Indiana Dunes

Indiana Dunesin kansallispuisto seurailee suojeltujen alueiden nauhana Michiganjärven eteläistä rannikkoa Indianan osavaltiossa, Illinois'n osavaltion rajalta aina Michiganin osavaltion rajalle. Suojeltujen vyöhykkeiden väliin jää niin teollisuusalueita kuin pieniä taajamiakin. Amerikkalaiseen tapaan luontopolut ovat sellaisia, että pyörätuolillakin pääsisi niissä liikkumaan. Muutenhan joku voisi vaikka vetää oikeuteen syrjinnästä.

Syyskuun alku oli muutamaa koleaa ja sateista päivää lukuun ottamatta lämmintä ja kesäistä. Kukissa pörräsi paljon rubiinikurkkukolibreja. Nämä pikkiriikkiset mettä imevät linnut lentävät joka vuosi huikean matkan Kanadasta ja Yhdysvalloista talvehtimaan Etelä-Amerikkaan ja ylittävät muuttomatkallaan Meksikonlahden. Tämän pitäisi olla fyysisesti mahdotonta, se on laskettukin, mutta siitä huolimatta kolibrit tekevät sen. Kahdesti joka vuosi.

Koska oli vielä kesäistä, mutta syysmuutto oli jo alkanut, pääsin näkemään paljon amerikkalaisia hyönteissyöjälintuja, joita en edellisellä Amerikan-matkalla nähnyt, koska olimme liikkeellä maaliskuussa. Silloin Massachusettsista Virginiaan ulottuvalla alueella. Amerikkalaisia hyönteissyöjälintujen ryhmiä ovat kerttulit, vireot ja tyrannit, joita kaikkia näkyikin lukuisia eri lajeja. Bongasin puuttuneina lajeina muitakin kesävieraita, kuten lehtotrupiaaleja, sinikkoja, pääskyjä ja piippukiitäjiä.

Indiana Dunesin kansallispuiston eri osat kattavat monenlaisia habitaatteja, järvenrannikon hiekkaisista dyyneistä tiheisiin lehtimetsiin, amerikkalaisiin tammisavanneihin ja soisiin kosteikkoihin. Nisäkkäitäkin näkyi - esimerkiksi harmaaoravia, kettuja, valkohäntäpeuroja, pesukarhuja ja pumpulihäntäkaneja.

Amerikan muistoja

Olin päättänyt elokuun lopun ja syyskuun ensimmäisen viikon Amerikan-matkallani mennä sellaisiin paikkoihin, joissa en ollut aiemmin käynyt. Edellisellä matkallani Amerikkaan olinkin ollut pääosin Washingtonissa, New Yorkissa ja Bostonissa sekä käynyt joissain pienemmissä paikoissa, joissa minulla oli kontakteja, lähinnä Virginian ja New Jerseyn osavaltioissa. Pohjois-Amerikan sisäosissa en ollut koskaan vielä käynyt. Niinpä olin alun perin suunnitellut lentäväni Chicagoon, vuokraavani auton, ajavani Suurten Järvien pohjoispuolitse Ottawaan ja sitten takaisin Suurten Järvien eteläpuolitse.

Mutta niin kuin aina, suunnitelmat menevät uusiksi. Ajaminen olisi vienyt suurimman osan käytettävissä olevasta viikosta ja olisin ehtinyt tavata vain kaksi tavattavista kontakteista, yhden Chicagossa ja yhden Ottawassa. Lisäksi minua lobattiin tulemaan jälleen Bostoniin - tai oikeammin Massachusettsin Cambridgeen - mutta tapaamaan tällä kertaa eri ihmisiä kuin edellisellä kerralla. Näytti siis järkevämmältä käyttää Amerikan sisäisiä lentoja. Ottawaan ei saanut mistään järkevän hintaisia lentoja - yksi keikaus sinne ja takaisin Chicagosta olisi maksanut yli tuhat dollaria. Niinpä Kanada jäi väliin. Siitä huolimatta onnistuin saamaan yhteen viikkoon mahtumaan jotakuinkin niin paljon kuin saatoin haaveilla ja silti ilman erityistä kiireen tuntua.

Olin jo lentomatkoilla onnekas, sillä toisin kuin paluumatkalla, jolloin vieressäni istui ensin levoton lapsi ja sitten flunssainen mieshenkilö, menomatkalla vieressäni istui Helsingistä Lontooseen tuppisuu (aina hyvä niin - voi nukkua) ja matkalla Lontoosta Atlantin yli Chicagoon vieressäni istui romaniankielistä kirjaa lukeva nuorimies. Hän osoittautui moldovalaiseksi, joka tuhansien muiden nuorten koulutettujen moldovalaisten tavoin lähti kotimaastaan ensin Romaniaan. Hän odotteli saavansa Romanian kansalaisuuden vielä tämän vuoden aikana. Silloin hänestä tulisi samalla EU-kansalainen. Joillekin se merkitsee enemmän kuin suomalaisille...

Hän oli hiljattain valmistunut Bukarestin teknillisestä korkeakoulusta ja onnistunut saamaan hyvän työpaikan Chicagon pörssistä. Hän osoittautui erittäin monitietoiseksi, joten keskustelimme pitkän Atlantin-ylityksen aikana Moldovan, Ukrainan, Romanian ja Georgian politiikasta, Euroopan integraatiosta, maailmanlaajuisesta talouskehityksestä, poliitikkojen opportunismista sekä moldovalaisesta luostarista, joka on erikoistunut demonien manaamiseen pois riivatuista.

Kun laskeuduimme Chicagon O'Haren lentokentälle, satunnainen matkakumppanini lahjoitti keräykseen köyhien afrikkalaislasten hyväksi merkittävän summan rahaa, vaikkei ollut itse varoissaan eikä esimerkiksi katsonut itsellään olevan varaa taksiin. Hän kertoi siskonsa antaneen parhaimmillaan puolet pienestä palkastaan hyväntekeväisyyteen, koska sisko, toisin kuin vierustoverini, oli uskonnollinen.

Myöhemmin tapasin moldovalaisen matkatoverini uudelleen Chicagossa päivällisen merkeissä ja esittelin hänet sekä amerikkalaisen kontaktini toisilleen. Minä ja amerikkalainen kontaktini olemme samanlaisia: Olemme syntyneet ja kasvaneet perheissä, joissa ei ole ollut erityistä kansainvälisyyttä emmekä ole perineet vanhemmiltamme mitään laajoista kansainvälisistä verkostoistamme, vaan rakentaneet ne vähitellen itse. Ainoastaan yhtä asiaa on kiittäminen siitä, että olemme saaneet aikaan niin paljon: uteliaisuutta. Olemme aina olleet kiinnostuneita kaikesta, mitä maailmalla tapahtuu ja siksi etsineet siitä lakkaamatta tietoja ja kontakteja. Emme ole pantanneet tietojamme emmekä kontaktejamme, vaan jakaneet kaikkea eteenpäin. Se kaikki on ollut investointia, joka on poikinut lisää. Kuten amerikkalainen kontaktini totesi, "oma kontaktiverkosto on sitä parempi, mitä paremmin ystävät menestyvät".

Kontaktini oli antanut Chicagoon laskeutumistani varten ohjeet soittaa tiettyyn numeroon, josta saisin ohjeet. Numerosta kävi ilmi, että minua vastaan oli lähetetty limusiini, jossa oli Yhdysvaltain lipuin varustetut kilvet ja kuljettaja. Auto ajoi saman tien ulos Chicagosta ja pois Illinois'n osavaltiosta Indianaan.

Kontaktini vanhempien kartano sijaitsee Indianan osavaltion pohjoisosassa Michiganjärven rannassa, Dune Acresin kylässä, joka on Chestertonin pikkukaupungin pohjoispuolella. Parvekkeelta ja katolta näkee Michiganjärven yli Chicagon kaupungin pilvenpiirtäjien silhuetit, ellei järvellä ole liian sumuista. Mikä parasta, huvila on paikassa, jota ympäröi kaikilta suunnilta Indiana Dunesin kansallispuisto. Siitä kuitenkin enemmän erillisessä kirjoituksessa.

Minun on vielä syytä palata moldovalaiseen vierustoveriini, jonka minä ja amerikkalainen kontaktini tapasimme pari päivää myöhemmin yhdessä Chicagon parhaista gurmeeravintoloista, hyvän viinin ja erinomaisen ruoan merkeissä. Hän lausui silloin saman ajatuksen, jonka myöhemmin kuulin niin monelta muultakin niistä kontakteista, joita tapasin: "Olisin voinut jäädä, mutta siellä ei olisi ollut niitä mahdollisuuksia, joita minulla on täällä. Olen nuori, minun täytyy luoda uraa, näyttää, että pystyn johonkin. Ehkä sitten jonain päivänä menen takaisin ja pystyn tekemään jotain kotimaani hyväksi."

Tapasin pakistanilaisen huippututkijan, joka on Harvardilla. Turkkilaisen tutkijan, joka on Berkeleyssä. Kolme libanonilaista ja yhden japanilaisen, jotka ovat Fletcherin diplomaattikoulussa Tuftsin yliopistolla. Vielä yhden libanonilaisen, joka hakee jatko-opiskelupaikkaa yrittäen valita parhaista professoreista. Kaikki nämä nuoret huippuasiantuntijat ovat ajatelleet samalla tavoin: "Ehkä jonain päivänä menen takaisin ja pystyn tekemään jotain kotimaani hyväksi." Kukaan heistä ei ole mennyt takaisin.

Ei ole Amerikan vika, että se vie parhaat päältä muualta maailmasta. Se on niiden maiden vika, joista kaikki nämä ihmiset tulevat, koska ne eivät ole pystyneet tai edes halunneet tarjota nuorille lupauksilleen sitä, mikä Amerikalla on ollut tarjolla. Ja kun on kerran rakentanut kansainvälistä uraa, huomaa äkkiä, ettei kotiin enää ole menemistä. Siellä ei arvosteta saavutettua osaamista, vaan kysytään "kuka sinä luulet olevasi" ja ihmetellään, miksi nyt haluat tulla takaisin jos kerran ruoho oli Atlantin takana vihreämpää.

Jo saapumistani seuraavan päivän illalla pääsin osalliseksi periamerikkalaisista puutarhakutsuista. Siellä oli intialaissyntyinen kansainvälisyyskasvatuksen opettaja, egyptiläissyntyinen huippumatemaatikko, joka on suunnitellut myös osia avaruusaluksiin, Etiopiassa syntynyt ja kasvanut ihmisoikeuksiin erikoistunut professori, kunnan yhteiskunnallisissa asioissa aktiivisia ihmisiä ja niin edelleen. Amerikka on itsessään monikulttuurinen joten amerikkalaiset ovat eurooppalaisiin verrattuna yleensä automaattisesti suvaitsevaisempia ja ottavat jo puheissaankin huomioon, etteivät ne vain loukkaisi mitään rotua tai ryhmää.

Jostain syystä eurooppalaiset kuvittelevat aina amerikkalaisten olevan arrogantteja, vaikka asia on yleensä aivan päinvastoin. Eurooppalaisethan esiintyvät yleensä kaikkialla ylimielisinä oppimestareina, varsinkin amerikkalaisten suuntaan, ja pitävät omia kulttuureitaan ja poliittisia järjestelmiään automaattisesti maailman parhaina. Euroopassa ei yleensä näe puutarhakutsuja, joihin mahtuisi neljä tai viisi rotua ja saman verran eri uskontoja samaan seurueeseen. Eurooppalaiset ovat valmiita vaatimaan yhteiskunnalta kaikenlaisia asioita, mutteivät valmiita soveltamaan niitä omaan elämäänsä, kuten amerikkalaiset päivittäisessä elämässään tekevät.

Ei Amerikassa kaikki tietenkään ole täydellisesti ja hyvin. Se on luokkayhteiskunta, kuten tosin suurin osa Eurooppaakin. Siellä on köyhiä asuma-alueita ja vauraita. Ihmistä arvioidaan sen mukaan, mitä kouluja ja yliopistoja hän on käynyt - mutta toisin kuin Euroopassa, häntä arvioidaan hyvin paljon myös sen mukaan, mitä hän osaa ja mitä hän on ehtinyt tehdä elämässään. Sosiaaliturva on parempi kuin Euroopassa - niille, jotka ovat ymmärtäneet laittaa osan tuloistaan vakuutuksiin eivätkä ole törsänneet kaikkea heti. Jälkimmäisille sosiaaliturva on huonompi kuin Euroopassa.

Amerikka on liian suuri, että siitä voisi sanoa kovin paljon yleistyksiä. Se on kuin puhuisi Euroopasta yhtenä kokonaisuutena. Samoin kuin eri Euroopan valtioiden välillä, Amerikan osavaltioiden välillä on suuria eroja lainsäädännössä, sosiaaliturvassa, säännöissä jne. Yhdessä piirikunnassa on viina kielletty, toisessa uhkapeli tai ilotulitteet. Jos ajaa puoli tuntia toiselle alueelle, lait ovatkin erilaiset. Yhdysvaltain osavaltioiden välillä on usein suurempia lainsäädännöllisiä eroja kuin Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä.

Laajalahti

En ole ehtinyt kirjoittaa blogiani pitkään aikaan, mikä johtuu pääosin kiireistä. Olin viikon Amerikassa, mutta kirjoitan siitä toivakseni pian, kunhan ehdin.

Kävin eilen lauantaina kahden ystävän kanssa Laajalahdella. Villa Elfvikiltä alkava ja Otaniemeen päättyvä luontopolku, joka seuraa lahden rantaa, on Helsingin seudun parhaita linturetkikohteita. Alueella on kaksi lintutornia, toinen lähellä Villa Elfvikiä, toinen lähempänä luontopolun Otaniemen päätä. Kosteimmilta osin polku kulkee pitkospuita pitkin, joten saappaita ei tarvita. Aluksi meillä oli hyvä sää myötä, mutta myöhemmin tuli sadetta.

Syksy on jo tullut: hyönteissyöjälinnut, tiirat, naurulokit ja monet muut ovat kaikonneet. Pieniä parvia etelään muuttavia haarapääskyjä meni tosin yhä yli ja yksinäinen ruokokerttunen vielä näyttäytyi kaislikossa pariin otteeseen. Muuten kosteikkoa alkoivat jo vallata talvilinnut: tali- ja sinitiaiset.

Lähinnä lahdella oli suurina parvina sorsia ja nokikanoja. Sieltä saattoi laskea kaikki Suomen yleiset puolisukeltajasorsat, eniten kuitenkin sinisorsia, taveja ja haapanoita. Kyhmyjoutsenia ja kanadanhanhia oli muutamia kymmeniä ja loppuvaiheessa lahdelle saapui parvina valkoposkihanhia.

Petolintuja nähtiin ruskosuohaukka ja hiirihaukka. Lisäksi on syytä mainita, että harmaahaikaroita oli lahdella varsin paljon, tusinan verran tai ehkä yli kaksikymmentä. Niitä pääsi näkemään varsin läheltäkin. Rantalietteillä oli suuria parvia töyhtöhyyppiä. Pienempien kahlaajien määrät olivat jo pudonneet, mutta paikalla oli yksi kymmenisen yksilön tylliparvi sekä jonkin verran valkovikloja, liroja ja suosirrejä.

Viimeksi kirjoitin vaihtoehdoista. No, Amerikan-matkalla ymmärsin taas, kuinka paljon niitä vaihtoehtoja onkaan. Ongelmana vain on se, että tarttuminen johonkin vaihtoehtoon sulkee ovat monilta muilta, ja ympärillä olevat ihmiset tietysti vetävät hernettä nenään, jos tartun johonkin muuhun vaihtoehtoon kuin siihen, jota he edustavat. Kaikki työnantajat haluaisivat (ainakin ajatuksen tasolla) sitoumuksen, että ikuisiksi ajoiksi pidättäydyn näkemästä tai kuulemasta mitään muita vaihtoehtoja ja kohtelisipa työnantaja minua kuinka tahansa, minun pitäisi aina pitää juuri sitä työnantajaa parhaana mahdollisena koko maailmassa ja itseäni pienenä ja hyödyttömänä.

Jos sitten vedän johtopäätöksiä ja harkitsen jotain muuta, olen hirveä petturi ja hankala ihminen. Suomessa tuskin voi tehdä pahempaa rikosta kuin kuvitella olevansa jotain, ja ikävä kyllä vaikkei mitään erityisestä itsestään luulekaan, jo pelkkä vaihtoehtojen kartoittaminen joidenkin mielestä on sitä.

Vaihtoehdoista

Vietin viikonlopun Lontoossa. Nähtävyyksiä on tosin tullut katselleeksi, koska aika tuli käytettyä tehokkaasti merkittävän akateemisen hankkeen parissa. Se ei sentään estänyt sitä, että osa työskentelystä tapahtui kahviloissa ja pubeissa, mutta kaikki kävelyetäisyydellä samasta pienestä Notting Hill Gaten asunnosta.

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä palasin Suomeen masentavien ja irrelevanttien toimieni pariin. Asuntoni on itkua herättävä painajainen, sillä viime viikolla muuttokuormani viimein tuli Afrikasta sillä seurauksella, etten enää mahdu edes kääntymään asunnossani. Afrikassa oli sentään mahdollista mennä kadulle ja lahjoittaa tavaransa köyhille. Täällä siitäkin joutuisi maksamaan omaisuuden, että saisi kärrättyä asioita jonnekin kierrätyskeskukseen.

Niin monet asiat, jotka olivat Syyriassa, Libanonissa ja Etiopiassa kaikin puolin hyödyllisiä, kuten vaikka astiat, viinitelineet ja sohvat, ovat Suomessa hyödyttömiä, koska eihän minulla täällä käy vieraita eivätkä he asunnossani mahtuisi käymäänkään. Täällä ei myöskään ole pihaa. Tai terassia. Kaikki ulkona on julkista. Nyt vasta valkenee koko se fundamentaalinen muutos, joka elämänlaadussa tapahtuu muutettaessa lämpimistä matalan hintatason maista kylmään ja kalliiseen Pohjolaan.

Yksi tärkeä syy palata Suomeen oli se, että täällä olisi enemmän vaihtoehtoja, paremmat mahdollisuudet tunnustella vaihtoehtoisia tapoja käyttää aikansa ja elämänsä ja löytää paremmin aikaa myös akateemisille harrastuksille, mutta mistä sitä aikaa repii, kun lomia ei ole ja illat ja viikonloput kuluvat kaikki arkiasioiden järjestelemiseen, täällä kun ei ole varaa pitää palkollisia.

Viime viikolla käteeni tarttui Katja Boxbergin ja Taneli Heikan kirja Lumedemokratia, joka on vuodatus suomalaista konsensuspolitiikkaa, autoritääristä ja salailevaa hallintotapaa, ähkyistä keskustelukulttuuria ja neuvostoliittolaista suomettumista vastaan. Olin tätä ennen kuullut kirjasta useasti, mutta nyt se vasta sattui kouraan.

Täytyy sanoa, että kyseessä on teos, joka ansaitsee paljon syvällisemmän huomioinnin kuin mitä päältäpäin näyttäisi. Asiat, joista siinä puhutaan, ovat totta ja me kaikki alitajuisesti tiedämme, että ne ovat totta, mutta silti kierrämme ja kiellämme. Ainoa, missä kirjoittajat mielestäni menevät hieman metsään, on se, että saadakseen kontrastia synkälle Suomi-kuvalleen he idealisoivat Länsi-Eurooppaa huomaamatta, että monet Suomea koskevat ongelmat ovat olleet ja ovat yhä todellisuutta muuallakin.

Ehkä heille vain jäi päällimmäiseksi kuva kesäisestä Tanskasta, jossa on jo pitkään ollut ihailtavan avoin keskusteluilmapiiri. Muistan aina aikoinaan matkustaessani lautalla viikoittain Malmöstä Kööpenhaminaan, kuinka tanskalainen ilma oli jotenkin vapaampaa hengittää kuin ruotsalainen, enkä nyt puhu mistään sauhuista ja huuruista vaan siitä, miten asioista keskustellaan, millainen lehdistö on ja niin edelleen. Mutta jos sitten ajatellaan vaikkapa Ruotsia saati Saksaa niin tietyt suomalaiset ilmiöt eivät näyttäydykään enää niin endeemisinä. Kyllähän Virokin aina ajoittain tuntuu äärettömästi vapaammalta kuin Suomi, kunnes sitten taas tulee hetkiä, jolloin kyseisen rakkaan maan pienuus iskee vasten kasvoja.

Mitä enemmän maailmaa näkee, sitä enemmän alkaa kyseenalaistaa suomalaisia totuuksia ja näkemään konsensuksella tarjoiltujen valheiden läpi. Ensialkuun se herättää matkamiehessä suuttumuksen, petetyksi tulemisen ja vastareaktion tunteita. Vähän myöhemmin alkaa kuitenkin myös huomata, mikä kaikki Suomessa on hyvää ja kaunista, ja kuinka kaikkialla maailmassa on omat ongelmansa ja sokeat pisteensä, absurdit konsensuksensa ja vaikenemisensa. Eivät ne tietystikään ole samoja, vaan vaihtelevat maasta toiseen.

Kaikki yhteiskunnat, omammekin, ovat niin kuin intialaisen sadun elefantti, jota kolme sokeaa tunnustelee eri puolilta, ja päätyy siten kolmeen täysin erilaiseen tulkintaan elefantista. Vatsaa tunnustellut ajattelee sen tynnyrimäiseksi, kärsää tunnustellut käärmeen tapaiseksi ja jalkaa tunnustelleella on oma käsityksensä. Sitten ovat vielä ne muut sokeat, jotka eivät edes tunnustele, mutta väittävät silti tietävänsä jotain kyseisestä elefantista, vähän niin kuin kaikki ne suomalaiset, jotka uskovat varmasti tietävänsä millainen Amerikka on tai millaisia arabit ovat.

Ihmiset ovat loppujen lopuksi enimmäkseen samanlaisia olentoja ja se, mitä kutsumme kulttuuriksi, ja minkä oletamme olevan jotain syvää, on yleensä jotain varsin pintapuolista ja muuttuu hyvinkin nopeasti. Kuvittelemme toisin, koska keksimme itsellemme teini-iässä tai viimeistään parikymppisinä voimakkaita identiteettejä, joihin sitten lopuksi aikuisiäksemme pyrimme linnoittautumaan, antaen niille kansallisia, uskonnollisia ja poliittisia selityksiä vaikka loputtomiin. Kuinka moni valitseekaan identiteettejään vain reagoidakseen johonkin, mikä tuotti pettymyksen?

Ihmisten luomilla järjestelmillä on kehityskaarensa. Instituutiot syntyvät usein innostuksen vallassa, kun pieni joukko valistuneita ja asialleen omistautuneita yksilöitä uskoo missioonsa. Sittemmin niiden hierarkkisuus kasvaa ja ne pöhöttyvät. Visionäärien tilalle johtajiksi nousee keskinkertaisia politrukkeja. Suuret organisaatiot korruptoituvat väistämättä, menettäen alkuperäiset tarkoituksensa ja missionsa ja korvaten rationaalista toimintaa symbolisella. Vakauden lisääntyessä puolueet alkavat muistuttaa toisiaan ja virastot kafkamaistuvat. Rakentaminen ja luominen loppuvat ja alkaa vallitsevan ylläpito, joka saa ajoittain fanaattisia muotoja: kynsin ja hampain, valhein ja myytein, pidetään kiinni jostain, mikä jo kadotti merkityksensä.

Maailmaa matkatessa nousee kuitenkin valtakuntien tuhkista yksi ajatus, joka vaikuttaa säilyttämisen arvoiselta. Länsimaisen demokratian kauneus ei ole siinä, että enemmistö olisi aina oikeassa, vaan siinä, että vapaus ja demokratia on yhdistetty toistensa välttämättömiksi vastinpareiksi. Kaikissa yhteiskunnissa on nimittäin jokseenkin samoissa suhteissa vähemmistö aidosti hyviä ja luovia ihmisiä, vastaavasti vähemmistö aidosti pahoja ja tuhoavia ihmisiä, ja suuri enemmistö ambivalentteja egoistis-konformistisia olentoja, joiden käyttäytyminen riippuu ympäröivän yhteiskunnan parametreistä.

Hyvä yhteiskunta on se, joka takaa vapauden hyville ihmisille ja pitää pahoja aisoissa. Paha yhteiskunta on se, jossa pahat nousevat hallitsemaan mielivallan keinoin. Totalitääriset kokeilut osoittavat raadollisesti, kuinka ambivalentti massa voi toimia pahuuden palveluksessa niin erilaisissa yhteiskunnissa kuin vaikkapa Saksa, Venäjä, Kambodža ja Iran.

Paljon puhutaan demokratiasta ja hyvästä hallinnosta, mutta harva kykenee näkemään, mihin niitä todellisuudessa tarvitaan: mikä merkitys valtaa rajoittavilla pelisäännöillä on koko yhteiskunnan terveydelle. Demokratiaan halveksuvasti suhtautuvien länsimaisten elitistien kannattaisi muistaa, että mikään yhteiskuntafilosofinen myytti ei ole ollut yhtä sitkeä - ja yhtä toteutumaton - kuin valistunut itsevaltius. Sen nimissä on päinvastoin tehty kaikki maailmanhistorian pöyristyttävimmät rikossarjat.

Libertaristien ja anarkistien kannattaa puolestaan muistaa, että valta tosiaan kasvaa kiväärien piipuista ja siinä on turha inistä luonnonoikeuksistaan. Ihmisoikeuksia on vain jos joku niitä takaa. Euroopassa on ihmisoikeuksia, koska ensin Iso-Britannia ja myöhemmin Yhdysvallat, jatkeenaan Pohjois-Atlantin liittouma, on niitä meille taannut. Ei se länsimainen demokratia niin kauhean huono asia olekaan ollut.

Kovaa peliä Itämerellä

Turistien taloudellisen merkityksen ainakin Helsingin keskustan alueella huomaa. Yhä useammin tapahtuu, että saan kassalla palvelua englanniksi - supisuomalaisilta kassaneideiltä. Näytänkö muka ulkomaalaiselta? Johtuuko se pukeutumisestani? Jos avaan suuni suomeksi, niin epäilykset kyllä kaikkoavat. Vai johtuuko se ostoksista? Esimerkiksi ulkomaankielisistä kirjoista ja lehdistä. Tai kuten viimeksi, siitä että tapaan ostaa pieniä rintataskuun mahtuvia muistikirjoja, ne kun täyttyvät nopeasti.

Itämeren alueella on myös saatu jännityksellä seurata rahtilaiva Arctic Sean ihmeellisiä seikkailuja. Ensin uutiskynnyksen ylittivät tiedot siitä, että rahtialus olisi kaapattu Gotlannin ja Öölannin välisillä vesillä Ruotsin rannikolla. Laivan kylkeen oli tullut kumivene, josta nousi Ruotsin huumepoliiseina esiintyneitä automaattiasein aseistautuneita miehiä. He pieksivät laivan miehistöä ja etsivät laivasta jotain, mutta sitten lähtivät tuolloisten uutisten mukaan tyhjin käsin.

Uutiset kuitenkin tulivat julkisuuteen, kun rahtilaiva oli jo jatkanut matkaansa Biskajanlahden vesille saakka. Uutisten ilmestyessä laiva sammutti kaikki valot ja ”katosi”. Siitäpä spekulaatiot vasta alkoivatkin. Alusta etsittiin kissojen ja koirien kanssa, kunnes se lopulta löytyi Kap Verden edustalta. Se on kovin kaukana algerialaisesta Bejaïan satamasta, johon aluksen piti toimittaa suomalaista puutavaraa Pietarsaaresta. Kävikin ilmi, että joko laiva oli kaapattu uudelleen tai alkuperäiset kaapparit eivät alun perinkään olleet lähteneet alukselta.

Milloin puhuttiin suomalaisesta, milloin latvialaisesta laivasta, mutta vaikka laiva purjehtii Maltan lipun alla ja sen pääomistajayritys on rekisteröity Suomeen, näyttävät kaikki osapuolet olevan venäläisiä: laivan miehistö, kaikkien asiaan liittyvien yritysten omistajat, kaapparit ja niin edelleen. Kovasti myös näyttää siltä, että osallisilla on kolmikirjaimisia taustoja ja kykyä masinoida hampaisiin asti aseistettuja kommandoryhmiä eri puolille Eurooppaa tahi Venäjän laivastoa piirittämään laivaa ja estämään ketään länsimaista viranomaista menemästä lähellekään.

Yksi asia on selvä: puutavaran vuoksi ei kukaan ole laivaa halunnut kaapata. Venäläisissä lehdissä on spekuloitu erilaisilla mahdollisilla lasteilla, joita laivassa olisi puutavaran lisäksi voinut olla: aseita, huumeita? Aseet vaikuttavat todennäköisemmiltä, kun laiva on menossa Venäjän lähialueilta Länsi-Afrikan suuntaan. Kuitenkin samalla näyttää myös siltä, että asiaan liittyy kahden eri venäläisjoukon keskinäinen välienselvittely, ja otapa siitä sitten selvää, kumpi jos kumpikaan on laillisella asialla ja kenelle monimutkaisesti omistetut ja rekisteröidyt laivat ja yritykset todellisuudessa kuuluvat.

Tällaiset meriseikkailut kertonevat myös, millaisiin välttämättömiin toimiin Venäjän laivaston ja turvallisuuspalvelujen on ryhdyttävä Itämeren alueella venäläis-saksalaisen Nordstream-kaasuputken valmistuessa. Onhan se kauheaa, että ”virolaiset” ja ”latvialaiset” merirosvot vaanivat viattomia venäläisaluksia jo Ruotsinkin rannikoilla! Helsingin Sanomissa haastatellun venäläislähteen mukaan pari viikkoa takaisin kaappaus olisikin ollut ruotsalaisten järjestämä kosto Pultavan taistelusta, jossa Kaarle XII kärsi tappion venäläisille Ukrainassa vuonna 1709, sattumoisin melkein tasan kolmesataa vuotta sitten. Taistelu sinetöi taannoin Venäjän ekspansion länteen ja Itämerelle ja Ruotsin suurvaltakauden tappion.

Tuskinpa Suomen ja Ruotsin merivartiostoille, jostain balteista puhumattakaan, jää enää kohta sanansijaa, kun sankarillinen Venäjän laivasto erilaisine kommandojoukkoineen ryhtyy turvaamaan Euroopan pohjoisia merireittejä. Pian Pohjoismaat tarvitsevat komentaja Hamiltonin palveluksia myös tosielämässä.

Näkymätön matkustaja

Helsingissä on kesäsunnuntaisin perin hiljaista. Järjenvastaisesti suurin osa kahviloista on kiinni. Ne ovat kai tarkoitetut mummoille, joilla on aikaa kahviloihin silloinkin kun muu kansa on töissä. Onneksi erilaisia etnisiä paikkoja pidetään auki. Tulee mieleeni juhannus, jolloin satoi ja ainoat ihmisryhmät, joita kohtasin juhannusmaa Suomen pääkaupungin yöttömässä yössä olivat ulkomaisia turisteja. He ihmettelivät lehtien palstoillekin asti, missä kaikki ovat.

Jonakin toisena näistä sunnuntaista tulin myöhään kotiin ja matkalla kohtasin ensin humalaisia ruotsalaisia, sitten humalaisia saksalaisia ja lopulta humalaisia somaleja, mutta alkuasukkaita ei näkynyt. Sen sijaan kanit ovat levinneet jo Kallioonkin - näin siellä juuri useita yksilöitä pulujen joukossa. Juopot olivat kerääntyneet jalkaväkirykmentti II:n muisto-obeliskille julistaen kovaan ääneen totuuksia yhteiskunnan vajoamisesta yhä syvemmälle rappion suohon.

Raitiovaunussa kohtasin eräänä hiljattaisena päivänä näkymättömän matkustajan. Lähellä minua istui nimittäin nainen, joka näytti pelokkaalta. Hän kävi kärttyisää keskustelua näkymättömän matkustajan kanssa.

- "Ole nyt hiljaa. Älä puhu kaikkien kuullen minun asioistani."
- Hiljaisuus.
- "No älä huuda minulle! Kerro omista asioistasi. Niin! Kerropa meille jotain itsestäsi. Älä minun asioitani levittele."
- Hiljaisuus.
- "Älä puhu tuohon sävyyn minulle. Minä olen hieno ihminen, sivistynyt ihminen. Mikä sinä olet?"
- Hiljaisuus.
- "Kuule tämä on vakava asia. Ihminen on sairas ja se ei ole mikään naurun asia. Sinun ei tarvitse siitä kaikille puhua."

Ja näin se eteni loputtomasti. Naisen lähellä ei näkynyt ketään. Lähtiessäni pois omalla pysäkilläni oli kuin olisin hyvin hämärästi kuullut näkymättömän matkustajan puhetta.

Nimetön lukija lähetti palautetta siitä, ettei Akuninin kirjojen suomentamista ole jatkettu ja ehdotti nettivetoomusta asiasta. Tässä se vetoomus tulee: Werner Söderström -osakeyhtiö! Olkaa niin hyvät ja jatkakaa Boris Akuninin kirjojen suomentamista pikimmiten, ja aloittakaa vaikka teoksesta Statskii sovjetnik, johon sarjan suomentaminen nähdäkseni jäi, ellei lasketa sitä, että suomeksi julkaistiin Erikoistehtävien kahdesta osasta ainoastaan toinen, Patasotilas, kun taas Viiltäjä-Jackin venäläisyyden ja viimeiset vaiheet paljastava osa on yhä suomentamatta.

Lukijalle voin todeta, että viroksi kirjojen julkaiseminen on jatkunut nopeaan tahtiin ja niinpä Akuninin teokset ovatkin hyvin saatavissa Tallinnan, Tarton ja Pärnun kirjakaupoista. Venäjällä on tehty myös filmatisointeja ainakin kahdesta Akuninin kirjasta, Turetskii gambit ja Statskii sovjetnik. Nämäkin ovat Tallinnasta saatavissa viron- ja englanninkielisin tekstityksin.

Turkkilaisen gambiitin elokuvaversio on sinänsä viihdyttävä, mutta se ei ole lainkaan uskollinen kirjalle ja mikä pahinta, juoni ja erityisesti loppuratkaisu on muutettu ilmeisesti poliittisesti korrektimmiksi, jolloin elokuva on huomattavasti kirjaa turkkilaisvastaisempi ja siitä jää puuttumaan kirjan loistava vastinpariasetelma Fandorinin ja hänen turkkilaisen vastineensa välillä. Molemmathan olivat loppujen lopuksi paitsi patriootteja, myös omien imperiumiensa reformisteja, joilla oli isänmaallisen agendan lisäksi oma sisäpoliittinen arvolataus toimissaan.

Sen sijaan Valtioneuvoksen elokuvaversio on erinomaisen suositeltava ja lisäksi paljon uskollisempi kirjalle. Ainoastaan aivan loppuun on tehty poliittinen muutos, kun kirjasarjan idean vastaisesti elokuvan lopussa Fandorin muuttaakin mieltään ja päättää sittenkin, kaikesta tapahtuneesta huolimatta, että tsaarin palveleminen on velvollisuus.

Tämän kesän kirjasuosituksiini voin lisätä intialaisen Vikas Swarupin kirjan Six Suspects, joka jäi käteeni Beirutin lentokentältä. Swarup on paljon tunnetumpi aiemmasta kirjastaan Q&A, jonka pohjalta tehtiin Suomessakin esitetty menestyselokuva Slummien miljonääri. Kuudessa epäillyssä maalataan kaleidoskooppimainen kuva Intiasta ja sen yhteiskunnasta kuuden täysin erilaisen ihmisen näkökulmasta. Näitä ihmisiä yhdistää ainoastaan se, että he sattuvat eri teitä päätymään epäilyksenalaisiksi Uttar Pradeshin osavaltion korruptoituneen sisäministerin playboy-pojan murhaan. Myönnän, että vaikka kirja aivan lopussa menee jo varsin villiksi yhteensattumien summassaan, nauroin hysteerisesti joillekin luvuille.

Kovaa peliä Kaspiassa

Ennustin tammikuussa, että tämän vuoden aikana Obama tulee joutumaan ulkopoliittisiin tulikokeisiin sekä Venäjän että Iranin toimesta. Tämä näyttää käyvän toteen. Moskova ja Teheran ovat imperiaalisia pääkaupunkeja, joissa hallitsevat tällä hetkellä vapauden ja demokratian kansainvälisesti vaarallisimmat viholliset. Väite kuulostaa kovalta, koska oletamme että ovathan Venäjä ja Iran edelleenkin demokraattisempia kuin vaikkapa Kiina, puhumattakaan Pohjois-Koreasta ja Turkmenistanista.

Puhutaan kuitenkin eri asioista. Pohjois-Korea ja Turkmenistan ovat marginaalisia tapauksia. Niitä johtavat diktaattorit ovat kaikissa absurdeissa edesottamuksissaan maailmanpolitiikkaa seuraavien tiedotusvälineiden pellejä. Kiina on tietysti aivan omaa luokkaansa ja sen kotimainen politiikka on yhtä demokratian ja vapauden vastaista kuin Venäjän ja Iranin. Vuoden sisään Kiina on murskannut sekä tiibetiläisten että uiguurien kansannousut herättämättä maailmalla juuri muuta kuin pientä paheksuntaa.

Kiina on kuitenkin kärsivällinen suurvalta, joka tietää olevansa vahva ja olettaa aikaa olevan riittävästi, jotta se voi edelleen vahvistua. Kiinalla ei tunnu olevan tarvetta masinoida naapurimaihinsa sotia ja vallankaappauksia. Se ei tiettävästi panosta terrorismin maailmanlaajuiseen tukemiseen eikä pyri luomaan militantteja provokaattoriryhmiä luomaan hävitystä demokraattisiin tai demokratioiksi pyrkiviin maihin. Kiina valloittaa Afrikkaa ja Etelä-Aasiaa taloudellisin keinoin ja harrastaa aggressiivista teollis-teknologista vakoilua, muttei pyri jatkuvasti subversiiviseen epävakauden lietsomiseen, sillä katsoo hyötyvänsä vakaudesta.

Moskovan ja Teheranin regiimejä erottavat Pekingistä erityisesti kaksi patologista piirrettä: kärsimättömyys ja vainoharhaisuus. Ne ovat kärsimättömiä, koska ne haluavat saavuttaa suurvalta-aseman, johon niillä ei ole kansantaloudellisia eikä väestöjen lojaalisuuteen pohjaavia edellytyksiä. Ne haluavat saavuttaa laajan alueellisen hegemonian lähimaissaan jo nykyisten johtajien hallitessa.

Varsinkin Venäjä mutta myös Iran ovat pinta-alaltaan valtavia ja väestöpohjaltaankin erittäin suuria valtioita, vaikkakin on syytä muistaa, että Venäjä on väestöltään "vain" Pakistanin luokkaa, taloudeltaan Alankomaiden tai Turkin, joskin Venäjän talous pohjaa hyvin yksipuolisesti energiaraaka-aineiden korkeaan hintaan. Sama energiaraaka-aineiden hintataso on myös Iranin talouden perusta. Iran on väestöltään Turkin kokoluokkaa, taloudeltaan ei lähelläkään merkittävää tasoa.

Moskovan ja Teheranin regiimit eivät ole valmiita hyväksymään objektiivista paikkaansa maailman valtioiden joukossa, vaan ottavat itselleen messiaanisia maailmanvalloitustehtäviä. Taloudellista ja kannatuksellista heikkouttaan ne kompensoivat aggressiivisella ulkopolitiikalla ja panostuksella aseisiin, tiedustelupalveluihin, omien kansalaisten valvontaan sekä massiiviseen maailman poliittista todellisuutta ja historiaa vääristelevään propagandaan. Ne eivät hae muulta maailmalta luottamusta, vaan kunnioitusta, ja tämän kunnioituksen ne hankkivat lähinnä pelottelulla. Venäjällä on riittävästi ydinaseita koko maailman tuhoamiseen ja Iran pyrkii kuumeisesti hankkimaan ydinaseen. Arvostelijoilla on alhainen eliniänodote, eikä pyritä edes kovin aktiivisesti salaamaan, miksi ja kenen toimesta arvostelijat pääsevät hengestään Lontoossa, Wienissä, Istanbulissa, Costa del Solilla, Dohassa ja Beirutissa asti.

Erityisen vaarallisiksi Venäjän ja Iranin tekee se seikka, että näiden maiden hallitsevat eliitit elävät vainoharhaisessa todellisuudessa. Ne olettavat kaikkien muiden maiden samoin kuin kotimaisten tahojenkin juonittelevan lakkaamatta niiden päänmenoksi. Venäjä käyttäytyy ikään kuin se olisi jokin pikkuvaltio, jota uhkaa akuutti kutistuminen olemattomiin - tai venäläisessä kielenkäytössä "saarto". Kuinka mantereen kokoisen suurvallan muka voi saartaa? Jokainen terveellä järjellä varustettu ihminen ymmärtää, että Viro, Latvia ja Georgia eivät uhkaa Venäjän turvallisuutta millään tavalla. Tästä huolimatta Venäjä näyttää tekevän kaikkensa, jotta muodostaisi itse fundamentaalisen uhan näiden valtioiden ja kansojen olemassaololle.

Nyt kun on kulunut vuosi Venäjän täysimittaisesta sotilaallisesta hyökkäyksestä Georgiaan, Venäjä on osseettivasalleineen jälleen kiihdyttänyt provokaatioitaan Georgiaa vastaan. Samalla se on lietsonut vihamielistä propagandaa, syyttäen Georgiaa provokaatioista, vaikka tiettävästi ainoastaan Venäjän aseistamat ja kontrolloimat laittomat osseettimilitiat ovat suorittaneet aseellisia provokaatioita Georgiaa vastaan.

Venäjä vaati viime viikolla Georgiaa myöntämään pääsyn sadoille pohjoisossetialaisille (siis venäläisille) "pyhiinvaeltajille" georgialaiseen Truson laaksoon Kazbekin lähellä. Mahtoivatkohan "pyhiinvaeltajat" olla myös aseistettuja? Kun Georgia epäsi pääsyn laaksoonsa, Etelä-Ossetian separatistijohtaja Eduard Kokoity vaati Georgiaa luovuttamaan Truson laakson ja muita vuoristolaaksoja! Samanlaisia vaatimuksia Venäjä liittolaisineen on tehnyt jatkuvasti, pyrkien siirtämään miehitettyjen alueiden rajoja yhä kauemmas Georgian sisään. Venäjän sotilaat myös hyökkäsivät Georgian puolelle Kvešin kylän alueella ja miehittivät uuden eteentyönnetyn aseman Georgiassa. Etnisesti megreliläisellä Galin alueella sitä miehittävät venäläiset ja abhaasiseparatistit toimeenpanivat uutisten mukaan joukkopidätyksiä.

Vanhan suomalaissanonnan vastaisesti sotaan riittää valitettavasti yksi osapuoli. Vaikka Georgia pidättäytyisi edelleen vastaamasta Venäjän provokaatioihin, ennen pitkää sen on pakko ryhtyä maanpuolustustoimiin, kuten kävi myös vuosi sitten. Silloin kaikki Venäjän ymmärtäjät kirkuvat taas Georgian "hyökänneen" (oman maansa sisällä) ja syyttävät Saakašviliä "virhearvioinneista", kun tämä ei antanut venäläisjoukkojen perustaa uusia tukikohtia Georgian alueille. Tai tuoda tankkeja Tbilisiin.

Edessä ovat samat vaihtoehdot kuin Suomella ja Baltian mailla oli Molotov-Ribbentrop -sopimuksen jälkeen. Joko antaa pala palalta periksi, kuten Baltian maat tekivät, menettäen itsenäisyytensä ja suuren osan väestöstään. Tai taistella vastaan, kuten Suomi teki talvisodassa ja Georgia vuosi sitten, kärsien vakavia seurauksia mutta säilyttäen vapautensa.

Viime viikkoina Venäjä on jälleen ampunut Mainilan laukauksia ja Georgian vaihtoehdot jäävät samaan kuin vuosi sitten: sen on pyrittävä sitomaan tuekseen se ainoa asia, jota Venäjä kunnioittaa - vahvempi sotilasvoima. Sitä löytyy ainoastaan Yhdysvalloista ja Natosta. Moni uskoo, että matalan profiilinsa takana kulisseissa Yhdysvallat viime kädessä pani stopin myös Venäjän viimevuotiselle vyörylle Tbilisiä kohti. Tiedustelualalla on tapana, että menestyksellisistä operaatioista ei puhuta. Poliitikot sen aina silloin tällöin unohtavat ja tämä pätee myös turhankin suorapuheiseen Saakašviliin.

Mitä Iraniin tulee, kansannousun murskaaminen jatkuu siellä edelleen, vaikka maailman tiedotusvälineet ovat jo alkaneet suunnata huomiotaan pois. Puhutaan massateloituksista. Opposition johtajia on vangittu, satoja ellei tuhansia opiskelijoita myös. Aseettomia teinejä on ammuttu ja piesty.

Uhmakkaat "Jumala on suuri" ja "kuolema diktaattorille" -huudot kaikuvat yhä Teheranin illoissa katoilta, ja nuoriso pakenee pasdaraneja ja basidžeja. Muistutuksena siitä, mistä Ahmadinejadin regiimi saa tukensa ja tiedusteluapunsa, on Teheranissa viime viikkoina huudettu myös "kuolema Venäjälle". Se on uutta. Mutta iranilaiset ovat rokotettuja konspiratiiviselle maailmankuvalle ja propagandatoistolle.

Tuhannet iranilaiset ovat pettyneet Obaman hallinnon laimeisiin reaktioihin, puhumattakaan Valkoisen Talon tiedottaja Gibbsin lapsuksesta tunnustaa Ahmadinejad "vaaleilla valituksi". Tulikokeen korkeintaan välttävällä läpäisemisellä tulee olemaan ikäviä seurannaisvaikutuksia sekä Libanonissa että Palestiinassa. Druusien johtajan Walid Jumblatin takinkäännös on ehkä tästä esimakua, sillä Jumblat perinteisesti haistaa maailmanpolitiikan tuulten käännökset muita poliitikkoja aiemmin. Toivottavasti georgialaisten ja ukrainalaisten ei tarvitse tänä syksynä pettyä yhtä katkerasti.