Asioiden suhteista

Aloitetaanpa Helsingistä, jossa olin tiistaiaamupäivään saakka. Tosin useamman päivän päähän ulottuvien tapahtumien muistaminen alkaa näin vanhoilla päivillä jo tuottaa vaikeuksia. Vanhat päivät on toki kuvaannollinen metafora, joka viittaa siihen, että olen viime kuukausina vanhentunut henkisesti vuosilla.

Maanantaina söin lounaaksi lohta - sen muistan. Ja suuren osan iltaa vietin Kaislassa, ensin yhden, sitten toisen, kolmannen ja neljännen ystävän kanssa. Vierailuni Suomeen oli vain viikon mittainen ja siitäkin ajasta vain illat ja viikonloppu vapaata, joten saan olla iloinen siitäkin vähästä, mitä kunkin tärkeän ystävän tai kontaktin kanssa sain viettää.

Tiistaina lensin Istanbuliin. Kone oli tupaten täysi ja tapasin siellä tuttuja matkalla kuka minnekin, jatkamassa Istanbulista samana tai seuraavana päivänä Antalyaan, Tbilisiin, Tel Aviviin... Turkish Airlines on nykyään kätevin ja laadukkain yhteys Suomesta laajalle alueelle, joka ulottuu itäiseltä Välimereltä Kaukasiaan, Lähi-itään, Itä-Afrikkaan ja Keski-Aasiaan. Istanbul on toki myös itsessään tärkeä nousevana alueellisena keskuksena, parinkymmenen miljoonan ihmisen mikrokosmoksena. En ole yllättynyt siitä, että Istanbulin-koneissa näkyy yhä enemmän suomalaisia kauppamiehiä.

Istanbulissa kävin lounaalla Babel Caféssa, jonne jouduin ruuhkien ja yhteistyöhaluttoman taksikuskin vuoksi matkustamaan monimutkaisesti Beyazitista sporalla Tophaneen ja sieltä taksilla saksalaiselle sairaalalle. Vanhankaupungin puolella olevilla hotelleilla on taipumus imagosyistä ilmoittaa osoitteensa Sultanahmetiin, mutta taksikuskin mielestä oli kohtuutonta, että kun paikka oli lähempänä Beyazitia, osoitteeksi ilmoitettiin Sultanahmet. Asia meni jotenkin yli hänen hermojensa. Toiset viimeaikaiset taksikuskini olivat paljon mukavampia. Sitäpaitsi puheliailta taksikuskeilta kuulee kaikenlaista kiinnostavaa elämänmenosta.

Esimerkiksi Helsinki-Vantaan lentoasemalta keskustaan ottamani taksin kuljettaja kertoili pitkästi seikkailuistaan ympäri Venäjää, Kiinaa ja Mongoliaa. Hänen pietarilaissyntyinen vaimonsa toimii ulkomaankaupan alalla. Paluumatkalla Helsingistä lentokentälle taksikuski puolestaan fanitti kovasti Turkkia ja kertoi eläköityneen isänsä muuttaneen pysyvästi Alanyan seudulle Turkin rannikolle. Ilmasto ja sosiaalinen ilmapiiri ovat kaikkialla parempia kuin Suomessa, kuljettaja manasi, mutta Turkissa erityisesti. Cihangiristä ottamani taksi Atatürk-kentälle puhui saksaa ja oli asunut neljätoista vuotta Stuttgartissa. Edellisen Istanbulin-matkani kuski Cihangiristä kentälle oli puolestaan kotoisin Mardinin läheltä kristitystä kylästä ja puhui arabiaa. Stuttgartilainen ihmetteli kentälle käännyttäessä, ovatko kaikki suomalaiset yhtä hiljaisia kuin minä. Kun tietäisikin! Mutta minä nyt satuin vain olemaan väsynyt ja valmiiksi vittuuntunut palaamisestani toimistoon.

Tiistai-iltana söin illallista yhdessä Nevizaden kalaravintoloista. Mustekalaa, kalmaria ja katkarapuja eri muodoissa, juomaksi Bazbuğin valkoviiniä ja rakia. Illallistin kolmen suomalaisen ja yhden libanonilaisen kanssa. Eilen illalla saapuessani Kabuliin olin rättiväsynyt sekä henkisesti että fyysisesti. Palohälytin piipitti asunnossani patterin loppumista, viemäri löyhkäsi mutta lämpötila oli sentään plussan puolella. Koko Kabul on lumen peitossa, vaikka kevään lähestyminen näkyykin pidempänä päivänä ja sen aikana auringon paisteena.

Tänään bongasin Ulkopolitistin mainiosta blogista Britti-imperiumia käsittelevän kirjoituksen, josta kolahti erityisesti seuraava kohta (korjasin pari kirjoitusvirhettä):

John Darwinin teoksen luettuaan ymmärtää miksi niin moni lukee historiallisia narratiiveja – toisin kuin IR-teorioita – vapaa-ajallaan. Kertomalla tutun tarinan erilaisesta näkökulmasta historioitsija voi parhaassa tapauksessa auttaa lukijaansa kyseenalaistamaan nykyhetken itsestäänselvyyksiä; kuten tässä tapauksessa sen, että maailma koostuu ja on koostunut valtioista. Kuten esimerkiksi kurdit, tiibetiläiset ja tšetšeenit hyvin tietävät.

Toivoisin tosiaan, että useammat ihmiset - varsinkin koulutetut ja akateemiset - vaivautuisivat lukemaan enemmän tosiasioista eli historiasta, eivätkä tuhlaisi kaikkea aikaansa epämääräisiin mutuiluihin, kuten IR-teorioihin ja henkilöstöresurssien johtamisen oppaisiin.

Maailman ymmärtäminen nimittäin vääjäämättä laajentaa ymmärtäjiensä tajuntaa oman emotionaalisen olon ulkopuolelle, auttaen myös käsittelemään tuota ulkomaailmaa paljon paremmin kuin mielen ollessa pelkästään omien hyllyvien ja aaltoilevien tunnetilojen ohjaama denialismin ja projektioiden leikkikenttä. Maailman ymmärtäminen myös auttaa asettamaan itsestäänselvyyksinä pidettyjä asioita oikeisiin mitta- ja muihin suhteisiinsa, kenties jopa ymmärtämään omaksuttujen kategorioiden ulkopuolelle jääviä ilmiöitä.

Kallio ei pettänyt

Tänään 24. helmikuuta oli Viron itsenäisyyspäivä, joskin vakavamielisimmät aloittivat sen viettämisen jo eilen 23. helmikuuta, Pärnussa annetun ensimmäisen julistuksen vuosipäivänä. Tallinnassa itsenäisyys ehdittiin julistaa vasta seuraavana päivänä.

Kalevankadun Villissä Wäinössä konsertoivat etelänaapurimme itsenäisyyden kunniaksi Untsakad, joten tokihan sinne piti mennä. Öö pime soitettiin jo kolmantena kappaleena. Suomalaisiakin folkklassikoita soitettiin, kuten Eldankajärven jää ja Njet Molotov. Tupa oli tupaten täysi, arviolta puolet asiakaskunnasta Helsingissä asuvia virolaisia ja toinen puoli suomalaisia Viron ystäviä.

Ostin 25 eurolla Untsakaiden neljä levyä, joita kelpaa nyt sitten kuunnella Kabulissa aina silloin, kun sähkövirta riittää mankkani pyörittämiseen. Sinne mukaan siirtämässäni suppeassa musiikkikokoelmassa, joka tuli valikoiduksi kiireessä satunnaisotoksella, oli entuudestaan mukana Kuldse Trion juomalauluja ja Tõnis Mäen Koit.

Tapasin myöhään illalla Teatterissa kuvankauniin nuoren yrittäjättären, jolta ei puutu uskallusta, sillä on lähtenyt mukaan Irakin rakennusbisnekseen. Tänä aamuna kävin erittäin nuorella iällä kustantajaksi ryhtyneen kaverin kanssa brunssilla ja blineillä Kappelissa.

Päivällä pyörin Kruununhaassa etsimässä turhaan auki olevaa kahvilaa, sitten kahvilla ja oluella pettämättömässä Kalliossa, jossa myös harjoitin kirjastoni lainaamotoimintaa, tällä kertaa Libanon-aiheista. Illalla osallistuin yhtiökumppanini illallisille sekä pääsin ensi kertaa näkemään perustamansa pienen toimiston. Ajatella, että noista vaatimattomista tiloista alkaa jälleen yksi maailmanvalloitus. Taisimme myös puhua pitkällisesti Shakespearen tuotannosta ja tarinoidensa alkuperistä. Yö oli palatessani pimeä.

Helmikuisessa Helsingissä

Helmikuinen Helsinki tervehti minua äkillisellä työmatkallani Dubain ja Istanbulin kautta koto-Suomemme pääkaupunkiin. Maa on lumen peitossa, on pakkasta, katujen liukastuksen estoon käytetty kivimurska takertuu kenkien pohjiin, mutta aurinkokin on ajoittain pilkahtanut taivaalta.

Viimeisinä iltoinani Kabulissa satelliittitelevisiosta tuli kaksi elokuvaa, jotka sopivat erinomaisesti omaan tilanteeseeni. Ensimmäinen niistä oli Harry Potter ja Feeniksin veljeskunta, jossa Potterin kimppuun käy kaksi kauhistuttavaa kummitusta ja hän puolustautuu niitä vastaan taikatempulla, mutta joutuu sitten oikeuteen, jossa häntä syytetään puolustautumisestansa kuolevaisen läsnäollessa. Elokuvan hahmo Dolores Umbridge muistuttaa erehdyttävästi erästä korkeassa asemassa olevaa työtoveriani. Toinen tunnelmaan sopiva elokuva oli Jason Bourne -sarjan ensimmäinen osa.

Suomessa erehdyin avaamaan television ja totesin, että jok'ikiseltä kanavalta tuli silkkaa paskaa. Kulttuuri on vajonnut käsittämättömään alennustilaan. Muutoin vanhassa kotikaupungissa on ollut hauskaa kävellä kaduilla, tuntemattomana ja vapaana miehenä. Tosin täällä on kylmä ja talvivaatetukseni on puutteellista. Minua huvitti myös syödä hyvin italialaisessa ravintolassa ja juoda suomalaista olutta.

Kävin kirjakaupoissa ja löysin kolmen vasemmistolaisen kirjoittaman Äärioikeisto Suomessa -kirjan, joka näyttää olevan yllättävän objektiivinen ja hyvin lähteistetty. Äärioikeisto teki kirjoittajille suuren palveluksen hyökkäämällä kirjaa vastaan massiivisella defenssireaktiolla ennen kuin kukaan oli sitä ehtinyt edes lukea. Puhumattakaan siitä kolmen natsin hyökkäyksestä kirjan esittelytilaisuuteen Jyväskylän kirjastossa. Niinpä Akateemisesta kirja oli loppuunmyyty, Suomalaisesta kirjakaupasta onnistuin sen saamaan.

Muita erinomaisen kiinnostavia löytöjäni olivat Hannu Rajaniemen Fraktaaliruhtinas, jatko-osa ylistetylle Kvanttivarkaalle, sekä Anna-Leena Siikalan fantastisen kiehtova teos Itämerensuomalaisten mytologiasta. Sen alkua tavatessani minua elähdytti myös, että Siikala on käyttänyt myyttisyyden määrittämisessä muiden muassa Mircea Eliadea.

Eilen illalla olin juomassa Helsingissä omistamassani turvatalossa. Hienoa, että vuokralaiseni on pitänyt yllä asunnossa sijaitsevan kirjastoni hyödyntämistä suuren tietoisuuden kasvattamiseksi ja turvatalon henkeä, joka vaatii oikeamielisten ihmisten ajatusenergian emittoitumista jugendtalon paksuihin seiniin, kirjahyllyihin, ulkomaailman katseilta suojaaviin verhoihin ja kalusteisiin. Ikävä kyllä tänä viikonloppuna, jona satuin olemaan Helsingissä, moni ystävistäni oli Tampereella, Oulussa, Tukholmassa ja muualla.

Valkeuden paluu

Vesikelien jälkeen lumipeite palasi Kabuliin. Viikonloppuna lunta tuli taivaalta solkenaan, muuttaen maiseman suomalaiseksi. Pääkaupunkia pohjoisiin maakuntiin yhdistävä Salangin tunneli oli tukossa pitkään. Näin pihamainojen piehtaroivan lumessa.

Huoneeni solkenaan vuotanut katto on korjattu ja toistaiseksi taas pitänyt. Veto sammuttaa silloin tällöin polttoöljykamiinan ja tuottaa asunnon täydeltä bensankäryä. Mikroaaltouuni ja leivänpaahdin eivät toimi ilman generaattoria, koska sähkövirta on liian heikko.

Hiljattainen terroristiepäiltyjen pidätys Taimanin kaupunginosassa sijaitsevassa hotellissa sai seurakseen pari päivää jatkuneen Googlen palvelujen blokkauksen, mutta eilen onnistuin lataamaan Istanbulin kuvat nettialbumeihini, joten ne, joilla pääsy on, voivat sieltä nyt katsella. Video- ja audiomateriaalin käyttö netistä ei näillä linjoilla onnistu.

Olen lukenut uutisia muualta maailmasta. Hizbullahia epäillään Burgasin terrori-iskusta israelilaisia turisteja vastaan Bulgariassa, äärivasemmistolaista DHKP/C:tä puolestaan Ankaran iskusta Yhdysvaltain suurlähetystöä vastaan Turkissa.

Ukrainassa tutkivan toimittajan Georgi Gongadzen murhan henkilökohtaisesti toteuttanut poliisipäällikkö on viimein yli kahdentoista vuoden jälkeen saanut elinkautisen tuomion, mutta murhan tilanneet silloinen presidentti ja hänen kansliapäällikkönsä, nykyinen vaikutusvaltainen venäläismielinen poliitikko, eivät ole saaneet rangaistuksia. Nauhoitus heidän keskustelustaan on hylätty laittomasti hankittuna todistusaineistona ja silloiselle sisäministerille sattui itsemurha, tosin kahdella laukauksella päähän.

Lätinää

Kaikkialla lätisee ja litisee valuva ja tippuva vesi. Kabulin talven pakkasjaksot on ilmeisesti toistaiseksi ohitettu ja vaikka maa onkin märän lumen peitossa, täällä on vesikelit. Sataa vuorotellen märkää lunta ja vettä.

Lähes viikon ajan olen välttynyt häkämyrkytyksiltä ja muilta kohtalokkaimmilta hasardeilta, mutta asuntoni katto vuotaa kuin seula. Kun kahdeksan ämpäriä eivät enää riittäneet, kävin hankkimassa kaupasta lisää muoviämpäreitä. Joka kerran, kun afgaanit ovat käyneet korjaamassa kattoa, vuodot ovat vain vaihtaneet paikkaansa, tuottaneet uuden katastrofin lainehtivine lattioineen ja joudun sijoittelemaan ämpärit uusiksi. Kuten tavallista, täällä vain tilkitään ilmeisimpiä vikoja korjaamatta ongelmien alkusyitä. Sama tapahtuu yleisemminkin yhteiskunnan tasolla.

Kalseat yöt ovat hieman siedettävämpiä nyt vesikeleillä ja sähköverkkokin pääsääntöisesti riittää yhden huoneen lämmittämiseen, mutta öitä sävyttää jatkuva "plop, plop, tipeti tap", kun vesi putoilee katosta ämpäreihin ja niiden ohi. Kaikilla on keuhko-oireita ilmanlaadusta.

Muutama terrori-isku, kidnappaus ja aseellinen ryöstö ovat siivittäneet tunnelmia siinä sivussa, kun länsimaalaiset keskustelevat toisten länsimaalaisten kanssa kuinka Afganistaniin on saatava Pohjoismaiden tasoa oleva hyvinvointivaltio. Onneksi kaupoista löytyy aina tuoreita iranilaisia taateleita ja Kiina, Intia ja Pakistan tuottavat markkinoille rajattomasti kaikenlaista tavaraa, joka kestää vähän aikaa, hajoaa ja korvataan uudella.

Kabulia rattaisiin

Saavuin varhain lauantaiaamuna takaisin Kabuliin. On huono merkki, että päivän aikana tuli itselleni ensi kerran täysin selväksi, että en lainkaan pidä tästä kaupungista. En nyt voi tietenkään sanoa, että tänne alun pitäenkään olisi tultu viihtymään, mutta pitkään pidin työstäni täällä; ikävä kyllä sitten korkeat voimat ryhtyivät muuttamaan asioita kaikin puolin huonompaan suuntaan.

Ikävä kyllä minulla on tällaisissa asioissa erittäin hyvä vaisto, ja tiedän milloin tulevaisuudelta ei ole odotettavissa mitään hyvää. Tiesin sen Addis Abebassa, ja nyt viime merkit nähtyäni tiedän sen myös Kabulin kohdalla, sillä kaikki huonot merkit ovat ilmassa.

Yhden, kaksi tai kymmenenkin huonoa asiaa ja olosuhdehaittaa sietää kyllä, jos on olemassa jotakin hyvää ja mielekästä, joka kantaa kaiken vaivannäön. Tuon mielekkyyden kadotessa jokainen uusi huono asia on ainoastaan uusi lukema lähtölaskentaan. Tänään löysin vastastani noita huonoja uutisia kokonaisen pinon, odottamasta minua ja toivottamasta tervetuloa maailman takapuoleen, jonka hengitysilmassa leijuu enemmän ihmisulostetta kuin missään muualla maailmassa.

Ahdistus tosin alkoi jo laskeutuessani Kabulin harmaalle kentälle ja astuessani ulos koneesta suoraan keskelle jälleen yhtä salakuljetusskeemaa ja puoliavoimesti näkyvillä rehottavaa korruptiota. Teeskentelin taas kerran, etten muka näe mitään, koska olisi niin kurjaa, ikävää ja epärakentavaa huomioida asioita. Katselin auton ikkunasta harmaata kaupunkia, jossa köyhät ja tulevaisuudettomat afgaanit kulkevat sandaaleissaan ja rikkinäisissä kengissään nolla-asteisessa loskassa, yskien ja köhien myrkkykaasuja ja tervaisen tahmeaa limaa keuhkoistaan.

Harmaan kadun suurin väriläiskä oli ylellisesti toteutettu tienvarsimainos huumeidenvastaisen tietoisuuden levittämisestä. Tienvarsimainokset ovat varmasti maksaneet eurooppalaisille ja amerikkalaisille veronmaksajille miljoonia. Samaan aikaan maailman korruptoituneimman maan turvallisuusviranomaiset ja hallinnon sukulaiset rakennuttavat huumerahoilla uusia palatseja Dubaihin ja muualle, jonne ovat valmiita muuttamaan itselleen ja sukulaisilleen hankkimiensa länsimaisten passien turvin heti jos Taliban uhkaa palata valtaan tai rahahanat Afganistanissa muuten tyrehtyä. Afganistanista vietiin viime vuonna ulkomaisille tileille sattumoisin sama määrä pääomia, jonka länsimaat ovat kaataneet sinne kehitysavun eri muotoina.

Kotona asunnossani lämpötila oli sentään vähän plussan puolella, mutta vastapainoksi sain heti kaasumyrkytyksen lämmitykseen käytettävän polttoaineen kaasuista, jotka olivat ilmeisesti hiljalleen täyttäneet yläkerran. Myrkkykaasut täyttävät koko asuntoni ja turvallisuusmääräysten vuoksi se on toimiston ohella ainoa paikka, jossa minun on käytännössä vuorokauden ympäri oleiltava. Ulkoilmassa näyttäytyminen olisi vaarallista. Aina voi yrittää nukkua, mutta joko sähkö, kaasu, vesi tai jokin muu kuitenkin räjähtää ja aamulla on krooninen päänsärky myrkkyjen hengittämisestä. Onneksi Afganistanin talvi on jo puolimatkassa.

Epäinhimillisiä olosuhteita kestäisi vielä, kestäväthän afgaanitkin, jos voisi uskoa täällä työskentelyn oikeasti jotenkin auttavan kovia kokenutta kansaa. Ikävä kyllä tänäänkin kävi selväksi, että kaukana rahavirtojen hermokeskuksissa vallitsevat ainoastaan järjetön rahantuhlausvimma, edesvastuuttomuus, piittaamattomuus, byrokraattinen vieraantuneisuus ja turvallisuushysterialla kuorrutettu täydellinen arvostelukyvyn puute. Joten lähtölaskenta alkakoon virallisesti tästä päivästä.

Voi kestää pitkäänkin ennen kuin löydän taas jonkin toimivamman projektin, mutta tästä alkaen silmät ovat taas auki ja etsivät. Johan tätä on puoli vuotta katseltu, mikä Afganistanissa olevien länsimaalaisten osalta on yleensä maksimiaika, joka täällä vietetään. Kaikki ovat juuri tulleet tai juuri lähdössä.

Puhutaanpa kuitenkin välillä jostain kivemmasta. Kuten arvelin, loput viisi päivää Istanbulissa olivat varsin vilkkaita. Maanantaina kävelin Karaköyssä ja Eminönüssä, katselin Bosporilla ja Kultaisella sarvella lukuisina talvehtivia lokkeja, merimetsoja, nokikanoja ja silkkiuikkuja. Libanonilainen ystäväni palasi rintamalta Gaziantepista ja teimme pitkän ravintolakierroksen Cihangirissa ja Fransız Sokağılla eli Ranskankadulla. Armenialaisten kansanmurhasta käydyn jupakan aikana Erdoğanin hallitus nimesi Ranskankadun uudelleen Algeriankaduksi (Cezayir Sokağı) - viitaten Ranskan sikailuihin Algeriassa - mutta ainakin toistaiseksi turkkilaiset yhä tuntevat tuon viehättävän ravintolakadun Ranskankatuna.

Ystäväni oli tuohtunut siitä, mihin tilaan Libanon on vajonnut. Erään yhteisen ystävämme passi oli takavarikoitu hänen vieraillessaan kotimaassaan, koska hän on tunnettu arabikevään aktivisti ja työskentelee nykyisin Tunisiassa. Kun hän oli valittanut asiasta blogissaan, sen sijaan, että viranomaiset olisivat asianmukaisesti vastanneet passiaan koskeviin tiedusteluihinsa, oli lopulta ilmestynyt kokonainen artikkeli syyrialaismielisessä lehdessä ilmoittaen, että nimeltä mainittu bloggari voisi nyt noutaa passinsa yleisen turvallisuuden virastosta. Tämä on Syyrian hallinnon ja sitä tukevan Hizbullahin tapa kertoa, että he voivat tehdä Libanonissa mitä haluavat, eivätkä lait koske heitä.

Koneessa Beirutista Istanbuliin oli istunut joukoittain libanonilaisia šiioja, ja kun kone joutui jonkin aikaa odottamaan laskeutumislupaa ilmassa, yksi näistä nosti suuren metelin ilmoittaen salaliittoteoriasta, että Syyrian oppositiota tukeva Turkki on tämänkin takana, pakottaen heidät odottamaan ilmassa, koska ovat šiioja. Levantin vajottua tämänkaltaiseen joukkopsykoosiin, joka ilmenee ainakin toisella puolella poliittista jakolinjaa (hieman lievempänä toisella puolella), en ihmettele, että suurin osa koulutetuista ja lahjakkaista ystävistäni on lähtenyt muualle töihin ja opiskelemaan.

Istanbul ei ole siinä mielessä lainkaan hullumpi paikka. Kaikki siellä on mennyt eteenpäin. Turkin vaurastuminen näkyy kaduilla, vilkkaana taloudellisena aktiivisuutena, jollaista ei Suomesta löydä. Istanbulissa kaikki kadut ja korttelit ovat elossa. Katutason kerrokset ovat täynnä pieniä kauppoja, yrityksiä, ravintoloita ja kahviloita, ja kaikkiin tuntuu riittävän asiakkaita. Kaupunki työskentelee, ostaa ja myy, pitää hauskaa ja kuhisee kellon ympäri, pyhäpäivät mukaan lukien.

Myös lähiöt ovat elossa, täynnä yrityksiä, edullisia kauppoja ja palveluja. Turkissa ei lorvita ostareilla sosiaaliturvan varassa. Talouskasvu liikkuu kahdeksan ja kymmenen prosentin välillä, mikä on suhteellisen vauraaksi teollisuusmaaksi erinomaista. Turkki on jo mennyt bruttokansantuotteessa asukasta kohti köyhimpien EU-maiden ohi, ja tämä siitä huolimatta, että luvuissa on mukana köyhä ja väkirikas Kaakkois-Turkki.

Turkilla on maana nousujohteinen tulevaisuus ja Istanbulilla kaupunkina näyttäisi olevan edessään loistava tulevaisuus, jollaisen kaupungin historia ansaitseekin. Kunpa vain keksisin jonkin kuvion, jossa voisin asua ja työskennellä siellä. Toisin kuin kulttuuripessimismin sumuisessa iltahämärässä kohti uusfasistista götterdämmerungia tarpova Eurooppa, Turkki tuntuu elävän kohtuullisen realistista ja jos hullua niin ainakin monipuolisesti hullua, maanis-depressiivistä ja hieman ylidramatisoitua keskipäivää.

Vietimme pari vuorokautta oikeastaan kokonaan Cihangirin ja Beyoğlun kaduilla, ravintoloissa, kahviloissa ja yöelämässä, mutta meillä olikin puolen vuoden verran puhuttavaa sitten heinäkuun lopun yhteisten päiviemme. Hengästytimme toisemme kunnes lopulta huomasimme nukkuvamme istualtaan tai seisoskellen ja aamun kajastavan Bosporin horisontissa, jossa Neidontorni sojottaa kuin ylivilkkaiden öiden synneistä syyttävä sormi, laivojen lipuessa siitä piittamatta matkaansa Mustanmeren ja Välimeren väliä.

Aamiaisissa vuorottelimme kantapaikkojen vanilaisen Van Kahvaltı Sofrasın ja antiokialaisen Babel Cafén välillä. Keskiviikkona tutustuimme Ortaköyn rantakatujen tarjontaan ja päädyimme lopulta pitkälle šoppailukierrokselle Maslakiin, İstinye Parkin valtavaan ostoskeskukseen ja Istanbulin muotimaailman syövereihin. Libanonin päivistämme alkaen ystäväni on ottanut asiakseen olla pääasiallinen tyylineuvojani ja päätti, että garderobini oli uudistettava kerralla. Hän tuntuu yhä uskovan, kuten ennen, että kaikenlainen materiaalinen ja esteettinen hyvä, pienet kivat asiat elämänlaadun parantamiseksi, toisivat oleellista piristystä harmaisiin päiviini myös jossakin kaukana ollessani. Tässä kuten muissakin asioissa toivon hänen olevan oikeassa.

Torstaina otimme Kabataşista vesibussin Bosporin yli Anatolian puolelle Üsküdariin (Skutariin) ja menimme sieltä iltapäivää ja iltaa viettämään Kadıköyhin, koska ajattelimme olevan paikallaan laajentaa tajuntaamme Peran ulkopuolelle. Kadıköy, ”Tuomarinkylä”, osoittautuikin viihtyisäksi alueeksi, jossa oli eräänlainen pienempi versio Istiklalista sivukatuineen, kirjakauppoineen, ravintoloineen, baareineen ja kahviloineen. Muutama Kadıköyn kaduista mainostikin itseään Aasian puolen Nevizadena ja Balıkpazarına.

Kadıköyn Nevizadella välimerellisten kala- ja katkarapuaterioiden, rakin, valkoviinin ja vesipiipun lomassa tapasimme joukon australialaisia ja saksalaisia Sabancı-yliopiston kansainvälisen politiikan opiskelijoita, jotka olivat lähdössä parin kuukauden sisään käymään myös Suomessa, jossa ohjelmassa olivat ainakin Oulu ja Helsinki. Kävi ilmi, että Sabancı-yliopisto tarjoaa nykyään kursseja kokonaan englanniksi, joten enää ei tarvitse osata turkin kieltä opiskellakseen menestyksellisesti Istanbulissa.

Perjantaina suunnitelmissamme oli ollut mennä käymään Bosporinsalmen Prinsseinsaarille (Prens Adaları), joihin useimmiten viitataan vain ”Saarina” (Adalar). Aamun aikana nopeasti alta hoidettavat byrokraattiset velvollisuudet, jotka liittyivät oleskelulupa- ja veroasioihin, venähtivät kuitenkin monessa eri virastossa juoksemiseksi, ja niinpä päädyimme viettämään perjantaimme kokonaan Perassa.

Lentoni oli puoli kahdeltatoista yöllä, mutta taksi juuttui matkalla ruuhkiin sillä seurauksella, että menetin todennäköisesti satoja liiroja tai ehkä jopa euroja, kun en ehtinyt asioida garderobin uudistamisineni veronpalautustoimistossa. No, ehkä pahaa mieltäni Kabulissa lievittää tietoisuus siitä, että olenpahan sittenkin, Istanbulin edullisista hinnoista huolimatta, pukeutunut talvigarderobini osalta kalliimmin kuin olisin voinut. Ainakin tämä ostoskuorma auttaa palelemiseen. On huomioitava, että tulin Afganistaniin heinä-elokuun vaihteessa kevyen kesägarderobin kera enkä ole sen koommin käynyt Suomessa, jossa talvigarderobini olisi ollut odottamassa.

Istanbulista ja kirjoista

Istanbulin suuruus ja monimuotoisuus eivät lakkaa hämmästyttämästä pientä kulkijaa. Useimmissa kaupungeissa on yksi tai muutama sellainen keskusta, jonka kävelee läpi muutamassa tunnissa tai ainakin muutamassa päivässä, ja tuon alueen ulkopuolella on paljon vähemmän mitään. Istanbulissa jokaisesta kadunkulmasta kääntyessä löytyy uutta, ja yleensä vielä jotain, mitä ei odottanut löytävänsä.

Tässä kaupungissa voisi viettää vuosia pelkästään kävelemällä loputtomasti ja tekemällä merkintöjä ihmiselämän, kaupan ja yrittämisen, taiteen ja kulttuurin moninaisuudesta. Jos tuntuu, että alue on siltä kerralta kävelty, voi mennä metrolla, sporalla tai vesibussilla toiseen kaupunginosaan ja jatkaa kävelyä siellä. Jokaisella kaupunginosalla on oma luonteensa, ja luonteeltaan Istanbulin osat ovat hyvin erilaisia. Joskus ne tuntuvat suorastaan kuuluvan eri maailmoihin.

Turistien suosima Sultanahmet, jonka ympärille sijoittuvat monet Istanbulin historiallisista nähtävyyksistä, on luonteeltaan erittäin itämainen. Se on myös habitukseltaan islamilaisempi kuin monet muut osat kaupungista, mutta eksotiikkaahan länsituristit ovat täältä yleensä tulleet hakemaan. Nykyisin vietän vain vähän aikaani Sultanahmetissa. Hagia Sofia, Topkapi ja Sininen moskeija on nähty jo hamassa nuoruudessa, ja kun en asu Istanbulissa, minun ei tarvitse esitellä kaupunkia yhä uusille vierailijoille, mikä seikka on edesauttanut nähtävyyksien näkemistä yhä uudelleen ja uudelleen monessa niistä paikoista, joissa olen asunut.

Beyoğlu, Cihangir ja Galatasaray ovat luonteeltaan kosmopoliittisempia ja boheemimpia. Täälläkin kuulee joka puolella vieraita kieliä; turkin ja kurmandžin lisäksi usein esimerkiksi englantia, venäjää, arabiaa, ranskaa, puolaa, hollantia ja milloin mitäkin. Toisin kuin vanhankaupungin turistit, täällä oleilevat ulkomaalaiset ovat toisenlaisia; he eivät ole vain käymässä, vaan asuvat, työskentelevät tai vain tšillailevat pidempiä aikoja, asuvat osan vuodesta täällä. On taiteilijoita, toimittajia, kirjailijoita, tutkijoita, opiskelijoita, valokuvaajia, dokumentaristeja, restauraattoreita ja esteetikkoja. On eläkkeelle jääneitä diplomaatteja, tiedustelumiehiä ja konsultteja. En ihmettele, että moni eksentrinen ulkomaalainen on valinnut Istanbulin asuinpaikakseen. Tämä on epäilemättä yksi maailman inspiroivimmista kaupungeista.

Ennen kielitaito asetti rajoituksia Istanbulin ammentamiselle, koska turkkilaiset eivät usein puhuneet hyvin vieraita kieliä ja pitäytyivät omiin porukoihinsa. Nykyisin täällä pärjää jo kaikenlaisilla kielillä. Istanbul on selvästi kosmopolitisoitunut viimeisten kymmenen vuoden aikana. Hyvä niin, sillä turkkini on aika ruosteessa, etenkin nykyisin, kun olen yrittänyt panostaa persiaan.

Suomalaisiin en ole tällä kertaa vielä törmännyt, vaikka Helsingistä on Istanbuliin edulliset suorat lennot joka päivä, ja vaikka Istanbul on sekä kohtuullisen edullinen että turvallinen matkailuvaihtoehto suomalaisille. Turvallinen siinä mielessä, että palvelut ja yleinen elintaso ovat länsimaisia, joskin Istanbulin turistialueilla kuulemma on paljon taskuvarkauksia, huijauksia ja muuta tyypillistä turistirikollisuutta. Itse en siihen ole törmännyt, mutta kaverit kertoneet. No, ehkä suomalaiset ovat kaikki Sultanahmetissa. Tosin yksi amerikatar esitteli minulle suomalaisia sukujuuriaan, ei tosin osannut kuin yksinumeroisen luvun suomen kielen sanoja.

Tänäänkin erehdyin viettämään aikaa eräässä viihtyisässä kirjakaupassa sillä tuloksella, että sain taas kassillisen lisää kannettavaa Kabuliin. Giancarlo Casalen kirja osmaniaikaisista turkkilaisista tutkimusmatkailijoista ja heidän löytöretkistään vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta. Tiesittekö, että osmanit tekivät keskiajalla omia löytöretkiä Intiaan, Indonesiaan, Afrikan ympäri, etelämerille ja Brasilian rannikolle?

Niin ikään mielenkiintoiselta vaikuttaa Aydın Osman Erkanin kirjoittama Osman Ferid Paşan elämäkerta. Osman Ferid oli 1800-luvulla kaukasialainen vapaustaistelija, joka päätyi Venäjän toimeenpaneman kansanmurhan jaloista Osmanivaltakuntaan ja teki siellä monipuolisen ja seikkailurikkaan uran.

Hankin myös Şerif Mardinin kirjan nuorosmanilaisen aatteen kehityksestä ja kehittäjistä, kokoelman 1500-luvun Osmanivaltakunnan eroottista kirjallisuutta (Shehzaden kirja) ja eläkkeelle jääneen ruotsalaisen suurlähettilään muistelmat, jotka kattavat mielenkiintoisia vaiheita kylmän sodan juonitteluista itäisen Välimeren ympäristössä ja Itä-Berliinissä aina Baltian maiden vapautumiseen ja moderniin Turkkiin. Kirjailija on päätynyt eläkepäiviään asumaan Turkkiin. Ehkä siksi, että hän näyttää kirjoittavan varsin avoimesti myös Olof Palmesta ja ruotsalaisesta Venäjän-politiikasta.

Kunnon divarikierrosta en ole vielä edes tällä matkalla tehnyt. Yleensä Istanbulin antikvariaatit tarjoavat suoranaisia helmiä, mm. kirjoja, jotka Euroopassa ovat kadonneet tai kadotettu, kuten Istanbuliin asettuneiden venäläisten emigranttien ja monien Balkanin, Kaukasian ja Volgan vähemmistökansojen edustajien kirjat menneiltä vuosikymmeniltä.

Ai niin, juutuin myös keskustelemaan erään kirja- ja musiikkikauppiaan kanssa turkkilaisista dekkari- ja vakoiluromaanien kirjailijoista ja yritin muistella taannoin lukemaani turkkilaista Sherlock Holmes -pastissien kirjoittajaa, mutta nimi ei muistunut mieleeni. Hän tosin saattoi olla bulgarianturkkilainen kuten vastikään murhayrityksen kohteeksi joutunut Ahmet Doğan, Bulgarian turkkilaispuolueen johtaja ja entinen kommunisti. Sen sijaan keskustelukumppanini suositteli minulle toista, niin ikään englanniksi käännettyä antepilaissyntyistä turkkilaiskirjailijaa. Hänen historialliseen Istanbuliin ja muinaiseen Bysanttiin sijoittuva murha- ja mysteeriromaaninsa vaikuttaa lupaavalta. Jos se osoittautuu Akuninin, Econ ja Krajewskin veroiseksi, siitä tultaneen lukijoita informoimaan.

Tuohon liittyen, en ole tainnut blogissa missään vaiheessa kirjoittaa historialliseen Istanbuliin sijoittuvia salapoliisitarinoita kirjoittavasta englantilaisesta Jason Goodwinista, jonka kirjat olen kaikki yhtä lukuun ottamatta lukenut. Goodwin on ilmeisesti siviiliammatiltaan Bysantin historioitsija, mikä näkyy kirjoissa yksityiskohtien runsautena. Valitettavasti henkilökuvien rakentaminen ei ole yhtä hyvin toteutettua ja monet pikkuvirheet, alkaen päähenkilön nimestä, paljastavat kirjailijan puutteellisen turkin kielen tuntemuksen. Viihdyttäviä johdatuksia osmaniaikaiseen Istanbuliin Goodwinin suomeksikin käännetyt romaanit toki antavat, siinä määrin että olen valmis suosittelemaan niitä lukijalle, jos tulevat kirjakaupassa vastaan.

Jotkut ystävistäni ovat kysyneet minulta, ehdinkö milloinkaan lukea kaikkia hankkimiani kirjoja. Vastaus on: en. Kirjastoni ei perustu siihen, että lukisin jokaisen kirjan kannesta kanteen heti hankittuani, vaan muodostan aluksi yleiskäsityksen siitä, mitä kirja pitää sisällään, selaamalla nopeasti sisällysluettelon, otsikon ja tietokirjojen ollessa kyseessä pläräten niitä kattavasti. Tämän jälkeen kirja liittyy osaksi käsikirjastoani ja palaan siihen silloin, kun vastaani tulee tiedontarve jostain sellaisesta, mistä tiedän kyseisen kirjan sisältävän tietoa. Järjestelmä toimii erittäin hyvin niin kauan kuin muistini toimii edes jotenkuten ennallaan. Tiedän, että se on iän myötä heikentynyt - teininä pystyin pläräämään kirjan läpi ja absorboimaan suurin piirtein kaiken mitä siellä oli, koska muistini toimi niin visuaalisesti. Nykyisin vaatii vähän enemmän.

Mutta nyt aion jättäytyä eilisenkaltaisilta raki- ja simpukkarupeamilta (ravintola oli oikein hyvä, Beyoğlussa) ja kerrankin lukea ja kirjoittaa rauhassa yksityisen Angora-pullon ääressä, koska on sunnuntai-ilta. Istanbul ei koskaan nuku, mutta tiedän, että huomisesta alkaen en minäkään nuku, koska syy siihen, miksi Istanbul on nykyään minunkin adoptoitu kotikaupunkini, palaa Antepista ja edessämme tulee epäilemättä olemaan vilkas viikko.