Tihkuisia lintupaikkoja

Paul Milne julkaisi vuonna 2006 kirjan nimeltä Where to Watch Birds in World Cities, joka on sittemmin maksanut itsensä takaisin moninkertaisesti. Se esittelee kaikilta maailman mantereilta kattavan valikoiman suurimpia ja vilkkaimpia kaupunkeja. Kirja esittelee kyllä myös sen linnuston, joka on löydettävissä näiden kaupunkien puistoista ja vastaavista paikoista, mutta erityinen ansio tässä kirjassa on muualla. Se on nimittäin suunniteltu palvelemaan sellaisia lintuharrastajia kuin minä, jotka käyvät paljon työmatkoilla, konferensseissa ja vastaavissa maailman kaupungeissa, ja joilla saattaa olla vapaata aikaa jonain aamuna, iltana tai viikonloppuna. Kaupunkien sisällä olevien lintupaikkojen lisäksi kirja listaa myös hyviä lintupaikkoja, jotka ovat saavutettavissa kaupungista käsin päivämatkan päässä, joko julkisilla kulkuneuvoilla tai autolla.

Euroopasta mukana on 20 kaupunkia: Amsterdam, Barcelona, Berliini, Bryssel, Budapest, Kööpenhamina, Dublin, Frankfurt, Geneve, Lontoo, Madrid, Milano, Moskova, München, Pariisi, Praha, Rooma, Wien, Varsova ja Zürich. Idea on siinä määrin hyvä, että joku voisi jatkaa sitä rakentamalla esimerkiksi sivuston maailman kaupungeista ja niiden lähistöllä olevista parhaista lintupaikoista vastaavaan formaattiin. Erilaisia havaintojenkeräyssivustojahan on jo monia, toiminta tuntuu tosin usein vahvasti painottuvan Alankomaihin ja Britanniaan, joissa lienee Euroopan suurimmat lintuharrastajaskenet.

Tänä viikonloppuna kävin kahdessa Milnen listaamassa paikassa Brysselin ulkopuolella: L'Escaillen pienellä suojelualueella, joka on luotu Gembloux'n pikkukaupungin ulkopuolelle, vanhan myllyn ja muutamien raunioiden muodostamaan kokonaisuuteen, jossa on pikkulampia ja lehtoja. Ja Longchampsin sokeritehtaan altailla, Longchampsin kylän ja Éghezéen pikkukaupungin välissä, jossa on rykelmä muuttavien kahlaajien ja vesilintujen suosiossa olevia tekolampia. Ensimmäinen paikka on noin 40 km päässä Brysselistä ja toinen noin 50 km päässä, samalla suunnalla.

Lokakuun loppu ei ole ihanteellisinta aikaa. Tänäkin viikonloppuna on ollut sateista, mikä lisää yleistä alakuloa. Koronaviruksen toinen aalto on iskenyt Belgiaan ja sääntely tiukkenee taas: ravintolat ja kahvilat ovat jälleen joutuneet sulkemaan, maskipakko palaa käyttöön. Puut ovat alkaneet muuttaa väriään keltaisiksi, oransseiksi ja ruskeiksi.

Sepelkyyhkyjä liikkui kaikkialla valtavina parvina. Pelloille on kertynyt myös rastaita ja peippoja. Vesilinnustoa ei juurikaan ollut: vain sinisorsia ja jokunen liejukana. L'Escaillessa oli lisäkseni vain näytteitä keräävä tyttö. Longchampsissa taas pääsy altaille saakka oli estetty - jostain syystä koronavirukseen vedoten. Mitään erikoista en kummassakaan paikassa nähnyt. Tavanomaisia lajeja. Yksi uuttukyyhky tuhansien sepelkyyhkyjen lisäksi sekä parvi pyrstötiaisia (joilla täällä on mannermainen musta silmäkulmajuova) olivat ilahduttavimpia löytöjäni.

Sunnuntaina kävin illallisella, juomassa pullon Kiovan ajoilta jäänyttä romanialaista punaviiniä sekä pelaamassa šakkia ranskalaisen kollegan ja hänen vaimonsa luona. Hän asuu minusta vajaan 20 minuutin kävelymatkan päässä. Palatessa satoi kaatamalla.

Kuunatsien paluu

Trumpin suhteen kriittinen media Atlantin molemmin puolin hehkuttaa lakkaamatta Bidenin etumatkaa mielipidemittauksissa. Niin se teki myös Clintonin kohdalla vuoden 2016 vaaleissa. Bidenin etumatka on kuitenkin kaventunut nopeasti ja Trump näytti hyödyntävän koronasairastumisensakin mielialavaikuttamisen välineenä. Demokraattien puolella oleva media jatkaa saarnausta jo käännytetyille, aiheista, jotka eivät muuta Trumpin äänestäjien kantoja. Trumpia tukeva propaganda – sekä kotimainen että venäläinen – sen sijaan jauhaa samoilla menestystekijöillä, joilla Mantšurian kandidaatti nostettiin presidentiksi, mutta nyt vahvempana, valtapositiosta käsin, ja vaaliprosessia kontrolloiden.

Näin ollen veikkaan, että Trump voittaa presidentinvaalit. Biden saattaa hyvin saada enemmistön äänistä, vaikkei tämäkään ole varmaa, koska Trumpin hallinto käyttää kaikki olemassa olevat keinot demokraattien äänisaaliin alas painamiseen. Masinoinnit keskitetään vaa’ankieliosavaltioihin ja prosessia kontrolloiva Trumpin hallinto on nyt selvässä etulyöntiasemassa. Republikaanit näyttävät olevan Trumpin hanskassa ja muutenkin ennen kunniakas puolue on taantunut hämärän rajamaille eikä sieltä nouse ellei presidentti vaihdu. Demokraatit eivät voi tehdä juuri mitään vaalivilpin estämiseksi, saati sen näyttämiseksi toteen myöhemmin, vallan ollessa vastapuolella.

Mikäli Trump silti häviäisi avainosavaltiot, hän ei tule hyväksymään vaalitulosta, vaan tämän jälkeen alkaa kuukausia kestävä kamppailu vaalien mitätöimiseksi, äänten peruuttamiseksi ja valitsijamiesprosessiin puuttumiseksi. Myös ulkoparlamentaariset keinot otetaan käyttöön. Demokraatit eivät ole vakuuttaneet kyvystään käyttää sellaisia voimatoimia, joilla Trump saataisiin fyysisesti siirrettyä pois virastaan. On vaikea uskoa, että hän luovuttaisi, kun tietää virasta luopumisen merkitsevän hänelle sekä henkilökohtaista vararikkoa että vankilaa. Ellei hän sitten kiristä itselleen diiliä, jossa saa jonkinlaisen syytesuojan sitä vastaan, että tukimilitioidensa aseellinen vallankaappaus pysäytetään - tai jotain vastaavaa.

Turkin skenaario ei ole mahdoton. Erdoğan sementoi autoritäärisen hallinnon Turkkiin ja puhdisti valtion instituutiot länsimielisistä demokraateista mielikuvituksellisella mutta todellisella vallankaappausoperaatiolla, jossa Venäjä häntä avusti. Tällainen on helpompaa toteuttaa silloin kun ylipäällikkö ja korkeimmat käskynhaltijat ovat mukana juonessa – joko aloitteentekijöinä tai autettavina asiakkaina. Venäjän ylivoimaisesti suosima toimintatapa on auttaa epäsuosituksi tai haastetuksi joutunutta autoritääristä hallitsijaa pysymään vallassa, ja edellyttää sitten lojaalisuutta ja palveluksia apuaan vastaan. Trump on neljän vuoden ajan pehmittänyt Yhdysvaltoja banaanivaltioksi, jonka avaininstituutiot ovat halvaantuneessa tilassa, joten se, mikä oli mahdollista Naton toiseksi suurimmassa jäsenmaassa, ei ole enää mahdotonta suurimmassakaan.

Se, mitä Yhdysvalloissa tapahtuu, on ratkaisevaa Euroopan ja muun maailman lähitulevaisuuden kannalta. Trumpin uudelleenvalinta heikentää Länttä vielä ratkaisevammin kuin hänen ensimmäinen valintansa, sillä institutionaalinen vastarinta kotimaassa alkaa olla nujerrettu. Seuraavaksi voidaan suuntautua määrätietoisemmin viemään vallankaappausta myös ulkomaille, eikä Venäjä takuulla jää tässä toimettomaksi myöskään Euroopan suunnalla. Ei ole sattumaa, että Ruotsi lisäsi juuri puolustusbudjettiaan 40 prosentilla. Tällä toimella Ruotsi varmistaa sen, mikä Itämeren pohjoispuolisista, Natoon kuulumattomista valtioista tulee Venäjän sotilaallisen kehittelyn pääkohteeksi.

Ei Naton jäsenmaillakaan tosin ole hurraamista. Trumpin uudelleenvalinta merkitsee luottamuspulaa Natossa. Kun Natolla kokonaisuutenakaan ei ollut riittävää puolustuskykyä torjumaan Venäjää itäisen Euroopan rintamalla, ei sitä tietenkään ole silloin, kun Naton kaksi suurinta armeijaa ovat pois pelistä.

Valko-Venäjän, Kirgisistanin ja Libanonin demokratialiikehdinnällä ei näin ollen ole kovin otollista aikaa käsissään, vaikka ne siitä huolimatta ovat myönteisiä, elähdyttäviä tapahtumaketjuja, jotka pitävät liekkiä elossa. Hongkongilaiset saavat sydän kurkussa odottaa samanlaisia keskitysleirejä, joihin uiguurit, tiibetiläiset ja sisämongolit on jo kärrätty. Niillä leireillä koronarokotteitakin kaiketi testataan. Sisä-Mongoliaan on jo valmiiksi rakennettu Taiwanin hallintorakennuksia simuloivia harjoitteluleirejä. Eri puolilla Itä- ja Keski-Eurooppaa Venäjä lujittaa asemiaan vähitellen korruptoimalla – tavoittelemalla sitä itselleen mieluisinta asiaintilaa, jossa voisi toimia suoraan myötämielisen paikallisen eliitin kautta.

Bidenin voitto yllättäisi minut iloisesti, ja jos hän vielä voiton jälkeen onnistuisi saamaan vallan – siis kampeamaan Trumpin pois pallilta, mikä vaatii vähintään valmiutta voimankäyttöön – olisivat tulevaisuudennäkymät sekä Euroopassa että Aasiassa olennaisesti toisenlaisia. Mikään ei muuttuisi aivan hetkessä, mutta olennaisempaa onkin pysäyttää tilanteen tämänhetkinen raju paheneminen. Aasian rintamalla Biden saattaisi alustavasti jopa liennyttää suhteita Kiinaan saadakseen Kiinan luopumaan toimiensa eskaloimisesta, mutta periaatteellisen tason vastakkainasettelua se ei poistaisi. Antaisipa vain hieman aikaa muille Aasian maille kalibroida kestävyyttään ja suojella omia järjestelmiään, jotta pystyvät panemaan Kiinalle hanttiin.

Euroopan rintamalla Bidenia epäilemättä tervehdittäisiin pelastajana, mutta ei hän toki sellainen olisi. Hän olisi vain paluu amerikkalaisen ulkopolitiikan perinteisemmille linjoille. Marshall-apua ei Eurooppaan virtaisi, vaan Eurooppa joutuisi edelleen vakavissaan kehittelemään strategista autonomiaansa ja omaa puolustustaan, vaikka Nato säilyisikin sen peruskalliona. Bidenista huolimatta Venäjä etenisi jo aloittamissaan hankkeissa Armeniassa, Azerbaidžanissa, Valko-Venäjällä, Ukrainassa, Georgiassa, Serbiassa ja monessa muussa Euroopan kolkassa. Venäjä niin ikään pyrkisi yhä laajentamaan vaikutusvaltaansa yhteistyössä Iranin kanssa Lähi-idässä, Pohjois-Afrikassa ja Afganistanissa. Bidenin valinta voisi myös johtaa Venäjän nopeisiin operaatioihin, koska Moskova haluaisi hyödyntää ajan, joka Bidenilta menee ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä sisäisen turvallisuuden instituutioiden puhdistamiseen ja palauttamiseen toimintakykyisiksi. Niinpä Baltian mailla, Suomella ja Puolalla ei ole aihetta hengähdystaukoon siinäkään tapauksessa, että Biden voittaa.

*   *   *

Trumpin voitto eskaloisi äärioikeiston muodostamaa uhkaa Euroopassa lähes eksponentiaalisesti. Bidenin voitto hillitsisi sitä, muttei poistaisi uhkaa itsessään. QAnon-kultin räjähdysmäinen kasvu Atlantin molemmin puolin on tästä hyvä esimerkki. Kultti luotiin alun perin vuoden 2016 vaalien edellä sarjaksi psykologisia operaatioita (psyops) amerikkalaisen yhteiskunnan polarisoimiseksi ja joukkohysterian suuntaamiseksi Clintonia ja johtavia demokraatteja vastaan. Operaatio on siinä määrin suoraan kuin KGB:n ja GRU:n psyops-manuaaleista, että olisi ihme jos taustalta ei löytyisi valtiollista vaikuttamistoimintaa – joko alusta alkaen tai viimeistään siinä vaiheessa, kun kultti alkoi paisua nettimaailmassa.

Psyopsit ovat tyypillisesti operaatioita, joilla pyritään kohdeyhteiskunnan henkiseen lamauttamiseen tai kiihdyttämiseen polarisoivan hysterian partaalle. Niillä voidaan luoda mystistä kuvaa vihollisen voittamattomuudesta, jotta tarpeeksi moni ei H-hetken koittaessa ryhtyisi vastarintaan. Niillä voidaan myös vieraannuttaa ja passivoida. Äärimmillään tehokas psyops johtaa suurten ihmisjoukkojen mielenterveyden järkkymiseen. QAnonin kohdalla puhutaankin nyt jo miljoonista, mikä lienee historiallisestikin käsittämättömän laaja ja nopea, kliiniseen mielenterveyteen suoraan vaikuttava joukkoharha. Vertauskohtia voi hakea lähinnä apokalyptisistä uskonlahkoista (mm. ne, joiden jäsenet ovat tehneet joukkoitsemurhia) sekä kylmän sodan ajan ufohysterioista.

Moni muukin informaatio-operaatio sisältää psyopsia, mutta QAnon on sitä aivan klassisimmassa ja venäläisimmässä muodossaan – suoraa neuvostoajan vanhan koulun KGB:tä. Tosin myös natsit ja Goebbelsin propagandakoneisto toteuttivat samanlaisia operaatioita.

Ideologisesti ja narratiivien muodossa kyse on vanhan toisinnosta. Myös edelliskerralla länsimaiden historiassa alkumateriaalin tuotti väärennöksenä Venäjän salainen poliisi. Sen Pariisissa toiminut agentti käänsi ja sovelsi tuntemattomuuteen jääneen pamfletöörin Maurice Jolyn alkujaan bonapartisteja vastaan kirjoittaman vuodatuksen propagandaoperaatioksi. Tarkoituksena oli leimata Venäjän liberaalit uudistajat osaksi maailmanlaajuista juutalaisen eliitin salaliittoa, joka mädätti kunniallista konservatiivista itsevaltiutta. Silloinkin salaliiton kerrottiin muun muassa uhraavan kristittyjen lasten verta. Lapsiin kohdistuva hyväksikäyttö ja verenimentä ovat ydinsanomana myös nykyisessä QAnon-kultissa.

Maailma tuli tuntemaan venäläisten tuottaman väärennöksen Siionin viisaiden pöytäkirjoina. Silloinkin homma lähti käsistä. Natsien valtaantulo Euroopassa tuotti aika monta miljoonaa ruumista myös Venäjälle, puhumattakaan siitä, että tsaari oli kaatunut jo aiemmin. Moni Siionin viisaiden pöytäkirjat tuottaneista ohranoista loikkasi bolševikkien salaisen poliisin palvelukseen, myöhemmin KGB:nä tunnetuksi tulleeseen orgaaniin. Mahtoivatko nuo konspiraattorit yhä hieroskella tyytyväisinä käsiään siinä vaiheessa, kun Hitler petti Molotov-Ribbentrop-sopimuksen ja hyökkäsi Neuvostoliittoon?

Ikävintä tällaisen mittaluokan kansankiihotuksessa on se, etteivät edes toinen maailmansota ja Hitlerin kukistuminen puhdistaneet maailmaa tehdystä vahingosta. Siionin viisaiden pöytäkirjat ja antisemitismi jäivät elämään, tulehduttaen paitsi Euroopan pitkään piilleitä alakulttuureja (jotka nyt ovat ryömineet loukoistaan kiljumaan valtavirrassa), myös Lähi-idän ja muslimimaailman politiikkaa.

Edellisten viidentoista vuoden ajan näytti siltä kuin islamofobiasta tulisi uusi Siionin viisaat. Maahanmuuttovastaisuus hallitsikin länsimaista äärioikeistoa sen voimakkaan nousukauden ajan. Ohjelmallinen islamofobia saavutti kannattajissaan kulttimaisia piirteitä, ja se tuntuu yhä tänä päivänä toimivan porttihuumeena muuhun äärioikeiston mytologiaan. Moni ei siitä kuitenkaan välittänyt – nehän tulevat hakemaan vain muslimeja. Nyt natsismin uusi nousu on kuitenkin saturoitunut siihen pisteeseen, jossa fantasiat aivan kohta myrskyn myötä pystytettävistä keskitysleireistä demokraateille, liberaaleille, toimittajille, virkamiehille, kulttuurieliitille ja kaikille muille natsien vihaamille kotimaisille rotupettureille alkavat olla jokapäiväistä rahvaan poliittisen puheen valtavirtaa. Sen kohtaamiselta ei voi enää välttyä. Ollaan tilanteessa, jollaisessa Eurooppa viimeksi oli 30-luvulla.

Kun joukkohysteria yltyy tälle tasolle, se ei yleensä laannu ilman väkivaltaa. Väkivaltaa on siis luvassa. Sitä toivoisi, että joku vielä muistaisi kaikkia niitä ’ei koskaan enää’ -vannomisia, joita Euroopan raunioilla viime kerralla itkettiin. Sitä toivoisi, ettei ihan koko kierrosta tarvitsisi käydä uusintana läpi. Toistaiseksi ei kuitenkaan hyvältä näytä, koska ihminen on mitä on. Viidennet kolonnat eivät enää lymyä piilossa, vaan ovat jo kaikkien nähtävillä. Nyt olisi aika ryhtyä toimenpiteisiin, jos emme halua niiden nousevan valtaan myös Euroopan maissa. Vahinko voi olla täällä paljon pahempaa kuin Amerikassa, koska täällä ei ole valtameriä erottamassa vieraista suurvalloista eikä yhtä vankkoja instituutioita hidastamassa Hitler-skenaariota tai suojelemassa ei-natsien sananvapautta sitten kun ollaan niillä kierroksilla, joilla Amerikassa nyt mennään.

*   *   *

Näyttää hieman siltä, että kulttimaiset joukkohysteriat ovat usein päässeet valloilleen jonkin uuden joukkotiedotusinnovaation kehityttyä. Sellainen oli aikoinaan radio, sittemmin televisio, kylmän sodan jälkeen sähköposti, sitten satelliittikanavat, sosiaalinen media ja viimeisimpänä videojakokulttuuri. Vaikka joukkotiedotuksen ja sitä palvelevan teknologian kehitys on tuonut ihmisille myös paljon hyvää, kannattaa joukkohysterioista ja niiden karmeista seurauksista oppia se, mikä on opittavissa, jotta ihmiskunta osaisi edes ajatusten tasolla varustautua siihen, mitä seuraa, kun virtuaalitodellisuus, keinoäly, konemieli ja singulariteetti alkavat tehdä tuloaan.

Hermann Hessen kirjoissa on vaikutteita itämaisesta ajattelusta, jossa ihmiskunta on eräällä tavoin skitsofreniaan vajonnut Jumala. Kukin erillissielu huutaa maailmantuskaansa ja yksinäisyyttään. Itämaisissa uskonnoissa tämä kärsimys lakkaa sillä, että erilliset sielut lopulta lakkaavat, sulautuen suureen maailmansieluun nirvanassa. Länsimaisissa uskonnoissa – joita myös Lähi-idän aabrahamilaiset uskonnot ovat – on perinteisesti tavoiteltu päinvastaista asiaintilaa: sielun kuolemattomuutta erillisenä olentona jossain kauniiksi kuvitellussa tuonpuoleisessa, olipa se sitten Elysion, Valhalla, Taivas tai Janna. Jonain päivänä taistelu erillissieluisuuden ja suuren kaikkinielevän maailmansielun välillä voikin hahmottaa maailmanpolitiikan Armageddonia, mikäli yksilöuskoinen Amerikka ja kollektivistinen Kiina yhä tulevalla keinoälyn aikakaudella ovat johtavia suurvaltoja. Skitsofreenikko vastaan Borg. Siinä välissä varmaan yhä riehuu Venäjän kaltaisia googeja ja maagogeja.

Mutta mistä silloin tunnistaa oikean Vapahtajan, jos kumpaakin mahtihuonetta johtavat väärät profeetat, ja kumpikin järjestelmä mitä ilmeisimmin on korruptoitavissa? Miten erottaa valonlähteen valonkantajasta, Kristuksen antikristuksesta? Ihmisiä on eri aikoina kehotettu tutkimaan sydäntään, mutta massahysteriat jos mitkä osoittavat, että se tunneolento, joka tämä alaston apina on, on kykenevä vielä suurempaan pahaan kuin valistuksen olettama rationaalinen ja hillitty, joskin omahyväinen yli-ihminen. Ehkä meidän onkin syytä yhdistää sydämen opetus järjen ytimeen, kausaalisuuteen. Puu on tunnistettava hedelmistään. Syy seurauksista.

Hedelmien kypsyminen vie usein aikaa, minkä vuoksi voikin olla vaikea heti nähdä, mitä puuta pitäisi vaalia ja mihin lyödä pilkka tai hakata päreiksi. Yksilöllä harvoin on mahdollisuuksiakaan päättää muiden kuin pihapuidensa kohtalosta. Avuksi voi kuitenkin ottaa kolmannen kehotuksen: ajatelkaa lapsia. Oman elämänhän voi helposti viettää kääntäen katseensa toisaalle, tai tarvittaessa poskensakin, mutta lasten tulevaisuudesta luulisi monen, ehkä jopa enemmistön, kantavan huolta. Ainakin jos lapset ovat omia. Siksipä joukkohysteerikotkin ovat ottaneet lapset propagandansa välineeksi, uskotellessaan, että maailmaa johtava eliitti koostuu lapsia metsästävistä pedofiileistä. Kuriositeettina mainittakoon, että esim. Suomessa paljastuneessa sadististen pedofiilien ringissä ilmeni poliisilähteiden mukaan viitteitä natsismista ja satanismista, joten tässäkin suhteessa äärioikeisto ilmeisesti projisoi kuvitteellisiin vihollisiinsa sitä, mitä liikkuu omassa mielessä.

Lastensuojeluvietin soisi suuntautuvan salaliittoteorioiden sijaan siihen, millaisessa maailmassa haluamme lasten tulevaisuudessa elävän. Haluammeko jättää heille jotain siitä demokratiasta, yhteiskunnallisesta vapaudesta, jäljellä olevasta luonnosta ja suopeasta ilmastosta, joiden puitteissa olemme itse saaneet kasvaa ja elää? Millainen vanhempi haluaa jättää lapsilleen perinnöksi lohduttoman diktatuurin, petomaisesti ärjyvän politiikan, raunioitetun yhteiskunnan, saastutetun ja hävitetyn maan?

Nykyään hävyttömyys on muotia, ja mitä vanhempi ihminen, sitä törkeämpi arvoiltaan – pois lukien ehkä kaikkein vanhimmat, pian keskuudestamme poistuvat sukupolvet, jotka ovat vielä jäljellä herrasmiesten ja kunnon naisten aikakausista. Mutta eikö edes vähän voisi hävetä?

Luxemburgissa

Viime viikonloppuna piipahdin Luxemburgiin, koska miksipä ei. Lauantaina satoi tosin rankasti pitkin päivää. Vallonian halki ajaessani ruuhkista ja vastaavista varoittavissa valotauluissa oli uhkauksia siitä, että Luxemburgin raja olisi kiinni, mutta kun kysyin Belgian puolella Luxemburgin maakunnassa kahvilanpitäjältä, hänen käsityksensä oli, että raja suurherttuakuntaan oli yhä auki. Niin olikin. Poliisit kyyläsivät tienposkessa, mutteivät pysäytelleet autoja.

Tapasin virolaisen kollegani, joka oli kuuden Ukrainan-vuoden jälkeen siirtynyt Luxemburgiin tekemään pari vuotta käännöstöitä saadakseen astinlaudan mielenkiintoisempiin hommiin sen jälkeen. Sain myös kolme vuotta kateissa olleen kaukoputkeni takaisin. Söimme; joimme erinomaisen pullon portugalilaista Douron alueen Prazo de Rorizia ja vielä erinomaisemman pullon italialaista Apulian Nero di Troiaa.

Sunnuntaiaamuna ajoin Luxemburgin eteläisimpään osaan, Moselin laaksoon, jossa sijaitsee Luxemburgin parhaaksi lintupaikaksi mainittu Haff Réimech. Siellä on varsin runsas lajikirjo. Kesällä pesimälajistoon kuuluvat esimerkiksi pikkuhaikara ja taiturikultarinta, mutta nyt kumpikaan ei ollut enää läsnä. Sää oli onneksi sikäli suosiollinen, ettei sunnuntain aamupäivän aikana satanut. Tihutus alkoi vasta iltapäivällä, ja silloin päätin olevan aika ajaa takaisin Belgiaan.

Haff Réimechissä oli suuria hanhiparvia, tosin kumpikaan laji ei alkuperäislajistoa: parvet nimittäin koostuivat niilinhanhista ja kanadanhanhista. Sorsia oli paljon vähemmän, vain sini- ja harmaasorsia. Talvehtiva vesilinnusto ei selvästi ollut vielä saapunut. Sen sijaan syysmuutolla olevia pikkulintuja oli runsaasti – yllättävän kesäisiäkin lajeja, kuten kaikki kolme pääskyä, harmaasieppo, pensaskerttu ja metsäkirvinen. Nokikanoja kellui lauttoina paljon, liejukanat ääntelivät ja kömpivät rantaryteiköissä, ja sieltä täältä kuului luhtakanojen mylvähdyksiä ja sianvingutusta. Moni punarinta oli vielä laulupäällä. Myös kuningaskalastaja näyttäytyi, mikä oli hyvä lisä vielä melko lyhyelle Luxemburgin lajilistalleni.

Suojellun alueen ympärillä on pari kylää sekä viiniviljelmiä kukkuloiden rinteissä. Isohaarahaukka tuli vastaan sekä Luxemburgin että Belgian puolella, kuten myös hiirihaukkoja ja tuulihaukkoja.

Brysselissä on joka viikko jokin Turkkia vastaan suunnattu mielenosoitus. Viime viikolla metelöivät kurdit, tällä viikolla oli armenialaisten vuoro. Väkeä oli rehattu autolasteittain Ranskan puolelta, Belgian armenialaisyhteisö kun ei varmaan riittäisi täyttämään keskeisiä katuja. Saahan sitä mieltä osoittaa, mutta ärsyttää, kun ei tiedä, mitä katua minäkin päivänä pääsee työpaikalleen. Brysselin poliisi tyytyy katselemaan vierestä ja tukkimaan kadut tavallisilta työssäkävijöiltä. Pippurikaasua ei ole ainakaan toistaiseksi näkynyt. No, keskeisten länsimaisten instituutioiden vuoksi kaupunki on tottunut jatkuviin mielenosoituksiin vaihtuvain painostusryhmäin toimesta.

Maailmanpolitiikassa eletään synkkiä aikoja. Trumpia ei saada pois vallasta kuin väkisin. Hän saattaa hyvin voittaa vaalit samalla matematiikalla kuin viimeksi, ja ellei voita, edessä on tammikuuhun saakka jatkuva kamppailu, jossa käytetään kaikki keinot juristeriasta vaalivilppisyytöksiin, katumellakoihin ja terrorismiin, ja särjetään kaikki särjettävissä olevat instituutiot ja konventiot, jotta huijarin huijaus voisi jatkua. Venäjä on pannut pyörät pyörimään Armeniassa ja Azerbaidžanissa – ehkä siltä varalta, ettei Mantšurian kandidaatti sittenkään pysyisi vallassa. Valko-Venäjällä ja Kirgisistanissa kansa on noussut kaduille vaalivilppiä vastaan, mutta ajan henki ei ole tänä vuonna heidän puolellaan.

Kiina on kiihdyttänyt imperiuminsa etnisten vähemmistöjen pakkoassimilointia keskitysleireillä, joille on uiguurien jälkeen lähetetty myös tiibetiläiset ja sisämongolit. Hongkongin demokratia on murskattu. Taiwanilla eivät ole edessä turvalliset ajat. Väkirikkaat demokratiat natisevat autoritääristen johtajien ikeessä Intiassa, Brasiliassa, Turkissa ja Filippiineillä. Kalifornia, Amazonas, Pantanal ja Australia ovat kuukausi kuukauden perään liekeissä – korvaamattomat luontoarvot katoavat savuna ilmaan tahallisesti väärän metsä- ja maankäyttöpolitiikan seurauksena, samalla kun maailma hurskastelee sillä, pitäisikö valkoisten heteromiesten syödä poltettujen sademetsien paikalla tehoviljeltyä soijaa nautojen sijaan tai pitäisikö miesselittäminen kieltää lailla. Aikana, jolloin rationaalisuutta tarvittaisiin enemmän kuin koskaan, ihmiskunta vajoaa yhä syvemmälle mystiikan suohon – niin politiikan kuin kulttuurin puolella. 

Maailma on kummallinen paikka, mutta se on toistaiseksi ainoa, joka meillä on, joten pakopaikkaa siitä ei ole. Maailmassa olisi vielä niin paljon, minkä haluaisin nähdä ennen tuhoutumista, mutta koronakriisi näyttää toistaiseksi rajoittaneen oman matkailuni siihen, mitä yksityisautolla tavoitan.

Papukaijain Bryssel

Kuukausi on kulunut Brysselissä, jonka ilmanala on vähitellen muuttunut kuumankosteasta viileämmäksi ja sateisemmaksi. Ilmankosteus ja lämpimät yöt tosin vieläkin aiheuttavat tunteen kuin olisi tropiikissa.

Iltaisin vihreät parvet eksoottisia papukaijoja (tarkemmin sanoen kauluskaijoja ja munkkiaratteja) lentävät kovaa vauhtia ja matalalla kujia pitkin kuin näköharhat. Ehkä välttääkseen varpushaukkojen tai muiden petolintujen saalistusta, vaikka eipä kaupungissa juuri petolintuja näy, ja niinpä varsinkin kauluskaijan kantakin on paisunut melkoiseksi. Ne tuntuvat pärjäävän Brysselissä erinomaisesti. Ja mikäpä tuossa ollessa. Runsaat ja suuret puistot ovat täynnä hyvin vanhoja lehtipuita, joiden rungoista löytynee paljon sopivia pesäpaikkoja kolopesijöille.

Alkuperäisillä asuinalueillaan kauluskaija elää Himalajalla sen verran korkealle saakka, että se kestää Keski-Euroopan talvia. Argentiinasta kotoisin oleva munkkiaratti taas rakentaa suuria yhteispesiä, joissa linnut talvisin lämmittelevät toisiaan joukkovoimalla. Sekin pärjää hyvin, koska alkuperäisellä kotiseudullaan on ihan oikea talvi.

Suomessa papukaijoista saataisiin varmaan valtaviin mittasuhteisiin paisuva ongelma, jolle pitäisi heti tehdä jotain. Kansaa kiihotettaisiin lintuja vastaan päivittäisellä propagandalla, kuten Suomessa tapahtuu luonnonvaraisten hyötylintujen, valkoposkihanhien, kohdalla. Brysselin puistolampia ja nurmia laiduntavat suuret parvet niilinhanhia, jotka ovat papukaijojen tavoin ihmisen tänne levittämä vieraslaji - toisin kuin Suomen valkoposkihanhet, joista suurin osa ilmaantuu kohtapuoliin näille main. Pääosa lajin maailmankannasta nimittäin talvehtii pohjoisnaapurissa Alankomaissa, vaikka onhan niitä suurin parvin Flanderissakin.

Asuinpaikkani lähellä on Brysselin vapaan yliopiston suuri kampusalue. Kyseisen opinahjon dekaani on perinteisesti aina myös vapaamuurarien suurmestari ja kommentoi siinä ominaisuudessa kaikenlaista, mitä maailmalla tapahtuu. Alankomaiden ja Belgian kauppakaupungit ovat historiallisesti olleet salaseuran kultamaita, siinä määrin, ettei se täällä olekaan kovin salainen. On julkinen museokin. Bryssel on niin ikään vohvelien, simpukoiden, sarjakuvan ja länsimaisten instituutioiden kaupunki. 

Mutta Belgian valtio pysyy yhtenä Euroopan kummallisimmista. Yleensä liittovaltiot ovat syntyneet siten, että aiemmin erilliset yksiköt ovat liittyneet yhteen luodakseen jotain yhtenäisempää. Belgiassa on kuitenkin yhtenäismuotoinen valtio muutettu myöhemmin liittovaltioksi, jonka pääosat, hollanninkielinen Flanderi ja ranskankielinen Vallonia, yhä ponnistelevat enemmän erilleen toisistaan, jakaen maata syvemmin kahtia. Valtakunnallisen tason politiikka on hallituskriisiä toisensa perään.

Brysselissä jotkut asiat - etenkin ruoka-, juoma- ja terveydenhuolto - toimivat perinteisesti Suomea paremmin, kun taas toiset - kuten byrokratia ja nettipalvelut - selvästi huonommin. Jätehuolto on oma kummallisuutensa. Kaikkea kyllä erotellaan ja kierrätetään, mutta jätehuolto tapahtuu niin, että eri viikonpäivinä joku kerää jotain tiettyä, ja ihmiset kasaavat sen edellisenä iltana kadulle kotitalonsa eteen. Esimerkiksi lasipulloille on astia vain tiettyinä päivinä, pahville toisina.

Suurin osa jätteistä kerätään tänään keskiviikkona, mikä tarkoittaa, että väki kasaa roskapussinsa katujen varsille tiistai-iltana, ja sitten tiistain ja keskiviikon välisen yön ajan ketut, kissat, rotat ja varikset repivät pusseja auki ja levittelevät niiden sisältöä pitkin katuja. Spurguja roskiksilla ei täällä juurikaan näy, mutta ehkä Venäjän vakoojat käyttävät jokaviikkoisen tilaisuutensa etsiä heikkouksia länsimaisten ihmisten arkitottumuksista, terveydentilasta, kulutusvalinnoista tai parisuhteista.

Sain viime viikon lopulla koko Titaanien aika -trilogian englanniksi Wattpadiin, kun kolmas ja viimeinenkin kirja tuli editoitua loppuun. Seuraavaksi harkitsen Amazon-kustannusta, jotta ystävät ja tutut saavat sitten halutessaan koko kolmen kirjan sarjan myös painettuina kirjoina hyllyihinsä. Kreikkalainen kollegani on sillä tavoin julkaissut oman romaaninsa, kun ei hänellä ollut aikaa markkinoida sitä alati toivottomammaksi muuttuneelle perinteiselle kirjakustannusalalle. Kirjassaan autoritäärinen antikosmopoliittinen liike on noussut hävittämään liberaalia eliittiä maailmasta, mutta pari urheaa kansainvälistä ihmistä taistelee pimeyden voimia vastaan.

Kuukauden tässä kaupungissa asuttuani on oma lukupinokin alkanut vähitellen paisua. Tarkoituksella jätin kirjastoni Suomeen ja toin mukanani vain pari matkalukemisena ollutta nidettä. Nyt on kuitenkin tullut hankittua työhön liittyen luettaviksi paljon teoksia demokratian tilasta ja tulevaisuudesta. Luen paraikaa Matthew Kroenigin Paluuta suurvaltakilpailuun, Anne Applebaumin Demokratian iltahämärää sekä John Boltonin Huonetta, jossa se tapahtui. Seuraavina vuorossa lienevät Ivan Krastevin Euroopan loppu, Steven Levitskyn ja Daniel Ziblattin Kuinka demokratiat kuolevat sekä David Stasavagen Demokratian lasku ja nousu. 

Stasavagen kirjan esittelyssä on mielenkiintoa herättävä kuvaus demokratian alkuperästä ja kehityksestä: 

"Usean vuosituhannen ajalle ulottuvista esimerkeistä Stasavage johtaa päätelmiä siitä, miksi valtiot kehittivät joko demokraattisia tai itsevaltaisia hallintomuotoja, väittäen demokratian tavallisesti kehittyneen pienissä paikoissa, joissa oli heikko valtio ja - toisin kuin olettaisi - yksinkertaiset teknologiat. Keskusvaltion instituutioiden (kuten verobyrokratian) puuttuessa - esimerkiksi keskiajan Euroopassa - hallitsijat tarvitsivat hallitakseen väestönsä suostumusta. Keskushallinnon instituutioiden ollessa vahvoja - kuten Kiinassa ja Lähi-idässä - ei suostumus ollut välttämätön ja niinpä itsevaltius oli todennäköisempi hallintomuoto. Stasavage tutkii sitten siirtymää varhaisesta moderniin demokratiaan, mikä tapahtui ensin Englannissa ja sitten Yhdysvalloissa, osoittaen modernin demokratian nousseen tarpeesta yhdistää kansalaisvalvonta vahvaan valtioon yli laajan alueen. Demokratia on muuttanut muotoaan ajan myötä ja pitkin maailmaa - ja sen muodonmuutos on yhä käynnissä." 

Luen toki muutakin kuin demokratiaa. Posti toi minulle myös Vladimir Nabokovin muistelmat, joissa kerrotaan enemmän lepidopterologiasta ja šakista kuin Lolitasta. Ja Bertolt Brechtin Galilein elämä löytyi hylättynä kadulta.

Hellettä pitänyt

Ollaan yli syyskuun puolenvälin, mutta Brysselissä on päivästä toiseen yli 30 astetta lämmintä. Oi aikoja, joita elämme! Olen nyt ollut täällä kolme viikkoa; aika on kiitänyt siivillä yrittäessäni ratkoa lukuisia käytännön pikku ongelmia, sikäli kun en ole ollut työntekoon sidottu.

Eniten hankaluuksia on koitunut näinä etätyösuositusten aikoina siitä, että paikallinen operaattori ei ole vieläkään saanut minulle kotinettiä kuntoon. Kyse ei ole teknisistä ongelmista, vaan yksinkertaisesti siitä, ettei palvelua saa. Puhelimiin vastaavat vain robotit, jotka odotuttavat tuntikausia musiikkia kuunteluttaen, sähköposteihin ei vastasta lainkaan, ja jos käyn operaattorin kaupoissa, siellä ei osata auttaa, koska kaikki toimitus- ja asennuspalvelu on automatisoitu. Kolme viikkoa, eikä mitään ole tapahtunut, paitsi että ovat kadottaneet ainakin yhden modeemin ja lähettäneet minulle turhia asiakastyytyväisyyskyselyjä. Olen vastannut niihin murskaavasti, koska en ole saanut tilaamaani tuotetta, ja raksinut ruutuun ”haluan, että ongelmasta otetaan minuun yhteyttä”, mitä ei tietenkään koskaan tapahdu. Yritin jo vaihtaa operaattoria toiseen, mutta se taas ei palvele tähän osoitteeseen.

Takapihan joutomaata ja hylättyä entisen sotilassairaalan kappelia asuttavat ainakin kahdeksan kettua haukahtelevat ja ulvahtelevat trooppisen kuumassa illassa. Läheisten talojen antenneilla on ollut syksyyn valmistautuvien kottaraisten kokoontumisajoja omituisine äänineen. Rautiaiset ja mustaleppälinnut hyppelehtivät pensaiden, raunioiden ja kivikoiden väliä. Pihassa käy myös taajaan sepelkyyhkyjä ja turkinkyyhkyjä, kumpiakin melkein enemmän kuin tavanomaisia puluja.

Viime viikonloppuna kävin ranskalaisen kollegan ja hänen tyttärensä kanssa laajassa Soignes’n metsässä, jossa kasvaa lukuisana vanhaa pyökkiä sekä vähälukuisempana vielä vanhempaa tammea. Siellä vallitsee aivan erityinen kirkas ja vehreä vihreys. Lintumaailmassa oli varsin hiljaista, joskin pähkinänakkeli huuteli, tulipäähippiäinen inisi ja viitatiaiset hyörivät askareissaan.

Viime sunnuntaina matkakumppanini palasi takaisin Suomeen. Ehdimme kuitenkin vielä käydä illallisella ystäväperheeni luona Waterloossa. Ehdin myös hänen kanssaan testata ainakin tusinan verran hyviä ravintoloita Etterbeekissä, Ixelles’issä ja Saint-Gilles’issä – useita belgialais-ranskalaisia ja italialaisia, lisäksi japanilaisen, kiinalaisen, vietnamilaisen ja thaimaalaisen, portugalilaisen ja libanonilaisen. Saint-Gilles’issä kävimme myös suomalais-kiinalaisessa taidenäyttelyssä, jonka teemana olivat vuoret, itäaasialaisittain maalattuina.

Suomalaiskaverin lähdettyä olen jatkanut ravintoloiden kokemista ja käynyt muutamia kertoja oluella tai viinillä kollegojen ja kontaktien kanssa: ruotsalaisen, slovakin, kreikkalaisen, amerikkalaisen ja parin eri suomalaisen. Lähiparturini, jota nimen perusteella oletin ensin libanonilaiseksi, osoittautuikin olevan assyrialaiskristitty Qamishlista, joten saatoimme puhua vanhoista ajoista Syyriassa.

Toimisto-olosuhteeni paranivat huomattavasti, kun hankin sinne oman yksityisen kahvinkeittimen. Enää ei tarvitse maksaa puolentoista euron kahveja päivän mittaan.

Toisena hyvänä asiana mainittakoon Zeissin kaukoputkeni, jonka olen viimeiset kolme vuotta olettanut tulleen varastetuksi Kiovassa, kaaoksessa, joka seurasi tulipaloa Kiovan-asunnossani ja paluutani Georgiasta. Se löytyi ihmeen kautta virolaisen kollegan muuttokuormasta, kun tämä muutti Kiovasta Luxemburgiin. Kun asuntoani puhdistettiin noesta, olin pari päivää evakossa hänen asunnossaan, ja siellä kaukoputki oli jotenkin joutunut korkean kaapin päälle, jossa se sitten lojui seuraavat vuodet ilman, että kukaan löysi sitä. No, onneksi Luxemburg ei ole kovin kaukana täältä; saanen kaukoputkeni takaisin ja sitten minulla on niitä kaksi.

Länsi-Eurooppaan muttei takaisin

Merimatka Vuosaaresta Itämeren toiselle puolelle, Saksan Travemündeen, kestää 29 tuntia. Siinä ehtii pari kertaa katsastaa yhdistetyn rahti- ja matkustajalaivan kaupan, ravintolan ja kahvilan tarjonnan. Pallomerikin siellä näytti olevan. Pitkällä laivamatkalla ehdin nukkua, kirjoittaa blogia, pelata paljon šakkia ja lukea Muumipapan muistelmia. Yhtäkkiä oltiin jo Skoonen rannikon ja Bornholmin välissä. Vähän myöhemmin tuli näkyviin Rügenin saari.

Travemündessä oltiin puoli kymmeneltä illalla, elokuun viimeisenä päivänä, joten ajoimme sieltä yöksi hotelliin Lyypekin rautatieaseman lähelle. Ajatus oli, että aamulla etsisimme ensi töiksemme Lyypekistä korjaamon, joka korjaisi autojen tuulilaseja. Netistä päätellen usea niistä avautuisi jo aamukahdeksalta.

Lyypekillä (saks. Lübeck) on niin erityinen asema suomalaisten kansanperinteessä, että kaupunki on saanut oman suomalaisen nimensä – kuten Berliini ja Hampuri. Kovin harvalla keskieurooppalaisella kaupungilla loppujen lopuksi on oma suomalainen nimi. Pariisilla, Varsovalla, Krakovalla, Kiovalla ja Harkovalla sellaiset on, mutta esimerkiksi Wienillä ei. Suomalaiset eivät ole vaivautuneet suomentamaan Müncheniä eivätkä Zürichiä, vaikka niissä esiintyy vieras ü-kirjain sekä suomalaisittain vaikeuksia tuottava ch-yhdistelmä, joka äännetään eri eurooppalaisissa kielissä kovin eri tavoin.

Lyypekin erityislaatuisuus on siinä, että juuri tämä saksalainen kaupunki oli vuosisatoja suomalaisten portti Eurooppaan. Melkoista nostalgiaa, että myös tänä päivänä laivayhteys Suomesta Saksaan liikennöi samaan paikkaan. Waltarin historiallisissa romaaneissakin Mikael Karvajalka matkusti Eurooppaan Lyypekin kautta ja pääsi siellä ensi kerran ihmettelemään Keski-Euroopan suuruutta, urbaania ympäristöä ja väenpaljoutta. Siihen aikaan lahdenpohjukassa sijainnut Lyypekki itsessään oli satamakaupunki. Sittemmin Itämeren altaan maannousema on jättänyt Lyypekin toistakymmentä kilometriä sisämaahan, joten uusi satama on rakennettu Travemündeen – Travejoensuuhun.

Seuraavana aamuna tosiaan etsiydyimme lähimmälle ovensa avanneelle korjaamolle, josta meidät ohjattiin toiselle. Siellä korjaaja vakuutti, ettei halkeama aiheuta vaaraa, vaan me voimme ajaa autolla Brysseliin saakka ja korjauttaa tuulilasin siellä. Hän kun ei pystyisi vielä samana päivänä sitä korjaamaan.

Näin sitten tehtiin. Saksan autobaanoja pitkin matkanteko on ikävystyttävänkin nopeaa, kun keskinopeus on 140 km/h tai enemmän ja pakolliset bensa-, kahvi- ja vessatauot hoituvat säännöllisesti toistuvilla asemilla tarvitsematta lainkaan ajaa sisään taajamiin. Bryssel piti tavoittaa samana iltana, joten pidimme pidemmän tauon lounaineen ja kahveineen vasta Aachenissa, tavaten siellä teknologiaa opiskelevaa jordanianirakilaista ystävääni ja muuatta kreikkalaista, joka opiskelee siellä fysiikkaa.

Kaarle Suuren kaupunki ja yksi Saksan vanhimmista kaupungeista, Aachen, on jo todella lähellä sekä Alankomaiden että Belgian rajaa. Sitä kautta ajamalla vältimme sen, että olisimme ylittäneet useampia valtionrajoja kuin oli tarvis – se kun on muuttunut korona-aikoina arvaamattomaksi. Loppujen lopuksi kävi kuitenkin niin, että kun lähdimme ajamaan Aachenista kohti Brysseliä, ja luulin meidän yhä olevan Aachenin esikaupungeissa, päätin tankata viimeisen kerran halvempaa bensaa Saksassa – mutta bensa-aseman mainokset olivatkin ranskaksi ja bensakin kalliimpaa. Olimme vahingossa ylittäneet kylän keskellä sijainneen rajan Belgian puolelle.

Brysseliin päästyämme noudin avaimen kontaktilta ja sitten oli aika etsiä uusi kotini, ainakin tulevaksi vuodeksi eteenpäin. Se löytyi ja autopaikkakin löytyi. Asunto on varsin hyvä, joskin ilmanvaihto ei tunnu toimivan, pyyhkeenlämmittimet paahtavat liian kuumina ja postilaatikon avain on kateissa. Myös netin saaminen kotiin näyttää Brysselissä olevan paljon hankalampi prosessi kuin Suomessa. Viikko on kulunut ja yhä ollaan suomalaisen puhelinlinjan varassa – kiitos EU:lle roaming-hintojen harmonisoinnista.

Asunnon takapihalla on lähtökuopissa oleva rakennustyömaa sekä hylätty kirkko, joka luo jossain määrin goottilaista tunnelmaa. Sitä tiivistävät mainitulla joutomaalla elävän neljän ketun ajoittaiset parkaisut pimenevässä yössä. Nokivariksia, harakoita, sepelkyyhkyjä ja rautiaisia vierailee myös taajaan takapihalla.

Uudella työpaikallani vallitsee samanlainen outo pandeeminen tunnelma kuin muuallakin näinä aikoina. Käytävät kaikuvat tyhjyyttään ja suurin osa väestä on etätöissä, tavaten toisiaan loppumattomissa videopalavereissa. Toisin kuin viime kuukaudet Suomessa, jossa tein töitä suurimman osan aikaa kotoa käsin, täällä hengailen harvojen joukossa toimistolla, ainakin niin kauan kunnes kotinettini alkaa toimia. Matkakumppaninikin sai huomata tulleensa Brysseliin vähän kuin turhan takia, kun hänen konferenssinsa peruttiin tai muutettiin virtuaalisiksi. Onneksi Bryssel on nykyisin alalla kuin alalla paikka, josta aina löytyy jotain – jos ei muuta, niin hyödyllisiä kontakteja.

Brysselillekin suomalaiset ovat antaneet suomalaisen nimen, tosin jostain syystä se on jäänyt ikään kuin puolitiehen. Hollanniksi kaupunki on Brussel, ranskaksi Bruxelles ja saksaksi Brüssel, mutta suomalaiset ovat päättäneet muuttaa vain y-kirjaimen siihen, millä tuota äännettä suomen kielessä merkitään. Olisivat samalla vaivalla nimenneet kaupungin muotoon Rysseli – tai edes Prysseli. Mutta nimien antaminen harvoin etenee loogisesti.

Keski-Eurooppaan ja takaisin

Kesän toiseksi viimeisenä aamuna Helsinki hyvästeli minua sateisin säin. Hyvä niin, tulee vähemmän ikävä kuin jos kesä olisi jatkunut seesteisenä ja kauniina. Pakkasin vuoden tykötarpeet autoon ja ajoin Vuosaaren satamaan, kohti uutta maata, uutta tehtävää, uutta versiota itsestäni.

Tätä ennen ehdin kuitenkin pitää viimeisen kesälomani, käytännössä elokuun viimeisen viikon lisättynä yhdellä perjantailla, jonka aamuna suuntasin Tallinnaan ja sieltä eteenpäin kohti Pärnua. Tarkoitukseni oli ollut ajaa ensin Tarttoon ja sieltä Valmieran ja Cēsisin kautta Riian ohitustielle. Matkakumppanillani oli kuitenkin sittemmin vääräksi osoittautunut käsitys, että miehemme Tartossa olisi tarvinnut pidemmän varoitusajan, emmekä voisi noin vain ilmaantua sinne. Joten päätimme ajaa Via Balticaa pitkin Pärnuun lounaalle.

Säät olivat aurinkoiset ja kuumat suurimman osan matkaa. Elokuinen Eurooppa tervehti meitä avosyleineen. Virossa ja Latviassa ei juuri näkynyt Suomea kummempia koronarajoituksia, Liettuassa ja Puolassa olikin sitten jo maskipakko voimassa kaupoissa ynnä muissa tiloissa, muttei ravintoloissa ruokaillessa.

Ylitettyämme rajan Heinastesta Latvian puolelle päätimme sittenkin suunnata Liivinmaan Sveitsin maisemiin, Gaujan kansallispuiston metsien ja pikkujärvien keskelle. Pysähdyimme matkalla katselemaan Limbažin taajamaa. Metsät olivat melko hiljaisia. Elokuu on sitä aikaa, kun linnut ovat jo pesineet, jotkut alkaneet syysmuuttonsakin. Vain peippojen ja tiaisten varoitusääniä, harmaasiepon sirahduksia ja muuttomatkaa varten marjoilla lihottautuvia mustapääkerttuja. Raiskuman kartanon mailla riehui käpytikka. Pelloilla oli liikkeellä kurkia, muutama viimeinen kattohaikara. Parilla pellolla sekä Latviassa että Liettuassa oli parvittain jalohaikaroita - ne totisesti ovat runsastuneet Pohjois-Euroopassa viime vuosina.

Olimme iltaa ja yötä Cēsisissä. Seuraavana päivänä kävimme sekä Siguldan että Turaidan linnat, vastakkaisilla äyräillä Gaujaa. Bauskan Rimissä kävimme ostamassa ruokia ja juomia. Ennätimme hyvissä ajoin jo iltapäiväksi Kaunasiin, Liettuan toiseksi suurimpaan kaupunkiin, jossa tapasimme suomalais-venäläisen ystävämme, joka oli ollut Puolassa ja matkasi nyt meihin nähden päinvastaiseen suuntaan Suomea kohti. Illastaessamme kansallista sianreittä alkoi kaatosade ja tuosta illasta tulikin yksi matkan harvoista sateisista.

Seuraava aamupäivä Kaunasissa oli kuitenkin aurinkoinen. Jatkoimme Liettuan halki Suwałkin käytävään ja sieltä edelleen Mazurian järvimaisemiin. Kävimme Wolfsschanzessa tutustumassa räjäytettyihin Hitlerin bunkkereihin - paikkaan, jossa Stauffenberg ikävä kyllä epäonnistui yrityksessään räjäyttää Hitler ja käynnistää operaatio Valkyria Saksan pelastamiseksi täystuholta. Viimeksi olin käynyt noissa Kolmannen Valtakunnan tuhosta muistuttavissa maisemissa erään toisen ystävän kanssa 18 vuotta aiemmin, marraskuisessa usvassa, ollessamme matkalla Wieniin Otto von Habsburgin syntymäpäiville. Illaksi majoittauduimme Olsztyniin (Allenstein). Olsztynin vanhassakaupungissa söimme jälleen hyvin, vaikkakin kaupungissa parveili häiritsevän paljon hiljaisina vaanivia hyttysiä.

Neljäntenä matkapäivänä ajoimme Toruńiin, kaupunkiin, josta Nikolaus Kopernikus oli kotoisin, ja sen totisesti näki katujen ja yliopiston nimistä, patsaista ja muusta. Toruńissa on hieno vanhakaupunki. Olimme ajatelleet tavata kaksi Puolassa asuvaa ystäväämme, mutta selvisi, että he olivatkin lähteneet käymään Suomessa ja tulisivat vasta seuraavana päivänä huokealla lennolla Turusta Gdańskiin. Niinpä jatkoimme illaksi aina Krakovaan saakka ja päätimme tavata mainitut ystävät siellä, jahka seuraavana päivänä saapuisivat. Meille jäi siis kokonainen päivä, kaksi iltaa ja yötä Krakovalle. Onhan tuo yksi Keski-Euroopan hienoimmista ja historiallisimmista kaupungeista, joten ei lainkaan paha siellä viipyä.

Kävimme illalla vanhassakaupungissa ja raatihuoneentorilla, joimme pari pulloa viiniä ja katsoimme hotellihuoneessa elokuvan Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Seuraavana päivänä kävelimme läpi Kazimierzin juutalaiskorttelit, teimme ostoksia juutalaisissa kirjakaupoissa, kävimme suursynagogassa ja vielä Veikselin etelärannalla Podgórzessa. Söimme israelilaisessa ravintolassa marokkolaista ja libanonilaista ruokaa. Ystävämme saapuivat aikanaan Gdańskista ja kävelimme kanssaan Dolne Młynyn hipsterikortteliin, josta on tullut viihtyisä ravintolakeskittymä, mahdollisesti tilapäiseksi jäävä, jos rakennuskaavailut toteutuvat.

Kuudentena matkapäivänä lähdimme neljään henkeen kasvaneella matkaseurueella ajamaan Krakovasta etelään Karpaatteja kohti. Söimme aamiaista tai aikaista lounasta Białka Tatrzańskassa vuorten alemmilla rinteillä ja jatkoimme sitten Slovakian puolelle Tatralle. Mehiläishaukka tuli uutena Slovakian listalleni. Ždiarissa kävimme kuusimetsissä ja myöhemmin toisella puolen Tatraa Dobšinan jääluolassa sekä vuoristojärven rannalla Dedinkyn kylässä.

Ajoimme illaksi Unkariin ja Bükkin pyökkimetsien läpi viinikaupunki Egeriin, ehtien vielä parahiksi viinejä maistelemaan ja ostamaan Szépasszonyvölgyyn eli Kauniinnaisenlaaksoon. Seuraavana aamuna katselimme Egerin sievän ja historiallisen pikkukaupungin vanhaakaupunkia, raatihuoneentoria, minareettia, linnaa ja kirkkoja. Eger oli ollut tämänkertaisen matkamme etäisin piste, josta alkaisi paluu takaisin kohti Puolaa ja edelleen Suomea. Myöskään Unkarin ja Slovakian rajoilla ei ollut minkäälaisia ongelmia, mutta kasvomaskeja piti käyttää kaupoissa ja sen sellaisissa.

Muttei aivan vielä. Seitsemännen päivän lounaspysähdyspaikkana toimi Prešovin viehättävä pikkukaupunki Slovakian itäosissa, eräänlainen pikku-Košice. Sitten oli aika ajaa kohti Bieszczadyn vuoria ja Puolan Alakarpatiaa, kohteena Rzeszówin kaupunki, jossa minulla oli jonkin aikaa netistä tuntemani ystävä, jota en ollut aiemmin tavannut livenä - oikeustieteen opiskelija, šakinpelaaja ja fantasiakirjailija; sama, jota on kiittäminen minun tuomisestani Wattpadin kirjailija-alustalle. Kiertelimme hänen kanssaan kaupunkia ja sen olutpaikkoja. Söimme pizzaa. Puhuimme.

Rzeszówista alkoi pitkä paluumatka Itä-Puolan halki Baltiaan ja Suomeen. Puolatar, jonka oli pitänyt lähteä tekemään jatko-opintoja Taiwanille, päätti koronasta johtuvien kustannusten ja vaikeuksien vuoksi sittenkin lähteä kanssamme Suomeen. Teimme varsin tehokasta työtä ajamista vuorotellen, sillä ehdimme melko kiireettömästi ajaa Rzeszówista koko matkan illaksi Marijampolėen. Lounastimme ja illastimme karczmoissa. Yksi matkakumppaneistani onnistui tosin ajamaan itselleen ylinopeussakot tulkitsemalla taajama-alueen loppuneen liian aikaisin, ja toinen sai vastaantulevasta rekasta sinkoavan kiven autoni tuulilasiin, johon tuli ilkeä halkeama vähän ennen Viron rajaa. Oli lauantai, joten kaikki korjaamot sekä Pärnussa että Tallinnassa olivat kiinni. Ei auttanut kuin tuoda auto sellaisenaan Suomeen. Augustówista alkaen tuli lisäksi seuraksemme koiranilma, jota sittemmin on jatkunut tähän hetkeen saakka.

Ehdimme kuitenkin Tallinnassa virolaisen kahvinmaahantuojan järjestämälle illalliselle argentiinalaiseen pihvipaikkaan Telliskivessä ja sinne tulivat myös sittemmin eläköitynyt ja Tallinnaan muuttanut entinen esimieheni ja hänen vaimonsa. Liha oli hyvää, seura samoin. Jätimme suomalais-puolalaisen pariskunnan Punavuoreen ja palasimme asunnolleni viimeiseksi yöksi vähäksi aikaa. Nukkumiseen, pyykinpesuun ja tulevan vuoden tavaroiden pakkaamiseen autooni jäi yhteensä 12 tuntia, mikä riitti yllättävän hyvin, koska olimme Vuosaaren satamassa hyvissä ajoin ennen seuraavan laivan lähtöä. Tällä kertaa kohti kaukaista Travemündeä ja uusia seikkailuja.

Pitkässä laivamatkassa on autolla ajamiseen nähden ainakin se etu, että vaikka ulkona näkeekin vain avomerta, ainakin ehdin pitkästä aikaa kirjoittaa tätä blogia ja nostaa elopisteeni šakkipeleissä tähänastiseen ennätykseeni. Lyypekin kulmilla pitäisi myös olla saapuessamme paikkoja, joissa saan tuulilasini korjautettua.