Pohjanmaata ja muuta

Edellisenä viikonloppuna olin Etelä-Pohjanmaalla perhekäynnillä. Sinne Porin kautta, pitkin Satakunnan ja sitten ruotsinkielisen Etelä-Pohjanmaan länsirannikkoa. Kesä oli alkanut edellisen viikon perjantaina, siis 14. toukokuuta. Lehdet puhkesivat puihin parissa päivässä ja viimeisetkin muuttolinnut saapuivat.

Pääkohde oli Kaskinen, jossa sielläkin jo satakielet, punavarpuset, pensaskertut ja tervapääskyt olivat kaikkialla äänessä. Kaskinen uinui alkavia kesäpäiviä puutalojensa välisissä puutarhoissa ja Pohjanlahden saaristoidyllissä. Vähän etelämpänä hieman suurempi Kristiinankaupunki samoin. Pohjanmaan rannikon pienet puutalokaupungit ovat jälkipolvien onneksi välttäneet rannikon suurimpien satamien voimakkaan kasvun ja suomenkielisillä alueilla toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet riehuneen tuhovimman, jossa raiskattiin ja proletarisoitiin suurin osa Suomen muista taajamista betonisilla ja myöhemmin lasimuovisilla kauhistuksilla.

Kaskistensalmen rannoilla lapintiirat ruokkivat valittuja parejaan. Kyseinen lintu lentää joka kevät arktisille alueille pesimään maailman toisesta äärestä Antarktiksen vesiltä, ja sitten taas syksyllä suuntaa maailman valtamerten halki takaisin etelämerille, tehden siten muuttomatkojen maailmanennätyksen. Luotsiaseman tuollapuolen, jossa on käkkäräisten saaristomäntyjen ja katajien peittämä kallioinen niemi ja salmen toisella puolen Sälgrundin majakka, haahkat huhuilivat luotojen edustalla.

Takaisin palattiin sisämaareittiä suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan, pohjoisen Satakunnan ja Pirkanmaan halki. Lappväärtissä nähtiin matkalla turkinkyyhky, mutta matkan varsinaisen kohokohdan muodosti yksi Kankaanpään ja Lavian välillä sijaitsevista matalista kosteikkojärvistä. Järvelle ja sitä ympäröiville pelloille oli kerääntynyt suuri määrä laulujoutsenia. Joukosta löytyi myös yksi pikkujoutsen, joka tuli valokuvatuksikin. Näitä Siperian vieraita toki menee Suomen läpi laulujoutsenten joukossa joka vuosi, mutta tämä oli sittenkin ensimmäinen kerta, kun näin lajin kotimaassa Suomessa.

Viime viikot ovat muuten olleet erityisen stressaavia, kun olen valmistellut sekä artikkeleita että esitelmiä useampia hyvin lyhyillä varoitusajoilla - ja kaikki täysin toisiinsa liittymättömistä aiheista. Töissä on ollut tavaton kiire ja vallinnut tavanomainen kiittämättömyys. Parhaimman kiitoksen saa yleensä jos ei tee mitään, mutta jos tekee töitään liian hyvin ja perusteellisesti, tulee aina vain jupinaa ja supinaa, että se-ja-se luulee varmaan olevansa jotain. Mikä olisikaan Suomessa pahempi rikos?

Tänään kävin Laajalahdella, jossa lauloivat melkein kaikki kevään viimeiset saapujat punavarpusia, ryti- ja rastaskerttusia myöten. Ei vielä kultarintaa eikä viitakerttusta, vaikka niitäkin on kuuleman mukaan jo edellisviikkoina nähty. Sen sijaan lietteillä kipitteli tyllien ja suosirrien joukossa jänkäsirriäinen, tuo Lapin nevojen piilotteleva pikkukahlaaja.

Vappu

Olin vappuaattona hyvin passiivinen. Pariinkin otteeseen lupailin, että ehkä liityn yhteen ja toiseen porukkaan, mutta se jäi aina tekemättä. Vappupäivänä sentään liityin seurueeseen belgialaisten oluiden pariin.

Vappulounasta söin eräässä vakioravintolassani. Sinne oli kokoontunut kokonainen pöytäkunta aitoja kommunisteja. Osalla oli risuparrat, toisilla maolakkeja ja punatähdin, sirpein ja vasaroin varustettuja paitoja. Toveriseurue oli tietysti hyvin humalassa ja huuteli pöydästä proletaarisia tervehdyksiään muille asiakkaille. He halusivat ravintolan kurdilaisen henkilökunnan juomaan kanssaan maljoja. Nämä olivat kiusaantuneita ja yrittivät selittää voivansa ottaa vain vettä. Sitten seurueen pääpunikki julisti maljan työväen kansainväliselle solidaarisuudelle, minkä jälkeen päästivät he sitten lopulta yksityisyrittäjä-kurdin takaisin rehellisen työnsä ääreen.

Hakaniemen torilla ja radiossa jotkut näyttivät kovasti haluavan takaisin Neuvostoliittoa. On surullista, että demokraattisessa valtiossa meillä on niinkin paljon ihmisiä, jotka haluaisivat palauttaa valtaan ainakin sata miljoonaa ihmistä murhanneen, kokonaisia kansoja hävittäneen valtakunnan ja sen totalitäärisen järjestelmän. He haluaisivat uusien sukupolvien kasvavan tehtaiden ja betonin harmauteen, jossa yksikään päivä ei koita vapaana eikä toivoa paremmasta näy, vain punainen painajaisuni. Tunnen vieläkin surua niiden sukupolvien vuoksi, jotka ehtivät kuolla näkemättä kuinka tuo savijalkainen hirviö romahti omaan sotakiihkoiseen uhoonsa.

Poliisin mukaan vappu oli rauhallinen: Helsingissä tapahtui vain 30 pahoinpitelyä ja 40 henkilöä piti viedä poliisin säilöön.

Sunnuntaina kävin jälleen tarkistamassa kevään etenemisen Laajalahdella. Nyt metsiin oli jo saapunut lukuisia hyönteissyöjälintuja, joita viime viikonloppuna ei vielä ollut: pajulintuja ja kirjosieppoja oli jo paljon, sirittäjiäkin kuului. Haarapääskyjä ja räystäspääskyjä muutti parvittain. Kahlaajaosastolla uusina olivat saapuneet suokukot koreissa kauluksissaan, ensimmäiset lirot ja mustaviklot. Näin kuovin kylpevän ja valkoposkihanhien saapuvan parvina auringon painuessa matalalle.

Jäänsärkyjäiset

Laajalahdella oli vilskettä. Sorsia oli tullut aika runsaasti, ja koskeloita sitäkin enemmän. Isokoskelo taisi olla lahden runsain vesilintu, vaikkakin tavi ja haapana tulivat hyvinä perässä. Silkkiuikkujakin oli kymmenien parvissa. Harvinaisempaa vesielämää edustivat harmaasorsat ja räyskät. Kansaakin oli joka tornissa lavan täydeltä, kiikarit ja putket tanassa. Aloittelevammat kyselivät häveliäästi vanhoilta parroilta, että onko se taivaanvuohi kun on juovikas ja pitkä nokka. Keski-Suomessa on kuulemma määkinyt amerikantaivaanvuohi.

Suomalaiset istuvat erilaisissa julkisissa kulkuvälineissä tuppisuina, mutta yksi asia murtaa kyllä aina jään: kännykkä. Siihen puhuessaan suomalaiset kuvittelevat, että muut eivät kuule, mitä he puhuvat, ja niinpä koko vaunu tai bussi saa kuulla asioita, joita ei olisi välttämättä halunnut tietää: kuukautisista, keskenmenoista, arkaluontoisista oikeudenkäyntijupakoista, lasten päihdeongelmista tai sellaisiksi oletetuista - "kun ei se puhu äitinsä kanssa". No, äidit puhuvat sitten senkin edestä koko Suomelle, ja nimeltä mainiten, jottei vain kenellekään jäisi epäselväksi, keistä kaikista puhutaan.

Jokin aika sitten ratikassa istui nainen, jonka vieressä oli hänen pieni poikansa, varmaan ala-asteen ekoilla luokilla. Pikkupojalla oli isoveli, jonka kaikki mitä yksityisimmät asiat oletettuja (ja todennäköisesti fiktiivisiä) rakkaustarinoita ja "ensikokemuksia" myöten äiti katsoi asiakseen hölöttää paitsi jollekulle ystävättärelleen kännykkälinjan toisessa päässä, myös koko vaunulastilliselle ventovieraita ihmisiä. Pikkuveli istui vieressä lattiaan katsellen ja näytti siltä, ettei halunnut olla olemassa. Mitä hän mahtaa ajatella isoveljestään (tai äidistään)? Minkä takia äidit ylipäätään kuvittelevat, että heidän lapsillaan ei ole lainkaan korvia - tai tunteita?

Joitain ihmisiä saisi huitaista märällä rätillä päin naamaa, paitsi että he tuskin sittenkään tajuaisivat. Päätellen siitä, miten osa senioriväestä käyttäytyy samoissa kulkuneuvoissa, jotkut eivät ikinä opi. Eilen esimerkiksi kaksi mummoa katsoi asiakseen - vieläpä ilman kännykkää - kommentoida live-esityksenä muiden matkustajien käyttäytymistä: "Jaha, nyt se aikoo jäädä pois. No istu nyt siihen! Eikö se tajua, että toi haluaa pois. Ei se tajua. Ei ne kato tajua." Ihme kyllä muut matkustajat hillitsivät itsensä ja tuijottivat tylsämielisinä ulos tai mihin tahansa, missä ei tarvitse kohdata toisen ihmisen silmiä. Sellaisia suomalaiset ovat.

Paitsi juopot. He ovat luultavasti tärkein syy siihen, miksi muut suomalaiset oppivat välttelemään toisten katseita ja toivomaan, että olisivat läpinäkyviä. Juoppojen lasittuneet ahnaat silmät skannaavat lakkaamatta ympäristöä toivoen, että jonkun katse rekisteröisi heidät tai paljastaisi, että heidän huutelunsa ja örinänsä on huomattu. Eikö kaupunki voisi palkata julkisiin kulkuneuvoihin kunnon vanhanaikaisia ilveilijöitä, jotka sitten antaisivat kaiken huomionsa ja viihdyttäisivät deekuja, niin ettei muiden tarvitsisi?

Varsinkin itään päin matkustaminen on keväisin varsinainen antropologinen löytöretki, kun julkiset kulkuneuvot täyttyvät puistosedistä, kassialmoista, avohoitopotilaista, lävistetyistä narkkareista, lopun ajan profeetoista ja muista mielenkiintoisista hahmoista. Mahtavat Afrikan sarvesta, Kaksoisvirtainmaasta ja Venäjän lakeuksilta tulleet uudet kanssa-asukkaamme hämmästellä Suomen kansan kirjavuutta. Tosin jotkut uudisasukkaat näyttävät jo edenneen kotoutumisessaan pidemmälle kuin kukaan olisi toivonut, kuten voi todeta vaikkapa perjantai-iltaisin Itäkeskuksessa tai Kampissa. Ehkä Suomi tekee kaltaisekseen.

Pilven varjossa

Ollaan yli huhtikuun puolinvälin ja niinpä kevätkin on viimein tullut ainakin Etelä-Suomeen. Tosin jo maaliskuun lopulla jokin käsittämätön ilmavirtaus lennätti hankien ja jääpeitteiden keskelle kasan muuttolintuja ja Skoonessa oli 20 astetta lämmintä.

Vielä viime viikonloppuna, kun kävin ystävieni ja kummityttäreni kanssa Viikissä, lahti oli jäässä ja siellä pyörinyt jalohaikara, jos mitään hyvää tässä tilanteessa näki, sai ainakin kerran elämässään nauttia siitä, että sillä oli suojaväri. Vantaajoki kuohui yli äyräidensä Helsingen koskissa ja kansalaiset olivat sankoin joukoin kameroineen paikalla. Terassejakin oli jo auki. Viime lauantaina olivat myös Kallion asukkaat kokoontuneet kallioille mukanaan tetrapakeittain punaviiniä.

Viime viikolla Eurooppa meni taas sekaisin, kun islantilaisen tulivuoren nokipilvet jossain viiden kilometrin korkeudessa lamauttivat koko mantereen lentoliikenteen. Viisumiensa umpeutumisen pelossa Suomessa olleet ulkomaalaiset jäivät tänne jumiin, kun kaikki Venäjän-junatkin oli täyteen buukattu. Jokin synkkä pilvi tuolla jossain korkeuksissa heittää varjonsa koko Euroopan ylle. Yhden teorian mukaan dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon siksi, että suuri määrä samanaikaisia tulivuorenpurkauksia aiheutti tällaiset nokipilvet maapallon ylle ja tuli jääkausi. Tästä esitettiin todisteina joitain muinaisia nokikerroksia. Toiset puhuvat meteoriitistä, joka osui nykyiseen Meksikonlahteen.

Edellisen viikonlopun katastrofi oli se, että Katyńin muistopäivälle matkalla ollut Puolan presidentti Lech Kaczyński ja koko Puolan kristilliskonservatiivinen eliitti putosivat Tupolevin kanssa alas Smolenskissa ja kaikki kuolivat. Samalla kertaa Puola menetti paitsi presidenttiparinsa, myös puolustusvoimain ja kaikkien aselajien komentajat, piispan, kansanedustajia, presidenttiehdokkaita sekä maan johtavat historioitsijat.

Vähän ennen Putin oli suostunut Puolan pääministeri Tuskin ja ulkoministeri Sikorskin vetämän liennytyksen tuloksena tulemaan Gdańskiin parantamaan maiden välejä, mutta kutsutta jäänyt Kaczyński oli rankasti arvostellut Venäjää, Putin puhkunut punaisena raivosta. Kostoa oli odotettu. Aikoinaan Katyńissa venäläiset murhasivat 22 000 puolalaista upseeria, mukaan lukien reservin, mikä tarkoitti koko Puolan intellektuaalisen eliitin likvidoimista kerralla: professorit, tohtorit, lakimiehet, kaikki tapettiin kerralla. Se tietysti oli tarkoituskin, Puolan eliitin likvidointi.

Vaikka nyt pudonneessa koneessa kuolikin "vain" vajaat sata Puolan eliitin jäsentä, oli se sittenkin ainutlaatuinen kertaisku maalle, huolimatta siitä, että Kaczyńskin politiikka ja räväkkä linja olivat saaneet aikaan myös paljon kotimaista vastustusta ja Kaczyńskin veljesten suosio oli pohjalukemissa. Varsovassa ihmiset itkivät kaduilla ja järkytys oli suuri. Salaliittoteoriat jäänevät elämään vahvan symboliikankin vuoksi. Presidentin valtaoikeudet siirtyivät parlamentin puhemiehelle Komorowskille, jonka tämä saattaa hyvin siivittää seuraavaksi presidentiksi.

Viime päivinä olen myös pohdiskellut lukemieni historiallisten tapaustutkimusten yhteydessä muuatta moraalikysymystä. Pidämme armoa kristinuskon ydinkäsitteenä, ja jotta Jumala antaisi meille anteeksi syntimme, meidänkin pitäisi anteeksi antaa vihollisillemme. Onko anteeksiantaminen kuitenkaan mahdollista jos väärintekijä ei osoita minkäänlaista katumusta? Katuvalle armo toki kuuluu ja sellaiseen vuorovaikutukseen kristillisen moraalin pitäisi rakentuakin: väärintekijän pitäisi katua tekojaan ja siitä hyvästä hänelle taas voitaisiin antaa anteeksi.

Mutta entä kun murhaajat, petturit ja valehtelijat eivät millään tavoin kadu tekojaan, vaan tekisivät saman uudelleen jos heillä olisi tilaisuus? He jatkavat valehtelemista ja jos tietävät jonkun tietävän, he pyrkivät kaikin tavoin hyökkäämään selkäin takaa kyseistä henkilöä vastaan. Armon soveltaminen tällaisiin henkilöihin, etenkin jos he ovat vaikutusvaltaisissa asemissa, merkitsee samaa kuin lisätuhon aiheuttaminen, sillä he jatkavat rikoksia ja vääryyksiä aina kun saavat siihen tilaisuuden.

Tällaisia ihmisiä varten on hyvä kaivaa suljetuista arkuista oikeutetun koston käsite. Koston oikeutusta mietittäessä ratkaisevia kysymyksiä ovat rikosten raskaus, rikosten uusimisen todennäköisyys jos tekijää ei pysäytetä, sekä ennen kaikkea koston suhteuttaminen rikoksiin. Mikä on oikein mitoitettu kosto? Hammurabi antoi tähän hyvän perusohjeen: silmä silmästä, hammas hampaasta. Jos siis toisen posken kääntäminen ja hurskas anteeksianto ainoastaan yllyttävät rikollisia riehumaan ja vahingoittamaan yhä uusia uhreja, silloin voidaan pohtia rangaistusta koston muodossa.

Koston käytön tulisi olla melko poikkeuksellista, sillä sille on muuten ominaista ikuisesti paisuva eskalaatio. Näin erityisesti kostettaessa suhteellisen vähäpätöisiä rikoksia kuten verbaalisia loukkauksia tai epäselviä tapauksia. Tällaisiin tarkoituksiin ei kostoa pitäisikään lainkaan käyttää, vaan se tulisi varata paatuneille pahantekijöille ja samalla ajatella myös ympyrän sulkemista, ei uuden kierteen aloittamista. Eugen Schaumanin ratkaisu esimerkiksi oli surmata itsensä heti Bobrikovin ammuttuaan.

Koston oikea mitoitus on tärkeää, koska kostaja asettaa itsensä tuomarin asemaan omavaltaisin perustein. Kaunis kosto toteutuu esimerkiksi silloin, kun kosto muodostuu rikoksena selvästi pienemmäksi kuin kostettavat rikokset, mutta onnistuu siitä huolimatta pysäyttämään väärintekijän. Tyrannimurhissa on usein kyse rankimman lajisesta eli hengenlähtöön johtavasta kostosta - Bobrikovin murha tästä hyvänä esimerkkinä.

Poikkeuksellisen paatuneen valehtelijan tai korruptoituneen henkilön kohdalla hengenriisto tuskin toimisi, koska se antaisi vain kohteelle marttyyrin sädekehän. Sen sijaan valheiden tai korruption paljastaminen näyttävästi olisi kaunis kosto, koska se olisi oikein mitoitettu rikoksiin sekä myös palvelisi asiaa keinona, joka ehkäisisi rikosten toistamista. Monissa maissa sananvapaus kahlehditaan nimenomaan siksi, että totuuden tuominen julki on usein paljon pelottavampi asia väärintekijöille kuin heihin kohdistuva fyysisen koston uhka.

Pääsiäinen Libanonissa

Olin pääsiäisen Libanonissa: Beirutissa, Kourassa, kävimme myös Bybloksessa ja Ehdinissä. Niin moni hyvä ystävä on Lähi-idän kristittyjä, että oli paikallaan viettää tämä kristillinen juhla raamatullisissa maisemissa, etenkin kun kerrankin pääsiäinen sattui melkein kaikilla tuntemillani kirkkokunnilla samaan aikaan.

Koura on pääasiallisesti kreikkalais-ortodoksista aluetta. Maakunnan keskus on Amiounin pikkukaupunki ja pitkin Kouran kumpuilevaa, oliivipuuviljelmien peittämää maastoa on parikymmentä erikokoista hiekkakivestä rakennettua kylää. Niistä minulle perinteisesti läheisimmäksi on muodostunut Beshmezzinin kylä.

Kouran pääsiäismenoihin kuuluu, että paaston loputtua teurastetaan lammas, jonka lihoja ja elimiä sitten syödään enemmän tai vähemmän raakoina runsaan arrakin, viinin ja oluen kera suurissa perhepidoissa. Ihmiset kulkevat päivän, illan ja yön mittaan kutsuilta toisille, koska täälläpäin maailmaa suvut pitävät yhtä ja asiaan kuuluu toivottaa hyvää pääsiäistä ja Kristuksen ylösnousemusta kaikille tädeille, sedille, serkuille ja pikkuserkuille, puhumattakaan isovanhemmista ja läheisemmistä ystävistä. Habibin täti ennusti vieraille kahviporoista.

Viideltä aamulla koko kylä kokoontuu kirkolle ja alkaa paukuttaa sen ovia. Pappi tulee avaamaan oven kolmeen kertaan sanoen, että ei täällä mitään nähtävää, hajaantukaa. Kolmannen kerran jälkeen hän sitten avaa kirkon ovet ja päästää seurakunnan sisälle rukoilemaan. Siitä alkaa pääsiäispäivän aamujumalanpalvelus. Hartaimmat käyvät koko pääsiäispyhien ajan kirkossa monta kertaa päivässä, kaikki menot läpi.

Pääsiäisen vietto Libanonissa oli siis varmaankin hyvä asia sielun pelastumiselle - varmuuden vuoksi niin ortodoksisissa kuin maroniittisissakin kirkoissa. Protestantteja Libanonissa on hyvin vähän ja kaikki kirkkonsa taitavat olla Beirutissa - olen kyllä joskus käynyt, mutta en tänä pääsiäisenä. Niin, hyvä sielulle siis, ja hyvä hermojen lepuuttamiselle, mutta ei niin terveellistä maksalle. Varsinkaan ne Beirutissa vietetyt yöt.

Kevät oli Libanonissa jo pitkällä. Haara- ja räystäspääskyjen muutto oli parhaassa vauhdissa, kirsikka-, manteli- ja villiomenapuut kukassa. Bybloksen ikiaikaisessa satamassa nuoriso sai kalaravintoloiden asiakkaat tuijottamaan yhtenä miesrivinä, kun jonkun rikkaamman perheen poika oli tuonut ystävättärensä suurella joukolla näyttäytymään huvijahdin kannella aurinkoa ottaen. Poliitikot esittivät tavanomaisia julistuksiaan. Gemmayzé oli täynnä väkeä, ja Hamran merkitys ilta- ja yöelämässä kasvaa kasvamistaan, joka käynnillä uusia baareja ja kahviloita on avautunut.

Laitoin viisi kuvaa valokuvablogiin, johon pääsette klikkaamalla tämän blogin yhteydessä olevaa kuvaa aavikkomaisemasta.

Sekavaa

Olen niin paljon poissa, että turvatalo täyttyy lukemattomista lehdistä. Sääli heittää paperinkeräykseen, mutta minkäs teet, kun ei ehdi. Elämä on täynnä asioita, joita haluaisi tehdä, mutta kun ei ehdi. En ole koskaan ollut sosiaalinen, mutta siitä huolimatta minua on siunattu suurella määrällä ystäviä, ja pidän heistä kaikista ja heidän seurastaan, ja heillä pitäisi olla oikeutensa nähdä minua enemmän ja saada minulta enemmän, mutta kun en ehdi. Työt pitäisi tehdä, koska siitä maksetaan, mutta joka päivä tarkoitus oli tehdä enemmän töitä kuin mitä ehti.

On vaikea kieltäytyä asioista, joita saa ilmaiseksi, ja yksi sellainen on Kirkko ja kaupunki. Suunnilleen joka numerossaan tämä lehti puhuu hiljentymisen tärkeydestä, ja sopii puhuakin, koska nykyajan nuorten aikuisten elämä on sellaista kaahotusta, että kukaan ei ole enää onnellinen ja sitä väen väkisin läpi juostessa elämä onkin yhtäkkiä ohi. Kaikenlaista tuli epäilemättä tehtyä, mutta ehtikö mistään nauttia? Onko vasta eläkkeellä aikaa pysähtyä ja nauttia siitä, mitä kaikkea teki, vai kaipaako silloin vain katkeroituneena kadotettua aikaa?

On sentään yksi hetki elämässä, jolloin voi pysähtyä ja hiljentyä, vaikka se tuskin on aivan se, mitä Kirkko ja kaupunki halusi sanoa – nimittäin krapula-aamu. Kun takana on koko yö juomista ja puhumista ja sosiaalista elämää, kun kaikki ovat viimein lähteneet, ja aurinko on liian korkealla, että enää viitsisi mennä nukkumaan, silloin tulee tehneeksi yllättäviä asioita. Asioita, joille ei ollut aikaa silloin kun elämän vakava vauhti oli päällä. Kuten viimeinen lasi Tullamoren nummien kastetta, ja se, mitä oli jäänyt jäljelle Askanelin veljesten erinomaisesta georgialaisesta valkoviinistä Tvišistä. Kuten vakavasti otettava romaani, tällä hetkellä Salman Rushdien uusin, Firenzen lumoojatar.

Syy, miksi hankin Firenzen lumoojattaren, oli Hesarin kulttuurisivujen arvostelu, jossa kirjaa moitittiin siitä, että siinä on ”liikaa kaikkea”, liian paljon diversiteettiä. Mieleeni jäi tuosta arvostelusta alkaen mentaalimuistiinpano, että kirjan tullessa vastaan hankin sen. Toisin kuin Hesarin kirja-arvostelija ja suurin osa nihilististä kansaamme, minä olen aina pitänyt diversiteetistä ympärilläni. Se on määrittänyt koko elämääni, puhuttiinpa sitten luonnon monimuotoisuudesta, kulttuureista, kirjallisuudesta tai ihmisten laadusta. Ymmärrän psykologisesti mutta olen täysi eri mieltä niiden lukuisain ihmisten kanssa, joita ahdistaa, kun vaihtoehtoja on liikaa, kun tietoa on tarjolla enemmän kuin pystyy kerralla sulattamaan, ja kun ympärillä velloo ambivalenssi. Minulle siinä ei ole ongelmaa. Ongelma on, jos liikaa rajataan, suljetaan ulos ja pelkistetään.

Kun katson pensaikkoa, en näe siinä arvotonta pusikkoa, vaan elämää kuhisevan maailman monine paikkoineen. Nyt maaliskuussa siitä on ennenaikaista puhua, mutta parin kuukauden kuluttua sieltä kuuluvat lintujen äänet kertovat jokainen omaa tarinaansa. Eri lajeja, kaikki erilaisia, kaikki tunnistettavissa jos tietää mitä katsoa tai kuulla. Yksi palanneena Afrikan savanneilta, toinen talvehtimispaikastaan Lähi-idästä, kolmas Länsi-Euroopan rannikoilta. Tai ajatelkaamme kimalaisia, kuoriaisia, sudenkorentoja ja niiden suurta moninaisuutta. Kuinka kokonainen maailma voisi olla arvoton pusikko?

Katson kadulle, kaupan ovelle, lähikahvilaan. Ihmisten moninaisuus. Jokainen kasvo, ele ja teko kertovat tarinansa sille, joka katsoo eikä vain käännä silmiään sinne, mistä löytyy tyhjin betoniseinä. Jokainen yksilö on erilainen, erilaisine tarpeineen, tahtotiloineen, unelmineen.

Tai katson kaikkia liikoja tavaroita turvatalossani. Muuten sitä lahjoittaisi pois, mutta kun kaikkeen liittyy tarina: latvialaiseen tyynyyn; pehmovaraaniin; seetripuusta tehtyyn tuoppiin; kashmirilaiseen rukousmattoon; pistimeen, jolla on surmattu ryssiä...

Hesarin kulttuuriarvostelija on hyvä esimerkki opettajasta. Hän yritti opettaa minua ja onnistui siinä, että kiinnostuin arvostelun kohteena olleesta kirjasta, mutta en suinkaan siten kuin opettaja oli tarkoittanut. Sitä ottaa vastaan kaikenlaista ihmisiltä, prosessoi, ja käyttää omiin tarkoituksiinsa. Huono opettaja ärsyyntyy. Hyvä opettaja saa juuri tästä täyttymyksensä.

Vasta kun minulla oli omia oppilaita, ymmärsin, kuinka oppilas onkin usein kaikkein suurin opettaja. Hänen kysymyksensä saavat miettimään. On aivan eri asia kertoa jotain, minkä edellisiltana luonnosteli kalvoille, kuin vastata jatkokysymyksiin. Nähdä se, minkä antoi, otettuna käyttöön, käännettynä toisin kuin alun perin tarkoitettu, mutta sittenkin aivan yhtä ”oikein”. On kuin savesta muotoiltuun nukkeen olisi puhallettu henki.

Viime viikolla kävin kanttiinikeskustelun kahden kollegan kanssa, jotka olivat hiljattain käyneet pitämässä luentoja Tampereella, Turussa ja Kairossa. Minäkään en mistään hinnasta vaihtaisi pois mahdollisuutta pitää luentoja silloin tällöin, milloin Turussa tai Beirutissa tai kuten viimeksi, Päijät-Hämeen korvessa miehille, jotka olivat kehittäneet erityisen rakkauden pyssyihinsä. Mutta luennot eivät vielä ole opettamisen paras muoto, koska vaikka niitä seuraisi vapaa kysely ja keskustelu, ne ovat silti turhan yksipuolista tiedonsiirtoa opettajalta oppilaille.

Todellinen opetustyö edellyttää vuosien sitoumusta samoihin oikein valittuihin oppilaisiin, joista jokainen on kuin pieni kuningas tai kuningatar, tuijottaa opettajaansa silmiin vertaisena, ja tekee itse valintansa ja päätöksensä, mutta silti vaatii ja ansaitsee parhaan mahdollisen neuvonannon; eväät, jotka vievät mahdollisimman pitkälle. Minkä on kerran aloittanut, ei voi jäädä puolitiehen.

Vastuu on painava, panokset väistämättä suuria, mutta toisaalta mikään ei ole palkitsevampaa kuin omaksikin ällistyksekseen huomata valintojen osuvan kerta toisensa jälkeen oikeaan, kaikkien investointien tulevan maksetuiksi korkojen kera takaisin, ja oppilaiden olevan lähes aina vielä lahjakkaampia, vielä vahvempia ja vielä luovempia ratkaisuissaan kuin oli uskaltanut uskoa. On melkein pelottavaa, että niinkin vähällä avulla ja neuvonannolla voi olla niin suurta luovaa tulosta – pelottavaa, koska se herättää kysymyksen siitä, kuinka paljon enemmän olisi voinut tehdä, ja kuinka paljon lahjoja menee hukkaan siksi, ettei niin monella, joka ansaitsisi, ole edes yhtä kunnollista opettajaa.

Ei ehkä pidä miettiä liikoja. On vain tehtävä oma osuutensa. Luojan kiitos kukaan ei ole alalla ainoa; aina oli toisia ennen, on muita nyt, ja on toisia, jotka ovat tuleva. On majakanvartijoita, jotka väsymättä joka ilta, pimeän langetessa, nousevat sytyttämään tulen, jotta pimeydessä navigoivat eivät hukkuisi.

Netti on oma maailmansa. Sitä tutustuu ihmisiin, opettajiin ja oppilaisiin, näkemättä kasvoja ja voimatta olla varma, pitävätkö nimet ja kuvat paikkansa. Kaikki tietysti kertovat itsestään jotain, usein hyvinkin paljon, mutta se mikä on merkittävää verrattaessa fyysisen elämän paikkoihin on, että netissä ei välttämättä kerrota samoja asioita, joihin arkielämä liikaakin keskittyy: nimi, ikä, siviilisääty, perhesuhteet, ammatti, joskus sukupuolikin, jäävät usein hämärän peittoon, mikä antaa ihmisille tilaa kertoa itsestään monia sellaisia asioita, joista eivät olisi tulleet puhuneeksi kulmakapakassa tai parturissa.

Aikaa myöten sitä tietysti oppii paljon myös virtuaalisesta keskustelukumppanista, hänen mielipiteistään, tiedoistaan, harrastuksistaan. Myös ne triviaalit arkielämän asiat, joiden perusteella kategorisoimme ihmisiä luokkiin, tulevat yleensä ennemmin tai myöhemmin ilmi, jos ei muuten niin päättelemällä. Tyyli, kirjoittamisen rytmi; asiat, joista kirjoitetaan; ongelmat, joita elämässä on. Hiljattain muuan mitä kummallisin yhteensattuma toi tyköni tällaisen virtuaalikontaktin, josta en etukäteen tiennyt mitään sellaista, minkä mukaan ihmiset normaalisti toisiaan kategorisoivat, vaikka nyt tietysti tiedän nimen, iän, etnisen ryhmän, asuinpaikan ja suuren määrän muutakin tietoa.

Tästä kohtaamisesta syntynyt ajatustenvaihto toimi kuitenkin siten kuin Firenzen lumoojattaressa mogulikeisari Akbarin ajatustenvaihto teloittamansa Kathiawarin pikkuruhtinaan kanssa. On tärkeää, että oppilaat katsovat opettajiaan röyhkeästi ja vertaisina silmiin, ja että esittävät he myös hankalia kysymyksiä. Muuten teemme yhä uudelleen ne virheet, joita omien kokemiemme vääryyksien jälkeen vannoimme, ettemme itse toistaisi. Niinpä kumartamaton oppilas on usein se suurin opettaja, jota tulisi tervehdittämän kuin taivaan lahjaa. Hyvä neuvonantaja ei voi itse olla kuningas, sillä hän jää silloin norsunluutorniinsa kuin filosofikeisari Akbar harhojensa puutarhaan. Eikä hyväkään kuningas pärjää ilman hyviä neuvonantajia.

Kukaan ei ehdi kaikkea, mitä pitäisi. On oltava kiinnekohtia; on oltava syitä, joiden vuoksi jatkaa. Suuret sielut ovat raskaita, mutta sitä tärkeämpää on saada ne liikkeelle. Niiden päämäärät eivät saa jäädä norsunluutornien vankiloihin, vaan ne on käytettävä, hyödynnettävä ja muokattava yhä uudelleen uusiksi, hajotettava pitkin maailmaa. Maailmahan ei kuulu opettajillemme, vaan oppilaillemme. Maailma on meidän vain hetken ajan. Kaikki, mitä jää selkiemme taa, jääköön sinne jäljiksi ja tienviitoiksi niille, jotka tulevat jäljissämme.

Sokotra II

Saavuin tänään iltapäivällä Suomeen. Kävin syömässä poronlihalla höystettyä ruispizzaa ja juomassa punaviiniä (italialaista), sitten hyvää kahvia (etiopialaista) ja olutta (latvialaista). Noudin postista sinne tulleet kaksi David Ignatiuksen kirjaa (Siro ja Sun King), joista toisen välissä oli kirje, jonka kustantajan edustaja on osoittanut jollekulle toimittajalle kirjailijan teoksen puffaamiseksi. Ilmeisesti siis alkujaan arvostelukappale.

Kuuntelen Anwar Brahimin levyä Astrakhan ja katselen pöydällä olevia aurinkolaseja, jotka ovat sattuneista syistä maailman parhaat ja kauneimmat aurinkolasit, ja jotka olivat silmilläni melkein koko Jemenin matkan, koska Punaisenmeren ja Adeninlahden rannoilla aurinko on polttavan kirkas. Nyt en vähään aikaan aurinkolasejani taas tarvitse, mutta oli ilmassa Suomeen saapuessanikin jo jotain kevään tuntua. Auringosta ehti näkyä vähäsen. Paljon lunta oli sulanut. Pidän enemmän vesikeleistä kuin kauhupakkasista. Taksikuski kertoi kuusiaidan leikkaamisesta ja siitä, että haluaisi mieluummin olla puutarhuri. Ja myös siitä, missä kaikkialla Helsingissä on rakennusten seinissä tai torneissa kelloja. Hän osasi ne kaikki ulkoa, koska ei pitänyt rannekelloa.

Edellisessä blogitekstissäni käsittelin jo Sokotraa yleisellä tasolla. Siltä varalta, että joku, varsinkin luonnosta kiinnostunut, lukija haluaisi sinne matkustaa, niin käsitelläänpä nyt joitain saaren paikkoja. Sokotrallehan pääsee lentäen esimerkiksi Sana'asta tai Adenista, ilmeisesti yleensä aina Mukallan lentokentällä tehtävän välilaskun kautta, joka päivä, ja hinta on yhteen suuntaan vain 50-80 dollaria.

Sokotran pääkaupunki on saaren pohjoisrannikolla sijaitseva Hadibu. Sen hiekanruskeat talot kohoavat varsin vaatimattomina ja sekavina rykelminä päällystämättömien pölyisten teiden joukosta. Muutama valkea moskeija kohoaa muita taloja korkeampina. Hadibun suq eli basaarikatu on vilkas ja täynnä kaikenlaisia kauppoja. Vain yhdellä jemeniläisellä teleoperaattorilla on kuuluvuus saarella. Aivan viime vuosina Hadibuun on avattu ensimmäiset nettikahvilat. Joinain päivinä netti toimii, toisina ei.

Hadibussa on muutama säädyllinen hotelli - parhaat maksavat 50-60 dollaria yö ja niistä voi myös vuokrata autoja ja sukellusvälineitä. Pidemmän aikaa saarella viettävän kannattaa toki harkita telttailua, joka on tullut sallituksi yhä useammilla luonnonkauniilla ja syrjäisillä alueilla. Saarella ei elä vaarallisia villipetoja - muuttohaukka ja sivettikissa ovat ravintoketjun huipulla - ja rikollisuus on ainakin vielä vähäistä ellei suorastaan olematonta, al-hamdulillah.

Saaren toiseksi suurin pikkukaupunki tai pikemminkin suqilla varustettu kylä on saaren länsiosassa sijaitseva Qalansiyya. Sen eteläpuolella on Wadi Qalansiyyan tuoman veden muodostama laguuni ja laaja taatelipalmulehto. Pohjoispuolella taas on entinen neuvostojemeniläinen sotilastukikohta ruostuneine tankkeineen, karuja hiekanvärisiä jyrkänteitä sekä henkeä salpaavan kaunis Ditwan laguuni hiekkarantoineen. Näiltä vesiltä nousee haita ja miekkakalaa.

Qalansiyyasta olisi varmaan Sigurd Wettenhovi-Aspa heti huomannut, että sehän on Kalansija, mikä osoittaa, että jo muinaiset suomalaiset ovat täälläkin seikkailleet. Ei ihmekään, että yhden teorian mukaan Sokotran saaren nimi juontuu itse asiassa sanskritin kielestä. Olisivatko siis muinaiset gudžaratilaiset merenkävijät seikkailleet džonkeillaan täällä jo ennen kuin kreikkalaiset ja myöhemmin arabit saapuivat? Sellainen muistikuva minulla on, että Sokotra olisi näkynyt myös amiraali Cheng Hen kartoilla.

Sitäpaitsi Sokotran korkein vuori, Haggihirin korkein huippu, on Jebel Skand eli Skandivuori. Mitähän Wettenhovi-Aspa siitä olisi sanonut...?

Kolmantena kauppapaikkana saarella tulee mainita Shoq, jonka nimi suoraan juontuu arabiankielisestä sanasta suq, joka siis tarkoittaa samaa kuin persialainen sana basaari ja turkkilainen pazari. Shoq oli aikoinaan Sokotran pääkaupunki ja pääasiallinen satama; sen satama on vieläkin tärkeä ainakin kalastajille. Shoqin palmulehdoissa vallitsee erityinen outo tunnelmansa. Täällä kuulemma kummittelee, eli džinnejä liikkuu palmulehdossa ja wadissa öisin. Ehkäpä uskomuksilla on jotain yhteyttä siihen, että aavemaisesti huuteleva sokotranpöllönen elää yleisenä juuri täällä.

Muutenkin saari on täynnä džinnejä. Minä ja oppaani tulimme aamuvarhain Wadi Ayhaftin kansallispuiston rotkolaaksossa kuulemaan perin merkillisiä huutoja, jotka ensin kuulostivat ihmiseltä, sitten kuitenkin ilman epäilystäkään linnulta. Oman muistini rekisterissä lähimpänä tätä ääntelyä ovat eteläaasialaisen variskäen huudot, mutta olen jokseenkin varma, että samanlaisia huutoja en ole kuullut koskaan aiemmin. Lintu ei koskaan näyttäytynyt, joten se jäi arvoitukseksi kuten džinnit ikään.

Qalansiyyasta pääsee veneellä saaren läntisimpään poukamaan Shu'ubiin, jossa on yhä jäljellä mangrovemetsää sekä myös koskemattomia hiekkarantoja. Delfiinit viihtyvät Shu'ubin vesillä ja ulkomerellä on jyrkänteisiä lintusaaria, joilla monet merilinnut, kuten liitäjät, myrskykeijut ja ruskosuulat pesivät.

Haggihir-vuorten huiput näyttävät satumaisilta ainakin silloin, kun ovat alhaalta pilvien verhoamia, jolloin esimerkiksi Quriyyan laguunin tai Khor Sirhinin seudulta katsoen näyttää kuin Sokotran saaria olisi kaksi päällekkäin - toinen merenpinnasta kohoava, jossa kuolevaiset kulkevat, ja toinen Haggihir-vuorten huippujen muodostamana pilvien päällä, taivaassa. Näky on näkemisen arvoinen.

Hadibusta katsoen Haggihirin toisella puolella on laaja Dixemin ylätasanko, joka on kuuluisa suurista lohikäärmeenveripuistaan. Nämä ihmeelliset puut kohoavat majesteetillisina siellä täällä, kun taas suuri osa ylätasangosta on pienempien crotonien ja euphorbioiden peittämää. Seutu on sellaista, että Dixemin ylängöllä leiriytyessäkin voisi kuvitella hämärän laskeuduttua džinnejä löytyvän.

Jos on majoittunut Hadibuun, Wadi Ayhaft on varsin helposti saavutettavissa, mutta vielä lähempänä on Wadi Denegen, joka tosin on paikallistenkin suosiossa piknik-paikkana. Ainakin meidän siellä käydessämme sekin oli kuitenkin autio, käytännössä koko rotkolaakso yksinomaisessa käytössämme eikä missään näkynyt ristinsielua, ellei omistajitta kulkevia vuohia lasketa.

Kahlaajien, haikaroiden, lokkilintujen ja vesilintujen katselun kannalta erinomaisia laguuneja eli khoreja on monia kuljettaessa sekä itään että länteen Hadibusta. Hadibulla on oma khorinsa, joka tosin on täynnä roskia (sokotralainen käsitys jätehuollosta tuntuu yhä olevan, että vuohet ja pikkukorppikotkat hoitavat asian), mutta myös varsin paljon lintuja, varsinkin lokkeja ja kahlaajia.

Länttä kohti seuraavina tulevat pari pientä Kaabobin khoria, sitten Dehamin matalaa pensasta kasvavat rantahietikot laguuneineen - varmin paikka sokotranhertun löytämiseen (sitä esiintyy näissä pensaissa vilisemällä). Edelleen länttä kohti sijaitsevat Ditwan ja Qalansiyyan laguunit.

Itää kohti Hadibusta katsoen on Khor Sirhin varsin lähellä pääkaupunkia. Se on erinomainen lintupaikka, josta löytyivät Qalansiyyan ohella suurimmat ja monipuolisimmat keskittymät. Edelleen itään kuljettaessa tulee vastaan pari mielenkiintoista palmulehtojen täyttämää wadia, Khor Shoq, sekä lopulta Khor Quriyya, joka on Sokotran suurin khor. Se on yleensä varmin paikka löytää flamingoparvia. Tosin tämän khorin laajuus tekee siitä vaikeasti operoitavan - linnut ovat enemmän hajallaan ja usein kaukana katsojasta. Vielä pidemmälle itään sijaitsevat Hoqin tippukiviluolat.

Viimeisten kolmen vuoden aikana Sokotralle on rakennettu hyväkuntoiset asfaltoidut maantiet, jotka vievät Hadibusta niin itään, länteen kuin eteläänkin. Niinpä suurin osa saaren paikoista on käytävissä jopa päiväretkillä Hadibusta käsin. Toki seikkailijankaan ei tarvitse pettyä, sillä nämä kolme päämaantietä ovat saaren ainoat hyväkuntoiset tiet ja jättävät vielä suurimman osan saarta saavutettavaksi vain jalan, kamelein tai aasein vaeltaville.