Istanbulissa ja Donbasissa

Ensimmäinen puolisko lokakuusta oli säiden puolesta varsin inhimillistä aikaa kultaisten kupolien Kiovassa. Sittemmin on ollut sateista ja tällä viikolla tuli lopulta lunta ja rakeita.

Georgialainen poika, joka asui luonani suuren osan vuoden alkupuoliskosta, tuli pari viikkoa sitten takaisin. Hän oli vuokrannut pientä yksiötä kimpassa entisten kaveriensa kanssa, mutta näiltä loppuivat rahat ja kaikki katosivat omille teilleen. Hänen oli myös tarkoitus mennä Ikaros-lukioon sen alkaessa, mutta huonot uutiset ja verukkeet seurasivat toistaan ja ennen kuin Ikaros oli edes ehtinyt nousta siivilleen saati polttaa niitä, hän oli kadulla ja nukkui jossain aidan suojaamassa puutarhassa. Georgiassa on paljon pidempään lämmintä kuin Ukrainassa, mutta lokakuussa yöt sielläkin käyvät kylmiksi.

Ristiriitaisin tuntein pelastin hänet siis toistamiseen. Kävin illalla hakemassa hänet lentokentältä ja sinä iltana emme oikeastaan puhuneet mitään. Hän sulkeutui tuttuun vierashuoneeseen ja kuunteli musiikkia kännykästään. Prioriteetit ovat prioriteetteja, joten uusimman mallin älypuhelin hänellä oli, vaikka asui kadulla. Sen oli joku lapsuudenystävä antanut. Isoäitikin oli avustanut rahallisesti tuon puolenvuoden aikana, jonka hän oli Georgiassa, mutta sitten biologinen isänsä oli taas ilmaantunut uhkailemaan isoäidin luo.

Seuraavana päivänä töistä palattuani puhuttelin hänet ja monikerroksisten selitysten alta kävi ilmi, että hän ei mennyt Ikaros-lukioon, koska pelkäsi ihmisiä. Täällä hän kuitenkin haluaa jälleen yrittää lukioon menemistä, eikä sekään tunnu olevan esteenä, että hän joutuisi ensin opiskelemaan ukrainaa niin paljon, että pystyy opiskelemaan muita aineita. Hän on löytänyt jokusen georgialaisen, jotka asuvat täällä ja antavat hänelle neuvoja. Ongelmana vain on, että ne neuvot eivät ole aina oikeita tai eivät ainakaan realistisia. Mutta katsotaan.

Itselleni hänestä on hyvin vähän vaivaa. Hän on paljon omissa oloissaan, nukkuu, on netissä, katselee Neverland-sarjaa tai höpöttää itsekseen jotain kartuliksi. Parina ensimmäisenä päivänä huomasin hänen itkeskelevän, mutta sitten se loppui. Hän on taas käynyt sosiaalisemmaksi ja iloisemmaksi, kuten edelliskerrallakin kävi. Poissa ollessani hän siivoaa, tiskaa, pesee pyykkejä ja käy kaupassa, ja siitä hyvästä annan hänelle rahaa, joka riittää ukrainalaisella hintatasolla normaaliin elämiseen. Hän on vieläpä uskaltautunut käyttämään myös busseja ja metroa, jotka puoli vuotta sitten olivat kovin vaikeita.

Sanon hänelle, kuten sanoin aina aiemminkin, että hän on nyt aikuinen, ja kaikki muu on kyllä järjestettävissä, mutta se yksi asia, joka hänen on opittava, on itsestään huolehtiminen. Sen jälkeen muut ongelmat kyllä voi ratkaista. Ilman sitä taas oikein mikään ei koskaan tule onnistumaan, vaan ajelehtiminen kohtalon armoilla ja oman epäoikeudenmukaisen menneen surkuttelu jatkuvat. Minä ja ne muut ystävänsä, jotka häntä ovat auttaneet, voimme tarjota vain väliaikaista apua.

*   *   *

Kävin Istanbulissa, jossa vietettiin Habibin syntymäpäiviä. Kaksi turkkilaista tyttöä oli ottanut tämän tapahtuman järjestääkseen ja saivat paikalle Habibin ystäviä niin Antepista, Alepposta, Beirutista kuin sekalaisista muistakin paikoista. Onnistuivat pitämään salaisuudenkin loppuun asti, joten kun Habibi tuli pitopaikkana toimivalle kattoterassille ja näki ystäviensä kokoontuneen sinne eripuolilta maailmaa, hän puhkesi kyyneliin. Pullotolkulla rakia tarvittiin huuhtelemaan kaikki se ruoan ja muistojen määrä.

Kaikkien Turkista kantautuneiden huonojen uutisten jälkeen oli lohdullista todeta, että Istanbul oli sentään entisensä. Muuan Istanbulia rakastava libanonilainen runoilija, joka on ystäväni, varoitteli minua etukäteen, ettei kaupunki ollut enää entisensä - että Istiklalilla oli autiota, useat legendaariset antikvariaatit ovat sulkeneet ja gentrifikaatio pyyhkinyt pois Beyoğlun boheemiutta. Kävi onneksi ilmi, että hänen havaintonsa olivat edustaneet sitä poikkeustilaa, joka kaupungissa vallitsi heti pommi-iskujen jälkeen, jolloin runoilija oli siellä ikävöinyt entistä Istanbuliaan.

Nyt Istiklal oli jälleen täynnä väenpaljoutta ja sen sivukadut kukkivat kaikkia kukkia aivan kuten ennen. Jokunen vanha divarilegenda oli sulkenut tai muuttanut mutta moni muu oli edelleen paikoillaan, ja joitain uusia puolestaan avautunut. Mielenosoitukset Erdoğanin vallankaappauksen johdosta pyörivät omaan tahtiinsa, rytmikkäiden protestihuutojen saattamina, sekä Istiklalilla että Venäjän konsulaatin luona. Syyrialaisista on tullut enemmän tai vähemmän pysyvä osa niin Istanbulin kuin muidenkin turkkilaiskaupunkien katukuvaa.

Istanbul on yhä vauras kaupunki. Myös ukrainalaisia on siellä töissä yllättävän paljon, mistä todisti esimerkiksi se yllätykseni, että eräässä Istiklalin merkkiliikkeistä soi kadulle saakka Okean Elzi. Kävin kirjakaupoissa, tapasin uusia ihmisiä ja vanhoja, söin peräti kahdesti brunssia Babel Caféssa ja luin loppuun ukrainalaisen kirjailijan Vasyl Koželjankon romaanin Hopeinen hämähäkki suomennoksen. Mielenkiintoinen veijaritarinan ja salaseuramysteerin yhdistelmä, joka tapahtuu suurimmaksi osaksi Romanian vallan aikaisessa Cernăuţissa (nyk. ukrainalainen Tšernivtsi). Kirja on monessakin suhteessa varsin merkillinen, ja kielenkäytön täytyy kummuta alkukielisestä, koska en usko, että suomentaja olisi omasta päästään keksinyt muotoiluja, joissa mainitaan samassa lauseessa sanat 'immanentti' ja 'vittu'.

*   *   *

Vain muutama päivä Istanbulista palattuani lähdin hieman rujompaan ja vähemmän romanttiseen maailmankolkkaan, nimittäin Donbasin rintamalinjalle, jossa Ukraina puolustaa vapaata maailmaa Mordorin kyltymättömiä ekspansiopyrkimyksiä vastaan. Oli jotenkin outoa lähteä aamuyöllä liikkeelle Kiovasta täysin modernilla pikajunalla, joka jyskytti kohti idästä nousevaa aurinkoa, niin että jouduin (tai pääsin) laittamaan aurinkolasit silmilleni. Junasta astuttiin ulos rintama-alueen teolliseen todellisuuteen, jossa tosin suurin osa tehtaista ja kaivoksista nykyään seisoo.

Kävin Kramatorskissa ja Slovjanskissa, vapautetun Pohjois-Doneštšynan suurimmissa teollisuus- ja asutuskeskuksissa. Kramatorsk toimii nykyään Donetskin läänin pääkaupunkina Donetskin, entisen miljoonakaupungin, ollessa Mordorin terrorihallinnon miehittämä. Pyhässä luostarikaupungissa Svjatohirskissä tapasin miehitetyiltä alueilta paenneita evakkoja auttavia humanitäärisiä järjestöjä. Kävimme syömässä intiaanihenkisessä saluunassa, jonka terassilla kolme paskasti täytettyä kettua pelasi pokeria.

Kävin myös vanhalla ja uudella rintamalinjan ylityspisteellä - se siirrettiin hiljattain Zaitsevesta Majorskiin turvallisuussyistä. Kävin Novhorodsken kylässä, joka vielä keisarikunnan aikaan tunnettiin nimellä New York - tämäkin seikka muistuttaa länsimaisten kapitalistien merkityksestä Donbasin teollistamisessa. Donetskin kaupungin perustaja oli walesiläinen teollisuusmies John Hughes, jonka mukaan kaupunki oli aluksi nimeltään Juzovka (ukr. Juzivka). 

Niin ikään kävin Bahmutin kaupungissa, joka on saanut takaisin vanhan esineuvostolaisen nimensä. Kaupungin kuuluisin tuote, vapautetun Artemivsken šamppanja, tunnetaan kuitenkin yhä kaupungin neuvostonimellä (ukr. Artemivsk, ven. Artjomovsk). Družkivkassa perehdyin ruoka-avun ja elintarvikekuponkien jakeluun.

Rintamalinjan lähikaupungeissakin elämä jatkui yllättävän normaalina. Siellä missä ei näkynyt tuhoutuneita taloja, vain sotilaiden läsnäolo muistutti rintaman läheisyydestä. Yllättävää Ukrainan hallinnoimilla alueilla Donbasissa oli lähinnä elämän normaalius. Esimerkiksi nuoret aseikäiset miehet saattoivat ihan rauhassa kävellä kaupunkien kaduilla. Aikanaan käydessäni etnisissä tšetšeeni- ja dagestanilaiskylissä lähellä Tšetšenian ja Dagestanin rajoja kiinnitti heti huomiota se, että taajamissa oli vain naisia, vanhuksia ja lapsia.

Hiljainen elämä jatkui Donbasin kaupungeissa köyhyyden, työttömyyden ja asuntopulan ollessa konkreettisimpia ongelmia. Alueella puhutaan kaupungeissa lähinnä venäjää - ukrainaa kuitenkin ymmärretään ja osataan, eikä sitä puhuviin kohdistu heti automaattista aggressiota kuten Venäjän miehittämillä alueilla. Jotkut suomalaiset propagandistit ja vaikuttaja-agentit ovat julkaisseet Donbasin kaupungeista ilmeisiä valheita, kuten väitteitä, että venäjän kieltä puhuvia pahoinpideltäisiin. Se on varsin epätodennäköistä, kun esimerkiksi Kramatorsk ja Slovjansk ovat lähes täysin venäjänkielisiä. Jos nämä suomalaispropagandistien jutut eivät ole täysin omasta päästä keksittyjä (mikä on melko todennäköistä), silloin aggressio on luultavammin hankittu putinistisen propagandan julistamisella eikä venäjän puhumisella.

Donbasissa oli siellä käydessäni jo todella kylmä. Päivisinkin oltiin lievästi miinuksen puolella. Voin vain kuvitella, millaista evakkojen surkeimmissa asumuksissa on kun tullaan sydäntalven paukkupakkasiin. Monilla paikkakunnilla miehitetyiltä alueilta paenneiden määrä yltää jo puoleen väestöstä - Svjatohirskissä kahteen kolmannekseen, koska siellä sattui luostareiden vuoksi olemaan paljon sanatorioita, joita ympäri Ukrainaa on mobilisoitu evakkojen sijoituspaikoiksi. Nämä sanatoriot ovat useimmiten ammattiyhdistysliikkeen omistamia - kyseinen instituutio on Ukrainassa perinteisesti ollut korruptiopesä, ja tämä on tuottanut monenlaisia ongelmia myös eläkkeidensä ja sosiaalitukiensa saamiseksi rekisteröimisen kanssa kamppaileville evakoille.

Mutta asuinpaikkapolitiikka on paljon yleisempikin ongelma Ukrainassa. Suuri osa tavallisistakin ukrainalaisista asuu todellisissa asuin-, työskentely- ja opiskelupaikoissaan 'laittomasti', siis rekisteröitymättä, koska vuokraisännät säännöllisesti kieltäytyvät rekisteröimästä heitä asuntojensa asukkaiksi, jotta saisivat vuokratulot ohi verotuksen. Tällä on vaikutusta paitsi siihen, mistä eläkkeet tai muut etuisuudet pitää käydä nostamassa, myös esimerkiksi äänestysaktiivisuuteen, koska äänestäminen vaatii matkustamista sille paikkakunnalle, jossa äänioikeutettu on virallisesti kirjoilla. Seurauksena on myös se, ettei kukaan oikein tiedä, kuinka paljon ihmisiä Kiovassa, Dniprossa tai muissa työpaikkakeskittymissä todellisuudessa asuu.

Palasin Donbasista takaisin Kiovaan samaisella modernilla pikajunalla, jossa oli ilmainen netti ja kaikki muut mukavuudet, mutta tuomisinani oli valitettavasti nopeasti kylmentyneen sään aiheuttama flunssa. Sitä olen potenut viime päivät, katsellen ikkunan ulkopuolella putoilevaa lunta, lukien John le Carrén Salaista pyhiinvaeltajaa, kuunnellen georgialaisen tekemiä soittolistoja, syöden valkosipulia ja sitruunaa, juoden hunajateetä ja yrittäen kirjoittaa romaaniani eteenpäin. Elämä on näinä päivinä hiljaista.

Diskursseja

Syksy tuli, kahteen otteeseen. Ensin se tuli pian Romaniasta ja Jordaniasta palattuani, mutta tätä seurasi vielä kesän viimeinen potkaisu, lämmin kausi, joka päättyi viime viikon päätteeksi. Nyt sataa ja on koleaa, erityisesti sisällä, kun talojen lämmityskausi ei ole vielä käynnistynyt.

Kävin Brysselissä ja Varsovassa, sateista niissäkin. Brysselissä oli tosin melko lämmintä silloin kun ei satanut, ja lepakotkin lensivät vielä kaupungin kattojen yllä. Kahtena iltana hyvin myöhään oli jonkin verran vapaata, jona aikana tapasin jälleen erään vanhan tuttuni. Aika rientää niin, että kymmenenkin vuotta tuntuu kuluneen kovin äkkiä. Onneksi Belgiassa on hyvää olutta, ruokaa ja ranskalaisia viinejä.

Marketeissa on oma hylly jokaiselle Bordeaux'n mäelle, yksi muulle Ranskalle ja lopuksi yksi hylly koko muulle maailmalle. Niinpä lähtiessäni tästä suotta paljon parjatusta kaupungista paluumatkalle, täytin omankin erikoisvalmisteisen laukkuni Bordeaux'n tuotteilla ja joka pullo tuli ehjänä perille.

En oikein itsekään tiedä, kuinka sen tein, mutta sain jälleen Brysselissä ja Varsovassa valmiiksi yhden uuden luvun romaaniini - vieläpä molemmilla kielillä, joilla sitä kirjoitan. Osittain tämä oli seurausta siitä, että Varsovassa satoi eikä se innostanut lähtemään vanhassa kaupungissa sijainneen hostellini lähintä baaria kauemmas kalaan. Lisäksi olohuoneen myyjättärellä ei ollut kassaa sulkiessaan vaihtorahaa, joten otin loput tuoppeina.

Lento Varsovasta Kiovaan oli tunnin myöhässä, mutta akkukin oli koneesta loppu, joten lisälukuja ei enää syntynyt - sen sijaan lukaisin uuden kirjan puolalaiskirjailija Marek Krajewskilta, jonka kirjat sijoittuvat kohtalokkaalle 30-luvulle, tällä kertaa Breslaun (Wrocławin) ohella Lwówiin (Lviviin) ja Katowiceen.

Keskustelin maailman tilasta erään amerikkalaisen ystäväni kanssa, jolla on pitkä kokemus oman kotimaansa politiikan taustavaikuttajana, ja joka hiljattain kiinnitti huomionsa siihen, että kaikki varoitukseni olivat olleet ikävä kyllä oikeassa. Enpä itsekään toivoisi niin olevan - onhan se Euroopalle vielä huonompi uutinen kuin Amerikalle.

Jätän keskustelumme lukijoilleni.

"Käyttämällä hermokaasua Damaskoksen siviiliasuinalueita vastaan, ampumalla alas matkustajakoneita, fosforipommittamalla Aleppon sairaaloita, rikkomalla sopimukset heti ne allekirjoitettuaan, sekaantumalla törkeästi länsimaiden vaaleihin, käyttämällä terrorismia ja monenmoisia muita keinoja, Venäjä iskee - itse ja proksiensa kautta - suoraan sitä vastaan, mitä pitää läntisen hegemonian kulmakivenä: sääntöperustaista kansainvälistä järjestystä, joka puolestaan Venäjän mielestä perustuu läntisille versioille totuudesta ja tosiasioista.

Samalla Venäjä tulee demonstroineeksi oman täydellisen rankaisemattomuutensa samoin kuin kykynsä taivuttaa totuutta ja uudelleenkirjoittaa tosiasiat tahtonsa mukaan. Juuri tahto ja päättäväisyys ovat ne kentät, joilla Venäjällä on yhä yliote päättämätöntä ja relativistista Länttä vastaan. Juuri tähän asiaintilaan läntinen maailmanjärjestys on murentumassa. Kuka enää kunnioittaisi mitään Lännen julistamaa sääntöä tai normia, kun ei niitä tehdä todeksi toiminnalla? Lännen entiset liittolaiset luisuvat yksi toisensa jälkeen autoritarismiin ja siten Venäjän dominoimaan maailmanjärjestykseen. Venäjällä on rankaisemattomuus ja niinpä Lännellä ei ole muita vaihtoehtoja kuin niellä nöyryytyksensä ja tulla tuhotuksi, tai käydä Venäjää vastaan muuttumalla yhtä kovaksi kuin Venäjä on.

Länsimaalaiset toistelevat itselleen ja toisilleen: kävi kummin päin vain, Venäjä voittaa. Jos länsimaat jatkavat antautumista Venäjän röyhkeyden edessä, heidän maailmansa tuhotaan hitaasti mutta varmasti. Jos he sen sijaan muuttuvat Venäjän tavoin pahoiksi, heidän illuusionsa omasta moraalisesta paremmuudestaan on ohi ja taas Venäjä voittaa. Tähän tapaan, monin eri sanoin, perustellaan läntistä toimettomuutta lukemattomissa apologeeseissä, ja niin Länsi kieltäytyy puolustamasta itseään.

Se vain ei ole niin. Lännen ei tarvitse tulla yhtä pahaksi kuin Venäjä haastaakseen Venäjän. Totta kyllä, sen täytyy ryhtyä proaktiivisemmaksi ja sen täytyy ryhtyä käyttämään todentekemisen välineitä eikä vain fiktiivisiä välineitä (kuten tyhjiä puheita ja sopimuksia, joita ei koskaan panna toimeen). Vaihtoehdot eivät koskaan rajaudu vain kahteen. Mikseivät ihmiset enää lue Kennaniaan ja Clifford-Elseyään? Patoamispolitiikka toi voiton kylmässä sodassa. Ei koskaan tullut ydinsotaa Neuvostoliittoa vastaan. Mutta oli silti olemassa tietoisuus siitä, että kyseessä oli sota - kylmä sota - ja että Vapaata maailmaa piti puolustaa. Oli selvä vastavoima Neuvostoliiton herruuspyrkimyksille."

Tähän amerikkalainen:

"Venäjä ottaa lisää valtaa, mutta entä sitten? Venäläiset ihmiset menettävät mahdollisuutensa. Loppupeleissä Venäjä ei tule tässä voittamaan, vaan Kiina. Duterte näkee sen.

Kiinalaisten tarvitsee vain katsella, kuinka Yhdysvallat, Eurooppa ja Venäjä rappeutuvat. Siperian roudan sulaessa asumaton Itä-Venäjä tulee täyttymään kiinalaisesta tulvasta. Se voi tapahtua jo meidän elinaikanamme.

Yhdysvallat ei ole romahtanut, mutta sen ylläpitämä kansainvälinen järjestelmä on. Siitä riippumatta, kuka valitaan presidentiksi, 'Länsi' ja Amerikan herruus ovat ohi. Turvallisuusneuvostolta kesti liian kauan ryhtyä uudistamaan itseään. Se oli vastaus 1800-luvun ongelmiin ja olisi vaatinut vakavaa uudistamista viimeiset 25 vuotta.

Kiinalaiset ryhtyvät rakentamaan globaaleja instituutioita ja niistä tulee vastauksia nykymaailman ongelmiin - mutta ne luodaan kiinalaisella painotuksella.

Ironia on siinä, että 1800- ja 1900-lukujen Amerikka oli todella kaunis unelma, jota kukaan ei enää pysty luomaan uudelleen. Se oli unelma modernisaatiosta, ihanteista, turvallisuudesta, vapaudesta ja mahdollisuuksista kaikille. Tätä unelmaa toki piinasivat rasismi ja maahanmuuttopolitiikat, mutta se oli silti yhdistävä. Kuka tahansa maailmassa saattoi unelmoida tulevansa amerikkalaiseksi ja muuttavansa Amerikkaan unelmiaan toteuttamaan - ja se todella saattoi käydä toteen.

Niin ei ole asianlaita Kiinan kohdalla. Kiinan herruus tulee olemaan mahtavaa kiinalaisille, mutta se on etnis-kansallinen voitto. Muilla on hyvin vähäiset mahdollisuudet osallistua tuohon voittoon. Se ei ole voitto ihmiskunnalle."

Ja oma loppukommentaarini:

"En sanonutkaan, että Yhdysvallat romahtaa. Yhdysvallat on uppoamassa, sen sijaan Länsi kokonaisuutena on romahtamassa. Yhdysvallat osoitti ensin haluttomuutensa ja lopulta myös kyvyttömyytensä kantaa kansainvälistä järjestystä harteillaan, ja tämän seurauksena Venäjä on nyt ottanut pelisääntöjen sanelijan paikan. Sen kaltaiset johtajat kuin Duterte ja Erdoğan ovat tämän tunnistaneet. Kiina sen sijaan on kärsivällinen ja odottaa. Se ei tule tulvittamaan Siperiaa, sillä sekä Venäjä että Kiina kunnioittavat aggressiivista voimaa ja tulevat siksi tulvittamaan minkä tahansa muun alueen maailmasta ennemmin kuin kääntyvät toisiaan vastaan.

Toisen maailmansodan alkuasetelmat toistuvat, mutta pelaajat ovat vaihtuneet. Sen, mitä Saksa teki 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla, sen toistaa nyt Venäjä, kun taas Japanin valintoja tuona aikakautena toistaa nyt Kiina. Niinpä Kiina kääntyy Tyynellemerelle, ei suinkaan Siperiaan. Ja Kiina haastaa paljon ennemmin heikkona pidetyt Yhdysvallat kuin vahvana pidetyn Venäjän.

Venäjä on jo saavuttanut hämmästyttävän lyhyessä ajassa hegemonian Lähi-idässä ja Itä-Euroopassa, vieläpä Obaman aktiivisella avustuksella. Turkin kaappauksen jälkeen myös Israel ja Saudi-Arabia tulevat navigoitumaan Venäjän suuntaan - eikä ihme, onhan Obaman hallinto koko ajan vieraannuttanut näitä entisiä Yhdysvaltain liittolaisia ja suosinut järjestelmällisesti Yhdysvaltain vihollisia, joita se ei ole kääntänyt piiruakaan myötämielisemmiksi. Ne, jotka vastustavat Venäjän hegemoniaa, demonisoidaan ja tuhotaan. Venäjän proksit voittavat vaalit Saksassa ja Ranskassa vuonna 2017. Iso-Britannia kääntyy isolationismiin.

Ei ole toista länsivaltaa, joka voisi astua Yhdysvaltain tilalle. Niinpä kun Yhdysvallat ei enää halua johtaa, Länsi kuolee. Toki länsimaat säilyvät vielä pitkään länsimaisina (toisin kuin rajamaat); tiensä päähän tulee vain se kaunis poliittis-kulttuurinen kokonaisuus, joka Läntenä tunnettiin. Ei-länsimaiset suurvallat tulevat ottamaan Yhdysvaltain paikan.

Maailma kääntyy autoritarismiin, mikä tarkoittaa myös sitä, että edessä on yhä enemmän tuhoisia totalitäärisiä ylilyöntejä."

Jälleen Jordaniassa

Piipahdin viikon Jordaniassa, jona aikana ajoin maan ympäri. Matkaseurana oli kaksi nerokasta nuorta, kumpikin runoilijoita ja käveleviä ensyklopedioita, Jordaniassa syntynyt ja kasvanut irakilaisen ja algerialaisen jälkeläinen sekä Tšernihivistä kotoisin oleva ukrainalainen. Matkassa oli myös nostalgisia piirteitä, sillä Jordania on itselleni menneisyydestä varsin tuttu. Olen käynyt maan jotakuinkin jokaisessa kolkassa, etenkin niiden vuosien aikana, jotka asuin kolmessa eri Lähi-idän maassa.

Jordaniassa oli saapumistamme seuranneena päivänä vaalit, joita pääsimme seuraamaan pääkallonpaikalla Ammanissa. Uutisten mukaan islamistit menestyivät, mutta kaduilla ei katkottu ihmisten päitä eikä syöty sydämiä, paitsi tietysti hyödyllisten hölmöjen vaihtoehtotodellisuudessa.

Olen ennenkin todennut Jordanian olevan varsin merkillinen maa. Sillä ovat naapureinaan Israel ja miehitetty Länsiranta, Syyria, Irak, Saudi-Arabia ja vain Aqabanlahden ja Eilatin erottamana myös Egypti.

Pienen ja öljyttömän maan luulisi olleen mahdotonta säilyttää vakautensa ja vapautensa tässä ympäristössä, mutta juuri noissa asioissa on Jordania onnistunut useimpia naapureitaan paremmin. Tämä siitä huolimatta, että sen kaupunkiväestöstä suurin osa koostuu Palestiinasta ja osin muualtakin eri aikoina paenneista ja näiden jälkeläisistä, mihin päälle ovat tulleet vielä hiljattaisemmat useamman miljoonan pakolaisvyöryt Irakista ja Syyriasta.

Jordaniaa hallitsee yhä islamin profeetan geneettisistä jälkeläisistä periytyvä hašemiittien kuningashuone. Se irtautui Osmanivaltakunnan vallasta vieraan siirtomaavallan, Englannin, tukemalla arabikansannousulla. Menneen ajan brittiläisiä sankareita, Arabian Lawrencea ja Glubb Pashaa, kunnioitetaan yhä ja Britannia on läheisin länsikumppani, vaikka Jordania on ollut jo pitkään itsenäinen brittien holhouksesta.

Löysin muuten aikoinaan beirutilaisesta divarista Glubb Pashan hyvin mielenkiintoisen, jonkinlaisen luonnospainosversion Venäjän roolia Lähi-idän suuressa pelissä valottaneesta tutkielmasta, jota sietäisi nykyajankin geopoliittisten analyytikkojen lukevan, kaiken maailman islamofobisten diletanttipamflettien sijaan. T. E. Lawrencen Seitsemän viisauden pylvästä lienevät ilmankin mainostani alan asiantuntijain lukemistossa.

Vaaran vyöhykkeen ytimessä ja ilman merkittäviä arvoluonnonvaroja sijaitseva Jordania on kaikesta huolimatta onnistunut pitämään kunnossa hyvät länsisuhteet samoin kuin toimivat suhteet kaikkiin naapurivaltioihinsa. Vain omaa kansaansa vastaan tuhoamissodan käynnistäneen Syyrian baathistihallinnon kanssa välit ovat tänä päivänä poikki - salaiset yhteydet lienevät sinnekin toimivat.

Jordanian aktiivisen vakauspolitiikan mahdollistajana ovat kiinteät ja luottamukselliset länsisuhteet - ilman että maa olisi eristäytynyt muista arabimaista. Naton rauhankumppanuusohjelmassakin Jordanialla on samanlainen edistyneen kumppanin asema kuin Suomella. Israelin kanssa Jordanialla on rauhansopimus huolimatta Länsirannan miehityksestä, ja Jordania onkin (lähes) ainoa arabimaa, jossa israelilaisturistit liikkuvat vapaasti ja suuremmin joukoin.

Arabikevään aikana Jordaniakin koki suurmielenosoituksia, mutta Marokon tavoin tämä länsisuuntautunut kuningaskunta käytti malttia ja aktiivisia uudistuksia, laajentaen mieluummin kansalaistensa demokraattisia oikeuksia kuin kuunnellen Venäjän väkivaltaisia neuvoja, joita seuraamalla Libya ja Syyria päätyivät nykyiseen tilaansa. Suomessa riittää yhä kumman paljon kannatusta Assadille sekä edesmenneille Qaddafille ja Saddamille, muttei juuri akateemista kummempaa kiinnostusta Jordanian ja Marokon menestystä kohtaan.

Mikä olisikaan tilanne koko Euroopan naapurustossa, jos Jordanian ja Marokon kuninkaat olisivat päätyneet samoihin ratkaisuihin omia kansalaisiaan vastaan kuin Venäjän liittolaiset alueella?

*   *   *

Vietimme ensin pari päivää Jabal Ammanin kahviloissa ja nyttemmin legendaarisiksi muuttuneissa Firefly-hampurilaispaikassa ja kirjastossa. Matkatoverini lukivat ääneen runojaan majoituspaikkamme alakerran eläväisessä pubissa ja kävimme muutamissa Rainbow Streetin ja sen sivukatujen hipsteripaikoissa. Kävimme myös alakaupungin lukuisissa divareissa ja kiipesimme kukkulan roomalaisraunioille ja umaijadipalatsille.

Sitten vuokrasimme auton ja ajoimme Kuolleenmeren pohjoispohjukkaan, jonne Jordanjoki laskee. Joen tuoman makean veden ansiosta tuon nimensä mukaisesti martaan suolajärven pohjoisimmassa osassa voi uida, ja niinpä sinne pakkautuvat myös lukuisat hotellit ja lomakohteet sekä Jordanian että Israelin puolella.

Seuraavana päivänä ajoimme syvänköä pitkin, vajaat puoli kilometria merenpinnan alapuolella, etelään ja Karakin ristiretkeläislinnaan. Sieltä edelleen historiallisten maisemien ja kohteiden kautta Wadi Musaan, jonka kupeessa sijaitsee Jordanian luultavasti kuuluisin ja näyttävin historiallinen kohde, nabatealaisten kadonnut kalliokaupunki Petra.

Olen tähän mennessä käynyt Petrassa ainakin parikymmentä kertaa, mutta aina se on näkemisen arvoinen. Häiritsevää on sen sijaan, että hinnat Petrassa ja jopa Wadi Musassa tuntuvat kipuavan turistien vuoksi naurettavuuksiin, ollen usein kymmenkertaisia maan normaalitasoon verrattuna. Lisäksi hotellien, kojujen, ihmisten ja kotieläinten tunkeutuminen yhä syvemmälle Petran kanjoneihin ja vuortenrinteille on jatkunut. Tulevat sukupolvet eivät tule näkemään enää sitä taianomaista kadonnutta kaupunkia, joka Petra oli vielä 2000-luvun alussa, kun siellä ensi kertaa vierailin. Eniten lintuja löytyi taas luostariksi kutsutulta vuorenhuipulta ja sinne johtavalta polulta: mustapyrstöjä, rotkorakkeleita, rotkopunavarpusia ja harjalintuja.

Seuraavaksi ajoimme edelleen Kuninkaan valtatietä etelään ja lopulta Jordanian satamakaupunkiin Aqabaan, joka on vuosien varrella selvästi vaurastunut. Toisin kuin konservatiivinen Wadi Musa, Aqaba on miellyttävän liberaali ja sieltä löytää paikkoja, joissa viettää aikaansa. Punaiseltamereltä puhalsi miellyttävä tuulenvire ja yölläkin oli 33 astetta lämmintä.

Seuraavana aamuna raahasin matkatoverini Aqaban lintuobservatorioon aivan Israelin rajalle. Alueen akaasia- ja tamariskilehdoista ja tekolampareilta löytyi satakunta lajia muuttolintuja ja päälle paikalliset keidaslajit. Oli afrikanhanhia, rääkkähaikaroita ja pronssi-iibiksiä, kynsihyyppiä, mustavikloja ja valkosiipitiiroja, mehiläissyöjiä, arabianmehiläissyöjiä ja sitruunavästäräkkejä, heinätaveja ja aavikkojuoksijoita. Petolintuja näkyi sen sijaan yllättävän vähän, yksi arokotka sentään ja muutamia muutolla olleita haukkoja.

Aqabasta jatkoimme itäisen aavikon halki vievää tietä Azraqin keitaalle, joka jakautuu pohjoiseen druusien asuttamaan (Azraq ash-Shamali eli Azraq ad-Druz) ja eteläiseen tšetšeenien asuttamaan (Azraq al-Janubi eli Azraq ash-Shishan) osaan. Druusit ovat tulleet Azraqiin Syyriasta, tšetšeenit puolestaan 1890- ja 1920-luvuilla Kaukasian kansanmurhia pakoon. Moni tšetšeeni työskentelee yhä Kuninkaallisen luonnonsuojelujärjestön palveluksessa, joka ylläpitää mm. Azraqin kosteikon jäljelläolevaa suojelualuetta sekä keitaan eteläpuolella sijaitsevaa Shaumarin suojelualuetta, jossa gasellit ja keihäsantiloopit yhä laiduntavat.

Myös Azraqin keitaan vesipuhvelit, joita nyt käytetään kosteikon viimeisinä säilyneiden osien pitämiseen avoimina, ovat tšetšeenien mukanaan tuomia - näin kerrotaan. Mistä ne alun perin ovat peräisin, ei tullut ilmi - sillä eiväthän vesipuhvelit ole Kaukasiasta kotoisin vaan Intiasta. Vesipuhveleista huolimatta muinoin laajoina levittäytyneiden kosteikoiden kohtalo on murheellinen, sillä laiton vedenpumppaus jatkuu yhä ja keidas tekee kuolemaa. Sekin on paikka, joka kannattaa nähdä nyt, koska tulevaisuudessa sitä ei enää ole.

Autiomaa henkisti ukrainalaisen matkatoverini lukemaan pitkillä ajotaipaleilla ääneen Serhi Žadanin runoutta, erityisesti kirjaa Temppeliherrat. Kävimme varhaisislamilaisessa Qasr Amran aavikkolinnassa, joka juurestaan hiekkaan hautautuneena kätkee sisäänsä mitä näyttävimmät ja eriskummallisimmat seinämaalaukset. Sen seinillä kukkivat nimittäin kaikki nautinnot tanssitytöistä ja paljasrintaisista neitokaisista viininjuominkeihin, luutunsoittajiin ja runonlaulajiin, samoin kuin pitoihin osallistuviin eläinhahmoisiin džinneihin.

Palasimme Ammaniin, vietimme siellä viimeisen illan ja kaksi meistä lensi sitten takaisin Kiovaan. Lähtiessään kohti kotikaupunkiaan totesi ukrainalaisosanottaja jäähyväissanoiksi, että tämä oli ensimmäinen yhteinen matkamme, muttei varmasti viimeinen. Ja mitä jordanialais-irakilais-algerialaiseen tulee, hänen aktiivisella panostuksellaan on romaanihanke edennyt vääjäämättä kolmanteen ja viimeiseen maailmaansa. Se ei valmistunut syksyksi, mutta ehkäpä sentään talven aikana.

Toisella puolen Tonavan

Viime viikkoina olen käynyt kahdesti Odessassa, jonka ilmanala on pysynyt kesäisen kuumana, väki terasseilla ja rannoilla. Puurivien reunustamia maanteitä ajaessa tielle lankeava pienten keltaisten lehtien sade on muistuttanut, kuinka pitkällä syksyssä jo ollaan. Toki jokunen muukin asia. Kiovassa poppeleista kuuluu taukoamaton viserrys, kun kottaraiset ovat kerääntyneet syysparvikseen.

Toissa viikonloppuna olin Odessassa perehtymässä kilpaväittelyn ihmeelliseen maailmaan. Erilaisten harrasteskenejen sisäinen maailma on aina jotenkin kiehtonut minua samaan tapaan kuin poliittisten tai uskonnollisten ryhmien oma sisäinen keskustelunsa, sanastonsa ja perinteensä, jotka aluksi näyttäytyvät ulkopuolisen silmiin erikoisilta, kunnes sanojen ja eleiden merkitys aukenee. Puhutaankin alakulttuureista, jollaisia jokaisen kulttuurin sisään mahtuu valtavia määriä, mikä minkäkin asian ympärille rakentuneina.

Väittely on jalo taito. Kyse ei ole vain siitä pelistä, joksi se kilpailtaessa muuttuu, vaan oikeastaan perustavaa laatua olevasta elämäntaidosta, joka on sivistyneen maailman tunnusmerkki. Ikävä kyllä sivistynyt maailma on tänä päivänä murenemassa. Enää ei väitellä vaan valehdellaan ja huudetaan kuplissa. Tästä on vieläpä muodostunut niin kutsuttu "uusi normaali", mikä on antanut aihetta nimittää aikakauttamme "postfaktuaalisen ajan aluksi". Tosiasioilla ei siinä enää olisi merkitystä, vaan ainoastaan tunteilla ja tunnetiloilla. Ja niitähän propaganda, populismi ja kaikenlaiset helppoheikit todellisuudessa jakavat - eivät faktoja. Kremlin propagandistin Dmitri Kiseljovin sanoin "mikään ei ole totta ja kaikki on sallittua".

Aikamme huolestuttaviin tunnusmerkkeihin kuuluu se, että valehtelijoita on alettu pitää "rehellisinä" ja "totuudenpuhujina". Tämän paradoksin ymmärtämiseksi on ymmärrettävä se, mistä uudessa normaalissa ja postfaktuaalisuudessa oikeastaan on kyse. Esimerkiksi putinistit tai trumpetöörit eivät suinkaan vilpittömästi usko mestareidensa puhuvan totta - sillä ei ole väliä. Väliä on kannattajien näkökulmasta sillä, että nämä johtajat luovat valheillaan ja propagandallaan "tosia tunteita", vähän niin kuin tositeevee. Tunteet ovat niitä, jotka noita kannattajalaumoja ohjailevat - eivät suinkaan faktat.

Olin siis ilahtunut viettäessäni viikonlopun väittelevän nuorison parissa, joita oli teineistä jo valmistuneisiin, kaikki verbaalisesti lahjakkaita, rohkeita esittämään ja perustelemaan kantojaan sekä vakuuttamaan toisia niistä - usein draaman ja vaikuttamiskeinojen kera, muttei koskaan huutamalla, räyhäämällä tai hyökkäämällä vastapuolen henkilöä vastaan. Siitä ei kukaan saa pisteitä, että jankkaa argumentaatiovirheistä tai vaatii linkkiä - vain loogisesti rakennetusta päättelystä, joka pohjaa tosiasioille (tai ainakin uskottavasti sellaisilta kuulostaville, mikäli uskaltaa ottaa riskin bluffin paljastumisesta).

Elämme vaarallisia ja pelottaviakin aikoja, ja vielä vaarallisempia ja pelottavampia ne ovat nuorille ihmisille Ukrainan kaltaisissa maissa, jotka ovat joutuneet rintamalinjalle. Emigraatio on yhä vähemmän varteenotettava eskapistinen tie ulos, koska maailmasta alkavat länsimaiden vajotessa fasismiin huveta paikat, joihin voi mennä. Käymistilassa ovat koko Eurooppa, Lähi-itä, Aasia eikä vähiten Amerikka.

Kyky esittää asia ja perustella se, vakuuttaa toisia ja puolestaan paljastaa bluffi ja valheet ovat tärkeämpiä kuin kenties kertaakaan pitkään aikaan. Toivottavasti postfaktuaalisen aallon jälkeen nousee jostain taas sukupolvi, joka vaatii selkeyttä ja järkeä tunteita kuohuttavan populistisen mutun jälkeen, ja joka kykenee tunnistamaan ja paljastamaan manipuloinnin ja disinformaation sitä kohdatessaan. Jos nämä eivät siihen kykenisi, kuka sitten?

*   *   *

Toistamiseen ajoin kohti Odessaa vain viikkoa myöhemmin, tällä kertaa tosin kohteeni olivat siitä kauempana, Mustanmeren rannikkoa lounaaseen ja etelään. Lähdin Kiovasta puoleltapäivin ja asetuin illaksi eteläbessarabialaiseen Izmailin kaupunkiin. Alueella on vieläkin bulgaari- ja tataariväestöä samoin kuin vanhauskoisia lipovaaneja, joita elää varsinkin Tonavan laajan suistoalueen saarilla, mahdollisimman eristyksissä vainoajiensa imperiumista.

Sekä muslimit että vanhauskoiset ortodoksit ovat Tonavan vaikeakulkuisella suistoalueella ja Romanian puolella Pohjois-Dobrudžassa samasta syystä - pakenemassa vainoa ja kansanmurhia, joita Venäjän keisarikunta pani toimeen useaan otteeseen. Ensin Osmanivaltakunnan suojeluksessa ja myöhemmin itsenäisessä Romaniassa heitä vainottiin vähemmän, minkä vuoksi molempia ryhmiä on yhä elossa kylittäin. Suuremmat kaupungit kuten Ukrainan puolella Izmail ja Romanian puolella vaikkapa Tulcea ovat sen sijaan suureksi osaksi valtaväestöityneet.

Lähdin Izmailista varhain aamulla ehtiäkseni hyvissä ajoin Izmailin ja Renin välillä sijaitseville Novosilsken kosteikoille. Tuolla tieosuudella olen joskus toukokuun aikana nähnyt lyhyessä ajassa kaikki Euroopan pesivät haikaralintulajit paitsi kahta. Monet sellaisetkin, joita ei löydä kovin helpolla muualta Ukrainan kosteikoista, kuten rääkkähaikara ja pronssi-iibis, ovat yleisiä. Monenlaisia sorsalintuja, pikkumerimetsoja, noki- ja liejukanoja, uikkuja ja suohaukkoja on myös käytännössä taatusti nähtävillä. Nyt syksyllä oli hieman hiljaisempaa, mutta lintuja näkyi yhtä kaikki paljon.

Renin jälkeen maantie kohti Romaniaa kulkee lyhyen matkaa Moldovan tasavallan alueen kautta, koska joensuulahden pohjukassa on Moldovan tasavallan ainoa satama. Sitten tullaan Romanian puolelle etelämoldavialaiseen Galaţiin, jonka vanhassakaupungissa on kauniita huviloita, ja muutenkin kaupunki on kahvila- ja ravintolaelämältään ja joenvarsinäkymiltään sangen viehättävä.

Söin Galaţissa myöhäisen aamiaisen tai aikaisen lounaan, miten sen nyt ottaa, ja jatkoin sitten kohti eteläistä naapurikaupunkia Brăilaa. Myös Brăila on varsin viihtyisä oman maakuntansa pääkaupunki. Kävin siellä palloilemassa ja ostoksilla, ja suuntasin sitten kaupungin pohjoispuolella olevalle Tonavan ylittävälle lossille, joka vei Smărdanin kylään. Matka maaseudun ja suistomaiseman halki geologisesti vanhan harjujonon kupeessa sijaitsevaan Măciniin oli linnustollisesti varsin hyvä, petolintumuuttoakin näkyi jonkin verran, kun vanha merikotka näyttäytyi taivaalla yhtä aikaa muutaman idänhiirihaukan ja punajalkahaukan kanssa.

Măcinista jatkoin Tonavan pääuoman eteläpuolta seurailevaa tietä pitkin luonnonkauniiden maisemain läpi Isacceaan, jonka pikkukaupungin keskustaa koristi vanha moskeija. Sieltä kiipesin vuorille Cocoşin luostariin, jonka ympärillä olevien rinteiden lehtimetsissä on mahdollista nähdä niin monta lajia tikkoja, että Euroopan lajistosta puuttuvat ainoastaan pohjantikka ja Pyreneiden niemimaan endeeminen iberianvihertikka. Näistäkin pohjantikka löytyy kyllä Romanian Karpaateilta.

Cocoşista jatkoin Niculiţein ja Somovan kylien kautta Tulcean kaupunkiin, joka on Romanian-puoleisen Tonavan suiston pääkaupunki. Jos käytettävissäni olisi ollut useampia päiviä, sieltä olisi voinut jatkaa jokilaivalla pitkin laajaa suistoa, tai autolla niihin suiston kyliin, jotka ovat maanteitse saavutettavissa, ja niistä veneellä edelleen etäisempiin kohteisiin. Ajan rajallisuuden vuoksi jatkoin sen sijaan autolla Tulceasta etelään, vieraillen useilla järvillä, joita Romaniassa pitkään asuneen britin James Robertsin erinomaisen perusteellinen opaskirja Romanian lintupaikkoihin suositti. Babadagjärven pohjoispuolella oli useampia pienempiä järviä täynnä sorsalintuja, Zebilin ja Sarichioin kylien alueilla. Yöksi menin Kahden jäniksen majataloon Babadagin eteläpuolisissa metsissä.

Babadagin kaupunki - jolla on yhä turkkilainen nimensä ("Isävuori") - on historiallisine moskeijoineen ja kirkkoineen itsessään miellyttävä. Babadagin ympäristössä avautuu useita linnustollisesti merkittäviä elinympäristöjä, mukaan lukien laajoja vanhoja lehtimetsiä - siellä pesivät esimerkiksi pikkukotka, pikkukiljukotka, balkanintiainen ja pikkusieppo - ja arojen peittämiä kukkuloita.

Babadagin itäpuolella sijaitseva Enisala on kylä, jonka ylle kohoaa aron peittämän kukkulan huipulla oleva keskiaikainen linna. Roberts ylisti kirjassaan Enisalaa maasta taivaisiin, kehuen erityisesti kylän liepeillä sijaitsevia altaita. Itse olin niihin hieman pettynyt. Paikalla oli muuttavien varpuslintujen lisäksi lähinnä merimetsoja ja harmaahaikaroita, joita joku yritti karkottaa ajelemalla kannaksia pitkin autolla ja töötöttäen torvea. Altaat oli näemmä otettu karpinviljelyyn ja ympärille oli ilmaantunut yksityisalue-kylttejä.

Yhtä kaikki pikkutie Enisalasta Razimin laguunin rannikkoa pitkin Jurilovcaan, Luncaan ja Ceamurliaan sisälsi hyödyllisiä pysähdyspaikkoja, ja vielä enemmän löytyi Sinoiesta ja Istriasta. Sinoiesta käsin pääsee heikkokuntoisia pikkuteitä pitkin Grindul Lupilor -nimiselle susien niemelle, josta löysin matkan lintuisimman järven - vieläpä sellaisen, jota ei ollut Robertsin kirjassa mainittu. Siellä oli runsain määrin pelikaaneja, kapustahaikaroita ja ristisorsia sekä muuta mukavaa.

Istria on toinen paikka, jota Roberts vuolaasti ylisti. Nykyisen Istrian kylän itäpuolella on antiikin Histrian rauniokaupunki - arkeologinen kohde, jolle vievä tie on ilmeisesti keväällä ja talvella erityisen produktiivinen linnustollisessa mielessä. Nyt nuo laajat kosteikot olivat liian vähävetisiä ja linnut jossain muualla. Raunioilta löytyi tosin arotasku, joka on harvinainen näin kaukana lännessä. Pikkutiet Istrian ja arkeologisen kohteen välillä veivät hyvien maisemien halki ja esimerkiksi tavanomaisia petolintuja näkyi jonkin verran.

Seuraava kohteeni oli Vadun kylän lähialue, jossa pääsee teitä pitkin suojellulle rannikolle. Robertsin ylistämät kahlaajalietteet olivat kuitenkin aivan liian kuivia. Sen sijaan kahlaajia - mm. pitkäjalkoja ja avosettejä - löytyi kylläkin muutamilta läheisiltä altailta. Rannikolla lepäili suuria määriä lokkeja ja tiiroja.

Käytettävissäni oleva aika ei riittänyt Constanţaa etäämmäs Romaniaan, vaikka jos aikaa olisi jäänyt, olisin käynyt Bulgarian puolella Etelä-Dobrudžassa. Oli kuitenkin palattava sunnuntain ja maanantain väliseksi yöksi takaisin Kiovaan, koska aiemmin mainitsemani liftari-runoilija halusi lunastaa lupaukseni, että menemme yhdessä Lähi-itään, ja se onkin seuraavana matkana vuorossa pian tämän kirjoittamisen jälkeen. Ajoin siis Constanţasta sisämaahan ja Hărşovaan, jossa Tonavan yli pääsee siltaa pitkin, ja sieltä sitten joen länsipuolta pitkin pohjoiseen jo aiemmin puheena olleeseen Brăilaan, jossa majoituin jokimajataloon.

Tonavan yllä loisti täysikuu, kun menin majatalon terassille illalliselle ja oluelle. Edessäni lömppi jokin otus ja kumartuessani katsomaan se paljastui vihertäväksi, täplikkääksi rupikonnaksi, joka saman tien hyppäsi kengälleni ja näytti siltä, kuin olisi halunnut tulla poimituksi käteen. Samassa huusi myös minervanpöllö lähistöltä: Kiev! Kiev! Ki-ki-keek-keek. (Romaanikäsikirjoitukseni lukijoille rupikonnalla ja pöllöllä on erityinen merkitys.)

Romania on miellyttävä ja edullinen matkailumaa. Se on vaurastunut runsaasti EU-jäsenyytensä jälkeen, tieverkosto alkaa olla erinomaisessa kunnossa ja kaupunkikulttuurista tuntuu karisevan pois kommunismin jättämä leima samaa tahtia kuin romanialaiset löytävät itsensä uudelleen ortodoksisina latinoina, Itä-Euroopan italialaisina. Matalat verot ja varsin hyvin koulutettu työvoima ovat vetäneet puoleensa läntisiä investointeja, jotka ovat puolestaan tuoneet työpaikkoja ja rahaa. Ihmiset pitävät hyvästä elämästä, ruoasta ja viinistä, kuten missä tahansa Etelä-Euroopassa - ja matala hintataso tarkoittaa, että heillä on niihin myös varaa. NATO-jäsenyys puolestaan takaa, ettei Romanian tarvitse kovin paljon murehtia siitä ahdingosta, jossa naapurimaat Moldova ja Ukraina riutuvat.

Tänä päivänä ajankuva on siis Romanialle suosiollinen. Kaikki voi toki muuttua, Euroopan ollessa matkalla kohti huonompaa. Nyt kannattaa kuitenkin matkustaa ja nähdä kaikki se, mitä hyvää Euroopan integraatio ehti saada aikaan verrattain lyhyessä ajassa, ennen kuin sitä kaikkea ryhdyttiin tuhoamaan.

Sunnuntaiaamuna lähdin liikkeelle Brăilasta, palasin Galaţin ja Izmailin kautta Odessaan vievälle maantielle. Odessan ulkopuolelta poimin Kiovaan saakka kaksi liftaria - kvanttifysiikkaa harrastaneen softasuunnittelijan ja hänen etnometallista pitävän tyttöystävänsä. Saapuessani Kiovaan oli tšernihiviläinen vieraani kuitenkin kadonnut ja kuulin hänestä vasta tänään. Mutta hyvä niin, nyt on seuraavan matkan retkikunta koossa. Ja mitä sitten tapahtui, siitä lukenette joskus toiste.

Viisi väärinymmärrystä Venäjästä

Länsimaalaiset ymmärtävät Venäjää väärin sekä tahtomattaan - tietämättömyydestä, ymmärtämättömyydestä - että tieten tahtoen - koska eivät halua, uskalla tai suostu ymmärtämään. Molempien valitettavana seurauksena on kuitenkin se, että tilanne pahenee pahenemistaan, jokainen Venäjän uusi siirto tulee "yllätyksenä", tai ainakaan sille ei muka voitu mitään. Prosessin myötä Venäjän aggressiivisuus lisääntyy, koska se kannattaa.

Länsi puolestaan murenee hiljalleen paitsi laidoiltaan, myös sisältä päin, sillä se ei puolustaudu, ei näe puolustautumista edes sen arvoiseksi, sekä menettää siten moraalisen vaikutusvaltansa paitsi ulkopuolisiin myös omiin kansalaisiinsa. Länsi menettää itseluottamuksensa, joka vielä hiljan lepäsi itsestäänselvyyksien olettamisessa - sellaiset murenevatkin paljon nopeammin kuin muut. Kuten koulunpihoilta tiedämme, ilman itseluottamusta katoavat pian kaveritkin, jotka uskoivat. Yhä harvempi haluaa sitoutua häviäjiin, kun vihollinen näyttää pysäyttämättömältä ja voittamattomalta - mitä se ei tietenkään ole, kaukana siitä.

Kyllähän yksikin viiden katupojan jengi voi pitää kokonaista koulua tai kokonaista kaupunginosaa henkisessä vallassaan niin kauan kuin heitä ei pysäytetä. Vahvat kieltäytyvät puolustautumasta, sulkevat vain ikkunaluukkunsa; heikot jäävät yksin ja on helppo nujertaa. Pian muodollinen auktoriteetti on fiktio ja todelliset pelisäännöt sanelee rankaisematta toimiva jengi. Ne, jotka eivät moista sulata, turvautuvat kilpaileviin jengeihin ja päätyvät pahentamaan ongelmaa. Juuri tällä tavoin tapahtuu sisällissotaan vajoavassa valtiossa kuten Syyriassa samoin kuin slummeissa ja lähiöissä, joissa nuorisojengien vastapainoksi ja tilalle ilmaantuu katu- ja kuolemanpartioita.

Mainitsen tässä viisi asiaa, joita länsimaalaiset itsepintaisesti kieltäytyvät ymmärtämästä Venäjästä:

1) Venäjä on sodassa. On selvää, että länsimaat eivät tätä sotaa halunneet eivätkä edelleenkään halua. Ne tekevät jotakuinkin mitä tahansa saadakseen rauhan ja vakauden. Sillä, että länsimaalaiset eivät halua kyseessä olevan sodan, ei kuitenkaan ole merkitystä niin kauan kuin Venäjä omasta mielestään on sodassa.

Venäjän sota on kaikenkattava olemassaolon muoto. Siihen on mobilisoitu koko Venäjän valtiokoneisto - armeijasta ja tiedustelupalveluista suuryrityksiin, hakkereihin ja aivan erityisesti propagandakoneistoon. Myös venäläinen yhteiskunta on propagandan avulla mobilisoitu sotaan. Sodassa ollessaan yhteiskunta on valmis uhrauksiin, joita se ei normaaliaikoina olisi valmis tekemään. Länsimainen yhteiskunta ei ole sodassa, joten länsimaiden kansalaiset eivät myöskään ole valmiita uhrauksiin. Venäjällä tilanne on aivan toinen.

2) Venäjän sota suuntautuu Länttä vastaan; naapurikansat ovat siinä vain pelinappuloita ja pelikenttiä. Venäjä määrittelee Lännen päävihollisekseen niin julkisesti kuin julkisuudesta piilossa. Tätä viholliskuvaa reflektoivat niin Venäjän propaganda kuin myös sen tekojen propaganda, eli jokainen strateginen ratkaisu, jonka Venäjä sodassaan tekee.

Niin ikävältä kuin se länsimaalaisista tuntuukin, Venäjä on leppymätön ja pyrkii toiminnallaan vahingoittamaan ja satuttamaan länsimaita niin paljon kuin se voi rankaisematta tehdä. Epäsymmetrinen asetelma - Länsi on valmis maksamaan kalliisti, koska ei halua tätä sotaa - on laskenut Venäjän kynnystä toimia suoraan jopa läntisiä suurvaltoja vastaan koko ajan matalammaksi. Venäjä ei kunnioita Länttä. Niinpä tilanne muuttuu koko ajan vaarallisemmaksi.

3) Venäjä pyrkii sodassaan voittoon, ei rauhaan eikä vakauteen. Venäjä elää pysyvän sotatilan ideologiassa, jota määrittää yhä paisuva usko omaan voittamattomuuteen. Tämä taas johtuu pitkälle haastamattomuudesta. Venäjän johtajat pystyvät esittämään jokaisen uuden tapahtumasarjan voittona, ja Lännen puolestaan nöyristelemässä ja perääntymässä Venäjän mahdin edessä. Tämä on sitä voittoa, joka kelpaa oopiumiksi myös uhrauksia tekevälle kansalle.

Länsimaille kelpaavat huonot tilapäiset ratkaisut, kunhan ne hieman rauhoittavat jotain monista sotakentistä. Sellaisten eteen ollaan valmiita julkisiin nöyryytyksiin ja miljardien veroeurojen tai -dollarien haaskaukseen. Länsi ei paukuttele henkseleitään kylmän sodan voitolla sen enempää kuin millään sitä seuranneella. Pikemminkin se rypee itsevihassa ja tekee kaikkensa kääntääkseen Jugoslavian hajoamissotien ja kansanmurhien pysäyttämisen, Talibanin vallasta syöksemisen, Saddamin ja Qaddafin kaatamisen sekä jonkin kaupungin valtaamisen Da'ishilta vääryyksiksi ja tappioiksi. Länsi ei pyri voittoon, vaan omien intressiensä relativoimiseen. Venäjä ottaa tästä syntyvän tyhjiön haltuunsa.

4) Venäjälle voitto merkitsee vertikaalista vallankäyttöä ja territoriaalista ekspansiota. Esimerkiksi kauppa on täysin toissijainen asia, sillä kaupan pelisäännöt sanellaan vertikaalisella vallalla ja tuon vallan kattavuus territoriaalisella ekspansiolla. Venäjän voittaessa seurauksena ei ole velvollisuus rakentaa miehitettyä aluetta ja syytää sinne miljardien edestä rahaa. Venäjä tuhoaa paljon mieluummin kuin rakentaa - ja jos rakentaa, se pyrkii ennen kaikkea kirjoittamaan niin historian kuin nykyisyydenkin uudelleen.

Venäjä pyrkii vallan vertikaaliin. Se tarkoittaa saneluvaltaa, jossa Kreml on hierarkiassa korkeimmalla ja muut ovat sille alisteisia. Alisteisia ei tarvitse kunnioittaa. Sopimukset sitovat vain alisteisia.

Venäjä pyrkii niin ikään imperiaaliseen ekspansioon, joka näyttäytyy eritoten territoriaalisena: Venäjä pyrkii jatkuviin aluelaajennuksiin. Se, missä muodossa yhä uusia alueita liitetään Venäjän vertikaalisen vallan alle, ei ole olennaista. Joitain alueita liitetään suoraan Venäjään, toisista luodaan limbotilassa olevia rosvovaltioita tai sotilastukikohtia, jotka jäävät kansainvälisen oikeuden ulkopuolelle (kuten Donbas, Etelä-Ossetia ja Transnistria). Paikoin luodaan Venäjän tosiasiallisesti hallitsemia kvasivaltioita (kuten Abhasia) tai ylläpidetään kansainvälisesti tunnustettuja valtioita täysin alisteisessa vasalliasemassa (kuten Valko-Venäjä ja Armenia). Ulommilla kehillä pyritään rajoittamaan valtioiden suvereenisuutta, nostamaan niissä valtaan autoritäärisiä vasalleja tai pönkittämään suomettuneisuutta. Kaukaisemmassa Lännessä haetaan vasallisuhteessa olevia poliittisia voimia yhteiskuntien sisältä ja yritetään lisätä niiden vaikutusvaltaa.

Sekä vertikaalinen vallankäyttö että horisontaalinen ekspansio antavat Venäjälle kyvyn sanella pelisäännöt itselleen edullisiksi, mitä taas käytetään edelleen vallan vertikaalin lujittamiseen ja imperiaalisen ekspansion laajentamiseen.

5) Sodan ainoa sääntö Venäjälle on voittaa. Muita sääntöjä tai sopimuksia ei tarvitse noudattaa. Säännöt ja sopimukset ovat Venäjän näkökulmasta välineitä vastustajien sitomiseen ja pakottamiseen. Venäjän ei tarvitse niitä noudattaa, sillä eihän sitä pakoteta.

Venäjän pakkomielteinen asennoituminen voittoon on kuitenkin sen suurin heikkous. Tämä heikkous tarjoaa myös keinot padota Venäjää, jottei tarvittaisi avointa sotaa. Venäjä ei kestä tappioita. Se pelkää niitä kuollakseen. Jos Venäjän eteen asetetaan uskottava tappion uhka, Venäjä jättää hyökkäämättä. Se toki huutaa, räyhää, puukottaa selkään ja käyttää kaikki epäsuorat keinonsa, mutta selvää tappion riskiä se ei ole valmis ottamaan.

Patoaminen on kuitenkin hidasta ja pitkäjänteistä puuhaa ja olisi pitänyt aloittaa kauan sitten. Lisäksi sen on oltava järjestelmällistä ja aktiivista politiikkaa, mikäli halutaan välttää tilanteen eskaloituminen siihen, että Venäjä sanelee jatkossa Euroopan etupiirirajoja suoraan ydinaseella uhkaamalla.

Lisäksi Venäjä on erinomainen pokerinpelaaja, joka ottaa tiedustelutoimin tarkasti etukäteen selvää siitä, tuleeko vastustaja vetäytymään pelipöydästä Venäjän nokituksen edessä vai ei. Niinpä Venäjää ei voi padota fiktiivisillä punalinjoilla, kuten Obama ilmeisesti kuvitteli tekevänsä (ellei hän päinvastoin halunnut tahallisesti hävitä), vaan punalinjojen on oltava todellisia, Venäjän tiedustelijoiden raporttien on kerrottava Kremliin, että seuraavaa hyökkäysaskelta ei kannata ottaa, koska tappion riski on suuri.

Aktiivinen patoamispolitiikka olisi rauhantyötä. Vastaavalla politiikalla kylmäkin sota voitettiin. Valitettavasti tällainen patoaminen edellyttää juuri alussa mainittua Venäjän ymmärtämistä. Ei siis Venäjän "ymmärtämistä" merkityksessä Venäjän myötäily, vaan sitä, että Venäjän tavoitteiden ja toimintatapojen suhteen suostutaan olemaan realistisia ja lopettamaan kaunistelu ja "yllättyminen" jokaisen Venäjän siirron jälkeen, niissä kun ei ole ollut mitään yllättävää.

Elämää syksyn edellä

Blogini lukijat jakautuvat kahteen pääryhmään: niihin, jotka tuntevat minut ja joita kiinnostaa, mitä omassa yksityisessä elämässäni tapahtuu jossain täällä kaukana; ja niihin, jotka eivät minua välttämättä tunne, ja jotka haluaisivat ennen kaikkea lukea ajatuksiani maailmanpolitiikasta ja ajankohtaisista tapahtumista.

Alkuperäinen ajatukseni blogin perustamisessa oli kuitenkin laittaa talteen joitain merkintöjä niistä paikoista, jossa elin ja matkustin, koska elämäni on jopa nykymittapuulla kohtuullisen liikkuvainen, ja näen sekä todistan siksi monia asioita, joista voisivat olla kiinnostuneita ne, jotka vasta suunnittelevat matkaansa tai jotka ovat joskus olleet, mutteivät ole juuri nyt samoissa paikoissa kuin minä. Samalla tulisin jakaneeksi tuttaville (ja ei-tuttavillekin siinä sivussa) joitain sellaisia ajatuksia, jotka ovat liian pitkiä sosiaalisen median päivityksiin, tai jotka eivät välity valokuva-albumeista.

Tässä blogipäivityksessä on vaihteeksi kyse taas matkan ja matkustamisen syvemmistä esoteerisista tasoista, vaikka liikutaan periaatteessa tämänhetkisellä kotiseudullani Ukrainassa, tosin yksi pitkä ajomatka läntiseen Lviviin ja takaisin.

Vaikka rajoilta kantautuu pahaenteisten pasuunain pauhu Mordorin soittaessa tuhon torvia, muu elämä Euroopassa jatkuu. Neljännesvuosisataisen välirauhan viimeinen kesä on ollut kuumankostea ja aurinkoinen. Siihen ovat kuuluneet terassit, pitkät automatkat sekä valokuvien ottaminen lukuisissa itäisen Euroopan kaupungeissa, jotta muistaisimme joskus tulevaisuudessa, mitä hukkasimme. Mitä Euroopassa kerran oli, ja mitä emme osanneet arvostaa.

Örkkien aika on tehnyt tuloaan jo vuosikymmenen. Ennen sen puhkeamista kunnolla verenkarvaiseen kukkaansa ihmisillä on vielä hetki aikaa nauttia illuusiostaan. Elämästä, jota he erehtyivät pitämään itsestäänselvyytenä, syntymäoikeutena, jota ei tarvitsisi puolustaa. Örkin aika Tarun sormusten herrasta filmatisoinnista tuli eläväisenä mieleeni seuratessani Venäjän järjestämää 'Viidennen valtakunnan' (Pjataja Imperija) perustamisen juhlaa laittomasti miehitetyn Krimin pääkaupungissa Simferopolissa. Pääpuhujana oli motorisoidun rikollisliigan johtaja 'Kirurgi', joka raivon vallassa paasasi hurmoksellisille putinoideille venäläisfasistista paatosta ja sodan evankeliumia. Symboliikka oli väkevää: kaksipäinen kotka oli yhdistetty sirppiin ja vasaraan, Luciferin punatähti häälyi kaiken yllä ja pioneerilapset marssivat militanteissa riveissä neuvostohymnin raikuessa.

Mutta kesään kuuluvat myös kesävieraat, joita ilman kesänvietto jäisi vaille paljoa luovaa hulluutta. Liekö se sitten tämä Euroopan viimeisen kesän tuntu, joka on vetänyt minulle vieraita aiempia kesiä enemmän. Ehkä ihmiset haluavat nähdä vapaan Ukrainan kun se vielä on täällä. Sitä paitsi tänne kannattaa tulla, koska Ukraina on Moldovan ohella Euroopan selvästi edullisin maa. Nato-maa Albaniankin hintataso on tainnut nousta. Ukraina on myös hyvin helppo ja turvallinen maa matkailla, kunhan ei mene rintamalinjalle, mutta eipä sinne kannata muutenkaan mennä, ellei kyseessä ole vakava osallisuus Ukrainan ja koko Euroopan maanpuolustukseen joko aseellisella tai inforintamalla.

Nimenomaan edullisuus tekee matkailusta helppoa, sillä se tarkoittaa, että minkä tahansa pikku ongelman ratkaisemiseen on aina varaa. Tämä ei ole asianlaita kehittyneessä Lännessä, jossa pienikin haaveri tulee helposti niin kohtuuttoman kalliiksi, että matkaillessa pitää aina olla jonkinlainen paniikki päällä. Ukrainassa tieverkosto on hyvä, majoittautuminen ja ruoka naurettavan halpoja ja maa on tiheään asuttu, joten kaikkialla on kaikkea, mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Ainoan haasteen länsimatkailijalle asettaa se, että yli 25-vuotiaat ukrainalaiset yhä varsin harvoin osaavat mitään muuta kieltä kuin ukrainaa ja venäjää. Se tuottaa haasteita, jos tarvitsee autokorjaamoa tai muita palveluita jossain kaupunkien ulkopuolella. Jos noita kieliä ei osaa, nuorisolta voi pyytää apua, he kun ovat yleensä jo koulussa oppineet englantia.

Niistä kesävieraista. Suomalaisia on käynyt jo useampi tänä kesänä. Viime viikkoina on ollut oikea virta länsieurooppalaisia, johtuneeko siitä, että elokuu on lomakuu suuressa osassa Eurooppaa. Suomalaisten jälkeen oli ensin kaksi puolalaistyttöä ja sveitsiläinen poika, joka toi ranskalaisen kaverinsakin. Puolalaiset viipyivät pidempään, sekoillen ankarasti ja kadottaen siinä sivussa yhden luottokortin. Sveitsiläinen taas halusi väen vängällä Transnistriaan, vaikka varoittelin. Nyt hän on kai jo saanut itsensä turvallisesti Moldovaan.

Puolalaisten jälkeen tuli italialainen robotiikan ekspertti, jota en aluksi ehtinyt työkiireiden vuoksi nähdä, joten sitten kun näin ja selvisi, että oli hänen viimeinen perjantai-iltansa Kiovassa, vietimme sen pitkän kaavan mukaan aloittaen syömingeillä, jatkaen juomingeilla erään tšekin läksiäisissä ja sitten useissa muissa kohteissa. Hänen piti päästä maanantaiaamuksi Krakovaan, mutta kaikki junat länteen olivat täynnä ja hänen käyttämänsä saksalainen halpabussifirma oli tehnyt oharit, joten päätin viedä hänet autolla Lviviin ja viettää siellä viikonlopun. Lvivistä hän jatkaisi eri bussilla Krakovaan sunnuntaina.

Lviv on viiden ja puolensadan kilometrin päässä Kiovasta lounaaseen, mutta valtatie on hyvä ja ajettavissa 120-140 km keskivauhtia, usein tavanomaista 160 km/h vauhtiani. Lauantai-ilta siellä oli mitä parhain, kesä kuuma ja kaupunki täynnä nuorta väkeä. On syytä mainita, että Lviv on yksi Ukrainan kauneimmista kaupungeista ja hinnat puolet kiovalaisista tai alle. Leijonien kaupunki Lviv on myös yksi Ukrainan eurooppalaisimmista kaupungeista. Siellä henkivät pitkät vuosisadat osina Puolaa (Lwów) ja Itävalta-Unkaria (Lemberg).

Jätin italialaisen sunnuntaina myöhäisiltapäivällä Lviviin, täytin muutaman kanisterin Stepanikalla sijaitsevan viinipuodin hanoista (cabernet'ta ja saperavia) ja suuntasin sitten takaisin kohti Kiovaa. Vähän matkaa Lvivin ulkopuolella, keskellä ei mitään, poimin kyytiin nuoren liftarin, joka oli menossa Kiovaan, joten mikä ettei. Pian osoittautui, että hän oli 19-vuotias Tšernihivin polyteknisen yliopiston opiskelija, mutta myös runoilija, kirjailija ja räppäri. Hän oli matkustellut liftaamalla, ilman rahaa, kaikkialla siellä, mihin nuori varaton ukrainalainen pääsi ilman viisumia, eli Ukrainassa, Venäjällä, Valko-Venäjällä, Georgiassa ja Turkissa. Hän kirjoitti matkoistaan kirjaa, josta totesi, että 'totta kai siitä tulee menestys'. Hänen vanha slaavilainen nimensä merkitsi 'kaikkien hallitsijaa'.

Kävi niin ikään ilmi, että hän oli suuresti kiinnostunut Balkanista, Kurdistanista ja Syyriasta. Hän tunsi lukuisia merkittäviä persialaisia ja suufilaisia runoilijoita ja viittaili tuon tuosta Orwelliin tai Goetheen. Hän oli ollut 16-vuotias Maidaniin osallistuessaan ja se oli antanut hänelle kansallisen arvokkuuden ja vakaumuksen omasta ukrainalaisuudestaan, vaikka puolet hänen suvustaan oli venäläisiä Siperiasta, jostain Krasnojarskin läänin perukoilta. Hän löysi aarteita ukrainalaisten levyjen kokoelmastani, soitti niitä ja lauloi mukana. Hän kertoi kaikenlaista 80-luvun azerbaidžanilaisesta järjestelmänvastaisesta rokista, vaikkei ollut silloin edes syntynyt, ja esitti minulle täysin omasta aloitteestaan perusteita käsitykselleen, että Da'ish (jonka nimen hän lausui oikein) oli itse asiassa Irakin KGB-koulutettujen tiedustelu-upseerien ja siis Venäjän luomus. Hän oli kävellyt läpi Istanbulin, ollut töissä Hannoverissa ja osallisena kulttuuritapahtumaan Münchenissä. Hän oli lähtenyt vapaaehtoisena Donbasin rintamalle auttamaan siviiliväestöä, hänen kaverinsa oli organisoinut siellä ruumiiden evakuointia ja hän oli kirjoittanut sekä lukenut runojaan rintamalinjan siviileille.

Tähän mennessä olimme tulleet historiallisen Dubnon pikkukaupungin kohdalle ja ehdotin taukoa sekä pientä ekskursiota sinne, mikä hänelle sopi mainiosti. Hän esitteli minulle Lubomirskien ruhtinassuvun linnaa, Dubnon halki virtaavaa jokea, etnisten ukrainalaisten historiaa Puolan imperiumissa, ja kävimme kahvilla. Maksoin hänelle yhden mustan kahvin opastuksestaan, muusta hän kieltäytyi. Huomasin vasta paljon myöhemmin, että hänellä oli nälkä eikä hän ollut syönyt ilmeisesti sinä päivänä mitään.

Žytomyrin paikkeilla hän nukahti ja nukkui loppumatkan. Kun tulimme Kiovaan, oli jo yö, ja kysyin, mitä hän meinasi tehdä. Ei vaikuttanut järkevältä lähteä talsimaan kohti Tšernihivin maantietä keskellä yötä, joten tarjosin hänelle vierashuoneeni, joka oli nyt vapaa puolalaisten ja italialaisen lähdettyä. Hän asettui taloksi kuin olisi aina asunut luonani, auttoi itseään ja haki jääkaapistani olutta (toki luvallani) sekä söi suurella ruokahalulla kaiken mitä minulla oli tarjota. Hän otti haltuunsa yhden vanhoista läppäreistäni ja soitti minulle itselleen tärkeää musiikkia. Vetäydyin itse nukkumaan, koska seuraava päivä olisi normipäivä, mutta hän halusi suuren inspiraationsa vallassa kirjoittaa runoja ja jätin hänet siihen työhönsä.

Löysin hänet aamulla samasta puuhasta, vaikka oli kuulemma yöllä nukkunut. Hän halusi kahvia ja ilmoitti, että seuraavan kerran kun lähtisin Lähi-itään tai Amerikkaan, hän tulisi mukaan. Yön aikana hän oli lukenut romaanikäsikirjoitustani ja tarjoutui kääntämään sen ukrainaksi ja venäjäksi. Minun pitäisi vastaavasti kääntää hänen kirjansa suomeksi. Mikäs siinä. Sanoin, että jos olisi vielä illalla Kiovassa, voisin viedä hänet Tšernihiviin saakka, mutta hän lähti jo aamusta liftaamaan sinne, luottavaisena, että perille pääsisi. Rahaa ei ollut, mutta eipä sitä näemmä maailmanmatkailuun tarvittu. Pääsihän hän perille, sillä jo samana iltana häneltä alkoi tulla viestejä. Luulen, että kuulen hänestä vielä.

Mitä romaaniini tulee, olin luvannut jordanialaiselle ystävälleni, josta luultavasti tulee jonain päivänä yksi aikamme suurimmista ajattelijoista, että saisin sen loppuun kesän loppuun mennessä. Siis vuodessa, sillä aloitin viime vuonna näihin aikoihin. Olen nyt saamassa loppuun kirjan kaksi ensimmäistä osaa ja jäljellä on enää kolmas ja viimeinen, jonka pitäisi olla ensimmäistä osaa pidempi mutta toista lyhyempi. Onneksi kesä Ukrainassa jatkuu vielä jonkin aikaa elokuun päätyttyäkin. Ja Jordaniassa vielä kauemmin. Selityksiä minulla siis tarpeen vaatiessa on.

Elokuun aseiden savu

Elokuun aseita lämmitellään taas Venäjän puolella seuraavia hyökkäyksiä varten ja propagandamylly jauhaa tavalliseen tahtiinsa. Venäjä on jo jonkin aikaa eskaloinut Donbasin kontaktilinjan hyökkäyksiä Ukrainan asemia vastaan koko rintaman laajuudelta, Stanytsja Luhanskasta aina Mariupolin esikaupunkeihin. Venäjä on niin ikään massoittanut suuria määriä sotilaskalustoa Ukrainan rajoille sekä idässä että laittomasti miehittämänsä Krimin pohjoisosissa. Nyt Venäjä kiinnittää maailman huomiota Krimin valvontalinjaan ilmeisellä provokaatiollaan, joka tuo mieleen Mainilan laukaukset.

Venäjä saattaa valmistella narratiivia laajempaan maahyökkäykseen Ukrainaa vastaan, pyrkien tätä varten hajottamaan Ukrainan maanpuolustuksen mahdollisimman laajalle alueelle. Toisaalta, Venäjä voi myös vanhaan tapaansa pyrkiä kiinnittämään maailman huomion Krimille, kun hyökkäys tehdäänkin jossain muualla - vaikkapa Itä-Ukrainassa, Odessassa tai Georgiassa. Kun Venäjä valmisteli kesällä 2008 hyökkäystään Georgiaan, se eskaloi pitkin heinäkuuta Abhasiaa, kunnes lopulta aloitti hyökkäyksensä Ossetiasta.

Ottamalla haltuunsa Mustanmeren ja itäisen Välimeren, eristämällä Lännen toimintakyvyn pois koko Euroopan kaakkoispuoliselta vyöhykkeeltä sekä neutralisoimalla Naton toiseksi suurimman armeijan, Venäjä on hankkinut sekä sotilaallisen herruuden että rankaisemattomuuden toimia kuinka haluaa. Turkki oli viimeinen maa, joka sen tarvitsi enää ottaa huomioon Syyriasta Suomeen ulottuvalla sotarintamallaan, ja tämä asia on nyt siirretty pois päiväjärjestyksestä. Israel ja Saudi-Arabia lienee vakuuteltu siitä, että Syyriaa etelämmäs Venäjä ei ole vielä tässä vaiheessa etenemässä (näiden kahden verivihollisen välillä käytiin Turkin tapahtumien auetessa muuten hätäneuvottelu, joten ne eivät välttämättä Venäjään luota).

On myös mahdollista, että Venäjä käyttää Krimin eskalointia uusien myönnytysten kiristämiseen Länneltä, tavoitellen Ukrainan pään yli tehtävää uutta sopimusta G20-huippukokouksen yhteydessä, mihin Normandian länsivallat ovat olleet haluttomia. Yhdysvaltain kanssa on kuitenkin nähtävästi käyty salaisia kahdenvälisiä neuvotteluja asiasta. Venäjä tietää, että varmin tapa saada myönnytyksiä Länneltä on olla törkeä. Kun Venäjä omaan provokaatioonsa viitaten kieltäytyy puhumasta Ukrainasta, se tietää länsivaltojen rientävän oitis nöyristelemään ja suostuvan Venäjän ehtoihin. Näille kun on itsetarkoituksellista ylläpitää fiktiivisiä rauhanprosesseja, ja siinä ei tunnu muutaman itsenäisen valtion suvereenisuus paljoa painavan.

Julkaisen seuraavan kommentin eräältä tuntemaltani asiantuntijalta. Nämä ajatukset antakoot lukijoille ajattelemisen aihetta sillä välin, kun en itse ehdi muistaa blogia vuodatuksillani.

"Sanna Ukkolan harvinaisen ennakkoluuloton kirjoitus Trumpista kannustaa eurooppalaisia miettimään nopeasti, kuinka suhtautua tämän mahdolliseen valintaan - jottei yllätyttäisi kuin Brexit-äänestyksestä konsanaan.

Vaikka inhoan Trumpia itsekin niin syvästi, että epäilen joutuneeni demokraattimedian aivopesemäksi (...), eurooppalaisilla on ollut yli 200 vuoden aikana useitakin kohtalokkaita vaikeuksia pitää ystävänsä - muutkin kuin amerikkalaiset, joita olisi kaivattu 1930-luvulla ja viime vuosina sittenkin jälleen kerran sekaantumaan Euroopan asioihin.

Lähes sadan vuoden ajan Eurooppaa riivasi Britannian ja Ranskan välinen juopa, joka umpeutui vasta Fashodan selkkauksen jälkeen. Sen korvasi kuitenkin heti länsimaiden ja saksankielisten maiden välinen välirikko, joka kärjistyi kahteen maailmansotaan. Liian paljon on saarnattu Saksan ja Itävalta-Unkarin syyllisyyttä, mutta unohdettu miettiä mitä olisi voitu tehdä toisin Balkanin 'ruutitynnyrin' ja muiden konfliktinaiheiden deaktivoimiseksi.

Kun sitten vihdoin saatiin kaikki eurooppalaiset suurvallat yhteisen EU:n piiriin, holtittomalla vallan keskittämisellä Brysseliin vieroitettiin muitakin kuin englantilaisia. Samanaikaisesti onnistuttiin laajentamaan Eurooppaa idässä Istanbulin porteille ja Narvajoelle asti, mutta jäätiin jumiin entisen Jugoslavian ja IVY-alueen raunioille.

Käsittämättömintä oli kyvyttömyys ratkaista 1950-luvun EOKA-terrorismista ja joulukuun 1963 joukkomurhista alkanut Kyproksen kahtiajako. Kyproksen kohtalontovereita olivat Bosnia ja Kosovo, jotka eivät vieläkään ole päässeet EU-hakijoiksi koska Kreikan ja Espanjan kaltaisilla mailla on vastakkaisia intressejä - tai ne kuvittelevat niin, johtuen historiantuntemuksensa puutteista ja kyvyttömyydestä ymmärtää todelliset pitkän aikavälin tarpeensa.

Kun jo Unkarin ja Puolan kaltaisissa maissa, jotka viimeistään 1800-luvulta alkaen ovat kiihkeästi halunneet kuulua läntiseen arvoyhteisöön, EU nähdään hyödyttömänä tai jopa haitallisena harminaiheena, ei ehkä pidäkään enää yllättyä siitä, jos myös puolet turkkilaisista ja pian ukrainalaisetkin alkavat halveksia EU:n hurskastelua. Eikä silloin ole järkevää sortua venäläistyyppiseen kaikkien muiden syyttelyyn, ikään kuin olisimme maailmanlaajuisen salaliiton uhreja.

Pikemminkin olisi kiire miettiä, miksi Eurooppa ei kykenekään tarjoamaan mitään houkuttelevaa - ja miksi se yhä uudelleen vieraannuttaa itsestään vanhatkin ystävänsä. Oliko lopulta kovinkaan viisasta keikaroida bushbashingillä ja obamanialla? Onko viisasta pyörtyä kauhusta, jos Trump valitaan presidentiksi? Mikä meni pieleen kun republikaanit eivät enää piittaakaan eurooppalaisista eivätkä koe 'manifest destinyn' vaativan sotilaallisia ja taloudellisia uhrauksia, Euroopan vapauden puolustamista maihinnousuilla ja Marshall-avulla?

Jos Euroopassa on kuviteltu, että Venäjää voidaan ovelasti peluuttaa milloin Ranskaa, Britanniaa, Turkkia, Saksaa tai Yhdysvaltoja vastaan, sellaiset metternichiläiset haaveet olisi jo syytä unohtaa. Venäjä on aina kyennyt vaihtamaan ystäviään, mutta ei milloinkaan ole tarkoittanut Euroopan parasta. Tähän 200-vuotiseen hajoituspolitiikkaan olisi vihdoin vastattava lujittamalla länsimaiden yhtenäisyyttä.

Sitä ennen olisi kuitenkin opittava sietämään ranskalaista bonapartismia ja gaullismia, brittien itsepäisyyttä, islamia, preussilaista kurinalaisuutta ja itävaltalaista romantiikkaa, amerikkalaisia republikaaneja, puolalaisten ja unkarilaisten omanarvontuntoa, balttien varovaisuutta sekä kaikkea muutakin historiallisten kokemuksien ja perinteiden tuomaa eurooppalaista moninaisuutta. Ei EU voi olla kuin suuri Belgia, eikä sillä ole varaa hyljeksiä ystäviään vain koska Belgian ei tarvitse pelätä Venäjää."

Valitettavasti suurin ongelma ei enää ole siinä, että Venäjä on Venäjä, ja toimii ennalta-arvattavasti tavoitellen jo kauan sitten selviksi tekemiään päämääriä - vallan vertikaalia ja imperiaalista ekspansiota. Suurin ongelma on siinä, ettei Lännestä löydy minkäänlaista päättäväisyyttä, ei minkäänlaista selkärankaa.

Länsi ei ole heikko, vaan se on itseaiheutetussa autismin ja halvaannuksen tilassa. Ei kykenemätön näkemään, vaan haluton.

Nyt, kun Venäjä valmistautuu seuraaviin voimapoliittisiin siirtoihinsa, tiedämme jo miten länsimaat tulevat reagoimaan - ja niin tietää Venäjäkin, senpä takia hyökkäävä ja häikäilemätön politiikka kannattaa. Ensimmäisten hyökkäyspäivien ajan Venäjän propaganda sanelee sen, mistä puhutaan ja miten puhutaan. Muiden aika menee selittelyyn ja itsestäänselvien asioiden "todistamiseen", kun taas Venäjän ystävineen ei koskaan tarvitse todistaa mitään, riittää kun väittää.

Kun Lännessä alkaa hitaasti ja vastahakoisesti käynnistyä vastareaktioita Venäjän offensiiviin, se on jo muuttanut tosiasioita kentällä ja siirtänyt pelin muihin kysymyksiin. Tässä vaiheessa länsimaiset johtajat esittävät tavanomaisia pehmyitä vetoomuksiaan "kaikille osapuolille" malttiin.

Seuraavaksi Venäjä tarjoutuu puhumaan, mutta vain omilla ehdoillaan ja täydellisen rankaisemattomuuden asetelmasta. Se vetäytyy pari kertaa, kunnes länsimaalaiset anovat ja rukoilevat Venäjän paluuta neuvottelupöytiin, luvaten ummet ja lammet sekä tehden Venäjän uhreiksi joutuneiden selkäin takana monenmoisia diilejä Kremlin kanssa. Tämän jälkeen Kreml vaatii, että länsimaat sen lakeijoina osallistuvat Ukrainan, Georgian, Baltian maiden ja kuka milloinkin on uhrina painostamiseen johonkin "sopimukseen", jonka Venäjä on toisille sanellut, mutta jota Venäjä itse ei aio noudattaa. Aiemmista Venäjän yksipuolisesti rikkomista sopimuksista ei puhuta. Rauhan venehän voisi keikkua jos sodanlietsojaa vienostikaan vaaditaan vetäytymään.

Elokuusta tullee verinen, syksystä synkkä, ja Trumpin noustessa Valkoisen talon valtaistuimelle on Venäjä jo etupainotteisesti realisoinut etupiirejään kauas länteen ja etelään. Putin taas voi uusista asemistaan käsin keskittyä Itä-Euroopan ja Lähi-idän remilitarisointiin sekä Saksan ja Ranskan poliittisten järjestelmien vaihtamiseen vuoden 2017 vaaleissa. Tämä on helppoa, sillä länsimaat kieltäytyvät edelleenkin puolustautumasta.

Ainoa asia, josta länsimaiden poliittinen eliitti näyttää välittävän, on se, ettei mistään oltaisi vastuussa. Kunhan joku vie, populistit vikisevät kyllä. Eletään vahvasti kolmekymmenlukulaisissa tunnelmissa.