Rautalankaa rajoille, kausaaliketjuiksi taottuna

Huomenna on Suomessa juhannus, jota tänä vuonna vietän Kiovassa. Kaupunki ei ole lainkaan hullumpi paikka sitä viettää - kesä on kuuma, terassit täynnänsä ja vaikka pääkaupungissa on aina muuta maata merkittävästi kalliimpaa, ei Kiovan hintataso länsimaista lompakkoa pahoinpitele, sillä Ukraina lienee tällä hetkellä Euroopan edullisin maa.

Saattaa myös olla nykylännen viimeinen päivä sellaisena, kun se pitkään opittiin tuntemaan, sillä Britannian euroäänestyksen päätyessä eroon EU:sta voi koittaa ketjureaktioiden sarja, jota Lännen nykyinen yleisesti vastuupakoinen johto on kyvytön ohjaamaan tai edes hallitsemaan. Tuon sarjan päätteeksi maailma saattaa olla merkittävästi ikävämpi ja vaarallisempi paikka kuin kukaan suurten ikäluokkien edustaja tai sitä nuorempi länsimaissa muistaa.

Ehdin edellisen blogikirjoitukseni jälkeen käydä ajamassa Islannin ympäri sekä uudelleen Helsingissä ja lyhyemmin Vilnassa, Riiassa ja Budapestissä, mutta kirjoitan niistä myöhemmin - no, ainakin Islannista, joka oli kolmanneksi viimeinen puuttuva Euroopan valtio kartallani (jäljellä ovat enää Andorra ja Malta). Ei-itsenäistenkin alueiden kartalla saaret ovat nyt merkittävimpiä puutteita: en ole vielä käynyt Korsikalla, Sardiniassa, Sisiliassa, Baleaareilla enkä Kreetalla, en myöskään Färsaarilla, Huippuvuorilla, Kanaalisaarilla enkä Mansaarella. Manner-Euroopasta on sen sijaan vaikea keksiä edes läänitason alueita, joissa en olisi vielä käynyt - poikkeuksina Etelä-Venäjä ja Pohjois-Irlanti. Valkoisten alueiden maantiede johtuu tietysti siitä, että saaret jäävät ulos automatkojen reiteiltä ja vaatisivat erillistä matkaa.

*   *   *

Floridan osavaltion Orlandossa tehdyn joukkomurhan jälkimainingeissa alkoi jälleen ennalta-arvattava jauhanta siitä, pitääkö voimaton viha projisoida muslimeja vai pyssyjä vastaan. Pääasia näyttää aina olevan, että johonkin kollektiiviseen tuo vellova viha on projisoitava, mikä kuulunee osana nykyiseen vastuunvälttelyn ja -väistelyn kulttuuriin.

Asekeskustelun yhteydessä kuulee usein toinen toistaan absurdimpia päättelyketjuja, joita minun ei ole tarve tässä blogissa käsitellä. Otan kuitenkin astinlaudaksi muihin asioihin esille yhden toistuvan argumentin - sen, että tappavathan autot paljon enemmän ihmisiä kuin aseet. Kielletäänkö sitten autotkin?

Vastaus tähän on selvä: tietysti kielletään. Mutta sen selittämiseksi on mentävä hieman periaatteellisemmalle tasolle, jossa kehotan tarkastelemaan objekteja "ase" ja "auto" hieman laajemmasta näkökulmasta. Ase on periaatteessa mikä tahansa sellainen apuväline, jolla voi vahingoittaa tai uhata toista ihmistä ja siten joko pakottaa tätä tai puolustautua pakottamiselta. Asia voidaan ajatella vielä pidemmälle - välineen tilalla voi olla itsepuolustustaito, tai vaikkapa erityinen tietotekninen osaaminen, jolla voi suojautua omaa vapautta rajoittavilta tai pakottavilta toimenpiteiltä kuten urkinnalta tai tietyille sivuille pääsemisen estämiseltä.

Joillekin vapaus on pelkkä luonnonoikeudellinen abstraktio, vielä useammille pelkkä sana. Tosimaailmassa vapaus ei ole mahdollinen ilman, että sitä voidaan puolustaa. Se ei ole vapaa, jonka vapaus on pelkästään hallitsijan tai kotikatua hallitsevan rikollisjengin tilapäistä armoa, jonka säilyttämiseksi on jatkuvasti maksettava suojelusrahoja.

Jos ihmiset luopuvat periaatteellisesta oikeudestaan puolustaa itseään, silloin on selvää, että he tulevat luopumaan myös periaatteellisesta oikeudestaan liikkua vapaasti. Aseet ovat tietysti tulilinjalla ensimmäisinä, koska aseistettua ihmistä on nyt vain paljon vaikeampaa pakottaa tai kiristää kuin puolustuskyvytöntä. Ihmisten kastroimisesta puolustuskyvyttömiksi nahjuksiksi on kuitenkin vain lyhyt askel heidän liikkuvuutensa sitomiseen. Tämän osoittaa myös autoritääristen järjestelmien historian tutkiminen. Totta kai paikoille sidottua ja luvanvaraiseen liikkumiseen alistettua väestöä on helpompi hallita ja riistää kuin sellaista, joka voi halutessaan äänestää jaloillaan.

Jo nyt esiintyy pelottavan paljon sellaisia mielipiteitä, joiden mukaan ei riitä, että yksityisautoilija maksaa ajoneuvo- ja polttoaineveroja, tietulleja ja ties mitä, vaan vapaan liikkumisen vaihtoehto pitäisi häneltä periaatteellisista syistä kieltää. Ei siksi, että auto saastuttaa, vaan jotta ihmisten olisi pakko kulkea kuin karja ylhäältä johdetulla julkisella liikenteellä, joissa puolestaan turva-, tunnistautumis- ja kontrollitoimet jatkuvasti lisääntyvät.

Lentomatkailu on jo käytännössä jonkinlainen kidutuksen ja nöyryyttämisen yhdistelmä, laivalinjoilla mennään samaan suuntaan, ja lienee vain ajan kysymys, koska vastaava sääntely (tietysti turvallisuuteen vedoten) leviää juniin, metroihin ja linja-autoihin. Kaukana ollaan niistä seesteisen futuristisista kuvauksista, joiden piti olla totta 2000-luvun liikenteessä. Surullisinta on, etteivät nuo kuvaukset olisi edes teknisesti epärealistisia toteuttaa tänä päivänä.

*   *   *

Varsinkin Suomen kaltaisessa pitkien etäisyyksien ja harvan väestön maassa koko maan pitäminen aseistettuna olisi halvinta ja turvallisinta maanpuolustuspolitiikkaa. Vihollisen ottaessa haltuunsa keskeisimpiä strategisia kohteita poliittisiin johtajiin ja poliittisen järjestelmän päättäväisyyteen ei voi Suomessa luottaa. Sen sijaan aseistettuun kansaan voisi luottaa - siihen, että se kykenee toimimaan myös johtajitta.

Ylivoimaiseen viholliseen liittyy se tärkeä piirre, että se voittaa varmasti, mikäli pystyy fokusoimaan voimansa tarkasti. Voimankäytössä potentiaali ei riitä, ellei sitä voida mobilisoida ja projisoida tehokkaasti. Tämän vuoksi länsimaat ovat heikkoja Venäjän kaltaisen toimijan edessä - ja usein näyttää, että paljon pienempienkin vihollisten. Länsimaiden voima on sen sijaan siinä, että ne muodostuvat suhteellisen autonomisista yhteiskunnista, jotka kykenevät toimimaan tarvittaessa myös johtajitta.

Autoritääristen järjestelmien vahvuus ja heikkous löytyy samasta lähteestä: Ne pystyvät monopolisoimaan resursseja ja projisoimaan ne pelottavalla voimalla tiettyyn kohteeseen. Samalla ne kuitenkin luovat kohteen, johon tehokas voiman projisoiminen välittömästi tehoaa. Tähtien sodan imperiumi kykeni voimaa projisoimalla räjäyttämään Alderaanin kappaleiksi, mutta Kuolemantähti tuhoutui vastaavasti kokonaan, kun järjestelmän heikkoon kohtaan viimein saatiin isketyksi.

Avoimien yhteiskuntien tilanne on oleellisesti toinen. Niiden ei missään tapauksessa kannata kasata voimaansa yhteen paikkaan, elleivät halua tehdä siitä Alderaania. Sama koskee esimerkiksi Venäjän oppositiota. Niin kauan kuin se keskittyy Moskovaan ja Pietariin ja sitä johtavat tunnetut yksilöt, se ei muodosta vaaraa Kremlin vallalle, sillä resursseja tehokkaasti monopolisoinut ja niillä vahvan vallan vertikaalin rakentanut hallinto kykenee aina fokusoimaan sortotoimensa tehokkaasti.

Värivallankumoukset ja arabikevät onnistuivat siksi, että ne olivat johtajattomia kansannousuja. Sellaisia on vaikea kukistaa yhdellä verilöylyllä, tiettyjen avainyksilöiden eliminoimisella tai edes kokonaisen kaupungin jyräämisellä maan tasalle, kuten kukistuneet diktaattorit katkerasti oppivat. Samasta syystä nämä vallankumoukset kauhistuttivat Venäjää ja sen vasalleja niin perinpohjaisesti, että suurin osa putinismista on oikeastaan reaktiota ja projektiota näihin kansanvallan purkauksiin.

*   *   *

Venäjän A-suunnitelma on aina hierarkkinen, autoritäärinen vallankäyttö, joka optimissaan tapahtuu autoritäärisen, epäsuositun vasallihallinnon kautta. Tällainen hallinto tekee likaisen työn tsaarin puolesta, keskittäen voimankäyttönsä omaa kansaa vastaan. Myssyläisyys, suomettuminen ja nykyinen uussuomettuminen eivät ole sen kummempaa kuin tämän dominiomenettelyn pehmeämpi muoto, jossa fyysistä väkivaltaa tarvitaan enää äärimmäisen poikkeuksellisesti alamaiskansan itseohjautuvan pelkuruuden hoitaessa työn.

Venäjän suunnitelmissa Suomen varalle A-suunnitelma on, että Suomi alistetaan ilman laukaustakaan, paikallisten vasallien hallitessa alamaisiaan vierasmaalaisen kenraalikuvernöörin sijaan. A-suunnitelman onnistuessa kohdemaan asema vastaa Valko-Venäjän asemaa, ja yleensä myös poliittinen järjestelmä tapaa muuttua nopeasti samaan suuntaan. Suomen suomettumisen pehmeys oli poikkeus, ei pääsääntö.

Mikäli A-suunnitelma ei mene niin sanotusti putkeen, B-suunnitelma on subversio, jota nykyisin on muodikasta kutsua hybridisodankäynniksi. Se sisältää käytännössä rajattoman paletin toinen toistaan machiavelliläisempiä temppuja ja menetelmiä, joilla epävakautetaan ja rampautetaan vastahakoista hallintoa joko raivaten tietä A-tilanteeseen tai kohdemaan eristämiseksi puskurivyöhykkeeksi, jossa vallitsee pysyvä epävakaus.

Vasta C-suunnitelma on perinteinen invaasio, jossa maata lähdetään ottamaan haltuun suorin sotilaallisin operaatioin. Viimeisenä ja epätodennäköisimpänä vaihtoehtona on D-suunnitelma, ydinaseiden käyttö.

Venäjän toimintatapaan kuuluu, että kullakin tasolla uhataan eskaloida tilanne seuraavalle tasolle. Tällä tavoin eskalaatiota pelkäävä vastustaja lannistetaan ja painostetaan olemaan puolustautumatta. Suomessa ollaan tällä hetkellä aktiivisessa A-suunnitelmassa, jota tuetaan yhä avoimemmiksi muuttuneilla uhkauksilla aktivoida täysimittainen B-suunnitelma. Uhkaileminen tapahtuu jo nyt B-suunnitelmaan kuuluvien hybridisotatoimien osittaisilla käyttöönotoilla, mikä osoittaa Venäjän olevan Suomen suhteen aktiivisessa A-suunnitelmassa.

Aktiiviseen B-suunnitelmaan, jollainen on käynnissä esimerkiksi Ukrainaa ja Georgiaa vastaan, kuuluu jatkuva uhkaaminen C-suunnitelman mukaisella täysimittaisella invaasiolla. Tämä toimii tehokkaasti, sillä Ukrainan ja Georgian maanpuolustuskykyä lamauttaa merkittävästi se uhka, että Venäjä voi milloin vain eskaloida sotatoimensa täysimittaiseksi invaasioksi. Lisäksi länsivallat ovat sekä Georgian että Ukrainan tapauksissa osallistuneet hyökkäyssodan uhrien painostamiseen olemaan puolustautumatta. Näin ollen Venäjä on onnistunut taivuttamaan jopa läntiset suurvallat tahtonsa alle uhkaamalla siirtyä B-suunnitelmasta C-suunnitelmaan.

Naton jäsenyys muodostaa merkittävän kynnyksen nimenomaan B- ja C-vaiheiden väliin, sillä vaikka Venäjän on mahdollista käyttää B-suunnitelmaan kuuluvia hybridisodan menetelmiä pitkälle punalinjaa etsien myös Nato-maata (kuten Viroa tai Turkkia) vastaan, sen kyky lamauttaa näiden maiden maanpuolustus C-suunnitelmaan kuuluvan perinteisen invaasion uhalla on dramaattisesti rajoitettu Naton viidennen artiklan vuoksi. Lienee tarpeetonta huomauttaa, että Suomea, Ukrainaa ja Georgiaa kyseinen kynnys ei suojaa.

Suomessakin on alettu kaikuna toistaa Venäjän viestiä ydinaseilla uhkaamisesta, vaikka sen varsinainen kohde on Lännen suurvalloissa, ei Suomessa. Suomihan ei vielä ole C-vaiheessa, vaan vasta A- ja B-vaiheiden välisessä aidalla istuvassa jakkarahuojunnassa.

Lisäksi on selvää, että Suomen kaltainen valtio on mahdollisimman huono kohde ydinaseilla tehtävälle iskulle, joten siinä suhteessa suomalaiset voisivat pitää enemmän jäitä hatuissaan. Edes Helsingin tuhoaminen ydinaseiskulla ei lopettaisi Suomen vastarintaa, vaan päinvastoin kiihdyttäisi sitä, minkä lisäksi maailmanpoliittinen hinta mainitunlaisesta iskusta olisi paljon suurempi kuin siitä saatava hyöty. Ydinsotaan jouduttaessa Helsinki ei olisi niin merkittävä paikka, että sen tuhoaminen lamauttaisi Länttä.

Todennäköisemmät ensi-iskun kohteet löytyvät Suomea lännempää ja ovat pääsääntöisesti jo Naton suojaamia. Näiden uhkaaminen ydinaseilla liittyisikin tilanteeseen, jossa C-suunnitelma on jo aktiivinen. Esimerkiksi Tukholman uhkaaminen ydinaseella voisi estää länsimaita puuttumasta Naton ulkopuolelle jääneen Suomen sotilaalliseen miehitykseen. Varsovan uhkaaminen voisi aiheuttaa invaasion kohteeksi joutuvan Baltian depriorisoimisen, mikäli viides artikla aktivoidaan liian myöhään. Istanbulin uhkaaminen ydinaseilla halvauttaa Turkin ja sitä suojaavan Naton kykyä puolustaa kansallisia etujaan rajojensa itä- ja eteläpuolella - ehkä pian myös Itä-Turkissa.

*   *   *

Perinteisen suomettumisen strategia pohjasi siihen logiikkaan, että jotta Venäjän ei tarvitsisi eskaloida toimintaansa B-suunnitelman asteelle eli hybridisotaan, Suomi alistui auttamaan vihollistaan A-suunnitelman toteuttamisessa. Tämä tarkoitti sitä, että Suomi pidättäytyi puolustautumasta A-suunnitelmaa vastaan, käyttäen korkeintaan passiivisen virkamiesvastarinnan ja vastahakoisen viivyttelyn taktiikkoja ja toivoen aikojen muuttuvan.

Tällaiseen strategiaan, joka vie vääjäämättä kohti asemaa autoritäärisenä vasallina, liittyy puhe siitä, etteivät Suomen johtajat ja instituutiot muka voi asioille mitään, kaikki lankeaa taivaalta annettuna. Käytännössä tämä puhe kuitenkin tarkoittaa, että johtajuus on luovutettu maan rajojen ulkopuolelle, Moskovaan.

Alistussuhteen edetessä vasalli on vallassa pysyäkseen yhä riippuvaisempi alistajastaan, ja joutuu panostamaan voimavarojaan kotimaisen vastarinnan ja arvostelun nujertamiseen. Juuri siten siirrytään periksi antamisesta suoraan vasallisuhteeseen: Suomen valtajärjestelmästä tulee Venäjän vallankäytön väline suomalaisten hallitsemisessa.

Valitettavasti tällä hetkellä näyttää siltä, että Suomi on uudelleen valitsemassa suomettumisen tietä. Vaikka sillä tiellä viivyttelisi ja haraisi vastaan, se vie loogisesti kohti vasallisuhdetta ja suvereenisuuden menettämistä, josta palaaminen avoimeen yhteiskuntaan edellyttää joko Venäjän fyysistä kukistamista sodassa tai sen järjestelmän romahtamista, kuten tapahtui tsaarinvallan ja neuvostovallan romahtaessa.

Suomettumisen tien valitseminen on siis hirvittävää riskinottoa suomalaisten tulevaisuuden kustannuksella. Erityisen ikävä tosiasia on, että mitä pidemmälle tähän suohon vajotaan, sitä suurempia riskejä liittyy vaihtoehtoisiin strategioihin. Niissä on voitava varautua pitkällekin menevään B-suunnitelman keinojen aktivoimiseen, mihin liittyy osana uhkaaminen C-suunnitelmalla.

Koska haamuraja, johon Naton viides artikla tosiasiallisesti ja hyvin olennaisesti vaikuttaa, kulkee nimenomaan B- ja C-suunnitelmien välissä, ehkäisten Venäjää käyttämästä C-suunnitelmaa reaalisena uhkana (mikä lisää merkittävästi B-suunnitelman menestyksellisyyttä), Naton jäsenyys olisi Suomen kannalta ylivoimaisesti paras ja rationaalisin ratkaisu ikävän ketjun katkaisemiseksi.

*   *   *

Subversio tarkoittaa sitä, että kun vastustajalta löytyykin johtajuutta ja vastarintaa eikä se alistu noin vain hallittavaksi, siirtyy vihollinen subvertoimaan vastustajaansa, eli projisoimaan monenlaista voimaa tämän epävakauttamiseksi, lamauttamiseksi, lannistamiseksi ja valtasuhteiden keikauttamiseksi itselleen edullisemmalle tolalle.

Hybridisodassa subversiiveja ja monentasoisia vaikuttaja-agentteja käytetään vallankäytön välineinä ei-toivotun eli vastarintaa tekevän johtajuuden kaatamiseksi. Tällaista kampanjaa Venäjä on käynyt esimerkiksi Saksan liittokansleri Merkeliä vastaan, ja subversiivinen hybridisota erityisesti Saksaa ja Ranskaa vastaan kiihtynee Venäjän pyrkiessä voittamaan ensi vuonna näissä maissa pidettävät vaalit. Myös esimerkiksi Britanniaa, Turkkia, Baltian maita ja Puolaa vastaan Venäjä on käyttänyt aktiivisia subversiivisia menetelmiä, koska se ei ole vielä onnistunut nostamaan valtaan myötämielisiä - suomettuneita tai vasallisuhteessa olevia - hallitsijoita.

Subversion logiikka toimii myös laajemmassa kansainvälisessä kehyksessä. Viime aikoina Suomessakin on kirjoitettu kriittisiä puheenvuoroja siitä, kuinka Venäjä käyttää Suomea ja Kreikkaa agentteinaan Euroopan subvertoimiseksi.

*   *   *

Näiden ansiokkaiden puheenvuorojen lukeminen palautti mieleeni erään jo 90-luvun lopulla suomalaisessa yliopistossa järjestetyn geopoliittisen konferenssin, johon osallistuin kirkasotsaisena (joskaan en ehkä viattomana) opiskelijana. Venäjän edustajat, jotka käsittivät eräitä polit-teknologeja ja Putinin pietarilaista lähipiiriä, kertoivat tulevassa uudessa moninapaisessa arkkitehtuurissa Suomen tehtävän olevan toimia Venäjän työkaluna Euroopan hallitsemiseksi. He eivät toki käyttäneet näin täsmällisiä ilmauksia, mutta sanoma ei jäänyt epäselväksi.

Uhan muodosti puolestaan se, mikäli Suomi yrittää toimia Euroopan työvälineenä Venäjän hallitsemiseksi - esimerkiksi tukemalla kansalaisyhteiskuntaa, oppositiotoimittajia ja ihmisoikeuksia tai levittämällä Raamattuja Karjalaan humanitäärisellä peitteellä. Tällaiseen uhkaan Venäjä oli pakotettu vastaamaan asianmukaisin toimin, esimerkiksi rajoittamalla ja kieltämällä ulkomaisia - "venäläisyydelle vieraita" - arvoja levittäviä järjestöjä.

Erikoista oli, että monet suomalaiset tuntuivat olevan samaa mieltä Venäjän edustajien kanssa. Heidän mielestään siis Suomen tulisi palvella Venäjän tavoitteita Euroopan subvertoimiseksi eikä Euroopan oletettuja tavoitteita Venäjän demokratisoimiseksi. Moni suomalainen tuntui ostavan venäläisen logiikan, jonka mukaan länsimaalaiset valehtelivat toistellessaan kuorossa sitoutuvansa vahvan ja yhtenäisen Venäjän tukemiseen, keskinäisriippuvuuteen, rauhankumppanuuteen ja vaikka mihin. Todellisuudessa länsimaat pyrkivät ihmisoikeuksien ja kansalaisjärjestöjen varjolla subversioon Kremlin vallan murentamiseksi. Ajatusrakenne vastasi tietysti täysin venäläistä tapaa projisoida oma toimintatapa oletettuihin vastustajiin - Länttä syytetään aina siitä, mitä Venäjä tosiasiallisesti tekee. Erikoista oli lähinnä se, miten suomalaiset nyökyttelivät tällaisille täysin päättömille käsityksille länsimaista.

Se ei tietenkään selvinnyt, miksi ihmeessä Venäjän pitäisi hallita Eurooppaa, ja miten ihmeessä se vieläpä hyödyttäisi jotenkin suomalaisia. Toki venäläisvieraat perustelivat tätäkin asiaa, mutta siinä kohtaa mentiin kokonaan mystiikan puolelle: fiktiivisiin karttoihin, geopoliittisiin teorioihin sekä mystiseen puheeseen Venäjän olemuksellisesta luonteesta ja suuresta tehtävästä. Venäjän traditionaalisista arvoista. Välttämättömyydestä tuhota angloamerikkalainen hegemonia. Venäjän ja Saksan akselin luonnollisesta yhteydestä (mainitsematta sitä sivuseikkaa, että se edellisen kerran realisoitui Molotov-Ribbentrop-sopimuksen muodossa).

Suomalaiset nyökyttelivät näille ajatuksille - eivät tietenkään kaikki, mutta eri mieltä olevat pyörittelivät silmiään itsekseen ja keskenään eivätkä rohjenneet sanoa mitään. Syntyi varmasti sellainen vaikutelma, että näin Suomessakin ajatellaan.

*   *   *

Nykyään olisi varmasti tuotu keskusteluun lisää islamofobiaa ja maahanmuuttovastaisuutta, ilkeitä vihjailuja länsimaiden seksuaalisesta suuntautumisesta ja naisten hedelmättömyydestä sekä paljon muuta sellaista, mikä tuolloin vasta teki tuloaan venäläisen propagandan valtavirtaan. Tuolloin demonisointi keskittyi vielä lähinnä tšetšeeneihin ja kosovolaisiin, joista useimmat suomalaiset eivät tienneet juuri mitään muuta kuin sen, mitä venäläinen propaganda sai syötettyä länsimedioihin.

Nykyisin todisteltaisiin sitä, että Venäjän tapaan hallitussa - eli fasistisessa - Euroopassa eivät mamut ja matut hyppisi kantavalkoisten valkokantaisten silmille ja kadut olisivat turvallisen valkoisia. Se on tietysti silkkaa puppua, kuten tietää jokainen, joka on käynyt Venäjän ja sen taannoin hallitsemien neuvostotasavaltojen monikulttuurisissa kaupungeissa. Neuvosto-Suomi ja sitä seurannut postneuvostolainen Suomi olisivat takuulla paljon monikansallisempia kuin se itsenäinen Impivaara, jonka Suomi onnistui säilyttämään. Jos Baltian merkit olisivat pitäneet paikkansa, olisi Suomessa todennäköisesti 30-60 prosentin muulaisväestö, joka käyttäisi yhteisenä kielenään venäjää. Osa tuosta väestöstä olisi kaukasialaisia ja keskiaasialaisia muslimeja, jos sillä nyt on mitään merkitystä, ja yliopistoihin olisi tuotettu Neuvostoliiton sosialististen kehitysmaakumppanien opiskelijoita ja ammattivallankumouksellisia.

Venäjä osaa myös tarvittaessa mobilisoida nyky-Euroopassa satoja muualta tulleita maahanmuuttajataustaisia subversiivejaan monenmoiseen pahantekoon ja propagandaa tukeviin operaatioihin, kuten Euroopan keskeisimmissä pääkaupungeissa on nyt jo pariin otteeseen nähty. Tai sitten fyysisiä operatiiveja ei edes tarvita, eurooppalaiset kun saadaan nykyään kiihotettua myös puhtaalla fiktiolla.

*   *   *

Tästä tuleekin mieleeni viimeisin operaatio, jalkapallohulinointi. Kaikki merkit viittaavat siihen, että kyse ei ollut sattumasta eikä spontaanista toiminnasta, vaan valmistellusta operaatiosta, jolla oli suorat yhteydet Venäjän turvallisuuskoneistoon. Onko se sitten jonkinlainen yllätys, että Kremlin taskussa on moottoripyöräjengien ja irakilaismilitioiden lisäksi myös jalkapallohuligaaneja - ja tarvittaessahan sama tasa-aineksinen miesjoukko voidaan pukea mihin vain projektioon sopivaan rekvisiittaan.

Venäjän toimintatapoihin kuuluu yleensä projektio: Se syyttää länsimaita niistä toimintatavoista, joita itse harjoittaa, ja projisoi vastustajiensa todellisia ja kuvitteellisia toimintatapoja luoden niistä omat versionsa. Tällä tavoin otetaan haltuun meemejä ja narratiiveja ja pyritään syrjäyttämään alkuperäiset toimijat, jotka eivät olleet Venäjän hallittavissa.

Ukrainalaiset, tunisialaiset ja egyptiläiset jalkapallofanit näyttelivät keskeisiä osia oranssissa, jasmiinissa, Tahririn ja Maidanin vallankumouksissa, joissa jalkapallofanit toteuttivat varsinkin ryhmäkuria, nopeaa mobilisoitumista ja fyysistä voimaa vaatineita suorituksia. Kremlin poliittisessa mielikuvituksessa tällaiset eivät mitenkään voineet olla poliittisesti kokemattomien nuorten spontaaneja suorituksia, vaan Venäjä oli vakuuttunut tai ainakin teeskentelee olevansa vakuuttunut, että ukrainalaisten, tunisialaisten ja egyptiläisten jalkapallofanien täytyi olla todellisuudessa CIA:n operatiiveja.

Tätä taustaa vasten ei ole lainkaan yllättävää, että Venäjä pyrkii käyttämään "jalkapallofaneja" hybridisodankäynnin välineenä. Ranska ja Britannia olivat Venäjän päävastustajia arabikeväässä, joten niille oli näytettävä, että Venäjä osaa. Samalla edistetään isompaa tavoitetta: Venäjän ja venäläisten kaikinpuolista rankaisemattomuutta uudessa normaalissa.

Omille näytetään, että Putin on vahva ja tekee mitä haluaa; Länttä nöyryytetään. Katsotaan kuinka paljon ja kuinka röyhkeää menoa Länsi on vielä valmis nielemään. Aina kun Venäjän toiminta menee läpi ja niellään, on selvää, että Venäjä ei ole kohdannut punalinjaansa vaan tulee eskaloimaan edelleen, jolloin edelliset eskalaatioaskeleet hyväksytään jo uutena normaalina. Jos kova tulee kovaa vastaan, Venäjä uhriutuu kovaäänisesti ja vetäytyy askeleen tai kaksi taaksepäin, siirtyen muihin menetelmiin. Se pyrkii toki kostamaan nöyryytyksensä, mutta samalla nöyryytyksen pelko on putinilaisen Venäjän tärkein heikkous - se on se ruuvi, josta vääntämällä Venäjää voidaan padota, ja suursota välttää.

Muuhun Eurooppaan sovelletaan samaa laajempaa strategiaa kuin Suomeen: sammakonkeittoperiaatetta. Se varioituu jatkuvasti eri muodoiksi, joita sitten sovitellaan hybridisodan varsin keinotekoisen käsitekaton alle, mutta Venäjän tavoitteissa ja yleisessä toimintalinjassa ei ole - tai ei ainakaan pitäisi enää olla - mitään kovin yllättävää.

*   *   *

Muuan amerikanitalialainen ystäväni lennähti yllättäen Kiovaan työasioille kirjan julkaisseen esimiehensä kanssa. Kallistellessamme tuoppeja päädyimme vääjämättä puhumaan Trump-ilmiöstä ja populismin vyörystä vanhaan ja uuteen Länteen.

Mielenkiintoista on se, kuinka moni tuntuu pitävän Trumpia jotenkin primitiivisenä, Maslowin tarvehierarkian alimpiin tasoihin vetoavana johtajana. Minusta asia on päinvastoin. Trump ei lupaa - saati uskottavasti tarjoa - kellekään leipää, eivätkä sirkushuvitkaan liene suosion ydinsalaisuus. Kyse on pikemminkin ensimmäisen maailman ongelmista, jotka rappeutuvassa länsimaisessa kulttuurissa ovat korvanneet ns. todelliset ongelmat. Tunteet ja symboliset sijaistoiminnot menevät aitojen rationaalisten intressien edelle suorastaan heittämällä.

Länsimaissa velloo vihainen väestö, mutta sen tunteita eivät kuumenna todelliset arkielämän kysymykset, vaan symboliset, arvokysymyksiksi naamioidut identiteettikysymykset, joita puolestaan ohjaavat keskenään ristiriitaiset meemit. Kaikkialla tuntuu tekopyhä löyhkä. Vaikka Trump on avoimesti todennut, ettei piittaa Jumalasta, herännäiskristityt kannattavat häntä, mikä osoittaa, etteivät nämäkään todellisuudessa välitä Jumalasta yhtä paljon kuin kiihottuvat homoista, aborteista ja muslimeista.

Someajan meemipolitiikka on kohonnut Maslowin tarvehierarkian abstrakteimmille tasoille. Valitettavasti sofistikaatio ja fyysisestä kurjuudesta vapautuminen eivät ole tehneet ihmisistä filosofeja vaan kultakalan keskittymiskyvyn omaavia herkkähipiöitä. Sellaisistahan aikaamme kuvastavissa vihaisten ihmisten massoissa on todella kyse. Heitä vihastuttavat asiat, joilla on hyvin heikko jos minkäänlainen yhteys vihaisten ihmisten todelliseen kokemusmaailmaan. Viha projisoidaan paitsi erilaisiin vähemmistöihin ja muihin sijaiskärsijöihin, myös demokraattiseen järjestelmään.

Länsimaiden vihaiset suuret ikäluokat ovat kuin hemmoteltuja kakaroita, jotka kieltäytyvät hyväksymästä vastuuta mistään, mutta kokevat erittäin voimakkaasti olevansa oikeutettuja johonkin, mitä jonkun muun - yhteiskunnan, maailman - tulisi heille antaa. Tuloksena demokraattinen järjestelmä uhkaa nyt korvautua poliittisella teknologialla, kilpailu taas monopoleilla ja privilegioilla. Ikävä kyllä tämän tien päässä on orwellilainen maailma.

*   *   *

Länsimaiden kulttuuripsykologiselle perikadolle on ominaista arvoromahdus, josta relativismi muodostaa vain osailmentymän - itse asiassa juuri se joukko, joka eniten vouhottaa relativismista, edustaa paljon konkreettisemmin länsimaista arvorappiota.

Usein luetellessamme länsimaisia arvoja luettelemme itse asiassa universaaleja arvoja, emme spesifisti länsimaisia. Mainittujen vihaisten ihmisten arvostelun kohteena ovat puolestaan juuri ne arvojen poliittiset sovellukset, joita on perinteisesti pidetty länsimaisina: demokratia ja liberalismi. Tyypillinen "vihainen kansalainen", joka äänestää populisteja, jakaa yleensä arvomaailmansa pikemminkin Talibanin ja Da'ishin kanssa, mutta koska he todellisuudessa eivät harjoita arvopolitiikkaa vaan identiteettipolitiikkaa, tämä sivuutetaan epäoleellisena.

On yksi arvo, joka enemmän kuin ehkä mikään muu on muodostanut kivijalan länsimaisena pitämämme avoimen yhteiskunnan kehittymiselle. Tuo arvo on usko objektiiviseen totuuteen rehellisyyden pohjana. Renessanssista alkanut ja valistuksen kautta kulkenut Lännen länsimaistumisen tie on toistuvasti asettanut totuuden etsimisen jopa uskonnon dogmien ja hallitsijoiden etujen edelle - ja juuri tämä on raivannut tietä tieteelliselle maailmankuvalle, demokraattiselle järjestelmälle ja sen toimimisen kannalta välttämättömälle liberaalille yhteiskunta-asenteelle.

Rehellisyys arvona on ollut edellytyksenä myös yksityisomistuksellisen markkinatalouden suotuisalle kehitykselle, sillä ilman tätä ydinarvoa ei olisi sitä luottamuskulttuuria, joka mahdollistaa abstraktien oikeuksien toimimisen ilman jatkuvaa fyysisellä väkivallalla tai sen uhalla toimeenpanemista. Muualla maailmassa omistussuhteet ovat riippuneet merkittävästi suoremmin vallankäytöstä ja altistaneet vertikaaliselle riippuvuudelle.

Vaikka totuutta on etsitty kaikissa kulttuureissa, suhtautuminen rehellisyyteen on vaihdellut huomattavasti. Nimenomaan länsimaisessa kulttuurissa rehellisyys on sidottu totuuteen. Rehellistä on puhua totta. Ei esimerkiksi olla kohtelias ja hyvätapainen (eli sanoa sitä, mitä toinen osapuoli haluaa kuulla). Länsimaisessa ja länsivaikutteisessa demokraattisessa politiikassa on siten ollut mahdollista, että valehtelusta kiinni jääminen on skandaali.

Juuri rehellisyyden länsimainen tulkinta, arvojärjestelmämme kivijalka, on murentunut. Röyhkeästi valehteleva uusfasismi ja muunlainen populismi ovat tästä selvimpiä ilmentymiä, vaikka myöskään syyttävän sormen osoittaminen ns. kulttuurimarxilaisen relativismin suuntaan ei ole aiheetonta.

Valitettavasti ajatusjärjestelmät kylvävät usein oman tuhonsa siemenet - sisältävät ikään kuin aina ne olemukselliset heikkoudet, jotka rappeuttavat järjestelmää. Länsimaisessa liberaalissa demokratiassa rehellisyyttä ja siihen pohjannutta luottamusta ovat murentaneet samat sekularisoitumisen, individualismin ja relativismin voimat, jotka toisaalta ovat olleet välttämättömiä sellaisen maailmankuvan kehittymiselle, jossa maailmaa ymmärretään enemmän kausaalisuuden kuin dogmien kautta, vapaus ja vastuu kuuluvat yhteen, ja totuudet on voitava kyseenalaistaa totuuden etsimiseksi.

Eletään vihaisten hölmöjen aikaa. Sitä kannattaa kavahtaa, sillä nämä ihmiset ovat riittävän vihaisia ja riittävän hölmöjä hävittääkseen oman etuoikeutetun elämänsä perusteet, eikä heillä ole kykyä sen paremmin kuin rohkeuttakaan hallita tai hillitä valloilleen päästämiään voimia.

Synkeähkö yksinpuhelu

Kesäkuu on alkanut. Kiova on ilmeisesti ilmastonmuutoksen myötä siirtynyt monsuunivyöhykkeelle, sillä lähes joka päivä paluuni jälkeen on ollut kuuma ensin ja myöhemmin ukkostanut ja satanut.

Iltaisin sellainen sää on mitä sopivin kirjoitustyöhön. Tai siihen, että vietän iltaa romaanihankettani muutoin aktiivisesti tukevan ystävän kanssa: juoden liiviläistä olutta ja japanilaista Yamazaki-viskiä, pelaten šakkia ja katsoen italiaksi ja ranskaksi tehtyjä animaatiofilmejä Corto Maltesen seikkailuista. Se alkoi Suolaisen meren balladista; tällä viikolla vuorossa oli Kauriin merkin alla. Olen iloinen, että filmisarja on hyvin tehty ja uskollinen sekä tarinoille, tunnelmalle että Hugo Prattin kädenjäljelle.

Näistä satunnaisista mutta säännöllisistä illoistamme tekee poikkeuksellisia, että mainittu ystäväni istuu Jordaniassa ja minä puolestani täällä. Olemme kuitenkin ottaneet tavaksi pitää tšättiä auki samalla kun kuuntelemme samaa musiikkia, katselemme samaa filmiä, pelaamme nettišakkia ja jaamme juomat virtuaalisesti. Olen nyt huolissani lähinnä siitä, että suurin osa käsikirjoitustani koskevista kryptisistä muistiinpanoista on harmaassa vihossa vain suomeksi, mikä voi tuottaa jonkin verran ongelmia ystävälleni mikäli kuolen ennenaikaisesti ja hän joutuu viemään työni loppuun.

Olen toki tehnyt paluuni jälkeen muutakin. Päivä paluuni jälkeen päädyin Klaipedaan pitkää iltaa viettämään tarttolaisten tutkijoiden kanssa. Se jatkui kotonani suomalais-venäläisen vieraani kanssa, joka oli Kiovassa katselemassa nähtävyyksiä ja tyttöjä. Suomalaisiakin tutkijoita lennähti pian maisemiin ja halusi juhlistaa Suomen voittoa Mordorista jääkiekossa.

Putin hävisi kolme symbolista taistelua sillä viikolla - huolimatta Venäjän mittavasta panostuksesta kaikkiin. Toivon jopa, että osittain juuri ruman pelinsä ja runnomisensa vuoksi. Ensin Ukrainan krimintataarilainen edustaja, laulajatar Džamala, voitti euroviisut krimintataarien kansanmurhan kontekstiin ja isoäitinsä Siperian vankeuteen pohjanneella kappaleellaan, jonka osallistumisen Venäjä oli yrittänyt estää. Sitten Suomi pehmitti ryssän seljän jääkiekkokaukalossa. Ja lopuksi Venäjän tukema äärioikeiston ehdokas hävisi täpärästi Itävallan presidentinvaalit.

*   *   *

Tutkijoiden lisäksi sosiaalisiin velvollisuuksiin lukeutui juominen eteläamerikkalaishenkisellä Rancho Bolivarilla maakunnan puolella. Ja seuraavaksi olivat vuorossa ukrainalaisen ystäväni ja hänen morsiamensa häät Kiovasta lähtevän maantien varrella sijaitsevassa ravintola Krakowissa. Seuraavana viikonloppuna tyhjensin pari pulloa Egeristä tuotua Kékfrankos Roséta ukrainalaisten ystävieni kanssa ja seuraan liittyivät virolainen työtoverini ja vierailulla ollut virolainen psykiatri. Viininjuontia täydensi sellainen ateria Maidanin uudessa georgialaisravintolassa (Vino i Hatšapuri), että seuraavana päivänä ei tarvittu aamiaista, lounasta eikä päivällistäkään.

Kävin myös irlantilaisoluella ja pihvillä vieraani ja Tšekkoslovakian historiaan erikoistuneen jatko-opiskelijan kanssa sekä kuubalaisessa ravintolassa pidetyissä säännöllisissä ammattijuomingeissamme. Sinä iltana nosteltiin maljoja ukrainalaisen sankarilentäjättären Nadja Savtšenkon vapautumiselle Mordorin vankeudesta.

Venäjä on ottanut viime vuosina tavaksi kidnapata syyttömiä ihmisiä kotimaistaan ja tuomita näitä sitten näytösoikeudenkäynneissä tekaistuista ja usein absurdeista syytteistä. Vaikka Savtšenko vapautui, lukuisia ukrainalaisia viruu yhä kidutettuina ja vangittuina vihollisen vankiloissa, yhtenä tunnetuimpana heistä krimiläinen elokuvaohjaaja Oleg Sentsov, etninen venäläinen, joka kidnapattiin Krimiltä miehityksen yhteydessä.

Laittomasti kidnapattuja ihmisiä Venäjä vaihtaa sitten todellisuudessa rikoksiin syyllistyneisiin agentteihinsa, jotka ovat jääneet kiinni vakoilusta tai laittomista erityisoperaatioista ulkomailla. Venäjä siis kiristää terroristisella toiminnalla valtionrikollisilleen rankaisemattomuuden. Näin se toimi esimerkiksi kidnappaamalla Viron puolelta rajaa työtehtävissä salakuljetuksen torjunnassa olleen virolaisen poliisin Eston Kohverin, joka saatiin vapaaksi vasta vaihtamalla hänet mittaamatonta vahinkoa länsimaiden turvallisuusintegriteetille tehneeseen maanpetturiin Aleksei Dresseniin. Ukrainan alueelta laittomasti kidnapattu Savtšenko puolestaan vaihdettiin kahteen Ukrainassa kiinni jääneeseen Venäjän sotilastiedustelun erikoisjoukkojen upseeriin.

*   *   *

Dressenistä puheen ollen hänen tapauksensa ja profiilinsa olivat varsin luonteenomaisia monille Venäjän korkean tason agenteille länsimaissa. Hän oli ylimielinen mies, joka onnistui useita kertoja ennen kiinni jäämistään estämään itseään koskevat tutkimukset yhteiskuntasuhteita käyttämällä ja väittäen röyhkeästi olevansa kaikkien epäilysten ulkopuolella. Hänen epäilyttäviin toimintatapoihinsa kiinnitettiin useaan kertaan huomiota, mutta häntä ei saanut tutkia, koska oli niin korkealla ja syvällä mystisissä erikoistehtävissään. Kuinka nyt valtio voisi olla niin erehtyväinen, että nimittäisi vihollisen agentin niin korkeisiin avaintehtäviin, järkeilivät monet - saatikka kansainvälisiin yhteyksiin länsivaltain kanssa.

Virolle on kunniaksi, että se on onnistunut paljastamaan useita vakoojia ja vienyt nämä tuomiolle siitä huolimatta, että nämä ovat onnistuneet kipuamaan korkealle kansainvälisissä turvallisuusympyröissä. Joillain muilla mailla ei ole aihetta ylpeilyyn tässä suhteessa. No, viimeksi vastaava tapaus paljastui toisen pienen Nato-maan Portugalin kohdalla, kun korkea-arvoisessa avaintehtävässä toiminut mutta naisiinmenevä tiedustelujohdon mies pidätettiin italialaisten toimesta Roomassa yhdessä venäläisen illegaalikäsittelijänsä kanssa.

Suomessa ei ole saatu kiinni käytännössä ainoatakaan Venäjän agenttia. Aniharvat tutkinnat ovat kohdistuneet Venäjän tiedustelun hylkäämiin, jo palaneisiin tai ongelmallisiksi osoittautuneisiin agentteihin - tai vaihtoehtoisesti vakoojiksi on yritetty lavastaa hyvää työtä tehneitä tunnettuja länsimielisiä. Ehkäpä suomalaisten dressenien ja carvalhãojen tapauksessa joka tapauksessa todettaisiin, ettei ole aihetta tutkia, koska ovat korkeissa asemissa tai ovat ainakin olleet. Mitä muut meistä ajattelisivat ja niin edelleen.

*   *   *

Vapautunut ja sankarina Kiovassa vastaanotettu Nadja Savtšenko toi joka tapauksessa Radaan sieltä jo pitkään hakusessa ollutta arvojohtajuutta. Ukrainan kansa sai taas eteensä sankarin, jolla oli valmiina odottamassa kansanedustajan tuoli - Savtšenkohan oli in absentia parlamenttivaalien ääniharava Julia Tymošenkon Batkivštšyna-puolueen listoilla. On sitten toinen kysymys, onnistuuko Savtšenko käyttämään sankaruuspääomansa poliittisen pelin perin likaisessa maailmassa, jonka taitamista kuitenkin tarvitaan parlamentaarisessa vaikuttamisessa.

Presidentti Porošenko päätyi nimittämään valtakunnansyyttäjäksi puolueensa parlamenttiryhmän puheenjohtajan Juri Lutsenkon, jolla ei ole lakimieskokemusta. Nimitystä varten piti taas muuttaa lakeja. Lutsenko ei ollut välttämättä huonoin mahdollinen vaihtoehto, muttei kyllä parhaidenkaan joukossa. Porošenko osoitti, ettei ollut valmis nimittämään ketään riippumattomista aidoista reformisteista syyttäjälaitoksen sisällä, vaan halusi paikalle ennen kaikkea itselleen uskollisen presidentin miehen. Sama koko kansan silmiin ilmiselvä motiivi varjostaa myös uutta pääministeriä Volodymyr Groismania, joka nimitettiin Jatsenjukin paikalle nimenomaan siksi, että oli presidentin mies, vaikka hän toisaalta on ollut myös aito reformisti.

Porošenko tasapainottelee jakkarapolitiikan varassa, kuten eräs toinenkin itäeurooppalainen valtionpäämies Mordorin mustien siipien varjossa. Hän tekee ja on tekevinään reformeja, muttei uskalla tehdä niitä niin tosissaan, että vanhat valtarakenteet tosiasiallisesti murtuisivat. Ulkomaat hokevat hänelle, että reformeja pitäisi tehdä ja korruptio kitkettävä, mutta Venäjää ei saa ärsyttää - ymmärtämättä, että nämä asiat ovat toisensa poissulkevia. Venäjä on korruption viimekätinen kummisetä ja Putin vanhan maailman capo dei tutti capi. Joka kerran kun korruptioon kajotaan, se ärsyttää Venäjää.

Ukrainaan tuotetut kirkasotsaiset georgialaiset reformistit hupenevat. Vaikka ukrainalaisilta olisi riittänyt heille suosiota, on useimmat heistä nähty liian riippumattomina ja lahjomattomina. Lisäksi heitä saattavat jo vetää puoleensa kotimaan syksyiset vaalit - jos nyt Georgia sinne saakka selviää, sillä oletan Venäjän hyökkäävän kesän aikana. Niin se on tehnyt tähän mennessä aikaisemmilla kerroilla, joina se on massoittanut joukkonsa suuriin sotaharjoituksiin Georgian rajoille. Tällä kertaa se pyrkii myös inkorporoimaan miehitetyt Abhasian ja Etelä-Ossetian harjoituksiin ja on lämmitellyt Karabahin konfliktin sopivasti uuteen kytöön.

Odessan kuvernööri Miheil Saakašvili saa yhä huomiota ja suosiota suureellisella tyylillään ja rötösherrojen kurittamisen lupailulla. Hän ei kuitenkaan ole onnistunut puhdistamaan vanhaa mafiakaupunkia Odessaa. Pormestari Gennadi Truhanov on yhä paikoillaan, samoin oikeuslaitoksen korruptioon yhdistetty Serhi Kivalov ja oligarkki Ihor Kolomoiskin miehet. Kun Saakašvili yritti kajota erään merkittävän valtionyrityksen yksityistämisprosessin korruptiokytkentöihin, heitti sisäministeri häntä vesilasilla reformineuvoston istunnossa.

* * *

Se, että Putin hävisi presidentinvaalit aiemmin Romaniassa ja nyttemmin Itävallassa, on pieni lohtu, mikäli pian Valkoista Taloa asuttaa Mantšurian kandidaatti, Corbyn johtaa EU:sta eronnutta Britanniaa ja putinistit nousevat valtaan ensi vuoden vaaleissa Ranskassa ja Saksassa. Venäjän voi olettaa jo ennen näitä voittoja ottavan haltuunsa Etelä-Kaukasian, Mustanmeren ja itäisen Välimeren, joilla alueilla viimeinen este sen hegemonialle on Turkki.

Mikäli Venäjä tänä vuonna onnistuu sotilaallisesti ja geopoliittisesti, on se etulyöntiasemassa vuonna 2017, jota tulevat leimaamaan läntisen isolationismin ja eurooppalaisen uusfasismin voittokulku - sitä voittoisampi, mitä voittoisampi Venäjä tänä vuonna on. Pienten välieurooppalaisten valtioiden vastarinta alkaa silloin olla enää kuriositeetti isossa kuvassa - joskin tärkeä sellainen, mikäli kyseessä on kiikun kaakun oleva kysymys siitä, kummalle puolelle etupiirirajaa nämä valtiot joutuvat. Suomenkin kannattaisi ottaa tämä vaa'ankielikysymys vakavasti.

Toinen asia, mikä seuraisi suoraan Venäjän geopoliittisista voitoista ja etupiiriyhteisymmärryksestä Mustanmeren ja itäisen Välimeren alueilla on se, että Venäjän ekspansion suurin paine suuntautuu Itämeren alueelle juuri pahimpaan aikaan, eli silloin kun Lännen suurvallat ovat kaikkein haluttomimpia ottamaan riskejä Suomen ja Baltian kaltaisten rajakysymysten vuoksi ja kaikkein halukkaimpia solmimaan Venäjän kanssa Putinin pitkään kaipaaman uuden Jaltan.

Pahimmassa tapauksessa meillä on jo ensi vuonna uusi Jalta täydennettynä henkisesti vichyläisellä tynkä-Euroopalla. Suomi tosin näyttää sopeutuneen tällaiseen maailmaan jo etukäteen, sillä maastamme on tullut yhä sulkeutuneempi ulkopoliittisen autismin leimaama kaalimaa. Aivot vuotavat Länteen, Emiraatteihin ja Aasiaan. Sen sijaan jakkaroiden alla lillivästä hetteiköstä pulpahtelee suolammen pintaan sen kaltaisia kukkasia kuin Suomen geopoliittinen seura ja Kansalaispuolue, jotka toimivat Venäjän propagandan ja narratiivien markkinoijina, samaan aikaan kun räikeämmin maanpetokselliselta vaikuttava toiminta yhä näyttää nauttivan täydellistä rankaisemattomuutta.

* * *

Euroopan vihollisilla ei ole minkäänlaista objektiivista ylivoimaa. Niiden ylivoima on sen sijaan subjektiivista laatua. Euroopan viholliset tahtovat ja tekevät. Eurooppa puolestaan ei tahdo, eikä voimaansa käytä. Käsien vääntelyn lomassa Eurooppa haikailee vain vakautta ja rauhaa, ymmärtämättä, että nämä karkaavat sitä kauemmas, mitä enemmän sodanlietsojaa palkitaan teoistaan.

Venäjä on valtiona ja yhteiskuntana mobilisoitu sotaan Länttä vastaan. Se käy tätä sotaansa kaikilla rintamilla - niin sotilaallisilla rintamillaan kuin propagandan, vakoilun, terrorismin, talouden ja rikollisuuden. Se vakoilee, se korruptoi, se tappaa, se tukee terrorismia ja se ojentelee rikollisuuden vahvistamia lonkeroitaan eurooppalaisiin oikeus-, pankki-, yritys-, tietoliikenne- ja turvallisuusrakenteisiin.

Länsi vääntelee sillä välin käsiään ja kieltäytyy mobilisoimasta voimavarojaan - edes sitä vähää, minkä jokin Ukraina on saanut kasatuksi ylivoimaisen vihollisensa patoamiseksi. Länsi ei anna väelleen tekemistä. Sen sijaan se kyllä jakaa löysää rahaa omien veronmaksajiensa taskuista samalla kun se tekee heidän elämänsä, työllistymisensä ja yrittämisensä yhä vaikeammaksi. Ja sitten ihmetellään, miksi kansa äänestää demokratian vihollisia. Kansa tekee niin toki omaksi turmiokseen. Mutta eivät tällaiset ilmiöt koskaan järkeen perustu.

Mitä kauemmin nykykehitys jatkuu, sitä todennäköisemmin tapahtuu yksi kahdesta: Joko Venäjä ulottaa hegemoniansa yli Euroopan, jakaa maailman Trumpistanin ja Kiinan kanssa, Länsi lakkaa merkitsemästä sitä, mitä se merkitsi, ja Euroopan osaksi koituvat taloudellinen, poliittinen ja yhteiskunnallinen taantuminen. Tai sitten Venäjä tekee virheliikkeen, punaviiva ylittyy ja päädytään uuteen eurooppalaiseen suursotaan.

Mikäli Venäjän annetaan murtaa Naton viides artikla joko Baltiassa tai Turkissa, putoaa silloin pohja koko Euroopan turvallisuusjärjestelmältä (mikä johtaa etupiirisopimukseen ja vichyläiseen tynkä-Eurooppaan) tai joudutaan suursotaan. Olisi siis kannattavampaa padota Venäjää kuin antaa sen jatkaa mainitun Rubiconin ylitykseen saakka.

Alan menettää toivoni siihen, että Suomen poliittinen eliitti voisi oppia mitään. Se oppii läksynsä vasta Siperiassa, johon se kuitenkin Venäjän voittaessa joutuu - joko fyysisesti tai vertauskuvaannollisesti - kun on ensin antanut maansa vihollisen käsiin. Venäjä nimittäin tarvitsee hallitsemiseen kykeneviä vasalleja. Se tarkoittaa, että hyödylliset hölmöt vaihdetaan pois ja tilalle asetetaan aggressiivisempi, suoremmin kontrolloitu ja kontrollikykyinen johto. Pelkään pahoin, etteivät nyky-Suomen parhaat voimat ole sitä enää näkemässä.

Pohjanlahdelta Adrianmerelle tai vähintään Mustallemerelle lankeaa uusi rautaesirippu. Adrianmeri ei ole enää kiveen hakattu. Esiripun tarkempi sijainti riippuu nyt lähinnä Ruotsin, Puolan, Romanian ja Turkin vastustuskyvystä - Suomi kun taitaa olla toivoton tapaus. Naton laajeneminen muutoin vähäpätöiseen Montenegroon estää Venäjää perustamasta Suur-Serbiaa tukevan sotilastukikohdan Adrianmerelle, jossa se olisi ollut samanlaisessa roolissa kuin Tartuksen satama Syyriassa.

*   *   *

Euroopan eleistä, syvästä huolestuneisuudesta ja kiivaasta käsienvääntelystä huolimatta siirtolaiset jatkavat hukkumista Välimereen. Tietysti he tekevät niin, koska heitä houkutellaan vastikkeettomalla elatuksella kaikille läpipäässeille - ja mikä tärkeintä, oikeuksien ulottamisella kaikkiin tuleviin sukupolviin.

Länsimaailman ulkopuolella perhe on yhä rationaalisen ajattelun perusyksikkö - ei yksilö. Niinpä yksilöiden tekoja, riskinottoa ja ratkaisuja ei ohjaa - eikä sitä voida ohjata - pelkästään yksilörationaliteeteilla. Ihmiset ajattelevat sukunsa etuja seuraavien sukupolvien päähän, eivät vain kipua ja riskejä kestämätöntä omaa velttoa takapuoltaan kuten hyvinvointivaltioiden kasvatit.

Eihän kunnon videopelaajakaan lannistu, vaikka kuolee pelissä kerran tai kymmenen kertaa, vaan lähettää pelihahmonsa yrittämään ja kuolemaan niin kauan kunnes on päässyt seuraavalle tasolle. Kullakin pelaajalla on juuri niin monta elämää kuin on perheessä nuorta miestä, naista ja lasta. Suhdeluvut ovat erinomaisia, kun selvä vähemmistö näistä kuolee matkalla.

Sitä luulisi, että tilanne olisi toinen länsieurooppalaisille perheenpäille, heillä kun on korkeintaan yksi tai kaksi lasta. Mutta eivätpä nuo näy lastensa ja lastenlastensa tulevaisuudesta välittävän senkään vertaa kuin Afrikan ja Lähi-idän perheenpäät, jotka nimenomaan ajattelevat lastensa ja lastenlastensa tulevaisuutta lähettäessään heidät matkaan.

Sanon nyt sen, minkä olen sanonut monta kertaa aiemminkin: Euroopalla ei ole minkäänlaista pakolaiskriisiä. Pakolaiskriisi on Libanonissa, Turkissa ja Jordaniassa. Myös sisällissodan runtelemassa Libyassa on siirtolaiskriisi, sillä Sahelin, Länsi-Afrikan ja Eritrean siirtolaiset eivät ole lakanneet pyrkimästä sinne henkensä uhalla. Euroopassa sen sijaan ei ole mitään muuta kuin itseaiheutettu kriisi, joka olisi ratkaistavissa kahdella täysin eurooppalaisten omassa poliittisessa päätösvallassa olevalla asialla:

1) Lopetetaan rahan jakeleminen oikealle ja vasemmalle, lähinnä toimettomuutta subventoimaan. Geneven sopimukset velvoittavat vainottujen suojelemiseen vainoojiltaan - eivät avokätiseen sosiaaliturvan ja monenmoisten tukien jakeluun.

2) Karkotetaan rikolliset. Jos ulkomaalainen tekee vakavan rikoksen tai vaihtoehtoisesti jatkaa rikoksenuusijana rötöstelyä vähäpätöisempien rikosten parissa, peruutetaan hänen oleskelulupansa ja osoitetaan ulos maasta. Tälle hurraisivat paitsi Euroopan kantaväestöt, myös ylivoimainen enemmistö täällä olevista maahanmuuttajista. He kun kärsivät kaikkein suorimmin selkänahassaan seuraukset siitä, että vanhan kotiseutunsa rikolliset ja pahantekijät ovat ilmaantuneet tänne.

Jos noiden kahden kohdan toteuttaminen tuo säästöjä, säästöt kannattaa investoida kotouttamiseen. Sillä en tarkoita passiivisen oleilun rahallista tukemista, vaan kielen oppimisen, muun opiskelun ja työllistymisen subventoimista.

Erityisen hyvä vaikutus olisi sillä, että poistettaisiin kasa esteitä ja rasitteita pienimuotoiselta kauppa-, ravintola- ja palveluyrittämiseltä, jolloin lukuisa joukko maahanmuuttajia voisi laillisesti työllistää itsensä ja lähipiirinsä, sopeutua paremmin Suomen kaduille, jotka ilman heitä olisivat kolkkoja ja autioita, ja kaiken huipuksi suomalaisten elämä rikastuisi edullisemman ja runsaamman pienyrityskulttuurin muodossa.

*   *   *

Tapasin hiljattain syyrialaisen ystäväni, jolla on hyvä työpaikka Emiraateissa, korkea palkka ja vaimo, ja joka saattaa hetkenä minä hyvänsä tulla isäksi. Hänellä on jo pidempään ollut tapana käydä harva se kuukausi lyhyillä viikonloppumatkoilla Euroopassa - usein sellaisissa edullisissa kaupungeissa kuin Budapest ja Bratislava, joihin on tarjolla edullisia lentoja. Onko hän niin kiinnostunut Keski-Euroopan kulttuurista ja kaupunkimiljööstä? Ehkä sitäkin. Mutta pääsyy hänen ajan myötä varsin kalliiseen matkailuharrastukseensa on turvallisuus.

Hän haluaa, että hänen passissaan on jatkuvasti voimassa oleva Schengen-viisumi. Suomalainen ei sellaista ymmärrä, mutta syyrialaiselle kysymys on viime kädessä elämästä ja kuolemasta. Nimittäin mikäli hän sattuisi menettämään työpaikkansa tai projektirahoitus vain katoaisi alta, Emiraatit peruuttaisivat hänen oleskelulupansa. Syyriaan palaaminen merkitsisi kuolemaa - tai onnekkaimmillaankin pakkovärväystä roistohallinnon sotarikoksia tehtaileviin joukkoihin.

Toinen esimerkki on vajaa vuosi sitten Dublinissa tapaamani moldovalainen toimittaja, joka oli jättänyt hyvän työpaikkansa ja muuttanut halvan motellin yöportieeriksi Dubliniin. Ei siksi, että hänen henkilökohtainen elämänsä olisi tästä parantunut, vaan siksi, että hän oli mennyt naimisiin ja halusi lastensa syntyvän ja kasvavan EU:n kansalaisiksi.

Valitettavasti monet nykyiset EU:n kansalaiset tuntuvat ajattelevan täsmälleen päinvastoin. He näyttävät haluavan, että heidän lapsensa ja lapsenlapsensa tulevat olemaan menetettyjä sukupolvia Euroopassa, jossa vallitsevat ääriliikkeet, autoritarismi ja sota. Kuka tietää, ehkä savun hälvettyä uuden Euroopan jälleenrakentavat sitten syyrialaisten ja moldovalaisten perheenperustajien jälkeläiset. Vanhalla mantereella, jonka itseään etuoikeutettuina pitäneet vanhat kansalaiset eivät ansainneet perintöään vaan haihattelivat ja haaskasivat sen lastensa ja lastenlastensakin puolesta.

Sinne ja takaisin III

Olimme olleet yötä motellissa Krakovan pohjoispuolella, ja retkikunnastamme kolme odotteli auton luona pihalla, sillä pohjoisen kutsu vaati etenemään mikäli aiomme ehtiä säällisessä ajassa Suomeen saakka. Seurueen ukrainalaisilta matkaan pääsy kesti kuitenkin runsaan tunnin.

Maantie Krakovasta kohti Varsovaa oli tahmea ja hidas, sillä koko matkan pituudelta näytti olevan tietöitä tietöiden perään. Saimme siitä tarpeeksemme Kielcen kohdalla ja päätimme, että oli aika kokeilla itäistä reittiä. Pienempi tie Kielcestä Opatówin ja Kraśnikin kautta kohti Lublinia vetikin paljon paremmin - kunhan olimme ensin Kielcen läpi harhailtuamme löytäneet sen. Onneksemme sää oli yhä aurinkoinen ja näkymät seesteisiä kumpuilevia maalaismaisemia pikkukaupunkeineen ja lukemattomine katolisine kirkkoineen.

Lublinista suuntasimme pohjoiseen ja galitsialais-volynialaiset maisemat vaihtuivat Podlasiaksi. Erityispiirteenä täällä nykyisen Puolan itärajoilla on se, että kylissä ja pikkukaupungeissa alkaa näkyä myös ortodoksikirkkoja ja muutenkin valkovenäläinen vaikutus lisääntyy kulttuurissa. Itä-Puolan koillisalueilla aito valkovenäjän kieli on paikoin säilynyt hengissä paremmin kuin raivolla venäläistetyllä Valko-Venäjällä.

Pysähdyskohteemme oli Podlasian pääkaupunki Białystok, jossa on useita näyttäviä palatseja ja keskustassa marsalkka Józef Piłsudskin patsas. Kävimme syömässä yhdistetyn lounaamme ja päivällisemme valkovenäläiskansallisessa ravintolassa. Jatkaessamme sitten koilliseen Augustówin ja Suwałkin kautta kohti Liettuan rajaa, alkoi pimeys jo langeta. Käytimme jäljelle jääneet złotyt rekkamiesten saluunassa jossain rajaseudun korpien keskellä, sillä Baltiaan siirtyessämme olisimme lopun matkaa eurovyöhykkeellä. Puolan ja Liettuan rajalla liettualainen rajavalvonta halusi tarkistaa EU:n ulkopuolelta kotoisin olevien matkustajien henkilöllisyydet, mikä oli ainoa poikkeama siihen, ettei Schengenin alueella tullut vastaan rajatarkastuksia.

Liettuan halki ajoimme yöaikaan, Marijampolėn ja Kaunasin kautta kohti Panevėžysiä ja sitten Latviaa, pysähtyen matkan varrella vain huoltoasemilla. Väsymyksen painaessa vaihdoimme välillä kuljettajaa ja painoimme päin pohjoista suomalaisella sisulla. Bauskassa tehtiin lyhyt kauppapysähdys ja Riian ohitustiellä alkoi horisontti valjeta ensin turkoosina ja sitten punahehkuisena.

Aamun ensituntien sumuisessa valossa näimme Latvian alueella yhteensä kuusi hirveä, jotkut niistä möllöttämässä niityillä hyvinkin lähellä, mikä oli ainoalle hereillä olleelle ukrainalaiselle eksoottinen eläinelämys. Vähäisessä liikenteessä matka taittui Via Baltican rantatieosuutta pitkin. Viron puolelle tultuamme oli Häädemeesten pelloilla runsaasti hanhia, joista suurin osa näytti olleen valokuvieni analyysin perusteella rossicus-alalajin metsähanhia Siperian tundralta. Myös tundrahanhia oli paljon.

Viimeinen taival Pärnusta Tallinnaan jäi suomalaisen toverini ajettavaksi, koska aloin itse olla zombifioituneessa tilassa, mutta hän vei meidät viimeiset metrit otsanahkaa rypyttämällä Tallinnan satamaan, jossa hoidin koko retkikunnalle juuri ja juuri ajoissa liput Helsingin-laivaan. Pääseminen Suomeen jo aamupäivän laivalla oli tervetullutta seurueelle, sillä se tarjosi mahdollisuuden asettautumiseen ja huoltoon ennen illan bilekoitoksia.

Seuraava päivä oli äitienpäivä ja sen kunniaksi jätin muun retkikunnan ihmettelemään Helsingin nähtävyyksiä ja lähdin itse käymään Hyvinkäällä tapaamassa vanhempiani ja veljiäni. Palasin sieltä seuraavana päivänä hoitamaan lukuisia Suomessa odottaneita asioitani. Illalla oli jälleen oikeamielisiä istuntoja, joita seurasivat toiset. Viimeiseksi illalla ulkomaalaisvahvistuksille tarjottiin helsinkiläisiä elämyksiä pussikaljojen muodossa Tokoinrannan työväenmiljöössä.

Tiistain ohjelmassa olivat ekskursiot itään ja länteen. Ensimmäisenä kohteena oli Porvoo, jossa vein Suomesta viehättyneen seurueen avajaisiksi Eugen Schaumanin ja Johan Ludvig Runebergin haudoille. Schaumanhan syntyi Itä-Ukrainan Harkovassa, jossa isänsä, salaneuvos Waldemar Schauman, toimi imperiumin virkamiehenä. Porvoon vanhassakaupungissa oli sievää ja idyllistä, mutta hämmästyttävän ihmistyhjää. Brunbergin tehtaanmyymälästä sai sekundalaadun neekerinsuukkoja halvalla laatikkokaupalla. Niitä pitää nykyään sanoa vain pelkiksi suukoiksi, mutta rasioiden kansissa komeilevat yhä suutelevat afrikkalaiset heimohelyissään.

Kun Porvoota oli pällistelty kylliksi, siirryimme Kehä III:n kautta länteen ja ajoimme Hankoon. Seurueella oli erityistä kiinnostusta Hankoniemen miehityshistoriaan liittyen, etenkin kun Venäjän propaganda on viime aikoina alkanut jälleen maalailla Gangutista (kuten Hangöudd tultiin venäjäksi tuntemaan) ikiaikaista venäläistä kohdetta, joka tulisi palauttaa Venäjän tukikohdaksi, kunhan Mantšurian kandidaatti luovuttaa Putinille uuden Jaltan ja yksinoikeudellisen hegemonian Suomesta itäiselle Välimerelle.

Hanko näytti valmistautuneen tulevaan miehitykseensä sillä, että koko väestö oli ilmeisesti joko muuttunut vampyyreiksi tai evakuoitu johonkin kauas Sisä-Suomeen. Koko kaupungilla ei ollut ristin sielua, vaan siellä vallitsi aavemainen tunnelma. Kun lopulta pitkän guljailun jälkeen löysimme paikan, joka oli auki, se oli turkkilaisten pyörittämä pizzeria. Vähän myöhemmin ainoat kaupungilla vastaan tulleet ihmisolennot olivat hekin turkkilaisia tai kurdeja. Suomen hintataso (ja suuren osan vuotta ilmasto) eivät suosi sellaista kulttuuria, että ihmiset näyttäytyisivät huvikseen kaduilla - ihmiset ovat sulkeutuneina koteihinsa, yksinäisyyteen tai ydinperheen ääreen. Haahuilimme lopulta öisen rintamamuseon autioilla pihoilla ja ajoimme lopulta takaisin Helsinkiin, jossa ohjelmassa oli vielä vesipiipun polttoa ja viininjuontia ullakolla.

Keskiviikkona ostin uuden kaukoputken Italiassa autostani varastetun tilalle sekä uuden mustan puvun, koska olin matkan varrella saanut viestin, että Viron presidentti kutsui minut illalliselle syntymäpäivänäni. Ei tosin syntymäpäiväni kunniaksi vaan muissa merkeissä mutta kuitenkin. Noudin sitten ukrainalaiset, georgialaisen ja retkikunnan suomalaisjäsenen tilalle astuneen suomalais-venäläisen ja lähdimme laivalla Tallinnaan, jossa jäi vielä iltaa jäljelle baarikierrosta varten.

Seuraavana päivänä lähdin Narvaan, jossa en ollut käynyt aikoihin. Narvassa on kaunis kaupungintalo ja Tarton yliopiston alainen moderni Narvan kampus, jossa virolaiset ja kansainväliset opiskelijat keskittyvät erityisesti Euroopan ja Venäjän välisiin opintoihin. Meitä valistettiin, että Narvassa kuulee lähinnä venäjää. Ensimmäiset kaupungilla vastaan tulleet koulupojat puhuivat kuitenkin toisilleen viroa, joten aivan umpivenäläistä ei Narvasta ole tullut. Ongelmana on, että kaikki kouluissa hyvää viroa oppivat venäjänkieliset muuttavat pois, parempien työmarkkinoiden ja palkkojen ääreen Tallinnaan. Tai vielä kauemmas länteen.

Katselimme nykyisin sivilisaation rajarailon muodostavan joen yli pimeällä puolella sijaitsevaa Iivananlinnaa (ven. Ivangorod, viroksi Jaanilinn), joskin se kylpi ekspeditiomme aikana päivänpaisteessa. Narvan kuuluisin nähtävyys on kuulemma Venäjä. Nykyisen maailmantilanteen kireyteen nähden uinuivat Narvan ja Iivananlinnan toisiaan katselevat keskiaikaiset linnat petollisen rauhallisessa kesäpäivässään, kuin autuaan tietämättöminä siitä, että kuolinhaavansa parantanut tuhon enkeli on taas levittämässä mustat siipensä, jotka itätaivaalle kohoavan koitähden valossa heittävät yhä pidemmän varjon Eurooppaan.

Seurasi kolme päivää intensiivistä konferenssia Tallinnassa. Kyseessä on vuodesta toiseen vuoden paras Euroopan ja erityisesti Itämeren alueen turvallisuuspolitiikkaa pohtiva konferenssi. Se ei pettänyt tälläkään kertaa. Muu Pohjois- ja Itä-Eurooppa olivatkin taas hyvin edustettuina, mutta Suomen kontingentti oli huvennut edellisvuosista, kuvastaen kaiketi suomalaisen poliittisen eliitin enenevässä määrin autistista sulkeutumista pois lännestä ja omalle erityiselle sivuraiteelleen, asettautuen etupiiripolitiikan ajopuuksi sen sijaan että osoittaisi kansalaisilleen johtajuutta näinä vaarallisina vuosina.

Konferenssin päätyttyä alkoi pyhällä vihalla kohotettu paluumatkamme kohti Kiovaa. Suomalainen slavisti oli vaihtunut suomalais-venäläiseen slavistiin ja lisäksi yksi oli joukosta poissa. Nimittäin luonani kolme kuukautta asunut gruusi-kun joutui lähtemään Tallinnasta lentäen takaisin kotimaahansa, koska hänen Ukrainassa viisumitta oleskeluun sallitut päivänsä olivat huvenneet loppuun. Hän itkeskeli hieman ja oli murheellinen, ja minä olen huolissani.

Tilanne on sääli, koska niiden kuukausien aikana, jotka gruusi-kun asui vierashuoneessani, hän muuttui selvästi ja silminnähtävästi. Masentuneesta ja rikkinäisestä pojasta tuli reipas, iloinen ja sosiaalinen nuorukainen. Toivon nyt, että hän on vahva ja pärjää Tbilisin kaduilla, koska muulla tavoin päähän potkittu ei tässä julmassa maailmassa selviä. Ikävä tosiasia on, että pulassa olevaa ei koskaan ymmärretä. Suomen viisumipalvelu oli häntä kohtaan tavattoman hankala ja epäluuloinen, ja hän sai viisuminsa vasta viime hetkellä, sen jälkeen kun häntä oli simputettu ja pompotettu yhä uusilla vaatimuksilla - esimerkiksi vaikka Schengen-alueelle matkustettiin vain kerran, piti vakuutus muuttaa monikertavakuutukseksi. Ja seuraavana olivat vuorossa Ukrainan viranomaiset, jotka eivät antaisi hänelle oikeutta oleilla Kiovassa ilman tuloja.

Olen painottanut, että onnettomuuksista pitää kaivaa esille onni - annetuista olosuhteista on yritettävä ottaa irti se, mikä on otettavissa. Hänen paluunsa Georgiaan on vaikea ja herättää ymmärrettävää pelkoa ja ahdistusta hänessä, mutta toisaalta se tarjoaa mahdollisuuden palata suorittamaan lukio loppuun tai etsiä työpaikkaa, jollaisesta olisi paljon hyötyä myöhemmin, mikäli mielii töihin johonkin vieraaseen maahan. Ehkä koittaa vielä sekin päivä, kun hän kykenee kohtaamaan vainoajansa silmästä silmään - tai ainakin pääsee yli hänen varjostaan oman elämänsä yllä.

Tiedän, etteivät kaikki tarinat pääty onnellisesti. Tosielämässä eivät kovinkaan monet. Mutta tämä tarina ei ole lopussa vaan vasta alussa. Hän on yhä nuori eikä ole sekaantunut huumeisiin eikä rikoksiin joten uuden elämän aloittamisen pitäisi olla mahdollista, vaikka kotimaassakin. Ja tämän eurooppalaisen odysseiansa jälkeen hän on ehkä hieman vähemmän yksin ongelmiensa kanssa kuin oli aiemmin.

Sää oli muuttunut alakuloisen harmaaksi ja sateiseksi. Ajoimme sunnuntai-illaksi Riikaan, jossa aiempi suomalaisjäsenemme ja latvianvenäläinen tyttöystävänsä esittelivät meille parhaita paikkoja sekä majoittivat Riian ulkopuolella omakotitaloalueella. Seuraavana päivänä Latvian halki ajaessamme satoi yhtenään, välillä paistoi. Kävimme Liepkalnin leipomokahvilassa kahvilla ja ihastelemassa Väinäjoen idyllisiä maisemia, jatkoimme sitten Väinänlinnan (Daugavpils) sivuitse ja Sileneen Valko-Venäjän rajalle.

Valko-Venäjän puolella saavuimme Braslaun luonnonkauniisiin järvimaisemiin ja jatkoimme aina Hlybokajen pikkukaupunkiin, jossa pidimme pysähdystauon ja kävimme lounaalla. Matka jatkui hyväkuntoisia ja vähäliikenteisiä maanteitä pitkin kohti Minskiä. Pysähdyimme matkan varrella Hatynin muistomerkkialueelle, jossa muisteltiin saksalaisten suorittamaa Hatynin verilöylyä ja muitakin toisessa maailmansodassa tuhoutuneita valkovenäläisiä kyliä. Paikan nimi muistuttaa erehdyttävästi puolalaisten joukkotuhonnasta, jonka venäläiset toteuttivat Katyńin metsässä nykyisessä Smolenskin läänissä Venäjällä.

Minskissä pysähdyimme syömään ja ajoimme keskustan läpi Homelia kohti lähtevälle valtatielle. Ukrainan raja saavutettiin pimeän tultua ja lopputaival Kiovaan meni jälleen suomalaisella sisulla. Kaksikymmentäkaksi tuntia matkaamista Riiasta Kiovaan ja sitten kaksi tuntia yöunta ennen uuden työpäivän alkua.

Niin päättyi eräs matka Suomeen ja takaisin. Uudet seikkailut odottavat jo nyt kukin tahoillensa hajaantuneen retkikuntamme jäseniä. Nyt kannattaa kuitenkin Eurooppaa matkailla ristiin rastiin, kun se vielä on mahdollista. Jo joidenkin vuosien päästä saatetaan näitä aikoja joutua muistelemaan kaiholla, menetettyjen mahdollisuuksien aikana.

Sinne ja takaisin II

Ehdimme aamiaistaa Iaşissa ja ehdin noutaa pizzeriasta brysseliläiseltä hatuntekijältä hankkimani lakin, joka oli unohtunut tuolinkarmille, ja jonka menetys olisi ollut merkittävä isku sivilisaatiolle, puhumattakaan matkamme enteistä. Lakki on nyt selvinnyt ensimmäisestä vakavasta yrityksestä erkaantua minusta, joten toivoakseni se jää osaksi elämääni vuosiksi eteenpäin.

Târgu Frumosin eli suomeksi Kauniin-Turun kautta saavuimme pian sille pohjois-etelä-suuntaiselle valtatielle, joka johtaa Tonavanrannan Galaţista Etelä-Bukovinan pääkaupunkiin Suceavaan ja edelleen Pohjois-Bukovinan Tšernivtsiin (rom. Cernăuţi). Kävimme kahvilla Paşcanin pikkukaupungissa lähinnä sen nimen suomalaisissa herättämien hassujen mielleyhtymien vuoksi. Paşcanin jälkeen ajoimme valtatietä hetken pohjoiseen, kääntyäksemme Fălticenin paikkeilta länteen ja ylittääksemme Pohjois-Karpaatit, joiden itärinteillä on runsaasti historiallisia luostareita.

Karpaatit eivät Romanian pohjoisosissa ole yhtä majesteetillisia ja korkeita kuin Etelä-Karpaatit, jotka erottavat historiallisia Transilvaniaa ja Valakiaa toisistaan. Siellä monikin huippu ulottuu kahden ja puolen kilometrin korkeuteen. Tosin matkamme varrella Vârful Pietrosu on 2100 metriä korkea ja Borşan eteläpuolella kohoaa Pietrosa 2305 metriin. Pysähdyimme ensin eteläbukovinalaiseen Gura Humoruluin sievään vuoristokaupunkiin. Vuoriston länsipuolella, jossa saavuimme Transilvaniaan, pysähdyimme lounaalle Vatră Dornein pikkukaupunkiin.

Vatrăsta jatkoimme mutkittelevia mutta hyvässä kunnossa olevia näköalateitä alas ylängölle ja pysähdyimme seuraavan kerran Bistriţan kaupungissa tarkoituksenamme käydä vain kahvilla. Siihen tarkoitukseen valikoitui ulospäin kahvilalta näyttänyt Café Class, johon sisään astuttuamme havaitsimme kuitenkin saapuneemme metalliluolaan. Siellä soi varsinkin etnometalli, ja kun metallimusiikin ystävien paikassa kerran oltiin, kaksi paikalla olijoista osasi suomea. Toinen oli ollut Suomessa töissä, toinen taas opiskeli suomen kieltä Clujin yliopistossa. Oli selvää, ettemme selvinneet sieltä yksillä kahveilla; seurueellemme tarjottiin pari kierrosta olutta, joihin en ikävä kyllä voinut osallistua, koska ajoin.

Bistriţasta jatkoimme sen päivän kohteeseemme Clujiin eli Cluj-Napocaan, jonka unkarinkielinen nimi on Kolozsvár ja saksankielinen Klausenburg. Olin viimeksi ollut kaupungissa 90-luvun lopulla, jolloin silloinkin se jätti itsestään miellyttävän vaikutelman yliopistoineen. Nyt olin sangen imponeerattu ja pidän Clujia yhtenä parhaista itäisen Euroopan kaupunkimatkakohteista tällä hetkellä. Se on nykyisin jälleen aidosti kaksikielinen - unkaria kuulee ja näkee jopa enemmän kuin romaniaa, ja kirjakaupoissa on lähes aina hyllyt sekä romanian- että unkarinkieliselle kirjallisuudelle. Saksalaisyhteisökin elpynee, varsinkin kun Romanian presidenttinä on tätä nykyä transilvaniansaksalainen Klaus Iohannis.

Clujissa on runsaasti sekä nykynuorisoa viehättäviä hipsteribaareja ja -kahviloita että intellektuellien makuun sopivia viinipaikkoja. Hintataso on hyvin edullinen. Illallisen ja siihen kuuluneet viinit nautittuamme jatkoimme jonkinmaisen kierroksen ja puolet seurueestamme päätyi vielä viimeiseksi aamuun saakka yökerhoon, kun tapasimme ensin seurueen paikallisia unkarinkielisiä ja sitten ryhmän ruotsalaisia. Kaikki halusivat tarjota meille drinkkejä. Parin tunnin yöunen jälkeen olin yhä sangen virkeä mutta sain tehdä päiväkierrokseni kaupungilla itsekseni, kun matkakumppanini joko kärsivät väsymystä tai yrittivät saada joitain yliopistojuttujaan tehdyiksi hostellimme nettiyhteyden turvin.

Jatkoimme edelleen Transilvanian kauniiden kukkulaisten maisemien halki Oradeaan (unk. Nagyvárad), jonka jälkeen saavuimme Schengenin ulkorajalle - Romania, Bulgaria ja Kroatia eivät vielä ole Schengen-sopimuksen piirissä - ja jouduimme siksi viimeisen kerran pitkään aikaan käymään läpi rajamuodollisuuksia. Unkarista alkaen saivatkin ukrainalaiset ja georgialainen ihmetellä, kuinka valtionrajat Euroopassa olivat muuttuneet vain kylteiksi tienvarressa. Unkarin rajan ylitettyämme kävimme pörköltillä ja gulassilla tienvarsiravintolassa, jossa sai syödä niin paljon kuin halusi alle kymmenellä eurolla.

Halusimme ehtiä siksi illaksi ajoissa Egerin viinilaaksoon, joten emme pysähtyneet Debrecenin yliopistokaupunkiin. Matkan varrella ylitimme Tiszan ja kuuluisat Hortobágyn pusztat, joilla saattoi ihailla - tosin etäisyyden päästä - muutamaa soitimelle kerääntynyttä isotrappia. Kyseessä on Euroopan suurin maalintu ja Unkarissa taitavat tänä päivänä olla Keski-Euroopan vahvimmat kannat - vielä enemmän niitä on jäljellä Espanjan Extremadurassa, Turkin ylänköaroilla sekä eräillä Etelä-Venäjän aroseuduilla.

Saavuimme Egeriin, kun oli vielä valoisaa, ja majoituimme mukavaan majataloon, josta oli kävelymatka sekä viinikellareille että kaupunkiin. Vein seurueemme suosikkipaikakseni muodostuneeseen Bíró & Fian kellariin, joka on viinilaakson pääparkkipaikan takaisen kellaririvistön vasemmanpuoleinen. Kellaria emännöi vanhempi rouva, joka tuntuu osaavan kaikkia Euroopan kieliä ainakin muutaman sananparren verran. Hän osaa myös hauskuuttaa yleisöään viininmaistelun lomassa - tosin kiireen kanssa ei kyseiseen kellariin kannata mennä, sillä siellä kuluu aina aikaa. Ostin taas laatikollisen Fertálymesteriä ja yksittäis- tai kaksittaispulloina muita viinejään.

Majatalossamme majoittui myös pari tusinaa puolalaista teinityttöä. Se oli tietysti hauskaa, mutta tarkoitti toisaalta, että netti oli koko ajan tukossa, kun nämä olivat kaikki kännyköineen netissä. Seuraavana aamuna tilanne parani kuin taikaiskusta, kun teinilaumat menivät busseihinsa. On sinänsä hienoa, että Keski-Euroopassa lukiolaiset lähtevät luokkaretkille viinilaaksoon.

Egeristä lähdettyämme suuntasimme pohjoiseen kohti Slovakian rajaa, joka tosiaankin oli nyt vain kyltti tienvarressa. Slovakian puolella olivat maisevat ensin vain hieman kumpuilevampia kuin Bükin pyökkimetsien halki kulkenut tiemme Unkarin kukkulaisimmassa osassa. Pian Popradin jälkeen nousimme kuitenkin Tatran henkeäsalpaaviin vuoristomaisemiin metsineen ja pilvien peittämine huippuineen. Karpaattien läntisin jatke erottaa toisistaan Slovakiaa ja Puolaa, ja molemmin puolin vuoristopuron muodostamaa rajaa olivat maisemat mitä hienoimpia.

Puolassa vuorilta laaksoon laskeuduttuamme kävimme Nowy Targin (suomeksi Uuden-Turun) pikkukaupungissa perinneruokalassa päivällisellä ja jatkoimme sitten illaksi Krakovaan. Krakova on Puolan toiseksi suurin kaupunki ja monelta osin kauniimpi kuin Varsova. Paikallinen ekonomistityttö esitteli meille kattavasti kaupungin juutalaista ja puolalaista historiaa, joskin sateinen sää varjosti hieman Krakovassa viettämäämme iltaa. Yöllä ajoimme kaupungin pohjoispuolelle motelliin yöksi, ollaksemme Krakovan liikenneruuhkien ulottumattomissa seuraavana päivänä odottavalle pitkälle ajokoitokselle kohti pohjoista.

Sinne ja takaisin I

Pakistanista palattuani ehdin olla vain yhden illan ja yön kesäisessä Kiovassa. Seuraavana päivänä, pervomaijana eli vapunpäivänä, lähdin maastoautollani itäeurooppalaiselle odysseialle kohti pohjoisessa siintävää isänmaata, ja kahta viikkoa myöhemmin takaisin. Otsikon "se" on siis Suomi - synnyinmaa, jossa edellisestä käynnistä olikin vierähtänyt jo kokonainen vuosi.

Mukaani lähti kansainvälinen retkikunta - yksi suomalainen, kaksi ukrainalaista sekä kolme kuukautta vierashuoneessa asunut georgialainen. Viittä enempää ei autoon olisikaan mahtunut, tai ainakin mukavuus olisi rajusti kärsinyt. Yksi pakaasi per henki, jotta matkan varrella tehtäville ostoksillekin jäisi tilaa, ja kassillinen musiikkia matkan ratoksi. Niillä mentiin ja katsottiin, mihin se riitti.

Riittihän se. Takarajana Suomeen ennättämiselle oli lauantai seitsemäs toukokuuta, joten meillä oli viikko aikaa käyttää Euroopan halki ajamiseen. Seurueemme kummatkin suomalaiset olivat jo entuudestaan maailmanmatkaajia, mutta ukrainalaiset olivat kumpikin käyneet vain pari kertaa aiemmin Ukrainan ulkopuolella ja georgialaiselle Ukraina oli toistaiseksi ainoa ulkomaa, jota hän oli nähnyt. Suomi on Kiovasta käsin saavutettavissa kahdessa päivässä, mutta emme suinkaan valinneet menomatkalla suorinta reittiä.

Lähdimme matkaan alkuiltapäivästä, heti kun retkikunnan ukrainalaisjäsenet olivat saavuttaneet Kiovan - he palasivat yöjunalla Ala-Dneprin Nikopolin lähellä pidetyistä ystävättären häistä. Ensimmäinen pysähdyksemme, jos huoltoasemia ei lasketa, oli Vinnytsjassa.

Kuten olen aiempienkin vierailujeni yhteydessä kuvannut, kesäinen Vinnytsja (ven. Vinnitsa, pl. Winnica) on sangen viehättävä keskiukrainalainen kaupunki, joka muodostaa historiallisen Podolian alueen keskuksen. Sen halki virtaa Etelä-Bug, jonka mutkassa, Petro Porošenkon omaisuuden perustana toimineiden Rošenin suklaatehtaiden edustalla, sijaitsee nykyisin tunnettu soiva suihkulähde. Menimme eräälle keskustan kellotorniaukion terasseista syömään päivän lounaan.

Vinnytsjan jälkeen tiemme kulki kohti Mohyliv-Podilskin rajakaupunkia, jossa tarkoituksemme oli ylittää raja Moldovaan. Rajalla vierähti aiottua pidempi aika, kun kävi ilmi, että georgialaisemme oli laskenut väärin ne 90 vuorokautta, jotka hänellä oli oikeus oleskella Ukrainassa ilman viisumia -  myönnettäköön, että Ukrainan viranomaisten kotisivuilla asiasta olleet tiedot olivat ristiriitaisia, eikä kukaan kyennyt kysellessämme selvittämään asian tarkkaa laitaa. Paperinpyörittelyllä ja melko inhimillisellä sakolla asiasta kuitenkin selvittiin ja matka saattoi jatkua. Georgialaisen poikaparan kohdalla siihen tosin tuli alakuloinen alavire, kun hän tiesi aikansa Ukrainassa umpeutuneen ja joutuisi palaamaan Suomesta tai Baltiasta lentäen takaisin Georgiaan, jossa hänen edellisen elämänsä ongelmat odottivat häntä.

Rajalla tuhlautuneen ajan vuoksi oli jo pimeää, kun ylitimme Družba-sillan Moldovan puolelle ja meillä oli pimeässä Otacin rajakylässä vaikeuksia löytää oikealle tielle. Edinețin kautta löytyi kuitenkin valtatie kohti Bălțiä (ven. Belts), joka ei ollut alun perin ollut sen illan tavoitteemme, mutta päätimme kuitenkin jäädä sinne majataloon yöksi.

Bălți on nykyisen Moldovan laillisen hallituksen valvonnassa olevan alueen toiseksi suurin kaupunki (Tiraspolin ja Benderin ollessa Venäjän miehittämiä eli Venäjän marionettina toimivan Transnistrian separatistientiteetin hallussa). Sitä ei olisi aamukävelyllämme pankkiautomaateille uskonut, sillä varsin autiolta vaikuttanut Bălți oli kuin tuulahdus neuvostoajoista. Toukokuun toinen oli tänä vuonna ortodoksinen pääsiäinen, mikä Ukrainan puolella näkyi monenlaisena juhlintana, mutta Bălțissä kuljeskeli vain aniharvoja eläviä sieluja. Lukuun ottamatta pikkukaupan terassia, jossa pääosin venäjää örisseet sedät olivat jo varhain aloittaneet vodka- ja olutaamiaisensa. Löydettyämme keskustasta pankkiautomaatin ja palatessamme vähän myöhemmin saman kaupan ohi majatalollemme oli setien volyymi vain kasvanut.

Kuten jo edelliskesän Moldovan läpi ajeluni yhteydessä huomautin, amerikkalainen Millennium-säätiö on rahoittanut Moldovan pohjois-etelä-suuntaisten valtateiden täydellisen kunnostuksen, minkä vuoksi matkanteko oli toisena matkapäivänämme varsin rattoisaa. Osa seurueesta oli halunnut käydä Moldovan pääkaupungissa Chișinăussa (ven. Kišinjov), joten ajoimme Bălțistä sinne. Pysähdyimme ennen Chișinăuta metsävelihenkiseen (Doi Haiduci) metsäravintolaan sen päivän lounaalle, minkä jälkeen ajoimme suoraan Chișinăun keskustaan. Parlamentin edustalla oli mielenosoitustelttoja muistuttamassa Moldovan yhä jatkuvasta poliittisesta epävakaudesta. Seurueemme ukrainalaiset olivat tuohtuneita kaupungin venäläisen väestönosan edustajien myyntikojuihin esille laittamasta putinistisesta propagandasta.

Chișinăusta ajoimme Unghenin kautta Romanian rajalle, jossa ylitimme Prutin ja samalla rajan EU:n ja NATO:n alueelle. Saavutimme Länsi-Moldovan pääkaupungin Iașin jo ennen illan pimenemistä ja päätimme jäädä sinne yöksi. Meille jäikin kokonainen ilta aikaa katsella Iașin historiallista keskustaa, palatsia, kirkkoja ja ravintoloita. Tunnelma oli varsin toisenlainen kuin rajan toisella puolella Itä-Moldovassa oli ollut - merkittävä vaikutus oli jo ollut Romanian länsi-integraatiolla, vaikka Länsi-Moldova onkin perinteisesti ollut Romanian köyhempää osaa. Päätimme iltamme kunnon pizzalle ja oluelle.

Kolmantena matkapäivänämme matkamme jatkuisi Iașista Etelä-Bukovinan ja Pohjois-Karpaattien halki kohti Transilvaniaa.

Merkintöjä Pakistanista

Vielä viikkoa ennen Suomen-matkaa päätin piipahtaa Pakistanissa. Minun oli pitänyt käydä siellä jo maaliskuussa, mutta matka peruuntui silloin muista syistä, ja niinpä huhtikuun viimeinen viikko tarjosi viimeisen sopivan aikaikkunan vähään aikaan. Matkustin yhdessä Ukrainassa asuvan pakistanilaisen ystäväni kanssa, joka hiljattain valmistui lääkäriksi. Hän ehti opiskella lääketiedettä Ukrainassa seitsemän vuotta, minkä vuoksi sai tänä vuonna myös Ukrainan kansalaisuuden.

Lähtiessämme Kiovasta Žuljanyn lentokentältä sujui kaikki vielä hyvin. Laskeuduimme illaksi Dubaihin, jossa tapasin erään syyrialaisen ystäväni ja hänen ukrainalaisen vaimonsa ”Irlantilaisessa kylässä”, yhdessä lukuisista dubailaisista keinomaailmoista. Palasin yhden jälkeen yöllä takaisin lentokentälle, josta matkatoverini ei voinut poistua, koska olisi tarvinnut Dubaihin viisumin. Lentomme Dubaista Islamabadiin lähti aamukuudelta. Siitä alkoivat ongelmat, sillä lentoyhtiö, pakistanilainen Air Blue, kieltäytyi hyväksymästä ystäväni ukrainalaista luottokorttia, vaikka hän oli etukäteen maksanut matkan, eikä päästänyt häntä koneeseen. Lensin siis yksin Islamabadiin ja hän liittyi seuraan vasta iltakoneella. Samainen lentoyhtiö oli hukannut hänen matkatavaransa ja kieltäytyi kaikesta vastuun ottamisesta niin luottokorttidebaakkelin kuin matkatavara-asiankin kohdalla.

Ystäväni oli kuitenkin hälyttänyt minua vastaan kentälle veljensä, joka on rikosasianajaja, ja serkkunsa, joka on insinööri. Asianajaja ja hänen autonkuljettajansa kuljettivat minua koko päivän pitkin Islamabadia, jonka näkymät hiljalleen palasivat nostalgisina mieleeni. Onhan nimittäin niin, että kokonaista neljätoista vuotta aiemmin Islamabad oli puolen vuoden ajan kotikaupunkini. Kaupunki oli tällä välin saanut runsaasti uusia moderneja ostoskeskuksia, metroksi kutsutun bussilinjan moderneine asemineen ja kaikenlaista muuta. Ruutuihin perustuva asemakaava ja varsinaisen kaupunkikeskustan puuttuminen leimasivat kuitenkin yhä tätä hallintokaupunkia, joka vasta 60-luvulla rakennettiin Pakistanin uudeksi pääkaupungiksi. Aiemmin pääkaupunkina oli maan suurin kaupunki, etelärannikolla sijaitseva 20 miljoonan asukkaan Karachi.

Politiikkaan lähteneen kriketöörin Imran Khanin puolue, Pakistan Tehrik-i Insaf, oli organisoinut pääkaupunkiin suurmielenosoituksia pääministeri Nawaz Sharifia vastaan. Ne olivat käynnistyneet Panaman papereista, vaikkei kai Nawazin korruptio ole voinut kellekään Pakistania seuranneelle yllätyksenä tulla. Imran Khanin naamoja näkyi kuitenkin nyt kaikkialla ja omatkin pakistanilaistuttavani näyttivät olevan hänen kannattajiaan.

Vietimme suuren osan päivästä Islamabadin takana avautuvilla metsäisillä Margalla-kukkuloilla, jotka tulivat minulle tutuiksi iltojen ja viikonloppujen retkeilykohteena neljätoista vuotta sitten. Jokunen uusi ravintola oli kohonnut kukkulaketjujen harjalle, mutta muuten tämä luonnonkaunis alue oli ilokseni säilynyt ennallaan. Luontopolut risteilivät yhä eri kasvillisuusvyöhykkeillä – laaksonpohjien viidakoissa, keskirinteiden macchiatyyppisessä pensaikkomaastossa ja ylärinteiden mäntymetsissä. Alueella on hyvin helppo nähdä monia eksoottisia lintulajeja ja koska kevät ei ollut vielä muuttunut paahtavaksi kesäksi, ne olivat myös oikein hyvin äänessä. Turkoosisepät ja savupriiniat eivät lakanneet monotonista lauluaan edes kuumimman alkuiltapäivän ajaksi. Eräitä nisäkkäitäkin näkee alueella helposti, esimerkiksi makakeja ja villisikoja.

Eräs Daman-e Kohin luontopoluista avaa kauniin näkymän Islamabadin suurelle Faisal-moskeijalle, jonka suihkulähdepihalla kymmenet lapset aikoinaan halusivat kätellä minua, tervehtivät englanniksi ja tiedustelivat, olinko kiinalainen vai japanilainen. Ihmettelin kysymystä varsinkin sen toistuessa useammalta lapselta, ja kysyin lopulta heiltä, näytänkö minä heistä aasialaiselta. En saanut vastausta.

Illemmalla menimme Rawal-järven rannalle. Se oli neljätoista vuotta sitten toinen säännöllinen retkipaikkani, jossa näin monenlaisia mielenkiintoisia kosteikko- ja viidakkolintuja. Ihmettelin jo silloin, kuinka suuri ja kaunis järvi niin lähellä kahta suurkaupunkia – Islamabadia ja Rawalpindiä – saattoi olla säilynyt niin hiljaisena. Tapasin sen poluilla yleensä korkeintaan muutaman kalastajan. Nyt asiat olivat muuttuneet dramaattisesti. Suuri osa aiemmin viidakon peitossa olleita rantoja oli otettu virkistyskäyttöön. Oli rantaa seuraavia romanttisia mutta asfaltoituja polkuja, hattaroiden ja limsan myyjiä, polkuveneitä ja muuta, ja tietysti satoja viikonlopunviettäjiä.

Tavallaan oli väistämätöntä, että paikka tulisi otetuksi virkistyskäyttöön. Ilokseni järven molemmissa päissä on kuitenkin yhä säilynyt kosteikkoa, johon ei ole kajottu, ja ylilentävistä haikaroista päätellen järvi ei ole ainakaan täysin tyhjentynyt runsaasta linnustostaan. Järven rantaan oli myös rakennettu suuri lintupuisto, jossa oli jonkin verran eksoottisia lajeja, mutta onneksi suurimmaksi osaksi sellaisia lintulajeja, jotka elävät alueella myös villeinä. Hyvien valokuvien ottamiseen noista lajeista lintupuisto soveltuu hyvin. Ja lapsilla näytti olevan siellä hauskaa. On aina ilahduttava asia, että lapset kiinnostuvat eläimistä ja luonnosta. Hamppua kasvaa Pakistanissa kaikkialla rikkaruohona.

Lääkäriystäväni lopulta saavuttua iltalennolla matkustimme asianajajan autolla pohjoiseen Khyber-Pakhtunkhwan osavaltion toiseksi suurimpaan kaupunkiin Mardaniin, josta perhe on kotoisin. Majoituimme perheen kartanomaiseen taloon, jossa pataanien perinteen mukaisesti elää useampia sukupolvia. Naiset eivät näyttäydy vieraille, vaan vieraat majoitetaan erilliseen kerrokseen, jossa on vierashuone kullekin. Ystäväni vanhin veli, joka on nyt talon päämies, omistaa lannoitteiden tukkuliikkeen ja on siten merkittävä liikemies kaupungissa.

Maanantaina menimme käymään Takht-i Bahissa, buddhalaisen linnoitusluostarin raunioilla Mingoran suunnalla. Sielläkin oli paljon lintuja, mm. vuoripyitä, intiantaskuja, pihataskuja ja sinirastaita. Kävimme myös syömässä kebabia ja naania sekä Mardanin parhaassa pirtelöpaikassa.

Tiistaina lähdimme Murree-vuorille, joilla vaeltamisesta minulla niin ikään oli nostalgisia muistoja. Kävimme Murreessa ja Nathiagalissa ja kuljimme sitten Pakistanin kuudenneksi kauneimmaksi rankatun luontopolun vuoristometsien halki Ayubiasta Dungagaliin. Tämä vesiputkireittinä tunnettu luontopolku osoittautui tähän aikaan vuodesta mitä parhaaksi monien vuoristometsäin lajien näkemiseen. Molemmat paikalliset fasaanilajit, teräsfasaani ja töyhtöfasaani, esiintyvät Ayubian kansallispuiston alueella melko yleisinä, samoin näyttävä himalajanloistoharakka. Metsissä on monia lajeja tikkoja ja tiaisia, mutta samalla myös eksoottisempien linturyhmien edustajia, kuten pikku- ja kirjonaurutimaleja, kuningasseppiä sekä himalajankaijoja. Illaksi menimme Mansehran kaupunkiin, jossa paikallinen kontakti, muuan kirurgi, majoitti meidät sikäläisen sairaalan turvataloon.

Seuraavana päivänä tutustuimme Abbottabadin ja Hazaran maakuntien vuoristoalueisiin. Mielessämme kävi Abbottabadissa kysyä, missä Osama bin Ladenin talo sijaitsi, mutta päätimme lopulta olla herättämättä turhaa huomiota sellaisen nähtävyyden kyselemisellä. Ajoimme sen sijaan Thandianin kylään ylös vuorille ja katselimme sieltä Azad Kashmiriin avautuvaa näkymää. Turkoosisieppo ja kanelivarpuset laulelivat rotkon puissa. Paluumatkamme Mardaniin kulki Hazaran, Haripurin ja Swabin kauniiden kukkulamaisemien halki. Pysähdyimme Induksen padolle ja syömään Tarbelan patojärven rantaan kalaravintolaan.

Viimeinen päiväni Pakistanissa kului pääosin Mardanissa. Tapasin paikallisen professorin, kävin lääkäriystäväni sukulaisten maatilalla ja pelloilla sekä kuriiritoimistossa lähettämässä joulukuussa hankkimani kameran lukiosta valmistuneelle runoilijaystävälleni, jonka kotipaikkakunta valitettavasti oli niin kaukana ja vaarallinen, ettemme lähteneet siellä fyysisesti käymään. Seuraavana aamuna lähdimme takaisin Islamabadiin ja lentokentälle. Dubaissa tapasin tällä kertaa pitkän ravintolaillan merkeissä libanonilaisen ystävättären. Seuraavana aamuna lensin Kiovaan, vain lähteäkseni taas seuraavana päivänä, toukokuun ensimmäisenä, ajamaan pidemmän kaavan kautta Euroopan halki kohti Suomea.

Kehiä kiertävä aika

Välillä on ollut koleita ja sateisiakin päiviä, mutta kokonaisuutena katsottuna kesä on tullut Kiovaan. Puut ovat lehdessä ja Lavran liepeillä lauloi jo viikon alussa mustapääkerttu. Tervapääskyjä ei vielä ole, mutta jahka palaan viikon matkalta, jolle lähden huomenna, eivätköhän nekin ole saapuvilla. Haarapääskyt nyt ainakin.

Kuten aina ennen matkalle lähtöä, töitä ja tehtävää on ollut niin paljon, että univelka on sen kuin kasvanut. Viime viikonloppuna ehdin kuitenkin vapaalle - Lisovan katuruokafestareille ja Podilin elokuvateatteri Žovteniin lyhytelokuvafestivaaleille. Kaikkea mahdollista muutakin tapahtumaa pukkaa koko ajan. Välillä pitää kuitenkin käydä muualla maailmassa kiertämässä kontakteja ja eräitä vanhoja paikkoja, joissa en ole ollut yli kymmeneen vuoteen. Toukokuussa ajattelin pitkästä aikaa keretä Suomeen. Sinne vain on vaikea mennä ilman, että kalenteri täyttyy ääriään myöten - siksi Suomen-matkoista tulee yleensä kaikkea muuta kuin lomaa.

Hotelli Fairmontissa pidettiin vuosittainen Kiovan turvallisuusfoorumi, jossa minulle tuli kummallinen tunne, että paitsi osa puhujista, myös suurin osa puheista oli samaa, mitä oli kuultu edellisvuonna. Viesti ei tunnu edelleenkään menneen perille, joten sitä toistellaan. Syntyy kuitenkin vaikutelma, että siellä ja monissa vastaavissa konferensseissa Bratislavasta Varsovaan saarnataan uskoville eli ihmisille, jotka jo tietävät sen, minkä kuulevat, ja nyökyttelevät samanmielisinä. Ne taas, jotka eivät halunneet kuulla aiemmin, ovat kuuroja ja sokeita edelleen, pitävät kaiketi omia suomettuneessa, schröderöityneessä tai lepenisoituneessa rinnakkaistodellisuudessa eläviä geopoliittisia konferenssejaan, joihin tämän blogin kirjoittaja ei neuvostovastaisena ihmisenä juuri kutsuja saa.

Brysselissä käydessäni havaitsin sentään, että siellä ääni kellossa oli selvästi muuttunut - lähestulkoon kansallisuudesta riippumatta. Se, mitä asiantuntijat nyt sanovat ääneen Mordorista, ei olisi tullut kysymykseenkään missään hovikelpoisessa yhteydessä vielä päälle kaksi vuotta sitten. Länsi herää hitaasti mutta herää kuitenkin, ja hitaasti mutta varmasti lähtevät silloin isot pyörät vähitellen pyörimään. Sääli vain, että ne lähtivät pyörimään niin myöhään, että pahoin pelkään kauheita asioita olevan enää myöhäistä ennalta estää tai edes hidastaa - kysymys on sitten lähinnä ratkaisemisesta ja rankaisemisesta.

Muuan historioitsija kyseli seinällään, miksi Putin on niin paljon edesvastuuttomampi kuin olisivat Stalin, Hruštšov tai Brežnev olleet, jos heillä olisi ollut sama asema ja samat resurssit. Ratkaisu ei nähdäkseni löydy niinkään siitä, miten Länsi näki Venäjän, vaan siitä, miten Venäjä näkee Lännen. Stalinin ja muiden neuvostojohtajien ajattelua leimasi vainoharhaisuuden lisäksi liioiteltu usko Lännen voimaan ja ennen kaikkea haluun tuota voimaa käyttää. He pelkäsivät aidosti, että Länsi iskee koko voimalla takaisin, jos Neuvostoliitto menee liian pitkälle. Putinin näkemys Lännestä on sen sijaan päinvastainen eikä hänellä ole heikkoa, puolustushalutonta Länttä kohtaan minkäänlaista kunnioitusta. Tässä on muuan tärkeimmistä syistä nykyiseen vaaralliseen tilanteeseen.

Ukraina sai uuden hallituksen. Jatsenjuk kammettiin syrjään ja Porošenko miehitti uuden hallituksen omilla lähimiehillään, alkaen uudeksi pääministeriksi nostetusta Vinnytsjan aikojen luottomiehestään Groismanista, joka ennen tätä toimi parlamentin puhemiehenä. Voimaministerit ja keskeisimmän kritiikin kohteet Jatsenjukia lukuun ottamatta saivat jäädä hallitukseen, kun sen sijaan pesuveden mukana hallituksesta ovat lähteneet lähes kaikki teknokraattiset reformistit.

Maan reformoimisen tositarkoitus tullaan testaamaan uuden valtakunnansyyttäjän nimityksessä. Jos šokeeraavan Šokinin paikalle tulee joku, joka on samasta puusta veistetty kuin kaikki edeltäjänsä, se on selvä merkki siitä, ettei korruptiota tulla kitkemään eivätkä uudet perustetut korruptiontorjuntavirastot pääse tekemään työtään. Päinvastaisen signaalin antaisi tietysti se, että Šokinin paikan saisi joku hänen ulos savustamistaan todellisista reformisteista, kuten Kasko tai Sakvarelidze.

Vapaa-ajan käsikirjoitukseni on punatukkaisen tytön mukaantulon jälkeen muuttunut monimutkaisemmaksi. Luvuista on tullut yhä pidempiä, ratkaisuista raskaampia tehdä ja niiden kirjoittamiseen tuntuu kuluvan enemmän aikaa. Onneksi olen lopulta saanut hänet laulamaan. Yksi uskollisista lukijoistani - jordanialainen teini, joka netissä esittää parikymppistä amerikkalaista - ehdotti minulle jopa kyseisen hahmon tappamista, mutta vaikka hahmo tuli alkujaan puun takaa, en ole sellaiseen ratkaisuun enää ensinkään valmis ja toisaalta uskoisin toisten uskollisten lukijoiden siitä suuttuvan. Katharsiksen nimissä saattaa valitettavasti olla jonkun muun osa kuolla hänen puolestaan.