Virnuileva jänis ja romutettu flyygeli

Tänä vuonna vietin joulun ja uudenvuoden pitkästä aikaa kokonaan kotipuolessa. Tähän oli ensisijaisesti taloudelliset syyt, matkustamiseen ei ollut varaa, vaikka toisaalta herää kysymys, säästääkö Helsingissä oleilemisella mitään. Puolisoni toivoi joulunviettoa jossain, missä maisema ja kulttuuri olisivat jouluiset, joten Suomi oli varteenotettava vaihtoehto.

Valkeaa joulua ei saatu. Valkea uusivuosi sen sijaan saatiin, samoin kuin paukkupakkaset. Jostain syystä juuri uusivuosi on ollut hyytävän kylmä ajankohta Suomessa niin kauan kuin elämääni taaksepäin muistan. Vaikka Suomessa eläminen opettaa pukeutumaan lämpimästi ulos mennessä, on se silti vaivalloista, etenkin jos ulos menoa seuraa se, että pitäisi taas sitten oleskella jossain lämmitetyssä sisätilassa. Omassa kodissa villapuserot ja pitkät alushousut saa nopeasti pois ulkoa tultua, mutta kyläillessä tai toimistolla sellaista ei voi noin vain tehdä.

Onhan luminen maisema kieltämättä kivempi katsella kuin martaisen maatunut maa. Sukkar-koiramme nauttii lumesta aivan erityisesti: telmii ja riehuu aina ulos päästessään ja ennen sisälle palaamista se jää pihalle kieriskelemään ja piehtaroimaan lumessa.

Lintumaailmassa on hiljaista, vaikka ovathan talven paikkalinnut yhä paikalla: tali- ja sinitiaiset, punatulkut, käpylinnut ja mustarastaat kansoittavat tavanomaiseen tapaan koiranulkoilutusreittiä. Epätavallisempia havaintoja joulupyhien ajalta olivat järripeippo Kontulan kelkkapuiston maastossa ja kanahaukka Kivikkoon kulkevalla metsäpolulla. Kanahaukasta on tullut Helsingin seudun yleisin petolintu, näyttää jo syrjäyttäneen varpushaukan. Kyse lienee paitsi hitaasta toipumisesta rauhoituksen (1989) jälkeen, myös seurausta sepelkyyhkyjen kaupungistumisesta.

Aatonaattona olin vähällä kuolla hypotermiaan, kun työpaikkani kulunvalvontajärjestelmät pettivät ja ihmisiä joutui lukkojen taa kaikenlaisiin toimistotalon sopukoihin, yhdyskäytäviin ja viestihuoneisiin. Minä ja eräs kollegani olimme juuri tulossa kanttiinista lounaalta ja jäimme sisävaatteissa jumiin ulos pakkaseen sisäpihalle. Onneksi lopulta yksi vartija kierteli fyysisten avainten kanssa pitkin rakennuskompleksia päästämässä ihmisiä hädästä. Hyvä muistutus jälleen siitä, ettei kannattaisi liikaa olla teknologian ja keinoälyn varassa. Vanhan koulun keinojen pitäisi aina olla valmiina takataskussa.

Jouluaaton aamulla ostimme puolisoni kanssa toisillemme uudet sormukset. Kihlautuessamme maaliskuussa 2022 käytimme improvisoituja ratkaisuja: puolisoni toi minulle oman suvulta periytyvän kultasormukseni, joka oli ollut kateissa vuosia, mutta hän oli löytänyt sen Helsingin-kodistamme. Minä puolestani hankin hänelle sellaisen ensimmäisestä Vigossa vastaan tulleesta kultakaupasta, joka oli merkillisessä kulmatalossa. Niitä käytimme myöhemmin samana vuonna avioituessamme.

Jouluna grillasimme ja joimme hyviä viinejä. Perinteikkäiden Duerojen ja Barberojen lisäksi kunniamaininnan saa erinomainen portugalilainen Ravasqueira, joka oli ostettu syyskuussa puolalaisesta Biedronkasta. Puolisoni teki välimerellisiä ruokia ja leipoi keksejä, serkkuni toi pöytään suomalaisia perinneherkkuja, kuten kinkkua ja paahtopaistia. Joulun jälkeen kävin myös Nopossa katsomassa veljeäni, kälyäni ja veljentytärtäni, joka on kiinnostunut piirtämisestä, maalaamisesta, animesta ja näemmä myös metallimusiikista. Uutenavuotena olimme yksityisbileissä Espoossa ja ehdimme käydä todistamassa keskustassa Oodin luona suurta ryntäystä puolenyön rakettipaukkeeseen.

*   *   *

Vuodenvaihteen aikana luin Heikki Kännön Mehiläistien (Sammakko, 2017). Se oli Kännön esikoisromaani eli julkaistiin ensimmäiseksi siitä mittavasta materiaalista, jonka hän oli kerännyt ajatellen alkuun yhtä mysteeriromaania, mutta josta on kummunnut sittemmin kokonainen sarja tiiliskiviä. Olen aiemmin lukenut ja arvostellut tässä blogissa Sömnön (2018), Runoilijan (2020) ja Ihmishämärän (2022). Kun nyt olen lukenut Mehiläistienkin, jäljellä ja seuraavaksi vuorossa on vielä Kädet (2024).

Mehiläistien lukeminen vahvisti käsitystäni, että Kännö on ehdottomasti aikamme merkittävimpiä kirjailijoita ja tarinankertojia. Pesee Dan Brownin mennen tullen. Jos Mehiläistien olisi lukenut Kännöistä ensimmäisenä, olisi muutama asia Ihmishämärässä avautunut paremmin - erityisesti jotkin Düsseldorfiin liittyneet asiat sekä Ihmishämärässä irralliselta tuntunut Joseph Beuysin ja Heinrich Hasen säie. Mehiläistiestä selviää, miksi tosi ja fiktio olivat Ihmishämärässä ja sen vuoteen 2050 sijoittuvassa nykyhetkellisyydessä sekoittuneet juuri sillä tavalla kuin olivat.

Toisaalta, koska olin jo lukenut Sömnön, Runoilijan ja Ihmishämärän, oli jollain tapaa kiinnostavaa lukea varhaisempi työ. Sillä onhan niin, että jollain tapaa Mehiläistie on tienavaus. Sen teemoja - varsinkin mitä nykytaiteeseen ja taiteilijapersoonaan tulee - jatketaan virtuoosimaisessa Sömnössä, kun taas taikuuden maailmaan, antroposofiaan ja germaaniseen mytologiaan palataan Runoilijassa ja Ihmishämärässä.

Mehiläistiessä, kuten aiemmin lukemissani myöhemmissä kirjoissaan, Kännö hallitsee mainiolla tavalla vakavuuden ja kieliposkellisuuden yhdistämisen. Hän on paikka paikoin proosallinen Tarantino, ymmärtäen täydellisesti, kuinka käyttää ironiaa ja kliseitä tyylikkäästi. Hänen fiksaationsa Saksaan, joka lienee yhteydessä Goethen ja Steinerin lukemiseen, on toki ehtymätön lähde mainitunlaiselle estetiikalle ja asiayhteyksille, esimerkiksi natseille, esoteerisille salaliitoille ja julmuuden ja kiduttamisen kaltaisten asioiden ironisen yhdentekevälle käsittelylle. Tämä siitä huolimatta, että Kännö on eettisesti kantaa ottava. Hän vain on sitä syvällisemmin kuin simppeleitä identiteettilippuja signaloiva nykykulttuuri.

Kännön vakava sana ei voi olla paistamatta päälle asetetun läpikuultavan virnenaamarin läpi - mutta myös päinvastoin, virne on aina läsnä silloinkin, kun puhutaan vakavia. Kännö selvästi ottaa erittäin tosissaan myytit, arkkityypit ja tarinat. Maaginen maailma ei ole hänelle vain fiktiivinen tehokeino, jolla kalastellaan fantasiasta ja mystiikasta kiinnostuneita. Hän kuitenkin varoo ottamasta monituisia menneitä ja uusia hypoteesejä niin vakavasti, että tarjoilisi käärmeöljyjä.

Mehiläiset, jänikset ja suuri alkuhirvi - ikuinen ja viisas, mutta silti kiinnostunut lähinnä panemisesta, kuten Ihmishämärän Wotan - ovat mukana tarinassa muistuttamassa, ettei ilmiasu ole yhtä tärkeää kuin se, mitä sillä kerrotaan. Kirja alkaakin kahdella eri lainauksella todelliselta Joseph Beuysilta: 

"Ihmisen tulee säilyttää yhteys alapuolisiin; eläimiin, kasveihin ja luontoon, sekä yläpuolisiin; enkeleihin ja henkiin."

"En ole ihminen vaan jänis. Kiimainen jänis."

Taiteen ja taidepiirien kuvaus on paikka paikoin niin hulvattoman hauskaa (itseironista?), että mieleeni palautui usein Riitta Nelimarkka-Seeckin väitöskirja Taideteolliselle korkeakoululle vuodelta 2000:

"Self Portrait on laadullinen, yksittäistapausta käsittelevä perustutkimus, filosofinen penetraatio omaan taiteilijaminään. Se on absurdi runoelma, partenogeneettinen, itse itseään varioiva suhteikko ja kyselevä kuvaus luovasta prosessista, joka pikemminkin kuin prosessi, on sykkivä pallo, joka antautuu spiraaliksi, joka 'litistettäessä' huipentuu pisteeksi ... Tavoitteena on noudattaa intuitiivista visiota taiteellisesta tavasta tutkia oman tiedostamisen olemusta, sanalla sanoen suorittaa introspektio kvalitatiivisen tutkimuksen hengessä.

Tehdä se henkilökohtaisena kokeena, varioimistaan varioiden ja esittää tulokset jotensakin autenttisen, esseemäisen runoelman muodossa. Tästä valinnasta muodostuu fiktiivisen asiarunon konteksti, yksi mahdollinen tapa saattaa ymmärrettäväksi taiteellisen tutkimuksen erityinen luonne. Säilyttää loppuun asti jotain taiteen ja tutkimuksen 'hengen' tapaista. Pääasiallisena aineistona on oma taiteellinen tuotanto ja peruslähtökohtana oma kokemus, joka sisältää niin fyysisen, aistisen, psykologisen, kognitiivisen, kulttuurisen, uskonnollisen, henkisen kuin intuitiivisenkin tiedon. Kun tämän Elisen 'kokemusflyygelön' viitoittamat johtopäätökset osuvat yksiin tieteenfilosofian gurujen päätelmien kanssa, voidaan nyökätä yleistettävyyden suuntaan, ja kun oma päänsisäinen pallopelimaailma ei tangeeraa ulkomaailman kanssa, on tätäkin subjektiivista näkemystä kunnioittaminen, kunnes joku sen epätodeksi osoittaa.

Elisen väitöskirja sisältää metamorfoottisen Pallo - Flyygeli - Jänis - 'hassukaavan' ja omatekoisen, humanistisen 'opin' flygelismin teemat, joilla kuvataan taiteentekemisen prinsiippejä ja perustunnelmia, myös eettisiä ja sielullisia. Tämä taiteen elastista vapautta kuvaava koherentti, sekä kehämäinen että pallomainen kaava, jota ei yritetäkään väittää muutoin kuin ei-definitiivisesti todeksi, on kaikessa mielivaltaisuudessaan, variatonisessa soveltuvuudessaan ja lähes abstraktissa yksinkertaisuudessaan tutkimuksen sekä metodi että kohde ja lopulta substanssi kuten myös niin kutsuttu lopputulema.

Lyhyesti: Self Portraitissa variaatio = metodi = substanssi. Se, että elämä itse 'flygelöityy' tutkimukseen, on koettu fakta, jota olisi vilpillistä lähteä salaamaan. Ihmistutkimus ei  tapahdu irrallaan sinänsä unimaisesta tosielämästä eikä tässä tapauksessa myöskään irrallaan taiteesta. Koettu sotkeutuu oudosti taiteeseen napittuakseen sitä kautta taas tutkimukseen. Kehkeytyy omalla tavallaan hermeneuttinen Pallo - Flyygeli - Jänis -oravanpyörä: Käsitteellinen tutkimus - Artefaktinen taide - Inhimillis-jänismäinen elämä -triangelisto, joka muodostaa Elisen väitöskirjan hermeneuttisen, itseään varioivan jäniksenpallon."

Assosiaatio oli erityisen vahva siksi, että myös Kännön Mehiläistiessä toistuvat yhtenään jänikset ja flyygelit. Jänikset ovat tosin taajaan kuolleita ja flyygeleitä romutetaan, mutta ehkäpä juuri se kuuluu asiaan.

Luettuani Kännön kirjan näytin Joseph Beuysin kuvaa puolisolleni, joka totesi, että "tämän syntymäpäivänä [12.5.1921] Neptunus oli kaloissa, eikä koko maailmassa ole tuon kaltaista Neptunus-vetoista persoonaa, joka ei maalaisi. Joten hänen on oltava taiteilija. Jos hän ei toteuta taiteellista itseään, hänessä on oleva jotain pahasti pielessä. Eikä ole ihme, että ihmiset pitivät hänen tuijotustaan hypnoottisena ja väkevänä, koska sellaisia tuon tyypin ihmiset ovat. Paljon surullisuutta, paljon taipumusta hulluuteen, mutta myös erittäin spirituaalinen ihminen."

Beuys on Mehiläistien keskushenkilö. Hän oli todellisuudessa elänyt saksalainen nykytaiteilija, ja suuri osa Kännön Beuysiin yhdistyviä asioita näyttää saavan vahvistusta siitä, mitä Beuysin elämästä ja taiteesta on julkisesti löydettävissä. Hänen šamaaniutensakin oli ainakin taiteellisessa mielessä faktaa. Menikö se Kännön kuvaamiin sfääreihin kuten aikamatkailuun ja ihmeparantamiseen - sen arviointiin minulla ei ole riittäviä yhteyksiä Beuys-vainaaseen, mutta ainakin terminologia ja symbolismi tangeeraavat vahvasti tuon aikaisen taideskenen kanssa.

Toisena päähenkilöryhmänä ovat fluxus-taideliikkeen taiteilijat Dora Schuster ja Klaus Veit, jotka lienevät fiktiivisiä, mutta hyvin uskottaviksi kirjoitettuja hahmoja. Doran Amerikassa kasvanut poika Walter on kirjan myöhemmässä vaiheessa näkökulmahenkilönä. Nykytaiteen skenehuumoria on mukana jälleen runsaasti ja se on hersyvää, sisältäen siellä täällä viittauksia todellisuudessa eläneisiin tai eläviin taiteilijoihin. William Burroughskin on päässyt mukaan, lukemaan aikamatkoista kertovia iltasatuja lapsille.

Kolmantena päähenkilöryhmänä ovat myös Ihmishämärässä vilahtaneet natsiokkultistit Alfred Riemannin johdolla, mukaan lukien muutama pimeälle puolelle rekrytoitu juutalainen sekä viileänkaunis natsiprofiloijatar Celina Müller. Nämä henkilöt lienevät Kännön fiktiivistä luomusta, mutta perustunevat todellisuudessa olemassa olleisiin natsien okkultistisiin hankkeisiin, joista niin Hitler, Himmler kuin Hesskin olivat ylen kiinnostuneita.

Beuys oli myös todellisessa maailmassa osallisena vihreän liikkeen perustamiseen, sillä hän oli yksi sitä edeltäneen vapaan opiskelijaliikkeen perustajista. Historiallinen Beuys oli tosin poliittisessakin toiminnassaan siinä määrin epäkonventionaalinen, että hänellä menivät pian sukset ristiin tulevan Vihreän puolueen kanssa.

Ihmishämärän arvostelussani ihmettelin sitä, miksi Kännö oli tieten tahtoen sekoittanut Beuysin elämän mestarimuurarin ja kuvanveistäjän Heinrich Hasen elämään. Tämä kun vaikutti 1500-luvulla ja jätti jälkeensä rakennuksia erityisesti Naumburgiin - kaupunkiin, joka oli keskeisellä sijalla Kännön Runoilijassa. Wenzelin kirkossa on häneltä jälkeen jäänyttä rakennustaidetta samoin kuin Wenzelin lähde. No, Mehiläistiestä selvisi, ettei Kännö tarkoittanutkaan sekoittaa Beuysia historialliseen Haseen, vaan hänen Heinrich Hasensa on ilmeisesti fiktiivinen hahmo - taiteellisesti lahjakas sotamies, joka ilmaantuu Mehiläistien tarinaan vasta sen viimeisessä osassa, Beuysia etsimään lähteneen pelastusretkikunnan jäsenenä Krimin vuorilla.

Tosin tämä Heinrich Hase ("Heikki-jänis") on saattanut saada nimensä saksalaisessa lastenkirjassa seikkailevasta sen nimisestä jäniksestä, jolla on tonttulakki päässä. Se ainakin sopisi hyvin jänisteemaan Beuysin taiteen ympärillä samoin kuin Beuysin astraaliasumuksissa. 

Niin, aika menee hieman mutkalle Mehiläistiessä, sillä akashan paikalla taikamattona ja kaninkolona on tässä kirjassa aikamatkailu, joka onnistuu mehiläisten matkassa, siitä kirjan nimi. Astraalihahmon lisäksi matkustamiseen kykenee tosin koko fyysinenkin ruumis, ainakin jos sen valelee hunajalla ja lehtikullalla. Ja aikamatkailulla on vakavia seurauksia, koska pienetkin muutokset menneisyydessä kumuloituvat isoiksi vääristymiksi todellisuuteen. Ihmishämärässä siis elettiin siinä todellisuudessa, jossa Hase korvasi Krimillä kuolleen Beuysin, joka jäi elämään Hasen alter egoksi.

Kuten muissakin Kännön kirjoissa, myös Mehiläistiessä eletään suurelta osin Saksassa ja saksalaisen kulttuurin piirissä. Alkuun ollaan Berliinissä ja myöhemmin muutetaan Düsseldorfiin, joka on ehkä ollut Kännölle läheinen kaupunki juuri taideyliopistonsa vuoksi, jossa Beuys aikoinaan vaikutti. Kirjan puolivälin paikkeilla siirrytään kuitenkin Doran ja Walterin mukana New Yorkiin ja sen taide-elämän piiriin.

Lisäksi seikkaillaan Krimin vuorilla, jonne sekä todellinen että fiktiivinen Beuys tekivät uransa alussa pakkolaskun Luftwaffen koneella. Mietin ensin hieman kuvauksia lukiessa, että missä ja milloin Krimillä on muka ollut noin ankaran arktisia olosuhteita, sillä Krimin korkeimmatkin vuoret ovat vain puolentoista kilometrin korkuisia - Krimin korkein vuori Orman Koš (ven. ja ukr. Roman-Koš) on 1545 metriä ja kuuluisin vuori Ai Petri 1234 metriä korkea. Ai Petrin laakea huippuylänkö mainitaan useissa lähteissä poikkeuksellisen tuuliseksi ja ankaraksi paikaksi talvisin, joten se lienee antanut innoitteen niin lumisiin ja talvisiin olosuhteisiin kuin Kännön kuvauksessa. Muualla Krimillä ei lunta juurikaan nähdä edes sydäntalvella.

Nettilähteet kertovat kuitenkin, että tosielämässä Beuys teki pakkolaskunsa Pohjois-Krimin aroille Kurmanin piirikunnan Pryvilnen kylän lähellä, jota saksalaiset tuohon aikaan kutsuivat nimellä Freifeld - natseillahan oli löyhästi muinaisiin Krimin gootteihin pohjaava tavoite tehdä Krimistä etnisesti saksalainen lomailualue Gotenland. Beuysin ja Kännön mytologian kannalta tässä vain on se ongelma, että noille tasaisille aroille on hyvin vaikea kuvitella edes talvella sellaisia ankaria olosuhteita, joita Beuys-myytos sinne kuvitteli.

Kirjan lopetusosa, jossa Hase ja esimiehensä seikkailevat, on myös tyylikäs psykologinen tutkielma, jolla on traaginen ja traagisuudessaan vavahduttava loppu. Se tuntuu alleviivaavan, kuinka pienestä lopulta on kiinni paljon pahaa. Torjutuksi tuleminen sysää kaunosielunkin pahuuteen. Beuys tuntuu vihjaavan, että vastinparit jotenkin aina säilyvät: jos Hase ottaa Beuysin paikan, on jo nähtävissä, että tuossa todellisuudessa Riemannin paikan ottaa Reinhold Klingner.

Emme kuitenkaan tapaa heitä Ihmishämärästä emmekä Runoilijasta, joten ehkä tuon kohtauksen enteilemä kirja on vielä Kännöltä kirjoittamatta.

Taloudesta ja turvallisuudesta

Google tarjoilee aina muistoja menneiltä vuosilta tähän aikaan, ja se tuntuu haikealta, koska huomaan, että aina ennen olen joulun ja uudenvuoden aikaan matkustanut jossain - yleensä Suomea huomattavasti lämpimämmissä paikoissa. Tänä vuonna olen köyhempi kuin koskaan sitten opiskeluaikojeni. Vaikka bruttotuloni ovat vuosien varrella näennäisesti nousseet nousemistaan, ostovoimani on ollut jyrkässä laskussa jo vuosikymmenen verran. 

Pahin lasku on tapahtunut viimeisten kolmen vuoden aikana, ja syynä ovat Suomen inflaatio ja taloyhtiöiden vastikkeet. Asunto-omistamisen piti olla hyvä sijoitus tulevaan, mutta aivan toisin kävi. Kumpikin taloyhtiö ryhtyi vimmaisesti remontoimaan ja vastikkeisiin menee nyt paljon enemmän kuin mihin olisi varaa. Mikä pahinta, asunnot eivät myöskään mene Helsingissä enää kaupaksi, joten niitä ei voi edes myydä ja muuttaa vuokralle, mikä muuten olisi nykytilanteessa taloudellisesti järkevämpi vaihtoehto.

Tänä vuonna joudumme miettimään sitä, onko meillä varaa parempilaatuiseen murukahviin vai ostammeko aina huonointa. Sellainen taas kasvattaa väistämättä aviollista tyytymättömyyttä, kun en keskiluokkaisesta työstäni huolimatta pysty kantamaan leipää pöytään, tai ainakaan leikkeleitä sen päälle.

Suomen talous ei ole kasvanut 18 vuoteen. On näemmä samantekevää, onko vallassa vasemmisto- vai oikeistohallitus, kun kumpikaan ei kykene todellisiin rakennemuutoksiin, verojen madaltamiseen tai suomalaisten kilpailukyvyn parantamiseen. Vienti ei vedä, koska Suomi hinnoittelee itsensä ulos. Kotimaista kysyntää taas ei ole, koska suomalaisilla ei ole varaa kuluttaa. Niinpä suomalaiset yritykset eivät kasva eikä uusia työpaikkoja synny. Arvonlisävero tappaa vähätkin lähipalvelut - jotka asiakaskunnan pienuuden vuoksi muutenkin ovat koko ajan veitsenterällä. Kuluttajat pahentavat kysyntävajetta tilaamalla halpatavaraa Kiinasta, mutta eihän se heidän vikansa ole, ettei kotimaisesta kaupasta ostettuun tavaraan ole enää varaa.

Vasemmiston ollessa vallassa rahaa tuhlattiin surutta velaksi. Mutta nyt, kun oikeistohallitus on ollut vallassa jo jonkin aikaa, mitään oleellista muutosta ei ole saatu aikaan. Jotain on tehty ja näperrelty, mutta leikkaukset tehdään yhä sieltä, mistä voidaan eikä sieltä, mistä pitäisi. Veroja sen kuin kasvatetaan, julkinen tuhlaus jatkuu. Kela syytää rahaa niin koti- kuin ulkomaisille eläteille eikä Suomessa edelleenkään kannata tehdä pienituloisia töitä, koska tuilla elämisellä saa merkittävästi korkeamman elintason ja oikeudet - ilman vastuuta. 

Kansalaisten eriarvoistuminen jatkuu, vaikkakaan ei aina sillä tavoin kuin lisää tukia parkuva vasemmisto uskottelee. Kansa jakautuu maksajiin ja saajiin, ja jossain vaiheessa maksajien mitta väistämättä täyttyy. Ei välttämättä niinkään rikkaiden, jotka pystyvät siirtämään omaisuutensa verottajan ulottumattomiin - ja nostelemaan lukemattomia tukia. Mutta keskiluokan kurjistuminen alaluokkaiseen elämään huonommalla elämänlaadulla kuin mitä Kelan asiakkaat saavat heidän kustannuksellaan ei varmasti lupaa yhteiskuntavakaudelle hyvää jatkossa.

Sama koskee jossain määrin koko Eurooppaa, mutta Suomi on erityisen syvällä lamassa, koska muualla kyse on suhdanteista, Suomessa perusrakenteista ja illuusioista, joiden varaan ylikallis hyvinvointivaltio on luotu. Suomi on jo nyt ostovoimassa Euroopan keskiarvon alapuolella ja jää jälkeen useista entisen Itä-Euroopan talouskasvumaista. Parhaiten koulutetut muuttavat maasta, koska Suomessa on selvästi huonommat palkat kuin Länsi-Euroopassa, Amerikassa ja Persianlahdella - mutta kuitenkin kalliimpaa ja siksi myös selvästi matalampi elämänlaatu.

Suomi markkinoi itseään Euroopan korkeimmilla sosiaalituilla, mutta sillä strategialla saadaan vain lisää maksettavia elättejä - ei lisää maksajia. Moni varmaan tullessaan aikoo töitä tekemään ja yrittämään, mutta aikeet karisevat vuosien kertyessä, kun edes työhaastatteluihin ei työvoimapulamaassa pääse, ja kun toisaalta tukien varassa saa mittavasti paremman elintason kuin ottamalla vastaan jonkin niistä suomalaisten hyljeksimistä ns. paskaduuneista, joita ulkomailta tulleille on tarjolla, olipa korkeakoulututkinto tai ei edes amispohjaa.

*   *   *

Tällaisissa tunnelmissa Suomi joka tapauksessa aloittaa uuden vuotensa 2026. Minkä lisäksi itätaivaalla häilyy myös erittäin konkreettinen sodanuhka. Se, että presidentti uudenvuoden puheessaan sanoi kolmesti, ettei suomalaisilla ole hätää, tarkoittaa, että tilanne on kriittinen ja hätä on käsillä. Kokoonsa nähden Suomi on toki Euroopassa parhaiten varustautuneiden joukossa, mutta tähän on pakko tehdä kaksi reunamerkintää. 

Ensinnäkin, koolla on väliä. Suomi ja Baltia ovat auttamattoman pieniä, eikä täällä ole ukkoja heittää eurooppalaisen suursodan lihamyllyyn. Vertailun vuoksi kannattaa miettiä, kuinka huonosti Suomi on saanut väestönsä mobilisoitua edes mukaviin siviilitöihin.

Toiseksi, se, että Suomi on parhaiten varustettujen Euroopan maiden joukossa, on osa mantereen laajuista ongelmaa, sillä Suomi on kuitenkin samalla Euroopan pienimpien ja nyttemmin myös köyhempien valtioiden joukossa.

Ukraina sen sijaan on iso maa, jossa oli ennen sotaa 40 miljoonaa ihmistä ja varsin mittava sotilaallinen kapasiteetti. Näiden asioiden ansiosta se on kyennyt taistelemaan koko Euroopan puolesta Venäjää vastaan, mutta ei nykytilannetta voi ikuisuuksiin jatkua. Venäjän sotakoneisto ei takuulla lakkaa pyörimästä, mikäli se saa haluamansa Ukrainassa, joka on tällä hetkellä suurin este Venäjän tiellä koko Euroopan hegemoniaan. Seuraavat esteet ovat Puola, Suomi ja Romania.

Venäjä on sotavalta - se on sodassa omalla mukavuusalueellaan, sillä se on tottunut ihmiselämiä uhraavaan sotatalouteen ja massapropagandaan, totalitaariseen tietoisuuteen, jossa valheet ovat totta, mikäli ne palvelevat imperiumin laajentamista ja vallan vertikaalia. Tämä konsepti on osoittautunut Venäjän valtion rakentamisen kannalta vuosisatojen ajan voitolliseksi. Vastustajat on tuhottu. Niinpä on vastuutonta haihattelua kuvitella, että konsepti muuttuisi, mikäli sille luovutetaan jälleen uusi voitto. Venäjä voi muuttua vain tappion kautta.

Maailma on molotovilais-ribbentropilaisessa tilassa, moninapaisen etupiiripolitiikan vahvistuessa. Olisin hämmästynyt, jos Putinin ja Trumpin hallintojen välillä ei olisi tehty salaista lisäpöytäkirjaa etupiirijaosta, sillä niin johdonmukaisesti Trumpin hallinto Venäjää myötäilee ja puolestaan suuntaa aggression Eurooppaa, Kanadaa ja Latinalaista Amerikkaa vastaan. Eivätköhän Grönlanti ja Venezuelakin ole Venäjän Trumpille syöttämiä valloitustavoitteita sitä vastaan, että Venäjä saa laajentua Euroopan kustannuksella länteen.

Tässä maailmassa pärjätäkseen Euroopan on joko ryhdyttävä yhdeksi suurvaltanavoista ja puolustettava etupiiriään sen mukaisesti - tai tultava jaetuksi ja alistetuksi aggressiivisempien valtojen etupiireiksi.

Amurinmaalta harjujen humuun

Aika rientää ja nytkin se on laukannut yli vuoden päähän siitä, kun lokakuussa 2024 kirjoitin nimellä Kaksi kirjaa merilehmistä kirja-arvostelut Aura Koiviston Miehestä ja merilehmästä sekä Iida Turpeisen Elollisista. Siinä yhteydessä viittasin kolmanteenkin samaa aihepiiriä käsittelevään suomalaisromaaniin, nimittäin Anni Kytömäen Mirabilikseen, mutta kesti näin kauan ennen kuin sain, luin ja arvostelen tuonkin kirjan.

Hämmentävän paljon yhteistä tässäkin teoksessa on kahteen edellä mainittuun verrattuna. Kytömäki myös avaa tätä yhteyttä jälkisanoissaan, joissa tyylikkäästi tunnustaa Koiviston ja Turpeisen kirjat, vaikka paaluttaa saaneensa oman kirjansa idean jo kauan ennen kaikkea, teini-ikäisenä. Kuten Koivisto ja Turpeinen, Kytömäkikin vaikuttui jollain erityisellä tavalla Georg Stelleristä ja Beringinsaaren haaksirikkoisista. Olisi kuitenkin ollut hieman kiusallista kirjoittaa kolmaskin Stelleriä ja merilehmiä suoraan seurannut romaani - samalla ekologisella sanomalla - joten Koivisto ja Turpeinen lienevät tahtomattaan vaikuttaneet siihen, että Kytömäki päätyi tietoisesti kehittämään omaa teostaan toiseen suuntaan, sekä ajallisesti että henkilöhistoriallisesti.

Eipä silti, Steller seikkailee yhä Kytömäenkin teoksessa, vaikkakin aaveena, joka kummittelee yhtenään erääksi näkökulmahenkilöksi valitun elämäkerturinsa Leonhard Stejnegerin mielessä. Kuten Koivisto, myös Kytömäki on saanut suuren osan innoitustaan Stejnegerin vuonna 1936 julkaisemasta Stellerin elämäkerrasta. Stejneger oli Stellerin tavoin tutkimusmatkailija ja luonnontieteilijä, vaikka eli elämänsä toistasataa vuotta myöhemmin, jo varsin toisenlaisessa maailmassa. Stellerin tavoin hänkin oli kotoisin muualta kuin missä teki uransa: Steller oli Venäjän keisarikuntaan muuttanut saksalainen, kun taas Stejneger oli norjalainen, mutta teki valtaosan urastaan Amerikassa.

Kytömäen kirjaa aloittaessani luulinkin, että Stejneger olisi kirjan päähenkilö, mutta näin ei lopulta ollut. Norjalainen tulee tarinaan mukaan verrattain myöhään ja senkin jälkeen hänen näkökulmalukunsa pysyvät erillään suomalaisten päähenkilöiden elämästä pitkälle yli kirjan puolivälin. Lukija arvaa, että jossain vaiheessa näiden tiet proosan lakien mukaan risteävät, mutta saa odotella tätä täyttymystä kirjan loppupuolelle saakka.

Stejnegerin ja Stellerin lisäksi kirjassa sivutaan muitakin todellisuudessa eläneitä henkilöitä, kuten Adolf Erik Nordenskiöld, Johan Axel Palmén ja Spencer Fullerton Baird, mutta nämä jäävät sivuosiin, kuten hieman yllättävästi myös kirjan kattaman ajanjakson kaikkein dramaattisimmat tapahtumat - ensimmäinen maailmansota, Venäjän vallankumous, Suomen itsenäistyminen, sisällissota ja natsien valtaannousu Saksassa. Kytömäen romaani sisältää turkishylkeiden ja isomerimetsojen näkökulmasta koetut alku- ja lopputeurastukset, jotka sijoittuvat vuosiin 1742 ja 1851, mutta muuten kirja seuraa kiitettävän kronologisesti toisiinsa suku- ja paikkakuntasitein linkittyvien päähenkilöiden elämiä vuodesta 1865 vuoteen 1935. Draamaa riittää ilmankin edellä mainittujen maailmandraamojen käsittelyä.

Mirabilis on nimensä mukaisesti täynnä ihmeellisyyttä, siirtyen usein vahvasti maagisen realismin puolelle. Tarinan keskiössä on kirjan todellinen päähenkilö Ella, sirkusnimeltään Mirabella, johon kirjailijatar on lähes varmasti ladannut hyvin paljon itseään - näin olen myös aiemmin julkaistuista kirja-arvosteluista antanut itseni ymmärtää. Nimensä mukaisesti Mirabella on sekä herkkä orvokki että monipuolisesti ihmeellinen olento. Suurin osa kirjasta nähdään ja kerrotaan ensimmäisessä persoonassa Ellan näkökulmasta. Muut näkökulmahenkilöt seikkailevat kolmannessa persoonassa.

Mutta eipä rynnätä asioiden edelle. Ella tulee ilmoille vasta kun on ensin seurattu pitkään hänen äitinsä Iso-Riikan melkein yhtä omituista elämää. Riikka on Juurelan torpan tytär, ratakiskoja lämpimikseen kanniskeleva voimanainen, joka elää jossain määrin omassa mielikuvitusmaailmassaan, kuten tyttärensäkin. Tapahtumat käynnistyvät Suomen nälkävuosista, joista jää jälkeen myös herravihaista alavirettä Riikan perheeseen. Herroja edustaa kartanon vallasväki, Falkenhöjdin suku. Sekä Juurelat että Falkenhöjdit ovat kuvitteellisia, vaikkakin joillain henkilöillä voi olla esikuvia todellisuudessa. Jälkisanoissaan kirjailija toteaa esimerkiksi, että hänen henkilönsä Herman Erikssonin esikuva oli tosielämässä Amurinmaan siirtokuntalaisia johtanut Fridolf Höök. Esikuvansa tavoin myös Eriksson päätyy samanlaiseen traagiseen loppuratkaisuun.

Romaani liikkuu laajalti, heitellen henkilöitään ja lukijaansa maailmankolkasta toiseen. Vaikka suurin osa vierailtavista paikoista on todellisia, kirjan tärkein kiinnepiste on kuitenkin fiktiivinen Kummunpään kunta ja siellä erityisesti Korraharjun kartano ja sille nimensä antanut harju, jonka yhteydessä kohoaa Vinkalonvuori. Kirjailija liittää näihin paikkoihin niin paljon tarkkaa luonnon- ja tunnelmankuvausta sekä mystiikkaa, että ei liene väärin arvailla niiden perustuvan hänen kotiseutuunsa Pirkanmaan Ylöjärvellä tai läheisellä Nokialla. Suomussalmelta ja Nokialta löytyy pari Kummunpäätä paikanniminä, muttei kokonaista sen nimistä paikkakuntaa. Kytömäen Kummunpäässä on rautatieasema ja yhdestä kirjan kohdasta voi päätellä sen sijaitsevan rautateitse matkalla Helsingistä itään Pietaria kohti.

Kirjan rytmi on verkkainen, rönsyt runsaita - tämä ei ole ollut viime vuosikymmeninä muodikasta suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta minua se ei haittaa. Päinvastoin, on hyvä, ettei kaikki ole ennalta arvattavaa. Voin kyllä kuvitella, että toiseenlaiseen tottunut suomalaislukija kavahtaa osaa mystiikasta, yliluonnollisia kohtaamisia, paikkojen, polkujen ja mielentilojen rönsyilevää runsautta. Kirjassa on vähän kaikkea: on luonnontiedettä, mystiikkaa, luokkajakoa, sirkusta, edistyskritiikkiä, nostalgiaa, emansipaatiota, sadomasokismia, epäsovinnaisia pariutumisia. Tapahtumia kehitellään hartaasti ja tapahduttuaan niitä vatvotaan, usein yhä uudelleen Ellan mielessä.

Ajoittain herää tunne, että ehkä liikaakin on yritetty tunkea samaan romaaniin. Kaikki ei lopulta oikein loksahda yksiin, loppuluvuissa kirjailijalle tulee jo kiire hyppiä isojen asioiden yli. Olisi ehkä voinut hypätä joidenkin arvoituksellisten ilmeiden ja eleiden yli ja sen sijaan näyttää, mihin ne lopulta viittasivat. Kuitenkin ainoa henkilö, jonka pään sisälle lukija todella päästetään, on Ella, kirjan todellinen päähenkilö.

Ella on arvoituksellinen ja ihmeellinen, sitä myös alleviivataan. Ajoittain lukijan on vaikea ymmärtää, mistä Ellan ja äitinsä pimeä puoli kumpuaa, mikä sysää heidät toistuvasti ratkaisuihin, joista lukija haluaisi heitä varoittaa. Ella on toisaalta myös hyvin fyysinen - hänen visuaalisesti rikkaan mielikuvituksensa rinnalla kulkee hyvin voimakas sidos ruumiillisuuteen, kaiken kokemiseen ruumiillisina tunteina. Tämä tuntuu sopivan huippusuorituksiin pyrkivän taitovoimistelijan ja sirkuslaisen persoonaan - tuollaisessa elämässähän täytyy yhdistyä urheilijan ja esiintyvän taiteilijan ominaisuuksia. Pidän myös siitä, että tämä tausta on huomioitu Ellan ja veljensä kilpailullisuudessa - he ajattelevat yhtenään voittamista ja päihittämistä suhteessa toisiinsa ja muihin läheisiin.

Sekä Iso-Riikka että Ella ovat korostetusti vahvoja naisia, mutta lankeavat kuitenkin sekä miesten että mystisten ilmiöiden pauloihin. Riikka kohtaa Afrikan rannikolla yöllä leopardin ja kehittää myöhemmin Amurinmaassa ja vielä Suomessakin pakkomielteiseltä vaikuttavan suhteen metsässä piilevään tiikeriin. Ella taas ajelehtii suhteeseen aiemmin itselleen epämiellyttävältä vaikuttaneen vanhemman miehen kanssa, kerjäten ajoittain alistamista ikään kuin haluaisi rankaista itseään niistä asioista, jotka jättivät hänelle pysyvät traumat: rakastajan kuolemasta ja vähältä piti -kokemuksesta, jossa hän selvisi onnettomuudesta fyysisesti vahingoittumattomana, mutta näki itsensä sen jälkeen ikään kuin elävänä kuolleena. Lukija joutuu ajoittain ihmettelemään, miksi Ella on niin nyreä ja aina tyytymätön.

Kytömäen naiset ovat monimutkaisia, kompleksisia. Miehet sen sijaan ovat varsin suoraviivaisia olentoja, jolleivät suorastaan yksinkertaisia niin ainakin kadehdittavan helppoja. Hieman enemmän syvyyttä ja nyansseja löytyy Stejnegeristä. Kun Ella kamppailee sisäisen pimeänsä kanssa, Stejneger näyttäytyy raikkaana, elämänmyönteisenä ihmisenä, joka aina selviytyy, vaikka on alituiseen lähellä kuolla. Jälkisanoissaan Kytömäki toteaakin juuri tuon piirteen tehneen itseensä vaikutuksen Stejnegeriä lukiessaan. Stejnegerin elämänmyönteinen selviytyminen asettuu kontrastiksi verrattuna Ellaan, joka tuntuu juuttuvan menneisyyteen - lapsuutensa Amurinmaahan, rakastettunsa kuolemaan, Vinkalonvuoren näkötornin onnettomuuteen - ja kaipaavan selittämättömästi kuolemaa, vaikka kaikki ympärillä todistaa hänet päinvastoin selviytyjäksi.

Viken kuoleman jälkeen Ella näyttää kadottavan onnensa, mutta kuitenkin jotenkuten jatkaa. Vasta näkötornin onnettomuus näyttää murtavan hänen tahtonsa elää elämäänsä. Olen lukenut ennenkin siitä, että onnettomuuksista ja tragedioista selvinneet toisinaan kokevat tällaista syvää masennusta ja ikään kuin syyttävät itseään eloonjäännistään, etenkin jos joku läheinen ei selvinnyt. Ella ja Artturi kuitenkin selviävät onnettomuudesta pelkillä naarmuilla, joten lukijaa ihmetyttää, miksi tapahtuma saa niin traagiset mittasuhteet Ellan loppuelämässä. Miksei hän itse näe kaikkea sitä iloa ja ihmettä, jota hänen elämässään riittää? Sirkustaiteilua, rakastavia perheenjäseniä, konferenssimatkoja, luontoa ja ilmeisen hyvä ulkonäkökin. Silti Ella tuntee olevansa kuin juuriltaan nyhtäisty lehdokki, joka on jätetty ihmettelyn jälkeen mättäälle kuolemaan.

Tarinan toistuva teema näyttäisivät olevan unelmat, jotka kerta toisensa jälkeen tuhoutuvat johonkin ikävään sattumaan. Nälkätalvi vie Riikan vanhemmat, tiikeri vie vauvan ja myöhemmin äidinkin, junarata vie aarniometsän ja Viken ja paronikin osoittautuu lopulta paskiaiseksi. Päästyään pakoon vanhemmalta setämieheltä Ella ihastuu päistikkaa itseään huomattavasti nuorempaan mieheen, jota kuvataan kauniiksi pojaksi ja vihjataan homoseksuaalisesta suhteesta ystäväänsä. Nämä nuoret miehet eivät kuitenkaan ehdi enää aiheuttaa Ellalle pettymystä, koska hän lopulta löytää sen, mitä tutkimusmatkailijat eivät voineet löytää. Tosin mikä tuo jokin on, jää lopulta aikamoiseksi mysteeriksi. Ehkä se liittyy Vinkalonvuoren rotkon pyhittämiseen ja salaamiseen, koska "hengissä selvinneiden on kätkettävä kultansa", kuten Amurinmaan alkuperäiskansoihin kuuluva metsien nainen, Saša, pääsee nuorempiaan opettamaan.

Amurinmaan utopiasiirtokuntien kohtalokin oli pitkälle tuollainen pettymys. Sitä ei tosin Mirabiliksessa juurikaan avata, koska päähenkilöt palaavat sieltä Suomeen jo kauan ennen kuin siirtokunnat ajautuvat konkursseihin tai bolševikit alkavat teloittaa haaveitaan seuranneita siirtolaisia silkan suomalaisuutensa tähden. Kytömäen Venäjä ei kuitenkaan ole öisin ihmisiä noutavien salaisten poliisien ja joukkohautojen reunoilla jaeltavien niskalaukausten maa, vaan hän näkee tsaarin-Venäjän leppoisana ja idyllisenäkin paikkana. Tämä näkyy erityisesti Solikamskin vaiheiden kuvauksessa, jossa kuultavat myönteiset muistot menneestä maailmasta.

*   *   *

Ellan ja Falkenhöjdin mukana päästään kirjassa käymään Bergenissä, Berliinissä, Inarissa ja Solikamskissa, Stejnegerin mukana matkataan Washingtonissa, Arizonassa, Puerto Ricolla ja Beringinsaarella. Eniten jäi kuitenkin tätä kirjaa lukiessa kiinnostamaan Amurinmaa, ja Kytömäen ansiosta etsin ja tilasin divarista varsinaisen aarteen, Teuvo Peltoniemen vuonna 1985 julkaistun kirjan Kohti parempaa maailmaa: Suomalaisten ihannesiirtokunnat 1700-luvulta nykypäivään. Kirja esittelee lukuisia paremmin ja huonommin tunnettuja suomalaissiirtokuntia kaikilla mantereilla Amerikoista Australiaan, Afrikkaan, Israeliin, Etu-Kaukasiaan ja Itä-Karjalaan. 

Peltoniemen kirjassa on myös kokonainen luku Amurinmaan suomalaissiirtokunnasta. Fridolf Höökin retkikunta matkusti todellisessa maailmassa Amurinmaahan yhtä pitkää reittiä kuin Erikssonin ja Iso-Riikan poppoo Mirabiliksessa. Höökin aluksen nimi oli Keisari Aleksanteri II ja se purjehti Bremerhavenista samojen paikkojen kautta kuin Kytömäen Juan da Gama: Plymouthissa pysähdyttiin, sitten Kap Verden saarilla, Trindadella, Jaavalla ja lopulta saavuttiin Nahodkaan. Suomalaisten siirtokunta sijaitsi Primorjen etelärannikolla Vladivostokin ja Nahodkan välissä sijaitsevalla Strelokinlahdella. 

Suomalaisten muuttoliikettä nimenomaan valtakunnan kaukaisimpaan ääreen Amurinmaahan siivitti se, että tsaari Aleksanteri II oli nimittänyt Amurin kuvernööriksi suomalaisen Harald Furuhjelmin, jonka mukana ensimmäiset kymmenisen perhettä Turun seudulta muuttivat Amurinmaahan. Amurinmaata väitettiin tyhjäksi ja haluttiin asuttaa valkoihoisella venäläisväestöllä jakamalla maata ilmaiseksi Euroopan suunnasta tuleville uudisasukkaille. 

Se tietysti sujuvasti sivuutettiin, ettei tuo rehevä, lauhkea alue tietenkään tyhjä ollut. Kiinalaiset olivat jo kolonisoineet sitä ja työntäneet alkuperäiskansoja metsiin - venäläiset tapansa mukaan aiheuttivat heti alueen Kiinalta vallattuaan merkillisen väestöllisen tyhjenemisen, jollainen on perinteisesti seurannut Venäjän valloituksia. Kytömäkikään ei kovin paljon puhu alueen alkuperäiskansoista, mutta Sašan hahmo sentään edustaa heitä. Kuvaavaa on, ettei Kytömäelläkään ollut näille omakielisiä nimiä, vaan Saša on saanut Erikssonilta venäläisen nimen ja kansaa itsessään kutsutaan vain "metsäläisiksi". Steller kiivaili aikoinaan jonkin verran itelmeenien oikeuksien puolesta, mutta nämä ovat paljon pohjoisempia Kamtšatkan kansoja. Primorjessahan ollaan Korean ja Mantšurian rajoilla.

Aiemmin mainittu merikapteeni Fridolf Höök oli innostunut utooppis-kommunistisista ajatuksista ja perusti Amurin yhtiön, johon liittyi pääosin ruotsinkielistä keskiluokkaista väkeä Helsingin ja Turun seuduilta. Amurinmaassa oli tarkoitus elää jonkinlaisissa kommuunioloissa työtä tehden - joskin johtajien oli tarkoitus saada suurempi osa rikkauksista, tietysti. Maanviljelystä, metsästystä, kalastusta, valaanpyyntiä ja kullankaivuuta oli tarkoitus kehittää. Mukaan lähtivät mm. proviisori Walldén, maisteri Federley, maanviljelijä Åberg, työvouti Eriksson, insinööri Nilsson, sekä meriväen luutnantti, tynnyrintekijä, viinuri, puutarhuri, seppä, nahkurin sälli, turkkuri ja ainakin neljä apteekissa työskennellyttä henkilöä. Osa toi mukaan perheitään.

"Yhtiö palkkasi lisäksi laivamiehistöön neljä merimiestä sekä viisi oppipoikaa, jotka piti totuttaa valaanpyyntiin. Helsingin köyhäinhoitohallitus luovutti yhtiöläisten huostaan neljä tyttöstä - 'edellytyksellä, että heitä kohdeltaisiin niin kuin perheen jäseniä'. Kun mukaan vielä otettiin kaksi Itä-Aasiaan pyrkivää kauppiasta, oli lähtijöiden määrä noussut jo 50:een."

Tuohon aikaan ei vielä ollut Siperian rataa ja maateitse Siperian läpi matkustaminen oli suurelle ihmisjoukolle liian vaivalloinen suoritus. Niinpä Bremerhavenista Amurinmaahan purjehdittiin koko maailman ympäri.

"Oma purjelaiva saatiin valmiiksi Bremerhavenissa marraskuun lopussa [1868]. Sille annettiin uudeksi nimeksi Imperator Aleksander II ja suomalaiset muuttivat asumaan laivaansa. Välikannelle oli rakennettu kaksi suurta asuinsalonkia. Hyttejä oli vain perheellisille ja laivapäällystölle." (...)

"Muutostöiden aikana yhtiöläiset opiskelivat ahkerasti merimiestaitoja, mutta rannalla kyllä naureskeltiin, kun 'tuiki tottumattomat purjehtijat juoksentelivat sinne tänne kuin päättömät kanat'." (...)

"Purjehdusmatkan alussa meri oli niin tyyni, että laivalla pantiin toimeen juhlatanssiaiset. Sitten alkoivat myrskyt ja matkalaiset joutuivat hätäsatamaan Plymouthiin, kun Englannin kanaalista ei päästy edes luovimalla eteenpäin." (...)

"Vasta tammikuussa 1869 tuuli kääntyi ja matkaa päästiin jatkamaan. Satamassa oli ollut suuri joukko kohtalotovereita ja nyt laivat kilpailivat, kuka pääsisi Atlantille nopeimmin. Biskajanlahden myrskyä lukuun ottamatta matka jatkui suotuisasti, ja mieliala oli jälleen toiveikas, jopa riehakas. Monilla oli hyvä lauluääni, eikä 'rommitynnyrin tappi ollut koskaan liian kireässä kiinni'." (...)

"Kap Verden saarilla vaihdettiin suuret määrät suolaa juomaveteen, jota oli kuljetettu mukana Bremerhavenista saakka. Laivan nuoret miehet olivat lastauksen aikana etsineet itselleen tyttöseuraa ja pitivät näille railakkaat lähtökemut. Juhla päättyi tappeluun sekä paikallisten poikasakkien että virkakunnan kanssa. Poliisi pidätti kolme suomalaista, mutta 'rohkeutemme ja kestävyytemme avulla meidän onnistui osittain riisua aseista, osittain ajaa pakoon poliisikonstaapelit ja vapauttaa toverimme. Porilaisten marssia laulaen marssittiin veneille ja mentiin laivaan', kirjoittaa Lagus." (...)

"Seuraava pysähdyspaikka oli vasta Trindaden saari, joka sijaitsee noin 1200 kilometrin päässä Brasilian rannikosta. Maihinnousu saarelle osoittautui kuitenkin vaikeaksi ja myrskyn noustessa vene joutui veden varaan. Miehistö selviytyi maihin, mutta joutui viettämään saarella janossa ja nälässä yli kolme vuorokautta. Hyväntoivonniemi saavutettiin toukokuun alussa. Täällä retkikunta lisääntyi yhdellä jäsenellä, kun Walldénin perheeseen syntyi tyttölapsi. Etelä-Afrikan jälkeen maissa käytiin Jaavalla. Se olikin viimeinen satama ennen perilletuloa. Kiinan merellä purjehdittiin henki kurkussa, kun merirosvojen džonkit seurasivat laivaa. Kaiken varalta suomalaiset olivat hankkineet runsaasti aseita. Etukannen pikku tykki ladattiin rautaromulla. Suomalaiset puhkuivatkin, että hyökkäyksessä kävisi varmaankin niin, että he valtaisivat kiinalaisaluksen eikä päinvastoin."

Näiden 11 kuukautta kestäneiden moninaisten seikkailujen jälkeen Suomen urhot lopulta saapuivat Japaninmereltä käsin Pietari Suuren lahdelle ja rantautuivat Nahodkan sotilasasemalle.

"Kuvernööri Furuhjelm ja hänen suomalaiset apulaisensa ottivat maanmiehensä ystävällisesti vastaan. Aleksanteri II:n maljan ja heikosti sujuneen keisarihymnin jälkeen laulettiin sydämen pohjasta Maamme-laulu."

Ernst Wetterhof oli laivamatkalla laatinut Amurin matkalaisille myös oman laulun. Suomalaiset olivat tuohon aikaan perin hilpeää ja laulavaista kansaa.

"Hell dig du land vid Stilla haf

vi hälsar dig med fröjd.

Är detta land oss ödet gaf

till vagga och till graf."

Aiemmin Amurinmaahan saapuneet turkulaiset siirtolaiset olivat asettuneet Sutšanjoen varteen, jossa elettiin luvattuja oloja paljon vaatimattomammin ja ikävöitiin jo kotiin. Höökin retkikunta ei kuitenkaan halunnut asettua paikkoihin, joissa olisivat Furuhjelmin virkakunnan kontrollissa, vaan halajivat he myyttistä rajaseutujen vapautta. Vanhana merikarhuna Höök myös uskoi rikkauksien löytyvän todennäköisemmin mereltä kuin jokilaaksoista, joten hän halusi siirtokuntansa rannikolle, valtameren ääreen.

Toivotunlainen paikka löytyi Strelokista, jossa otettiin haltuun muutamia karkotetuilta tai tapetuilta kiinalaisilta jääneitä ja sittemmin hylättyinä seisoneita asumuksia. Kiinalaisia asui vielä kuitenkin alueella harvakseltaan, mm. lähin naapuri kahdeksan kilometrin päässä. Sisämaassa oli Mainginvuori, jonka mukaan kiinalaiset lahdenpohjukkaa kutsuivat. Kunnon kolonialisteina suomalaiset tietysti nimesivät paikat uudelleen ja antoivat vuorelle nimen Joosefinvuori.

Jo ensimmäisenä yönä siirtolaiset kuulivat metsästä tiikerien kiimaista karjuntaa ja nimesivät länsipuolelle jäävän jokilaakson Tiikerinlaaksoksi. Itäisestä laaksosta tuli Åberginlaakso ja keskimmäisestä Maisterinlaakso. Suomalaiset metsästivät kauriita ja hirviä, löysivät lahdella olevalta saarelta viinirypäleitä ja kävivät laivallaan Japanin Hakodatessa ostamassa riisiä ja valaanpyyntitarpeita. Siirtokunta palkkasi myös Vladivostokista 15 korealaista työmiestä vahvistuksikseen. Nämä tosin karkasivat omille teilleen ensimmäisen nälkätalven tullessa vuonna 1870, jolloin siirtokuntalaiset joutuivat hakemaan jauhoja hattu kourassa kuvernööri Furuhjelmilta.

Suomalaisille muodostui hyvät suhteet kiinalaisiin, jotka arvostivat heitä enemmän kuin venäläisiä.

"Kiinalaiset kutsuivat suomalaisia nimellä 'engeli'. Huonommin käyttäytyvät venäläissotilaat taas kantoivat nimeä 'lusogo'. Läheisen kiinalaisperheen kanssa vaihdettiin elintarvikkeita. Talon nuorimies hieroi joka kerta kauppaa suomalaistytöistä, joista hän olisi halunnut ostaa yhden vaimokseen. Hinta nousi jo pariinsataan hopearuplaan, mutta kauppoja ei vain syntynyt. Kiinalainen ei ymmärtänyt suomalaisten lyövän asialla leikkiä ja jatkoi sitkeästi mutta tuloksettomasti tarjouksiaan."

Aina kaikki ei kuitenkaan mennyt paikallisväestön kanssa nappiin, vaan ikäviäkin kokemuksia kertyi.

"Myöhemmin muutamat Sutšanin suomalaiset joutuivat 75-miehisen rosvojoukon uhreiksi. Suomalaiset lähtivät seuraavana päivänä takaa-ajoon. Rosvojen osoittaman julmuuden takia myös suomalaiset toimivat yksinkertaisesti. 'Jokainen kiinni saatu rosvo passitettiin armotta ikuisuuteen', kertoi Schoultz. Toisen kerran Schoultz ja Höök ajoivat takaa kiinalaista rosvopäällikköä. Höök oli tarkka ampumaan ja ihmetteli kun mies ei laukauksista huolimatta kaatunut. Vasta Höökin lopulta päästyä ampumaan rosvopäällikköä 'pään läpi aivan läheltä' ruumiista löydettiin jo seitsemän osumaa."

Siirtokuntalaiset rakensivat uusia taloja, viljelivät maata, pyysivät valaita ja hylkeitä, mutta kohtasivat myös kilpailijoita. Kommunistinen aate ei kuitenkaan maittanut, vaan pian huomattiin siirtokuntalaisten kuokkivan omia yksityispalstojaan ahkerammin kuin yhteispeltoja. Riitely ja kyräily johtivat lopulta yhtiön hajoamiseen. Höök äänestettiin nurin ja Venäjän valtio takavarikoi laivankin.

"Äänestystappion kärsinyt Fridolf Höök lähti Strelokista ja ryhtyi kapteeniksi pieneen valaanpyyntialukseen, jonka omisti kaksi amerikansuomalaista. Hakkaraisen, Mickelsonin ja Grönstrandin perheet sekä yksi palvelustytöistä jäivät asumaan Strelokiin. Federleyt, Nilsson, Östman, Walldén, Schoultz ja kolme palvelustyttöä muuttivat Tiikerinlaaksoon."

Huhtikuussa 1871 kuvernööri Furuhjelm kuoli verenmyrkytykseen ja Nahodkasta vedettiin virkamiehet Vladivostokiin. Myös suomalaissiirtolaiset alkoivat valua kaupunkiin seuraavien vuosien aikana, kunnes Strelokissa asuivat enää Nilsson, Hakkarainen, Östman ja pari poikamiestä. Osa siirtokuntalaisista onnistui kuitenkin liikemiehinä Vladivostokissa. Walldénista tuli siellä kauppaneuvos ja tynnyrintekijä Mickelson perusti Vladivostokin ensimmäisen yleisen saunan. Metsästäjä Schoultz ryhtyi kullankaivuuseen ja Nilsson toimi Vladivostokissa sahanjohtajana ennen kuin siirtyi Nobel-yhtiön palvelukseen Kaukasiaan ja palasi lopulta Suomeen.

*   *   *

Mutta se harharetkestäni Amurinmaahan, jonka suomalaissiirtokunnan historiaan Kytömäki onnistui minut johdattamaan. Palataanpa vielä Anni Kytömäen kirjaan.

Kytömäen kieli on erittäin elävää ja monipuolista. Hän käyttää hyvin paljon omintakeisia sanoja, varsinkin kuvaillessaan ääniä, tuntemuksia ja luonnon tapahtumia. En ole varma, ovatko nuo sanat, joista monet minulle entuudestaan outoja, murresanoja itämurteista vai kenties Kytömäen itse sepittämiä. Ne ovat kuitenkin hyvin onnistuneita, sillä tarkoitus käy lukijalle heti selväksi asiayhteydestä.

Kytömäki käyttää varsinkin verbejä luovilla tavoilla. Näin hän onnistuu välittämään tunnetiloja ja uusia assosiaatioita. Muutenkin kieli on rikasta, melkeinpä harlekiinimaista. Ei ole olennaista, onko tämä hänelle ylipäätään luonteva tapa puhua vai harkittua kirjallista tyylikikkailua, sillä lopputulos on joka tapauksessa kielellisesti onnistunut.

Minun on kuitenkin tästäkin kirjasta nostettava esiin yksi kielirikko. Miksi ihmeessä Kytömäki, joka selvästi on perehtynyt luontoon, lintuihin ja luonnontieteisiin, kutsuu järjestelmällisesti isomerimetsoja "Pallasin kormoranteiksi"? Tämä tönkkö käännös suoraan englannista ei ole selitettävissä sillä, että nimi isomerimetso on sangen uusi, koska kyllähän tavallinen merimetsomme Suomessa ja suomen kielessä tunnettiin jo kauan sitten.

Koska kirjastooni kuuluu eläin- ja luontokirjoja 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta, joista aikakausista Mirabilis kertoo, tarkistin asian mahtavasta Maapallon eläimistöstä, joka niin paljon inspiroi pientä luonnontutkijaa lapsena, ja niinhän se oli, että siihen aikaan merimetsoja tosiaan kutsuttiin suomeksi merimetsoiksi (ei kormoranteiksi) ja isomerimetso oli nimeltään silmälasimerimetso, joka oli suora käännös lajin latinankielisestä nimestä (Phalacrocorax conspicillatus).

Toreilla, Tallinnassa ja Haagissa

En ole kirjoittanut blogia lähes kuukauteen, mutta kirjoittanut sentään olen. Uutiset Suomen suurlähetystöjen sulkemisista säästösyistä saivat minut nimittäin toimittamaan kirjaksi neljännenkin osan Sudenhuutelijan päiväkirjoja. Tämä nide kattaa viimeiset kolme vuotta, 2022-2025, jotka olivat kirjan alaotsikon mukaisesti elämässäni Pakistanin vuosia. En ollut ajatellut julkaista viime vuosien kirjoituksia näin pian - vieläpä saman vuoden sisään edellisten kolmen sudenhuutelijakirjan jatkoksi - mutta jokin sisälläni halusi, että edes jotain jäisi.

Luetutin tämänkin kirjan keinoälyllä ja tilasin siltä kirja-arvostelun: 

Kirja-arvostelu: Sudenhuutelijan päiväkirjat IV – Pakistanin vuodet 2022–2025

Sudenhuutelijan päiväkirjat -sarjan neljäs osa vie lukijan paikan päälle Etelä-Aasian sydämeen – Islamabadin vehreisiin kortteleihin, Margallakukkuloiden jyrkille rinteille ja arjen sekä työn väliseen tilaan, jossa kirjoittaja elää kolmen vuoden ajan kahden maailman välissä. Anssi Kullbergin päiväkirjamainen proosa on samaan aikaan henkilökohtaista ja analyyttistä, kantaaottavaa ja lempeän havainnoivaa. Tämän teoksen kokonaisuus on yksi sarjan vahvimpia.

Arjen ja geopolitiikan tasapaino: Kirjan erityinen ansio on sen kyky kuvata Pakistania kokonaisuutena, jota suomalaisessa julkisessa keskustelussa harvoin nähdään: ei pelkkänä kriisialueena, vaan historiallisen syvyyden, poliittisten kerrostumien, kulttuurisen monimuotoisuuden ja arkisen huumorin maastona. Kullbergin tapa kirjoittaa politiikasta on tietoista maltillisuutta – turvallisuusympäristön vuoksi suorat analyysit ovat niukempia kuin aiemmissa osissa, mutta taustalla väreilee yhtä aikaa sekä asiantuntijan osaaminen että diplomaattisen työn asettamat rajat.

Samalla kirjassa on tarkkanäköistä pohdintaa Pakistanin historiasta ja identiteetistä: Mogulivaltakunnan perinnöstä, islamilais-intialaisen kulttuurikehän solmukohdista ja maan jatkuvasta tasapainoilusta Intian, Kiinan ja Afganistanin välissä. Näissä osioissa Kullberg kirjoittaa parhaimmillaan – laajalla sivistyksellä, mutta silti lukijaystävällisesti.

Luonto, joka kannattelee: Kirjan ehkä suurin yllätys on sen luonnonkuvaus. Kullbergin Islamabad on ennen kaikkea lintujen ja viidakkomaisten notkelmien kaupunki: villisikoja, kultašakaaleja, himalajansinipyrstöjä, metsätimaleita ja harvinaisten fasaanien aamuisia kylpyhetkiä. Nämä kuvaukset ovat tarkkoja, ekologisesti tietoisia ja ajoittain runollisia. Paikoin ne lähentelevät pienten esseiden tarkkuutta – kuin luonnonpäiväkirja Pakistanin vuodenaikojen rytmistä.

Lintujen kautta kirjassa välittyy myös jotain henkilökohtaisempaa: yksinäisyyden ja kodin kaipuun vastapainoksi syntyy rituaali, jossa havainnointi muuttuu selviytymiskeinoksi. Kun šakaalien öiset ulvonnat ja Himalajan lintujen talvivaellukset limittyvät kirjoittajan omaan sisäiseen liikkeeseen, syntyy kirjan kaunein kerros.

Henkilökohtainen tarina, joka ei korosta itseään: Kullberg kirjoittaa myös elämästään kahden maan välissä: puolison, Helsingin kodin ja Pakistanin työrytmin jakamisesta. Henkilökohtaiset osuudet ovat hillittyjä, mutta juuri siksi vaikuttavia. Ne eivät sorru sentimentaalisuuteen, vaan näyttävät, miten arki kahdessa maassa muovaa identiteettiä.
Samalla päiväkirjan sävy on omaan tyyliinsä uskollinen: ärtymyksen ja kuivakan huumorin yhdistelmä näkyy sekä Islamabadin byrokratian kuvauksissa että suomalaisen talviliikenteen absurdeissa hetkissä.

Kokonaisuus: vahva jatko sarjalle: Sudenhuutelijan päiväkirjat IV on tasapainoinen, vivahteikas ja sivistävä teos. Se onnistuu yhdistämään matkakirjallisuuden, luonnonpäiväkirjan, poliittisen esseistiikan ja henkilökohtaisen muistelun yhdeksi ehjäksi kokonaisuudeksi. Kullberg kirjoittaa Pakistanista tavalla, jota suomalaisessa kirjallisuudessa harvoin näkee: monipuolisesti, uteliaasti ja ilman valmiita kertomuksia.

Jos sarjan aikaisemmat osat ovat kuvanneet sotaa, vallankäyttöä ja Euroopan kriisejä, tämä osa näyttää, mitä tapahtuu, kun kirjoittaja on kaukana konfliktien polttopisteistä mutta keskellä toisenlaista monimutkaisuutta. Ja samalla se havainnollistaa, miten henkilökohtainen kasvu ja maailmanpolitiikka voivat kulkea samassa tekstissä ilman, että kumpikaan menettää painoarvoaan.

 *   *   *

Viimeisen vajaan kuukauden aikana elämääni on mahtunut kaikenlaista muutakin. Talvi teki tuloaan useaan otteeseen, lunta tuli muutamiksi päiviksi marraskuun lopussa ja sitten uudelleen kerran joulukuussa. Pakkanenkin ehti paukkua joidenkin päivien ajan, mutta sitten palattiin taas harmaaseen vesikeliin.

Mitään pikkusirkun kaltaista rarijyskyä ei ole koiranulkoiluttamisreitille enää ilmestynyt, mutta aina silloin tällöin jotain pikkukivaa, kuten nyt vaikka tilhiparvia silloin tällöin ja kerran Kivikon lätäköltä siellä talvehtivien kolmisenkymmenen sinisorsan joukosta löytynyt harmaasorsa. Päivänvalo on käynyt niin lyhyeksi, etten oikein ehdi käydä linturetkillä missään kauempana. Korppi käy silloin tällöin tervehtimässä minua taivaalta käsin.

Puolisoni odotteli innolla Tuomaan markkinoiden avautumista Senaatintorilla, koska halusi hankkia suomalaisperinteisen turkishatun ja syödä georgialaiskioskin hatšapurilaisia. Turkishattua ei lopulta Helsingin joulutorilta löytynyt, pipoja kyllä, mutta Bulevardin Uffilta sellainen siunaantui, taitaa vielä olla näätää.

Vähiä varojamme säästääksemme teimme jouluostosretken Tallinnaan, vaikka sielläkin hinnat ovat nousseet monissa asioissa lähelle Suomen lukemia ja varsinkin majoitus tuntui olevan sesongin aikana suolaisissa hinnoissa. Asuimme tällä kertaa kaksi yötä Telliskiven suunnalla, jossa on paljon edullisia ravintoloita ja Balti jaaman turulla saatoimme tehdä jouluostoksia paljon edullisemmin kuin Helsingissä - tai Raekojaplatsin virallisella joulutorilla. Solariksen Da Vincissä oli erinomainen aamiaistarjous ja oikeaa italialaista kahvia. 

Kurkimäessä olemme grillanneet lihaa eri yhteyksissä. Serkkuni avioitui kiinalaisen naisystävänsä kanssa, jonka löysi Örön saaren taiteilijaresidenssistä, ja kaksi eri ystävää Oulusta tuli eri aikoina käymään Helsingissä ja käytti tilaisuutta iloksemme myös nauttiakseen nautaeläinten lihaa sekä Dueron, Apulian, Määrin ja Tunisian viinejä tykönämme. Myös itsenäisyyspäivän kunniaksi grilli lämpeni.

Samana sunnuntaina, kun tulin puolisoineni Tallinnasta, lensin työmatkalle Haagiin. Työasiat veivät maanantain siellä, mutta sunnuntai-iltana ehdin hypätä junasta Schipholin ja Haagin välillä Leidenissa ja mennä paikallisbussilla Wassenaariin tapaamaan vanhaa ystävääni, syyrialaiskurdia, joka nykyisin työskentelee ihmisoikeusjuristina Haagissa. Kuten moni ystäväni, hänkin on perheen perustettuaan muuttanut isosta kaupungista idylliseen pikkukaupunkiin, josta on kuitenkin lyhyt työmatka Haagiin.

Haagissakin oli jouluvalot. Kun päivänvaloa vielä vähän oli jäljellä työkokouksista vapauduttuani, kävelin koko kaupungin läpi rautatieasemalle, näin satojen naakkojen kokoontuvan yöpuille puistoon ja kuulin kauluskaijojen kiljahtelevan.

Työyksikköni pikkujoulut olivat georgialaisessa ravintola Rionissa Kasarmikadulla - uusi tuttavuus Helsingin lisääntyneiden georgialaispaikkojen joukossa. Ilmeisesti georgialaisten määrä on viisumivapauden 2017 jälkeen kasvanut jonkin verran Suomessa - ja mikä ehkä vielä merkittävämpää, ukrainalaisten ja venäläisten määrä on kasvanut paljonkin, ja nämä arvostavat georgialaista keittiötä ja viinikellaria.

Tänään ratikassa viereen istuivat äiti ja lapsi, jotka kiinnittivät huomiota ukrainalaiseen pipooni. Puhuin muutaman lauseen hieman sekaisin ukrainaa ja venäjää, ja äiti ja lapsi taisivat olla Itä-Ukrainasta, kuten monet Suomeen tulleet, koskapa Myhailivska ja Maidan eivät paikkoina sanoneet heille mitään. Mutta se minua ilahdutti, että äiti puhui lapselleen johdonmukaisesti ukrainaa. Lapsi taisi jo osata suomeakin.

Tänäkin jouluna ukrainalaiset joutuvat yksin taistelemaan sotavalta Mordorin kolkkoa pahuutta vastaan koko muun Euroopan puolesta, samalla kun Atlantin-takainen irvokas Vichy-regiimi puukottaa heitä selkään minkä ehtii. Elämme kunniatonta aikaa, mutta tuon kunniattomuuden keskellä Ukrainan ja ukrainalaisten kunnia valaa vielä valoa jälkipolvillekin nähdä, mikä ihmisyydessä on puolustamisen arvoista.

Hämärän hetkiä rajamailla

Kurkimäen ensilumi lankesi jo viikonloppuna, kaupungin keski- ja eteläosissa ilmeisesti vasta tällä viikolla. Viime yönä lumisade saatteli puolisoni koiranulkoilutusretkeä ja tänään keskipäivällä omalla koiranulkoilutusvuorollani lumi - vielä kevyt ja hauras - lepäsi kuin reikäinen harso harmaassa maisemassa. Kivikon kallioisella kukkulalla kasvavassa männyssä istui korppi, joka minua katseli.

Alkuiltapäivästäkin on hämärää, loput vuorokaudesta pimeää. Keskipäivän hämärää tervehdimme kuin se olisi päivänvaloa, koska muuten ei ole sitäkään lyhyttä valon aikaa. On ajoittain vaikea ymmärtää, kuinka välimerellinen puolisoni, valon lapsi, on kestänyt jo viisi suomalaista talvea. Se herättää kunnioitusta, vaikka oma synkkä suomeuteni onkin aikanaan elänyt täällä talven talvensa jälkeen, vieläpä lapsena.

Maailmasta kuuluu vain huonoja uutisia. Trumpin diili Putinin kanssa tietää lähes varmaa sodan laajenemista Euroopassa, sillä nyt Venäjä voi olla varma, ettei sen tarvitse tyytyä Ukrainaan. Eurooppa on polkenut varustautumisensa käyntiin toivottoman hitaasti, mikä antaa Putinille vielä vuosikausia aikaa ruhjoa tulevaa etupiiriään yhä laajemmaksi. Atlantin takana Euroopalla ei ole enää luotettavaa ystävää, joka pelastaisi mantereemme pulasta tai auttaisi patoamaan vanhaa vainoojaa.

Kun joskus hamassa tulevaisuudessa käydään amerikkalaisen natsismin nürnbergiläiskäräjiä, Eurooppa on todennäköisesti jo ruhjottu tunnistamattomaan kuntoon. Se, mitä tulee tilalle, ei ole lainkaan selvää, mutta jo nyt voitaneen sanoa, että uusi maailma on oleva vanhaa rumempi, ja ne, jotka aikovat selvitä hengissä, joutuvat myös itse olemaan entistä rumempia. En ihmettele, että Stefan Zweig tappoi itsensä, vaikka oli päässyt pakoon Etelä-Amerikkaan - tosin pidän hänen tekoaan silti ennenaikaisena, sillä hän ei ollut silloin vielä edes nähnyt koko kauheutta.

Trumpin liehittelyt Putinin lisäksi Saudi-Arabian kruununprinssi Muhammad bin Salmanille ja kehut toimittaja Jamal Khashoggin murhasta kertovat Trumpin perheen bisnesten lisäksi lähinnä siitä, että Trump hieman kadehtii prinssiä, haluaisi itse tehdä samanlaisia tekoja - ja varmasti tekeekin, kunhan tiellä olevat Yhdysvaltain instituutiot on lopullisesti puhdistettu vastahankaisista voimista. Tuo puhdistustyö on jo nyt edennyt yli kriittisen pisteen - sen, jossa järjestelmä olisi vielä voinut korjata itseään.

Toisessa maailmansodassa ja kylmässä sodassa Eurooppa joutui puristuksiin kahden totalitarismin väliin, kansallissosialismin ja kommunismin. Nyt kommunismi on kaukana Kiinassa, mutta Eurooppa puristuu hiljalleen kahdenlaisen natsismin väliin. Unkarin lisäksi monessa muussakin Euroopan maassa noussee vielä valtaan viidensiä kolonnia, jotka alasajavat demokratian ja oikeusvaltion jonkinlaisen fasismia muistuttavan järjestelmän tieltä, tukeutuen joko putinilaiseen Venäjään tai trumpilaiseen Amerikkaan. Paradoksaalisesti tämä saattaa jopa olla välttämätöntä sotatalouden pystyttämiseksi, mikäli maa haluaa välttää Venäjän miehityksen.

Sotatalous ei olisi ollut tarpeellinen, jos toimenpiteisiin Venäjän patoamiseksi olisi ryhdytty Euroopassa ajoissa. Mutta kun ei ryhdytty - eikä oikeastaan ole vieläkään ryhdytty. Esimerkiksi riittävä ampumamateriaaliteollisuuden lisäys ja drooniteollisuuden käynnistäminen ovat yhä vain puheiden tasolla.

*   *   *

Puolisoni palatessa Tunisiasta olin Helsinki-Vantaalla vastassa koiran ja kukkapuskan kera. Hän oli joutunut luopumaan useista oliiviöljykanistereista ja puolesta viinipullojaan lentoyhtiön määräysten vuoksi, mutta sai kuitenkin tuotua kotiin kasapäin yrttejä, öljyjä, uutteita, suitsukkeita, baklavapaketteja ja ilokseni myös jäljelle jääneet tunisialaiset viinit. Kodista tuli heti valoisampi paikka ja ruokahuolto parani, vaikka keittiö alkoikin taas muistuttaa sotatannerta.

Kummatkin Brysselissä asuneina näyttäydyimme kerrankin virallisesti yhdessä Belgian kuninkaanpäivän vastaanotolla. Illallistimme Kappelissa ja puolisoni syntymäpäivänä Kalasataman Bisou-Bisoussa. Nyt ei olekaan sitten varaa moiseen vähään aikaan.

Minulle lankesi työmatka viime vuosilta hyvin tutuksi käyneeseen paikkaan, entiseen asuinkaupunkiini Islamabadiin. Jouduin salaamaan sen tuntemiltani pakistanilaisilta, koska en ehtisi heitä tapaamaan. Sen sijaan minulle jäi vapaa-aikaa yksi aikainen aamu kuudesta kymmeneen sekä yksi auringonlaskun aika. Käytin ne käymällä paikoissa, joita olin ikävöinyt: Dara Janglanin luontopolulla Margallakukkuloilla sekä Rawaljärven rannalla.

Järvi oli äyräitään myöten täynnä vettä, joten kahlaajat puuttuivat tyystin ja haikaratkin olivat vähissä. Sen sijaan Margallan luontopolulta löysin muutamia ilahduttavia lajeja: kaksi sinipikkusieppoa, kokonaista kuusi kashmirinsieppokerttua sekä siperianleppälinnun. Viimeksi mainittua ei näe Islamabadissa joka vuosi, koska sen talvehtimisalueet ovat yleensä etelämpänä Punjabissa. Tavanomaisia sekaparvia kashmirin- ja tiibetinuunilintuja, aasianrillejä, himalajansieppokerttuja, harmaatalitiaisia, töyhtö- ja mustabulbuleita, tulirinta- ja metsätimaleita oli tuttuun tahtiin. Sen sijaan poikkeuksellisen lämmin marraskuu lienee johtanut siihen, että näinkin myöhään löysin polulta myös haukkakäen, joka yleensä on vain kesävieras.

Nisäkkäitäkin oli liikkeellä, sillä polun yli rymisteli lauma villisikoja, muntjakki karjahteli pöpelikössä ja palmuoravat kirskuivat.

Vielä lentokentällä oli päällä uhka, että koko matka olisi mennyt mönkään siksi, että vähän ennen lähtöä sekä Delhissä että Islamabadissa räjähti ja maat syyttivät tuttuun tapaan toisiaan - Pakistan tosin myös Afganistania hallitsevaa Taliban-liikettä, jonka kanssa Intia on viime aikoina ryhtynyt kaveeraamaan. Jos drooneja olisi taas lennellyt taivaalla kuten toukokuussa, olisivat lentokoneet kääntyneet takaisin Dohaan. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja menin sekä tulin takaisin ongelmitta.

Palokärki ja hömpät

Yli kaksi viikkoa yksinäisyyttä. Tai siis ei yksinäisyyttä, vaan koiran kanssa. Mutta silti. Ihmettelen, kuinka ikävöin niin paljon enemmän kuin ollessani kaukana poissa, paljon pidempiä aikoja erossa, eikä edes koiraa seurana. Puolisoni selittää sitä sillä, että hänen energiansa on kodissamme, näissä huoneissa.

Hänen laskeutuessaan Karthagoon vastassa oli kuusi autollista sukua ja lammas teurastettiin. Sitten oli juhlia joka viikko, ja kaukaisemmatkin lapset marssitettiin oppimaan puolisoltani edes muutaman hämmästyttävän asian. Puolisoni sai lahjoiksi kultaa, suitsukkeita ja Vuittonia. Suvun mailta kärrättiin hänelle paljon enemmän oliivi- ja hedelmätarhain satoa kuin hän voisi mitenkään kuvitella saavansa tuotua matkatavaroissa Suomeen. Tunisiassa on oliivilajikkeita, joita en ole muualla nähnyt - punaisia ja keltaisiakin - ja kuulemma ne tietysti ovat parhaita maailmassa, ainutlaatuisin antioksidantein.

Vuosisatojen välimerellinen vaatimustaso, joka säätelee tinkimättömästi kaikkea syömiseen, juomiseen ja ulkonäköön liittyvää, muttei esimerkiksi ajankäyttöä tai tavaroiden pitämistä järjestyksessä, distilloituu paitsi ylivertaisiksi elintarvikkeiksi, eteerisiksi öljyiksi ja kuunkierron rituaaleiksi, myös ihmisiin, jotka pitävät tarkkaa lukua verenperinnöstään vuosisatojen taa. Eivätkä tule toimeen vääränlaisten kanssa.

Puolisoni verenperintöön kuuluu myös hehtaarikaupalla maata mitä luonnonkauneimmalla alueella Aurusvuorten ja Välimeren välissä, mutta kukaan perheestä ei asu siellä; ikivanhoista oliivitarhoista ja hedelmäpuutarhoista pitävät huolta kaukaiset sukulaiset ja palkolliset. Puolisoni haluaisi rakentaa sinne kartanon, ja mikäs siinä, mutta kysyn häneltä aina tämän unelman noustessa esiin, että aikooko hän sitten ryhtyä oliivitarhuriksi, ja niin ajatus hautautuu, niin kuin kai hänen vanhemmillaan ja isovanhemmillaan ennen häntä. Minunkin eläkepäiväni karkaavat Suomen lainsäädännön ja reservin yläikärajan muuttuessa koko ajan kauemmas, asunto-omistaminen tuottaa silkkaa tappiota ja sijoitukset hupenevat Suomen elinkustannuksiin ennen kuin niillä voi rakentaa mitään. 

Sillä välin, kun Tunisiassa on ollut yli 30 astetta joka päivä, täällä puolen pimeä ja märkä vallitsevat marraskuisessa lähiömaisemassa. Lähiöyö on täynnä kelmeitä valoja, märkää heijastusta asfaltista ja pudonneista ruskeista lehdistä. Vaikka ihmiskätten jälki ympäröi kulkijaa kaikkialla, betoniseinistä katulamppuihin ja graffiteihin, ihmiset itse kätkeytyvät pimeältä ja märältä keinovalotettuihin tiloihinsa ikkunaruutujen ja suljettujen sälekaihdinten sisäpuolille. Ja niinpä lähiöyössä on myös hiljaisuus. Sen rikkovat siellä täällä askeleet, jotka lampsivat tai kiirehtivät varjoista valokeilojen kautta tutumpiin varjoihin. Hupparinsa alle kumartunut teini, hieman vauhkon näköinen huivinainen kassin kanssa, venäjää kännykkään molottava mies tyhjäkäyntisen auton oviaukossa ja tölkkien keräämistä häpeilevä bangladeshilainen opiskelija.

Tosin hiljaisuuden rikkoo myös se, että pieni koira, jolla on iso ego, haukkuu joka toista vastaantulijaa. Olen yrittänyt ymmärtää, miksi joku laukaisee haukun ja toinen ei. Haukkumisen todennäköisyyttä tuntuvat lisäävän ainakin jos vastaantulija näyttää etukäteen pelkonsa tai jos hänellä on mukanaan kassi. Kiirehtivää haukutaan todennäköisemmin kuin rauhallisesti kävelevää. Mustaa tai intialaista haukutaan todennäköisemmin kuin valkoista tai arabia. Nuoria ja vanhoja haukutaan enemmän kuin keski-ikäisiä. Mutta aina ei ole mitään syytä. Tänään oravaa haukuttiin, mutta rusakolle ei lotkautettu korvaa. Toisille koirille räyhätään poikkeuksetta, ja aikani sitä kestettyäni aloin tehdä kuten puolisoni - vaihtaa polkua tai kadota metsään aina kun vastaan tulee toinen koiranulkoiluttaja.

Tänään aamukävely oli oikein hyvä, koska päivä alkoi palokärjellä. Se kiekui majesteetillista alkuhuutoaan pystyynkuolleen männyn rungolla nimikkokukkulallamme. Mutta ei siinä vielä kaikki, Kivikon kenttäin keinomäen rinteestä, talventörröttäjäin kimpusta, löytyi kaksi hömötiaista, joilla oli seurana isompi joukko sinitiaisia. Silloin kun olin nuori, hömötiainen oli Suomen neljänneksi yleisin lintu (pajulinnun, peipon ja punakylkirastaan jälkeen, ennen metsäkirvistä ja harmaasieppoa). Nykyisin se on Etelä-Suomessa niin kova rariteetti, että se herättää paljon suurempia tunteita kuin joku jalohaikara, liejukana tai viiksitimali. Uudellamaalla hömppä on vähentynyt 95 %. Se on karua. Eikä tämä suinkaan yksin ilmastonmuutoksesta johdu, vaikka ilmastonmuutos lieneekin täyttänyt Uudenmaan metsät lauhkeamman vyöhykkeen tyyppilajeilla, kuten talitinteillä ja mustarastailla. Kyllä tärkein syy hömötiaisten katoamiseen on metsänhoito. Suomen metsissä ei ole juurikaan lehtipuita, jotka olisivat ehtineet kasvaa käsivartta paksummiksi - ja vielä vähemmän lahoja sellaisia.

Onhan siellä täällä yhä vanhoja koivuja. No on, mutta eivät yksittäiset puut vielä metsää tee. Ja hömppä, joka kovertaa itse pesänsä tuohen alle lahoon koivuun, ei löydä enää mitään hoidetusta istutusmetsästä. Tali- ja sinitinteillä sen sijaan menee hyvin, kun joka pihapiiri on pöntötetty.

Palokärjen huudot ja törröttäjissä hyörivät hömpät saivat aikaan hetkellisen illuusion yhteydestä erämaahan. Näinä päivinä päivänvalo vain jää niin lyhyeksi, etten ainakaan työpäivinä ehdi käydä missään lähimetsiä kauempana, varsinkin kun koirakin pitäisi kuljettaa mukana. Iltaisin luen kirjoja - nyt luvussa on Anni Kytömäen Mirabilis, jossa on paljon mielenkiintoisia elementtejä. Kirjoitan siitä varmaan loppuun päästyäni arvostelun, koska se johdatti tutkimaan lisää joitain tuntemattomuuteen kadonneita historian säikeitä, kuten suomalaisia siirtokuntahankkeita Amurinmaalla ja kapteeni Fridolf Höökin vaiheita.

Martaita ja baklavaa

On saavuttu marraskuun puolelle. Luurangoiksi ja vampyyreiksi pukeutuneet monikansalliset lapset kävivät ovella kolistelemassa. Ovikello ei ilmeisesti toiminut, mutta koira sen sijaan toimi, ja hysteerisestä haukusta tiesin, että joku on pihalla.

Sieltä löytyikin kasa pelottavan näköisiä lapsia, mutta heidän pelästyksensä piti ensin tyynnyttää ja koira repiä takaisin sisätiloihin, jotta pystyivät esittämään minulle itsetietoisen haasteensa: karkkia tai kepponen. Karkkeja ei ollut, mutta onneksi löysin ja luovutin suosiolla avaamattoman paketillisen Pirkan suklaakeksejä. Ne saivat aikaan miltei välittömän saaliinjakoriidan oven eteen kertyneiden henkimaailman olentojen kesken, mutta joku heistä äkkäsi äkkiä ryhmäänsä tuijottavan hirvenkallon varastoni seinässä ja vanhimmille lapsista tuli mieleen siirtyä seuraavan naapurin kimppuun. Kepposia ei ole kuulunut, joten keksit kaiketi kelpasivat.

Kävin koiran kanssa Malmin hautuumaalla. Kävelimme sinne koko matkan ja takaisin ja palatessa söimme pizzan Viikin Vamoksessa, jossa oli toinen tummanpuhuva nuorisojoukko, tosin vanhempia teinejä, sekä mustia että valkoisia, miettimässä naapuripöydässä lyriikkoja melko rasistiselta kuulostaneeseen räp-biisiin manne Allanista. Minua ja koiraa kohtaan he olivat kuitenkin kohteliaita.

Varsinainen syyni mennä hautausmaalle eivät tosin olleet oman lähipiirin vainajat - vaikka eräs entinen hyvä ja isänmaallinen esimieheni kuolikin juuri pyhäinpäivän aattona - vaan Malmin kalmistolta pitkin vuotta raportoitui pähkinänakkeli, jonka olisin mielelläni lisännyt Suomi-vuodareihin. Mutta eihän sitä tietenkään löytynyt - päivä oli liian sateinen ja harmaa. Tali- ja sinitiaisia ja mustarastaita kyllä piisasi.

Lokakuun viime päivinä olin onnekkaampi tavanomaisella koiranulkoilutusreitilläni Kurkimäestä Kivikkoon ja takaisin, sillä löysin Kivikon puoleisesta päästä reittiä kerrankin oikean rarin: pikkusirkun. Vaikka kyseinen laji pesii Koillis-Suomessa, en ole sitä elämäni aikana nähnyt kovin monta kertaa: kerran tai pari pesimäseuduillaan Kuusamon ja Kainuun suunnalla, kerran Turussa loppusyksystä, pari kertaa talvehtimisalueillaan Kaakkois-Aasiassa sekä nyt sitten tässä kotikulmilla. Se oli niitetyn mäen rinteessä seuranaan isoja parvia tiklejä, keltasirkkuja ja pikkuvarpusia.

Minua ilahdutti myös löytää pari kertaa reitiltä pyrstötiaisten parvia. Siinä on luultavasti Suomen söpöin lintu: valkoinen höyhenpallo, johon on tuikattu musta tikku pyrstöksi ja sipaistu hieman mustaa ja roosaa siipiin. Vaikka ovathan myös nuo reitin yleisimmät lajit, tali- ja sinitiainen, kaikin puolin kauniita. Lähitienoon peippolinnuista varsinkin punatulkku ja tikli jaksavat aina ihastuttaa.

Sain kutsun suomalais-uzbekkilaiseen kulttuuritilaisuuteen, jonka järjesti aivan naapurissa samassa lähiössä asuva, pitkään Suomessa ollut ja suomea puhuva uzbekki. Suomalaisneito kertoi kokemuksistaan suomen kielen opettajana Taškentissa, jossa vasta viime kuussa kävin. Sitten oli pilahvia, piiraita ja baklavaa.