, kyytipoikanaan tuoppi Tšernihivskeä. Maidanilla oli koko päivän kaikenlaista tapahtumaa, popkonsertteja, sinikeltaisia ilmapalloja, iloisia nuoria suihkulähteissä ja niiden reunoilla, jäätelöä, leivoksia, tirisevää lihaa. Kaikkialla Hreštšatykillä olut virtasi, makkarat ja kanat kärisivät, poppi pauhasi, kansa jorasi ja joi, mutta kukaan ei örveltänyt suomalaisen känniääliöinnin malliin eikä ollut aggressiivinen. Ukrainalaiset ovat sivistyskansaa. Vaikka koko Kiova tuntui olevan vähintään hiprakassa, ainoa todistamani tappelu oli muutaman teinin välillä ostostunnelissa, ja hekin väistyivät ja pyysivät teititellen anteeksi, jotta pääsin välistään jatkamaan matkaa, ennen kuin jatkoivat tappeluaan.

Kiovalaiset ovat hauskaa, huumorintajuista ja sarkastista porukkaa. He ovat kaksikielisiä, äänestävät oppositiota, mutta puhuvat venäjää ukrainalaisella ääntämyksellä ja sanahöysteillä. Itsenäisyyspäivänä oppositiopuolueet Batkivštšyna, Udar ja Svoboda olivat pystyttäneet omia telttojaan ja venäläismielinen hallitus oli puolestaan läsnä poliiseineen ja pamppuineen. Hallitus tietää Kiovan olevan oppositiomielinen, minkä vuoksi pormestarin ja kaupunginvaltuuston vaaleja on lykätty ja lykätty.

Varsinaista ukrainalaista Ukrainaa on Länsi-Ukraina, jossa puhuttava ukrainan kieli on selvästi aivan eri kieli kuin venäjä. Kun venäläiset väittävät tietävänsä, että ukraina on vain venäjän murre, he eivät tarkoitakaan ukrainan kieltä, vaan kuvittelevat sen viittaavan Kiovassa yleisesti puhuttavaan ukrainalaissävytteiseen venäjään.

Ikävä kyllä monet Venäjän kautta muuhun Itä-Eurooppaan tutustuneet ulkomaalaisetkin ovat asenteiltaan venäläisimperialistisia ja paljastavat tuon tuosta asenteissaan pitävänsä Ukrainaa jonkinlaisena Venäjän provinssina ja ukrainalaisia jonkinlaisina kreolivenäläisinä, vaikka historiallisesti tarkasteltuna asia on pikemminkin niin, että venäläiset ovat kreoliukrainalaisia. Ei ole mitenkään uutta, että kreoli-imperiumeista tulee alkukotejaan suurempia. Nykyinen anglosaksinen suurvalta on Yhdysvallat eikä Iso-Britannia. Brasilia on maailmantaloudessa tärkeämpi tekijä kuin Portugali. Suurin osa espanjan puhujista on Espanjan ulkopuolella ja arabian puhujista Arabian niemimaan ulkopuolella.