Suomen kesä oli taas lyhyt mutta vähäluminen. Uskomattoman hienojen ilmojen, täydellisten terassi- ja rantakelien jälkeen päädyttiin kylmään viimaan ja jatkuvaan hyytävään sateeseen.
Tällaiseen säähän sopii, että Suomea kiusaamaan tuli myös Putin, nyky-Euroopan autoritäärien idoli. Olisi voinut luulla, että Putinia olisi Säätytalolla tervehtinyt joukko mielenosoittajia, jotka olisivat muistuttaneet maailmaa Venäjän Putinin johdolla omaksumasta kovasti fasismia muistuttavasta imperialismista, tuhansien tšetšeenien ja muiden kaukasialaisten tappamisesta, toimittajien ja toisinajattelijoiden murhista ja vainoista, sananvapauden ja demokratian alasajosta Venäjällä, hyökkäilevästä ja häikäilemättömän valheellisesta politiikasta pieniä naapurimaita vastaan ja muista samanlaisista asioista, jotka Putinin aikana saivat jälleen vallan Venäjällä.
Mutta ei. Putinia oli sen sijaan kerääntynyt tervehtimään pieni joukko uskollisia suomalaisia ihailijoita, jotka sen sijaan vaativat yya-sopimuksen palauttamista voimaan sekä ulkoministeri Stubbin eroa, tämä kun oli antanut moraalista tukea konsulivirkailijalle ja perheenisälle, jotka olivat halpamaisesti siepanneet erään nuoren Venäjän alamaisen ihanasta äidinmaastaan ja tuoneet hänet laittomin keinoin kylmän tsuhnalan perille.
Eräs ”dosentti” on kirjassaan ylistänyt Putinin ulkonäköä ja ääntä ja demonisoinut kansanedustaja Heidi Hautalaa. Sittemmin samat tai samanhenkiset tahot aatetovereineen ovat lietsoneet vihaa Viroa ja Latviaa vastaan, vääristelleet historiaa ja asettanut näköjään itsensä ”Putin-Jugendin” eli venäläisnationalistisen nuorisokaaderin, našien, palvelukseen. Aatetovereina on ollut joitain entisiä taistolaisia, entisiä äärioikeistolaisia ja nykyisiä kotikutoisia islamisteja. Ovat käyneet räyhäämässä kirjanjulkistamistilaisuuksissa ja tehneet rikosilmoituksia Baltian neuvostomiehitystä asiallisesti tarkastelevista dokumenteista. Ilmeisesti joku pitää tällaisten ihmisten herjakampanjoita, provokaatioita ja Venäjän naapurimaihin kohdistuvaa vihanlietsontaa hyödyllisenä. Ainakin näiden ihmisten sananvapautta näytään Suomessa ja Virossa kunnioitettavan. Mitenkähän Venäjällä kävisi?
Neuvostoaikana tällaisia ihmisiä kutsuttiin ”hyödyllisiksi hölmöiksi” tai rumemmin provokaattoreiksi. Epäilemättä jotkut našien ideologiset isät Kremlissä ja Lubjankassa ylpeilevät pian kilvan Putinille, millaisia merkittäviä saavutuksia ovat saaneet aikaan Suomen kansan subversion saralla.
Nykyajan provokaattorit eivät enää kutsu itseään taistolaisiksi tai kansallissosialisteiksi vaan he ovat keksineet itselleen uuden nimityksen: antifasistit. Nimityksellä tuskin on mitään tekemistä Suomessa jo kauan vaikuttaneen fasismin ja rasismin vastaisen vasemmistohenkisen Antifa-liikkeen kanssa, vaan pikemminkin kyse on tyypillisestä orwellilaisesta neuvostokielestä. Neuvostokielessä asioita kutsutaan päinvastaisiksi kuin mitä ne ovat. Neuvostoliitossa sota oli rauhaa, rauha sotaa, musta valkoista ja valkoinen mustaa. Neuvostoliiton ydinasearsenaalit olivat rauhan asialla ja neuvostomiehitys olikin vapautusta. Stalin oli isä aurinkoinen ja toisinajattelijat vaarallisia terroristeja ja mielipuolia. Kun valheita riittävästi syötettiin ja toistettiin, hämmästyttävän monet suomettuivat ja ehdollistuivat lännessäkin kuin Pavlovin koirat.
Viime viikolla ”antifasistit” iskivät Ukrainan Suomen-suurlähetystöä vastaan sabotaasin ja vandalismin keinoin. Olivatpa kyseessä samat ihmiset tai muut sattumalta samaa termiä itsestään käyttävät, aatteellinen viiteryhmä lienee joka tapauksessa sama. Kyse on isovenäläisestä imperialismista, jota osuvammin pitäisi kuvata fasismiksi, sillä siitähän tässä itse asiassa on kyse.
Fasismi sopii našistiselle aatteelle määreeksi erityisen hyvin siksi, että fasismi-termin yleistävän käytön aloitti sama sylttytehdas: neuvostomielinen propaganda toisen maailmansodan aikana ja jälkeen. Alun perin termi tuli italialaisesta fascistipuolueesta, jonka tunnuksena oli rautaisen nyrkin yhteen puristama vitsakimppu, fascis. Se oli Mussolinin fascismin perusta: kaikkien tuli olla yhdessä nipussa, korporaatioiden, kansanjoukkojen, valtion – yhden nyrkin puristuksessa, yhdellä asialla. Toisinajattelijat piti murskata kiusaamalla, vainoamalla, pelottelemalla ja tarpeen vaatiessa tappamalla. Kun kotimaassa marssiminen ei enää riittänyt, Italia lähti toteuttamaan suurvaltaintoaan hyökkäämällä heikompiin maihin, Albaniaan ja Etiopiaan. Muistammeko vielä, mihin fasismi edellisellä kerralla Euroopan johti? Olisivatko ne, jotka silloin innostuivat Mussolinin ja Hitlerin ”edistyksellisistä” aatteista, vielä tänään ylpeitä saavutuksistaan?
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että nykyisen Euroopan tulisi olla erittäin huolissaan fasismin noususta. Olen siis takuulla antifasisti. En kuitenkaan ole lainkaan huolissani Georgiasta tai Ukrainasta, saati Virosta, Latviasta, Puolasta tai Suomesta. Nämä ovat kaikki eurooppalaisia demokratioita, joissa kunnioitetaan sananvapautta ja joissa venäläistenkin ihmisoikeudet toteutuvat paremmin ja tasa-arvoisemmin kuin Venäjällä. Ehei, olen syvästi huolissani eräästä paljon suuremmasta valtiosta ja sitä sokeasti ihailevista kätyreistä.
Kaksi vuotta sitten venäläiset našit riehuivat Tallinnassa tuottaen väkivaltaa ja hävitystä, ja Venäjä syytti Viroa fasistiseksi valtioksi, kun se oli siirtänyt venäläisen miehittäjäpatsaan soveliaampaan paikkaan. Verkkosivujensa mukaan našien ideologiana oli ”antifasismi”. Heidän mielestään kaikkien tulee seurata ja totella Venäjää ja sen johtajaa. Ne, jotka ovat hänen kanssaan eri mieltä, ovat ilmeisesti fasisteja. Našit aatetovereineen organisoivat vihakampanjoita milloin kaukasialaisia, milloin baltteja tai venäläisiä toisinajattelijoita, liberaaleja ja toimittajia vastaan. Näitä he syyttävät maanpettureiksi ja selkään puukottajiksi, joita ilman Venäjä olisi jo maailman johdossa. Tuoko tämä mitään mieleen 30-luvun Saksasta?
Eivät oudot yhtäläisyydet tähän jää. Venäjän naši-liike edeltäjineen myös mielellään marssii sotilaallisesti ja harrastaa kirjarovioita, joilla on vuosien mittaan poltettu sellaista Venäjällä julkaistua kirjallisuutta, joka našien mielestä ei ole oikealla isovenäläisellä asialla. Venäjällä militantit ja avoimesti natsistiset äärijärjestöt tekevät jatkuvasti raakoja rikoksia, pieksevät ja murhaavat kaukasialaisia, juutalaisia, maahanmuuttajia, seksuaalivähemmistöjä ja ulkomaisia opiskelijoita.
En ole vielä ikinä kuullut, että našit, heidän suomalaiset hyödylliset hölmönsä tai muut ”antifasistit” olisivat menneet väliin ja puolustaneet näitä fasistisen väkivallan uhreja. Päinvastoin nämä niin kutsutut antifasistit ovat johdonmukaisesti ylistäneet ja puolustaneet fasistista imperialismia, jota Kremlin polit-teknologit ovat agitoineet ja Venäjän tiedustelupalvelut ja armeija toimeenpanneet sekä omalla maaperällä että lähimaissa. Kenen joukoissa našit ja heidän suomalaiset kätyrinsä seisoivat kun Kontupohjassa hyökättiin pogromein azerbaidžanilaisia ja tšetšeenejä vastaan?
Ukrainan suurlähetystön töhriminen herätti vain muutaman pikku-uutisen suomalaislehdissä. Viroa ja Latviaa vastaan hyökkäileminen on saanut aikaan vähän enemmän kohua. Sen sijaan voitte vain kuvitella, mitä olisi tapahtunut, jos joku olisi vandalisoinut Venäjän suurlähetystöä Tehtaankadulla tai jos viattomia venäläisiä maahanmuuttajia vastaan olisi jossain Itä-Euroopan maassa nostatettu pogromeja, järjestetty joukkokarkotuksia, piesty kaduilla etnisen alkuperänsä tähden ja kotejaan poltettu, kuten Venäjällä on viime vuosien aikana tehty georgialaisia, tšetšeenejä ja monia muitakin kansanryhmiä vastaan. Kyllä siitä olisikin nostettu meteli!
Naši näyttää olevan nykyajan Komsomol, mutta se on ohjelmoitu ideologisesti uudelleen. Enää militantisti toimivat nuorisokaaderit eivät saarnaa neuvostokommunismia vaan isovenäläistä kansallishurmosta, johon yhdistyvät viha ja kauna demokraattisia naapurimaita vastaan sekä absurdit salaliittoteoriat länsimaiden juonitteluista ”Venäjän saartamiseksi”. Heidän mielestään pienet ja heikot naapurimaat kuten Viro ja Georgia uhkaavat Venäjää. Kuinka ne voisivat Venäjää uhata, jos Venäjä on niin suuri ja mahtava kuin našit antavat ymmärtää? Vai onko asia sittenkin niin, että Baltian maiden, Georgian ja Ukrainan vapaus inhottaa našeja ja näiden aatetovereita vain samoista syistä, joiden vuoksi Hitler halusi likvidoida Puolan?
Entä jos Venäjä saisi rauhassa alistaa Georgian? Sittenkö Ukrainan? Ja Baltian maat? Suomen ja Puolan? Olisivatko našit aatetovereineen sitten tyytyväisiä? Tuskinpa vain, koska aina vain olisi olemassa joku, joka itsenäisyydellään ja toisinajattelullaan uhmaa unelmaa yhden johtajan ja yhden herrakansan Euraasiasta. Aina voisi syyttää ja vainota juutalaisia ja vapaamuurareja tai muslimeja ja georgialaisia. Aina olisi etsittävä lisää pettureita ja selkään puukottajia, joiden syyksi voi panna, että Venäjällä ei edelleenkään mene hyvin eivätkä venäläiset ole onnellisia. Ja kuinka voisivatkaan olla, kun heillä on tällaisia johtajia, ja johtajilla tällaisia aivottomia seuraajia?
Elämme aikaa, jolloin maailmanlaajuiset muuttoliikkeet vääjäämättä muuttavat katukuvaa varsinkin suurissa kaupungeissa kaikkialla maailmassa. Kaupungit kosmopolitisoituvat. Suomeen ja muualle Länsi-Eurooppaan suuntautuu taloudellisperustaista maahanmuuttoa, myös turvapaikanhakumenettelyn väärinkäytön kautta. Tästä nopeasta murroksesta syntyy monenlaisia sosiaalisia ongelmia ja sopeutumisvaikeuksia molemmin puolin. Ne eivät johdu roduista eivätkä uskonnoista, vaan normaaleista sosiologisista ja elinkeinoelämän ilmiöistä.
Viranomaiset ovat olleet vastuuttoman arkoja puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä ja valistamaan tietämättömyydessä pauhaavaa mediaa siitä, kuinka järjestelmämme samanaikaisesti erilaisin muurein ehkäisee rakentavaa työperäistä maahanmuuttoa mutta kanavoi siten tahattomasti talousperustaisia muuttoliikkeitä turvapaikanhaun väärinkäyttöön. Vaikenevilla viranomaisilla on osavastuunsa siitä, että fasistileima nykyisin lyödään aivan vääriin paikkoihin ja populistinen äärioikeisto pääsee kaikkialla Euroopassa ratsastamaan muukalaisvastaisuudella.
Tämä tuoreisiin maahanmuuttajiin kohdistuva muukalaisvastaisuus on yksi huolestuttava asia nykyajassa. Se ei kuitenkaan ole vielä kaikkein huolestuttavinta, ainakaan demokraattisissa maissa, sillä samaan aikaan nousee ja karjuu yhä rumemmin jo kuolleeksi kuviteltu 70 vuoden takainen fasismin ja kansallissosialismin peto, jonka kuolinhaava mitä ilmeisimmin parani. Punaniskainen muukalaispelko johtaa tyhmään pyristelyyn kansainvälistymistä vastaan ja pahimmillaan nujakointiin baareissa ja koulunpihoilla, mutta varsinainen fasismi johtaa valtiolliseen hyökkäävyyteen ja aggressiiviseen imperialismiin, joka vaarantaa koko Euroopan turvallisuuden. Jälkimmäisen kanssa Georgia, Ukraina ja Baltian maat jo ovat helisemässä, eikä muukaan Eurooppa voi siltä enää pitkään sulkea silmiään. Pahimmillaan fasismi johtaa pogromeihin, etnisiin puhdistuksiin ja kansanmurhiin.
Tällaisina aikoina kaikkien eurooppalaisten, joilla on normaalit aivot ja sydän, tulisi tuntea olevansa virolaisia ja georgialaisia. Ehkä siten fasistit huomaisivatkin jäävänsä vähemmistöön ja heidän posketon uhonsa hieman laantuisi, koska fasistit ovat aina pohjimmiltaan raukkiksia, jotka potkivat ja uhoavat pienempiään vastaan, puukottavat selkään ja juonittelevat takanapäin, mutteivät koskaan uskalla uhmata suoraan vahvempiaan. Stalin liittoutui Hitlerin kanssa Molotov-Ribbentrop -sopimuksessa eikä suostunut uskomaan omia vakoojiaan, jotka varoittivat operaatio Barbarossasta. Puna-armeija taisteli vahvaa Saksaa vastaan vasta kun sen oli pakko. Venäjä ei ole kertaakaan hyökännyt Natoa tai Yhdysvaltoja vastaan, uhonnut vain. Sen sijaan se on pitkin historiaansa jatkuvasti hyökkäillyt puolueettomia maita ja pieniä naapureitaan vastaan. Sellaisia valtioita vastaan, jotka eivät millään tavoin uhanneet Venäjää.
Fasistisen nationalismin nousu on todellinen uhka Euroopan lähitulevaisuudelle, mutta Viro ja Georgia eivät ole niitä, joita meidän pitäisi pelätä. Pikemminkin tulee pelätä niiden puolesta, sillä aivan liian usein nämä pienet kansat jätetään yksin seisomaan vapauden ja avoimen yhteiskunnan puolustajina fasismia vastaan.
perjantai 5. kesäkuuta 2009
maanantai 1. kesäkuuta 2009
Klorofylliä ja verenpunaa
Oltuani neljä vuotta ulkomailla en muistanutkaan, että Suomen kesä voisi joskus olla näinkin kaunista ja hienoa aikaa. Jopa pääkaupunkiseudulla metsätilkut ovat lehtivihreää täynnä ja mikään aikahan ei ole Suomen luonnossa niin aktiivista kuin touko-kesäkuun vaihde. Tämä aika ja sää tuntuvat vaikuttavan ihmisiinkin. Kaupungin puistot ovat täynnä väkeä, joka kulkee puolipukeissa, ja toinen puoli väestöstä litkii mallasjuomia terasseilla.
Kaikkialla tuntuu vallitsevan kesäinen hulluus, joka vetää väen toimistoista ja sisätiloista aikaisin terasseille ja nurmikoille. Tosin tänään istui viereeni kahvilan terassille intialainen henkilö, joka alkoi sen kummemmitta esittelyittä manata maailmanloppua, todeten, että kaikki lopun ajan merkit ovat ilmassa ja tämä on ihmiskunnan viimeinen vuosisata. Totesin, että niin on kyllä ennustettu aika monta edellistäkin vuosisataa eivätkä lopun ajan merkit ole johtaneet muuhun kuin alati eneneviin merkkeihin.
Olen tehnyt viime viikkoina monia asioita: Investoinut kaupunkiasunnon ostamiseen kauniista pääkaupungistamme. Toimittanut ja tarkastanut toinen toistaan kiinnostavampia kontribuutioita akateemisilta investointikohteiltani. Lukenut teorioita suomensukuisten kansojen, viikinkien ja muiden pohjoisten kansojen muinaisajoista. Juonut liikaa perjantai-iltana ja -yönä ja miettinyt sen jälkeen pitäisikö aikuistua. Osallistunut suomalais-tataarilaisiin ylioppilasjuhliin Islam-seurakunnan tiloissa. Käynyt pönöttämässä ja puhumassa kielillä Smolnassa. Käynyt äänestämässä ennakkoon europarlamenttivaaleissa.
Europarlamenttivaaleista à propos: Tein yhden monista internetissä olevista vaalikoneista ja jälleen sain todisteet siitä, että olen henkisesti lapsenmielinen, sillä kaikki viisi kärkiehdokastani olivat 24-26-vuotiaita, paitsi yksi 32-vuotias. Kun lueskelin heidän perustelujaan vaalikoneen kysymyksiin, en voi kuin toivoa, että koko europarlamentti muodostuisi heidän kaltaisistaan, mutta todennäköisemmin sinne valitaan taas vanhoja gubbeja, politrukkeja ja muutama julkkis. Varsinaisena vaalipäivänä tulen toivoakseni olemaan Beirutissa, jossa sielläkin on vaalipäivä.
Muistan, että viimeksi kirjoitin kahvimukista, joka halkesi halkaisten samalla myös Nasrallahin naaman. No kävikin niin, että samana päivänä julkaisi Der Spiegel paljon kohua Lähi-idässä herättäneen artikkelin, perustuen Libanonin erikoistuomioistuimesta vuodettuihin tietoihin, joiden mukaan tuomioistuin olisi koonnut runsaasti todisteita Hizbullahin syyllisyydestä Libanonissa vuosina 2005-2008 tehtyihin poliittisiin murhiin. Libanonissa on parlamenttivaalit 7.6.2009, Iranissa presidentinvaalit 12.6.2009. Lähi-idässä eletään kriittisiä aikoja.
Pakistanin armeija on vallannut takaisin Swatin pääkaupungin Mingoran, mutta ilmeisesti tappiotkin ovat olleet sellaisia, ettei niistä vielä vähään aikaan julkisteta tietoja. Ei voi kuin toivoa, että länsimaat, jotka kiljuivat Pakistania ryhtymään sotilaallisiin toimiin Talibania vastaan, malttaisivat nyt edes vähän aikaa olla kiljumatta Pakistania ryhtymään välittömästi tulitaukoon ja "kaikkia osapuolia" lopettamaan ampumisen.
Somaliassakin ovat Talibanin sikäläiset hengenheimolaiset - ash-Shabaab - ottaneet takkiinsa pohjoisen suunnalla, ainakin heitä vastaan taistelevan suufilaisen Ahl as-Sunna wal-Jama'an mukaan. Mutta nämä hetkelliset torjuntavoitot eivät tietenkään merkitse, että nyt olisivat Somaliassa tai Pakistanissa koittaneet rauhallisemmat ajat saati että islamistisen totalitarismin vaara olisi väistynyt. Parhaimmillaan Pakistanin armeijan ja Ahl as-Sunnan takaisin valtaamat alueet merkitsevät vain, että taistelu jatkuu ja edellyttää määrätietoisia, myös sotilaallisia, toimia. Ehkäpä tämä on eurooppalaisillekin helpommin nieltävissä nyt, kun Bush on vaihtunut Obamaan.
Kaikkialla tuntuu vallitsevan kesäinen hulluus, joka vetää väen toimistoista ja sisätiloista aikaisin terasseille ja nurmikoille. Tosin tänään istui viereeni kahvilan terassille intialainen henkilö, joka alkoi sen kummemmitta esittelyittä manata maailmanloppua, todeten, että kaikki lopun ajan merkit ovat ilmassa ja tämä on ihmiskunnan viimeinen vuosisata. Totesin, että niin on kyllä ennustettu aika monta edellistäkin vuosisataa eivätkä lopun ajan merkit ole johtaneet muuhun kuin alati eneneviin merkkeihin.
Olen tehnyt viime viikkoina monia asioita: Investoinut kaupunkiasunnon ostamiseen kauniista pääkaupungistamme. Toimittanut ja tarkastanut toinen toistaan kiinnostavampia kontribuutioita akateemisilta investointikohteiltani. Lukenut teorioita suomensukuisten kansojen, viikinkien ja muiden pohjoisten kansojen muinaisajoista. Juonut liikaa perjantai-iltana ja -yönä ja miettinyt sen jälkeen pitäisikö aikuistua. Osallistunut suomalais-tataarilaisiin ylioppilasjuhliin Islam-seurakunnan tiloissa. Käynyt pönöttämässä ja puhumassa kielillä Smolnassa. Käynyt äänestämässä ennakkoon europarlamenttivaaleissa.
Europarlamenttivaaleista à propos: Tein yhden monista internetissä olevista vaalikoneista ja jälleen sain todisteet siitä, että olen henkisesti lapsenmielinen, sillä kaikki viisi kärkiehdokastani olivat 24-26-vuotiaita, paitsi yksi 32-vuotias. Kun lueskelin heidän perustelujaan vaalikoneen kysymyksiin, en voi kuin toivoa, että koko europarlamentti muodostuisi heidän kaltaisistaan, mutta todennäköisemmin sinne valitaan taas vanhoja gubbeja, politrukkeja ja muutama julkkis. Varsinaisena vaalipäivänä tulen toivoakseni olemaan Beirutissa, jossa sielläkin on vaalipäivä.
Muistan, että viimeksi kirjoitin kahvimukista, joka halkesi halkaisten samalla myös Nasrallahin naaman. No kävikin niin, että samana päivänä julkaisi Der Spiegel paljon kohua Lähi-idässä herättäneen artikkelin, perustuen Libanonin erikoistuomioistuimesta vuodettuihin tietoihin, joiden mukaan tuomioistuin olisi koonnut runsaasti todisteita Hizbullahin syyllisyydestä Libanonissa vuosina 2005-2008 tehtyihin poliittisiin murhiin. Libanonissa on parlamenttivaalit 7.6.2009, Iranissa presidentinvaalit 12.6.2009. Lähi-idässä eletään kriittisiä aikoja.
Pakistanin armeija on vallannut takaisin Swatin pääkaupungin Mingoran, mutta ilmeisesti tappiotkin ovat olleet sellaisia, ettei niistä vielä vähään aikaan julkisteta tietoja. Ei voi kuin toivoa, että länsimaat, jotka kiljuivat Pakistania ryhtymään sotilaallisiin toimiin Talibania vastaan, malttaisivat nyt edes vähän aikaa olla kiljumatta Pakistania ryhtymään välittömästi tulitaukoon ja "kaikkia osapuolia" lopettamaan ampumisen.
Somaliassakin ovat Talibanin sikäläiset hengenheimolaiset - ash-Shabaab - ottaneet takkiinsa pohjoisen suunnalla, ainakin heitä vastaan taistelevan suufilaisen Ahl as-Sunna wal-Jama'an mukaan. Mutta nämä hetkelliset torjuntavoitot eivät tietenkään merkitse, että nyt olisivat Somaliassa tai Pakistanissa koittaneet rauhallisemmat ajat saati että islamistisen totalitarismin vaara olisi väistynyt. Parhaimmillaan Pakistanin armeijan ja Ahl as-Sunnan takaisin valtaamat alueet merkitsevät vain, että taistelu jatkuu ja edellyttää määrätietoisia, myös sotilaallisia, toimia. Ehkäpä tämä on eurooppalaisillekin helpommin nieltävissä nyt, kun Bush on vaihtunut Obamaan.
sunnuntai 24. toukokuuta 2009
Haljennut muki
Näinä aikoina, joina muuttokuormani on edelleen - ja arvattavasti sangen pitkään - teillä tietymättömillä, on pääasiallisena kahvimukinani toiminut eräs Hizbullahin muki, ei suinkaan kannatuksen vuoksi vaan siksi, että ko. muki kuului niihin tavaroihini, joita löysin kesämökiltä. Se oli erään viime kesän perinteikkäisiin mökkibileisiin osallistuneen vieraan tuliainen. No, eilen tapahtui, että kaadoin mukiin kuumaa vettä murukahvin päälle (koska ei minulla ole vielä kahvinkeitintäkään) ja katso: muki halkesi napsahtaen alhaalta ylös, halkaisten myös kahtia Nasrallahin naaman ja hessujen keltalipun kalashnikovia puristavan nyrkin. Kahvi alkoi virrata pöydälle ja muki oli tullut tiensä päähän.
Koska Hizbullah itse hyödyntää propagandassaan estoitta ennusmerkkejä ja taivaalta tulevia ihmeellisiä näkyjä, on täysin oikeutettua, että teen itse saman: Sopii toivoa, että tämä on myönteinen ennusmerkki kesäkuun alussa koittaviin Libanonin vaaleihin, joista on tulossa varsin tasaiset. Vuosi sitten toukokuussa Hizbullah toteutti Länsi-Beirutissa ja Shuf-vuorilla aseellisen operaation surmaten monia viattomia ihmisiä. Sen sijaan, että sen edustajia olisi viety oikeuteen rikoksistaan, se palkittiin Dohassa kansainvälisen painostuksen alla sopimuksella, jossa Hizbullahille annettiin veto-oikeus kaikkeen Libanonin hallituksen politiikkaan, huolimatta siitä, ettei Hizbullah osallistu mitenkään vastuun jakamiseen. Niin ikään Dohan sopimuksen avulla estettiin vaalilain merkittävä uudistaminen ja manipuloitiin vaalipiirejä niin, että Hizbullahin liittolaiset, varsinkin kristityllä puolella, voisivat saada enemmän kansanedustajia kuin edelliset vaalit selkeästi voittaneet länsimieliset demokraattiset voimat.
Hizbullah on valtio valtiossa. Nyt kun Sri Lanka onnistui sumeilemattomalla voimankäytöllä nujertamaan tamilitiikerien LTTE:n, väittäisin, että Hizbullah on koko maailmassa voimakkain ja parhaiten organisoitu aseellinen äärijärjestö. Koska se on valtio valtiossa, se tekee Etelä-Libanonissa, Etelä-Beirutissa ja suurimmassa osassa Bekaan laaksoa kaikkea sitä, mitä valtio tekee. Tarkemmin sanoen: sitä, mitä autoritäärinen valtio tekee. Se ylläpitää voimakasta ja hyvin varustettua armeijaa ja erittäin kompetenttia tiedustelupalvelua. Se monopolisoi uskonnollisten, sosiaalisten ja julkisten palvelujen järjestämisen hallitsemillaan alueilla - ja sulkee siis virallisen valtion ulos näistä. Samoin se määrää oman alueensa kouluissa ja päiväkodeissa jaeltavasta sumeilemattomasta propagandasta. Se estää valtiota suuntaamasta julkisia investointeja alueelleen, koska se haluaa esittää, että ainoastaan Hizbullah pitää etelän köyhistä shiioista huolta ja ainoastaan Iran auttaa siinä. Hizbullah tekee mitä haluaa eivätkä mitkään lait sitä rajoita. Se, joka vastustaa Hizbullahia, joutuu valitsemaan sitä vastaan taistelemisen ja sen tahtoon antautumisen väliltä, koska Hizbullah ei noudata niitä "yhteisiä pelisääntöjä", joita se kyllä mielellään muille laatii.
Suurin osa Libanonin shiioista kuitenkin vierastaa Hizbullahin islamistista politiikkaa, ahdasta arvomaailmaa ja jatkuvaa sodassa olemista paitsi Israelia, myös yhä enemmän koko ympäröivää arabimaailmaa (kaikkia muita paitsi Syyriaa) vastaan. Suurin osa Libanonin shiioista kannattaa teoriassa maallista Amal-puoluetta. Hizbullah on kuitenkin tehnyt itsestään aseellisen avantgarden, nujertanut Amal-puolueen oman tahdon ja tehnyt siitä suuren lakeijansa. Amal-puolueen alkuperäinen karismaattinen johtaja Musa Sadr muilutettiin ja katosi matkallaan Italiaan ja Libyaan ja hänen tilalleen tuli Syyrian miehityksen uskollisena vasallina toiminut Nabih Berri.
Amalin lisäksi Hizbullah on saanut tuekseen vaaliuurnille entisen oikeistolaisen kenraalin Michel Aounin kristityt tukijoukot. On aina vain suuri hämmästyksen aihe, mikä saa aounistit sokeasti marssimaan Hizbullahin rinnalla edistämässä Iranin ja Syyrian hallitusten alueellista agendaa. Näiden kristittyjen mielipiteissä kuvastuu enemmän Aounin henkilökohtainen turhamaisuus. Hän tahtoi presidentiksi eikä päässyt. Hän myös tahtoi olla kristityistä kaikkein suurin ja mahtavin, mutta jätettiinkin aikoinaan hallituksen ulkopuolelle lähinnä oman riitaisuutensa ja yhteistyökyvyttömyytensä vuoksi. Aoun katkeroitui paitsi pääministerinpaikkaa hallitseville sunnalaisille, myös muille kristityille puolueille, varsinkin hallitukseen edustuksen saaneille kilpailijoilleen Samir Geagealle ja Amin Gemayelille, sekä Walid Jumblattin johtamille druuseille, joiden kanssa aounisteilla on sisällissodan aikaisia kaunoja.
Aounin kannattajakunta on samoja keskiluokkaisia kristittyjä, jotka kannattavat myös Geageaa ja Gemayelia. Näiden kannattajia ei erota mikään sivilisaatiollinen, kulttuurinen, ikäpolvellinen eikä taloudellinen kuilu. Objektiivisesti aounistia on mahdotonta erottaa Kata'ibin tai Libanonin joukkojen kannattajasta. Vasta kun kuuntelee heidän puheitaan, huomaa jyrkät erot mielipiteiden pintarakenteessa. Ne on saatu aikaan viimeisten vajaiden neljän vuoden propagandalla. Libanonin paradoksi on, että vaikka siellä on koko arabimaailman vapain ja monipuolisin media, suurin osa ihmisistä ei käytä tätä hyväkseen, vaan seuraa visusti vain oman puolueensa kantoja edustavaa mediaa, ammentaen sieltä kaikki mahdolliset vihaa lietsovat typeryydet ja ennakkoluulot naapureita vastaan.
Niinpä kun Geagean kannattaja pitää suurimpana uhkana Libanonille ja varsinkin kristityille Hizbullahia sekä Syyrian ja Iranin toimintaa, Aounin kannattaja katsoo suurimman uhan tulevan pääministeripaikkaa vuodesta 2005 hallinneen maltillisen sunnalaisenemmistöisen Tulevaisuusliikkeen taholta. Ja koska Aoun on nyt liitossa Hizbullahin kanssa, hänen kannattajansakin uskovat yhtäkkiä, että kaiken pahan takana on amerikkalainen salaliitto, että amerikkalaiset yrittävät sunnalaistaa Libanonin. Niinpä aounisteilla olisi yhteiset intressit Syyriaa hallitsevan pienen alawiittilahkon kanssa, sillä myös Syyrian hallitus pitää oman maansa ja koko arabimaailman suurta sunnalaista enemmistöä uhkana itselleen. Aounistit eivät tunnu huomaavan tai halua huomata ristiriitaa siinä, että he vihaavat maallista ja länsimielistä Tulevaisuusliikettä mutta liittoutuvat samaan rintamaan Hizbullahin, Hamasin ja Iranin hallituksen kanssa.
Libanonin kristittyjen keskinäiset riidat ja jakautuminen jotakuinkin kahtia maan kahteen vastakkaiseen poliittiseen leiriin ovat kaikkien asioita seuraavien tiedossa. Geagean johtama Libanonin joukot ja Gemayelin johtama Kata'ib ovat nyt länsimielisessä leirissä ja siis liittoutuneita sunnalaisen Tulevaisuusliikkeen, druusien PSP:n sekä monien pienempien puolueiden kanssa maalis-14-koalitiossa. Aounin puolue Vapaa isänmaallinen liike samoin kuin pohjoislibanonilainen syyrialaismielinen Marada ja militantti fasistisävyinen ääriliike SSNP ovat maalis-8-koalitiossa yhdessä shiialaisten Hizbullahin ja Amalin kanssa.
Paljon vähemmän tunnettua maailmalla on, että itse asiassa kaikki muutkin Libanonin uskontokunnat ovat jakautuneita poliittisesti näihin kahteen leiriin. Sunnalaisista suurin osa kannattaa maalis-14:ä, mutta vastakkaisella puolella on sekä muutama pieni tripolilainen ja sidonilainen syyrialaismielinen sunniryhmä että radikaaleja sunni-islamisteja, jotka jakavat Hizbullahin vihan länsimaita ja länsimielisiä arabihallituksia vastaan. Maltillisemmat sunni-islamistit puolestaan kannattavat maalis-14:ä, vaikkeivät kaikilta osin jaakaan Tulevaisuusliikkeen länsimyönteistä ulkopolitiikkaa. Myös shiialaisten joukossa on riippumattomia ryhmiä, jotka uhmaavat Hizbullahin autoritääristä painostusta.
Niin ikään sekä palestiinalaiset että armenialaiset ovat jakautuneita. Palestiinalaispuolueista Fatah on vahvasti yhteistyössä maalis-14:n kanssa kun taas Hamas on liitossa Hizbullahin kanssa. Libanonin armenialaispuolueet ovat jakautuneet kahden poliittisen leirin välille.
Kaikesta tästä huolimatta tulemme varmaankin jälleen vaalien yhteydessä huomaamaan, kuinka ignorantit länsitoimittajat kuvailevat Libanonin poliittista vastakkainasettelua uskonnolliseksi, kirjoittavat että shiiat sitä ja sunnit tätä ja kristityt tuota ja perustelevat laiminlyöntejään sillä, että tilanne on niin "monimutkainen". Mutta eihän se ole lainkaan monimutkainen. Jako on poliittinen, ei uskonnollinen. Väestö jakautuu kahteen vaarallisen tasavahvaan leiriin, joista toinen pystyy kompensoimaan todellisen kannatuspohjansa heikkouksia ja kiertämään demokraattiset pelisäännöt asevoimallaan ja toinen taas yrittää tukeutua libanonilaisten toiveeseen, että he saisivat elää jonain päivänä ansaitusti vapaana länsimaistuneena yhteiskuntana, tarvitsematta olla elämänsä jokaisena päivänä aseellinen rintamalinja Israelia, Amerikkaa ja milloin mitäkin vastaan.
PS. Kävin eilen Kaisaniemen puistossa Maailma kylässä -tapahtumassa, vaikkakin sade hieman latisti sen värikästä tunnelmaa. Teltat olivat täynnä mitä erilaisimpia kansalaisjärjestöjä, eri maiden ystävyysseuroja ja suomalaisilla poliittisilla puolueillakin oli telttojaan. Paikalta löytyi myös kaikenlaisia vaihtoehtoliikkeitä, salaliittoteoreetikkojen seuroja ja tietysti kirjavaa äärivasemmistoa. Useammassa teltassa julistettiin tuhoa Israelille ja Amerikalle. Yhdessä kerrottiin, että CIA oli syyskuun 11. päivän terrori-iskujen takana. Eurovaalien teemateltassa annettiin lupa äänestää mitä puoluetta haluaa, mutta täytyisi äänestää naista. Jaa, tuskinpa kuitenkaan valitsen ehdokastani sukupuolen perusteella, vaan katson mitä hän aikoisi Europarlamentissa tehdä. Ostin mielenterveysseuran teepaidan, jossa lukee "I hear voices".
Koska Hizbullah itse hyödyntää propagandassaan estoitta ennusmerkkejä ja taivaalta tulevia ihmeellisiä näkyjä, on täysin oikeutettua, että teen itse saman: Sopii toivoa, että tämä on myönteinen ennusmerkki kesäkuun alussa koittaviin Libanonin vaaleihin, joista on tulossa varsin tasaiset. Vuosi sitten toukokuussa Hizbullah toteutti Länsi-Beirutissa ja Shuf-vuorilla aseellisen operaation surmaten monia viattomia ihmisiä. Sen sijaan, että sen edustajia olisi viety oikeuteen rikoksistaan, se palkittiin Dohassa kansainvälisen painostuksen alla sopimuksella, jossa Hizbullahille annettiin veto-oikeus kaikkeen Libanonin hallituksen politiikkaan, huolimatta siitä, ettei Hizbullah osallistu mitenkään vastuun jakamiseen. Niin ikään Dohan sopimuksen avulla estettiin vaalilain merkittävä uudistaminen ja manipuloitiin vaalipiirejä niin, että Hizbullahin liittolaiset, varsinkin kristityllä puolella, voisivat saada enemmän kansanedustajia kuin edelliset vaalit selkeästi voittaneet länsimieliset demokraattiset voimat.
Hizbullah on valtio valtiossa. Nyt kun Sri Lanka onnistui sumeilemattomalla voimankäytöllä nujertamaan tamilitiikerien LTTE:n, väittäisin, että Hizbullah on koko maailmassa voimakkain ja parhaiten organisoitu aseellinen äärijärjestö. Koska se on valtio valtiossa, se tekee Etelä-Libanonissa, Etelä-Beirutissa ja suurimmassa osassa Bekaan laaksoa kaikkea sitä, mitä valtio tekee. Tarkemmin sanoen: sitä, mitä autoritäärinen valtio tekee. Se ylläpitää voimakasta ja hyvin varustettua armeijaa ja erittäin kompetenttia tiedustelupalvelua. Se monopolisoi uskonnollisten, sosiaalisten ja julkisten palvelujen järjestämisen hallitsemillaan alueilla - ja sulkee siis virallisen valtion ulos näistä. Samoin se määrää oman alueensa kouluissa ja päiväkodeissa jaeltavasta sumeilemattomasta propagandasta. Se estää valtiota suuntaamasta julkisia investointeja alueelleen, koska se haluaa esittää, että ainoastaan Hizbullah pitää etelän köyhistä shiioista huolta ja ainoastaan Iran auttaa siinä. Hizbullah tekee mitä haluaa eivätkä mitkään lait sitä rajoita. Se, joka vastustaa Hizbullahia, joutuu valitsemaan sitä vastaan taistelemisen ja sen tahtoon antautumisen väliltä, koska Hizbullah ei noudata niitä "yhteisiä pelisääntöjä", joita se kyllä mielellään muille laatii.
Suurin osa Libanonin shiioista kuitenkin vierastaa Hizbullahin islamistista politiikkaa, ahdasta arvomaailmaa ja jatkuvaa sodassa olemista paitsi Israelia, myös yhä enemmän koko ympäröivää arabimaailmaa (kaikkia muita paitsi Syyriaa) vastaan. Suurin osa Libanonin shiioista kannattaa teoriassa maallista Amal-puoluetta. Hizbullah on kuitenkin tehnyt itsestään aseellisen avantgarden, nujertanut Amal-puolueen oman tahdon ja tehnyt siitä suuren lakeijansa. Amal-puolueen alkuperäinen karismaattinen johtaja Musa Sadr muilutettiin ja katosi matkallaan Italiaan ja Libyaan ja hänen tilalleen tuli Syyrian miehityksen uskollisena vasallina toiminut Nabih Berri.
Amalin lisäksi Hizbullah on saanut tuekseen vaaliuurnille entisen oikeistolaisen kenraalin Michel Aounin kristityt tukijoukot. On aina vain suuri hämmästyksen aihe, mikä saa aounistit sokeasti marssimaan Hizbullahin rinnalla edistämässä Iranin ja Syyrian hallitusten alueellista agendaa. Näiden kristittyjen mielipiteissä kuvastuu enemmän Aounin henkilökohtainen turhamaisuus. Hän tahtoi presidentiksi eikä päässyt. Hän myös tahtoi olla kristityistä kaikkein suurin ja mahtavin, mutta jätettiinkin aikoinaan hallituksen ulkopuolelle lähinnä oman riitaisuutensa ja yhteistyökyvyttömyytensä vuoksi. Aoun katkeroitui paitsi pääministerinpaikkaa hallitseville sunnalaisille, myös muille kristityille puolueille, varsinkin hallitukseen edustuksen saaneille kilpailijoilleen Samir Geagealle ja Amin Gemayelille, sekä Walid Jumblattin johtamille druuseille, joiden kanssa aounisteilla on sisällissodan aikaisia kaunoja.
Aounin kannattajakunta on samoja keskiluokkaisia kristittyjä, jotka kannattavat myös Geageaa ja Gemayelia. Näiden kannattajia ei erota mikään sivilisaatiollinen, kulttuurinen, ikäpolvellinen eikä taloudellinen kuilu. Objektiivisesti aounistia on mahdotonta erottaa Kata'ibin tai Libanonin joukkojen kannattajasta. Vasta kun kuuntelee heidän puheitaan, huomaa jyrkät erot mielipiteiden pintarakenteessa. Ne on saatu aikaan viimeisten vajaiden neljän vuoden propagandalla. Libanonin paradoksi on, että vaikka siellä on koko arabimaailman vapain ja monipuolisin media, suurin osa ihmisistä ei käytä tätä hyväkseen, vaan seuraa visusti vain oman puolueensa kantoja edustavaa mediaa, ammentaen sieltä kaikki mahdolliset vihaa lietsovat typeryydet ja ennakkoluulot naapureita vastaan.
Niinpä kun Geagean kannattaja pitää suurimpana uhkana Libanonille ja varsinkin kristityille Hizbullahia sekä Syyrian ja Iranin toimintaa, Aounin kannattaja katsoo suurimman uhan tulevan pääministeripaikkaa vuodesta 2005 hallinneen maltillisen sunnalaisenemmistöisen Tulevaisuusliikkeen taholta. Ja koska Aoun on nyt liitossa Hizbullahin kanssa, hänen kannattajansakin uskovat yhtäkkiä, että kaiken pahan takana on amerikkalainen salaliitto, että amerikkalaiset yrittävät sunnalaistaa Libanonin. Niinpä aounisteilla olisi yhteiset intressit Syyriaa hallitsevan pienen alawiittilahkon kanssa, sillä myös Syyrian hallitus pitää oman maansa ja koko arabimaailman suurta sunnalaista enemmistöä uhkana itselleen. Aounistit eivät tunnu huomaavan tai halua huomata ristiriitaa siinä, että he vihaavat maallista ja länsimielistä Tulevaisuusliikettä mutta liittoutuvat samaan rintamaan Hizbullahin, Hamasin ja Iranin hallituksen kanssa.
Libanonin kristittyjen keskinäiset riidat ja jakautuminen jotakuinkin kahtia maan kahteen vastakkaiseen poliittiseen leiriin ovat kaikkien asioita seuraavien tiedossa. Geagean johtama Libanonin joukot ja Gemayelin johtama Kata'ib ovat nyt länsimielisessä leirissä ja siis liittoutuneita sunnalaisen Tulevaisuusliikkeen, druusien PSP:n sekä monien pienempien puolueiden kanssa maalis-14-koalitiossa. Aounin puolue Vapaa isänmaallinen liike samoin kuin pohjoislibanonilainen syyrialaismielinen Marada ja militantti fasistisävyinen ääriliike SSNP ovat maalis-8-koalitiossa yhdessä shiialaisten Hizbullahin ja Amalin kanssa.
Paljon vähemmän tunnettua maailmalla on, että itse asiassa kaikki muutkin Libanonin uskontokunnat ovat jakautuneita poliittisesti näihin kahteen leiriin. Sunnalaisista suurin osa kannattaa maalis-14:ä, mutta vastakkaisella puolella on sekä muutama pieni tripolilainen ja sidonilainen syyrialaismielinen sunniryhmä että radikaaleja sunni-islamisteja, jotka jakavat Hizbullahin vihan länsimaita ja länsimielisiä arabihallituksia vastaan. Maltillisemmat sunni-islamistit puolestaan kannattavat maalis-14:ä, vaikkeivät kaikilta osin jaakaan Tulevaisuusliikkeen länsimyönteistä ulkopolitiikkaa. Myös shiialaisten joukossa on riippumattomia ryhmiä, jotka uhmaavat Hizbullahin autoritääristä painostusta.
Niin ikään sekä palestiinalaiset että armenialaiset ovat jakautuneita. Palestiinalaispuolueista Fatah on vahvasti yhteistyössä maalis-14:n kanssa kun taas Hamas on liitossa Hizbullahin kanssa. Libanonin armenialaispuolueet ovat jakautuneet kahden poliittisen leirin välille.
Kaikesta tästä huolimatta tulemme varmaankin jälleen vaalien yhteydessä huomaamaan, kuinka ignorantit länsitoimittajat kuvailevat Libanonin poliittista vastakkainasettelua uskonnolliseksi, kirjoittavat että shiiat sitä ja sunnit tätä ja kristityt tuota ja perustelevat laiminlyöntejään sillä, että tilanne on niin "monimutkainen". Mutta eihän se ole lainkaan monimutkainen. Jako on poliittinen, ei uskonnollinen. Väestö jakautuu kahteen vaarallisen tasavahvaan leiriin, joista toinen pystyy kompensoimaan todellisen kannatuspohjansa heikkouksia ja kiertämään demokraattiset pelisäännöt asevoimallaan ja toinen taas yrittää tukeutua libanonilaisten toiveeseen, että he saisivat elää jonain päivänä ansaitusti vapaana länsimaistuneena yhteiskuntana, tarvitsematta olla elämänsä jokaisena päivänä aseellinen rintamalinja Israelia, Amerikkaa ja milloin mitäkin vastaan.
PS. Kävin eilen Kaisaniemen puistossa Maailma kylässä -tapahtumassa, vaikkakin sade hieman latisti sen värikästä tunnelmaa. Teltat olivat täynnä mitä erilaisimpia kansalaisjärjestöjä, eri maiden ystävyysseuroja ja suomalaisilla poliittisilla puolueillakin oli telttojaan. Paikalta löytyi myös kaikenlaisia vaihtoehtoliikkeitä, salaliittoteoreetikkojen seuroja ja tietysti kirjavaa äärivasemmistoa. Useammassa teltassa julistettiin tuhoa Israelille ja Amerikalle. Yhdessä kerrottiin, että CIA oli syyskuun 11. päivän terrori-iskujen takana. Eurovaalien teemateltassa annettiin lupa äänestää mitä puoluetta haluaa, mutta täytyisi äänestää naista. Jaa, tuskinpa kuitenkaan valitsen ehdokastani sukupuolen perusteella, vaan katson mitä hän aikoisi Europarlamentissa tehdä. Ostin mielenterveysseuran teepaidan, jossa lukee "I hear voices".
lauantai 23. toukokuuta 2009
Kansanmurhien muistopäiviä
Viimeisen kuukauden aikana on muisteltu jälleen kaukasialaisten kansojen kärsimien kansanmurhien muistopäiviä. Armenialaiset kautta maailman ovat valinneet muistopäiväkseen 24. huhtikuuta. Silloin kampanjoidaan maailmanlaajuisesti Turkkia vastaan. Taustalla ovat Osmanivaltakunnan lopun ajan tapahtumat sata vuotta sitten, 1900-luvun alussa, jolloin jopa miljoona armenialaista sai surmansa tai joutui pakenemaan Itä-Anatoliasta, päätyen mm. Libanoniin, Syyriaan, Ranskaan ja Amerikkaan.
Tapahtumat, jotka johtivat armenialaisten kansanmurhaan Itä-Turkissa viime vuosisadan alussa, alkoivat kuitenkin jo vuosikymmeniä aiemmin Venäjän imperiumin etelälaajentumisesta, joka toteutettiin hävittämällä valloitettujen alueiden valtiot, yhteiskunnat ja lopulta fyysisesti kansakunnatkin mahdollisimman perinpohjaisesti. Modernien nationalististen kansanmurhien aika alkoikin ennen kaikkea Krimin valtauksesta vuonna 1783. Katariina Suuren armeijojen vallatessa Krimin krimintataarit muodostivat vielä 98 % niemimaan väestöstä.
Päivien sisällä Krimin liittämisestä Venäjään - huhtikuun lopussa 1783 - tuhansia krimintataarien intellektuelleja, aatelisia, upseereja ja uskonoppineita pidätettiin, koottiin Karasubazariin ja tapettiin. Tästä alkoi järjestelmällinen kansanmurha, joka tähtäsi Krimin kaanikunnan valtion ja yhteiskunnan kaikkien rakenteiden tuhoamiseen sekä myös krimintataarien tuhoamiseen kansana.
Pahimmilleen kansanmurhapolitiikka yltyi 1800-luvulla, jolloin siitä tuli järjestelmällistä ja nimenomaan kansallisesti perusteltua venäläistämispolitiikkaa. Esimerkiksi 1830-luvulla kaikkialla Krimillä kerättiin pois ja poltettiin kirjoja ja tataarien käsikirjoituksia. Moskeijat ja koulut hävitettiin. Krimintataareista jopa 75 % pakeni 1800-luvun ensimmäisten vuosikymmenien aikana Osmanivaltakunnan alueille. Tultaessa 1860-luvulle Krimille asutetut venäläiset, joille tataarien maat oli annettu, vetosivat kuitenkin tsaariin krimintataarien maastapaon pysäyttämiseksi, koska se uhkasi romahduttaa maaorjuuteen perustuvan talouden. Niinpä jäljelle jääneiden tataarien poismuutto kiellettiin.
Samaan aikaan 1860-luvulla Venäjä käynnisti kansanmurhan uusilla valloitusmaillaan Pohjois-Kaukasiassa. Aikoinaan koko Mustanmeren itärannikko Asovanmereltä ja Tamanin niemimaalta Abhasiaan saakka oli tšerkessikansan asuinaluetta. Sisämaassa tšerkessien alue ulottui Kabardan ruhtinaskuntaan, joka oli tšerkessien itäisin valtio, tšetšeenien ja osseettien naapurissa.
Venäjä käynnisti väkivallan tšerkessejä vastaan hävittääkseen heidän valtioidensa ja yhteiskuntiensa rakenteet sekä myös poistaakseen tšerkessikansan fyysisesti kartalta. Massakarkotukset aloitettiin valtioterrorin säestäminä vuonna 1860. Toisin kuin krimintataarit, jotka kaanikunnan sotatappion jälkeen olivat lähinnä paenneet maasta Turkin alueille, tšerkessit ryhtyivät kiivaaseen vastarintaan.
Tšerkessit linnoittautuivat pääkaupunkiinsa Sotšiin ja vetosivat Turkkiin ja länsivaltoihin suojelemisekseen, mutta vetoomukset kaikuivat pääosin kuuroille korville. Satojatuhansia tšerkessejä pakeni Venäjän valloittamilta alueilta Osmanivaltakuntaan, päätyen niin nykyiseen Turkkiin kuin kauas valtakunnan laidoillekin, aina Lähi-itään, Irakiin, Egyptiin ja Balkanille saakka. Monista tšerkesseistä tuli myöhemmin kiivaita turkkilaisia nationalisteja, joilla oli roolinsa kostoretkissä Venäjän tukemia armenialaisia vastaan.
Vuonna 1862 Venäjä käynnisti laajamittaisen terrorikampanjan tšerkessejä vastaan. Tähän kuului "tulen ja miekan" taktiikkaa, jossa ratsujoukot ja kasakat kiertelivät tuhoamassa kyliä, toimeenpanemassa joukkomurhia ja joukkoraiskauksia ja polttamassa peltoja, viljavarastoja ja puutarhoja. Kymmeniä tai satoja tuhansia tšerkessejä menehtyi seuranneissa nälänhädissä. Tšerkessien vastarinta murskattiin lopullisesti toukokuussa 1864, vaikkakin se vielä useita kertoja tämän jälkeen nosti päätään lähinnä yhteydessä heimoveljiin tšetšeeneihin. Neljän vuoden aikana 1860-1864 puolitoista miljoonaa tšerkessiä surmattiin ja arviolta vajaa miljoona päätyi maanpakoon, lähinnä Turkin alueille.
Tšetšeenejä vastaan terrorikampanja ja kansanmurha aloitettiin vuonna 1865, heti tšerkessien murskaamisen jälkeen, ja johti niin ikään maastapakoon, joskin tšetšeenien vuoristoiset asuma-alueet eivät olleet yhtä tiheään asuttuja kuin tšerkessien ja toisaalta vastarinta vuoristossa ja ylämailla oli paljon helpompaa, minkä vuoksi tänäkin päivänä, useiden kansanmurhien ja sotien jälkeen, tšetšeenien vastarinta venäläismiehitystä vastaan jatkuu muodossa tai toisessa. Samasta syystä Turkkiin ja Lähi-itään päätyneestä pohjoiskaukasialaisesta diasporasta suurin osa edustaa nimenomaan tšerkessejä, vaikka joukossa on myös tšetšeenejä.
Sen jälkeen kun Venäjä oli murskannut Tšetšenian ja Dagestanin vastarinnan ja vanginnut sen legendaarisen johtajan, dagestanilaisen imaami Shamilin, alkoivat puolestaan juutalaisiin kohdistuvat vainot ja karkotukset, jotka levisivät vähitellen länteen huipentuen 1930-luvulla tunnettuihin tapahtumiin. Samoin keisarillisen Venäjän aloittamat kansanmurhat levisivät Kaukasiasta etelään Venäjän pyrkiessä laajentamaan aluettaan Itä-Turkkiin, kohti Konstantinopolia ja Jerusalemia, käyttäen armenialaisia äärijärjestöjä paikallisena tukenaan.
Armenialaiset saivat maksaa tästä hirvittävän hinnan, vaikka useimmat heistä olivat Itä-Anatolian kaupunkien kauppiaita ja käsityöläisiä eivätkä varmaankaan mitenkään osallisia Venäjän masinoimiin Turkin-vastaisiin salahankkeisiin. Läpi koko Osmanivaltakunnan ajan oli Turkin valtakunnassa armenialaisia ja kreikkalaisia pikemminkin arvostettu hyvinä kauppamiehinä, virkamiehinä ja sulttaanin lojaaleina alamaisina. Asiat muuttuivat vasta 1800-luvun loppupuoliskolla - ja muutos alkoi keisarillisen Venäjän toimista eteläisellä rintamallaan. Suomikin muistanee vielä, kuinka Bobrikovin sortopolitiikka sai äkkiä lojaaleina ja rauhallisina autonomiassaan eläneistä suomalaisista sikiämään aktivisteja ja salamurhaajia.
Tšerkessit muistelevat oman kansanmurhansa ja Sotšin valtauksen muistopäivää 21. toukokuuta, joka oli viime torstaina. Tšerkessien diasporajärjestöt varsinkin Turkissa ja Amerikassa järjestivät mielenosoituksia, joista eräissä vastustettiin Sotšin olympialaisten järjestämistä miehitetyllä tšerkessien maalla. Tšerkessijärjestöjen sivuja löytyy mm. täällä ja täällä.
Armenialaiset diasporajärjestöt puolestaan hyökkäilivät muistopäivänään oman hallituksensa ja Turkin hallituksen viimeaikaista liennytyspolitiikkaa vastaan. Turkin ja Armenian presidentit olivat sopineet alustavasti jopa maarajansa avaamisesta sen oltua suljettuna aina siitä asti, kun Armenia miehitti Azerbaidžaniin kuuluvan mutta armenialaisenemmistöisen Karabahin sekä laajoja sitä ympäröiviä alueita, ja karkotti sieltä satojatuhansia azerbaidžanilaisia pakolaisiksi. Armenialaisdiaspora meuhkasi myös siitä, että Obama oli vaalien aikaan luvannut nimittää vuoden 1915 tapahtumia "kansanmurhaksi", mutta sen sijaan lähtikin presidentiksi tultuaan välittämään Turkin ja Armenian välistä sovintopolitiikkaa.
Yhdysvaltain presidenteille näyttää olevan luonteenomaista, että tekivätpä he niin tai näin, se on aina väärinpäin.
Tapahtumat, jotka johtivat armenialaisten kansanmurhaan Itä-Turkissa viime vuosisadan alussa, alkoivat kuitenkin jo vuosikymmeniä aiemmin Venäjän imperiumin etelälaajentumisesta, joka toteutettiin hävittämällä valloitettujen alueiden valtiot, yhteiskunnat ja lopulta fyysisesti kansakunnatkin mahdollisimman perinpohjaisesti. Modernien nationalististen kansanmurhien aika alkoikin ennen kaikkea Krimin valtauksesta vuonna 1783. Katariina Suuren armeijojen vallatessa Krimin krimintataarit muodostivat vielä 98 % niemimaan väestöstä.
Päivien sisällä Krimin liittämisestä Venäjään - huhtikuun lopussa 1783 - tuhansia krimintataarien intellektuelleja, aatelisia, upseereja ja uskonoppineita pidätettiin, koottiin Karasubazariin ja tapettiin. Tästä alkoi järjestelmällinen kansanmurha, joka tähtäsi Krimin kaanikunnan valtion ja yhteiskunnan kaikkien rakenteiden tuhoamiseen sekä myös krimintataarien tuhoamiseen kansana.
Pahimmilleen kansanmurhapolitiikka yltyi 1800-luvulla, jolloin siitä tuli järjestelmällistä ja nimenomaan kansallisesti perusteltua venäläistämispolitiikkaa. Esimerkiksi 1830-luvulla kaikkialla Krimillä kerättiin pois ja poltettiin kirjoja ja tataarien käsikirjoituksia. Moskeijat ja koulut hävitettiin. Krimintataareista jopa 75 % pakeni 1800-luvun ensimmäisten vuosikymmenien aikana Osmanivaltakunnan alueille. Tultaessa 1860-luvulle Krimille asutetut venäläiset, joille tataarien maat oli annettu, vetosivat kuitenkin tsaariin krimintataarien maastapaon pysäyttämiseksi, koska se uhkasi romahduttaa maaorjuuteen perustuvan talouden. Niinpä jäljelle jääneiden tataarien poismuutto kiellettiin.
Samaan aikaan 1860-luvulla Venäjä käynnisti kansanmurhan uusilla valloitusmaillaan Pohjois-Kaukasiassa. Aikoinaan koko Mustanmeren itärannikko Asovanmereltä ja Tamanin niemimaalta Abhasiaan saakka oli tšerkessikansan asuinaluetta. Sisämaassa tšerkessien alue ulottui Kabardan ruhtinaskuntaan, joka oli tšerkessien itäisin valtio, tšetšeenien ja osseettien naapurissa.
Venäjä käynnisti väkivallan tšerkessejä vastaan hävittääkseen heidän valtioidensa ja yhteiskuntiensa rakenteet sekä myös poistaakseen tšerkessikansan fyysisesti kartalta. Massakarkotukset aloitettiin valtioterrorin säestäminä vuonna 1860. Toisin kuin krimintataarit, jotka kaanikunnan sotatappion jälkeen olivat lähinnä paenneet maasta Turkin alueille, tšerkessit ryhtyivät kiivaaseen vastarintaan.
Tšerkessit linnoittautuivat pääkaupunkiinsa Sotšiin ja vetosivat Turkkiin ja länsivaltoihin suojelemisekseen, mutta vetoomukset kaikuivat pääosin kuuroille korville. Satojatuhansia tšerkessejä pakeni Venäjän valloittamilta alueilta Osmanivaltakuntaan, päätyen niin nykyiseen Turkkiin kuin kauas valtakunnan laidoillekin, aina Lähi-itään, Irakiin, Egyptiin ja Balkanille saakka. Monista tšerkesseistä tuli myöhemmin kiivaita turkkilaisia nationalisteja, joilla oli roolinsa kostoretkissä Venäjän tukemia armenialaisia vastaan.
Vuonna 1862 Venäjä käynnisti laajamittaisen terrorikampanjan tšerkessejä vastaan. Tähän kuului "tulen ja miekan" taktiikkaa, jossa ratsujoukot ja kasakat kiertelivät tuhoamassa kyliä, toimeenpanemassa joukkomurhia ja joukkoraiskauksia ja polttamassa peltoja, viljavarastoja ja puutarhoja. Kymmeniä tai satoja tuhansia tšerkessejä menehtyi seuranneissa nälänhädissä. Tšerkessien vastarinta murskattiin lopullisesti toukokuussa 1864, vaikkakin se vielä useita kertoja tämän jälkeen nosti päätään lähinnä yhteydessä heimoveljiin tšetšeeneihin. Neljän vuoden aikana 1860-1864 puolitoista miljoonaa tšerkessiä surmattiin ja arviolta vajaa miljoona päätyi maanpakoon, lähinnä Turkin alueille.
Tšetšeenejä vastaan terrorikampanja ja kansanmurha aloitettiin vuonna 1865, heti tšerkessien murskaamisen jälkeen, ja johti niin ikään maastapakoon, joskin tšetšeenien vuoristoiset asuma-alueet eivät olleet yhtä tiheään asuttuja kuin tšerkessien ja toisaalta vastarinta vuoristossa ja ylämailla oli paljon helpompaa, minkä vuoksi tänäkin päivänä, useiden kansanmurhien ja sotien jälkeen, tšetšeenien vastarinta venäläismiehitystä vastaan jatkuu muodossa tai toisessa. Samasta syystä Turkkiin ja Lähi-itään päätyneestä pohjoiskaukasialaisesta diasporasta suurin osa edustaa nimenomaan tšerkessejä, vaikka joukossa on myös tšetšeenejä.
Sen jälkeen kun Venäjä oli murskannut Tšetšenian ja Dagestanin vastarinnan ja vanginnut sen legendaarisen johtajan, dagestanilaisen imaami Shamilin, alkoivat puolestaan juutalaisiin kohdistuvat vainot ja karkotukset, jotka levisivät vähitellen länteen huipentuen 1930-luvulla tunnettuihin tapahtumiin. Samoin keisarillisen Venäjän aloittamat kansanmurhat levisivät Kaukasiasta etelään Venäjän pyrkiessä laajentamaan aluettaan Itä-Turkkiin, kohti Konstantinopolia ja Jerusalemia, käyttäen armenialaisia äärijärjestöjä paikallisena tukenaan.
Armenialaiset saivat maksaa tästä hirvittävän hinnan, vaikka useimmat heistä olivat Itä-Anatolian kaupunkien kauppiaita ja käsityöläisiä eivätkä varmaankaan mitenkään osallisia Venäjän masinoimiin Turkin-vastaisiin salahankkeisiin. Läpi koko Osmanivaltakunnan ajan oli Turkin valtakunnassa armenialaisia ja kreikkalaisia pikemminkin arvostettu hyvinä kauppamiehinä, virkamiehinä ja sulttaanin lojaaleina alamaisina. Asiat muuttuivat vasta 1800-luvun loppupuoliskolla - ja muutos alkoi keisarillisen Venäjän toimista eteläisellä rintamallaan. Suomikin muistanee vielä, kuinka Bobrikovin sortopolitiikka sai äkkiä lojaaleina ja rauhallisina autonomiassaan eläneistä suomalaisista sikiämään aktivisteja ja salamurhaajia.
Tšerkessit muistelevat oman kansanmurhansa ja Sotšin valtauksen muistopäivää 21. toukokuuta, joka oli viime torstaina. Tšerkessien diasporajärjestöt varsinkin Turkissa ja Amerikassa järjestivät mielenosoituksia, joista eräissä vastustettiin Sotšin olympialaisten järjestämistä miehitetyllä tšerkessien maalla. Tšerkessijärjestöjen sivuja löytyy mm. täällä ja täällä.
Armenialaiset diasporajärjestöt puolestaan hyökkäilivät muistopäivänään oman hallituksensa ja Turkin hallituksen viimeaikaista liennytyspolitiikkaa vastaan. Turkin ja Armenian presidentit olivat sopineet alustavasti jopa maarajansa avaamisesta sen oltua suljettuna aina siitä asti, kun Armenia miehitti Azerbaidžaniin kuuluvan mutta armenialaisenemmistöisen Karabahin sekä laajoja sitä ympäröiviä alueita, ja karkotti sieltä satojatuhansia azerbaidžanilaisia pakolaisiksi. Armenialaisdiaspora meuhkasi myös siitä, että Obama oli vaalien aikaan luvannut nimittää vuoden 1915 tapahtumia "kansanmurhaksi", mutta sen sijaan lähtikin presidentiksi tultuaan välittämään Turkin ja Armenian välistä sovintopolitiikkaa.
Yhdysvaltain presidenteille näyttää olevan luonteenomaista, että tekivätpä he niin tai näin, se on aina väärinpäin.
sunnuntai 17. toukokuuta 2009
Tervapääskyt
Vaikka yhäkin on koleaa, aurinko on siunannut maisemia läsnäolollaan ja tervapääskyt ovat nyt saapuneet Helsinkiin, minkä pitäisi merkitä virallisesti kesän alkamista. Kuulin juuri terveisiä Lapista, jossa sielläkin lumet ovat pääosin sulaneet ja viklot saapuneet.
Satakieli
On tultu yli toukokuun puolivälin ja yhä vain sekä yöt että päivät ovat hyytävän kylmiä. Tästä huolimatta muuttolintujen saapuminen lehdettömään huhtikuiseen maisemaan näyttää jatkuneen. Kirjosieppoja alkoi tulla jo kaksi viikkoa sitten ja tänä yönä satakieli lauloi Vartiokylässä. Yksin, vailla muita ääniä.
Lääkäri ei löytänyt minusta muuta vikaa kuin selittämättömät lämpötilan vaihtelut eivätkä hänen määräämänsä lääkkeet ole auttaneet, vaan kummallinen matalan liekin sairaus jatkuu jo yli kaksi viikkoa, mikä on epätavallista, kun yleensä sairastumiseni menevät aina ohi alle viikossa. Perjantai-iltana terva- ja fisudrinkitkään eivät auttaneet.
Luen paraikaa Jukka Mallisen kirjaa Varastettua ilmaa: vapaita esseitä Venäjästä. Se on paras Venäjä-kirja, jota olen pitkään aikaan lukenut, ja yksi parhaista suomalaisista kirjoista ylipäätään. Kuvaus on rehevää ja tarkkaa, yksityiskohdat erinomaisia ja vaativat lukijalta myös yleissivistystä ja ironian tajua. Toveri lukija: suosittelen ehdottomasti, että menette kirjakauppaan ja ostatte sekä luette tämän turkulaisen pienkustantamon Savukeitaan vuonna 2008 julkaiseman teoksen. Lienee kuitenkin parasta, että arvostelen kirjan vasta, kun olen päässyt sen loppuun.
Luen myös Sofi Oksasen ja Imbi Pajun toimittamaa kirjaa Kaiken takana oli pelko. Olen ollut liian kauan eristyksissä siitä, mitä täällä päin Eurooppaa tapahtuu.
Vappuhavaintoni on saanut jatkoa. On kuin suomalaisten juopottelutavoissa olisi todella tapahtunut muutos. Jo kahtena yönä peräkkäin olen hämmästynyt yöbusseissa ja yön viimeisessä lähiöjunassa matkustavien nykynuorten kohteliaisuutta ja avuliaisuutta, kuten juuri äsken kun tulin poikkeuksellisesta suunnasta ja yritin saada selville oikeaa pysäkkiä. Vai olisiko hämmästykseni syynä vain se, että oletusarvot ovat muuttuneet niin kyynisiksi.
Toisaalta on syytä kertoa anekdootti perjantai-iltapäivänä, siis keskellä päivää, Aleksanterinkatua pitkin kulkeneesta keski-ikäisestä parista. Kumpikin, sekä mies että nainen, näyttivät olevan ympäripäissään, mutta mies kulki hiljaa ja suoraviivaisesti eteenpäin, kun taas nainen horjahteli ja huojui perässä, kaakattaen erittäin suureen ääneen koko kadun tietoon: "Ja aina sua saa hävetä, kun aina olet tossa kunnossa." Suomi on tasa-arvoinen maa.
Lääkäri ei löytänyt minusta muuta vikaa kuin selittämättömät lämpötilan vaihtelut eivätkä hänen määräämänsä lääkkeet ole auttaneet, vaan kummallinen matalan liekin sairaus jatkuu jo yli kaksi viikkoa, mikä on epätavallista, kun yleensä sairastumiseni menevät aina ohi alle viikossa. Perjantai-iltana terva- ja fisudrinkitkään eivät auttaneet.
Luen paraikaa Jukka Mallisen kirjaa Varastettua ilmaa: vapaita esseitä Venäjästä. Se on paras Venäjä-kirja, jota olen pitkään aikaan lukenut, ja yksi parhaista suomalaisista kirjoista ylipäätään. Kuvaus on rehevää ja tarkkaa, yksityiskohdat erinomaisia ja vaativat lukijalta myös yleissivistystä ja ironian tajua. Toveri lukija: suosittelen ehdottomasti, että menette kirjakauppaan ja ostatte sekä luette tämän turkulaisen pienkustantamon Savukeitaan vuonna 2008 julkaiseman teoksen. Lienee kuitenkin parasta, että arvostelen kirjan vasta, kun olen päässyt sen loppuun.
Luen myös Sofi Oksasen ja Imbi Pajun toimittamaa kirjaa Kaiken takana oli pelko. Olen ollut liian kauan eristyksissä siitä, mitä täällä päin Eurooppaa tapahtuu.
Vappuhavaintoni on saanut jatkoa. On kuin suomalaisten juopottelutavoissa olisi todella tapahtunut muutos. Jo kahtena yönä peräkkäin olen hämmästynyt yöbusseissa ja yön viimeisessä lähiöjunassa matkustavien nykynuorten kohteliaisuutta ja avuliaisuutta, kuten juuri äsken kun tulin poikkeuksellisesta suunnasta ja yritin saada selville oikeaa pysäkkiä. Vai olisiko hämmästykseni syynä vain se, että oletusarvot ovat muuttuneet niin kyynisiksi.
Toisaalta on syytä kertoa anekdootti perjantai-iltapäivänä, siis keskellä päivää, Aleksanterinkatua pitkin kulkeneesta keski-ikäisestä parista. Kumpikin, sekä mies että nainen, näyttivät olevan ympäripäissään, mutta mies kulki hiljaa ja suoraviivaisesti eteenpäin, kun taas nainen horjahteli ja huojui perässä, kaakattaen erittäin suureen ääneen koko kadun tietoon: "Ja aina sua saa hävetä, kun aina olet tossa kunnossa." Suomi on tasa-arvoinen maa.
sunnuntai 10. toukokuuta 2009
Viikko sairaana
Viimeisen viikon olen ollut sairaana, mutta kyseessä ei ole sikaflunssa eikä mikään trooppinen tauti, jonka olisin tuonut mukanani Afrikasta, vaan tavallinen virusperäinen flunssa, jollaisia saa, kun lentää liian hyvin ilmastoiduissa lentokoneissa ja asettuu täkäläiseen kylmään ilmastoon. Olin myös Genevessä, mutta se ei ollut lainkaan hauskaa sairaana, varsinkaan paluulentomatka, jonka aikana päänsisus meinasi räjähtää otsalohkosta ulos.
Nyt olen äitienpäivän kunniaksi Kanta-Hämeen metsissä. Muistin äkkiä, että tasan vuosi sitten oli Libanonissa puolentoista viikon sisällissota, joka sai minut alun perin tämän bloginkin perustamaan, vaikkakin vasta jälkikäteen, koska vuoden takaisten tapahtumien aikana Beirutissa mieleeni tuli, että niistä olisi pakko kertoa tutuille ja ystäville siten kuin ne silminnäkijän näkökulmasta näyttivät, sillä jos tiedotusvälineitä seurasi, sai täysin väärän kuvan asioista. Tämä on varmasti syynä siihen, että tietyt maat, kuten Venäjä, Iran ja Syyria, haluaisivat mielellään kitkeä pois kaiken bloggauksen, joka ei ole valtion propagandaa tai sitä myötäilevää. Niin tietysti tekisi myös Hizbullah, jos saisi liittolaisineen yksinvallan Libanonissa.
Libanonilainen verkkolehti Now Lebanon on julkaissut muisteloita vuoden takaisista tapahtumista täällä.
Maailman uutisia seuratessa kannattaa nyt kiinnittää huomiota kolmeen kriittiseen alueeseen. Suomea koskettaa konkreettisimmin se, mitä Georgiassa tapahtuu, sillä mikäli Venäjä onnistuu pyrkimyksissään Georgiassa, se tulee kiihdyttämään samanlaista politiikkaa myös Ukrainaa ja Baltian maita vastaan. Suomi ja Puola ovat vuorossa vasta tämän jälkeen. Edward Lucas on vuoden takaisessa kirjassaan käsitellyt havainnollisesti sitä, kuinka Venäjän politiikka naapurialueidensa suhteen muuttuu sitä aggressiivisemmaksi, mitä enemmän myönnytyksiä se saa johtavilta länsivalloilta. Myös Lucasin blogi on mielenkiintoinen.
Pakistan on toinen maa, johon kiinnittäisin huomiota, sillä kuten oli arvattavissakin, sen jälkeen, kun valistunut sotilasjohtaja Pervez Musharraf painostettiin pois vallasta, kaikki on mennyt jatkuvasti huonompaan suuntaan. Enää ei ole poissuljettua, että Pakistanissa tapahtuisi seuraavien vuosien aikana islamilainen vallankumous, jonka jälkeen olisikin vuosikymmeniksi eteenpäin myöhäistä auttaa kyseistä maata. Tosin aiemminkin Pakistanin hauras ja kaikin puolin epätäydellinen demokraattinen järjestelmä on kumma kyllä kestänyt kauheat paineensa eikä ole vielä milloinkaan luhistunut Iranin tai Saudi-Arabian kaltaiseen diktatuuriin. Pakistanin demokratia on yhä paremmin kehittynyt ja lupaavampi kuin Venäjän.
Kolmas maailmankolkka, johon kiinnittäisin huomiota, on Lähi-itä, jossa on jälleen alkanut yksi uusi kierros sitä samaa kahden leirin toisiaan vastaan käymää suurta peliä, joka on jatkunut vuosien 2003-2005 värillisistä vallankumouksista lähtien. Libanonissa on tulossa vaalit ja ikävä kyllä Syyrian miehitysvaltaa edustaneiden tiedustelukenraalien vapautus lisää psykologista pelotevaikutetta, joka hyödyttää Hizbullahin lakeijoja saavuttamaan vaalivoiton ja kääntämään maan kehityksen suunnan takaisin kohti autoritääristä järjestelmää. Vaalivoiton jälkeen on selvää, että poliittiset murhat jätetään tutkimatta, entiset kenraalit tai heidän aatetoverinsa saavat taas vallan ja sananvapautta aletaan suitsia. Syyria ja Iran laskivat jo edellisvuosina sen varaan, että Obaman hallinto olisi halukas uhraamaan Libanonin demokratian, vaikkei saavutakaan todennäköisesti mitään konkreettista Syyrian ja Iranin suhteen.
Sunnalaisenemmistöiset arabimaat ovat edelleen erittäin huolissaan Iranin ja Syyrian suunnitelmista laajemmalla Lähi-idän alueella. Egypti ryhtyi jo toimiin pidättäen suuren määrän Hizbullahin ja Hamasin agentteja, joilla oli pitkälle meneviä salahankkeita Egyptissä. Marokko katkaisi diplomaattisuhteensa Iraniin samantapaisista syistä. Iranin ja Syyrian alueellisten suunnitelmien taustatukija lienee yhä Venäjä, jolle "suuri geopoliittinen muutos" Euroopan eteläreunalla sopisi täydentämään energiasaartoa idän suunnasta.
Nyt olen äitienpäivän kunniaksi Kanta-Hämeen metsissä. Muistin äkkiä, että tasan vuosi sitten oli Libanonissa puolentoista viikon sisällissota, joka sai minut alun perin tämän bloginkin perustamaan, vaikkakin vasta jälkikäteen, koska vuoden takaisten tapahtumien aikana Beirutissa mieleeni tuli, että niistä olisi pakko kertoa tutuille ja ystäville siten kuin ne silminnäkijän näkökulmasta näyttivät, sillä jos tiedotusvälineitä seurasi, sai täysin väärän kuvan asioista. Tämä on varmasti syynä siihen, että tietyt maat, kuten Venäjä, Iran ja Syyria, haluaisivat mielellään kitkeä pois kaiken bloggauksen, joka ei ole valtion propagandaa tai sitä myötäilevää. Niin tietysti tekisi myös Hizbullah, jos saisi liittolaisineen yksinvallan Libanonissa.
Libanonilainen verkkolehti Now Lebanon on julkaissut muisteloita vuoden takaisista tapahtumista täällä.
Maailman uutisia seuratessa kannattaa nyt kiinnittää huomiota kolmeen kriittiseen alueeseen. Suomea koskettaa konkreettisimmin se, mitä Georgiassa tapahtuu, sillä mikäli Venäjä onnistuu pyrkimyksissään Georgiassa, se tulee kiihdyttämään samanlaista politiikkaa myös Ukrainaa ja Baltian maita vastaan. Suomi ja Puola ovat vuorossa vasta tämän jälkeen. Edward Lucas on vuoden takaisessa kirjassaan käsitellyt havainnollisesti sitä, kuinka Venäjän politiikka naapurialueidensa suhteen muuttuu sitä aggressiivisemmaksi, mitä enemmän myönnytyksiä se saa johtavilta länsivalloilta. Myös Lucasin blogi on mielenkiintoinen.
Pakistan on toinen maa, johon kiinnittäisin huomiota, sillä kuten oli arvattavissakin, sen jälkeen, kun valistunut sotilasjohtaja Pervez Musharraf painostettiin pois vallasta, kaikki on mennyt jatkuvasti huonompaan suuntaan. Enää ei ole poissuljettua, että Pakistanissa tapahtuisi seuraavien vuosien aikana islamilainen vallankumous, jonka jälkeen olisikin vuosikymmeniksi eteenpäin myöhäistä auttaa kyseistä maata. Tosin aiemminkin Pakistanin hauras ja kaikin puolin epätäydellinen demokraattinen järjestelmä on kumma kyllä kestänyt kauheat paineensa eikä ole vielä milloinkaan luhistunut Iranin tai Saudi-Arabian kaltaiseen diktatuuriin. Pakistanin demokratia on yhä paremmin kehittynyt ja lupaavampi kuin Venäjän.
Kolmas maailmankolkka, johon kiinnittäisin huomiota, on Lähi-itä, jossa on jälleen alkanut yksi uusi kierros sitä samaa kahden leirin toisiaan vastaan käymää suurta peliä, joka on jatkunut vuosien 2003-2005 värillisistä vallankumouksista lähtien. Libanonissa on tulossa vaalit ja ikävä kyllä Syyrian miehitysvaltaa edustaneiden tiedustelukenraalien vapautus lisää psykologista pelotevaikutetta, joka hyödyttää Hizbullahin lakeijoja saavuttamaan vaalivoiton ja kääntämään maan kehityksen suunnan takaisin kohti autoritääristä järjestelmää. Vaalivoiton jälkeen on selvää, että poliittiset murhat jätetään tutkimatta, entiset kenraalit tai heidän aatetoverinsa saavat taas vallan ja sananvapautta aletaan suitsia. Syyria ja Iran laskivat jo edellisvuosina sen varaan, että Obaman hallinto olisi halukas uhraamaan Libanonin demokratian, vaikkei saavutakaan todennäköisesti mitään konkreettista Syyrian ja Iranin suhteen.
Sunnalaisenemmistöiset arabimaat ovat edelleen erittäin huolissaan Iranin ja Syyrian suunnitelmista laajemmalla Lähi-idän alueella. Egypti ryhtyi jo toimiin pidättäen suuren määrän Hizbullahin ja Hamasin agentteja, joilla oli pitkälle meneviä salahankkeita Egyptissä. Marokko katkaisi diplomaattisuhteensa Iraniin samantapaisista syistä. Iranin ja Syyrian alueellisten suunnitelmien taustatukija lienee yhä Venäjä, jolle "suuri geopoliittinen muutos" Euroopan eteläreunalla sopisi täydentämään energiasaartoa idän suunnasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)