Margallakukkuloilla ja Murreevuorilla

Kuten blogin lukijat ovat tulleet tietämään, Islamabadin pohjoispuolella kohoaa pari ketjua metsäisiä kukkuloita, jotka Suomen mittapuulla toki täyttäisivät vuoren kriteerit, mutta parempi kun jatkamme niiden kutsumista kukkuloiksi erotukseksi Himalajan, Pamirin ja Hindukushin vuoriketjuista, jotka kaikki kohtaavat pohjoisen Pakistanin alueella.

Varsinaisen Himalajan ja Margallakukkuloiden välillä sijaitsee pohjois-eteläsuuntainen vuoriketjujen rykelmä, jonka itäpuolelle jää Kashmir, ja joka pohjoisessa kohoaa lopulta Länsi-Himalajan jylhiksi lumihuippuisiksi rinteiksi. Näitä pakistanilaisittain kukkuloiden ja vuorten välimaastossa olevia muodostelmia kutsutaan Murreevuoriksi - pakistanilaisittain nekin tosin ovat "kukkuloita". Islamabadista Murreevuorille johtava Murreentie saapuu aluksi Murreen pikkukaupunkiin, entiseen brittisiirtomaavallan kukkula-asemaan, joka sijaitsee vielä Punjabin osavaltion puolella. Murreen kaupunki (lausutaan Mari) on erittäin suosittu paikallisten viikonloppukohde, joten se on täynnä ravintoloita ja kahviloita, muttei sitten kovin paljon muuta. 

Luonnonystävän kannalta varsinaiset houkutukset alkavatkin vasta kun tietä jatkaa Murreen kaupungista edelleen pohjoiseen. Heti kaupungin jälkeen ylitetään osavaltioraja Khyber-Pakhtunkhwan puolelle ja pian saavutaan Ayubian kansallispuiston laajoille alueille. Tien varrella Murreen ja Abbottabadin kaupunkien välissä on ketju pittoreskejä vuoristokyliä, joista suurimman osan nimessä on paikallinen vuorten väliin jäävää solaa tarkoittava sana gali, ja niinpä niitä kutsutaan kollektiivisesti nimellä Galiyat: Khairagali, Changlagali, Kuzagali, Ayubia, Dungagali, Nathiagali, Baragali, Bagnoter, Harnoi,  Azizabad, Dhamtour ja lopulta tullaan Abbottabadiin. 

Kylien alkuperäiskansa, karlalit, puhuu äidinkielenään pääosin hindkoa. Hindko on pakistanilaisittain pieni kieli, koska puhujia on vain noin 7 miljoonaa - Galiyatin alueen lisäksi varsinkin Abbottabadissa ja Peshawarissa, suurten pataanienemmistöisten alueiden ympäröiminä. Abbottabad on Hazaran läänin nykyinen ja Haripur sen historiallinen pääkaupunki. Hazaran maisemat ovat rinteiden ja laaksojen kumpuilevaa ja esteettisesti silmää miellyttävää vaihtelua, kunnes tullaan Kohistanin jylhän rotkoisiin ja patavanhoillisiin maisemiin.

Varhain sunnuntaiaamuna ajaessamme ylös Murreevuorille muuttuivat sääolosuhteet kuitenkin mitä ankarimmiksi. Changlagaliin päästessämme raivosi ympärillä lumimyrsky. Siitä huolimatta - tai ehkä sen ansiosta - näimme lukuisia parvia pakistanintiaisia ja vihertalitiaisia hyvin läheltä, samoin lumipyryssä oksiltaan meitä tarkkailevia paksunokkavariksia.

Lumisadetta seurasi loska ja sitten taas lumipyry, kun kuljimme vuorille Dungagalista käsin kuuluisaa Vesiputkipolkua (Pipeline Track) pitkin. Säästä huolimatta lintuja oli kyllä maastossa, mutta ne eivät välittäneet juurikaan näyttäytyä - paitsi ne harvat, jotka olivat niin lähellä, etteivät sitten oikein vaivautuneet liikkumaan pois, vain puikkelehtivat kasvillisuuteen yrittäen päästä meistä eroon. Oli pikkunauruleita, mustakurkkurautiaisia ja harlekiinipyrstötiaisia, parvi aasianvihervarpusia ja kaikkialla raakkuvia paksunokkavariksia. Harvinaisin löytämämme laji oli pikkukäpylintu, joita puuhaili pikkuparvi käpyisten mäntyjen ja deodarien eli himalajanseetrien latvoissa.

Runsaan tunnin kuluttua olimme linnuista huolimatta saaneet sen verran tarpeeksemme sääolosuhteista että palasimme Dungagalin kylään ja menimme kahville ja köyhille ritareille asianmukaisesti nimettyyn Snowland-majatalo-kahvilaan. En kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että polunvarren nyt miehittämättömänä olleeseen kahvikojuun olivat jotenkin ihmeessä löytäneet tiensä Pauligin Juhlamokka-pakkaukset. Kaikkialle sitä suomalaiset ehtivätkin. Täällä Islamabadissahan on muuten myös suomalaisen Robert Pauligin perustaman Robert's Coffeen haarakonttori jollain kummalla yhteydellä liisattuna, vaikka perheyrityksen omat sivut ilmoittavatkin haarakonttoreista Suomen lisäksi vain Ruotsissa, Virossa ja Japanissa.

Lämmiteltyämme itsemme kahvilla, parathoilla, omeleteilla ja köyhillä ritareilla taas retkeilykuntoon, päätimme ajaa kokeilemaan onneamme alemmille korkeuksille, josko löytäisimme suotuisamman sään ja enemmän lintuja. Nathiagalin jälkeen tie alkaa laskeutua suojaisempiin laaksoihin, joissa lumi vaihtui ensin rännäksi, sitten vesisateeksi. Bagnoterin jälkeen koukkasimme samaan Karlanin putousten laaksoon, jossa olin käynyt joulukuussa. Pian autosta noustuamme alkoi sateenkeskeytysloitsu vaikuttaa, piiskaava vihma muuttui ensin siedettäväksi tihkuksi ja lopulta herkesi kokonaan. Heti alkoi lintujen konsertti kuin taikaiskusta. Kuningasseppä alkoi kailottaa, parvittain himalajanloistoharakoita liikehti laakson molempain puolten rinteillä äänekkäästi räksytellen ja kilahdellen.

Virran varsilla oli taas paljon virtalintuja, mutta ehkäpä olosuhteiden johdosta vähemmän kuin joulukuussa. Jokileppälintuja oli taas eniten, virtaleppälintuja hyvänä kakkosena, ja mikä ilahduttavinta, myös komeita pitsihaarapyrstöjä oli jälleen asemissa. Ruskokoskikaroja ei tällä kertaa näkynyt, mutta uljas keisarikalastaja sen sijaan näyttäytyi moneen otteeseen. Tiaisparvia oli täälläkin liikkeellä oheisuunilintuineen, samoin pikkunauruleita, vuorisirkkuja ja kivikkoleppälintuja. Yksi parhaista havainnoistamme Karlanin laaksossa oli läheltä nähty keltarintanäätä, joka laskeutui ensin puusta, tuijotti meitä pariinkin kertaan rinteestä, ja hyppelehti vielä harjunharjaa pitkin siluettinsa paljastaen ennen kuin katosi lopullisesti näköpiiristä. Keltarintanäätä on muiden näätäeläinten tapaan peloton tappaja, joka saalistaa jyrsijöiden ja lintujen lisäksi mm. makakeja.

Palatessamme autolle lipui vuorten yllä arokotka, jota ahdisteli jokin jalohaukka - jälkimmäinen jäi tunnistamatta pitkän etäisyyden vuoksi ja kotkakin tuli lajilleen tunnistettua vain suurentamalla matkakumppanini ottamia ammattimaisia valokuvia. Palasimme Abbottabadin ja Haripurin kautta valtatietä pitkin. Matkalla näkyi isoja haarapääskyparvia, jotka kertovat siitä, että sateiden myötä koittaa nyt myös kevät Islamabadiin.

*   *   *

Mutta se tuiskussa tehdystä Murreen retkestä. Sitä edelsi useampi seesteinen retki Margallakukkuloille. Talvi oli sunnuntaihin saakka poikkeuksellisen vähäsateinen, mistä johtuen Margallakukkuloiden purot ovat olleet pääosin kuivillaan. Niinpä viitospolun alkupäässä oleva pieni lähde puroineen muuttui erityisen tärkeäksi lintujen juomapaikaksi. Sieltä löysimme toissa viikonloppuna säännöllisenä mutta vähälukuisena talvilintuna Margallakukkuloilla esiintyvän hopealakkisiepon, jota yleensä kutsumme niltavaksi lajin sukunimen perusteella. Niltavat ovat aasialaisia sieppoja, urokset aina sinisiä ja naaraat yleensä ruskeita, kuten täkäläiselläkin lajilla. Opin, että sen latinalainen nimi, Niltava sundara, on oikeastaan molemmilta osin sanskritia - kaunis sinilintu.

Muutakin lähteen ja puronpätkän maastosta löytyi: sinipyrstöjä, kivikkoleppälintuja, paljon töyhtö- ja punanokkabulbuleita, aasianrillejä, metsä- ja tulirintatimaleita. Seurasimme myös kuivaa puronuomaa ja löysimme satojen bulbulien lisäksi pikkuparvina kultasilmätimaleita ja marjovissa puissa mässäileviä rastaita, jotka osoittautuivat enimmiltään mustakaula- ja harmaasiipirastaiksi, molempia lajeja kiitettävän runsaasti. Oli myös pikkuparvina tamariskipyrstötiaisia, tavanomaisia harmaatalitiaisia, himalajansieppokerttuja ja kashmirinuunilintuja. Yllättävä löytö oli variskäki - kuten kaikki käet, se on yleensä kesälintu, mutta tätä lajia jää aina pieni määrä talvehtimaan.

Lauantaina menimme kahden vakiopakistanilaisen sekä uuden hollantilaisen lintuharrastajavahvistuksen kanssa erääseen vakiopaikoistamme, Talharin harjulle, laaksoon ja virranvarteen Margallan ensiharjanteiden toiselle puolen. Talharin harjulla oli mukavasti lintuelämää huolimatta siitä, että joku oli joko tahallaan tai tahattomasti kulottanut koko polunvarren eräästä sen parhaasta paikasta. Tavanomaisten bulbulien, rillien ja uunilintujen lisäksi löytyi mm. raitavarpuspöllö, useampia liekkiniskatikkoja ja suomuvatsatikkoja, raitapyrstökiipijä, tamariskipyrstötiaisten ja pakistanintiaisten parvia, tulirintatimaleita, molempia viidakkoharakoita ja kivikkoleppälintuja.

Talharin virranvarresta löytyi tavanomaiset joki- ja virtaleppälinnut, virtavästäräkkejä, harmaa- ja pihataskuja. Islamabadin puoleisen rinteen lähteellä oli jälleen siellä yleensä viihtyvä peukaloismaisen oloinen pensassilkkikerttunen, samoin pikkunauruli ja muuta mukavaa. Talharin kylässä liputettiin yhä toissaviikon parlamenttivaalien toksisissa jälkitunnelmissa puoluetunnuksin, joita oli niin PML:n, PTI:n kuin radikaalin TLP:nkin väreissä.

Suden ja sydämen päivä

Ystävänpäivä on suurimmassa osassa maailmaa rakastavaisten päivä, mutta Suomessa kaikenlaisen ystävyyden. Se pitää sisällään myös rakastajat, muttei keskity yksistään heihin. Joissain maissa, kuten Kolumbiassa, se on nimetty "rakkauden ja ystävyyden päiväksi", vaikka paino selvästi onkin ensimmäisellä. Kristillistetyssä muodossaan on päivä nimetty varsin tuntemattomaksi jääneen pyhimyksen, Valentinuksen, mukaan.

Wikipedia kertoo Valentinuksesta seuraavaa:

Pyhä Valentinus on laajalti tunnettu 200-luvulla elänyt roomalainen pyhimys. Hän on rakkauden, mehiläistenhoitajien, ruton, kihlattujen, epilepsian ja onnellisten avioliittojen suojelupyhimys. Hän koki marttyyrikuoleman 14. helmikuuta vuonna 269. Nykyään 14. helmikuuta on nimetty hänen kunniakseen. Tästä päivästä on tullut monessa maassa rakastavaisten juhla, Valentine's Day, joka Suomessa tunnetaan nimellä ystävänpäivä. Pyhän Valentinuksen juhlan seuraavana päivänä oli roomalainen hedelmällisyyden juhla lupercalia, josta johtuu Valentinuksen päivän yhdistäminen rakkauteen.

Koska pyhästä Valentinuksesta on niin vähän tietoa, on uskottu, että hän on saattanut olla useampi kuin yksi henkilö. Ainut, mitä tarkasti tiedetään pyhästä Valentinuksesta, on tämän nimi ja hautapaikka Via Flaminialla.

Roomalaisen lupercalian alkuperä oli kreikkalaisessa lykaia-juhlassa. Molempien nimet viittaavat suoraan suteen - Kreikassa erityisesti metamorfooseja harrastaneen ukkojumalan Zeuksen susi-ilmentymään, joka on jälkipolville hieman vieraampi kuin tunnetumpi härkä-ilmentymänsä, joka tarkkaan ottaen oli tietysti sonni eikä härkä, ja vielä tarkemmin sanoen todennäköisesti tarvas eli urospuolinen alkuhärkä. Sekä indoeurooppalaisten että seemiläisten aakkosten ensimmäinen kirjain, alfa eli älif, sekä tarkoitti härkää että näytti siltä. Jos ette usko, kääntäkääpä A-kirjain ylösalaisin, jolloin siitä tulee tuon puuarojen suuren sarvipään pää. Mutta nyt siis puhutaan toisesta Zeuksen eläinmuotoisesta ilmentymästä, sudesta, joksi muuttuessaan Zeus sai nimen Lykaios. 

Kreikan sutta merkitsevää lykosta vastaa suden latinankielinen nimi lupus, josta lupercalia on johdettu. Välissä on jumalolento Lupercus, joka oli roomalainen versio kreikkalaisesta paimentolaisesta poikajumalasta nimeltä Pan, jonka löydämme nykykielessä muun muassa paniikista (jonka Pan myyttien mukaan aiheuttaa) ja ikinuoresta Peter Panista, joka - kuten useimmat lapsille suunnatut sadut - on arkkityyppejä vilisevää monomyyttistä mytologiakudosta. Sattumoisin Pan-jumalalla oli silloin tällöin myös sarvet, olihan hän lampaista ja vuohista huolehtivien paimenten erityisjumala, vaikkakin varsin ilkikurinen sellainen, jonkinlainen teiniversio varttuneemmasta Dionysoksesta eli roomalaisten Bacchuksesta - joka taas oli "hyvän" nuorukaissankarin Apollon hillittömyyksiin taipuvainen vastinpari. Roomalaisten legendoissa susihahmo yhdistyi myös kaupungin perustajaveljeksiin, naarassuden eli jumalattaren imettämiin Romulukseen ja Remukseen, joista ensin mainittu hillittömyyden puuskassaan tappoi jälkimmäisen.

Lykaia-juhlan yhteydessä pidettiin jonkinlaisia sutta palvovia orgioita, väkivaltaisiksikin kääntyneitä puhdistusriittejä, joissa sudennahkoihin pukeutuneet naamioituneet nuorukaiset juoksivat pitkin metsiä päihdyttävien aineiden vaikutuksen alaisina, ahdistelivat joukolla impyeitä ja surmasivat rankaisematta tiellensä tulleita maalaispoloisia. "Missä sudet ratsastaa, siellä lampaat ei voi laiduntaa", olisi Teräsbetoni voinut vähän mukaellen laulaa ja haukahtaa pari kertaa perään susimaisesti. Tavanomaista esihelleenistä menoa siis.

Juhla liittyi välimerellisten perinteiden mukaisesti orastavaan kevään koittoon ja paimentolaiselinkeinoon, jonka kannalta sudet ja lampaat toki olivat enemmänkin kuin pelkkiä vertauskuvia. Nämä eläimet kuvastivat konkreettisesti villin ja kesytetyn, kaaoksen ja järjestyksen ikiaikaista kamppailua, kaipuuta ja vallantunteita. Paimentolaiskulttuuri eli itsekin tuossa välitilassa villin luonnon ja paikoilleen asettuneen, kesytetyn ja kasvituotteita syövän viljelykulttuurin välillä. Niinpä suden ja lampaan kamppailu oli myös miehisen, lihaa syövän ja naisia väkisin ottavan viettimaailman viimeistä kamppailua paikalleen asettunutta, kesytettyä ja naisistunutta, leipää syövää ja rationaalisen säännöllistä arkea vastaan. Tätä kamppailuahan nuoret miehet universaalisti käyvät niin arjen kuin symbolien (esim. pelimaailma ja pop-kulttuuri) tasolla sukupolvesta toiseen.

Eläinmaailman vastinparit - sankari ja antisankari - näkyivät ihmiselle, sillä villin ja ketään kumartamattoman suden (kreikaksi lykos, latinaksi lupus) vastinparina oli kesytetty ja uskollinen koira (kreikaksi kyon, latinaksi canis), jonka tehtävä oli suojella avuttomia ja hieman typeriä lampaita susilta. Niinhän myös vallan vahtikoira - ritari, sotilas, poliisi, salaisen palvelun agentti - suojelee lammasmaisen siveitä siviilejä (varsinkin uuhia ja karitsoja) vaarallisilta, mutta salaa ihailluilta antisankari-susilta lukemattomissa, illasta toiseen toistuvissa populaarikulttuurin tarinoissa. Milloin vallan vahtikoirat ovatkin korruptoituneet tarinan pahaksi, voi susihahmo - joko toverillisena joukkona tai yksinäisenä sutena - saada sankarin roolin. Lampaille yhä vaarallinen mutta sutta heikompi kettukin, huiputtaja ja ilveilijä, voi saada sekä roiston (pettäjähahmot) että sankarin (esim. Robin Hood) osan.

Yksi päivä vuodessa, jona ihmisiä ikiaikaisesti kiihottaneet seksi ja väkivalta olivat vapaita, on hyvin pitkäaikainen trooppi - ainakin indoeurooppalaisissa paimentolais- tai jälkipaimentolaiskulttuureissa - ja perinne jatkuu edelleen dystooppisessa populaarikulttuurissa. Toinen noista menoista väkevänä jälkeenjäänyt mytologinen ja kulttuurinen trooppi olivat tietysti ihmissudet. Ihmissusitarinoita edustaa myös esimerkiksi Grimmin veljesten ikuistama vanha indoeurooppalainen taru Punahilkasta. Kristillistyneille tarinoille ominaiseen tapaan alkuperäisten pakanamyyttien roolit vain ovat usein vaihtuneet: Maan jumalattaresta onkin tullut roisto - "miksi isoäidillä on noin isot hampaat?" - kun taas vapahtajan roolin saa arkkityyppinen sankari, joka lähes universaalisti on poikajumala tai nuori mies, siis ihmisen omakuva. Punahilkan metsästäjä muodostaa "kesytetyn" ja "siveän" vastinparin vaaralliselle saalistajalle, sudelle. Sankari tietysti surmaa hirviön - ja ottaa sitten oikeutetusti tytön palkakseen. Mitä vanhempi tarina, sitä suuremmalla varmuudella pulassa oleva neito on tosiaan vain tyttö, korkeintaan teini-ikäinen, vaikka tietysti jo Grimmin veljesten aikoihin alkoi olla painetta vanhentaa miehisen seksuaalisuuden ja vallan (naimisen) objekti tytöstä nuoreksi naiseksi.

Miten kummassa seksi- ja veriorgioista, ihmissusista ja siittäjäisistä oikein on päädytty hempeisiin sydänkortteihin ja suklaarasioihin, saati suomalaiskansalliseen, näennäisen taka-ajatuksettomaan puhtaan ystävyyden ihannointiin? Itse asiassa, kyllähän jo sydän, suklaa ja puhtaus teemoina johdattavat ajatuksia enemmän juhlapäivän kreikkalais-roomalaisiin menoihin kuin onnelliseen avioliittoon tai mehiläistenhoitoon.

Nykyaikaiseen tapaan tiedustelin kysymystä keinoälyapulaiseltani, joka vastasi seuraavalla tavalla: 

Muinainen kreikkalainen Lykaia-juhla, jota vietettiin Zeus Lykaioksen kunniaksi, oli erityisesti Peloponnesoksella sijaitsevalla Arkadian alueella merkittävä vuosittainen tapahtuma. Juhla oli yksi varhaisimmista dokumentoiduista menoista, joilla oli vahva vaikutus varhaiseen kreikkalaiseen mytologiaan ja uskontoon.

Lykaiaan liittyi useita rituaaleja, joista osa on jättänyt selvät jäljet, kun taas toiset ovat jääneet arvoituksiksi ja liittynevät vielä vanhempiin muinaisriitteihin.  Muuan juhlan pahamaineisimmista ulottuvuuksista oli huhuttu ihmisuhrauskäytäntö. Samoin tähän juhlaan liittyy myyttisenä piirteenä lykantropia, jossa päihdyttäviä rituaaliaineita nauttineet miehet muuttuivat susiksi (ihmissusimyytti). Näiden tummasävyisempien ainesten lisäksi lykaia sisälsi kuitenkin myös urheilukilpailuja, mässäilyä, ruoka- ja juomauhreja Zeukselle sekä yhteisön kiinnittämistä yhteyteen jumaluuden ja luonnon kanssa.

Lykaian muuntuessa asteittain roomalaiseen muotoonsa lupercaliaksi painopiste siirtyi arkadialaisesta susijumalasta ja muinaiskuninkaasta Lykaonista sekä sudeksi muuntautuneesta Zeus Lykaioksesta roomalaiseen jumalolentoon Faunukseen (Pan, Lupercus) sekä Rooman tarunomaisiin perustajiin Romulukseen ja Remukseen. Helmikuun viidentenätoista juhlittu lupercalia säilytti kreikkalaisesta edeltäjästään elementteinä hedelmällisyyden ja puhdistuksen teemat (februa, josta kuukauden nimi tuli, tarkoitti puhdistusta), mutta sovelsi ne roomalaisiin olosuhteisiin. Juhlan aikana uhrattiin vuohia ja koira. Vuohennahkoihin pukeutuneet Lupercuksen papit eli faunit viilsivät vuohennahasta kappaleita, jotka kastettiin uhrivereen, minkä jälkeen he juoksivat ympäri Palatiumin kukkulaa sivaltaen leikkisästi vastaantulijoita verisillä nahansuikaleilla, minkä uskottiin edistävän hedelmällisyyttä ja puhdistautumista. Juhlintaan kuului myös pariutumisarvonta, jossa nuorukaiset saivat voitoikseen neitoja - ja parittamismeno saattoi johtaa avioliittoihin.

Vaihettuminen lupercaliasta pyhän Valentinuksen päivään sisältää suoran evoluution sijaan kulttuuriperinteiden muodonmuutoksia. Kristinuskon levitessä ympäri Rooman valtakuntaa monia pakanaperinteitä joko vainottiin ja kiellettiin tai assimiloitiin kristillisen sisällön saaneisiin uusiin käytäntöihin. Ystävänpäivän tarkat alkuperät ovat hämäriä, mutta erään suositun teorian mukaan tämä juhlapäivä sijoitettiin helmikuun puoliväliin juuri siksi, että niin saataisiin kristillistetyksi sitkeän suosittu lupercalian juhlinta.  Vuosisatain saatossa päivä alettiin yhdistää pyhään Valentinukseen, jonka nimen alkuperä (valens) merkitsi miehuullista, vahvaa ja rohkeaa. Historiallinen Valentinus oli kristitty marttyyri, jonka vaiheet tiedetään huonosti - hänestä on useampi kilpaileva tarina - mutta yhdistettiin usein rakkauden ja uskollisen kumppanuuden teemoihin.

Keskiaikaan tultaessa Valentinuksen päivästä oli tullut rakkauden ja kiintymyksen osoittamisen päivä, jona vaihdettiin rakkausviestejä ja myöhempinä aikoina erityisiä tarkoitusta varten tehtyjä kortteja. Valentinuksen päivä kaupallistui 1800-1900-luvuilla erityisesti Yhdysvalloissa ja Britanniassa, ja siitä tuli laajalle levinnyt romanttisen rakkauden merkkipäivä, jollaisena se nykyisin tunnetaan. Sen tuttuja tunnuksia ovat ystävänpäiväkortit, suklaat, kukat ja romanttiset eleet.

  

Margallan poluilla

Helmikuu on käynnistynyt ja samalla vaaliviikko. Tänään vietetään Pakistanissa Kashmir-päivää, jolloin muistellaan ja mielenosoitetaan Intian-puoleisen Kashmirin miehityksestä, jonka maailma on unohtanut - tai halunnut unohtaa. Asia on kansainvälisen politiikan harrastajille jotakuinkin loppuun kaluttu ja yhtä turhauttava kuin Palestiinan kysymys Lähi-idän kontekstissa. Turhauttava siksi, että kaikki, mitä asiasta voisi sanoa tai ehdottaa, on sanottu ja ehdotettu, mutta kun ratkaisu ei ole rakentavien voimien käsissä, vaan valtiovaltojen, jotka näkevät siinä vain nollasummapelin. Mikä tahansa myönnytys toiselle osapuolelle koetaan vain omana tappiona, joten sitä ei voi tehdä.

Tammikuun lopussa pihassani näyttäytyi pitkästä aikaa pari uutta lajia, ns. pihapinnaa, nostaen pihassani nähtyjen lintujen määrän 71:een. Ensimmäinen oli sinijokirastas, joka viihtyi yhden illan takapihan puolella. Toinen oli Euroopassakin yleinen kottarainen, joita oli parina päivänä parvi pihalta näkyvän puiston puissa yöpymässä. Kottarainen on Islamabadissa lähinnä talvilintu, jota pelmahtaa joka talvi maisemiin pieninä ja kohtalaisina parvina. Punjabissa ovat ilmeisesti viljelymailla massiivisina talviparvina. Mistä tämän seudun kottaraiset oikein tulevat? Todennäköisesti Keski-Aasiasta tai ehkä vielä kauempaa Siperiasta. Kottarainen on yksi niistä monista euraasialaisen pohjoisen aron lintulajeista, jotka ovat sittemmin pohjoisen aron kadottua muuttuneet ihmisten muokkaamien viljelyseutujen tyyppilajistoksi. Olen nähnyt niitä valtavina parvina Keski-Aasiassa syksyllä - ilmeisesti lumen peittäessä arot siellä ne lentävät vuoristojen yli tänne Etelä-Aasiaan lopputalveksi, kadotakseen sitten kevään myötä takaisin johonkin pohjoiseen.

Viikonloppuna en tällä kertaa käynyt Rawaljärvellä, vaan Margallakukkulain luontopoluilla. Sekä viitos- että nelospoluilla. Olin toivonut, että lintujen suosimat juomapaikat olisivat saaneet viime viikon sateista vettä, mutta kuivia olivat kaikki tyynni jälleen kerran, lukuun ottamatta viitospolun alajuoksun lähdettä, jonka ongelmana on kuitenkin se, että siellä on aina liikaa ihmisiä.

Pääosin kuivia puronuomia seurailemalla löysin kuitenkin jälleen paljon Margallakukkuloiden tyyppilajeja. En mitään kovin harvinaista, mutta joitain vähän epätavallisempia sentään, kuten esimerkiksi kaksi eri talvehtivaa rautiaislajia, mustakurkkurautiaisen nelospolulta ja louhikkorautiaisen viitospolulta. Bulbuleita ja rillejä oli parvittain. Sieltä täältä löytyi huutelevaa sirppitimalia ja rätiseviä tulirintatimalien parvia.

Viitospolun suurella viikunapuulla - jossa on pyhä paikka - oli parrakas ja pitkätukkainen mies, ilmeinen suufi, mietiskelemässä. Hän halusi tietysti puhua kanssani ja kertoili puista. Viikunapuista, jotka ovat nähneet samoilla paikoilla mietiskelleet buddhalaiset mystikot ja myöhemmin paljon muuta. Hän kertoi, että viikunapuut ovat alkuperäisiä, mutta paljon nykypuista on vieraslajeja, joita Ayub Khan tuotti valtakaudellaan mm. Afrikasta. Ilmeisesti tarkoitti akaasioita ja eukalyptuksia, jälkimmäiset toki alkuperältään australialaisia. Suufi arveli minua valokuvaajaksi, mitä en ole. En ollut sillä kertaa sillä tuulella, että olisin lähtenyt keskustelemaan hengellisiä. Tämä tosin johtui siitä, että ilta oli saamassa ja halusin jatkaa polkua ylöspäin toisiin lintupaikkoihin. Viikunapuulla kun ei sillä kertaa ollut juuri mitään mielenkiintoista lintua.

Molemmilla poluilla kuulin useita karjahtelevia muntjakkeja. Moni paikallinen kuvittelee niiden karjahtelua kuullessaan kuulevansa leopardeja. Todellisuudessa leopardit elävät niin hissukseen, että ihminen saa olla onnellinen jos sellaisen kohtaa. Paikalliset kuitenkin niitä pelkäävät silkan olemassaolonsa tähden, joten möykkäävät aina poluilla liikkuessaan niin, ettei mikään villipeto vain vahingossakaan tulisi vastaan.

Öisin kuulen jälleen usein myös šakaaleja, jotka alkavat tapansa mukaan ulvoa aina siinä kahden-kolmen aikaan yöllä.

Matkoja Punjabiin

Kahtena viime viikonloppuna olen ollut Punjabissa. Ensin Lahoressa, joka on Pakistanin Punjabin pääkaupunki, koko Punjabin historiallinen kulttuurinen keskus ja myös koko Pakistanin kulttuuris-intellektuaalinen keskus. Siellä on varsin vaikuttava valikoima moguliajan arkkitehtuuria. Keisari Akbar siirsi sinne 1500-luvun lopulla Mogulivaltakunnan pääkaupungin, josta käsin hallitsi vuosina 1586-1598, siirtäen sitten hovinsa takaisin entiseen pääkaupunkiinsa Agraan. Hänen pojanpoikansa, tuleva keisari Shah Jahan syntyi siellä, ja tämän isä, Akbarin poika ja seuraaja Jahangir, on sinne haudattu. Chenab- ja Ravijokien yhtymäkohtaan alkujaan syntynyt Lahore oli keskiajalla useamman muunkin valtakunnan pääkaupunkina ghaznavideista alkaen ja siellä on ollut niin hindu-, muslimi- kuin sikhidynastioita.

Lahoressa on myös yli 13 miljoonaa asukasta ja se on Pakistanin toiseksi suurin kaupunki Karachin jälkeen. Niinpä se on nykyisin valitettavasti myös eräs maailman saastuneimmista kaupungeista. Savusumu on siellä vuosi toisensa jälkeen yhä pahempi ongelma, varsinkin talvisin. Savusumun aiheuttajia ovat toisaalta kaupungin liikenteen ja teollisuuden päästöt, toisaalta ympäröivällä Punjabin maaseudulla tapahtuva massiivinen kausikulotus. Tänä vuonna savusumu on ollut pahempi kuin koskaan aiemmin ja ulottunut Punjabista aina Islamabadiin saakka, niin että myös pääkaupungin eliitti on saanut vaihteeksi kärvistellä silmien kirvelyn ja kuivan yskimisen kanssa. Kaikki puhuvat siitä ja valittavat - kukaan ei tee mitään. Tietenkään. Kyseessähän on ympäristöongelma, joten jonkun muun pitäisi se ratkaista - tai se on toissijaista tärkeämpien asioiden kuten valtataistelun, statussymbolien, partapärinöiden ja Eurooppaan pääsemisen rinnalla.

Lahoressa ollessani asuin historiallisella siirtomaaklubilla, joka oli paljon edullisempi kuin kaupungin modernimmat hotellit. Lauantai-ilta ja maanantai menivät työasioiden parissa, mutta sunnuntain varasin kokonaan Lahoren historiallisille nähtävyyksille. Olen käynyt monessa niistä 21 vuotta sitten, mutten sen jälkeen, koska nyt Pakistanissa viettämieni puolentoista vuoden aikana joka kerta, kun aioin mennä Lahoreen, tapahtui jotain, mikä esti sen. Kaikkialla leijuva savusumu ikävä kyllä latisti jonkin verran tunnelmaa ja nähtävyyksien visuaalista loistoakin - kaikki kun näytti savusumussa varsin harmaalta: Lahoren linna, Badshahin ja Wazir Khanin moskeijat, Shalimarin puutarhat, keisarien kylpylä, Jahangirin, Nur Jahanin ja Asif Khanin hautamonumentit ja vieläpä nostalginen haveliravintolakin kattoterasseineen. Jopa moottoritie, jota Islamabadista Lahoreen ja muualle ydin-Punjabiin pääsee, on ollut aamuin ja illoin suljettuna savusumun vuoksi.

Keisari Shah Jahan rakennutti Shalimarin puutarhat persialaiseen tyyliin paratiisin kuvajaiseksi. Esikuvana olivat hänen isänsä Jahangirin aiemmin rakennuttamat samannimiset puutarhat Srinagarissa. Kashmirissa vesi virtasi puutarhoihin luonnostaan vuoristoisen maaston vuoksi, kun taas Punjabin tasangolla Lahoressa asia piti järjestää jotenkin muuten. Tarinan mukaan maagit - mutta ehkä sittenkin aikansa taitavimmat insinöörit - onnistuivat löytämään tähän jonkin ratkaisun ja saivat veden virtaamaan näennäisesti luonnonlakien vastaisesti kuin ikiliikkuja. Vuosisatojen ajan veden epäluonnollinen virtaus Shalimarin puutarhoissa oli asiaa tutkiville mysteeri, kunnes modernit insinöörit halusivat lopullisesti avata mysteerin ja selvittää asian, keskeyttivät veden virtauksen, ja sen koommin sitä ei koskaan saatu palaamaan ennalleen.

Toisenkin maagisen asian voi Shalimarin puutarhoista mainita. Näin sieltä poistuessamme äkkiä papukaijan lentävän kauhuissaan pakoon variksia ja haarahaukkoja, jotka olivat kaikki sen perässä. Ihmeellisintä oli kuitenkin se, että lintu ei suinkaan ollut Pakistanissa kaikkialla yleinen kauluskaija, vaan viktoriankaijanen - Afrikasta kotoisin oleva lintu, joka on yleinen häkkilintu. Epäilemättä tämäkin yksilö oli häkkikarkuri. Lintu lensi suoraan minun luokseni ja pakeni taakseni muurissa olevaan porttikongiin, jossa se kätkeytyi lattianrajaan muurin viereen. Varikset eivät uskaltaneet lentää perään, koska minä seisoin tiellä, joten kaijanen pelastui. Puhuin sille muutaman sanan ja pakistanilaiset toverini olivat ällistyneitä. Valitettavasti kuitenkin sillä välin, kun yritin kioskista hakea lintuparalle jotain syötävää, portin läpi rynnännyt lapsijoukko oli jo pelottanut kaijasen uudestaan lentoon ja se katosi Shalimarin puutarhan suurten puiden suuntaan.

Pakistanilaiset olivat sitä mieltä, että jos olisin ollut tavallinen kuolevainen, lintu ei olisi tullut luokseni eikä käyttäytynyt sillä tavoin. Selitin kyllä heille, että kyseessä oli häkkilintu eli todennäköisesti se oli ollut jonkun lemmikki ja tottunut ihmisiin. Minä vain satuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan hetkellä, jona lintu oli hädässä. Karanneet häkkilinnut joutuvat usein herkästi varisten ja haarahaukkojen kaltaisten opportunistien aggression kohteeksi, koska jokin niissä ja niiden käytöksessä kertoo opportunisteille, että kyseessä oleva eläinparka on väärässä paikassa, eksynyt ja peloissaan. Villien kauluskaijojen lentäessä ohi varikset ja haarahaukat eivät sen sijaan reagoi mitenkään, koska tietävät, etteivät saisi aikuista kauluskaijaa kiinni. Kotiterassillani olen vieläpä havainnut, että kauluskaija on ruokakipolla kingi, jota jopa yleensä muita lintuja öykkäröivät intianvarikset väistävät. Ne tietävät, että kauluskaijan nokka on vahva ja luonne itsepäinen.

*   *   *

Viikkoa myöhemmin olin jälleen matkalla Punjabiin, tällä kertaa Lahoresta pohjoiseen, lähellä Intian rajaa ja Kashmiria sijaitsevaan Sialkotiin, joka on tunnettu varsinkin nahka- ja urheiluvaateteollisuuden keskuksena. Kuljettajanamme oli oikea rallikuski ja mukana lisäkseni kaksi rawalpindiläistä, joista toisella veli Sialkotissa - hänkin lintuharrastaja. Retkikuntamme päämäärä ei kuitenkaan ollut Sialkotin kaupungissa vaan sen ulkopuolella, paikassa, jossa Chenab ja Tawijoki yhtyvät. Head Marala on patorakennelma, josta on ohjattu Chenabin vettä kastelukanaviin Sialkotin ja Gujranwalan piirikuntien viljelysmaille. Sen taakse on muodostunut kosteikko, josta on aikojen saatossa tullut yksi Pakistanin lajirikkaimmista lintupaikoista.

Saavuimme kosteikolle, kun oli vielä aivan pimeää. Kuljimme polkua pitkin kosteikon sisään samalla kun pimeästä kantautui yöhaikaroiden äänekkäitä kwak-huutoja sekä liejukanojen ja ojasuokanojen mökellyksiä. Ensivalon kajastaessa edessämme avautui taianomainen näkymä. Usvassa lepäävä subtrooppinen räme, jonka matalilla rantaniityillä laidunsi satoja sulttaanikanoja. Niiden takana lampareissa kahlaili vielä suurempia määriä silkki-, jalo-, pikkujalo-, rusko- ja harmaahaikaroita. Mainojen ja kyläkottaraisten tuhatpäiset parvet alkoivat heräillä kosteikkoa eri puolilta reunustavissa vanhoissa koukeroisissa puissa, joiden oksat notkuivat kutojien pesien painosta (nyt pesät tosin olivat tyhjillään, koska ei ole kutojien pesimäaika). Valon lisääntyessä alkoivat erottua myös pikkukahlaajien parvet rantalietteillä - kuului lapinsirrien sirinää, pikkutyllien ja valkoviklojen ääniä. Ja auringon rusosormisen kiekon ilmaantuessa itätaivaalle ilmaantuivat myös ruskosuohaukat hätyyttämään kosteikon valtavia lintuparvia lentoon milloin missäkin. Sitten jokitiirat lentelemään ristiin rastiin vesialueiden yllä. Sitten ensimmäiset kotkat - kiljukotka, arokotka, merikotka... Valtavia parvia kolmenlajisia kattohaikaroita, joiden emme mitenkään olisi voineet uskoa olevan tällä paikalla niin runsaita, kun ne kaikkialla muualla Pakistanissa ovat harvinaisuuksia: mustahaikaroita, piispahaikaroita ja aasianiibishaikaroita. Niiden lomassa vettä seuloivat kapustahaikarat veivaavine päänliikkeineen. Merimetsojen ja jaavanmerimetsojen parvia liikehti jatkuvasti kalapaikoille.

Aamupäivän mittaan Head Marala osoittautui maineensa veroiseksi, sillä lintuja oli kaikkialla, mihin katsoi - ja mitä määriä! Ainoa harmimme oli se, että vielä viikkoa aiemmin runsasparviset sorsat olivat kadonneet, koska niiden suosikkilampi oli jo kuivunut. Jäljellä suuria parvia enää taveja - lapasorsia, harmaasorsia ja iloksemme myös täplänokkasorsia oli pieniä määriä. Sorsien lähdön vuoksi meiltä jäi kuitenkin kolme tavoitelajiamme - intian- ja ruskoviheltäjäsorsa sekä aasiankääpiösorsa - tällä kertaa näkemättä, samoin aasiankäärmekaula, joka tosin on täälläkin hyvin harvinainen nykyisin. Myöskään hiljattain kosteikolla näyttäytynyt aasianrakonokka ei näemmä enää ollut maisemissa. Tawijoen varrelta löysimme suuria parvia tiibetinhanhia ja muutamia ruostesorsia. Kosteikon niityillä oli kolmea lajia hyyppiä - yleisen kenttähyypän lisäksi suohyyppiä ja pari talvehtivaa töyhtöhyyppää. Pikkulinnustossa erityisen ilahduttava laji oli induksenvarpunen - Induksen jokijärjestelmän endeeminen laji, joka Sialkotin seudulla on jo yleinen, vaikka yleisimmillään se on Sindissä. Oli myös kivaa nähdä pitkästä aikaa isoja parvia punatiikeripeippoja.

*   *   *

Punjabin-retkien välillä kävin jälleen myös Rawaljärvellä. Sielläkin sorsat olivat hyvin vähissä - vain taveja oli tarjolla. Sen sijaan kahlaajia oli melko paljon - varsinkin valko- ja punajalkavikloja, lapinsirrejä ja pikkutyllejä. Nokikanoja ja jaavanmerimetsoja oli satapäisinä lauttoina. Ensimmäistä kertaa löysin mustapikkuhaikaran talvella - olen luullut sitä kesälajiksi. Sama kommentti viitasieposta, jonka löysin kotikulmiltani kaupungin huvila-alueelta.

Vuoden lopussa šakkisovelluksen laskuri kertoi minulle, että suurin vastustajani viime vuonna oli se sama tunisialainen poika, jonka vuoksi alun alkaen - useampia vuosia takaperin - aloitin koko šakkiharrastuksen. Pelasin viime vuonna hänen kanssaan 250 peliä. Vaikka olemme pelanneet jo vuosia, viime aikoihin saakka minä olen yleensä onnistunut pitämään sellaisen yliotteen, että olen voittanut noin 2/3 peleistä. Siinä on tosin ollut aaltoilua, kummankin mielialoista ja muun elämän stresseistä riippuen. Tunisialainen pelitoverini on yleensä parhaimmillaan ollessaan rohkea ja yllättävä, ja häviää, jos alkaa perääntyä. Joulukuun lopulla hän alkoi kuitenkin pelata hitaammin ja harkitsevammin ja tilanne on muuttunut kannaltani huolestuttavaksi. Hän voitti neljä viimeistä peliä putkeen, mikä on muistaakseni ennätyksensä minua vastaan.

Pakistanissa on tulossa vaalit, joiden tulos näyttää tosin päätetyn etukäteen. Suomessakin on vaalit. Tällä kertaa presidentinvaalit olivat poikkeukselliset siinä mielessä, että mukana oli useampi sellainen ehdokas, jota olisin voinut kuvitella äänestäväni. Tosin ei ketään ylivoimaista, koska jokaisesta tiedän jotain sellaista, mikä herättää huolestuneita ajatuksia kyseisestä henkilöstä presidenttinä. Joidenkin kohdalla kyse on poliittisista mielipiteistä, toisten kohdalla persoonasta, kolmansien kohdalla hallintokulttuuristaan. Tästä huolimatta olen tyytyväinen sukupolvenvaihdokseen poliitikkojen kärkikaartissa. Samoin siihen, että uusia naamoja tuli hieman tuulettamaan vanhan toistoa. Ja vielä siihenkin, että useampi pidempään politiikassa olleista ehdokkaista on selvästi kehittynyt maailman ymmärryksessään viimeisen vuosikymmenen aikana. Suomi on onneksi nykyisin sellainen isänmaa, jossa kohtalo ei enää riipu yksin presidentistä - ja toivottavasti tulee sellaisena pysymään, vaikka edessä onkin vaikeita aikoja vielä tämän vuoden puolella.

Vakiopaikoilla

Perjantai-iltana olin illallisilla Pindissä, jossa keitimme kokoon suunnitelman tehdä viikonloppuna nostalgiaretket eräille vakiopaikoistamme, koska retkikuntamme kantava voimatar on palaamassa lopullisesti synnyinseudulleen Alankomaihin. Tästä huolimatta hän oli lauantaina muuttokiireiden ja terveyssyiden vuoksi joukosta poissa, kun kuljimme pakistanilaisen valokuvaajattaren kera maagista polkua pitkin lähteen seudun näreeseen etsimään viikkoa aiemmin sieltä löytämääni keltaista keijukaista.

Aluksi vastaan tuli tuttu pari aasiankirjotikkoja sekä mekastavia sekaparvia bulbuleita, timaleita, tiaisia ja rillejä. Tällä polulla töyhtö- ja punanokkabulbulit, metsätimalit ja aasianrillit ovat ympäri vuoden yleisimpiä lajeja, mutta nyt talvisin on maastossa runsaasti myös Pekingin punarinnoiksi kutsuttujen tulirintatimalien rätiseviä parvia. Siellä täällä rätisevät myös mustaleukalappuiset pakistanintimalit ja kaihoisasti viheltelevät sinijokirastaat.

Löysimme varsin nopeasti keltaisen keijukaisen eli keltaviuhkon (keltavatsamonarkin), sillä se oli palannut jotakuinkin täsmälleen samalle paikalle, vieläpä samalle kuivalle käppyrälle, josta olin sen aiemmin löytänyt. Tämä lintu on kuin suoraan jostain japanilaisesta chibi-animesta suurine mustine silmineen, jotka heijastelevat iltapäivän auringon lehvistön läpi siivilöityneitä säteitä. Lisäksi lintu tanssahtelee koko ajan puolelta toiselle jahdatessaan armotta surviaissääskiä, jotka näyttävät parveilevan puronuoman yllä siitä huolimatta, että itse puro on kuivana. Toverini kamera räpsyi kilvan puskissa puuhastelevien pensassilkkikerttusten kanssa.

Sunnuntaina hollannitar kykeni kynnelle ja tapasimme Rawaljärven itäpohjukassa - tutussa paikassa, joka on muuttanut muotoaan lähes tunnistamattomaksi. Osin luonnollisista syistä, sillä sinne laskeva Korangjoki muokkaa maastoa alituiseen uusiksi. Osin ihmissyistä, sillä Bani Galan kylä - kuten kaikki muukin asutus tässä maassa - paisuu paisumistaan ja väki raivaa pois aiemmin rantoja reunustaneita suuria puita. Kesällä yli miehenkorkuiseksi kasvanut heinä ja kaislikko on lähes tykkänään niitetty lehmien ja vesipuhvelien rehuksi. Tämä on vähentänyt joidenkin lajien, kuten priinioiden ja kutojien määriä, mutta sen sijaan kutsunut kuukausia kadoksissa olleet kahlaajaparvet takaisin, ne kun tykkäävät mutarannoistaan avoimina.

Kuluneella viikolla kaksi pakistanilaista lintumiestä oli raportoinut täältä pikkupääskykahlaajia ja jokitiiroja, joiden suhteen olimme kovin toiveikkaita. Niitä ei kuitenkaan näkynyt - molemmat lajit vierailevat Rawaljärvellä vain ajoittain eivätkä koskaan viivy pitkään. Sen sijaan rantalietteet olivat mustanaan yleisempiä kahlaajia: liroja, metsä- ja valkovikloja, pikkutyllejä, pitkäjalkoja... Rantavesissä oli suurina lauttoina jaavanmerimetsoja ja nokikanoja. Järvellä talvehtivien haarapääskyjen parvet hatuttivat yhä pystyssä olevia ruokoja ja kauempana jokisuun laguuneilla lepäili sadoittain naurulokkeja. Etsimme lokkiparvista harvinaisempia lajeja, mutta niitä oli nihkeästi: vain pari aroharmaalokkia ja yksi tiibetinlokki.

Rawaljärven rantojen talvelle ominaiset suuret talviparvet kirvisiä ja västäräkkejä olivat vallanneet avautuneet rannat. Kumpaakin ryhmää on monia lajeja, joten ne muodostavat alituisen määrityspähkinän. Västäräkkien kohdalla lajilleen määritys on helppoa, mutta sitten tullaan kysymykseen alalajeista, joka onkin kinkkisempää, elleivät linnut ole juhlapuvussaan. Keltavästäräkkejä on täällä säännöllisesti kolmea-neljää alalajia, tavallista västäräkkiä kahta hyvin erinäköistä päätyyppiä (meikäläisen alban näköistä dukhunensista ja keskiaasialaista naamiovästäräkkiä, personataa). Myös sitruunavästäräkkiä on kahta eri alalajia. Suuri paikallinen mustavästäräkki sen sijaan on muuttumaton. Kirvisten keskuudessa syksy pudottaa ympärivuotisen riisikirvisen vähemmistöön, kun muuttavat lajit valtaavat tilan. Niistä yleisin talvella on himalajankirvinen, jonka lisäksi on melko paljon vuorikirvistä. Metsä- ja nummikirvinen näyttäisivät olevan enemmän läpimuuttajia kuin talvehtijoita.

Pitkän ja rämpimyksellisen retkipäivän päätteeksi plakkariin oli jäänyt 60-70 lajia, epätavallisimpana suokukko. Kaikki olivat kuitenkin tyytyväisiä. Menimme abbottabadilaisen lääkäri-lintuharrastajan kanssa myöhäislounaalle Islamabadin keskiluokan suosimaan trendikkääseen leipomo-kahvila Loafologyyn, jonka parkkipaikannäyttäjäpoika ei suostunut ymmärtämään, että autoni oli aivan puhdas, vaan insistoi saada pestä sen paristasadasta rupiasta.

Keltakeijukainen

Sunnuntaina olin Margallakukkulain nelospolulla, joka on viikonloppuisin väestä väljempi kuin suosittu viitospolku. Viidakko kylpi talven erikoisessa, hieman mystisessä valossa. Öisin on kylmä, mutta päivisin miellyttävä sää, vähän kuin Suomen kesässä. Ylempänä Himalajalla talvi on ankaroitunut, minkä vuoksi Margallakukkuloilta tähän aikaan vuodesta löytääkin paljon mielenkiintoista Länsi-Himalajan lajistoa.

Puro, joka laskeutuu vuorilta rotkoon, jossa nelospolku kulkee, oli valitettavasti kuivana, mikä tarkoitti, ettei perinteisellä lintujen juoma- ja kylpypaikalla ollut vilskettä. Samalla paikalla on tunnistamattomia raunioita - siellä on todennäköisesti joskus ollut jokin pieni pyhäkkö, joko viime vuosisatojen aikainen suufilainen tai vielä vanhempi buddhalainen. Paikassa onkin jotain pyhää. Myös apinalaumat usein viivähtävät siellä. Olen nähnyt šikran metsästävän tuolla paikalla, viuhkojen viuhahtelevan, oranssirastaiden kylpevän ja sinisieppojen pyydystelevän hyönteisiä.

Vähän matkan päässä polkua ylöspäin alkoi puskista kuulua särähtelyä, jonka omistaja paljastui vasta pitkän tiirailun jälkeen pensassilkkikerttuseksi. Niitä oli kaksin kappalein. Lajia on vaikea nähdä, vaikka se usein lopulta päästääkin aivan lähelle - puuhastelee jossain tiheikössä aivan katsojan lähellä mutta silti piilossa, tavoittamattomissa. Kuin totuus. Hiljaisesti särähtelevä totuus.

Vielä vähän tästä ylöspäin minua piinasi yksi retken mysteerilinnuista: kuulin sen, mutta mitään ei näkynyt. Ääntä ei löytynyt mistään Merlinin syövereistä - ei muististanikaan. Ja siihen yhtyi pian toinen, jotenkin tutumpi, toistuva kutsuääni. Ehkä siksi, että olin pyhässä paikassa, jossa menneisyyden mystikoiden muistot katsoivat minua, lausuin tuolla kohdin ääneen eräät sanat, jotka merkitsevät "paljasta kasvosi" tai "näyttäydy", ja katso - sillä samalla sekunnilla kun ne sanoin, lehahti tiheiköstä suoraan eteeni kuivalle oksankäppyrälle, joka kuivuneesta puronuomasta kohosi, sulopiirteinen pieni lintu, jolla oli keltainen vatsa ja silmäkulmajuova, ja joka viehkosti lehautteli pyrstöään kuin viuhko ikään.

Se oli keltakeijukainen! Legenda Margallakukkulain lintumaailmassa, sillä niin elusiivinen ja epäsäännöllinen se on esiintymisessään. Lajin tiedetään esiintyvän Margallakukkulain lehtimetsissä, yleensä talvisin, mutta ennakoimattomasti ja epäsäännöllisesti, ilmeisesti riippuen olosuhteista jossain aivan muualla, Länsi-Himalajan tai Murreevuorten suojaisissa rotkoissa, joissa laji pesii.

Miksi keltakeiju? Tämä liittyy lajin englanninkieliseen nimeen Yellow-bellied Fairy Fantail, joka on keskuudessamme lyhentynyt muotoon Yellow Fairy, paikallisten lintuharrastajien ainainen unelma, koska se on sen verran haasteellinen eikä mitään takuupaikkaa sen löytämiseen ole. Suomeksi laji nimettiin keltavatsamonarkiksi aikana, jolloin lajia pidettiin viuhkapyrstöihin eli viuhkoihin kuuluvaksi, ja jolloin oli päätetty, että viuhkot olisivat suomeksi viuhkamonarkkeja. Myöhemmin selvisi kuitenkin, etteivät viuhkot ole monarkkeja laisinkaan - sekä vielä sekin, ettei keltakeijukainen ole lainkaan viuhko, vaikka se oli aiemmin luettu viuhkojen monilajiseen Rhipidura-sukuun. Kävi ilmi, että keltakeijukainen kuuluu ainoana omaan sukuunsa ja tämä suku puolestaan arvoitukselliseen ja hajanaiseen keijusieppojen heimoon, johon sen lisäksi kuuluvat kaksi lajia viitasieppoja sekä kasa pieniä afrikkalaisia monarkkeja.

Keltaviuhko on ulkoisesti kovin viuhkon kaltainen - silläkin on pitkä pyrstö, jota se viuhkomaisesti lehauttelee. Se on kuitenkin varsinaisia viuhkoja pienempi - eikä missään viuhkolajissa ole keltaista, jota tässä lajissa puolestaan on kosolti. Ulkoisesti ja käyttäytymiseltään se muistuttaa kovin vähän nykyisin oletettua sukulaistaan viitasieppoa. Niitä yhdistävät lähinnä keltainen väri ja tykästyminen varjoisiin, tiheikköisiin paikkoihin, joissa virtaa vettä.

Sain ihastella keltaviuhkoa aivan läheltä, muutaman metrin päästä. Se käytti kutsuääntään lakkaamatta, mutta harvemmassa tahdissa kuin Merlinin näytteessä, joten sovellus ei sitä tunnistanut, vaikka vierestä nauhoitti. Se pyydysteli iloisesti ilmasta sääskiä ja palasi aina uudelleen samalle kuivuneelle oksankäppyrälle eikä näyttänyt olevan kovin huolissaan siitä, että vesi oli purosta tyrehtynyt. Palatessani vuorelta alas polkua pitkin muutamaa tuntia myöhemmin, erään vuorelta löytämäni karachilaisen lääkärin seurassa, joka myös kertoi minulle useista muista käymisen arvoisista paikoista, ei keltakeiju enää ollut samassa paikassa. Mihin lie mennyt seuraavaksi.

Tuon tähtilinnun lisäksi löysin polun varsilta useita sekaparvia, jotka koostuivat runsaista kashmirinuunilinnuista, himalajansieppokertuista, aasianrilleistä ja harmaatalitiaisista. Joukossa kulki vähälukuisempia lajeja, kuten tiibetin- ja idänuunilintuja, kashmirinsieppokerttuja ja raitapyrstökiipijä. Tämän polun varrelta olen melkein aina löytänyt aasiankirjotikkoja ja niin nytkin. Sinijokirastas vihelteli metsissä. Muutama teräsfasaani pöyhi kariketta. Bulbulit ja timalit mekastivat.

Jokin mysteerilintu lauloi rinteessä lakkaamatta tee-ti-tyy, suorastaan käkimäisesti (mutta kaikki käet ovat tiettävästi muuttaneet etelään), ja toinen yksilö vastasi sille. Kumpikin oli kuitenkin liian kaukana polusta, jotta niihin olisi voinut soveltaa näyttäytymisloitsua, ja muutenkin sellaisten käytössä pitää olla hyvin maltillinen. Luonto paljastaa mysteerinsä silloin kun haluaa, ja joidenkin mysteerien on jäätävä mysteereiksi, koska maailma, sisäinenkään, ei koskaan ole valmis, eikä kuolevaisen ole sallittua koskaan tuntea koko totuutta ympärillään olevasta maailmasta, saati maailmoista sen takana, näkymättömissä.

Illan pimetessä juhlin keltaviuhkoa juomalla parkkipaikan kojusta kupin teetä. Päivä oli ollut hyvä ja suotuisa. Kotiin päästyäni olin niin vallattomalla tuulella, että tilasin peräti pizzan.

Vuoden loppu Sumatralla

Matkustin joulun alla Sumatralle, tarkemmin sanoen sen pohjoisosassa sijaitsevaan Acehin maakuntaan, joka tuli taannoin tunnetuksi Suomessa ensin tsunamituhoista, sitten Königstedtissä neuvotellusta ja elokuussa 2005 Helsingin Smolnassa allekirjoitetusta rauhansopimuksesta, jossa Martti Ahtisaari oli keskeisessä osassa. Acehissa muistettiin Helsinki ja Suomi hyvin siksi, että sopimusta kutsutaan siellä Helsingin sopimukseksi. Ahtisaari oli sen sijaan jäänyt tuntemattomammaksi, varmaankin siksi, että rauhanvälittäjät - ainakin taitavat sellaiset - yleensä asettuvat diskreetisti taka-alalle, antaen valokeilat sopimukseen päässeille riitapukareille.

Acehin viidakot olivat hyvä paikka viettää joulupyhiä, koska kyseinen maakunta on Indonesian konservatiivisinta muslimialuetta eikä siellä siten ollut joulupyhinäkään mikään suljettu tai väki kadoksissa sukulaisissaan. 

Verrattuna Jaavaan - Ison-Britannian kokoiseen saareen, jossa tungeksii yli puolet Indonesian väestöstä - paljon suuremmalla mutta harvemmin asutulla Sumatralla oli miellyttävän väljää. Hyväkuntoisia teitä ilman minkäänlaisia ruuhkia. Rauhallisia luonnonkauniita vuoristometsäalueita, joiden idylliä uhkaavat vain salametsästäjät ja tännekin tunkeutuvat laululintujen pyytäjät. Jaavalaisten kulttuurinen villitys häkkilintuihin - ja nimenomaan luonnosta pyydystettyihin sellaisiin - on romahduttanut lähes kaikkien suosituimpien laululintulajien kannat Indonesiassa.

Matka Sumatralle oli jossain määrin monipolvinen, sillä lähtöpäivänäni lensin ensin Dubaihin. Siellä minulla oli yhdeksän tuntia aikaa, joten vuokrasin auton ja ajoin sisämaahan al-Marmumin aavikonsuojelualueen virkistysjärville, jossa vietin aikaa katsellen tuhansia turkin- ja palmukyyhkyjä sekä monia muita lintuja. Emiraateissa näkee nykyään joka puolella mitä eksoottisimpia vieraslajeja, jotka ovat muodostaneet vakiintuneita kantoja. Minulle ei ole aivan selvää, onko kaikki nuo lajit vasiten istutettu Emiraatteihin vai ovatko ne karkailleet paikallisten yksityispuutarhojen kokoelmista ja sitten kolonisoineet ihmisen luomia habitaatteja. 

Monet yleisimmistä vieraslajeista ovat Pakistanista hyvin tuttuja, koska ne edustavat nimenomaan eteläaasialaista lajistoa - esimerkiksi mainat ja bulbulit. Nykyisin myös šikra on vakiintunut pesimälajiksi Emiraatteihin. Marmumin lampareilla näki myös kaikenlaista muuta outoa: kruunukurkia, mustajoutsenia, satapäisiä parvia sepelkyyhkyjä - joukossa myös afrikkalainen täpläkyyhky. Näin tosin myös gaselleja ja akaasian alla päivänpaisteelta piilossa istuskelleen paksujalan.

Palatessani Dubain kaupunkiin kävin myös Ras al-Khorin laguunilla, jonka vetonaulana siellä on melkein aina suuria määriä flamingoja. Paljon muuta kuin flamingoja, naurulokkeja ja kiljuvia koululaisporukoita siellä ei tällä kertaa ollutkaan.

Dubaista lensin Kuala Lumpuriin - tai tarkemmin sanoen Selangorin osavaltiossa sijaitsevalle Kuala Lumpurin kansainväliselle lentokentälle. Sielläkin minulla oli kylliksi aikaa, että ehdin käydä lintuja katselemassa Paya Indahin kosteikoilla. Näin kaksikin kiinanpikkuhaikaraa sekä paikallisen, puusta liikkeelle lähtevän idänmehiläishaukan. Ilahduttavaa oli myös nähdä Pakistanissa puutarhassani jokapäiväisen harakkataskun voivan tuolla kosteikolla yhä hyvin - se nimittäin kuuluu niihin aiemmin yleisiin lajeihin, jotka Indonesiasta ovat jo melkein tyystin kadonneet edellä mainitun häkkilintukaupan vuoksi.

Banda Acehiin saavuin aatonaaton iltapäivästä, yhä valoisaan aikaan. Kontaktini olivat minua vastassa ja ajoimme maakunnan pääkaupungista pitkän matkan ensin Calangiin syömään merenrantaravintolassa ja sitten majoituskohteeseemme Nagan Rayaan. Hotellistamme Nagan Rayassa ja vastapäisestä De Albi -ravintolasta tuli ilta- ja yötukikohtiamme tutkimusretkille, jotka kukin päivä aamuhämärästä päivänlaskuun suuntautuivat Leuservuorten kansallispuiston ja sitä ympäröiväin alueiden metsäisille rinteille.

Siellä - ylänkömetsissä - viihtyy suurin osa Sumatran endeemeistä, jotka olivat luonnollisesti lajitoivelistani kärjessä. Endeemisten lajien lisäksi Sumatran metsistä löytyy tietysti runsaasti yleissundalaista lajistoa - samoin hyvin paljon yhteistä Malakan niemimaan lajistoon. Indonesian saarista Sumatralla onkin aasialaisin lajisto - lähimpänä manner-Kaakkois-Aasian linnustoa. Siirryttäessä itää ja etelää kohti, Wallace- ja Lydekker-linjojen yli, vaihettuu Nusantaran lajisto vähitellen aasialaisesta australaasialaiseksi - tyypilliset aasialaiset linturyhmät, kuten bulbulit ja timalit, vähenevät, ja vastaavasti tyypilliset australaasialaiset ryhmät, kuten mesikot ja malurit lisääntyvät. Harvinaisin löytämämme laji oli acehinbulbuli, joka on käynyt perin vähälukuiseksi. Sama kohtalo uhkaa myös sumatrannaurulia, vaikka niitä sentään yhytimme kolmeen otteeseen.

Sademetsiä ei suotta kutsuta sademetsiksi. Joka iltapäivä sade kasteli meidät jossain vaiheessa. Silloinkin kun ei satanut, oli vuorilla usein sumuista ja aina kosteaa. Toisaalta alankometsissä oli puolestaan tukahduttavan kuuma - niissäkin toki retkeilimme kartuttaaksemme matkalistaa sundalaisella lajistolla. Alankometsistä löytyi mukavasti esimerkiksi trogoneja ja harlekiineja.

Lintujen lisäksi Sumatralla on mielenkiintoista muukin eläinmaailma. Nisäkkäistä mainittakoon esimerkiksi runsas apinalajisto. Näimme ihkaeläviä orankeja, mutta myös endeemisiä lehtiapinoita, kahta lajia gibboneita ja kahta lajia makakeja. Sumatran orangit on nykyisin jaettu kahteen eri lajiin, vaikka hieman tuota epäilen. Niiden lisäksi pohjoisen Sumatran sumuisissa metsissä seikkailee myös myyttinen kryptidi, orang-pendek, jonka nimi merkitsee pikkuväkeä - erotukseksi orang-hutanista eli metsänväestä, jolla viitataan orankeihin, sekä orang-sungaista eli joenväestä, jolla viitataan ihmisiin. Orang-pendek on eräänlainen paikallinen jetihahmo, johon uskovat ovat järjestäneet jopa retkikuntia sen löytämiseksi. Sen on kuviteltu olevan jokin eristynyt populaatio ajat sitten sukupuuttoon kuolleita gigantopithecuksia tai vieläpä hominidi, jotain Floresilta löydettyjen ns. Floresin hobittien (Homo floresiensis) kaltaista. Todennäköisempää toki on, että havainnot koskevat ulkonäöltään poikkeavia tai poikkeavasti liikkuneita orankeja - tai ihmisiä. Kyse voi myös olla siitä, että jonkin jo muinoin sukupuuttoon kuolleen apina- tai ihmislajin muisto on jäänyt elämään Sumatran alkuperäisheimojen pariin. Yleensä kun jostain kerrotaan tarinoita, ihmiset alkavat myös tehdä tarinoita vastaavia havaintoja. Floresin lisäksi muillakin saarilla on saattanut vielä melko hiljattain elää pienikasvuisempia ihmislajeja, jotka ovat kokeneet kovan kohtalon nykyihmisen valloitettua saariston. Myös malaijikarhu ja tiikeri elelevät yhä Sumatran metsissä ja onpa siellä oma sarvikuononsakin.

Oravia näki metsissä yhtenään - varsinkin pieniä sundanoravia, jotka muodostavat monilajisen suvun. Myös kolmivärisiä jättioravia. Oravien ja monien muidenkin metsänelävien kokoisekseen väkevä saalistaja, keltarintanäätä, nähtiin myös peräti kahdesti. Tämä suomalaista näätää jonkin verran isompi eteläaasialainen näätälaji käy säännöllisesti ja pelottomasti itseään isompien saaliseläinten kimppuun, surmaten makakeja, muntjakkeja ja sivettikissoja. Matelijoista erityisen mieleenpainuvia olivat Draco-suvun liitoliskot, jotka liitävät puista toiseen lohikäärmemäisten kylkiluusiipiensä avulla, sekä endeeminen punainen kyy, jonka satuimme löytämään yhdessä kohtaamamme indonesialais-meksikolaisen biologiryhmän kanssa.

Tein sen hämmästyttävän havainnon, että Sumatralla on hyvin paljon vaaleanpunaisia vesipuhveleita. On siellä normaalivärisiä mustiakin, mutta kun vastaan oli monta kertaa löntystellyt vaaleanpunaisia puhveleita, ihmettelin asiaa matkakumppaneilleni. Nämä eivät nähneet vesipuhvelien värissä mitään erikoista - ehkä Sumatralla sitten on normaalia, että merkittävä osa vesipuhveleista on vailla mustaa pigmenttiä. Muualla en muista moisiin törmänneeni.

Sumatra on valtava saari ja etäisyydet ovat pitkiä. Tiet ovat kuitenkin pääosin varsin hyvässä kunnossa eikä liikennettä ole missään liikaa, joten matkanteko on sangen miellyttävää. Metsäisten vuorten väleissä on laaksoja, joissa on runsaasti riisi-, kahvi- ja sitruunaheinäviljelyksiä sekä hedelmätarhoja, mm. kuuluisia duriania ja lohikäärmehedelmää. Suurin osa acehilaisista naisista pitää huivia eikä alkoholia tai elokuvateattereita ole, mutta muuten seutu ei mitenkään paista erityisen ahdasmielisenä. Elämänmeno on kovin samanlaista kuin Indonesian muidenkin saarten maaseudulla, mukaan lukien kristityt saaret.

Kahvi (kopi) on iso osa elämää kaikkialla Indonesiassa, mutta Sumatraa pidetään Indonesian sisälläkin erityisenä kahvin saarena. Lisäksi Sumatran sisällä on vielä erillinen heimoalueensa, Gayo, josta tulevaa kahvia pidetään koko Sumatran ja siten myös koko maailman parhaana. En voi kiistää, sillä tuossa kahvissa on sellaista väkevyyttä, jota aina jään varsinkin luirua lipittävässä Suomessa kaipaamaan.

Teimme pitkän matkan Leuserin luoteisista osista saman vuoriketjun kaakkoisiin osiin Ketamben alueelle, jossa on vielä alkuvoimaisempia metsiä kuin Nagan Rayan yläpuolisilla rinteillä. Tuolla matkalla tulimme kahdesti vierailemaan myös suuren ja kirkkaan Laut Tawar -ylämaajärven rannoilla, jossa sijaitsee Takengonin kaupunki, sekä Blangkejerenin ylämaakaupungissa, jonka voisin sekä nimen että historiallisen rakennuskannan perusteella arvata olleen joskus maailmanaikaa hollantilaisten siirtomaaherrojen tai Itä-Intian kauppakomppanian ns. kukkula-asema (hill station) - korkeamman ilmanalan viileämpi paikka, johon kuumimpaan vuodenaikaan on vetäydytty varsinkin rannikoilta.

Ketambessa vietimme koko päivän viidakossa. Siellä niitä orankejakin tuli vastaan yhtenään - muiden muassa raskaana ollut ja samaan aikaan aiemmasta lapsesta huolehtinut naaras. Olimme nähneet jonkin verran majesteetillisia sarvinokkia jo aiemmissa paikoissa, mutta Ketambessa niitä oli hedelmöivien viikunoiden latvoissa parvittain - esimerkiksi 15 harjasarvinokkaa yhdessä parvessa, juhlallisesti korahtelevia sulttaanisarvinokkia ja muutama mustasarvinokka.

Yölintujakin tuli matkan aikana havaittua kiitettävän monta lajia. Beutongin metsistä löytyi useita reviirejä vuoripöllösiä ja sundanpöllösiä sekä sumatranpöllökehrääjiä. Nagan Rayassa savannikehrääjä veti kierrostaan tirskahdellen joka yö. Iseisen viidakkotieltä löytyi yöaikaan komea ruskopöllö, joka antoi kuvata itseään otsalamppujen valokeiloissa.

Paluumatkalla vietin illan ja aamupäivän Banda Acehissa. Ottaen huomioon, että tsunamin aikaan lähes koko kaupunki meni matalaksi - muutamaa moskeijaa ja muuta tukevampaa rakennusta lukuun ottamatta - katastrofi näkyi siellä nyt enää todella vähän. Kaikki on rakennettu uudestaan, elämä palannut hyörimään basaareihin ja ostareille. Kävin myös kaupungin suurmoskeijassa.

Kuala Lumpurin lentokentälle laskeuduttuani vietin yöni Putrajayan kyberkaksoiskaupungissa Cyberjayassa, joka haluaa olla Malesian piilaakso, ja sitten päivän ennen Dubain-lentoani Putrajayan kosteikkopuistossa. Se oli uudenvuodenpäivä, mutta tästä huolimatta olivat luontopolut melkein tyhjiä enkä kovin monta muuta vierailijaa päivän aikana tavannut. Lintuja senkin edestä - mm. komeita aasianiibishaikaroita, harmaa- ja ruskohaikaroiden yhdyskuntia sekä yllätyksekseni vapaina kaarrelleita ja katulamppujen päällä poseeranneita afrikanpelikaaneja, joiden myöhemmin selvitin olevan istutettuja. Myös apinoita, oravia, saukkoja ja varaaneja.

Dubaissa oli tällä kertaa vain neljä tuntia ja oli yö, joten en lähtenyt kaupungille vaan pysyin lentokentällä. Olisi ehkä pitänyt mennä kaupungille, koska lentoni Islamabadiin oli - taas - yli kaksi tuntia myöhässä. Mutta perille joka tapauksessa pääsin ja odottelen jo ensimmäistä viikonloppua päästäkseni taas katselemaan Margallakukkuloiden ja Rawaljärven tuttuja lintupaikkoja. Ainakin yksi uusi lintuharrastaja kuuluu tällä välin landanneen kaupungin länsiyhteisöön ja kaipaa opastusta parhaisiin paikkoihin.